Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

JUHA JOUTSIA

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa,
Werner Söderström,
1903.

I

valmistettiin taaskin pitoja. Niitä oli siellä ollut
taajaan, milloin häitä, milloin hautajaisia, pienemmistä pidoista
puhumattakaan. Eihän se ihme ollut: perhe oli suuri, paljon nuoria
naitettavia, paljon vanhoja haudattavia.

Kaiken viikkoa oli pidetty kiirettä. Kokki, sotamiehen leski Emma Klinga,
oli tuotu jo sunnuntaina, ja maanantaina hän oli isännän,
Kalle Kustaanpojan kanssa käynyt kaupungissa. Mahdottomat kuormat he
sieltä olivat tuoneet kotiin: kahvia, sokeria, vehnäjauhoja, ryynejä,
väskynöitä, rusinoita ja kaikenlaisia ulkolaisia sokerileivoksia. Ja
kuitenkin olivat juomatavarat noudettavat eri hevosilla. Ne tuotiin
heinien ja olkien sisässä ja koreat, punaiset merkit oli pullojen
kyljissä, kun niitä kannettiin puotiin. Kotona oli ennestäänkin juomia.
Tupultti oli valmistettu jo joulun edellä. Se oli paksua kuin terva ja
makeaa kuin siirappi, kun emäntä ja tyttäret kävivät sitä maistamassa.
Viinaakin oli viimesyksyistä, ei tarvinnut ruveta ostamaan. Ja olisiko
ostettu sitten ollut sen veroista! Olutta oli monta lajia, oli
vanhempaa ja nuorempaa, valkeampaa ja mustempaa, eri lajit kutsuttuja
vieraita, eri lajit kuokkamiehiä varten. Sillä tiesihän sen, että
kuokkamiehiä oli tulossa — peninkulmien päästä niitä aina ennenkin oli
tulvinut Rasoon häihin.

Lumian emäntä oli tullut jo edellisenä päivänä. Hän oli näitä samoja
Rason tyttäriä. Juuri Marian päivänä tuli viisi vuotta siitä, kun hänet
Lumiaan vietiin. Ippilän emäntä, jonka häitä oli juotu viime vuonna,
oli jo pari kertaa sinä päivänä pistäytynyt entisessä kotitalossaan
katsomassa häävalmistuksia. Ippilä oli nimittäin, kuten Rasokin,
Keihäsjärven rannalla ja niin likellä, että siellä saattoi pistäytyä
siunaaman aikana.

Kotona Rasossa oli vielä kaksi tytärtä, vanhin Helena, jolla ei ollut
onnea rakkausasioissa, ja keskimmäinen Iita, joka näytti olevan
syntynyt vanhaksi piiaksi.

Paljon oli sisarilla puhumista, kun he yhteen joutuivat. Olisi luullut
heidän vuosikausia olleen erossa, niin heillä riitti juttua. Mutta
se johtui siitä, että he olivat niin rakkaat sisarukset. Yhteiset
huolet varhaisessa nuoruudessa olivat heidät yhdistäneet. He olivat
jääneet pieniksi äidistään — vanhin, Kalle, oli äidin kuollessa
seitsemännellätoista vuodellaan ja Juha vasta kolmannella. Siihen
asti oli äidin tarmo pitänyt taloa pystyssä ja lapset olivat saaneet
kasvaa huolettomina. Mutta kun äidin maahanpaniaisten jälkeen vieras
väki kyläkakkuineen oli hajaantunut, aukenivat äkkiä lasten silmät.
He huomasivat, että heidän isänsä oli raihnainen ukko, joka ei
tullut toimeen ilman viinaa. Ja kun hän taas joi viinaa, niin hän
tuli kipeäksi. Ensi kerran, kun lapset joutuivat sairauskohtauksen
todistajiksi, hätääntyivät he ja luulivat kuoleman tulevan. Mutta
vähitellen he tottuivat isän sairauteen. Kalle rupesi kulkemaan työväen
perässä ja johto oli isän käsissä vain nimeksi. Helena ja Marjaana
ottivat haltuunsa emännyyden. Edesvastuuntunne kehitti heitä ja he
kävivät ennen aikojaan täysiksi ihmisiksi.

Yksi ainoa heistä pysyi lapsena ja sai nauttia huolettomuuden makeutta:
se oli Juha. Kun tytöt häärivät varhaisesta aamusta myöhään iltaan,
niin täytyihän olla joku, jota he saivat pitää hyvänä, jonka kanssa
he saivat leikkiä ja kaarestaa. Ja ketäs he olisivat pitäneet hyvänä,
jollei Juhaa. Voi nyt kuitenkin, kuinka sitä olikin mukava naurattaa
ja kutitella. Se oli paitasillaan hypännyt sängystään, pannut kädet
silmien eteen ja vilkuili sormien lomitse sisariin, jotka olivat
asettuneet kyykylleen lattialle, syli auki, valmiina vastaanottamaan
paitaressua. Äkkiä päästi lapsi iloisen naurun ja karkasi sylistä
syliin, jotta pellavankarvainen tukka liehui. Herttainen se oli se
pieni Juha! Ja niin tottelevainen ja hyvä lapsi! Ei sitä tarvinnut
rangaista. Lieneekö se pariakaan kertaa eläissään saanut selkäsaunaa.
Eikä se silloinkaan olisi muiden sisarten mielestä ansainnut, vaan oli
se Iita, joka tahtoi, että sitä joskus kuritettaisiinkin. Ja hänkin
teki sen sulasta rakkaudesta.

Sisarukset rakastivat kaikki toisiaan, mutta varsinkin Juhaa.
Vaikka Juha jo oli suuri poika, he koettivat kaikin keinoin säästää
häntä. Hänen ei oikeastaan tarvinnut muuta tehdä kuin olla heidän
hauskuutenaan. Hän viritti heille tulen keittiön takkaan, hänet
otettiin portinavaajaksi, kun he läksivät kyläilemään. Ja niinä öinä,
jolloin isä oli sairaana ja kaikkien muiden täytyi herätä hieromaan ja
hoitamaan, suljettiin ovi visusti siihen huoneeseen, missä Juha makasi.

Kyllä vanhemmat tytöt, varsinkin Iita ja Marjaana, niinä öinä
sadattelivat miestä, joka isän kanssa oli ollut juomassa, nimittäin
Keihäsjärven pappia Jaakko Sandia!

Sellaisena yönä Rason rusthollari sitten kuolikin. Sand oli istunut
koko illan Rasossa ja kun hänen lähdettyään rusthollarin piti oikaista
sänkyyn, sai hän kauhean vedon, joka hänet lopetti, ennen kuin oli
ehditty lääkäriä ajatellakaan. Oikeastaanhan se oli kevennys sekä
äijälle itselleen että omaisille.

Rusthollari kuoli juuri samana vuonna, jolloin Kalle ja Marjaana olivat
joutuneet naimisiin. Juha oli silloin jo mieheksi tulemaisillaan.

Ei häntä huvittanut maatyö, kuten esimerkiksi Kallea. Juha oli sen
sijaan omin päin oppinut lukemaan ja aivan kuin leikillä oli pastori,
Rasossa käydessään, näyttänyt hänelle, kuinka kirjaimet kirjoitetaan.
Mutta eikös se poika siitä oppinutkin kirjoittamaan ihan selvää
kirjoitusta! Juhalle ei voitu antaa mieleisempää lahjaa kuin kirja.
Ja kaiket illat hänellä riitti juttua siitä, mitä hän päivällä oli
lukenut. Vaikka hän muuten oli hiljainen ja harvasanainen, vilkastui
hän silloin. Hänen olisi pitänyt päästä lukutielle, hyvä pappi hänestä
olisi tullut. Sisaret sen kyllä käsittivät ja Helena siitä kyllä puhui
Kallelle, mutta kun Juha ei itse ymmärtänyt ruveta tahtomaan kouluun,
niin ei koskaan toden teolla ryhdytty toimittamaan häntä sinne; ja niin
hän jäi kotiin.

Kalle oli sitä mieltä, että ihminen voi olla pappi, vaikkei ole papiksi
lukenutkaan. Joka rehellisesti tekee työtä paikallaan, on pappi
hänkin. Samaa Jumalan viinamäkeä se on koko maailma. Ja Kalle rupesi
ahdistamaan Juhaa siitä ainaisesta lukemisesta. Niinkuin ei maatyö
olisi yhtä hyvää työtä!

Sisaret riensivät paikalla rukoilemaan Juhan puolesta. Mutta silloin
Kalle kiivastui.

— Miksi herraksi häntä sitten kasvatetaan? huusi hän. — Sellaiseksiko
kuin Joutsian Akseli? Sitten sitä vasta kelpaa katsella! Joudu pois
niitylle, poika!

Juha heitti kirjan menemään ja sen jälkeen hän vieraantumistaan
vieraantui lukemisesta. Sujui se maatyökin sentään! Mutta monta
monituista kertaa sai heinäväki kahvia tai riihimiehet ryypyn vain
siksi, että Juha oli heidän joukossaan ja sisarten teki mieli pistää
jotakin hänen suuhunsa.

Ja nyt valmistettiin Rasossa Juhan häitä!

Oudolta oli Marjaanasta tuntunut, kun hän lapsineen, kimpsuineen,
kampsuineen ajoi kotitalonsa pihaan ja muisti, että ylihuomenna
olisivat Juhan häät.

— Voi nyt kuitenkin, oli häneltä päässyt, — kuinka ne ajat kuluvat!

Entiset muistuivat niin selvästi mieleen. Niin vähän aikaa tuntui
siitä olevan, kun Juha oli pieni pellavapää, joka juosta reksutti
sisaria vastaan ja jo kaukaa huusi: ”Toitkos, Marjaana, tuliaisia?” Ja
ylihuomenna juotaisiin Juhan häitä!

Outoa se oli muidenkin sisarten mielestä. Eivät he olleet huomanneet,
että Juha oli kasvanut mieheksi. Heidän silmissään hän yhä oli poika.
Mutta kaikista oudoimmalta tuntui kuitenkin Juhasta itsestään. Olla
isäntänä, määrätä rengeille ja muonamiehille työtä... ja... Kaikki
tuntuu niin luonnolliselta ja tavalliselta, kun ajattelee toisten
ihmisten häitä, mutta kun on käsissä omat, niin on paljon asioita,
jotka panevat ajattelemaan.

Aurinko oli jo alhaalla, rannat ja taivas kertautuivat tyynessä
vedessä. Mitä köykäisiä valkeita pilviä pohjalla, joka oli kuulakka ja
kirkas! Mikä hehku auringon ympärillä ja itse auringossa! Päivällä se
oli polttanut ja paahtanut, mutta nyt oli siitä kaikki tikeryys poissa,
se ei enää polttanut eikä palanut, vaan siitä levisi lempeää, lauhaa
ja siunattua lämmintä. Ilma oli täynnä maan, kukkien, laihojen ja
puiden nesteitä, sakeanaan surviaisia, korven kytöä, käen kukuntaa ja
ruisrääkän kaiherrusta. Ruispellot seisoivat liikkumattomina, hentoiset
helpeet oikonaan taivasta kohti. Tarhassa kalkahti tuon tuostakin
lehmänkello.

Rasossa oltiin aina vain täydessä työssä. Uudessa aitassa, joka oli
jääkellarin päällä, sisaret voitelivat piparikakkuja munosohjolla. Joku
poistui hetkiseksi viemään peltiä uuniin, mutta palasi pian. Marjaanan
täytyi käydä panemassa lapsensa nukkumaan ja Iitan katsomassa, ettei
koiria kesken yleistä kiirettä jätettäisi ruoatta. Mutta kun he taas
kaikki pääsivät koolle, tuli puhetta kuin kaatamalla.

— Kunhan Juha nyt vain menestyisi Joutsialla, sanoi Marjaana.

— Niin, kunhan menestyisi! huokasi Iita.

— Mitä te sitä epäilette! huudahti Annakaisa. — Minusta on niin
hauskaa, että Juha joutuu näin lähelle. Ja onhan Annastiina niin mukava
tyttö.

— On kyllä, on kyllä, myönsi Iita. — Mutta Annastiina onkin minulle
kertonut paljon asioita.

— Mitä asioita? uteli Marjaana huolissaan.

— Kaikenlaisia vain...

— Niin, no, tietäähän sen jokainen, että vanha isäntä maistelee ja
on muutenkin äreä ja pahansisuinen. Mutta onhan taas emäntä hyvä ja
jumalinen ihminen.

— Entäs Hallpumin väki!

— Niin, Hallpumin väki!

— Riittäähän sitä ruttoa Tulettänestä pitkin pitäjää, onhan se
niinkin. Ja onhan se Akselikin siinä Joutsiassa kuin kiiliäinen...
Mutta onhan taas Rasokin tässä paikoillaan ja Kalle Juhalla tukena.
Eikä ole Lumiakaan niin kaukana, ettei isännän käsivarsi ehtisi avuksi,
jos tiukka tulisi.

Marjaana oikaisi itsensä suoraksi, kun hän mainitsi miestään, Lumian
mahtavaa rusthollaria.

— Kyllä maar Juha kaikkia vielä hyvinkin tarvitsee, sanoi Iita
entiseen kuivaan tapaansa.

Helena ei näyttänyt kuuntelevankaan heidän puheitaan. Iita ja Marjaana
olivat totisina töissään, mutta Annakaisa puhkesi kiivaasti puhumaan:

— Mitäs sinä, Iita, tiedät? Sano pois nyt!

— Tiedän mitä tiedän, selitti Iita vain eikä sanonut.

Se oli sellaista, ettei hän tahtonut puhua Annakaisan kuullen. Se
olisi pian kaikki voinut olla kylällä, mitä Annakaisan kuullen olisi
kertonut. Annakaisa oli niin elävä ja vilkas. Vasta kun he jäivät
kahden kesken Marjaanan kanssa, rupesi Iita puhumaan.

— Kun Annastiina sanoi, että se kontrahti Hallpumin kanssa on
vääryydellä tehty. Olivat juottaneet äijän humalaan ja panivat paperiin
mitä tahtoivat. Hallpumi kuuluu saavan ottaa metsääkin niin paljon kuin
ikinä tahtoo. Siksi se sitä talon kranttia niin laajentaa.

Marjaana tuijotti sisareensa suurin silmin.

— Olisikohan tuo nyt totta?

— On se. Annastiina sanoi. Ja sitten vanha isäntä vielä taitaa olla
velkaakin Hallpumille... Sinne pitäisi tulla kotivävy, joka osaa pitää
puoliaan, mutta meidän Juha...

He vaikenivat molemmat ja pysyivät hyvän aikaa mietteissään. Tämä
Joutsian isännän ja kauppias Hallbomin välinen asia ei ollut mikään
leikin asia.

— Marjaana, virkahti Helena ovelta, suu täynnä piparkakkua, — mitä
sinä huomenna puet päällesi? Sen vanhan mustanko vai...?

— Mikäs vanha se on! pääsi Marjaanalta. — Omiin häihini tehtiin.
Siitä on viisi vuotta ja sitä on hyvin pidetty. Tiedätkös, kuinka
vanhoja leninkejä meidän isännän äitivainajalla oli? Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen vuoden
vanhoja! Eikä ollut koi koskenutkaan. Onko
sinulla taas uusi?

Helena nauroi ja heilautti päätään.

— Totta kai, vastasi Iita purevasti. — Kaupungissa tehty ja niin
herraskainen, että...

Iita keskeytti lauseensa, kun Helenaan katsoi. Helena oli painanut
päänsä alas ja hänen poskensa rupesivat hehkumaan. Sisaren sanat
koskivat häneen kuin piiskan siima, mutta hän koetti sentään vielä
hymyillä.

— Ette saa, tytöt! huusi Annakaisa. — Tiedättehän te Helenan asiat!

— Tiedämme niinkin, selitti Iita tyynemmin, — mutta pitäisihän sinun
jo itsesikin nähdä, ettei niistä mitään tule...

Helena viskasi käsistään pyyhinliinan ja painoi molemmat kätensä
silmilleen. Hetkisen hän siinä värisi ja vapisi, itkua vastaan
taistellen, mutta vihdoin hänen päänsä kolahti seinään ja hän oli
menehtymäisillään itkuun.

— Siinä se nyt taas on! sanoi Annakaisa. — Aina te olette pahoja
Helenalle!

Marjaana katseli pitkään sisareensa. Olipa tuo Helena käynyt heikoksi!

— Älä nyt joutavia itke! koetti hän lohduttaa. Mutta Helena ei häntä
kuunnellut, itki vain ikään kuin sydän olisi ollut särkymäisillään.

Sisaret olivat sangen erilaiset. Helena oli pitkä ja solakka, sorja
liikkeissään ja liukas kuin syöstävä. Hänen kasvonsa olivat kaitaiset
ja hienot, nenä suora, suu pieni, huulet kauniisti kaarevat, silmät
harmaat, väliin epämääräiset kuin savipohja järvi, jonka myrsky on
vellonut sekaisin, väliin mustat ja kiiluvat kuin lähteen silmä
syvässä rotkossa. Hänen matalan otsansa ympärillä liehui pehmoinen,
kihertävä musta tukka. Hän oli niin hienoa tekoa, että häntä olisi
voinut pitää minä ylhäisenä neitinä tahansa, jos hän vain olisi ollut
herrasvaatteissa.

Marjaana oli ehtinyt käydä rotevaksi emännäksi. Kuka hyvänsä olisi
voinut kadehtia häntä Lumian rusthollarilta, sillä hän oli juuri
niitä vaimoja, jotka ovat talon kaunistus: toimelias, valpas, virkku,
tasainen, säästäväinen ja ahkera, liikkeellä kukonlaulusta myöhään iltaan,
ensimmäisenä keittämässä kahvia, viimeisenä lukitsemassa
aitanovia. Joka toinen vuosi syntyi hänelle terve lapsi ja aina oli
talo kuin juhlaan valmistettuna, niin siellä kaikki kiilsi ja hohti. Ei
hän ollut ensinkään Helenan näköinen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät,
hiukset vaaleat, nuoltuina kahden puolen päätä, silmät pienet, mutta
kirkkaat ja rehelliset.

Iita tuntui kuivalta ja kalsealta sisarten rinnalla. Oli hänessä
kokoa, luut olivat suuret, mutta niiden päällä ei ollut niin paljon
lihaa, että mikään paikka olisi pyöristynyt. Kasvot olivat kulmikkaat,
suu suuri, huulet ohkaiset. Hänen liikkeensä olivat kuin miehen ja
mielellään hän olikin miesten töissä, asetti hevosen valjaisiin,
veisti oman haravansa, korjasi vanteen maitopyttyyn, jos se oli
päässyt ravistumaan, kaivoipa joskus ojaakin, kun sille päälle tuli.
Hän piti kaikista eläimistä, varsinkin hevosista ja koirista. Kaikkia
kulkukoiria hän suojeli. Sen tähden niitä aina olikin Rasossa pari
kolme kappaletta ja kaikki ne nukkuivat Iitan sängyssä. Kun hänelle
kerran tuli sulhasia, nauroi hän heille vasten silmiä ja selitti, että
hän kyllä rupeaa puhemieheksi, jos tarvitaan, mutta ei hän morsiameksi
rupea. Häntä pidettiin jo valmiina vanhana piikana, vaikkei hänellä
ensinkään ollut niin paljon ikää.

Annakaisa vihdoin oli pieni, pyöreä, vaaleatukkainen ja iloinen kuin
nuori, valkoinen lammas. Hän oli kuin maidolla syötetty, hänessä ei
tuntunut mitään luita ja hänen ihonsa oli kuin ruusunlehteä. Ei hän
herrasväen silmissä olisi ollut kaunis, mutta talonpojat pitivät häntä
oikein silmänruokanaan. Hänellä kävi kosijoita likeltä ja kaukaa,
hän piti huvituksista ja piti miehistä. Hän olisi mielellään ottanut
kaikki kosijansa, jos se vain olisi käynyt laatuun, mutta veljiensä
ja sisartensa kehoituksesta valitsi hän sitten vihdoin Ippilän pojan.
Olihan hän siitä vallan naapurista, kelpo ja taattu poika kaikin puolin.

Onnellinen Annakaisa olikin. Sisaret saattoivat yleensä kaikkikin
tyytyä kohtaloonsa, paitsi Helena, vanhin Rason tyttäristä, joka
oli koko maailman hampaissa. Helena-raukka! Hänestä kerrottiin
rumia juttuja ja itse hän kovan kohtalonsa alla oli kärsinyt niin
hirmuisesti, että omaiset monesti olivat pelänneet hänen menevän
sekaisin.

Juuri silloin kun hän oli hempeimmillään, oli pitäjään tullut uusi
pappi. Jakob Sand. Hän pani koko seurakunnan ihmeisiin messuäänellään,
joka oli niin komea, että täytyi pelätä pienen puukirkon seinien
laukeavan. Ihmiset eivät tietäneet nauraako vai itkeä, kun hän
esimerkiksi messusi sanat ”halleluja! halleluja!” Se meni niin
korkealta ja kuitenkin niin kirkkaasti, ettei olisi luullut ihmisen
rinnasta sellaista ääntä lähtevän. Komea oli mieskin katsella, suuri
ja tukeva, vaikka mustakulmainen ja mustapartainen kuin paholainen.
Kerrottiin, että hänen jonkin konnankoukun takia oli täytynyt ottaa
ero koulunopettajan virasta, jossa hän ennen oli ollut, ja että
hän oli ruvennut papiksi vasta sitten, kun ei hän miksikään muuksi
kelvannut. Mutta mitäpä kulkupuheista. Kerrassaan komea oli miehellä
ääni, kova kuin tuomiopasuunan sointi, ei maar siinä uni tullut, kun
se mies saarnasi. Ja kyllä hän monesti selittikin Jumalan sanaa niin,
että olisi luullut häntä erityisesti Jumalan hengen valaisemaksi.
Toisinaan taas hän puhui niin kummia, ettei niitä kukaan ymmärtänyt.
Sanoja tuli kuin koskea alas, mutta ei niistä löytänyt mitään
ajatusta eikä tarkoitusta. Kukaan ei oikeastaan saanut selkoa siitä,
oliko hän hengellinen pappi vai oliko hän vain maallinen virkamies.
Juomisen taito taas hänellä oli sellainen, että vanhatkin maistajat
ihmettelivät, mutta ei häntä nähty siinä kunnossa, ettei hän olisi
pysynyt pystyssä. Hän sanoi sen monesti julkisestikin, että ihmisten
pitää vapaasti nauttia Jumalan antimia ja ettei ihminen saata
tulla oikeaan synnintuntoon, jollei hän joskus lankeakin. Juuri
ensimmäisissä saarnoissaan hän oli sanonut: ”Ilman lankeemusta ei ole
nousemustakaan.” Hän joi mielellään ja piti hyvistä ruoista, mutta
välistä tuli hänelle ahdistuksen aikoja, jolloin hän ei huolinut
suuhunsa ruoan hiventäkään. Pappilan palvelijat sen tiesivät kertoa.
Jakob Sand oli niitä ihmisiä, joista puhutaan paljon. Kun toinen huhu
kertoi hänen käyneen Saarlan kartanossa mielistelemässä eversti Ståhlen
kaunista armoa, kunnes eversti oli ajanut hänet pois talostaan ja
kieltänyt tulemasta takaisin, toinen huhu kertoi jo, että eversti itse
vaunuilla oli käynyt noutamassa pastoria Saarlaan. Toinen huhu saattoi
kertoa, että pastori oli armoton ihminen: ei anna kerjäläisen edes
istuutua pirttiinsä lämmittelemään, vaan tulee ja heristelee kepillä
pois. Toinen huhu sanoi, että pastori oli hyvä, armelias ihminen,
eräänkin repaleisen tytön pelasti rekeensä, vei pappilaan, osti piialta
hameen ja puetti tytön päälle... Keihäsjärven uudesta papista puhuttiin
todella niin ristiin rastiin, että oli mahdotonta tietää, mikä oli
totta, mikä valhetta.

Rason vanhin tytär istui kirkossa täynnä ihmettelyä, kuten kaikki
muutkin. Olipa sillä miehellä todella juhlallinen ääni! Taivaan Herran
olisi luullut ilmestyneen maan päälle valamaan rauhaa ja hyvää tahtoa
ihmisten sydämiin. Jaakko Sand sattui nimittäin sinä päivänä olemaan
sellaisella mielellä, että hän sekä messussaan että saarnassaan antoi
ihmisille paljasta evankeliumia. Hän puhui syntisten vapauttajasta,
joka rakastaa langenneita. Keihäsjärveläiset eivät yleensä olleet kovin
herkkiä kyyneltymään, mutta sinä itkettiin Keihäsjärven kirkossa
. Helenan kyyneleet valuivat virtana ja hänen sieluunsa vaipui
suloinen rauha.

Uusi pappi tuli Rasoon käymään, kuten muihinkin taloihin, ja näyttäytyi
tavalliseksi iloiseksi ihmiseksi. Helena oli siitä ihmeissään,
sillä saarnatessaan ja varsinkin messutessaan oli hän tehnyt aivan
yliluonnollisen vaikutuksen. Helena karttoi häntä eikä koskaan katsonut
häntä silmiin, ties mistä syystä.

Lukukinkereillä Rasossa tapahtui, että pappi avasi Helenan eteen
ensimmäisen luvun Johanneksen evankeliumista. Helena luki totisena
kuten ainakin papille, mutta pastoripa katsoi häneen niin oudosti,
että hän tuli aivan hämilleen. Ei pastori häntä korjannut, vaikka hän
tiesi lukevansa ihan väärin. Ne alkusanatkin ”ja sana tuli lihaksi” hän
luki kahteen kertaan ja sitten hän sotkeutui ihan kokonaan. Pastori
katseli häneen ikään kuin ei olisi kuullut mitään ja ikään kuin häntä
olisi huvittanut Helenan hämmennys. Ja kyllä Helena häpesikin, sillä
koko pirtti oli täynnä väkeä ja kaikki katselivat häneen. Mutta äkkiä
häneltä unohtui kaikki muu ja hän tunsi ainoastaan polttavan pistoksen
rinnassaan. Pappi oli katsonut häneen niin ihmeellisesti. Eikä hän
tahtonut tointua siitä koko, ja yön hän oli unettomana ja itki.

Siitä se alkoi. Pastori rupesi tiheämmin käymään Rasossa. Harva se
ilta, ettei hän vanhan isännän kanssa juonut totia. Vanha isäntä piti
pastorista ja ylpeili hänen ystävyydestään. Hän luuli pastorin tulevan
hänen tähtensä. Helenapa se oli, joka pastoria houkutteli! Herttainen,
veikeä ja makoinen lapsi! Tytön sydän oli jo täydessä tulessa, ja kun
pastori häneen katsoi, pulppusi lämmin veri hänen kasvoilleen.

Ei pastori puhunut mitään, mutta Helenan-päiväksi hän lähetti kauniin
postikuvan eli kortin. Siinä oli ruusuja, enkelejä ja valkeita
kyyhkysiä ja takana oli kirjoitus, mutta sitä ei Helena osannut lukea.
Hänen täytyi turvautua Juhaan. ”Kauniille Helenalle hänen nöyrimmältä
palvelijaltaan. Jakob Sand”, siinä seisoi. Mutta pikku Juha ei osannut
pitää suutaan kiinni, vaan leperteli salaisuuden maailmalle ja se meni
kuin siivillä eteenpäin. Mutta siitä oli se hyöty, että Helena huomasi
tarpeelliseksi oppia itse sekä lukemaan kirjoitusta että kirjoittamaan.
Oppihan hän!

Eräänä iltana oli Jaakko Sand taasen Rasossa. Oli niin pilkkoisen
pimeä, ettei omaa kättänsä nähnyt. Kun Helenan piti mennä hakemaan
voipyttyä puodista, iski pastori kuin haukka hänen niskaansa. Helena
yritti ensin paeta, mutta kävi samassa ihan tahdottomaksi. Häntä
pyörrytti, kun pastori peitti hänen kasvonsa kuumilla, kosteilla
huulillaan ja hengityksellään, joka tuli totilta. Ei Helena olisi
kyennyt itseään varjelemaan. Hän oli kuin pyörryksissä ja ikään kuin
heräsi, kun Marjaana rupesi huutamaan.

— Helenaaa, mihin sinä jouduit! Minä tuon lyhdyn! Johan minä sanoin,
ettet sinä pimeässä löydä mihinkään...

Helena pääsi irti, hoippui kuin humalassa ja nieli kyyneliään. Onneksi
suojeli häntä pimeä. Muuten hän olisikin ollut hukassa. Marjaana tuli
lyhtyineen ja he löysivät puotiin, mutta Marjaana rupesi epäilemään,
ties miten ruvennutkin vainuamaan jotakin. Helena puhui hänen
mielestään niin ihmeellisellä äänellä ja hänen poskensa hehkuivat niin
oudosti. Illallisen aikana se tuli selvästi ilmi, kun Helena tarjosi
ruokaa pastorille.

Hyi sentään, sinäkin iltana pastori oli niin kauan, että isä tuli
kipeäksi! Marjaana oli niin kiukuissaan, että hän itki, ja yhdessä
Iitan kanssa koettivat he läksyttää Helenaa. Mutta se oli yhtä turhaa
kuin sanoa sateenkaarelle: älä sada! Helena itki ja loisti ja hymyili
kaikkeen, mitä ikinä hänelle sanoi.

Aamulla rupesi Kallekin ahdistamaan.

— Ei se ota sinua, saat nähdä, sanoi hän. — Se tekee pilkkaa.

Helena ravisti päätään ja nauroi kuin hullun puheille. Hän tiesi
asiansa — mitä nuo muut ymmärsivät.

Siitä pitäen kävi pastori talossa kuin sulhanen ainakin. Kallenkin
täytyi ruveta uskomaan, että hän tarkoitti täyttä totta. Helena
kutoili kankaita ja neuloi Sandille lahjoja, eikä Rasossa tapettu
sitä vasikkaa, ettei parasta palaa olisi viety pappilaan. Mutta kun
tätä väliä oli kestänyt jonkin aikaa, lakkasi pastori äkkiä käymästä
Rasossa. Sen sijaan tiedettiin Joutsiassa, joka oli maantien varrella,
kertoa, että hän yhtä mittaa lasketteli siitä ohi. Arveltiin hänen
käyvän Saarlassa. Helena itki ja riuhtoi eikä käsittänyt, mikä oli
syynä Sandin kylmenemiseen. Hänen ei sentään tarvinnut kauankaan
odottaa: Jaakko Sand palasi hänen luokseen, palasi väkevänä ja kuumana
ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ei Helena koskaan saanut
kysytyksi, miksi hän oli ollut poissa ja missä. Pastorin läsnäollessa
oli hän kuin lumottu, täynnä luottamusta ja unohdusta.

Jota enemmän aikaa kului, sitä enemmän tiedettiin pastorista kertoa.
Oli se mies ihmeellinen elämässään. Hän eli kuin viimeistä päivää ja
jota hurjemmin hän oli elänyt, sitä kauniimmin hän saarnasi. Hän itki
saarnastuolissa omia syntejään ja Keihäsjärven akat itkivät hänen
kanssaan, ja lopuksi hän julisti Jumalan armoa ja anteeksiantoa ja
nousi saarnastuolista ikään kuin kirkastuneena. Koko maailma tiesi,
että pastori kihlaili Rason vanhinta tytärtä, mutta että piikatyttöjen
silti täytyi pakoilla häntä, jos tahtoivat säilyttää maineensa.
Pappilan palvelustytöt olivat miltei järjestään sellaiset, ettei
niillä enää mitään tehnyt. Pastorissa oli sellainen selittämätön,
ylenpalttinen voima. Hän taivutti puoleensa vakaviakin naisia, kun
se voima nousi. Pelottava oli sellaisina hetkinä pastori Jaakko Sand
. Eivätkä ihmiset ymmärtäneet mitä hänestä piti ajatella. Toiset
väittivät, että sellainen sen oikean hengenmiehen tulee ollakin ja
muistelivat hänen sanojaan ”ilman lankeemusta ei ole nousemustakaan”.
Mutta toiset olivat sitä mieltä, että olisi pitänyt näkyä hyviä
hedelmiä, jos puu oli hyvä.

Olisipa Rason rusthollari ollut sama yrmeä ja ynseä talonpoika kuin
ennen, niin pastori hyvin pian olisi saanut lähteä käpälämäkeen. Mutta
hän oli tutiseva äijä, joka ikävissään odotti juomaveikkoaan. Eiväthän
tyttäret antaneet mitään, jollei tullut vieraita! Sen tähden äijä-paha
odottamalla odotti vieraita. Kalle, nuori isäntä, ei viitsinyt ruveta
sekaantumaan ihmisten naimakauppoihin, ei edes omien sisartensa, Iita
ja Marjaana vihasivat sydämensä pohjasta pappia. Ehkeivät he Helenan
tähden olisikaan vihanneet niin paljon, mutta hehän saivat hoitaa isää
ja se oli hirmuista työtä! Vaan eipä heidän sanansa mitään merkinnyt,
kun isä ja Helena olivat pastorin puolella.

Miksei pastori sitten nainut Rason tytärtä? Helena oli kaunis ja
halasi joka solullaan elää Jaakko Sandille. Niin, kuka sen tietää!
Lieneekö Jaakko Sand itsekään tietänyt. Tätä väliä oli kestänyt jo
kuusi vuotta. Helenalla kävi alussa sulhasia niin paljon kuin vuodessa
on viikkoja, mutta ei hän sallinut heidän tulla näkyviinsäkään. Hän
eli toivon ja epätoivon vaiheilla, hän lankesi äärimmäisestä onnesta
pimeimpään epätoivoon. Jaakko Sand saattoi kirjoittaa hänelle kirjeitä,
jotka polttivat hänen hyppysiäänkin, ja hän saattoi jäähdyttää hänet
jääpuikoksi, kun hän saarnastuolista loi kylmän katseen penkkiin,
missä Helena istui. Hän saattoi olla tukahduttamaisillaan hänet
syleilyllään, kun he olivat kahden kesken, ja hän saattoi jollakin
rivolla leikkipuheella olla vaivuttamaisillaan hänet maan alle
häpeästä. Sellainen oli heidän välinsä ollut loppuaikoina. Epävarmuus
oli laihduttanut Helenaa, sillä se kalvoi kuin mato ja uurti
silmäkulmiin ryppyjä. Pastori sen sijaan oli lihonut ja käynyt miltei
raa’an näköiseksi. Helena oli kyllä jo aikoja sitten ymmärtänyt, että
hänen rakkautensa on hänen onnettomuutensa, ja hän olisi tahtonut
kitkeä sen sydämestään, kuten yrttitarhasta kitketään syväjuurinen
ohdake. Mutta se ei lähtenyt, tunki vain juuriaan syvemmälle, kuten
meren satakourainen nilviäinen käsiään. Hän ei oikeastaan enää löytänyt
kohtalolleen mitään muuta ratkaisua kuin: ”Minä hukutan itseni
lähteeseen! Minä viskaan itseni Keihäsjärveen”. Mutta elämä oli hänelle
sentään rakas, sillä hän oli vielä nuori ja vaikkei hän itsekään sitä
tietänyt, oli hänen sydämessään sentään hitunen toivoa.

Omaiset näkivät hänen kuihtumistaan kuihtuvan. He kuulivat niitä pahoja
puheita syrjästäpäin. He olivat kovin huolissaan ja käsittivät, että
häpeästä jollakin lailla on tehtävä loppu. Mitä muuta apua siihen
oikeastaan saattaa keksiä kuin että Helena kiireen kautta naitettaisiin
toiselle!

Marjaana ja hänen miehensä olivat löytäneet Helenalle oikein hyvän
sulhasen. Lumian rusthollari oli itse luvannut Juha Kustaanpojan häissä
ottaa asian puheeksi. Marjaana oli päättänyt vaieta ja antaa miehensä
järjestää asian, mutta heidän nyt ollessaan uudessa aitassa leipomassa
ja Helenan niin katkerasti itkiessä unohtui häneltä koko päätös. Hänen
suunsa oli kauan makeassa hymyssä, ennen kuin hän puhkesi puhumaan.

— Älä joutavia! sanoi hän niin iloisella äänellä, että Helena lakkasi
itkemästä. — Tietäisit, jatkoi hän, — mitä uutisia meidän isännällä
on sinulle! Olisipa se mukavaa, kun se pappikin kerran saisi pitkän
nenän!

Helena kuivasi kyyneleensä ja koetti kuunnella. Sisaret olivat pelkkänä
korvana.

— Meidän isäntä tahtoisi ruveta sinulle puhemieheksi.

— Kuka minusta enää huolii, sanoi Helena. — Minä olen jo näin vanha
ja ruma ja?.. Kyllä minä tiedän kaikki!

Hän rupesi uudestaan itkemään.

— Sinä saat sulhasia miten paljon hyvänsä, lohdutti Marjaana. — Ja
minä luulen, että olisit sen Santinkin saanut, jos olisit osannut
ottaa. Tytön ei koskaan pidä lentää miehen syliin. Olisit ollut vähän
ylpeämpi!

— Sitähän minä olen aina sanonut, puuttui Iita puhumaan.

— Niin, Helena, visersi Annakaisa, ole hänelle vähän ylpeämpi, niin
hän hätääntyy.

Helena lakkasi itkemästä ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Entä
jos hän todellakin koettaisi ruveta toisen miehen kihlatuksi —
eiköhän pastori siitä säikähtäisi? Ihme, ettei se tuuma ennen ollut
tullut hänen mieleensä. Hän nosti päätään ja ajatteli. Kaunis hän
oli vieläkin, kun hiukset noin hahtuvina olivat pään ympärillä ja
silmät loistivat. Äkkiä hän rupesi nauramaan, ravisti päätään ja tunsi
vapautuvansa kuin raskaasta kuormasta. Häntä hullua tyttöä, ettei hän
ennen ollut sitä huomannut! Tekisipä se keino toki vihdoin lopun näistä
epävakaisista väleistä. Hän kohousi varpailleen, nosti käsivarret
kaareen päänsä päälle ja päästi lyhyen, iloisen hihkauksen. Sisaret
katselivat toisiinsa. Kylläpä Helena-raukka oli käynyt ihmeelliseksi!

— Jaa-a, sanoi Helena, — ei kannata miehen takia hypätä järveen.
Ottaa toisen! Onko teidän isännällä ehkä jo tiedossa joku?

— On. Mutta se lupasi Lumia itse puhua sinulle siitä.

— No, sano nyt pois vain! Kuka se on? Onko rikas?

— On, vastasi Marjaana naurussa suin. — Kuusikymmentä lypsävää
navetassa.

— Herranen aika! pääsi Annakaisalta.

— Hyvä, hyvä! huusi Helena ja hänen poskensa hehkuivat. — Onko pulska
mies?

— On kyllä.

— Onko nuori?

— Parhaassa iässään...

— Sinä sanot sen niin haparoiden. Mitä tarkoitat? Taitaa olla
vanhanpuoleinen koko sulhanen...

— Eikö mitä. Leskimies hän kyllä on, mutta...

— Leskimies! keskeytti Helena kiivaasti. — Pitäkää itse! Leskimiestä
minä en ota!

— Mutta älähän nyt sano ennen kuin tiedät kuka se onkaan.

— Yhdentekevä. En huoli leskimiehestä. Ja kai hänellä vielä on
lapsia...

— Ei yhtä ainoaa. Eivät he emännän kanssa olleet yhdessä kuin pari vuotta
. Viime vuonna näihin aikoihin kuoli...

— Ja nyt jo on kiire naimaan! sanoi Helena ilkeästi.

— Iso talo...

— Onkos se Haimalan isäntä? kysyi Iita.

— On.

— Mutta Haimalaa kehuvat todella kaikki, virkkoi Annakaisa iloisesti.
— Menisit pois Haimalaan. Aliina on Haimalassa käynytkin...

— No niin, sanoi Helena, — talo on suuri ja rikas ja se on pääasia.

Hän nousi taasen varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä yli ja
takoi korkojaan permantoon. Siinä hän nauroi.

— Kysytäänpäs Aliinalta!

Aliina oli Rason emäntä, Kallen nuori vaimo, joka oli tuotu Rasoon
samana vuonna, jolloin Marjaana vietiin Lumiaan. Hän oli reipas,
hyväntahtoinen ihminen ja kälyt elivät hänen kanssaan mitä parhaimmassa
sovussa. Oli hän tyttönä käynyt Haimalassa. Komea talo se oli, aivan
lähellä järveä ja asuinrakennus oli sellainen vanha, keltaiseksi
maalattu. Herrasväkien se oli ollut ja kerrottiin niiden siellä vielä
käyneen kummittelemassa öisin. Yksi herroista, mikä Ruotsin aikainen
sotaherra lieneekin ollut, oli muka kuristanut armonsa, ja se siellä
käveli valkeissa vaatteissa, narautteli portteja, availi ovia ja
katseli kuunvalolla sisään ikkunoista. Emma Klinga tiesi hänkin paljon
asioita Haimalasta. Hänhän ne emäntävainajan hautajaisetkin oli
valmistanut. Kovasti isäntä oli vaimoaan surrut. Mutta voi kuitenkin,
miten paljon siellä Haimalassa oli hopeita! Pikarejakin, sellaisia
raskaita, korkeita, oli puoli tusinaa. Ja hopeisia vateja ja kauhoja ja
yksikin niin komea malja...

Helena kuunteli silmät suurina päässä ja hänen poskensa paloivat,
sydän takoi ja suonissa ohimojen kohdalla veri kohisemalla kohisi. Oli
kuin se onneton valkea rouva, joka ei haudassaan saanut rauhaa, olisi
ojentanut käsivartensa hänen puoleensa ja kutsunut häntä toverikseen.
Hänen tuli aivan kylmä, kun hän tätä ajatteli. Mitähän se onneton
ihminen oli tehnyt, että hänen herransa hänet kuristi? Mutta siitä ei
Aliina tietänyt mitään.

Emma Klinga ei turhaan ollut kaason virassa. Hän oivalsi heti
paikalla, että tässä oli kysymys naimakaupoista. Hän jatkoi sen tähden
kehumistaan ja nosti Haimalan isännän pilviin asti. Mutta Helena kävi
yhä surullisemmaksi. Hänen tuli niin kovin surku sitä nuorta rouvaa,
joka oli kuristettu... Kuinka hirmuista sentään! Ihan kyyneleet
polttivat Helenan kurkussa...

Sill’aikaa olivat veljekset Kalle ja Juha haassa noutamassa limoja.
Koivut olivat jo poikki ja valmiina kasoissa. Äänettöminä he latoivat
niitä kuormiin. Molemmat olivat juhlallisessa mielentilassa ja molempia
painoi ero, vaikkei kumpikaan siitä mitään sanonut. He olivat aina
olleet hyvät veljekset. Kalle oli oikeastaan ollut Juhalle kuin isänä.
Eihän Juhan pitänyt joutua kauas. Joutsia oli Keihäsjärven rannalla
kuten Rasokin. Molempien talojen vainiot olivat raja rajassa. Mutta
kotia oli Juhan kuitenkin vaihdettava. Ja kun hän sitä ajatteli, täytyi
hänen rykäistä ja niellä, ettei ikävä pääsisi kurkkuun. Ohjasperiä sopi
niitäkin läiskäyttää. Hevonen pyrki vähän väliä pysähtymään, tämä haka
kun kasvoi niin hyvää heinää. Ei se ollut ruoan puutteessa, kiiltävä,
lihava hevonen. Se oli hänen Pekkansa, jota hän varsasta asti oli
ruokkinut ja joka oli seuraava häntä Joutsiaan. Kyllä sillä kelpasikin
morsianta viedä. Korea, ruskea liinaharja se oli, viisas ja herkkä,
kuten eläimet ovat, joita on kohdeltu hyvin.

Kun miehet pääsivät metsästä ja puukujan päästä alkoi näkyä punaista ja
keltaista rakennusta, ikävä yritti taaskin nousta Juhan kurkkuun. Hän
korjasi kuormaa, jossa ei ollut mitään korjaamista, ja käänsi kasvonsa
syrjään, metsään päin. Ei se auttanut, sillä illan punerrus väreili
puitten latvoilla ja valkeat kukat mättäillä katselivat niin kauniisti
ja surullisesti. Juha rykäisi ja sylkäisi.

— Kas, kas, sanoi Kalle, kun he pääsivät aukealle, johon järvi
ja kirkonkylä näkyivät. — Joutsian pirttirakennus on maalattu.
Mukavaltapa se nyt näyttääkin.

— Johan se isäntä joulun jälkeen rupesi puhumaan siitä, että hän
häihin maalauttaa pirtin, sanoi Juha ja hymähti.

Samalla hänen tuli kovin kuuma ja hän maiskautti suutaan Pekalle.
Koreastipa se punainen pirtti paistoikin vainioiden keskellä! Juhan
rinta paisui suureksi ja laajaksi ja hänen olisi tehnyt mieli
kulkea lopputie juoksujalan. Se oli hänen uusi kotinsa, joka sieltä
järven takaa paistoi, koti, jossa hän tulisi määräämään renkien ja
muonamiesten työt...

Uusi arvo teki hänet sekä ylpeäksi että onnelliseksi mutta samalla
hämilliseksi. Hänen poskensa kuumoittivat ja hymy, joka puhkesi
kasvoille, ei ollut oikein hänen omaa hymyään.

Juha oli pitkä ja laiha ja käveli kumarassa, kuten tekevät pojat,
jotka ovat kasvaneet liian nopeasti. Ei hän ollut hento. Päinvastoin.
Kasvot olivat laihat ja kalpeat, poskipäät ulkonevat, silmät syvällä,
nenä voimakas ja suora, otsa korkea, hiukset tuuheat ja karkeat.
Vasemmalla oli jakaus ja niskassa olivat hiukset leikatut tasaisiksi.
Niiden latvat kähertyivät hiukkasen ylöspäin, ikään kuin eivät olisi
tahtoneet nöyrästi kasvaa hartioihin asti. Ei Juha ollut mikään kaunis
mies, mutta hänen suupielissään oli sellainen hyvä piirto, että olisi
luullut hänen aina kulkevan siunaus huulillaan, otsa oli niin kirkas
että se paistoi, ja kun hän avasi silmänsä, oli niissä viisauden ja
rehellisyyden todistus.

Pekalla oli tapana hirnahtaa, kun se pääsi pihaan, ja kun tytöt
kuulivat helisevän hirnunnan, he tulivat vastaan. Kenellä oli kädessä
piparikakku, kenellä palanen systerkakkua, kenellä mitäkin.

— Maista pois, Juha!

— Eikö ole hyvää, Juha!

Helenalla ei ollut kädessään mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat ja
silmänsä loistivat kuin kuumesairaalla. Hän tuli juoksujalan ja huusi
riemastuneena:

— Tunnetko, pikku Juha, Haimalan isäntää? Minä menen sille, usko pois!
Lumia toimittaa sen ensi viikolla tänne. Mitäs sanot siitä, pikku Juha?
Minusta tulee Haimalan emäntä!

