KAKSI LAPSUUDEN MUISTOA.

YÖ.

Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian
suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on
siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt
purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin
niemeen ja tulee sieltä jalkasin.

Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä
ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä,
uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein
käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi
kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä?

Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta
ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi
olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin
vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa
ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta
tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, — ovesta katselee yö häntä.
Aina vaan yö.

Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, — pikkutyttö tietää siellä olevan
suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja
kenkiä.

”Anni...!” hän kuiskaa.

Joku pysähtyy ovelle.

”Etkö sinä vielä nuku, lapsi?”

Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, — kuinka kovin pehmeä se ääni on, —
niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa...

”En, — minä en saa unta.”

”Koeta nukkua, lapsi.”

Pikkutyttö tahtoo puhella, hän ei tahdo jäädä yksin yön kanssa.

”Mitä kello on, Anni?”

”Se on puoli yksi.”

”Miksi sinä sitten et nuku?”

Hoitaja ei vastaa, vaan sulkee kaapin oven.

”Anni, onko isä tullut takaisin?”

Keittiön ovi käy, käytävä on tyhjä.

Pikkutyttö katselee yötä. Yö katselee häntä, kädet silmillä, niinkuin
itkisi. Yhtäkkiä pikkutyttö kirkaisee.

Hoitaja ilmestyy taas ovelle.

”Nuku nyt, lapsi.”

”Anni, pane kynttilä kaapin reunalle.”

Hoitaja tuo tottelevaisesti kynttilän, pikkutyttö näkee, että hänen
kasvonsa ovat hyvin pehmeät ja lempeät. Kynttilä on parin tuuman
pituinen ja palaa metallijalassa.

”Pane sinä myös maata, Anni.”

”Kyllä, kyllä...”

Pikkutyttö ja kynttilä valvovat, — yö istuu nurkassa ja uneksii.

Pikku tyttö alkaa laskea, kuinka monta huonetta kartanossa on, —
alakerrassa kahdeksan ja ylhäällä kolme, — mutta siellä ylhäällä hän
ei tahtoisi nukkua, siellä kaikuu joka askel, niinkuin koko vanha
kartano vavahtaisi, ja siellä on pieniä komeroja, joita ei koskaan
avata, — täynnä vanhaa romua... Kellarikerrassa on maanalaisia
käytäviä, siellä asuu Vanha-Mari, hän on melkein sokea...

Kynttilä liehuu kaapin reunalla, niinkuin joku sen liekkiin puhaltaisi.
Pikkutyttö makaa peitosta kiinni pitäen ja kuuntelee.

Miksi Anni oli niin hyvä tänä iltana, — miksi hän ei ollenkaan
torunut, vaan kahteen kertaan suoristi hänen peitteensä ja käppyrään
kasaantuneet lakanat?

Pikkutyttö on ihan hereillä, hän istuu vuoteessa.

”Anni...”

Hoitaja ilmestyy kolmannen kerran ovelle, aina yhtä sävyisänä.

”Anni, — onko tullut vieraita, vai miksi kaikki ovat valveilla?”

Hoitaja kääntyy kynttilää kohentamaan.

”On — on tullut.”

”Onko ne kaukaa?”

”Hyvin kaukaa.”

”Suuria vieraita, — ylhäisiä?”

”Hyvin ylhäisiä...”

”Ylhäisempiä kuin Tervajoen parooni?”

”Vielä ylhäisempiä.”

”Anni, senkö tähden kaikki valvovat tänä yönä?”

”Ei täällä muut valvo kuin sinä, nuku nyt.”

”Valvoopas, minä kuulin, kuinka kuski-Heikki puhui kyökissä.”

”Anni, tuliko ne vaunuilla, ne vieraat...?”

”Anni — montako hevosta...?”

Hoitaja on taas poissa.

Pikkutyttö rauhoittuu, yö ummistaa silmänsä, pikkutyttö myöskin,
kääriytyneenä tiukkaan isänsä peitteeseen, ikäänkuin vuode siten
tuntuisi pienemmältä. Yö istuu vuoteen reunalla ja valaa mustaa,
pehmeää alakuloisuutta hänen avonaiseen lapsensieluunsa.

Seuraavana aamuna kertoi aurinko, että pikkutytön isä oli hukkunut.

VALHE.

Iso-äiti on kuolemansairas. Keltatauti tekee hänessä tuhojaan, hänen
punainen verensä muuttuu keltaiseksi, hän kellastuu ja käpristyy kuin
syksyllä lehti.

Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on
alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit,
iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa
raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa
kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet
ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! ”Viedään hänet iso-äidin luo”,
sanoi toinen täti. ”Ei, se liikuttaisi häntä liikoja”, vastasi toinen.
Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas.

Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä
ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään?
Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee
uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen
sormensa vielä taipuvat.

Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin
istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä
lasipisaroina, sill’aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat
todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina
huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen
hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää.

Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn
huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen
äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi?
Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen
huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy.

”Missä on minun poikani?”

”Hän on metsästysretkellä”, vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo
aikaa sitten on oppinut mailman viisautta.

Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään
kuin puuta nakertava toukka.

Tulee päivä, jolloin pikkutytön täytyy lähteä.

Mailmanviisas täti ottaa hänet puheilleen.

”Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole
iloisen näköinen.”

Pikkutyttö nyykäyttää päätään, hän on ymmärtänyt.

”Älä puhu mitään isästäsi.”

”En”, sanoo pikkutyttö.

Täti jää miettimään.

”Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten...? Silloin sinä vastaat
varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle.”

Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen
viisautta.

Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa,
tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä.

Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin
vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan
käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin
kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla,
on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle
keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän
penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana
morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella
veneellä.

Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa,
silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan.
Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta.

Iso-äiti katselee häntä.

”Sinun koulusi alkaa nyt pian, tyttöseni.”

”Niin”, sopertaa pikkutyttö.

”Ole ahkera koulussa, lapsi.”

Pikkutyttö luulee jo sillä päässeensä, hän ei toivo muuta, kuin että
pian olisi tämän huoneen ulkopuolella, jonka joka nurkassa vaanii
kuolema.

Mutta yhtäkkiä iso-äidin sammuneet ruskeat silmät kiintyvät häneen, ja
hän kysyy terävästi:

”Missä on isäsi, lapsi?”

Ehkä hän on kauan jo sitä ajatellut, että hän juuri tältä lapselta
sitä kysyisi, hän on hiljaisina öinä epäillyt ympäristöään, hän ei ole
uskonut heidän vastauksiaan, hän tahtoo kuulla totuuden tältä lapselta.

Pikkutyttö seisoo kalpeana, kuolemansairaan iso-äidin silmät kysyvät.

Mailmanviisas täti tarttuu häntä olkapäästä, ja tämä näennäisesti
hyväilevä liike värehtii kärsimättömyydestä.

”Vastaa, tyttöseni, iso-äitisi kysyi sinulta.”

Pikkutyttö vaikenee.

Iso-äiti käy levottomaksi, hänen sormensa kaivelevat helmilaatikkoa.

”Isä — on metsästysretkellä”, vastaa pikkutyttö koneellisesti.

                                                  ⸻

Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti
muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin
kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä
katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus.