E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

MEREN TAKAA

Kirj.

Aino Kallas

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.

Sensuurin hyväksymä, 2 p. Marraskuuta 1904, Helsingissä.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Saarenmaa.
Kaupunkimatka.
Lukkari ja kirkkoherra.
Kaalin aukolla.
Työorjat.
Kubja-Pärtin kuolema.
Ingel.
Vihollinen.

Esipuhe.

Saarekkeena Saarenmaalla, kesantolakeuksien keskellä, on pieni, vanha
talo, mehiläispesineen, hedelmäpuineen, huojuvine haapoineen, jotka
varistavat valkoisia haituvia. Kokonaisen pitkän, kesäkuuman päivän
iltapuolen olen istunut kirsikkapuitten alla, mehiläisten suristessa,
ja kuunnellut elämänsä iltapuoleen joutuneen miehen kertomuksia kansansa
raskailta ajoilta. Nuori polvi tuntee ne ainoastaan kertomuksina,
mutta niitten silminnäkijöitä on vielä monta elossa, eivätkä ne yli neljäkymmentä vuotta,
mitkä ovat kuluneet työorjuuden ajoista, ole
jaksaneet sen kaikkia jälkiä poistaa. Tässä pari pientä kertomusta,
jotka itsepintaisimmin jäivät kytemään mielessä.

Tartto 2710 1904.

SAARENMAA.

Saarenmaa, orjien saari...

Lakeat laidunmaat, hietanummet, joilla kyläläisten karja kesäisin
syötöllä kulkee. Virstamääriä tasaista, puutonta maata, armotta
alttiina auringon paahteelle, joka sitä hitaasti kärventää, kutistaen
ruohon matalaksi nukaksi. Saviperäinen, harmaa maa halkeilee
kuivuuttaan, rakoillen syvinä vakoina ja uurteina, jotka risteilevät
kuin vanhuuden rypyt. Ei ainoakaan puu suo siimestään, maa on kova
kuin kivi, rankkasadekin sen vain vaivoin lävistää, vesi jää pinnalle
pieniksi, ruskeiksi ojiksi. Sateen jälkeen maa vilisee kuorietanoita,
jotka hitaasti matelevat eteenpäin, kantaen asuntoaan seljässään.

Jo ennen Juhannusta on kaikki kasvullisuus karkoittunut, ainoastaan
kataja visassa sitkeydessään ajaa juurensa helteen kovettamaan maahan.
Mutta nälistyneet lammaslaumat, joilta ei yksikään orastava sirkkalehti
säästy, eivät jätä senkään pistäviä oksia rauhaan. Ne jytystelevät
katajapensaita joka puolelta, pureskellen ne suuriksi, vihreiksi
mättäiksi, jotka toinen toisensa vieressä eroavat tasangosta. Se on
kuin rococo-aikuinen puutarha, jonka taitavan puutarhurin käsi on
kuvioiksi leikellyt, toiset ovat ympyriäisiä kuin pallo, muutamat munan
soikeita, toiset supistuvat säännölliseksi sipuliksi kuin venäläisen
kirkon kupu. Katajapensaitten välissä kasvaa ainoastaan ohdakkeita ja
pientä, punaista kukkaa, jonka tulipunaiset, maata matavat kukkatertut
loistavat kuin kimppu säkeniä kuivuneessa ruohossa.

Maisema kehittyy vähitellen, — karjamaat muuttuvat matalaa
pähkinäpensaikkoa kasvavaksi nummeksi, tulee vastaan keto, jossa kataja
yhtäkkiä on kiivennyt puuksi, ennen kuulumattomassa ylpeyden puuskassa,
muistuttaen huonoa, kituvaa jäljennöstä etelän hautasypressilehdoista.
Yli tien kulkee matala mäenharjanne, jonka tuuli näkyy tahtovan
lakaista pois, se nostaa siitä yhtämittaa kokonaisia pilviä valkeaa
lentohiekkaa, joka peittää lähitienoon, niin että jalka uppoaa siihen
kuin sahajauhoihin.

Saarenmaalaiset talot ja mökit vilahtavat tien varsilta, joskus
yksinäisinä, pensaikkoon kätkeyneinä tai kuin viskattuina
kivikkotasangolle, toisinaan kyliksi yhtyen, viisi, kuusi taloa samassa
ryhmässä. Mutta aina yhtä nöyrinä ja matalina, — syvälle kaltevat
turve- ja olkikatot varjostavat seiniä kuin syvään silmille painettu
lakki. Ne ovat kyyristyneet niin mataliksi kuin suinkin, ikäänkuin
mahdollisimman vähän huomiota herättääkseen, niitten ainainen, harmaa
väri eroaa tuskin huomattavasti ympäristöstä. Ja silloinkin, kun
kyliksi yhtyvät, ne vaikuttavat yhtä arasti ja pelokkaasti, ikäänkuin
nuo puolikymmentä taloa takaa-ajon pelvosta olisivat toisiaan
likenneet. Mustina ja rappeutuneina, asuintupa, riihi ja navetta yhtenä
rakennuksena, ne kyyhöttävät mahdottomien kattojensa alla, jotka
näyttävät tahtovan tukahuttaa, painaa puristuksiin kaiken elämän. Tuon
tuostakin vilahtaa tuulimylly, pyöreällä kivijalustallaan, hitaasti
leikaten ilmaa harmailla siivillään.

Saarenmaan sydän on kiveä, kevättulvien ja sateitten aikana lohkeilee
äkkiä maa, ja tulee näkyviin valkeanvihertävä kalkkikivi, aivankuin
olisi maassa luuhun asti uloittuva haava. Se on Saarenmaan selkäranka.

On monta historiaa Saarenmaan menneisyydestä, mutta ei yhtäkään niin
puolueetonta kuin tämä luonto. Saarenmaalla luonto kirjoittaa historiaa
seitsensatavuotisesta orjuudesta.

Koko maisema on masennettu ja nöyrä, aivankuin olisi pitkät ajat
raskaan rauta-anturan alle tallautunut. Ne ovat työorjan nälkiintyneet,
syyttävät kasvot, jotka paistavat joka puolelta vastaan kovaksi
kuivuneesta, käyttämättömästä karjamaasta, — sille, jolla on silmät
nähdä.

Saarenmaan kivessäkin on orjan luonto, se ei milloinkaan vuorina kohoa,
ei taivasta uhmaile, vaan maan sisustaan vetäytyy, kätkee uhkansa
sydämeensä kuin orja. Ja karjanummien ohdakkeet, joita tuskin maasta
eroitat, pistävät salavihaisina kättäsi tai jalkaasi, mutta kuitenkin
pidät niitä niin halpoina, ettet edes taittamalla rankaise, vaan astut
eteenpäin, ajatellen: ohdakkeen kostoa, orjan kostoa!

Saarenmaan kukoistuskin on lyhyttä ja räikeää kuin orjan pyhäpäivä.
Ainoastaan parina viikkona ennen Juhannusta aaltoilevat aito
saarenmaalaiset apilapellot kirkkaissa väreissä, korkeiksi ja reheviksi
yleten. Kuin Itämeren kukka-ansari, täynnä tuulen tuomia näytteitä
joka ilmansuunnalta, harvinaisia kukkia, jotka muuten pakenevat paljon
eteläisemmille asuinsijoille. Viikate on jo valmiina sitä varten, sen
häpäisevää hiontaa kuuluu joka talosta, sen terä välkähtää mökkien
nurkilta, — huomenna tai ylihuomenna on lopussa tämä värivivahdusten
vallaton leikki. Mutta pari päivää ennen Juhannusta, ne ovat Saarenmaan
morsiusaikaa, tuuleen tuhlattua hunajantuoksua, väreissä laulettua
korkeata veisua. Se on korvausta karuista karjamaista ja nälkäisistä
nummista, se on Saarenmaalle samaa, mitä on saariston työorjalle
pyhäpäivä, jolloin hän pukee ylleen kirjavan kansallispukunsa,
jonka iloiset värit saavat hänet arkiryysynsä unohtamaan. Matalien,
kivistä koottujen aitojen vierissä kukkivat orjantappurat, muuttaen
kuivat, pölyiset maantiet raittiiksi ruusutarhoiksi, kätkien okansa
punaisten kukkiensa alle kuin kissa kyntensä. Vetiset, alavat
maat aaltoilevat valkeaa suovillaa, pehmeitä kuin äsken sataneet
lumihöytäleet, ja hetteen silmän luona kukoistaa lemmikki, kansantarun
mukaan aina veden partaalla, pestäkseen siniset silmänsä puhtaaksi.
Sieltä täältä herraskartanojen kujilta pilkoittavat hevoskastanjan
valkeat kukkatertut, suorina ja jäykkinä oksillaan kuin sytytetyt
kynttiläkruunut. Hieta-äyräitten ja kiviaitojen lomiin, vieläpä
olkikattojen rakoihinkin on imeytynyt kellertävä maksaruoho, joka
kasvaa tiheinä mättäinä kuin keltainen sammal.

Se on Saarenmaa, orjien saari...

KAUPUNKIMATKA.

Toru Mihkel ajaa hiljakseen kartanon halkokuormaa kaupunkiin. Hän
istuskelee väliin kuorman nokalla, jalat roikkuen, väliin kävelee
vieressä. Hän astuu pahasti, jalat taipuvat polvesta ja notkahtelevat
joka askeleella. Hän on pitkä ja hintelä, olkapäät vähän kumarat,
alahuuli lerpattaa velttona.

Hän on hevosineen kuormineen paksun pölypilven peitossa, maantie on
kuin jauholaari, joka pölähtelee joka kosketuksesta. Suuret, vihaiset
paarmat piirittävät hevosta joka puolelta, imeytyen sen laihoille
lauteille ja luisiin koipiin. Mihkel sivaltelee niitä tuon tuostakin
koivun varvulla ja kiroaa välillä, toisinaan pakoittaa hevosen
hölkkäjuoksuunkin niistä päästäkseen.

Maa on molemmin puolin kuivaa karjanummea, moniviikkoinen pouta on
kulkenut kuin kulo sen ylitse. Multa irvistää paikotellen, kuin musta
hiili. Pari virstaa tie kulkee kartanon peltojen halki, jotka jo ovat
sänkenä, ruisky’öt alkavat kuivaa hienossa tuulessa.

Mihkel katselee ruiskuhilaita pitkään, kadehtivasti ja
väliäpitämättömästi samalla kertaa. Toispäivänä hän oli itse vielä
ollut kartanon pellolla leikkaamassa. Eilen oli pikkuisen ehtinyt
aloitella omalla pellollaan, kaataa maahan pari sarkaa, ja nyt tuli
tämä kaupunkiinmeno.

Sydänalaa hiukaisee niin kummasti, kun niitä omia peltoja ajattelee.
Pieninä, kapeina kielekkeinä ne kiertelevät jossain suosilmän reunalla,
huono-ojisina, huonosti väestettyinä. Viljakin on toisenlaista kuin
kartanon pelloilla, kasvaa harvaa, lyhyttä kortta ja tyhjiä päitä.
Mutta tänä vuonna oli siemenvilja ollut hyvää, ja kyllin oli sitä
myös ollut, oras oli vihertänyt tiheänä nurmena. Mutta sitten tämä
poutakesä. Yhä vaan aurinko hellittää pilvettömältä taivaalta, aamulla
on sakea auer, koko ilmakehä näyttää kiehuvan ja höyryävän. Ruis kypsyy
puolimittaisena, puolipehmeä jyvä varisee maahan. Tiukkuu maahan
tulevan vuoden leipä.