Juha katsahti häneen pitkään, alkoi kiskoa limoja kuormasta ja sanoi
tyynesti:

— Mitäs minä sitten siitä! Pitäjän suurimpia talojahan Haimala on.

Helena keskeytti äkkiä naurunsa, vei käden sydämelleen ja sulki
silmänsä ikään kuin rintaan olisi koskenut. Mutta ei Juha enää sitä
nähnyt, sillä hän kanniskeli jo koivuja siihen saliin, jossa vihkimisen
piti tapahtua.

— Tulkaa nyt sanomaan, miten nämä pannaan! huusi hän mennessään.

Sisaret neuvoivat ja asettelivat. Juhlallisen näköiseksi kävikin suuri
pirtti, jossa oli ikkunoita kolmelle suunnalle.

— Mitäs jos samalla laittaisimmekin paikoilleen telttapöydän, ehdotti
Marjaana.

Ja he noutivat kaksi tuolia, kaasivat ne kumoon keskelle lattiaa ja
levittivät niiden päälle suuren, vihreäpohjaisen, punakukallisen ryijyn.

— Tottakai sinä nyt tiedät, millä puolen seisot, sanoi Annakaisa. —
Ettei sinun käy niinkuin Hakolan Malin, joka asettui väärälle puolelle.
Voi, voi kuinka minua tuppasi naurattamaan, kun pappi sille viittoaa ja
viittoaa ja Matti vain sanoo, että ”mitäs pastori meinaa?”

— Kyllä minä tiedän, sanoi Juha. — Johan minä sitä sinun häissäsi
katselin.

— No, jokos Annastiina silloin oli sinulla tiedossa? Tunnusta pois...

— Vaikk’ olisi ollut! sanoi Juha ja kääntyi poispäin.

— Voi sinua, vekkuli, ilveili Annakaisa. — No, näytäpäs nyt, osaatko
huomenna oikein tulla vihille...

— Älkää nyt enää viitsikö, keskeytti Iita. — Saisit sinäkin,
Annakaisa, jo vakaantua. Ja eikö sinun pitäisi mennä katsomaan
lastasi?...

Helena oli istuutunut penkille limojen keskelle. Hän tuijotti
telttapöytään, joka oli laitettu odottamaan huomista juhlaa. Mitä, mitä
hänenkin elämästään tulisi? Astuisiko hän koskaan telttapöydän ääreen
ja kuka silloin olisi hänen rinnallaan? Häntä paleli, kun hän siinä
istui, vaikka ulkona oli lempeä kesäilta ja vaikka pirtti oli täynnä
tuoreen koivunlehvän tuoksua. Hän hypähti äkkiä pystyyn ikään kuin
häntä olisi lyöty ja remahti nauruun.

— Mutta kun minä tulen Haimalaan emännäksi, niin minä pidän sellaisia
kemuja, että kuuluu tänne asti!

Hän karkasi Annakaisan kaulaan ja rupesi kieputtamaan häntä pitkin
lattiaa.

— Olkaa nyt siivolla, tytöt, muistutteli Iita.

— Ja siellä sitä pitää tanssittaman! kiihtyi Helena kiihtymistään.

Juha oli asettunut selin huoneeseen ja piirteli jotakin uuteen,
valkoiseen seinähirteen.

— Isäntä tulee saunaan, sanoi piika ovelta ja naurahti
hyväntahtoisesti.

Juha karkasi tulipunaiseksi. Häntä sekä harmitti että suututti ja
samalla suloisesti hiveli. Ei häntä vielä kukaan ollut kutsunut
isännäksi.

— Isäntä, isäntä! uhittelivat Annakaisa ja Helena ja rupesivat
kieppumaan Juhan ympärillä.

— No! huusi Juha ja koetti työntää sisariaan syrjemmä, mutta eiväthän
he poistuneet eikä Juhalla ollut muuta neuvoa kuin karata heidän
käsistään. Kuistilla hän ravisti saappaat jalastaan ja sitten hän läksi
juoksemaan minkä pääsi.

— Ei teistä koskaan näy tulevan järkeviä ihmisiä, sanoi Iita
itsekseen. — Että nyt viitsittekin!

— Kuulkaapas tytöt! huudahti Annakaisa äkkiä. — Tulkaas katsomaan. Se
poika on kirjoittanut tänne jotakin.

Marjaanakin riensi ääreen. Siinä oli todella seinässä kirjoitusta,
mutta eiväthän he saaneet siitä selvää, ennen kuin Helena tuli.

”Huomena heinäkuta on Johan Kustanpoijan ja Annastina Erikintyttären
hät täsä Rason rusthollisa”, tavasi Helena.

Iitankin suu meni nauruun, kun hän tämän kuuli.

— Kas sitä poikaa!

— Kaikkia se keksiikin!

— Niinhän se kirjoittaa kuin tuomari.

— Juha on onnellinen, äänsi Helena hiljaa. — Juha pitää Annastiinasta!

II

Seuraavana päivänä vasta oli varsinainen suuri kiire.

Sukulaiset, jotka asuivat edempänä, läksivät kotoa jo päivännousun
aikaan ja ehtivät perille hyvissä ajoin. He tulivat suurissa,
herrasväkien huutokaupoista ostetuissa, nelipyöräisissä kääseissä,
edessä lihavat hevoset, tulivat lapsineen päivineen. Kääseissä oli
myöskin suuria, kirjailtuja vakkasia, joissa emäntien silkit ja lasten
esiliinat säilytettiin. Kopissa oli tuomisia häätaloon, kaikenlaisia
suuria juustoja, nisuleipiä ja kyläkakkuja.

Miehet katosivat isännän kanssa vainioille ja navettarakennusta
katsomaan. Rasossa oli nimittäin tekeillä kivinavetta eikä sellaisia
ollut monta niillä seuduin. Emännät joivat kahvia ja kävelivät
puutarhassa. Lapset kaarestivat pihamaalla, lankeilivat, itkivät ja
tahrivat vaatteensa. Pienemmät tavattiin alituisesti pahanteosta,
milloin vetämässä maahan pöytäliinoja, milloin vetämässä toisiaan
tukasta.

Sulhanen olisi mielellään lähtenyt isäntämiesten kanssa
navettarakennukselle, mutta hän ei uskaltanut liikkua pihamaalta,
hänelle oli nimittäin sanottu, että hänen pitää olla vastaanottamassa
vieraita. Hänestä rupesi tuntumaan kiusalliselta, sillä oli
kaikenlaisia asioita, joita ei sopinut tehdä ja taas toisia, joita piti
tehdä... Renki Eprami, Juhan leikkitoveri ja ystävä, poltti piippuaan
tallin edustalla. Hänen oli siinä määrä ottaa vastaan hevosia. Hänen
luoksensa meni Juha ikään kuin turvaa etsimään. He olivat aina olleet
hyvät ystävät Epramin kanssa ja Juha olisi mielellään tahtonut Epramin
telttapojaksi häihinsä. Sisaret sen olivat estäneet.

He seisoivat hyvän aikaa ääneti ja katselivat maantielle. Se oli yhtenä
tomupilvenä.

— Onkohan Pekkaa muistettu juottaa? kysyi Juha.

— On kyllä, isäntä on ihan murheetta, vastasi Eprami.

Veri läikähti Juhan poskille, kun jo Epramikin häntä isänteli, mutta
hän koetti olla ikään kuin ei olisi huomannutkaan ja kiinnitti silmänsä
tuleviin.

Vieraita tervehtiessään näki hän morsiamenkin sisarineen tulevan
oikotietä peltojen poikki. He tulivat jalkaisin ja heillä oli paljon
kantamista. Juhan olisi tehnyt mieli lähteä heitä auttamaan, mutta hän
ei päässyt, sillä talonväistä ei sillä hetkellä ollut ketään vieraita
vastassa. Aika kävi Juhasta pitkäksi ja tuskalliseksi. Varjelkoonkin
olemasta toista kertaa omissa häissään!

Ei se ole ensinkään mukavaa.

Kun pitkämatkaiset olivat saapuneet, lakkasi vierasten tulo
vähäksi aikaa. Silloin Juha läksi pukemaan ylleen juhlavaatteita.
Porstuanperäkamaristaan saattoi hän selvästi kuulla naisten äänet
pakarista, missä morsianta puettiin. Annastiina toimitti siellä jotakin
ikään kuin huolissaan. Juhan sydän takoi kovasti.

Marjaana tuli porstuanperäkamariin ja istuutui sängynlaidalle. Hän oli
touhunnut niin, että hän oli ihan hiessä, ja ainoastaan tärkeä asia
saattoi hänet tällaisena kiireen päivänä istuutumaan.

— Annastiina, alkoi hän, — on tuolla niin onnettomana siitä, että
Akseli taas on humalassa. Koko yön kuuluu olleen Tulettänessä ja kaiken
aamua on ajanut raivoaan Joutsian pihassa ja selittänyt, että hän
täällä on isäntä, hän käskee.

Tämä sanottiin sentään ikään kuin ohimennen. Marjaana pyyhki otsaansa
suureen kotikutoiseen nenäliinaan, huokasi syvään ja jatkoi sitten.

— Kuule, kun siellä Joutsiassa nyt nousee tie pystyyn — ja se voi sen
tehdä aika pian, — niin tulkaa vain meille. Koetetaan meidän talossa
tasoittaa.

Se se oli ollut hänen asiansa ja kun hän oli saanut sen sanotuksi,
nousi hän lähteäkseen. Ensin hän sentään tarkasti Juhaa. Hyvä oli!
Saappaat kiilsivät ja narisivat, tukka oli kiiltävän siloinen, uusi
sortuukki istui kuin valettuna, mustat silkkiliivit nappirivineen
olivat juhlalliset katsella. Silkkihuivia Marjaana vähän oikaisi.
Sitten hän meni.

Juha kävi vielä kerran läpi vihkimäluvut, vaikka hän osasi ne
ulkoa. Sitten läksi hän kamaristaan, mutta jo kynnyksellä hän
oli kompastumaisillaan, sillä uudet saappaat, sortuukki ja koko
juhla-asu tekivät hänet kankeaksi. Ei ollut hauskaa tulla ihmisten
näkyviin risaisissa vaatteissa, mutta ei taas ollut hauskaa olla näin
hienonakaan. Se oli aika tuskallista. Hävetti...

Voi nyt kuitenkin sitä kiirettä! Juostiin, puhuttiin, ovet paukkuivat,
koirat haukkuivat ja rattaat rytisivät. Kun pakarin ovi hetkiseksi
aukeni, näkyi sieltä mustia ja kirjavia värejä ja kuului tärkättyjen
alushameitten kahinaa. Helena liehui vaaleansinisissä vaatteissa,
kaulan ja hihansuitten ympärillä valkeita pitsejä, kauniina kuin
morsian. Hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että Jaakko Sand oli tullut.
Hänen poskillaan oli sellainen puna ja silmissä sellainen kiilto.

Kaikki muutkin Keihäsjärven herrasväet olivat jo saapuneet. Saarlan
majuri oli tullut vaunuilla ja hänen mukanaan joukko nuoria, joita
huvitti olla katsomassa suuria talonpoikaishäitä. Neiti Greta Ståhle ja
hänen tukholmalainen ystävättärensä Lilly von Schönberg olivat kumpikin
valkeissa, toisella siniset, toisella punaiset silkkinauhat vyöllä ja
hiuksissa. Kauniit he olivat katsella kuin Herran enkelit. Komeita
olivat nuoret herratkin, Gustaf kadettiunivormussaan, Magnus vaaleissa
kesävaatteissa. Majurskaa ei osattu kaivatakaan, sillä tiedettiin,
ettei hän mihinkään lähde. Saarlan majurska oli ylpeä rouva.

Nimismies Liljeblad saapui rouvineen ja tyttärineen. Hän oli
suurikasvuinen ja suurisuinen herra, pastorin paras ystävä ja
ainainen iltatoveri. Rouva Liljeblad oli kalpea, tunteikas nainen
vanhanaikaisissa silkkivaatteissa, hän puhui vienolla, valittavalla
äänellä ja näytti aina surulliselta. Jokaisesta naimattomasta miehestä
katseli hän vävypoikaa itselleen. Oliko se sitten ihme, kun tyttäriä
oli sellainen liuta!

Henkikirjuri Nylander oli jo vanhaksi pojaksi tulemaisillaan,
punanenäinen, pitkä hongankolistaja, joka oli tottunut naurattamaan
suuria seuroja ja hallitsemaan kaikkia läsnäolijoita sukkeluuksillaan.

Vihdoin luettiin Keihäsjärven vielä kauppias Hallbom,
vaikka hän tuskin oli edes puoliherrasväkeäkään. Hän oli pieni,
lihavanläntä mies, kasvot pyöreät kuin nauris, iho kellahtava ja täynnä
teerenpilkkuja. Syvällä poskien sisässä pyöri kaksi pientä ruskeaa
silmää terävinä kuin naskalin nenät. Parta Hallbomilla oli kova ja
harva kuin pukilla, hiukset punertavat ja pystyt, käsissä pitkiä
karvoja ja teerenpilkkuja. Hän oli liukas ja sukkela kuin sisilisko ja
kieli hänellä kävi kuin rasvattuna. Hänen vaimonsa oli pitkä, luiseva,
litteärintainen nainen, jonka silmät valuivat ja joka aina oli happamen
näköinen. Hänen kätensä olivat yhtä mittaa työssä: milloin hän raapi
päätänsä, milloin hän kaiveli nenäänsä tai korviaan tai syhytteli
niskaansa tai kainalonaluksiaan. Kauppias Hallbomin vaimo, Saara, oli
suorastaan noita-akan näköinen.

Kaikki häätalossa oli valmiina. Morsiamen kotiväkeä ainoastaan
odotettiin. Muilta meni aika jotenkin, vaikka hekin ihmettelivät
joutsialaisten viipymistä, mutta morsiamelle kävi odotus melkein
sietämättömäksi. Ties mitä se Akseli taas oli tehnyt!

Koko hääkansa oli pihamaalla, kun Joutsian komean, mustan orhin
vihdoin nähtiin tulevan! Se se oli menoa! Kipunoita vain iskivät
kivet. Kuoleman kauhussa istuivat vanhukset edessä rattailla ja Akseli
seisoi takana, ohjakset piukkoina ja huusi. Ei häneen pystynyt kielto.
Sitä pahemmin hän antoi mennä, jota enemmän häntä kiellettiin. Ja kun
vanhukset vihdoin siunaillen olivat päässeet alas rattailta, pani hän
vielä kuin uhallakin hevosen tanssimaan keskellä pihaa.

Pahalta se tuntui, kun tuo komea, mustatukkainen poika siinä uhmaili
häätalon kartanolla. Tiedettiinhän, ettei hän pitänyt sisarensa
naimakaupoista, mutta ei toki olisi pitänyt noin kaikkien nähden... Ja
ihan se oli vaarallista leikkiä, ihan se pelotti...

Ainoa, joka mielihyvin katseli Joutsian poikaa, oli pastori. Hän
seisoi rappusilla, liperit kaulassa ja virsikirja kädessä, valmiina
menemään juhlalliseen toimitukseen, mutta väkisinkin hänen täytyi
ihan ääneen naurahtaa, kun naiset parkuen pakenivat hevosta. Voi
kuitenkin sitä kirkua! Siellä oli joukossa myöskin Helena ja Saarlan
nuoret tyttölapset. Oli siinä silmänruokaa. Kuinka Greta olikin
äitinsä näköinen! Samat ihmeelliset silmät, samat ilmeet kasvoissa...
Viekoitteleva oli tänä päivänä Helenakin — mikä hänen nyt oikein
olikaan? Hän oli tervehtinyt keikaillen ja vieraan kohteliaana kuin
jotakin matkustavaa kreiviä. Vaarallista, vaarallista, neitiseni!
Paras olla varuillaan, kun on samoissa kutsuissa Editha Ståhlen
tytär! Oo sen tytön korvia! Eivätkö ne olekin kuin ruusunkarvaiset
näkinkengänkuoret... Millainen lapsi se on vielä! Puhuu ja palpattaa
ja kuiskaa ystävättärensä korvaan, nauraa ja heittelee ruumistaan kuin
kissanpoika... Jumalan tähden, ole hiljaa, tyttö!

Jaakko Sand kävi äkkiä kalpeaksi ja tarttui kuistin kaidepuuhun...

Samassa hän huomasi, että ihmiset alkoivat lappaa vastapäätä olevaan
rakennukseen. Siellähän toimituksen piti tapahtua. Ja sinne hän meni
hänkin, sinne kuumaan pätsiin, jonne aurinko hehkui kuin saunankiukaan
suu ja johon kuihtuvat limot viime nesteillään levittivät tukahduttavaa
lemua. Ja sinne hän asettui juhlalliseen asentoon odottamaan
ihmisparia, joka hänen oli määrä vihkiä mieheksi ja vaimoksi...

Morsiuspari tuli sisään hitain askelin, sulhanen punoittavin poskin
ja hartaan näköisenä sekä hänen rinnallaan hento, vaatimaton,
sinisilmäinen tyttö, jonka hiuksilla oli seppel valkeista
tekokukkasista. Heidän uudet vaatteensa kahisivat ja kengät narisivat.
Yhtenä töminänä kaikui huone, kun telttatytöt ja telttapojat marssivat
paikoilleen.

Kauniisti toimitus tapahtui. Sulhasen kasvot olivat tyynet ja kirkkaat,
morsianta tuppasi ensin itkettämään, mutta selvästi hänkin vastasi
papin kysymyksiin. Kuuluisan muhkealla äänellään pastori kehoitti
heitä elämään kurissa ja Herran nuhteessa, kärsimään toinen toisensa
puutteita ja rakastamaan toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä. He
lankesivat polvilleen, teltta levitettiin heidän päällensä ja pappi
siunasi heidät.

Teltturit yrittivät väsyä pitkän toimituksen aikana. Suuri,
punakukallinen silkki, joka oli heidän nostettujen käsiensä varassa,
vapisi. Varsinkin Helena, jota mielenliikutus kaiken yötä oli pitänyt
valveilla tai levottomassa unessa, sai ponnistella pysyäkseen pystyssä.

— Kuka se on tuo sininen? kuiskasi Lilly-neiti ystävättärelleen heti,
kun morsiuspari oli noussut.

— Se on juuri se Sandin rakastettu.

Tytöt katselivat Helenaa, joka kääri kokoon telttasilkkiä.

— Pastorilla ei ole hullumpi maku, sanoi Lilly-neiti. — Morsian olisi
oikein soma, jolleivät olisi panneet hänen päähänsä noita kauheita
kukkia. Kuka nyt käskeekin! Mikseivät he sido seppeliään vaikkapa
puolanvarsista?

— He eivät olisikaan talonpoikia, jos he sen ymmärtäisivät, puuttui
vastaamaan herra Gustaf, ennen kuin sisar oli ehtinyt suutaan avata.
Herra Gustaf oli hurjasti rakastunut neiti Lillyyn.

— Tietääkö neiti, lausui vuorostaan Magnus Ståhle, joka myöskin oli
rakastunut neiti Lillyyn, — että tämä Raso on vanha herraskartano. Ei
se ole ollut kuin puolen vuosisataa talonpoikien hallussa.

— Sen kyllä näkee, vastasi Lilly pikkuvanhan ymmärtäväisyydellä.
— Nuo vanhat puut, tuo suuri rakennus, voi miten paljon ne ovat
mahtaneetkaan nähdä! Aivan voi kuvitella kuutamoiltoja, kun täällä on
ollut kestejä ja kun nuoret ovat kävelleet tuolla alleoissa... Voi
kuinka sentään on surullista, että kaikki häviää!

— Näyttääkö teistä täällä häviävältä? tokaisi nuorten puheeseen
Nylander, joka jo hyvän aikaa oli kierrellyt saarlaisten ympärillä.
— Isäntä täällä rakentaa paraikaa komeaa kivinavetta ja näkisitte,
millaista suota tuossa lehdon takana kuokitaan.

Hän sanoi sanottavansa veitikkamaisesti hymyillen ja maiskautti
suutaan, ikään kuin olisi ollut kysymys mansikasta tai jostakin muusta
syötävästä. Tytöt purskahtivat suureen nauruun. Talonpoika rakentaa
navettoja ja kuokkii soita entisen loiston sijalle — olihan se kauhean
lystillistä!

— Mutta pappakin sanoo, että hän on hyvä maanviljelijä, selitti
Greta-neiti touhukkaasti. — Mutta kaikkein intresanteinta täällä
Rasossa on se, että kuningas kerran on ollut täällä yötä. Kuka niistä
se nyt olikaan? Kaarle...

— Mitä sinä nyt sekoitat, oikaisi veli häntä malttamattomasti. — Itse
Kustaa Adolf se oli, ei neljäs, vaan toinen.

— Oo, todellako! huudahti Lilly aivan haltioissaan.

Hän pusersi kovasti Gretan käsivartta. Kaikki täällä oli hänelle niin
uutta ja ihmeellistä; tämä jykevä rustholli, nuo kankeat, itsetietoiset
talonpojat, morsian kömpelöissä kukkasissaan, vanha herraskartano
muistoineen, kaunis talonpoikaistyttö, joka niin onnettomasti rakasti...

He jättäytyivät jäljellepäin, katselivat Helenan olemusta ja Greta Ståhle
kertoi:

— Pastori oli jo menemäisillään hänen kanssaan naimisiin. Hän ei
vuosikausiin käynyt meillä. Hän ei uskaltanut tulla. Mutta sitten hän
kerran tuli ja mitä kaikkea mamma lieneekään hänelle sanonut, sillä
naimisista ei tullut mitään... Minusta mamma olisi voinut antaa heidän
saada toisensa...

— Kuka sitä tietää... menisitkö sinä naimisiin talonpojan kanssa?

— Mutta tuo tyttö on hienompi kuin tavalliset talonpoikaistytöt!

Helena kyllä huomasi, että he häntä tarkastelivat. Hetkiseksi hän
tuli ajatelleeksi, että ehkä he pitävät häntä kauniina, mutta samassa
se tunne katosi. Eivät maar he hänestä mitään hyvää ajattele. Kyllä
kai ne kulkupuheet ovat Saarlaankin joutuneet. Saarlan armo oli
kerran katsonut häneen niin pahasti. He olivat isän kanssa kohdanneet
Saarlan vaunut maantiellä. Majurilla oli ollut asiaa isälle ja hän oli
pysäyttänyt heidät. Armo oli hienoissa, harmaissa vaatteissa, oikein
hän nosti harsonsa ja rupesi tuijottamaan Helenaan. Kuinka kylmästi ja
ylpeästi hän katsoi! Helena aivan jähmettyi. Mitä Helena oli tehnyt?
Mitä varten armo tahtoi jähmetyttää hänet jääpuikoksi? Pastorinko
tähden?... Helenalle tuli sellainen aavistus, että armo vihasi häntä
pastorin tähden. Mutta mitä se armoon kuului?... Sitä ei Helena
saanut koskaan tietää, mutta sen sijaan ei hän koskaan päässyt siitä
tunteesta, etteivät saarlaiset suoneet hänelle hyvää.

Päivällinen oli katettu suureen, vanhaan pirttiin. Seinien
jättiläishirret olivat jo mustuneet, mutta limot, valkeiksi sivuttu
takka ja aurinko tekivät sen ystävällisen näköiseksi. Kuusi pitkää
pöytää oli katettu penkkejä myöten. Punakukalliset lautaset paistoivat
valkeilta liinoilta, haarikat olivat täynnä olutta ja niiden välissä,
siellä täällä, seisoi korkeita hopeisia pikareja täynnä tervankarvaista
tupulttia.

Kyllä oli ruokaakin. Oli suolakalaa, sekä siikaa että lahnaa, oli
tuoretta kalaa sekä keitettynä että paistettuna. Oli sianlihaa sekä
keitettynä että suolattuna ja paistettuna, oli rosollia, juustoa,
lihapullia, perunaruokaa, rusinakeittoa, maitoon keitettyä riisipuuroa
ja uunissa paistettua kaurapuuroa, oli mansikoita, lihalientä piirakan
kanssa, tuli sitten paistien vuoro: oli sekä vasikkaa että lammasta.
Tuli putinkia ja blancmanger’ta.

Morsiuspari istui pastorin ja Saarlan majurin välissä. Siinä pöydässä
olivat kaikki herrasväet ja Rason mahtavimmat sukulaisemännät. Isännät
olivat eri pöydässä. Heidän pöydässään istui myöskin Tölli, puhemies,
juhlallisena, vakavana ja oman arvonsa tuntevana. Ties olisiko
näistäkään häistä mitään tullut, jollei hän olisi ryhtynyt toimeen!
Helenaan hän tuon tuostakin vilkaisi. Korea tyttö se yhäkin oli ja
liukkaasti liikkui — mitä jos senkin naittaisi siitä pois ihmisten
hampaista!

Marjaana, Iita ja Annakaisa liehuivat hekin kaiken aikaa katsomassa,
ettei mitään puuttuisi. Edeskäypinä toimivat suutarin Janne,
nikkari-Tuomas ja joukko piikoja.

— Annetaan kalan uida! huudahti Nylander ja korotti lasiaan
morsiusparille. — Fisken vill simma, sanoi hän samassa majurille
ja otti toisen ryypyn. — Mistäs on saatu kaloja? kysyi hän sitten
Iitalta, joka kantoi pöytään suurta kalavatia. — Esa-ukkoko se aina
vain jaksaa pitää taloa kalassa...? Mutta meidän morsiamemme ei mitään
syö...

— Kukahan täällä on ruoanlaittajana? kysyi rouva Liljeblad
naapuriltaan rouva Hallbomilta. — Buljongissa on liian paljon suolaa...

— Emmekö me saakaan serviettejä? kuiskasi Lilly ystävättärelleen.

— Ota nenäliinasi, kuiskasi Greta takaisin. — Mutta nälkää ei meidän
tarvitse nähdä, kuten näet. Kuinka monta ruokalajia jo on ollutkaan?

— Viisi, kuusi kumminkin. Eikä vielä olla paistissa. Mutta sehän on
aivan kauheaa, kuinka ne syövät! Katso nyt noita: kaikki pistävät
keittoa samasta vadista.

Isäntien pöydässä juteltiin navettarakennuksesta, joka oli tekeillä
Rasossa.

— Tuleehan siitä kallis, sanoi isäntä, Kalle Kustaanpoika — mutta
kyllä se sittenkin vuosien kuluessa maksaa itsensä.

— Vaan eikös se tule kylmä, kun ikkunat tehdään niin suuriksi?

— Se kuuluu taas lehmille olevan terveellistä, kun saavat valoa.

— Kyllä maar ne kaukalonsa löytävät vähemmälläkin valolla. Kyllä minä
vain...

Juha kuunteli toisella korvallaan, mitä isäntien pöydässä puheltiin.
Mielellään hän olisi luopunut kunniapaikastaan majurin vieressä, kun
olisi saanut olla keskustelemassa navetasta. Sillä hänen mielessään oli
koko kesän ollut sellainen ajatus, että hän vielä rakentaa sellaisen
navetan Joutsiaan. Mutta hänen ympärillään kävi niin kova surina, ettei
hän voinut erottaa, mitä isäntien pöydässä puhuttiin. Nylanteri oli
niin suurisuinen.

Pastori piti ahkerasti seuraa morsiamelle. Hän kertoi tälle, kuinka
entinen morsian vastasi, kun häneltä kysyttiin, oliko hän onnellinen:
perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

— Olen minä kastanut lapsen ja vihkinyt sen isän ja äidin samalla
matkalla, jatkoi pastori. — Siinä meni kaksi kärpästä yhdellä
läjäyksellä.

— Ohoh, sanoi Annastiina, — olivatpa ne häpeämätöntä väkeä.

Sillä kertaa sai pastori nauraa yksin, sillä morsiamen suu pysyi
ankarasti supussa.

— Morsiusparin onneksi! huusi Nylander, nosti korkealle ilmaan
hopeisen pikarin, joi syvältä ja laski raskaan astian kolahtaen pöytään.

Monella tahoin puhuttiin kuiskaten ja seurattiin uteliaasti Helenaa,
joka liehui vaaleissa vaatteissaan. Tiesihän koko pitäjä hänen ja
pastorin välit.

— Kas, kuinka se sitä melistelee, kas nyt, minkämoisiin vaatteisiin se
on pukeutunut, sanottiin.

— Mikä lieneekin, että se niin eroaa muista sisaristaan ja koko
suvustaan.

— Helena jäi niin aikaisin orvoksi äidistään, koetti joku välittää.

— Pitäisi sitä toki itsellä olla sen verran järkeä, intti toinen. —
Nuoremmaksihan muut sisaret jäivät, mutta ne ovat vallan toista maata.

Helena tekeytyi ylen määrin iloiseksi. Hän tahtoi ennen kaikkea näyttää
sen pastorille. Olihan hänellä tiedossa kosija, rikas leskimies,
suuren talon isäntä. Kelpasipa sillä härnätä. Hän likeni pöytää, jossa
telttatytöt ja telttapojat istuivat. Heillä tuntui olevan aika hauskaa.
Oli se sittenkin hyvä, että he olivat noin samassa pöydässä. Helena sen
sillä lailla oli järjestänyt, muuten he kyllä olisivat saaneet istua
kuka missäkin.

Ei se ollut totta, että Joutsian Akseli juovuspäissään olisi
tanssittanut hevostaan: hän oli ollut aivan selvänä ja täysissä
tajuissaan. Mutta hän oli tahtonut tehdä kiusaa. Vai eikö hänen
kannattanut olla harmissaan, kun häneltä talon veivät! Hän oli
suutuksissaan isälleen ja äidilleen, jotka sen sallivat, Annastiinalle,
joka miehen otti, ja Juhalle, joka suostui tulemaan toisen taloon.
Istuessaan nuorten tyttöjen ja poikien joukossa hän sentään hetkeksi
unohti harminsa ja laski leikkiä ikään kuin ei harmeja olisi ollutkaan.

Kujeillaan hän oli pehmeästä vierreleivästä tehnyt pienen pallon ja
pannut sen vierimään Ahdepään Marille. Mari lähetti palloa eteenpäin ja
tätä kaikki nauroivat. Pöytä oli huoneen kulmassa, eikä siellä istunut
ketään vanhempia ihmisiä, joten nuoret saivat kaarestaa rauhassa.

— Antakaa tulla tänne! sanottiin pöydän toisesta päästä.

— Kuka teistä, pojat, huusi Akseli äkkiä ihan ääneen ja hänen
suuttumuksensa leimahti taaskin liekkiin, — kuka teistä, pojat, osaa
heittää taikinanapin sulhasmiehen otsaan!

Toiset pelästyivät hävyttömyyttä, toiset nauroivat salavihkaa ja muista
pöydistä ruvettiin jo hämmästyneinä katsomaan teltturien mutkiin.

— Niemelän Kristerin takista näkyy puuttuvan nappi, tirskui joku
tytöistä. — Antakaa tänne, niin minä pistän sen kiinni!

— Tarvitaanko nappia? sanoi Helena hymysuin Akselin takaa. Hän ei
ollut huomannut Akselin hävyttömiä sanoja ja hänen tarkoituksensa oli
ainoastaan kiusoitella Jaakko Sandia. — Tässä on nappi! jatkoi hän ja
näytti hyppysissään punaista ruusunnuppua, joka oli kova ja täyteläinen
kuin nappi. Sattui olemaan ruusujen kukinta-aika ja Rason puutarha oli
täynnä ruusupensaita.