He menevät armollisen herran luo, ensin yksitellen, sitten lähetystönä,
lakit kourassa jo maantiellä: armolliset parooniherrat, ruis varisee!
Armollinen herra katsoo tiukkaan, viittaa kädellään: sentähden
tulettekin huomenna kartanon pellolle leikkaamaan, joka mies! He
hiipivät ovesta ulos, pää riipuksissa kuin vanhalla työhevosella, ja ne
pienet peltotilkut suon reunalla kangastavat mielessä. Mutta seuraavana päivänä
he leikkaavat otsansa hiessä kartanon sarkaa.

Toru Mihkel on ennättänyt Kaarman kirkolle, josta vielä on kaksitoista
virstaa Arensburgin kaupunkiin. Hevonen pysähtyy käskemättä ja
luimistelee korviaan, se kääntää takkuisen harjansa vasemmalle päin.
Suuren, matalan kivirakennuksen luota hirnahtaa toinen hevonen. Toru Mihkelin
hevonen ynähtää vastaukseksi ja alkaa laahustaa sinnepäin.

”No, olkoonpa menneeksi, koska ruunakin niin tahtoo.”

Toru Mihkel kääntää hevosen krouvia kohti, joka synkkänä,
pieni-ikkunaisena kohoo aivan kirkon vieressä. Vuosikymmeniä ne ovat
katselleet toisiaan, kapakka ja kirkko, — kirkko suorana, ylevänä,
musertavana, — krouvi matelevana ja salavihaisena.

Hän menee hevosen sidottuaan suoraan krouvitupaan, hidasta,
notkahtelevaa käyntiään. Huone on viileä ja pimeähkö kuin kellari,
kiviseinät uhoovat kylmää, lattia on leveillä, epätasaisilla
kivipaasilla laskettu.

”Viinaa!” Mihkel sanoo raskaasti, istahtaen lavitsalle.

Vastapäisestä nurkasta nousee mies, kuskin puvussa, kiiltävänappinen
takki yllä ja korkea hattu päässä.

”Terve, Toru Mihkel, — minnekkä matka pitää?”

”Kaupunkiinhan minä...”

Mies ottaa hatun päästään, paksu, kihara tukka hulmahtaa sen alta.
Hänellä on leveät, verevät kasvot, heleänpunaiset posket ja toinen
leuka pyöristymässä toisen alle. Silmät ovat pienet, intohimoiset ja
kiiluvat, liikkuvat nopeasti. Hän kiinnittää ne Mihkeliin, tutkivasti,
puoleksi pilkallisesti, ikäänkuin mitatakseen miehen tyhmyyttä. Hän
heiluttelee jalkojaan, singahuttaa ne ristikkäin, renkuttelee tuoliaan
ja hyräilee. Nähtävästi hänellä on jotain mielessä, jokin ajatus, jonka
Mihkelin läsnäolo on synnyttänyt.

”Omilleko asioillesi?” hän utelee eteenpäin.

”Ei, — kartanon halkokuormaahan minä...”

Mihkel ei huomaa lainkaan vieraan katseita, hän hörppii hitaasti
viinaansa pienissä, säästäväisissä kulauksissa.

”Mitä sinä niin päätäsi nuokutat, mies!”

”Pellot varisee”, — Toru Mihkel vastaa yksitoikkoisesti, kuin vanhaa
asiaa kerraten ja hakematta ymmärrystä tai osanottoa itselleen. Samalla
hän ensi kertaa katsoo vastapäätä istuvaan kuskiin. Jonkinlainen
vaistomainen vastenmielisyys herää hänessä. Mokomakin herrojen
syöttiläs! Syö selvää leipää kaiken vuotta!

”Olisitte leikanneet ennen, — tehneet vaikka hätäleipää.”

Kuski sanoo sen kevyesti, huolimattomasti, vieläpä paljastaa valkeat
hampaansakin ajatellessaan leipää, joka sytyttäessä palaa kuin
olkitukko.

Hän kumartuu yhtäkkiä eteenpäin, aivan lähelle Mihkelin kasvoja.

”Kuule, Mihkel, tahdotko ansaita viisitoista kopekkaa?”

Mihkel vetäytyy hiukan taaksepäin, niin paljon kuin seinältä pääsee.
Hän ei vastaa vielä sanaakaan, vaan punnitsee mielessään, taistellen
pientä epäluuloa vastaan, joka kolkuttaa sydämessä.

”Ei muuta, — kuin että viet tämän kirjeen tuomarille.”

Kuski vetää povitaskustaan kirjekuoren, jossa näkyy viisi sinettiä.

”Minulla ei olisi aikaa nyt mennä, — sentähden, näetkös.”

”Menethän sinä muutenkin kaupunkiin, eihän tämä mitään paina”, hän yhä
mielittelee.

Hän kiertää ja kaartaa Mihkeliä, aivankuin tyttöä, jonka aikoo voittaa
itselleen. Pieninä ja viekoittelevina kiiltävät hänen silmänsä paksujen
kulmien alta. Noin hän varmaan katsoo tyttöihin, tahtoessaan saada
niitä pauloihinsa. Juuri tyttösankari hänessä kaikkein eninten pistää
esiin tällä hetkellä, voittamaton, jota ei kukaan jaksa vastustaa eikä
kiinnittää.

”Anna tänne, — joudanhan minä tuon viedäkin.”

Mihkel ojentaa kaikessa viattomuudessa kätensä ottaakseen kirjeen ja
rahat. Hetken aikaa hän vielä epäilee: miksi toinen niin tyrkyttää
hänelle kirjettä, ottaisihan hän sen vähemmilläkin mielittelemisillä.
Mutta pieni, pyöreä hopearaha jouduttaa hänen päätöstään, omituisen
mielihyvän tunne solahtaa läpi ruumiin, kun raha siirtyy hänen
käteensä, se on hiukan kylmä, tuntuu kourassa kuin vesipisara. Melkein
uusi se on, kiiltää ja kimaltaa pimeässäkin.

”Onnea sitten matkalle”, huutaa kuski hänen jälkeensä.

Mihkel istuu taas poikittain kuormallaan. Miksi kuski mahtoi nauraa,
näehän, hohottaa tuossa ovessa niin että kiertelee. Kertoo jotain
krouvin isännälle ja taas hohottaa. Ja miksi se niin monta kertaa
huusi: onnea matkalle!

Äskeinen vastenmielisyys kuskia kohtaan nousee taas hänessä. Aika
velikulta! Hätäleipää tekemään käski, — niinkuin ei olisi itse sitä
tuon korkuisena kyllikseen syönyt. Mutta odotappas, muutaman vuoden kun
on saksojen pöydässä istunut, ei enään kelpaakaan leipä eikä suolakala.
Aletaan jo nauraa talonpojille, kun ne peltojensa tähden huolehtivat.

Häntä kuohuttaa kuskin väliäpitämättömyys ja rauhallisuus, täydellinen
huolettomuus säästä ja ilmasta, poudasta ja pakkasesta. Hänen
maamiesvaistonsa kohoaa tätä herrasmaisuutta vastaan, hänen oma
sisällinen vavistuksensa, jolla hän seuraa lämmön, tuulen ja pilvien
vaihteita, kalvaa häntä kahta kovemmin. Mokomakin irtolainen...

Kaikesta huolimatta hänessä sentään alkaa kehittyä pieni mielihyvän
tunne. Ei hän tiedä, viinaryyppykö se lie, joka niin suloisesti
suonissa kiertelee, vai sekö tieto pienestä hopearahasta takin
taskussa. Mitä kaikkea sillä rahalla saisi ostaa... Ensiksikin
viidellä kopekalla kampeloita, niitä Vapahtajan kiroomia kaloja, jotka
saarelaisen suussa sentään sulivat. Sillä rahalla saisi jo suuren
joukon, eukko voisi panna niitä suolaankin, latoa niitä saaviin kuin
ruskeita lehtiä päälletysten.

Tupakkaa hän myös ostaisi ja viinaa taas kotimatkalla, menisi krouviin,
viskaisi rahan pöydälle ja sanoisi: ”Kahdella kopekalla viinaa,
maksakoon mitä maksaa!” Jos Vaidan kuski vielä sattuisi siellä olemaan,
antaisi sillekin...

Hän joutuu hienoon hiprakkaan, mitä lähemmäksi kaupunkia saapuu, hänen
työn väsyttämässä ja elinaikaisen nälän laihduttamassa ruumiissaan ei
ole vastustusvoimaa, yksi lasi vettä väkevämpää riittää panemaan hänet
iloiselle päälle.

Kaupungin kujaa ajaessaan hän jo pistää pieneksi lauluksikin, hän on
avomielisellä, koko mailmaa syleilevällä tuulella, ystävällisillä,
vähän juopuneilla silmillä hän katselee kaikkia vastaantulijoita.
Yhtäkkiä hän alkaa pitää kuskin hänelle antamaa tointa kunnia-asiana,
luottamustoimena, jota ei jokaiselle uskottaisikaan. Varmaan oli
kuullut ennen, kuinka kelvollinen mies se on se Toru Mihkel, ei
varasta, ei valehtele, ei toisen tavaraa himoo... Joku oli varmaan
hänestä sanonut: katsoppas sitä Toru Mihkeliä, se sitä on miestä...
Toisenlainen mies voisi hävittää kirjeen, maantielle pudottaisi,
ottaisi näin taskustaan, ja äläppäs, jo livahtaisi tielle, — sinne
jäisi, — löytäisi jokin mustalaisakka tai sen semmoinen.

Taikka kyllä sen joku toinen avaisikin, jos siksi tulisi. Syhyttää
hänenkin sormiaan, kun sitä katselee, tahtoisi nähdä sitä kirjoitusta,
vaikka ei ymmärtäisikään siitä muuta kuin mustan valkealla. Mutta nuo
viisi punaista laikkaa, ne särkyisivät avatessa. Sanotaan linnaan
niitten rikkomisesta joutuvan. Itse Vaidan parooniherra ne siihen on
painanut omalla kädellään, ja näkyy niissä Vaidan vaakunakin, sama,
mikä sinne kartanon päätyyn on kaiverrettu kalkkikivestä, karhu kruunua
kantamassa.

Hän ei annakkaan kirjettä palvelijalle, vaan vaatii itse tuomarin
tulemaan. Pyyhkäisee vielä kätensäkin takin helmaan, ennenkuin
kirjeeseen tarttuu, ja sitten noin kahdella hyppysellä hyvin hienosti
yhdestä kulmasta pitelee ja puhaltaa pölyhiukkaset kotelolta pois.

”Armolliset tuomariherrat, tässä olisi se Vaidan paroonin kirje.”

Hän vielä kumartaakin syvään, melkein maahan saakka. Ehkä antaa tuomari
juomarahaa, kuka tietää, kouraisee taskustaan pari vaskikolikkoa tai
vaikkapa puolenkin ja pistää pivoon. ”He, juoppas minun terveydekseni
siellä Kaarman krouvissa!”

Mihkeliä hykäyttää sisäisestä naurusta kaikkea sitä miettiessään. Hän
alkaa ottaa takaisin kaiken, mitä pahaa on ajatellut Vaidan kuskista,
se oli sentään rehti ja pulska mies, vaikka juoksikin tyttöjen jäljissä
ja oli aika suupaltti. Ja mitäpä se talonpojan huolista tietää, se
ruokkoo vaan päivät pitkään hevosiaan, sukii niitä ja pesee ja väliin
ajelee kuusivaljakolla pitkin pitäjiä, niin että takin napit välkkyy.
Mitä se sellainen tietäisi. Mutta muistipa kuitenkin köyhää raukkaa,
viisitoista kopekkaa antoi...