Helenan nähdessään lakkasivat tytöt tirskumasta ja pojat vaikenivat.
Helena oli heitä niin paljon vanhempi ja hänestä kulki niin paljon
puheita, etteivät he tahtoneet hänen silmissään kaarestaa. Yksin Akseli
iski häneen arastelematta silmänsä.

— Sen napin otan minä! sanoi hän ja koppasi kukan Helenan kädestä.

— Mitäs sinä sillä? nauroi Helena. — Eihän sinun takistasi nappia
puutu.

Akseli katseli Helenaa. Tummat kiharat hulmusivat tytön otsan
ympärillä. Päivänpaisteessa ne loistivat kuin kultasäikeet.
Päivänpaisteessa oli nenäkin läpinäkyvä ja hampaat kuin helmet. Ja
huulet... ne olivat juuri kuin olisi tuota ruusua aukaissut. Mitä
tyttö niitä siinä nauraessaan kaartelikin... Herra varjelkoon, jos...
jos... koppaisikin sen siitä... Akselin silmät leimusivat ja hänen
hengityksensä kävi kuuluvaksi. Hän tarttui tuolin selkänojaan ikään
kuin karatakseen pystyyn, mutta silloin oli kuin Helenaan olisi
puukolla pistetty. Hän kalpeni ja hätkähti. Akselin täytyi keksiä jokin
keino rauhoittuakseen.

— Minä syön tämän! sanoi hän tukahdutetusti.

Ja hän teki kuin tekikin hullunkurisen tempun: pisti suuren ruusunnupun
suuhunsa ja alkoi sitä pureskella. Pöytä remahti suureen nauruun ja
Helena itse nauroi niin, että vedet tulivat silmiin. Akseli ei enää
voinut peräytyä, ja niin hän nieli ruusunnupun varsineen päivineen. Hän
nieli sen mukana koko sen äskeisen tunteen ja tuli järkiinsä. Mitenkä
hänen ja Helenan ilman sitä ruusua olisi käynytkään? Hän oli tähän
asti toimittanut Helenaa pastorille. Kyllä hän vain tästä lähin pitää
tytön itse. Mitenkäs hän on ollutkin sellainen houkkio, ettei ennen ole
häntä huomannut? Hän koppasi haarikan pöydältä ja joi, niin että rinta
jäähtyi.

Nauru teltturien pöydässä oli jo herättänyt huomiota koko häähuoneessa.
Morsian, joka on tuntenut veljensä äänen, katseli levottomana remua
kohti ja puna poskilla kiirehti Lumian emäntä rauhoittamaan sisartaan.
Saarlan nuoret käänsivät hiukan kateellisina päätään ja pastorin
silmissä liekehti hetkeksi suuttumus. Naurakoon, naurakoon, ajatteli
hän sitten. En minä estä!

— Teltturien terveydeksi! huusi Nylander ja kohautti pikariaan. —
Skool! Huhhuh kuinka polttikin. Väkevää ainetta! Tuli palaa, tuli
palaa! Tahdottekos kuulla jutun siitä, kuinka tuli palaa?

Hän oli tekevinään kysymyksen, mutta eihän hän odottanut kenenkään
suostumusta. Ihan pilanpäiten hän vain kysyi ja jatkoi samassa:

— Kun entinen pappi piti oikein pitkiä saarnoja, niin että kansa
kaikki nukkui, niin hän sitten äkkiä kesken saarnansa huutamaan,
että ”tuli palaa! tuli palaa!” Seurakunta herää ja rupeaa hädissään
kysymään: ”Missä? missä?” Pappi korottaa äänensä ja huutaa uudestaan:
”Helvetissä, helvetissä niille, jotka kirkossa nukkuvat.”

Huvittihan juttu vieraitakin, mutta enimmän henkikirjuria itseään.

Paistin jälkeen oli pastorin määrä pitää puhe morsiusparille. Pastori
piti puheita tilauksesta ja otti hopearuplan kappaleelta. Koko hääkansa
näkyi jo hänen puhettaan odottavan, sillä vähitellen oli keskustelu
vaiennut niin kokonaan, että vain jonkun yksityisen, kuten Joutsian Akselin
ääni kuului. Pastoria harmitti, että ne juupelit olivat niin
varmoja asiastaan. Entä jollei hän heille puhuisikaan! No niin, olihan
isäntäväen mieliksi puhuttava.

Aiheena hänellä oli: ”ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla” ja kun hän
nousi ja lausui ”rakkaat ystävät”, vaikenivat kaikki ja laskivat
veitsensä lautasille. Naiset panivat kätensä ristiin.

Ei pastorilta koskaan puuttunut puhetta. Kauniisti hän puhui nytkin,
monen silmiin oli nousta kyyneliä.

Päivällistä oli jo kestänyt tuntikausia. Ihmiset ähkivät, puhkivat
ja voihkivat ylensyömisestä ja juomisesta. Auringonsäteistä oli
paahtavin helle jo poissa, ne olivat siirtyneet toiseen päähän
huonetta. Kuokkavieraitten pirtistä alkoi kuulua viulun vinguntaa.
Silloin rupesivat nuorten veret läikkymään. Pojat olivat juoneet niin,
että heidän kasvonsa hehkuivat. Tuskin malttoivat he veisata loppuun
ruokavirttä ja kuulla papin siunausta.

Kyllä olikin syöty! Joka vain taisi, päästeli näppejään ja vyöhihnojaan
ja läksi lehtoon jäähdyttelemään ja lepäämään. Emma Klinga oli sentään
oivallinen ruoanlaittaja, se tunnustettiin yleisesti.

Ilta oli lämmin ja tyyni. Päivä päilyi hehkuvana kiekkona
Keihäsjärvessä. Jotkut isännistä olivat jo saaneet liikaa ja makasivat
kuin tukit luhdeissa. Toiset polttivat piippuaan kuistilla ja
laskettelivat sukkeluuksia. Siellä istui sulhanenkin, istui morsiamen
isä, istuivat Rason ja Lumian isännät. He puhelivat Rason navetasta.
Kauppias Hallbom tuli siihen hänkin, istuutui sulhasen viereen, kehui
päivällistä ja olutta ja koetti liepastella Joutsian vanhaa isäntää,
Eerikki Aaprahaminpoikaa. Mutta isäntä vastasi äreästi. Silloin
koetti kauppias onneaan sulhasen luona, mutta Juha oli harvasanainen
luonnostaan ja ainoastaan hymyili hyväntahtoisesti. Jo kiepahti
kauppias Hallbom pihamaalle, jossa miesten ryhmässä seisoi Simolan
isäntä. Hänen kanssaan ainakin pääsi puheisiin.

— No, virkkoi kauppias, — mitäs nyt ajattelette: tuonko minä
pojallenne kellon Pietarista?

— Viittätoista ruplaa en minä maksa, sanoi Simola. — Poika vääntää
sen kuitenkin rikki.

— Mitenkäs se sen saa rikki? Eihän se nyt enää niin taitamaton ole.

— Se tahtoo aina tietää, mitä kellon sisässä on...

— No, kyllä sille sitten riittää kymmenenkin ruplan kello. Ovat ne
hyviä nekin... Minä toin tässä sellaisen kellon eräälle kaupungin
miehelle ja se on ollut sillä jo pari vuotta ja se kehuu, että...

Eerikki Aaprahaminpoika läheni heitä.

— Mitäs niillä Pietarin kelloilla tekee, pani hän ilkeästi. — Mitäs
virkaa kellolla on, joka ei käy? Vai käykös meidän Akselin kello?

Eerikki Aaprahaminpoika luimisteli Hallpumiin pahasti. Mutta ei
kauppias vähääkään hätkähtänyt. Katseella, jolla rehellinen ihminen
vastaa, kun häntä syytetään varkaudesta, sanoi hän:

— Vai pitäisi kellon sellaisella hoidolla käydä: pudotaan järveen
kello taskussa, vedetään vieteri rikki ja korjaillaan sen sisukuntaa
puukolla — vai pitäisi kellon sittenkin käydä?

Akseli, joka seisoi pihamaalla, jo aika lailla hutikassa, kuuli nimeään
mainittavan ja huusi:

— Se saa puoli ruplaa rahaa, joka osaa sanoa minkälainen perkele on.
Kuka tietää?

— Pidätkö suusi kiinni! huusi vanha Joutsia.

Akseli nauraa rehahti.

— Eikös kukaan tiedä? Punainen, punainenhan perkele on! Se on siellä
helvetissä tullut punaiseksi, kun siellä aina palaa tuli...

Ja taas hän nauroi. Hän tahtoi suututtaa isänsä, kun isä hänen
perintötilalleen otti vieraan isännän. Isä ei kärsinyt mainittavan
punaista perkelettä siksi, että hänen oli tapana humalapäissä nähdä
perkeleitä ja ne olivat aina Hallpumin näköisiä, punatukkaisia kuten
kauppias.

Tiesiväthän naapuritkin, mitä Akseli tarkoitti. Simola nauroikin
haljetakseen. Hän oli hänkin joskus sattunut näkemään perkeleen ja
Hallpumin näköinen se oli hänenkin perkeleensä. Muista tällainen
leikkipuhe saattoi olla hauskaa, mutta ei niistä joita se koski. Vanha
Joutsia yritti jo käydä poikansa niskaan, mutta Lumian rusthollari
ennätti väliin ja sai houkutelluksi äijän pois. Hallpumi oli toinen,
jota Joutsian pojan puhe harmitti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään,
hänellä ei ollut muuta neuvoa.

Saarlan nuoret kävelivät puistossa ja ihailivat illan kauneutta.
Mehiläiset ja turilaat surisivat lennähtäen kukasta kukkaan.

Magnus-herra puhui vähän ja seurasi etäältä ja ujosti Lilly-neitiä.
Ennen pitkää joutui hän puheisiin Rason isännän kanssa. Heillä olikin
yhteisiä harrastuksia, sillä Maunu-herra ei aikonut sotaherraksi
eikä muuksi virkamieheksi, vaan maanviljelijäksi. Maunu-herra oli
kohtelias ja ystävällinen mies, ihan toisenlainen kuin vanhempi veli.
Gustaf-herra oli kokonaan äitinsä poika. Maunu-herra oli paremmin
taas kuin talonpoikanen. Lilly-neiti otti käteensä harakankukan ja
rupesi nyppimään sen valkeita, kaitaisia terälehtiä. Innoissaan ei hän
kävellyt suoraan pitkin tietä, vaan hoiperteli puolelle ja toiselle ja
pysähtyi vihdoin suuren ruusupensaan eteen. Siinä hän hymyillen seisoi
laskevan auringon hohteessa, mustat, pitkät silmäripset poskilla.

— Mitä sinä kysyit? sanoi Gustaf Ståhle ja katseli häneen
rakastuneesti.

— En minä sitä voi sanoa, vastasi Lilly veitikkamaisesti. — Sittenhän
se ei kävisi toteen.

— Enkö koskaan saa sitä tietää?

— E... e... ehkä... joskus.

Lilly painoi alas päänsä ja punastui.

— Oi, minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, kun saisin sen tietää,
kuiskasi Gustaf.

Greta ja pastori Sand tulivat perässä. Pastori kyseli aivan
turhanpäiväisiä asioita, mutta katseli niin oudosti, että Gretan yhtä
mittaa täytyi punastua ja kääntää pois kasvonsa. Se oli kerrassaan
kummallista, miksi hän sillä tavalla katseli.

— Kuinka teidän äitinne voi? kysäisi pastori äkkiä.

— Kyllä hän hyvin voi.

— Miksei hän tullut tänne?

— Eihän hän osaa suomea, eivätkä talonpojat häntä huvita.

— Niin, niin, sanoi pastori ja veti henkeään. Hänet oli äkkiä
vallannut ajatus: tiesihän Editha, että minä olin täällä! Hänen
kasvoihinsa välähti samassa outo, kärsivä piirto. Greta näki sen ensi
kerran ja hätkähti. Hänen kävi sääli ja hän olisi tahtonut lohduttaa.

— Mitä äitinne tekee nykyään? kysyi pastori tyynemmin.

— Ei mitään erityistä. Lukee, soittaa, kävelee puistossa... Muutaman
kerran olemme kaikki olleet järvellä...

Pastori katseli kauas pois ja hänen silmissään oli sellainen ikävä,
että Greta-neidille hetkiseksi tuli halu silittää hänen kättänsä.

— Laulaako hän? sanoi pastori ja katseli yhä jonnekin kauas.

— Joskus, hyvin harvoin, vastasi Greta hiljaa ja hänen sydämensä löi
kovasti, ikään kuin hän olisi aavistanut suurta ja syvää salaisuutta.

Pastorin silmissä leimahti ja hän kääntyi Gretan puoleen ikään kuin
sulkeakseen hänet syliinsä. Tytön kasvoille läikähti kuumana veri
ja häntä rupesi pelottamaan ja iljettämään, ei hän itsekään tiennyt
miksi. Sillä ei pastori ollut hänelle mitään tehnyt. Ei hän tietänyt,
mitä pastori sen jälkeen kysyi tai mitä hän itse vastasi. Mutta hänen
ilonsa oli suuri, kun Nylander ja Liljebladin tytöt liittyivät hänen
seuraansa. He tulivat kuin vapauttajina.

Greta tarttui ystävättärensä käteen ja he riensivät pois, ensin
kävellen, mutta sitten juosten, kiipesivät aidan yli ja tulivat
hengästyneinä kallion alle.

— Nyt minä kerron sinulle jotakin, alkoi Greta ja istutti hänet
viereensä kivelle. — Mutta sinä et saa kertoa sitä kenellekään, et
kenellekään. Et sulhasellesikaan, kun menet kihloihin...

Lilly-neiti kiihtyi ystävättärensä juhlallisesta äänestä ja lupasi
pyhästi vaieta.

— Minä olen sitä kauan epäillyt ja nyt pastorin sanojen jälkeen... Voi
Lilly, kuinka elämä on ihmeellistä. Mutta muista, ettet koskaan sitä
sano kenellekään. Lupaatko...?

— Olenko koskaan sinua pettänyt? sanoi Lilly jo aivan loukkaantuneena.

— No et, et. Nyt minä sen kerron. Tiedätkö, minä luulen, että mamman
ja pastorin välillä on ollut jotakin.

Lilly hytkähti ja painui likemmä Gretaa.

— Niin, pastori kyseli juuri nyt mammasta kaikenlaista... Hyi, hän on
niin ilkeä! Olin niin onnellinen, kun Nylander ja Liljebladin tytöt
tulivat. Niin, tiedätkö, minä olin silloin aivan pieni tyttö, kun
pastori tuli tänne pitäjään. Silloin kävi hän usein meillä. Minua hän
aina piti polvellaan ja kietoi kiharoitani sormiensa ympäri. Mamma
säesti ja hän lauloi. Tai he lauloivat yhdessä. Kyllä sitä kesti
pitkät ajat, mutta sitten pappa suuttui. Muistan, että he eräänä
iltana hirveästi riitelivät. Sen jälkeen ei pastori käynyt meillä
moneen aikaan ja mamma oli surullinen. Sen muistan jo aivan hyvin, kun
kerrottiin, että pastori aikoo naida talonpoikaistytön ja kuinka mamma
suuttui...

Hyvän aikaa viipyivät tytöt lehdossa, syleilivät toisiaan ja uskoivat
toisilleen salaisuuksia.

Mutta nytpä alkaa Rasosta kuulua tanssin töminää ja viulun ja
klarinetin iloa. Remuten käy riemu kutsuvieraiden pirtissä ja
kuokkamiesten pirtissä hihkaistaan. Hökänä vain tupruaa tomu ja
tupakinsavu ovesta ja ikkunoista. Jopa heittivät rakastuneetkin lehdon,
jossa ovat kuunnelleet ruisrääkän kaiherrusta ja katselleet sinistä
auerta. Yksinään jää hämärä lehto ja kaikki rientävät pirtteihin.
Kuinka siellä nyt ilo käy!

Saarlankin nuoret pääsivät tanssin makuun. Majurska oli sanonut,
etteivät he saisi tanssia kuin korkeintaan keskenään ja etteivät he
ennen kaikkea saisi olla kauan. Majuri oli jo kerran huomauttanut, että
oli aika lähteä, mutta he olivat rukoilleet, että he vielä saisivat
olla vähän aikaa, ihan vähän aikaa vain... Heillä oli kovin hauskaa,
vaikka pirtissä oli huikea kuumuus ja vaikka siellä tuli sekä viinalta
että hieltä. Eivät he myöskään olleet voineet olla kokonaan rikkomatta
äidin käskyjä. Joutsian poika esimerkiksi oli tullut ja ottanut Gretan
muitta mutkitta ja tanssittanut häntä hyvän aikaa. Oli hänen jaloilleen
tallattu, mutta vähät siitä! Hauskaa kuitenkin oli ollut. Vihdoin
komensi pappa vaunut esiin eivätkä rukoukset enää auttaneet: pois
lähdettiin häätalosta.

Pastori oli peittänyt neidit vaunuihin ja jäi hetkeksi katsomaan mustaa
kuomia, joka tomupilven sisässä etenemistään eteni. Hänestä tuntui
tyhjältä ja surulliselta. Greta oli kuitenkin kuin kappale äidistään.
Hänen läheisyytensä oli vaikuttanut niin viileästi ja puhdistavasti.
Pois meni sekin ilo! Taas jäit yksin, Jakob Sand. Taas olet maata,
lokaista, likaista maata!

Mutta kaipauksen rinnalla oli toinen tunne: vapautuksen ja helpotuksen
tunne. Oli riisunut juhlamielen ja sai taas virua arkipäivän väljillä
pahnoilla.

Joutsian Akseli oli jo aika lailla humalassa. Hän oli tanssinut,
hoilannut ja melunnut niin, että hiki virtoina valui alas selkää.

— Kuules sinä, Juha Raso, virkkoi hän sulhaselle, joka oli tullut
kuistille vilvoittelemaan, — senkin... senkin räkänokka...!

Myöhemmin tuli hän pastorin kimppuun.

— Mikset sinä, Santin Jaakko, ole ottanut Helenaa? Nyt otan minä
hänet. Jumal’avita otankin! Kukaan ei saa sanoa minua vastaan. Sillä
minä olenkin sellainen poika, että väännän niskat nurin...

Pastori otti Akselia kaulasta ja yritti taluttaa häntä syrjemmälle.

— Sooh, poikaseni, mennään pois luhtiin nukkumaan!

— Kuka minuun koskee! kiljaisi Akseli. — Et sinä, pappi, ole
ensinkään parempi minua! Vai jokos sinä olet unohtanut senkin reisun,
kun viime syksynä oltiin Hallpumskan maistiaisissa...

Akseli huusi niin, että kaikui pitkin pihoja. Hän ärtyi niin, että
rupesi tapailemaan puukkoaan. Ei pastori kuitenkaan pelännyt. Hän oli
väkevä ja suuri mies, hän nauroi vain. Joutsian vanha emäntä, kalpea,
harmaatukkainen nainen, siihen vihdoin tuli, viittasi pastorille, että
hän tulisi syrjään ja rupesi juopunutta tyynnyttämään. Ihmettä, että
Akseli siitä talttui! Mutta vanha Johanna oli hyvä ja hurskas ihminen,
hän osasi puhua pojalleen kuin kipeälle lapselle. Luhtiin Johanna hänet
kuljetti. Mutta siellä oli muitakin, eikä aikaakaan, ennen kuin sieltä
rupesi kuulumaan aika remuaminen ja melu.

Jakob Sand oli juonut hänkin. Ei hän ollut humalassa sillä lailla
että olisi kaatunut, mutta hänen verensä olivat liikkeessä ja silmät
kipunoivat.

Missä on Helena, missä on Helena? Sinulla on kuumat huulet, Helena.
Minä tahdon ne huulet suutani vasten! Sinun ruumiisi on taipuisa ja
sinun rintasi huohottava ja täyteläinen — minun täytyy, minun täytyy
saada sinua pusertaa itseäni vasten! Etkö sinä ymmärrä sitä? Missä
olet, Helena?

Pirtissä hän oli tanssimassa. Hän tanssi kuin viimeistä päivää: kun
toinen jätti, niin toinen otti. Turhaan tuli Marjaana käskemään pois ja
nyt istuivat Juha ja Annastiina aivan kuin häntä vartioimassa. Mitähän
he oikeastaan luulivat hänen aikovan tehdä, kun siinä istuivat? Niiden
raukkojen oli uni. Juha ei osannut tanssia ensinkään ja huonoa oli
Annastiinankin tanssiminen. Morsian haukotteli nääntyäkseen ja sulhanen
imi vimmatusti piippuaan, aivan kuin hän siitä olisi löytänyt ainoan
pelastuksensa. Helena oli kuin uitettu. Joka jäsen oli niin norja, että
olisi luullut voivansa varistaa sen pois luotaan. Hän olisi saattanut
heitellä kuperkeikkaa ja kieritellä maassa kuin kissanpoikanen. Siltä
tuntui. Mutta samalla oli ruumiissa outo herpaantuminen ja huulilla
läikkyi ainainen hymy, vaikka sydämessä poltti epätoivo.

Pastori yritti mennä tupaan, mutta kuistilla oli Lumian emäntä häntä
vastassa. Tuo nainen oli ennenkin asettunut hänen tielleen. Ja nyt loi
se häneen katseen, jota ei saattanut jättää rankaisematta. Pastoria
suututti niin, ettei hän keksinyt mitä sanoa. Marjaana oli juuri niitä
itsetietoisia, tekopyhiä malli-ihmisiä, joita pastori ei kärsinyt.
Miten inhottavan varmana hän nytkin avasi suunsa ja lausui: — Pian
täällä Rasossa taas vietetään häitä, Helenan häitä.

Ja sen sanoessaan katseli hän tarkasti, minkä vaikutuksen hänen sanansa
tekisivät pastoriin.

— Vai niin, sanoi Jaakko Sand ja sylkäisi. — Sehän on hauska kuulla.
Suuttumus nousi punana Marjaanan poskille.

— No niin se minustakin on, sanoi hän, — jo tyttö tässä tarpeeksi on
kitunut.

Pastori tunsi, että hän hirveästi vihasi tätä Lumian emäntää. Hän olisi
miltei ollut valmis sen kuristamaan.

— Mistäs kaukaa sulhanen onkaan? sanoi hän ja hänen äänensä oli
vihlovan ilkeä.

— Kyllä kai kohta kuuluu, sanoi Marjaana ja hypisteli paksuja
kultasormuksiaan. Hän ei käyttänyt niitä kotioloissa ja ne tuntuivat
ahtailta.

— Jaa-a, sanoi pastori ja nauroi raa’asti. — Sehän on oikein hauska
kuulla.

Liljebladin herrasväet tulivat samassa sanomaan hyvästi ja he
kehoittivat pastoria lähtemään mukaan.

No niin, miksei! Pitäköön vain sisarensa, koska häntä tahtoo vartioida,
vanha lohikäärme! Onhan siellä kotona pappilassa Amanda!

Helena oli seisahtunut ikkunan ääreen, joka oli auki. Öinen lehto
oli siinä hänen edessään. Miksi olivatkaan mättäät niin valkeanaan
metsätähtiä, miksi värisivätkään koivunrungot kuin hymisevässä,
sinisessä sumussa? Miksi lemusi lehto, miksi liikkui viidassa auer? Voi
Jumala, Jumala, kuinka hänen elämänsä oli keskeneräistä ja surkeaa,
kuinka ikävä hänen kuitenkin oli!

Humalaiset miehet joutuivat tappeluun pirtissä. Helena pakeni ulos
muiden tyttöjen kanssa ja hänen sielunsa oli niin täynnä kaipausta,
että hän oli riutumaisillaan. Jaakko Sand oli poissa. Ei hän ollut
sanonut Helenalle yhtä ainoaa sanaa sinä päivänä...

Vanhemmat ihmiset olivat jo asettuneet luhteihin ja heinälatoihin
levolle. Nuoret yhä vain jaksoivat tanssia.

— Aijai kuinka on uni! sanoi morsian ja tuli haukotellen portaille.

— Menkää nukkumaan, Juha ja Annastiina, sanoi Marjaana. — Minä tuon
teille makuuvaatteita tyttöjen luhtiin.

— Mutta jos minun kruununi rypistyy, sanoi Annastiina.

— Ei se nyt niin vähässä ajassa, vastasi Lumian emäntä ja riensi jo
noutamaan lupaamiaan vaatteita.

— Ota pois se, ehdotti Juha.

— Eihän sitä voi ennen päänpeittäjäisiä, selitti Annastiina.

Maantieltä kuului äänekästä hoilotusta: kuokkamiehet siellä olivat
kulussa. Viulut pirteissä olivat jo vaienneet, mutta tyttöjen laulua
sieltä vielä kuului.

Syli täynnä kirjavia ryijyjä ja patjoja nousi Marjaana tyttöjen luhtiin.

Juha ja Annastiina seisoivat keskellä pihaa, kasvot kääntyneinä
sarastavaa aamua kohti. Kukko lauloi. Runsas kaste kimalteli nurmissa,
vainioilla ja hämähäkinsäikeissä, jotka kulkivat oksasta oksaan.
Punerrus itäisen taivaan reunassa levisi leviämistään. Päivän kultainen
kiekko siellä teki tuloaan.

III

Kirkonkylä on Keihäsjärven rannalla. Ei se ole mikään suuri eikä
mahtava järvi, mutta se on syvä ja kirkas kuin lähteen silmä. Sillä sen
vedet tulevat kaukaisista metsäjärvistä, siivilöityvät läpi mahtavan
harjun ja pulppuavat vihdoin kirkkaina kuin sula hopea Keihäsjärveen,
jonka ranta on täynnä lähteitä. Siksi vesi pienessä järvessä aina on
puhdasta, kirkasta ja kylmää.

Yli veden, vainioiden ja rakennusten kattojen kohoaa punainen
jyrkkäkattoinen kirkko ja kellotapuli. Kumpikin ovat puusta,
satakunnan vuotta koonneet keihäsjärveläisiä jumalanpalvelukseen.
Kirkon ympärillä on hautausmaa ja pitkin sen syrjiä kulkee sammaltunut
kiviaita, porttina asehuone eli läpikäytävä, jossa sotamiehet ennen
muinoin riisuivat aseensa ennen kuin astuivat Herran huoneeseen ja
jossa nykyään säilytetään paareja. Talollisten karmit ovat puusta,
herrasväkien kivestä. Tai eihän nykyajan herrasväellä enää karmeja
olekaan. Saarlan karmi siinä on vanhoilta ajoilta, rautaovessa kilvet
ja vaakunat. Sanotaan, että siellä lepää miehiä täysissä sota-aseissa
ja että eräs neiti makaa siellä morsiamena. Lapsille näitä asioita
kerrotaan, kun he ensi kerran pääsevät kirkolle ja karmit nähdessään
kysyvät: mikä tuo on, äiti?

Kirkossa on kullakin talolla oma penkkinsä ja aina siellä kunkin
talon penkissä joku istuu, sillä häpeä olisi jättää penkki tyhjäksi.
Penkkipöydässä ovat kirjat valmiina, vanhoja, paksuja, messinkiheloilla
varustettuja virsikirjoja. Miesväki istuu omalla puolellaan, naisväki
omallaan. Yhdessä tullaan kirkon edustalle asti, mutta siinä eroaa
kukin haaralleen.

Keihäsjärven rannalla, kirkonkylässä, juuri ennen kuin tullaan
pitäjänmakasiinille, on Joutsian talo. Se on niin maantien varrella,
että ojanpyörtäneet hiipaisevat aittarakennuksia. Eikä se ole mikään
kylätie, joka siitä kulkee. Valtatie se on, joka vie kaupunkeihin,
sahoille, tehtaille ja vasta sitten kaukaisiin pitäjiin. Joutsian
kohdalla on aina kulkijoita. Tuskinpa liike sydänyölläkään lakkaa.
Pohjanmaan herraspojat, jotka käyvät Helsingin yliopistossa, kulkevat
kaikki tästä. Kaikenlaista tavaraa kuljetetaan tästä ja tästähän
ne kulkevat ”hurritkin”, Pohjanmaan ruotsalaiset, kun tekevät
markkinareisujaan kaupunkiin. Liikkeen suuruus onkin vaikuttanut,
että maantie on kohonnut ikään kuin korkeaksi sillaksi. On se ainakin pari kyynärää
ylempänä maanpintaa, syvät ojat molemmin puolin. Aika
vaarallista siinä on kulku pimeässä. Katsokoot vain miehet, kun tulevat
Tulettänestä ja Hallpumin krouvista, etteivät aja kiinni eivätkä
nurin. Jyrmän ahteessa on monen pojan käynyt hullusti. Siinä pitäisi
välttämättä olla kaidepuut syvyyttä vastaan ja ovathan ne siinä
joskus olleetkin, mutta ne ovat päässeet lahoamaan eikä ole tullut
toimitetuksi uusia.

Toisella puolen maantietä on Joutsian talo, toisella puolen Hallpumin
valtakunta. Saattaa sen heti huomata, ettei Joutsia koskaan ole
ollut herrojen käsissä. Ei mitään puukujia siellä ole — puutarhasta
puhumattakaan. Pari koivua on jäänyt pellolle ikkunan alle. Ne ovat
tulleet ruoppaturpeiden joukossa suolta, säilyneet kuin vahingossa ja
kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä sitten ole raskittu hävittää.
Rakennuksetkaan eivät ole niin kuin Rasossa ja muissa kartanoissa,
joissa ennen on asunut sotaherroja. Siitä huolimatta saattaa sanoa,
että Joutsia on rakennettu kuin miksikin linnaksi: pihamaa keskellä
ja ylt’ympärillä rakennuksia. Yhdellä puolen on päärakennus: kuisti
risti-ikkunoineen, sitten kylmä, pimeä eteinen, jonka päässä
porstuanperäkamari; vasemmalla eteisestä keittiö ja kaksi kamaria —
ne ovat kaikki olleet yhtenä suurena huoneena, jossa ennen maailmassa
istuttiin käräjiäkin, — oikealla eteisestä on sitten suuri sali
ja sen perässä kaksi vieraskamaria. Pihamaan toisella puolella on
pirttirakennus, saunat, rännit, hevostallit, ratashuoneet ja vihdoin
maantietä vastaan aitat luhtineen ja puodit. Puotikatoksen keskellä on
vaja ja vajassa portti, joka aukenee maantielle.

Luulisipa siinä pihalla joka päivä olevan markkinat, niin siinä
aina illalla on hevosta ja kuormaa. Kas, matkamiehet ovat ottaneet
Joutsian syöttöpaikakseen. Onhan hollitupa kyllä Hallpumin puolella,
mutta siellä riipaistaan miehen taskusta kopekka, ennen kuin osaa
aavistaakaan. Joutsiassa on hyvä, suuri pirtti eikä maksa mitään. Siltä
kannalta katselevat asiaa matkamiehet, mutta joutsialaisille heidän
suosionsa ei ole laisinkaan mieluinen. Pihamaa on alituisesti kuin
mikäkin navetta, kun he siihen jättelevät rippeitään ja ruupujaan.
Monesti on niin ahdasta, ettei tahdo päästä liikkumaan omalla
pihamaallaan, usein on vielä lisäksi käyty krouvissa ja tapellaan ja
rähistään, niin että ollaan verissä. Mutta eivät matkamiehet kysy
lupaa, saavatko he viettää yönsä Joutsiassa.