Halkokuorman määräpaikkaan vietyään hän siistii itseään muutaman
majatalon pihalla, noukkii heinänkorsia takistaan ja housuistaan. Pää
kenossa hän kysyy jokaiselta vastaantulijalta, missä tuomari asuu,
kovalla äänellä, että se kuuluu yli kadun. Kirje hänellä on kädessä,
sinettipuoli näkyvissä.

Hänen rohkeutensa kestää aina tuomarin portaisiin saakka, mutta niissä
se alkaa vähentyä joka askeleella. Joka portaalta tuomari ikäänkuin
nousee korkeammalle, ja hän itse alenee pienemmäksi. Hän ei uskalla
ajatellakaan, että portaitten päässä on ovi. Häntä pyörryttää, ja
jalat heikkenevät, kuin pitäisi pilviin kiivetä. Hän on jo näkevinään
tuomarin istuvan kuin taivaan kaarella vaakakupit kädessä ja jyristävän
oikeutta.

Ennenkuin huomaakaan, on hän jo etehisessä, ja joku palvelija on
ehtinyt siepata häneltä kirjeen. Hän äkkää sen vasta, kun se on
liian myöhäistä. Vaan kun hän siitä selville pääsee, niin tuntuu se
melkein helpoitukselta. Hän kääntyy jo ovea kohti ja hapuilee salpaa
kömpiäkseen ulos, kun raskaat askeleet ja kilisevät kannukset saavat
hänet pysähtymään.

”Kuule mies, — sinä saat neljäkymmentä paria raippoja”, joku sanoo
kimeällä äänellä.

Toru jää suu auki seisomaan, tyhmistyneenä, puusta pudonneena,
kykenemättömänä sanaakaan lausumaan puolustuksekseen.

”Se seisoo tässä: ajanut piloille kolmivuotiaan valakan, neljäkymmentä
paria raippoja tuomarin luona kaupungissa.”

Toru Mihkel ei vieläkään käsitä mitään. Kolmivuotiaita valakoita kiitää
hurjassa vauhdissa hänen ohitseen, hänen oma vanha ruunansa lönkyttää
jäljessä. Mitä tämä kaikki merkitsi? Hän katselee avuttomasti tuomaria,
joka on lyhyt, kaljupää mies sotilaspuvussa.

”Kuka saa raippoja?” hän sopertaa.

”Sinä, — tarttukaa kiinni, miehet!”

Kaksi sotilasta karkaa hänen kimppuunsa kummaltakin puolen. Humala
haihtuu hänen päästään samassa tuokiossa, hän on yhtäkkiä selvä.

”Armolliset tuomariherrat, — minä olen syytön, — en minä ole se
mieskään”, hän huutaa, vimmatusti koittaen vapauttaa itseään.

”Mitä hän sanoo?” kysyy tuomari, joka jo oli kääntynyt pois mennäkseen.

”Päästäkää minut irti, — minä olen syytön, — Vaidan kuskihan se...”

Tuomari seisoo hetken aikaa ja kohauttaa sitten olkapäitään.

”Syytön tai syyllinen, — kuinka minä voin sen tietää. Minä täytän vain
virkani.”

Hän viittaa miehille, he alkavat laahata Mihkeliä pois, hän vastustaa
käsin ja jaloin, yhä hokien viattomuuttaan. Hänet paiskataan jollekin
kovalle penkille, sidotaan kiinni, vaatteet repäistään auki, ja iskuja
alkaa sataa. Hän on kuin tulisateessa, — niinkuin ukkosen ilmalla
makaisi alasti maassa, ja salamat sattuisivat selkään. Silmien edessä
lyö valkeata, ja vuoroin taas mustenee kaikki. Tuntee vain jotain
lämmintä vuotavan pitkin kylkeä ja noruvan lattialle. Verta...

Hänestä tuntuu aika ijankaikkisuudelta. Varmaan hän on jo saanut sata
paria. Ehkä ovat laskuissaan erehtyneet ja pieksevät hänet kuoliaaksi,
niinkuin Vaidan riihimiehen... Hän tahtoisi itkeä kiukusta ja
tuskasta... Kummallinen heikkous tuntuu kaikissa jäsenissä, unohtaa,
että onkaan jalkoja tai käsiä tai päätäkään... Pää se varsinkin käy
kuin tunteettomaksi, niinkuin siinä ei olisi tippaakaan verta...

”Neljä — kymmentä”, suhisee hänen korvissaan.

Hän makaa liikkumattomana ja nousee vasta vaivaloisesti, kun sotamies
kolhaisee kylkeen.

Tympeästi, mutisematta hän sieppaa vaatteet ylleen ja tekee lähtöä.

”Mies hoi, — viisitoista kopekkaa tänne vitsojen hintaa”, joku huutaa
hänen jälkeensä.

Hän katsoo hetken aikaa tylsästi, sitten vähitellen ymmärtää. Koko
kärsitty vääryys on yhtäkkiä päivänselvä hänelle. Mutta hän ei itsekään
tiedä, kehen hänen syytöksensä kohdistuvat, Vaidan kuskiinko, joka
hänet petkutti, herroihin, jotka hänet tutkimatta hutkittivat, vaiko
sotamiehiin, jotka tuomion ovat täytäntöön panneet.

Hän on samalla kuin häpeissään, hänen oma pökkelyytensä harmittaa häntä
eninten. Jos tämä juttu tiedoksi tulee, niin nauretaan hänelle vasten
naamaa, kuski saa vielä kiitoksiakin kepposestaan, sukkela poika, kas
vaan, kuinka osasi puijata ja oman nahkansa pelastaa... Mitäpä ei
työorja maksaisi makeasta naurusta...? Ei kukaan syytä herroja, kukapa
niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana, kuin itse isä
Jumala... Parasta hänen vaieta kuin hauta...

Hän kaivaa taskustaan hitaasti hopearahan, henkäisee siihen,
kiilloittaa takkinsa hihalla kirkkaaksi. Hänen on vaikea siitä erota,
melkein hän ottaisi uudestaan kärsiäkseen koko raipparangaistuksen,
saadakseen pitää viisitoista kopekkaansa.

Vihdoin hän huokaisee syvästi, kääntyy poispäin, soljahuttaa sen
sotamiehen käteen.

Puolen tunnin kuluttua hän jo ajelee ruunallaan puolijuoksua tyhjiä
halkovankkureitaan Kaarinalle päin kulkevalla tiellä.

Hän ajattelee tuskin mitään, korkeintaan kangastaa hänen mielessään
saunan lava, huuruinen, lämpimän kostea ilma ja eukon heittämä löyly
sihahtaville kiville. Ja hän itse makaamassa vatsallaan lavalla, eukon
hieroessa hänen kirvelevää selkäänsä viinalla ja vihtoessa häntä
tuoksuvalla koivuvihdalla.

”Omatko herrat sua nyt pieksivät?” eukko kysäisee.

”Omatko vai vieraat, — saman se on tekevä”, hän vastaa. ”Pidä sinä
vaan löylystä huoli, akka.”

LUKKARI JA KIRKKOHERRA.

Kaarman kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi
kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta
kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta,
jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen,
ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla
seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa
piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko
pappilakin, joka oli rakennettu katoolisaikuisen nunnaluostarin
sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä
muistuttamassa entistä luostaria.

Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna Ei— tea,
40 vuotta — Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, 3 kuukautta...
Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen
saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti
käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinnepäin. Hän tiesi
lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa,
mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän
välillään suurempana.

Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin
kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, — lyhytkasvuinen, kuivettunut
mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän
seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän
muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta
toiselle.

Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä
erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin.
Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui
mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan
lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti,
hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka
kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan,
katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen
aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti,
herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista
vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.

Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen henkeä...
Sadetta ei ollut peljättävissä. Mehiläisten täytyisi tänään parveilla,
ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa... Jos kaikki hyvin
kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset perheet. Niitä olikin
talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli ollut tavattoman pitkä,
mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä laskuja mielessään, miten
monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä kerääntyisi niin paljon, että
maksaisi vaivan itse lähteä Rigaan kaupalle.

Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä
katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen
ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla
äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa. Hänen
verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat niitä
halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan levitetään,
kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.

Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä
hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka
tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen oli
puutteellisen viron kielen taitonsa tähden sangen riippuvainen hänestä
virkamatkoillaan eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa anteeksi sitä
nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.

He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine
hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja.
Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä
ulkomuistista. — Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat
sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee,
tuntee otsasuonensa paisuvan... Hän kertaa edellisen lauseen, — ei
sittenkään. Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee avuttomasti
pitkin tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin tuomarien. Vihdoin
hän keksii lukkarin pöydän toisessa päässä: ”Johanson, lue sinä
eteenpäin”, hän saa sanotuksi.

Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri
lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen oli
täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä. Ja juttua
oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin toimesta.

Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain silmin
katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti koskaan
ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli kummallisen terävät
silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät, läpitunkevat, jotka
sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä seurasivat.

Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan
huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt
pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten
useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli
häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä
päästäkseen siten kuitenkin kartanonomistajaksi. Häntä huvitti
maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin
käsin niihin puuttua.

Hänen alustalaisensa pelkäsivät häntä kaksinverroin. Ensiksikin hän
oli aina itse työssä mukana, eikä hänen silmältään mikään jäänyt
huomaamatta, hänen edessään ei auttanut mitkään verukkeet. Hänen
pappilassaan oli kaksi ruoskapäivää, kuten suurissa kartanoissa. He
keksivät hänestä sananparren: tänään annan Jumalan armoa, huomenna
ruumiin hirmua.

Mutta he olivat tottuneet ankariin isäntiin eikä se yksin olisi
riittänyt heitä peloittamaan. He pelkäsivät hänen saarnojaan, niitä
helvetin hirmuja, joilla hän heitä uhkasi, joll’eivät isäntiään
tottelisi. Hänellä oli heidän mielestään taivaan avaimet, hän päästi
sinne mielin määrin, kenen tahtoi. Oli yksi ainoa aihe, josta hän
innolla ja vakuutuksella saarnasi: talonpoikain laiskuudesta ja
kiittämättömyydestä. Silloin pani hänen syvä, komea äänensä kirkon
kajahtelemaan ja muijat kirkon vasemmalla puolen itkemään syntejään.
Jos se hänestä olisi riippunut, olisi hän mielellään pitänyt voimassa
keisarinna Katariinan aikuisen säädöksen, joka pakoitti kaiken kansan
kaksi kertaa vuodessa saapumaan kirkkoon katumussaarnaa kuuntelemaan,
saarnan aiheeksi oli laillisesti määrätty orjien kuuliaisuus aatelisia
isäntiään kohtaan. Mutta sitä hänen tuskin olisi tarvinnut tehdä,
tämä vanha pakkotapa, joka jo oli poistettu, oli piintynyt kansan
käsitykseen, niin että he itsestäänkin niinä päivinä tulvivat kirkkoon.

Ei hän sentään ollut niinkään vihattu kuin olisi voinut luulla,
päinvastoin talonpojat pelkonsa ohella hänestä pitivätkin. Heihin
vaikutti hänen suuri asiantuntemuksensa maanviljelyksen joka alalla
ja se, ett’ei hän halvimpaakaan työtä kammonnut. Mutta ennen kaikkea
vaikutti heihin hänen ulkomuotonsa, huolimatta soimaavasta suusta tuli
hyvälle päälle hänen kasvojaan katsellessa, niissä oli sanomattoman
hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden leima, ja suurista, miedoista
silmistä paistoi jotain hyväsydämisyydenkin tapaista.

Ainoa, jota hänen ei koskaan onnistunut peloittaa eikä myöskään
voittaa, oli tämä pieni lukkari. Hän aavisti siinä miehessä salaista
vastarintaa ja uhkaa, hän ei ollut talonpoika eikä herra. Juuri se,
ett’ei hän ollut kumpaakaan, suututti von Rosenia. Hän ei osannut
kohdella häntä, ei kehdannut aivan vasten silmiä haukkua kuten
talonpoikaa, mutta vielä vähemmän olisi alentunut häntä vertaisenaan
kohtelemaan. Hän antoi hänen aina seisoa läsnäollessaan ja pani
erityistä painoa puhuttelusanalle sinä, teroittaakseen lukkarin mieleen
hänen alhaista asemaansa, mutta sittenkin tuntui kuin ei olisi lukkari
kylliksi nöyryytetty.

Kovimmat ottelut heillä oli talonpoikien tähden. Lukkari ei koskaan
heitä avonaisesti puolustanut, mutta aina hän toi uusia kanteita ja
valituksia, aivankuin olisi ollut niitä kylällä keräämässä. Hän teki
sen nöyrästi, ilman melua, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia,
että hän sielunpaimenensa kanssa otti ne asiat puheeksi. Milloin oli
neljänpäivän mökkiläinen tilaltaan häädetty, milloin oli Vaidan herra
taas pakoittanut jonkun tytön kartanoon. ”Mitä se sinuun kuuluu”,
hän oli kerran tiuskaissut. ”Ei minulle, mutta teille, armolliset
kirkkoherrat”, oli lukkari vastannut.

Hän oli niin tottunut alempisäätyisten matelemiseen ja
koirannöyryyteen, että tällainen hiljainen vastustus oli hänelle
aivan uutta. Hän rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan
pappilan aisakellojen kilinän, — talonpojilta oli kulkusten käyttö
kielletty, — ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että
kuorma singahteli sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat
lähestyivät häntä selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin päästään
ja kun he kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.

Hänet valtasi usein salainen ahdistus ollessaan tämän miehen kanssa,
vaikka hän varoi sitä näyttämästä. Siinä miehessä oli sitkeyttä, visaa
voimaa, jolla oli joustavuutta alennustilastaan kohota, häntä ei
milloinkaan saisi maan tasalle. Se mies osasi olla vaiti ja odottaa
aikaansa.

Kuka tietää, joll’ei juuri tällaisista miehistä ja heidän
jälkeläisistään kerran koituisi saksalaisen vallan hukka tässä
maassa? Ne olivat ne myyräntyöntekijät, jotka kaikessa hiljaisuudessa
perustuksia järkyttivät.

Tuskin oli päässyt puolen porrasta korkeammalle, niin jo siinä seisoi
ja aikoi auttaa muun joukon yhtä kauas.

Hiostava helle virtasi ikkunasta, valkeaksi kalkitut kiviseinät
kuumenivat kuin uuni. Lukkari muutteli jalkojaan yhä tiheämpään, hän
oli seisonut jo ainakin puolen tuntia, ja kuumuus painoi ohimoita
rautavanteena. Kuin sattumalta ja varkain hän vilkaisi vapaata tuolia
pöydän kulmassa, mutta käänsi kiireesti katseensa muuanne. Istumista
hän ei tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuitenkin tuo tuoli vietteli
silmää, niin että täytyi sinne katsomista vastustaa kuin kiusausta.
Hänen silmänsä pälyilivät pitkin huonetta ja sattuivat suureen
kaappiin, missä kirkonkirjoja ja rippikapineita säilytettiin. Hitaasti
alkoi hänen käsivartensa siirtyä, kyynärpää tavoitti kaapin laitaa,
nojautuen siihen ensin varovasti ja heikosti, sitten yhä lujemmin,
kunnes se levollisena lepäsi laiteella, kannattaen osaa ruumiin
painosta.

Von Rosen katsahti äkkiä ylöspäin.

”Johanson, — mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, — etkö näe, että
minä olen läsnä.”

Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria,
nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.

Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi
suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.

Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin kiehuvaan
veteen äkkiä olisi kivi viskattuja vesi kiehunut yli.

Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään
ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen
lattiaa.

”Mehiläiset, mehiläiset”, kuului hänen kaikuva äänensä puutarhasta.

Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan
pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut.
Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä
vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat
nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi
kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu.
Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet,
lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä
pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.

Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta
mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista
salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa
on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on
keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.

Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui
ja tiheni, sihisten ja kuhisten, kuin olisi satoja neuloja toinen
toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta
verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli
parveilevien mehiläisten karkeloa.

Yhtäkkiä koko pilvi nuolen nopeudella syöksyi eteenpäin.

”Ne lentävät yli aidan, — kiireesti peili tänne!” jylisi von Rosenin
ääni.

Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen, tomuiset
kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus oli kadonnut
hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan hän juoksi
edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut siepatuksi
käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle kivi-aidalle ja
suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.

Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne
näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät
kuin neuvottelua.

Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä
auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta, sattuen
suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälkähdyksinä, nopeina kuin salama.

Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä
joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai
ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari
oli taas saanut vettä myllyynsä.

Koko mehiläsparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä.
Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat
kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni,
muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota oksa
alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa, —
vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä kasvoi.

Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti maailmassa
ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen oli hänen
intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty peli. Vasta kun
kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti asunnossaan, hän lähti
takaisin takkiaan noutamaan.

Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa
asennossa, mihin oli jäänyt.

Von Rosen hämmästyi sanattomaksi, hän oli taas kokonaan unohtanut
lukkarin.

”Mitä sinä siinä teet?” pääsi häneltä vihdoin.

”Minä seison ja odotan, armolliset kirkkoherrat”, lukkari vastasi.

Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria.
Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin
sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli
seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko
pelosta alistuvasta orjanmielestä?

Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies,
joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan
pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä... Ja kun aika olisi
tullut, — mitä sitten?

KAALIN AUKOLLA.

Yhdentekevää on minulle, tuliko vai vesikö on muodostanut tämän
suppilomaisen, sammuneen tulivuoren aukkoa muistuttavan notkon,
joka niin äkkiarvaamatta aukeaa keskellä saarenmaalaista tasankoa.
Maanpinnantutkijat kiistelkööt siitä kylliksensä. Toisinaan tuntuu
kauniimmalta ajatella tarua tulesta, kuvittelee mielessään, kuinka se
vähitellen ohensi maankuoren, söi sen ontoksi ja yhtäkkiä sen raisulla
ryntäyksellä puhkaisi, purskauttaen kallionlohkareet hajalle pitkin
suppilon seinämiä. Tulen kintereillä kuohahti esiin maanalainen vesi,
notko oli suurena kattilana, joka höyrysi paksua, kuumaa huurua.

Toiset väittävät sitä veden muodostamaksi. Sitä on paljon runottomampaa
ajatella, vesi on ikävä rakentaja, se on muodostanut tätä maanpalloa
monta tuhatta vuotta eikä vieläkään ole tullut valmiiksi, se on hidas
ja laiska ja tahraa työpaikkansa, tuoden rapaa ja soraa mukanaan. Mutta
sittenkin se on paljoa ennemmin uskottavaa. Kaukaisena jääkautena,
jolloin pohjoismaita katti jäinen virta, syöksyivät vesi ja jää
äärettömällä voimalla kuin kurimukseen, kuljettaen kiviä harjallaan, ja
koversivat tämän tasaisesti ympyriäisen laakson, joka saarenmaalaiselle
silmälle on ihme äkisti laskeuvine äyräineen.

Minä puolestani mieluinten ajattelen sitä Saarenmaan pakanasankarin
Suur-Töllin jalansijaksi, hänen saappaankorkonsa jäljeksi, kun
hän vihapäissään kerran oli maata potkaissut. Taikkapa hänen
keittopadakseen, jossa hän kaalinpäitä keitteli, kahlattuaan niitä
hakemaan kaalimaastaan Kihnusaarelta. Taikka vaikka hänen lastensa
hietakuopaksi, johon heidän äitinsä, Piret muori heidät esiliinassaan
leikkimään kantoi.

Jokainen selitys tyydyttää, jos se on hiukankin yliluonnollinen, niin
että saa ajatella tämän kaiken syntyneen yhdellä käden käännähdyksellä.
Oikeastaan en ajattele ollenkaan, kuinka se on syntynyt. Miksi
muistella tuskaisaa luomistyötä, hirveitä synnytystuskia, joissa maa
on kierrellyt, luodakseen palasen luonnonkauneutta yksitoikkoiseen
maisemaan.

Rakastan sitä, niinkuin sen nyt näen, sitä rauhaa, joka on hävittävää
tuli- tai vesipyörrettä seurannut, tyventä, pyöreätä lampea, joka
aallottomana, ja kuten kerrotaan pohjattomana, vihertää kivirantojensa
puristuksissa. Heti rannassa syvenee vesi pohjan näkymättömäksi, kuin
olisi maa sen nielaissut. Vihreäpeilinen villisorsa tavoittaa veden
pinnalle puikahtanutta ruutanaa, rannalla loikoo pari veden lioittamaa
hakoa.

Mustat korpikuuset peittävät auringon, niin että se ainoastaan
keskipäivällä kiiluu lammen kalvossa tulisena täplänä, vaan muuten
hajautuu häilyviksi juoviksi tai illalla tasaiseksi ruskoksi, joka
puitten välitse punertaa. Rinteillä viskelee metsähumala kepeitä
lonkeroitaan. Suuret kivipaadet riippuvat rinteen kyljissä, ikäänkuin
joka hetki vaarassa pudota, kynsin hampain takertuneina hataraan
maakamaraan, kaikki ylöspäin viistossa, aivankuin todella näkymätön
käsi olisi ne alhaalta ylöspäin heittänyt.

Jos yksi niistä yhtäkkiä putoaisi lampeen, mitähän syvyyden
salaisuuksia se kolkuttaisi hereille?

Itseensä sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt on tämä luonto, itsekäs
siinä, että se vangitsee mielen ja vetää sen kaikesta muusta, johdattaa
katseen yhä syvemmäksi, yhä alaspäin jonnekin, millä pohjaa ei ole,
ja jota ei voi nähdä... Siitä on mielestään aikoja, kun viimeksi
näki kirkasta päivän valoa. Hitaasti sulkeutuvat korpikuusien latvat
yläpuolella, ei muista taivasta eikä maata, luulee olevansa niin
kätkössä, ettei Jumalakaan löydä. Mutta yhä syvemmälle vetää lammen
musta vesi katsetta, syvälle maan uumeniin, salaisuuksiin, joita ei
kukaan ole tutkinut, kuiluihin, joita ei kukaan ole mitannut.

On ikäänkuin ei tuntisi enään itseäänkään, vaan alkaa peloittaa, sielun
polut ovat vieraita, avautuu yhtäkkiä syvyyksiä ja kuiluja, joita ei
kenenkään luotirihma ole pohjannut. Yhä syvemmälle vajoo sielunsa
tutkimiseen, ulkomailma kadottaa merkityksensä, tavallinen elämä on
vaan satua ja ainoastaan tämä todellista. Vapisee niitä voimia, hyviä
sekä pahoja, joita itsessään aavistaa. Ja odottaa henkeään pitäen, että
joku viskaisi kiven niihin kuiluihin, niin että ne kaikuisivat vastaan.
Tahtoisi selvyyttä ja selitystä, mutta katse ei voi ylöspäin kohota,
itsepintaisesti se lähtee lävistämään tummia vesiä. Yhtäkkiä on itse
tällainen kuilu, tällainen luonnonoikku, jonka syntyä kukaan ei tiedä.

Tasaisessa elämässä, joka juoksi kuin sileä köysi, on yhtäkkiä solmu,
josta ei pääse yli eikä ympäri. Ja pysähtyy olentonsa arvoitusten
edessä, hämmentyneenä, kuten maan avautuessa kuiluksi keskellä
Saarenmaata.

TYÖORJAT.

Kartanon suuri apilaniitty lepää liikkumatta, kukat kasteesta supussa,
heinän korren väräjämättä. Toisessa päässään se muuttuu hetteiseksi
luonnonniityksi, jota matala pähkinäpensaikko rajoittaa. Aurinko on
juuri noussut, se ei vielä paahda, vaan paistaa kuin autereen läpi.

Vouti, Kubja-Kaarel, ottaa vastaan heinäväkeä, järjestäen tulijoita,
määräten kullekin paikkansa ja työnsä. Hän on vanttera, keskikokoinen
mies, silmät hiukan himmeät eilisestä pohmelosta, joka hitaasti alkaa
haihtua viileässä aamu-ilmassa. Hän puhuu ainoastaan huutamalla,
silloinkin, kun puhuteltava seisoo aivan vieressä. Hänessä on jotain
alituisesti varuillaanolevaa, ikäänkuin hän pelkäisi salaista
päällekarkausta, ja jotain keinotekoista ja väkinäistä oman arvon
ylläpitämistä. Hän on hyvin vihattu virassaan.

Heinäväkeä saapuu joka ilman suunnalta, valtateitä pitkin,
metsäpoluilta ja yli tiettömien karjamaitten. Tavallisesti lähetetään
suuremmista taloista kartanon työhön mies hevosineen ja pienemmistä
ainoastaan työllinen, mutta tänään on käsketty liikkeelle kaikki
kynnelle kykenevä. Heinänteko on myöhästynyt, ja pitkällinen pouta
uhkaa kuivaa niityn korreksi.

Kubja-Kaarelin epäluuloiset silmät tarkastelevat erikseen jokaista
tulijaa, hän vainuaa kaikissa vastustusta, jokaisessa kuiskatussa
sanassa loukkausta ja puoliksi salatussa hymyssä pilkkaa. Hän alkaa
sättiä tapansa mukaan.

”Mihinkä sinä aiot tuon lapsen ripustaa, — haravanko nenään”, hän
tiuskaisee muutamalle naiselle, joka saapuu rintalasta kantaen.

”Mihinkä minä sen sitten jätän, — kotona ei ole elävää sielua.”

Vaimo sanoo sen tyynellä äreydellä, jotakin vastatakseen, samalla
tuntien, ettei puolustuksesta ole mitään apua.

”Kas siinä sitä on työväkeä!” ilkkuu vouti kahdelle heiveröiselle,
alaikäiselle pojalle, joista toinen kantaa viikatetta, toinen haravaa.
”Milloinkahan nuokin on viimeksi ruokaa maistaneet, — viimekö vuonna?”

Hän kiukustuu yhä enemmän työväkeä katsellessaan.

”Loonan vanha vaari, — toinen jalka haudassa... Mitä minä teen
tämmöisellä väellä!”

Heinäväen joukossa on todella paljon heikkovoimaisia, vanhoja ukkoja,
joitten asunto jo olisi uunin pankolla, vaan joitten työpäivä ei vielä
ole päättynyt, nuoria poikia, vääristynein, keskikasvuisin jäsenin,
kitukasvuisiksi jääneitä varhaisesta työstä, vaimoja siunatussa
tilassa, jotka ovat nääntyä kahdenkertaisen taakkansa alle. Useimmat
ovat kuin aiotut suurimittaisiksi, pitkärakenteisiksi, vaan sitten
kuin pysähtyneet kehityksessään tai varhain köyristyneet, kaikissa
näkyy liiallisen työn ja huonon ravinnon jälkiä. Heissä on ainaista
väsymystä, joka ei koskaan ennätä haihtua, ei edes siinä lyhyessä
ajassa, jonka he ehtivät unekseen varastaa, iltahämystä päivänkoittoon
asti. Kaikissa liikkeissä on haluttomuutta ja velttoutta, kuten
ihmisillä, jotka eivät tiedä työnsä tarkoitusta. Aateliskartanon
väkeä, jonka jo kymmenen askeleen päästä eroittaa kruunun kartanon
talonpojista.

Muuan nuori poika ajaa hyryttelee hiljakseen heinäreessä veräjän
kohdalla. Yhtäkkiä sen aisa tarttuu veräjän pieleen, kuuluu rasahdus
kuin murskautuvasta puusta, hevonen hypähtää kohoksi ja riuhtailee
valjaissaan.

Vouti kiiruhtaa paikalle punoittavin kasvoin.

”Kolmekymmentä tänä iltana tallissa”, hän huutaa vähän sammaltaen. ”Ja
isällesi lauantaina sama verta. Käskeekö teitä lähettämään heikkoja
rekiä heinäkiireeseen.”

Joku naisista alkaa voivotella huikealla äänellä.

”Joko ne sitä poikaa taas kurittavat, — eivät ole vielä parantuneet
entisetkään haavat, niin jo taas... Niin paroonin poika kuin onkin...”

”Antaa heidän vaan lyödä omaa vertaan”, lohduttaa joku. ”Ja rupeisipa
tässä paroonin poikia säästelemään, kyllä sitten saisi eroittaa
ensimäisen lapsen joka talossa...”

”Missä on Karulan?” jyrähyttää vouti, nousten varpailleen ja
pälyillen yli väkijoukon.

Heinäväessä syntyy supinaa. Toiset ovat kuin peloissaan, toiset
katselevat vahingoniloisina.

”Ehkä on sairas”, joku arvelee.

”Se lähti omalle niitylleen”, toinen huutaa, samalla piiloutuen muitten
taakse.

Kaikkia typerryttää Aadun rohkeus, he vapisevat hänen puolestaan ja
ihailevat häntä sydämessään. Ja heistä on hauskaa singahuttaa se tieto
voudille, se on kuin lyönti vasten naamaa.

Vouti hämmästyy ensin puhumattomaksi.

”No, sepä saadaan nähdä”, hän sanoo viinankäheällä äänellä. ”Herran
niitty on niitettävä, ja tämä, — äläppäs muuta, vai omalle
niitylleen...”

Heinäväki alkaa olla koossa, muutamat miehistä hiovat viikatetta,
toiset koettelevat haravan piitä, toiset auttavat voutia kuuden kyynärän
pituisella mittapuulla niittyä palstoittamaan. Kukaan ei
ryhdy itsestään työhön, jokainen koettaa laiskotella niin kauan kuin
mahdollista.

”Tulee kuuma päivä”, sanoo muuan miehistä, aurinkoa tarkastaen.

Aurinko paistaa täydeltä terältä, vaikka matalalta vielä. Ilma alkaa
sakoutua. Useat naiset riisuuntuvat paitasilleen, sitaisten karkean
paitansa vyötäisiltä kiinni.

Haukoitellen, kismitellen ja jäseniään oikoen he lähtevät kukin
palstalleen voudin annettua merkin, miehet edellä viikatteineen, joista
auringon säteet kimmoavat, naiset haravoineen jäljessä.

Mutta kun he pääsevät käsiksi kukkaismereen, joka uloittuu heille
polviin saakka, niin he kuin uppoavat siihen, se huumaa heitä. He
heiluttavat viikatetta vihaisella kiireellä, tahtoen kuin lakaista
edeltään kukkaislaineet, raivata itselleen tietä tämän vihreyden halki.
Heidät valtaa hävityksen into, he nauttivat nähdessään räikeän kirjavan
kukoistuksen taittuneena ja jalkoihin tallattuna.

Aurinko alkaa paistaa pistävästi, sen säteet sattuvat ruumiiseen kuin
neulat. Varsinkin niskaan sattuvat sen säteet, kumarrettuun, nöyrään
niskaan, se kokoo säteensä paljaaseen, suojattomaan paikkaan tukanrajan
ja paidankauluksen välillä, polttaen siihen punaisen täplän. Ilma alkaa
kuumoittaa, kuin olisi katto liekeissä.

Joku rupeaa niityn toisessa päässä pahuuttaan ensin viheltämään, sitten
laulamaan pilkkalaulua saksoista.

Se on oikea orjan laulu, katkera leikillisyydessään ja pistävä
pilkassaan. Orja panee saksoille virat, — herrat panee kyntämään,
vanhat rouvat valjastaa rattaitten eteen, nuoret neidit riihtä puimaan.
Se on työmiehen laulu tulevaisuudesta, mielikuva uudesta mailmasta,
jossa hän on oleva herrana. Siellä ei armoa anneta, jokainen saa
ansionsa mukaan. Hän panee entisen herransa itseänsäkin alemmaksi,
työjuhtansa sijalle, kyntämään ikeen alla. Ja rouvat, ne hän valjastaa
ajohevosiksi, aivan niinkuin ennen annettiin talonpoikien juosta
rattaitten vieressä, siksi että maahan sortui. Nuoret valkohipiäiset
neidit, joitten hän on nähnyt vilahtavan ohitseen kuin ilmestyksien,
joitten nelivaljakoitten tullessa hän on maantienojaan väistynyt, —
niille raskain työ, mitä talonpoika tietää, riihen puiminen. Se olisi
vasta näky, kun riihen musta tahma tarttuisi saippuasta ja hajuvedestä
tuoksuaviin kasvoihin ja kun hennot jäsenet vääntyisivät riihivarstojen
vinkuessa.

Vouti on kiertänyt yläniityn ja lähenee alaniittyä. Äkkiä vingahtaa
hänen piiskansa, sattuen muutaman keskikasvuisen työläispojan selkään.

”Mitä sinä siinä kuhnustelet, laiskuri”.

Poika jatkaa työtä äännähtämättäkään, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut.

”Sillä on lammasnahat seljässä”, kuiskaa joku nauraa kihistäen.

Joku nuori poika viikari haaraa toveriaan seljästä.

”Totta totisesti, — pehmeä kuin villalla täytetty. Eikös olekin
pistänyt vällyt paitansa alle.”

Poika rynnistelee vastaan, huomattuaan varokeinonsa joutuneen ilmi.
Vouti luimistelee korviaan kauempana, hän ei voi kuulla sinne saakka.

”Pidä sinä vaan itsestäsi huoli”, poika tiuskaisee vastaukseksi toisten
nauraessa.

Ojan reunalle on istahtanut muuan vaimo, oihkaillen hiljakseen. Hän on
aina kyyryssä, pää rinnalla, ikäänkuin kaulassa riippuisi paino, joka
taivuttaisi häntä eteenpäin. Toisen lapsen synnyttyä oli kova särky
hänet sellaiseksi painuttanut. Siitä huolimatta hän on koko ajan käynyt
kartanon työssä ja synnyttänyt kuusi lasta.

”Ei ota pala painuakseen”, hän valittaa hiljakseen, leipäkannikkaa
pureskellen.

”Kasta veteen, Triinu”, sanoo joku lähellä haravoivista naisista heiniä
pöyhötellen.

”Ei auta sekään. Kuivalla leivällähän minä olen ikäni kaiken elänyt. Ne
on sisukset jo niin kuivuneet, etteivät ne enään muuta sietäisikään.”

Hän nousee vaivaloisesti ja tarttuu haravaansa, vetäen huivin reunan
silmilleen.

Aurinko nousee yhä korkeammalle, paahtaen täydeltä terältä. Ei tunnu
saaren hieno tuulenhenkikään, joka muuten pitää ilman viileänä kuin
alati tuuloitetussa huoneessa, jonka ikkunat ovat selkiselällään
joka puolelle. On kuin kaikki ilmareiät olisivat tukossa. Niittäjien
kasvot punoittavat tulipunaisina, ja hiki valuu virtana, niin että
paita tarttuu likomärkänä ihoon kiinni. Missä voudin silmä välttää,
heittäytyy joku aina heinikkoon tai ojan suojaan pitkäkseen. Koko
ruumis on niin raukea, että uni yllättää heti, kun tuntee maan allaan.

Toiset niittävät edelleen. Korvissa suhisee, silmissä mustenee, ei
näe taivasta eikä metsää, ainoastaan jotain vihreätä tuoksuavaa, joka
häilyy ja häilyy... Ja uhallakin pitää tunkeutua siihen vihreään...
Vaikka oikeastaan haluaisi heittäytyä siihen, niinkuin nuo toiset,
antaa kukkasten ja korsien karista päälleen...

Vaan yhtäkkiä tuntuu seljässä kuin olisi veitsellä vetäisty, ja silmät
selkiävät tuokiossa. Käsi alkaa taas heiluttaa viikatetta, joka sortaa
heinää maahan, silmä kääntyy kaukaiseen pisteeseen, johon palsta
päättyy, sinne asti on ehtooksi ennätettävä...

Ensin tuntuu sitä ajatellessa hyvältä, pääsee työssään johonkin määrään
saakka, on saanut jotakin aikaan. Mutta sitten toisena hetkenä alkaa
kaikki turhalta tuntua, ei tiedä, miksi tässä työtä tekee, kenen
hyväksi... Toista olisi omaa niittyään niittää...

Niinä harvoina hetkinä, jolloin jaksaa selvästi ajatella, ovat
ajatukset niin raskaita, ettei niistä iloa ole. Herää huolia
vuodentulosta ja talvitöistä, ja varsinkin syksymaksut kartanolle
kiertelevät päässä, kymmenykset kaikesta elosta ja karjasta. Omat
niittypalstat ne myös kuvastelevat mielessä, huonot, mätästä kasvavat
niityt, jotka turhaan niittäjää odottavat. Paras heinäpouta menee
hukkaan tällä tavoin.

Ei voi jaloin astua eikä silmin nähdä maata, joka ei olisi herran
omaa... Kaiken, mikä vaan vähänkin parempaa oli, sen oli herra vienyt,
tiheimmät metsäpalstat, lihavimmat peltomaat, vetisimmät niityt...
Se mikä jäljelle jäi — sekin oli herran omaa, — he olivat vieraita
omalla alueellaan, siedettyjä vuokralaisia, ei muuta. Ja työ oli
sentähden niin raskasta, ettei sitä saanut itselleen tehdä.

Voudin piiska vinkuu yhtämittaa, mutta se on tänään kuin vettä hanhen
höyhenille. Puolenpäivän jälkeen on kuumuus kovimmillaan, helle
raukaisee ihmiset tylsiksi, niin ettei edes ruumiskaan kipua tunne.
Veri tunkeutuu päähän, tukehuttaa kaikki ajatukset, ainoastaan kädet
liikkuvat koneellisesti. Vouti kiroilee ja uhkailee suotta, mikään
ei tepsi, ihmiset tuijottavat häneen, niinkuin eivät käsittäisi.
Kubja-Kaarel puree hammasta, hän on kadottaa kaiken arvonsa tällä
tavoin.

”Säkkipilli tänne”, hän huutaa vihdoin.

Hetken kuluttua alkaa säkkipillin ääni kuulua yli niityn. Sen
hylkeenkalvosta tehty säkki pusertaa esiin kirkuvia, kummallisia
säveliä, jotka puristautuvat ilmoille kapeasta, huiluntapaisesta
torvesta. Vanha saarenmaalainen häälaulu alkaa keinua notkuvassa
tahdissa, ikäänkuin näkisi poikien polvien taipuvan ja tyttöjen
niijailevan. Kaikki tuntevat sen sanat, ne ovat lapsellisen
hullunkurisia, tanssivista hiiristä, karkeloivista kissoista, joille
vanha karhu rummuttaa.

Se menee heihin kuin sähkö. Siinä soitossa on unohdusta, ja sanat
ovat niin typeriä, niin yksinkertaisia, että he tuntevat itsensä kuin
lapsiksi jälleen. Ilon tarve on heissä niin huutava, että he ottavat
lohdutusta vastaan mistä saavat, vaan päästäkseen hetkeksi irti
arkiajatuksistaan. He tahtoisivat viskata pois viikatteet ja haravat
ja yhtyä suureksi tanssivaksi, laulavaksi piiriksi kedolle. Ja he
ponnistavat viimeiset voimansa, silmä yhä kiintyneenä niityn reunaan,
missä palsta päättyy.

KUBJA-PÄRTIN KUOLEMA.

Kubja-Pärt, Vaidan vouti, alkoi tehdä kuolemaa.

Ihan omassa vuoteessaan, olkikuvolla, lammasnahkain alla. Eikä
mihinkään erityiseen tautiinkaan, ihan tavalliseen vilustumiseen vaan.
Krouvista tultua oli ratsuineen lumipyryssä tieltä eksynyt ja syvään
kinokseen joutunut, siinä kahlatessa oli hevonen alta pois livahtanut
ja jättänyt voudin istumaan lumikinoksen harjalle kuin satulaan.
Seuraavana päivänä hänet oli löydetty kangistuneena kuin jääpuikko. Nyt
oli häntä kylliksi sulateltu ja henkeään alkoi heittää.

Eipä voinut monikaan vouti kehua omassa vuoteessaan lopputilit
tehneensä. Usein löydettiin heidät milloin mistäkin pää verissä —
tiheistä pähkinäpensaikoista tai suon keskeltä, — tai vaivaisiksi
piestyinä riihen takaa. Tekijää vaan ei koskaan tiedetty,
kyläkunta vaikeni yhtenä miehenä, kuulusteltaessa kaikki vannoivat
viattomuutensa. Mene, ota kiinni!

Mutta toisinaan kasvoi viha voutia kohtaan niin kipeäksi, ettei sitä
salamurhakaan parantanut, sen täytyi puhjeta kuin paiseen kaikkien
nähtäväksi. Kirkasna Jumalan päivänä, pelloilla elonkorjuussa,
niityillä heinänteossa, hyökättiin miesvoimalla voudin kimppuun,
rusikoittiin hänet kuoliaaksi, lyötiin ja potkittiin vielä hänen
vaiettuaankin, ja mentiin itse ilmiannolle. Eikä siitä julkisen koston
makeudesta voinut peloittaa kolme sunnuntaita peräkkäin kaakinpuussa
eikä elinaikainen karkoitus kylmälle maalle — Siperiaan.

Mutta Kubja-Pärt oli onnellisesti joka satimen sivuuttanut. Oikean
kainalon alla kuumotti hänellä vieläkin toisinaan arpi, jonka puukko
pimeänä syysyönä oli puhkaissut. Pahojen ilmojen edellä se alkoi
punoittaa ja hiljalleen pakoitella. Monta kertaa hän oli ollut
käsirysyssä, pilkkopimeinä öinä, jolloin vastustajan kasvoja ei voinut
eroittaa, ainoastaan tunnustella häntä rinnuksista ja käsivarren
lihaksista.

Kubja-Pärt muisteli aikansa kuluksi kuolemaa odotellessaan kaikkia
näitä kertoja, mutta ne eivät tuottaneet hänelle niin sekoittamatonta
iloa kuin ennen. Kaikki alkoi tuntua niin turhalta, kun hän nyt
kuitenkin oli sattunut satimeen, vaikkei työorjien virittämään.

Vuoteessaan maaten hän katseli väsynein silmin vaimoaan Madlia,
— lapsia heillä ei ollut. Oliko Madli kertaakaan käynyt tyynyä
pöyhöttämässä tai vuodetta kohentamassa? Vettäkin lennätti
korvattomassa kupissa, haaleata, lämminnyttä vettä, joka ei janoa
sammuttanut. Jos hän ypöyksin tuvassa olisi, niin tuo musta, nokinen
kivi takan kulmassa tekisi juuri yhtä paljon hänen hyväkseen kuin Madli.

”Madli, kuulehan”, hän sanoi, ”iloitsetko, kun kuolen?”

”En minä, — mutta kyllä siitä iloitaan muualla, — sekä maan päällä
että maan alla.”

”Ettäkö minä suoraa päätä menen kadotukseen?”

”Vieläpä raipalla ratsastaen, — siitä ole varma.”

Kubja-Pärt avasi silmät selälleen. Tämä oli hänelle uutta. Madlilla oli
siis kaksinkertaista ilonsyytä, ensiksi, että pääsisi hänestä eroon, ja
sitten, että tietäisi varmasti hänen pahaan paikkaan joutuvan.

”Miksi sinä minua vihaat? Kiittää saisit, kun kunniasi pelastin,
herrojen heitto!”

”Herra maksoi minusta sinulle, sen tiedät itsekin”, vastasi vaimo
hammasten välitse.

”Entä jos minä nyt katuisin kaikkia pahojani?”

”En minä muuta sanoisi, kuin että vahinko löylyä, joka sinulle kuumassa
paikassa on varattu.”

”Madli, — menehän, taita vitsat, — mutta oikein aitoraipat, tuo ne
minulle, — sydäntäni syhyttää niin oudosti.”

”Kättäsi sinun syhyttää, mutta etpä minuun uloitu, — koitappas, —
tapaatko tänne asti vuoteestasi.”

”Kuule, tuohan vitsat!”

”Itsellesikö niitä haluat? Kyllä silloin minusta auttajan saat.”

”Älä mutise, vaimo, — tee niinkuin sanoin. Siitä nuoresta koivikosta
myllyn takaa. Ja sido ne valmiiksi, muistatko.”

”Voinhan ne tuodakin. Kyllä kai nyt koivut joutavat kasvamaan rauhassa
sinun kuoltuasi.”

Hetken kuluttua toi vaimo raipat. Pitkät, sujuvat, läjähtävät
koivuvitsat, jollaisia Vaidassa käytettiin ruoskapäivinä,
keskiviikkoisin ja lauantaisin.

Kubja-Pärt pani ne vierelleen vuoteellensa.

”Katso nyt tarkkaan, Madli”, hän sanoi. ”Tässä ovat nyt kaikki minun
syntini. Minä panen ne nyt tähän rinnalleni. Ja nyt sinä luulet minun
menevän raipat rinnalla suoraan helvettiin, Madli.”

Hän rupesi sormittelemaan vitsoja ja kertoi niistä Madlille.

”On näillä tuomiota pidetty —, vanhoja ovat tuttuja. On lyöty selkiä,
jotka ennestään olivat raippojen ratkomia, kun löit, aukenivat
vanhatkin arvet. Eipä sellainen mies useinkaan ääntä päästänyt, itse
vaatteensa riisui ja tallin penkille heittäytyi, — anna mennä! Ja
se oli kuin veristä kirjoitusta siihen vanhaan selkään, — ei siihen
muita asiakirjoja tarvittu, selkä paperiksi; raipat kyniksi ja veri
musteeksi, — valmis!”

”Mutta oli niitä toisenkinlaisia, valkeita kuin koivuntuohi, jotka
värähtelivät jo ennen raipan sattumista, — pieniä, hentoja tyttöjä,
jotka uikuttivat ja kuikuttivat ja polvia syleilivät. Ja monta kertaa
täytyi niiltä väkisin kiskoa vaatteet säpäleiksi niskasta polviin
saakka.”

”On niillä lyöty monenlaisia selkiä, on sellaisia, joissa ei vielä
raipan puumerkkiä ollut. Ja kun sellaiseen ensi kertaa raippa sattuu,
niin hypähtää mies kohoksi kuin kaksivuotias orhi, joka ensi kertaa
ruoskaa maistaa. Mutta aikansa riehuttuaan talttuu ja seuraavalla
kerralla jo iskee yhteen hampaansa eikä hievahdakaan.”

”Jos sinä sentään nostaisit ne pois, Madli, — alkavat painaa niin
raskaasti”, hän sanoo yhtäkkiä, käännellen päätään tyynyllä.

”Anna nyt olla vaan, — painakoot nyt hiukkasen sinuakin.”

Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toisiaan, mies veti suunsa kuin
irvistykseen. Häntä alkoi huvittaa vaimon varmuus hänen kadotuksestaan.

Yhtäkkiä, ennenkuin vaimo ennätti estämään, ehti hän siepata päänsä
kohdalta seinältä päreen ja sytyttää sillä vitsat rinnallaan palamaan.

Ne eivät ruvenneet hevillä syttymään, oksien päät ottivat tulta ja
hiiltyivät, työnsivät mustaa, paksua savua, ilmiliekkiin leimahtamatta.

Kubja-Pärt nieli kitkerää savua.

”Näetkö nyt, Madli”, hän sanoi, ”tuossa nyt palavat minun syntini.
Minä panen raipat juuri sydämeni kohdalle. Uhrisavua niistä nousee,
Jumalalle otollista suitsutusta.”

Hän alkoi lukea katkonaisesti Isä meidän, puoleksi tukahtuneella
äänellä.

”Sinä luulit minun menevän kadotukseen, mutta minä menenkin suoraa
päätä taivaaseen”, hän kuiskasi vahingoniloisena.

Hetken kuluttua oli Kubja-Pärt kuollut. Raipat paloivat yhä hänen
rinnallaan rätisten ja kipinöiden.

INGEL.

Ingel, sörveläinen imettäjä, istuu lapsi sylissä portailla. Sörveläinen
piippolakki kiepoittaa toisella korvalla, hiukan kallellaan, kirjava
tupsu heilahtaa pään joka käännähdyksellä, — se on hullunkurinen,
veikistelevä päähine, keksitty jonakin ylimielisenä, ilosta pulppuavana
hetkenä. Yhtä yksitotinen on sensijaan sörveläinen hame, raskaissa
poimuissa se uloittuu kainaloihin saakka, peittäen vartalon muodot
kömpelöihin laskoksiinsa, sen mustalla, vakavalla pohjalla juoksee
rinnatusten punaisia ja valkoisia juovia.

Imettäjä on voimakasrakenteinen, uhkearintainen nainen, hänellä on
lempeät, suloiset kasvot, joitten avonaisissa, varmoissa piirteissä
tuntuu saariston ruotsalaisen sekaveren muovailu. Hän istuu
liikkumatta, pää hiukan nuokuksissa, silmät puoliavoinna, melkein
torkuksissa päivänpaahteesta ja lapsen tasaisesta imemisestä. Jotakin
kasvimaista rauhaa on hänessä, kuin suuri, kaunis kasvi, jonka lehdet
kuumuudesta lerpattavat.

Hiljaa, hitaasti vuotaa virolainen voima hänestä vierasrotuiseen
lapseen. Hänen verensä kiertelee tuon lapsen suonissa, uusia soluja
synnyttäen, muodostaen hermoja, jänteitä, lihaksia. Se kiertelee
lapsen aivoihin saakka, siihen pehmeään kudokseen, johon mikään ajatus
vielä ei ole poimuaan painanut. Hän antaa terveen verensä, koko
käyttämättömän pääomansa juosta pieneen, hentoon vesaan, jonka veri
sukupolvien kuluessa on vaalentunut.

Mutta hän ei imetä lapseen yhtään katkeraa ajatusta, ei yhtään
syytöstä, ei orjan vaistomaista vihaa. Hän on yhtä rauhallinen ja
hedelmällinen kuin maa, joka ei kysy, kenelle se viljan idättää,
herralle vai orjalle. Hän ei tule ajatelleeksikaan, ketä hän
rinnoillaan kasvattaa, ehkä uuden sortajan heimolleen. Hänelle ei tule
mieleenkään, että tuo pieni käsi joskus voisi lyömään kohota.

Lapsi tuskin herää syömään, silmät ummessa se imee rintaa. Se on
täysin levollinen, itsetietoinen kuin hallitsija, omistusoikeudestaan
varma, kuten lapset, jotka aina saavat syödä kylliksensä. Sen pienet,
rusoittavat kasvot kätkeytyvät melkein kokonaan pitsien ja nauhojen
varjoon, joita sen pukuun on tuhlattu, se on kääritty silkkiseen
peittoon ja liinaisiin kapaloihin, ohuthiuksista päätä peittää
nypläystaidon mestariteos, aitopitsinen myssy. Sen kahdeksankuisissa
aivoissa on täysi tietoisuus kaikesta tästä mukavuudesta ja
huolenpidosta, se ei huoli huutaa eikä olla kärsimätön, se on varma
siitä, että sen pieninkin toive täytetään. Varsinkin on imettäjä sen
yksinomaista omaisuutta, olemassa vaan sitä varten, olento, jolla
ei ole mitään merkitystä ilman sitä. Se tietää, ett’ei imettäjä
äännähdäkään, vaikka se häntä hiuksista repisi, riuhtaisisi niitä koko
pikku kätensä voimalla, imettäjä ei uskalla liikahtaakaan, vaikka se
upottaisi vasta saamansa neljä hammasta hänen rintaansa.

Imettäjä siirtää lapsen varovasti rinnoilta helmaansa ja kiinnittää
soljella valkoisen röijynsä. Pieni kylmänvärinä kulkee hänen
läpitsensä, ikäänkuin tuuli yhtäkkiä olisi häntä koskettanut. Ehkä hän
oli nukahtanut, ja mehiläinen häntä unissa pistänyt, ehkä kulki pilvi
auringon ohitse. Hän havahtaa täysin hereille, ja hänen ajatuksettomiin
silmiinsä palaa sielu takaisin.

Herrasväki oli lähtenyt viikkoisille vierailuille naapuripitäjään.
Sen huomaa kaikesta, kamaripalvelija hännystelee joka paikassa ja
teeskelee isäntää, haukkuu työpoikia ja mielistelee sisäneitsyttä.
Vanha puutarhuri leikkelee kääntösaksilla orapihlaja-aitaa tasaiseksi,
vihreäksi muuriksi, mutta lepäilee tuon tuostakin ja pistää nuuskaa
nenäänsä. Lippukin on laskettu puolitankoon, merkiksi herrasväen
poissa-olosta, riippuu rentona pitkissä poimuissa. Puutarhakin on kuin
pakosta päässyt, mehiläiset surisevat kahta kovemmin, ja pikkulinnut
uskaltavat hiekkapyörylälle asti.

Ingel ei käsitä, miksi hänellä alkaa sydänalassa hiukaista niin
oudosti. Ikäänkuin joku nakertaisi siellä pienillä, terävillä
hampailla. Ja siitä syntyisi yhä suurempi kolo, yhä suurempi aukko,
tyhjä paikka.

Se ei ole nälkää eikä janoa, mutta muistuttaa kumpaakin. Jokin vietti,
jokin halu herää hänen olennossaan. Koko ruumiissa tuntuu kuivuus ja
raukeus, ikäänkuin pitäisi kiireesti juosta lähteen luo ja kastaa koko
päänsä, suunsa, ohimonsa, niskansa kylmään veteen. Mutta varsinkin se
tyhjyyden tunne suurenee suurenemistaan, ikäänkuin nälkänä, mutta joka
ei tunnu ainoastaan ruumiissa, vaan kaikissa ajatuksissa.

Jotakin on häneltä poissa, hänen ruumiistaan ja sielustaan, melkein
kuin käsi olisi hakattu pois tai silmä puhkaistu, niin avuttomalta ja
kipeältä tuntuu. Pikkuruinen osa hänestä on poissa. Ja nyt jännittyy
koko hänen olentonsa sitä pikkuista osaa kohti, se vetää sitä
puoleensa. Hän istuu sävähtämättä paikoillaan, ja kuitenkin hänestä
tuntuu, kuin juoksisi hän koko ajan ja etsisi sitä pientä, kadonnutta
osaa itsestään.

Se ei auta mitään, että hän on kylläinen, että hänen on lämmin
ja hyvä olla. Se tyhjä paikka ei täyty siitä. Hän on kuin sairas
yhtäkaikki. Kaikki hänen aistimensa muuttuvat luonnottoman herkiksi,
hän on kuulevinaan lapsen itkua Sörven rannoilta saakka, kaikki saa
hänen korvissaan itkun vivahduksen, sadelinnun valittava piipitys ja
lehmuksen latvan humina.

Yhtäkkiä hän muistaa kissan kotona, jolta isä poikaset mereen upotti.
Kuinka se mateli maha riipuksissa, naukui surkealla nuotilla, etsien
poikasiaan. Tai se varpunen, jolta haukka pesän tyhjensi, kuinka se
räystään kohdalla tirskutti, kierteli pesää, kutsuen kummallisella
kurkkuäänellä poikasiaan.

Luontokappaleitakin vetää oma veri. Ja häntä ei armollinen rouva
kertaakaan päästänyt lastaan katsomaan. Sen ainoan kerran hän oli
varkain pujahtanut, vitsojen uhallakin, juossut koko matkan kuin
henkensä edestä, joka hetki taaksensa takaa-ajajia pälyillen. Hyvä
Jumala, kuinka he olivat leikkineet lapsen kanssa, hänelle tuli
vieläkin naurusta vedet silmiin sitä muistellessa. Hän oli olevinaan
koira ja koetti purra lasta: nyt hauva tulee, hau, hau... Ja sitten hän
hyvin hellävaroin otti lapsen käden tai jalan suuhunsa ja rauskutteli
sitä hampaillaan varovasti. Lapsi oli kirkaissut ilosta, se oli
nauranut ensimäisen naurunsa, kummallisen pienen kiekauksen melkein
kuin kukonpoikanen, käpristänyt jalkansa ja kätensä kippuraan ja sitten
taas tavoittanut varpaalla hänen suutaan...

Mahtaisiko lapsi vielä ottaa häneltä rintaa? Hänen tuli ihan kuuma
sitä ajatellessa, veri kuin sakosi päässä. Kun hän saisi koettaa yhden
kerran, yhden ainoan kerran vaan, senjälkeen hän olisi vaikka vuoden
lapsesta erillään. Kun hän vaan kerran vielä saisi kuulua lapselle,
olla oikein yhtä sen kanssa, samaa ruumista ja sielua, tuntea veren
liittyvän vereen...

”Tiiu, — tulehan tänne!”

Tiiu tulee juoksujalkaa lähemmäksi.

”Tiiu, — mene, tuo poika tänne vähäksi aikaa vaan, kuuletko!”

”En minä, rouva saa tietää!”

”Rouva tulee vasta viikon päästä, eipä tuo pitäjälle asti kuulle.”

”Kantelevat toiset...”

”Eikö mitä, — viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän
hopeasoljen.”

Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu
hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.

”Ripille kun pääset, annan silkkiä tanuksi sulle, toden totta.”

”Oikeinko kirjavaa?”

”Ostan hopeapitsinkin, — mene nyt aika kyytiä.”

”No, kun ottanet kaiken edesvastuun päällesi. Sano, että itse toit.”

Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja
katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään
sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt
vajoavat joka kosketuksesta.

Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi
hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä
olisi lapsi aivan vieras hänelle.

Taikka, — ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä
kukaan hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen
lapsi olisi vieroitettu, saisi hän mennä hakemaan pientä hautakumpua
Jamman hautuumaalta.

Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin
kipeästi jotakuta odottanut — sulhastaan, joka oli mennyt
asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan.
Silloin hän oli juossut Sörven hietikoilla edestakaisin, häpeän
tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni
taivaan rannalla.

Tiiu raoittaa hätäisesti ovea.

”Ingel, otahan perillisesi!”

Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta,
puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllä siitä,
että lapsi on elossa ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.

Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo
niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka
mielellään löytäisi vikoja.

Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä
tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä
edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.

Kuinka kepeäksi se on käynyt, — painaako kahtakymmentäkään naulaa...

Niin on kuin höyhentukko...

Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien.
Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja
arvostellen.

”Poika raukka, eikö ne ole paitaasikaan paikanneet, — aivan on
repaleissa.”

”Ei ole kai viikkoon vettä nähnyt...”

Hän riisuu lapsen aivan alastomaksi, tutkien sen jäseniä.

Sillä on mustelmia, — tuossa kainalon kohdalla, — ja toinen polven
taipeessa.

Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, — taikka antaneet putoilla ja
kolhia itseään.

”Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on
pitäneet. Kyllä äiti antaa!”

Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa
vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.

Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut
makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman
että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa
puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä.
Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja
jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.

”Eikö poika huolikaan. Taivaan isä, lapsi ei tahdo enään minulta!”

Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se
olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se
vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!

”Otanko soljen pois, — ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin
päähän, — onko se nyt pojun oma äiti?”

”Tahtooko poika ratsastaa, näin: Söit, söit Sörve randa... kapp, kapp
kalaranda...”

”Hyvänen aika, ei mikään tässä auta.”

Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana
makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi
heimonsa koko taakka.

”Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sörveen. Tuo merestä
hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan.”

Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää.
Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.

”Äiti panee pojalle myös kauniit vaatteet, pitsiröijyn ja siniset
nauhat.”

Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa
penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa
sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia,
pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä sukkia, peitteitä,
kapaloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien,
ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää
ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko
sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.

Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristelee itseään kuvastimen
edessä. Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi
itselleen.

Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella
kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi,
niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten
kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan,
erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.

Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta,
armolliset parooniherrat...

Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat
ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista
vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään
kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.

Jokin uusi ajatus, jommoista hän ei ole koskaan ajatellut, herää
hänessä. Miksi pitää toisen lapsista maata ryysyissä ja toisen silkissä?

Hänen päänsä menee kuin pyörälle siitä ajatuksesta. Sellaista hän ei
ole koskaan ennen miettinyt, — kuka Jumalan töitä tutkisi. Mutta
sittenkin on kummallista, miksi se toinen pikku poika jää tähän
pehmeään kehtoon ja myöhemmin hienoissa kengissä kepsuttaa suuria,
valoisia saleja ja aina saa kyllikseen syödä, vaikka vaan hanhenmaksaa
ja hunajaa haluaisi. Vaan se toinen, hänen omansa, pannaan pimeään
savupirttiin ja vuoden, pari se leikittelee Sörven rannalla ja pyytelee
mutakaloja matalikoilla, mutta sitten se orjuus alkaa.

Ensin kulkee paimenena karjamailla, kartanon lehmien jäljessä,
kastuu sateella ja palelee syksysyötössä. Sitten tulee työpojaksi
kartanoon, vaikka vielä on hintelä kasvultaan ja keskimittainen, —
tekee miehen työt, kulkee auran kurjessa, heiluu viikatteen varressa.
Saa sitten pienen mökin ja maatilkun, mutta ei omakseen, verivuokran
siitä kartanoon suorittaa, ja kun herra hyväksi näkee, siirtyy taas
korpiryteikköön uutisasukkaaksi.

Hän seisoo tuijotellen molempiin lapsiin pelästynein silmin. Äitiys
herättää hänessä ennustavan voiman, hän muuttuu kaukokatseiseksi,
näkee tulevaisuuden näkyjä. Hänen sydämensä kuin repeytyy rikki,
ajatellessaan poikansa kohtaloa.

Vihaa nousee hänessä yhtäkkiä, vaikk’ei hän vielä tiedä, ketä vastaan
se kohdistuu, katkeruutta, kostonhimoa. Hän ei pyydä mitään itselleen,
hänet voivat tallata maahan kuin tomuhiukkasen, mutta pojalleen hän
vaatii parempaa osaa.

Yhtäkkiä hän on siepannut paroonin pojan kehdosta ja alkanut sitä
riisua, säälimättömin käsin, kuumeisella kiireellä. Taivaansiniset
vaipat, untuvareunuksiset mekot lentelevät pitkin lattiaa. Lapsi alkaa
parkua hänen käsissään, se ei ole tottunut koviin kouriin.

Hän käärii sen ympärille oman poikansa repaleet, jotka tuskin koossa
pysyvät, huivin riekaleen, likaisen paidan, pari vanhaa riepua. Hänen
lempeä, sävyisä luonteensa muuttuu yhtäkkiä villiksi ja hurjaksi.

Hän alkaa pilkata ja soimata lasta.

”Riepunukke, — räsymekko!”

”Onko nyt hyvä ollaksesi, — makaappas sinäkin kerran työorjan
räsyissä.”

Hän nauttii nähdessään lasta moisessa alennustilassa, se on hänelle
hyvitystä, korvausta koko hänen heimolleen. Hän syytää suustaan raakoja
sanoja, joitten kuulemistakin ennen olisi karttanut.

Hän on parhaassa touhussa, kun Tiiu syöksähtää sisään, hiestyneenä ja
kalpeana. ”Nyt kävi hullusti, — saksat tulivat kotiin äkkiä, rouva on
jo portailla.”

Ingel selviää silmänräpäyksessä, niinkuin olisi kylmään veteen
pistetty. Kiihko ja kuume katoovat yhdessä tuokiossa.

”Minnekkä se toinen lapsi pannaan”, hätäilee Tiiu. ”Ja voi herranen
aika...”

Häneltä pääsee hämmästyksen huudahdus nähdessään paroonin pojan.

”Kyllä sinun selkäsi nyt tarkenee, Ingel rukka, en minä tahtoisi olla
sinun nahoissasi.”

Ingel on lysähtänyt vuoteelle istumaan, ikäänkuin ei mitään näkisi eikä
kuulisi. Hänellä on silmät puoleksi ummessa ja otsalle kohoo hikeä,
ikäänkuin hän kävisi kovaa taistelua.

”Joutuun nyt, rouva tulee jo, askeleita kuuluu käytävästä.”

Ingel nousee seisomaan. Hän on tehnyt päätöksensä.

”Anna rouvan tulla” hän sanoo hitaasti ja tyynesti. ”Rouva pieksää
verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan
lapseni ja menen.”

VIHOLLINEN.

Maalinnan valleilla on hyvä maata, silloin kuin ruoho vielä ei ole
niitetty. Myöhemmin pannaan tänne heinät kuivamaan pitkinä, keltaisina
mattoina pitkin vallien kupeita. Nyt on yrttituoksu ylimmillään, maa
on polttavan kuuma, kun likentää kasvonsa siihen, nousee väkevää
höyryä kuin maanalaisesta ahjosta. Varjot ajelevat toisiaan maalinnan
pohjalla, kun aurinko peittyy pilveen, vierivät ne pitkin lakeutta kuin
tuulispää merellä, korkea ruoho taittuu laineiksi.

Täällä saarelaisten vanhan linnoituksen suojassa, joka suurena,
ruohoittuneena hevosenkenkänä kohoaa tasangosta, tuskin muistaakaan
merta. Ei ainakaan päivällä. Mutta illalla, heti kun aurinko on
laskenut, muuttuu maisema. Tuntuu uhoa, kylmää, viileätä, joka nousee
päivänpaistamattomista syvyyksistä, alavat maat verhoutuvat harmaaseen
usvaan. Jättiläinen on henkäissyt, ja sen hengitys kiirii kylmänä
huuruna yli saaren. Lintuja alkaa laskeutua kesannoille, lokkeja, jotka
saaliinhimosta jättävät rauhalliset hietasärkkänsä ja uskaltavat useita
virstoja sisämaahan ryöstöretkille.

Juuri sentähden, ettei merta näe, täytyy ajatella sitä viholliseksi.
Ystävä tulee avonaisesti, meri levittää ainoastaan yöllä valtansa
saaren yli kuin salavihollinen, pimeyden töitä tehdäkseen. Mereltä päin
voi tulla Saarenmaalle ainoastaan pahaa.

Minkätähden meri suopein silmin katselisikaan Saarenmaata? Se ei ole
voinut unohtaa, että siltä on riistetty entinen matalikko, kalojen
kutupaikka, se ei ole voinut antaa anteeksi, että sen entinen pohja
nyt saarena kohoaa. Se vihaa tietysti sitä jättiläiskättä, joka kerran
upotti kuin seulan Itämereen ja siitä nosti suuria kimpaleita maata,
joitten välitse vesi norui pois, niin että ne yhtyivät kiinteäksi
kokonaisuudeksi.

Mitä sitten muuta merkitsisi se pikku kinastelu rannoilla, alituinen
sissisota, jossa taistellaan käsikähmässä, otellaan jokaisesta
jalansijasta. Hitaasti, vuosisadassa puolen, peräytyy meri.
Mutta keväisin se kokoo voimansa, ottaa omansa takaisin, tulvaa
vahingoniloisena entiselle alueelleen ja suolaa maan, niin ettei siinä
viihdy muuta kuin karkea saraheinä. Rannikko on yhtä autio, kuin alati
sodan jaloissa oleva alue. Oikeastaan on kaikki täällä käyty taistelu
kamppailua meren kanssa.

Jos meri olisi ollut Saarenmaalle suopea, hukuttanut se olisi aikoinaan
vihollisen ryöstölaivat. Mutta se kuljetti ne rannalle saakka, päästi
niistä maalle ristiritareita ja messupukuisia pappeja, jotka tappoivat
miehet sukupuuton partaalle ja pirskoittivat uhrivedellä Taaran pyhät
tammet. Ehkä tämänkin maalinnan valleilla apila ja ruoho siksi niin
rehevästi kasvaa, että maata on höystänyt virolainen veri.

Mereltä päin on myös kerran tuleva se aalto... joka toiseen kertaan
hävittää Saarenmaan itsenäisyyden. Sillä se on itsenäinen vieläkin,
valloitettuna ja masennettuna. Pieni, jäykkä yksilö, jota eivät
yleisyyden laineet ole saaneet poishuuhdotuksi. Kaikki vanha versoo
täällä, uusi ei löydä jalansijaa, uudet aatteet saapuvat väljähtyneinä
kuin rannikolle maininki ulapalla raivonneesta myrskystä.

Ei siltä, että kaikki vanha olisi hyvää. Pane kivi pystyyn, ja se
vanhenee ja ruohoittuu myöskin. Mutta täällä on vanha erikoista ja
omantakeista, sillä on varma yksilöllisyyden leima, se tekee Saarenmaan
Saarenmaaksi.

Kerran on sekin aalto tuleva. Meri on tasoittava Saarenmaan omalle
tasalleen, se itse on ryöstävä siltä merentakaisen viehätyksen,
kuluttava siltä näkymättömiin saaristo-ilmeen.

Ja se aika tulee, jolloin nämäkin maalinnan vallit ehkä kaivetaan
puhki, kuljetetaan pienissä erissä, pienillä, narisevilla
työntörattailla hiekaksi maantielle ja mullaksi pelloille.