Vastapäätä Joutsiaa, maantien toisella puolella on, kuten sanottu,
Hallpumin valtakunta. Siinä sitä vasta on hökkeliä ja tölliä! Rytöä
se on ollut ammoisista ajoista asti. Siihen on nimittäin kokoontunut
joukoittain sotamiehenleskiä ja jos joitakin yksinäisiä vaimoja,
Kustaan Liisoja, Hetan Karoliinoja ja Reinholtin Akneetoja. Millä on
lehmä, millä porsas, millä kissa, mikä elättää henkeään kehruulla, mikä
kutoo kankaita, mikä kuppaa ja hieroo. Kestikievarikin on kumminkin
yhden miesmuistin ajan ollut tässä Joutsian pellolla. Sitten on
Hallpumi astunut hökkelien valtakuntaan ja rakentanut sammaltuneitten,
lahovien rytöjen joukkoon pitkiä, uusia ”kasarmeja” suurista hongista.
Niin on mökkiläisten mustien takapihojen ja tunkioitten joukkoon
singahtanut uusia valkeita lastukasoja ja muita jätteitä rakentamisen
jäljeltä.

Hallpumin päärakennuksessa on ääretön sali, jonka kaupunkilaisetkin
Tapanina vuokraavat tanssiakseen. Käräjäaikana herrat pitävät
samassa salissa juominkejaan, ja markkinoiden aikana, kun ei mahduta
krouvikamariin, on salikin täynnä markkinakansaa. Krouvikamarin
ulkoseinään on Hallpumi omin käsin maalannut suurilla mustilla
kirjaimilla sanat TULE TÄNE ja tuskinpa lienee millään kutsulla
Keihäsjärvellä ollut niin tehoisaa vaikutusta. ”Tulettäne” tunnetaan
laajalti, ei yksin Keihäsjärvellä ja kaupungissa, vaan pitkin kaukaisia
pitäjiä, joihin valtatie juoksee Tulettänen ohitse.

Kaikki Hallpumin huoneet ovat rakennetut uusista, muhkeista hirsistä.
Ja mikäs Hallpumin onkaan rakentaessa! Onhan hänellä valta hakkauttaa
metsää miten paljon hyvänsä. Paraikaakin hän hakkauttaa, jotta
tantereet jyskyvät. Pois vain alta miehet, ettei honka kaadu päälle!
Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista. Vanha Joutsia rettelöi —
rettelöiköön! Kontrahtia ei saa rikki.

Se on kuin onkin merkillinen juttu tuo Joutsian kontrahtijuttu.
Joutsiassa se tehtiin, Eerikki Aaprahaminpojan oman katon alla.
Hallpumi oli silloin naimaton, liukas mies. Ei kukaan tietänyt, mistä
hän oikeastaan oli tullut pitäjään — sen vain näki joka mies, että hän
osti villoja ja pellavia ja kudotti sotamiehenleskillä kankaita, jotka
kertoi myyvänsä Pietariin. Aina hänellä oli viinaa ja vieraanvaraisesti
hän sitä jakeli jokaiselle, jonka kanssa vain joutui asioihin. Joutsian
porstuanperäkamarissa hän asui.

Eräänä iltana oli Joutsiassa pastori Sand ja nimismies Liljeblad.
Oli talvi ja koskei salinpuolta talvisin lämmitetty, istuttiin
porstuanperäkamarissa. Se oli ihan sinisenään savua. Hallpumi oli
hiljan tullut matkoilta ja tuonut aika määrät konjakkia ja rommia. Hän
tarjosi. Nauru porstuanperäkamarissa kävi yhä rähisevämmäksi. Emäntä
istui keittiössä ja huusi Jumalaa avukseen. Koko talo nukkui. Taisi
olla keskiyön aika, kun herrat vihdoin läksivät pois. He olivat silloin
aikalailla hutikassa.

Isäntä Eerikki Aaprahaminpoika on hänkin juonut, niin ettei tahdo
päästä pihalta sisään. Hän huppuroi hyvän aikaa lumihangessa, ennen
kuin löytää oven. Emäntä ja lapset nukkuvat jo silloin. Hän ei tällä
kertaa kiroile eikä rähise, ihme kyllä.

No voi sun kulipää kilipukki, kuinka hän tänä iltana on tehnyt hyvät
kaupat! Ja kirjat ja paperit ovat kaikki valmiina. Liljeplaati
kirjoitti ja pani nimensä alle, pastori pani nimensä alle, Hallpumi
pani nimensä alle ja Eerikki Aaprahaminpoika pani puumerkkinsä. Veti
ensin kynää ylöspäin, viistoon oikealle ja lasketti lopuksi poikkipuun
niinkuin veräjään.

— Mitä sinä tollotat, muija! Niinkuin minä hulluja puhuisin. Olenkos
ehkä humalassa? Enkä olekaan, sun saakelin kilipukki! Minä olen niin
selvissä järjissä kuin ikinä piru, kun Juutaksen helvettiin otti.

— Enhän minä mitään tarkoittanut, yrittää vaimo. — Kerrohan nyt
vain...

— Vai olenko minä mikä kylän ämmä, jonka pitää rämistä kuin
lehmänkellon. Kerro... kerro... sanoo sieltä — kerro itse!

Eikä emäntä sinä iltana saa tietää mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä,
sillä silloin on isäntä kipeänä, mutta ylihuomenna hän omin
silmin näkee paperin, jossa on neljä nimeä. Samalla kertoo hänelle
Joutsia, ettei kestikievarinpidosta enää jää huolta heille — Hallpumi
rakentaa tähän maantien toiselle puolen lisää huoneita ja asettuu
siihen. Se on hyvä mies se Hallpumi, iloinen ja mukava mies!

Jo saa kerran emäntäkin ilostua. Vai pääsee kestikievarista nyt
todellakin! Kyllä siitä on harmia ollutkin. Kuinka monena yönä on
saanut parhaasta unestaan nousta palvelemaan herroja — eivätkä he
sittenkään ole olleet tyytyväisiä. Ei ole koskaan ollut talossa
tarpeeksi hyviä juomia. Ja hevosia on ajettu pilalle kuinkakin monta.
Senkin nuoren papurikon ajoi kuoliaaksi muuan Kristiinan kauppias
— oli sitä surkea katsella! Ne olivatkin pahimpia ne Kristiinan ja
Porin kauppiaat... Vai että niistä kaikista nyt todella pääsee. Ihan
tuntuu siltä kuin Jumala olisi hänen rukouksensa kuullut. Emäntä panee
ehdottomasti kätensä ristiin, kun kaikkia näitä ajattelee. Ei hän
ole Hallpumista pitänyt. Hänellä on sellainen luonto, ettei hän sitä
miestä kärsi. Mutta juuri hänen kauttansa lähettää Jumala nyt avun.
Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Hallpumi nai Kukkolan majurska-vainajan taloudenhoitajattaren tyttären,
kierosilmäisen Saaran, jonka isästä ei kenelläkään ole tietoa,
ja kotiutuu taloon. Hänen hallussaan on koko rakennusrytö, parin
tynnörinalan aitaus peltomaata, niityt, joista saadaan viisi ladollista
heiniä, ja Niemelän torppa. Kesälaidun on taattu yhdelle hevoselle,
kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle. Polttopuut, aidakset,
vihdakset ja rakennustarpeet saa kauppias vapaasti ottaa Joutsian
maalta. Isännän on määrä panna kuntoon hollitupa, rakentaa liiteri
ja vedättää paikalle hirret, laudat, hiekat, savet, tuohet, jopa
seinäsammaleetkin. Ja kaikesta tästä on kauppias velvollinen maksamaan
viisi hopearuplaa ja pitämään kestikievaria niin kauan kuin
kestikievari on Joutsian maalla.

Sellainen on kontrahti.

Kauppias levittelee itseään ja rikastuu rikastumistaan. Suurissa
summissa hän ostaa villoja ja pellavia. Joka mökissä kehräävät akat
hänen kehruuksiaan, järven rannalle viedään suuri pata ja siinä
värjätään lankoja.

— Mitä on tuo kiiluva rasva Keihäsjärven pinnalla? kysyvät matkustajat
toisiltaan, kun ajavat Keihäsjärven syrjää.

Hallpumin lankoja siinä on virutettu! Niin on kuin verta veden päällä,
kun kauppiaan vyyhtejä huuhdotaan.

Nopeasti saavat vaimot ja tytöt Keihäsjärven puolella panna kuntoon
kangaspuunsa, sillä kankaina, kirjavina, tanakkoina kankaina vie
kauppias lampaanvillat Pietariin. Pari kolme kertaa vuodessa matkaa hän
keisarikaupunkiin ja tuo sieltä turkiksia, karttuuneja, taskukelloja ja
kaikenlaista rihkamaa keihäsjärveläisille.

Ei aikaakaan, kun kauppias ostaa omakseen Mäkelän tilan. Tosin ei se
ole niin edullisella paikalla kuin Joutsia, mutta onpahan kuitenkin
kirkonkylässä ja saahan sillä lailla viinanpoltto-oikeuden. Se se
on pääasia. Ja kun Mäkelän lisäksi saa miltei ihan ilmaiseksi, niin
mikä on ottaessa! Huutokaupalla se menee ja onhan huutajiakin,
mutta Mäkelä on mahdottomat summat velkaa Hallpumille. Ilmankos hän
vuosikausia onkin juonut Tulettänessä. No niin, pääasia on että
kauppias saa haltuunsa jonkin verran maata. Sillä perustuksella
hän sitten joltakin talolta, jossa ei tahdota polttaa viinaa, voi
vuokrata viinanpoltto-oikeuden. Sillä jokunen talo on sellainenkin.
Esimerkiksi Joutsia. Se vanha jumalinen emäntä on saanut aikaan, että
viinanpoltto-oikeus luovutetaan muille halukkaille. Hallpumi hieroo
tyytyväisenä käsiään.

Kun ihmiset syksyllä ovat saaneet viljansa korjatuiksi, kuuluttaa
kauppias kirkossa ostavansa viljaa korkeimpiin hintoihin. Sitä nyt ei
kukaan uskokaan, että hän korkeimmat hinnat maksaa, kunhan ihmiset
saavat viljastaan edes jotakin. Silloin sitä yksi ja toinen kuorma
ajetaan kauppiaan pihaan. Käteisellä rahalla tai viinalla kaikki
maksetaan, niin että kyläläiset ihmettelevät, mistä kauppiaalla riittää
rahaa. Kun mies tuli pitäjään niin tyhjänä, ettei ollut huivia, mihin
olisi ostamansa villat sitonut... Mutta Hallpumi on sukkela mies.

Eikä ole tyhmä Hallpumskakaan. Hän ne viinat keittää. Nimismieheltä
hankitaan ajoissa tieto, koska kotitarpeenpoltto sinä vuonna alkaa.
Silloin pilkotaan kuivia kuusipuita vajaan ja laitetaan ränni kuntoon:
pannut, tahtaat, putket, jääsäiliöt, kauhat, saavit — kaikki on
kunnossa ja tuskin puoliyön aika kulunut, kun jo viinakalu pannaan
kiehumaan.

Viinankeitto on tarkkaa työtä. Ei siitä ihminen jouda paljon
mihinkään. Tuon tien voisivat rankit ja sikunat mennä sekaisin ja
mitä siitä sitten tulisi! Mutta kun viina saa kiehua hiljaisella,
tasaisella tulella ja tisleerautua jäiden ja koivunhiilien läpi, niin
on se kirkasta kuin kirkkain lähdevesi ja niin puhtaan makuista,
että sitä ilokseen maistaa. Hallpumska maistaa kauhalla ja irvistää
pahasti, sillä väkevää se on, suun se vie väärään, vaikka onkin hyvää
kuin taivaan manna. Hallpumska keittää yöt päivät niin kauan kuin
polttoaikaa kestää.

Tietää sen koko kylä ja arvaavatpa matkamiehetkin, kun Hallpumilla on
ensimmäiset maistiaiset. Silloin käy rännin ympärillä ilo ja melu.
Isäntämiehet istuvat krouvissa korttia lyöden, poikamiehet kiertävät
ränniä. Ei ole vielä lunta maassa ja yöt ovat pimeimmillään. Pappikin
on pensaissa ja tulee tyttöjä, jotka eivät tulisi päivällä. Joutsian
Akselilla siellä on monta morsianta. Onhan Akseli hurjin kylän pojista,
hurjin ja iloisin.

Ei pidä pelätä, että Hallpumska antaisi ilmaiseksi! Maistiaisaikana on
viina kalleimmillaan ja pojat anteliaimmillaan. Eivät he edes kysy,
mitä maksaa, vaan heittävät kouraan hopeakolikoita että kilisee.
Tällaisissa maistiaiskesteissähän Saarakin ensi kerran näki Hallpuminsa.

Oikeastaan he ovat mainiosti menestyneet. Ei suinkaan niin, että he
aina olisivat hyvässä sovussa. Tulettänessä käy välistä sellainen ryty,
että luulisi hurrien tappelevan eikä kuitenkaan ole muita tappelemassa
kuin kauppias ja hänen Saaransa. Monesti on Saara kuin villi kissa,
hän olisi valmis omin kourin kuristamaan miehensä, mokomankin riivatun
juopporatin! Joka ei muuta tee kuin makaa juovuksissa... ”Niin —
älä siinä auo suutasi, taikka ma sylkäistä roiskautan suun täyteen!”
Sellaista puhetta palvelijat kyllä kuulevat Tulettänen isäntäväen
kesken. Mutta pääasiassa, rahojen kokoamisessa, ovat he yhtä mieltä.
Ja vaikka he muutoin kuinkakin vihaisivat toisiaan, niin täytyy heidän
toki ihailla toistensa kekseliäisyyttä siinä yhdessä suuressa asiassa.
Kaupanteossa on Hallpumi voittamaton. Kuinka mukavasti hän kerran petti
sellaisenkin miehen kuin itse Rason rusthollarin!

Rusthollari oli ostamassa sokeritoppaa ja istui ryyppyineen
krouvikamarissa.

— Isäntä istuu vain rauhassa, viserteli kauppias, — minä lähetän
topan rekeen valmiiksi.

Isäntä istui eikä toppaa lähetettykään. Isäntä läksi vihdoin tiehensä,
mutta ei aikaakaan, kun hän mahdottomalla jymyllä tulee takaisin ja
toruu, ettei toppaa löydy mistään.

— Se on sitten varastettu, hokee Hallpumi. — Kyllä se vain meiltä
vietiin. Näkiväthän sen kaikki, kuinka minä sen punnitsin... Kukas sen
vei rekeen?

— Minä itse sen vein, todistaa Hallpumska. — Isäntä on pudottanut
tielle.

Isäntä pauhasi, mutta eihän hän voinut saada asiaa todistetuksi!

Ja siinä sitä oli kuulemista, kun Tulettänessä tehtiin kellokauppoja.
Hallpumi oli mestari sellaisissa asioissa!

Mutta mestari oli taas Saarakin alallaan. Sen myönsi Hallpumikin,
vaikka hän useasti oli Saaralle niin äkäinen, että olisi tehnyt mieli
pihalle viskata. Saara oli esimerkiksi keksinyt erinomaisen tavan
laittaa viinasta rommia. Hän kokoili kaikenlaisia juuria, kuivatti ne,
poltti sitten kahvinpaahtimossa ruskeiksi ja keitti niistä karvasta
ruskeaa vettä. Kun sitä pani viinan joukkoon, niin ei sitä totisesti
osannut rommista erottaa. Viinejä Saara niinikään osasi valmistaa.
Niihin saattoi suorastaan panna samoja värejä kuin lankoihin. Laski
sitten vain koreisiin pulloihin, niin ei kukaan osannut muuta
uskoa kuin että ne olivat ulkomailta tuotuja. Paljon Hallpumeilta
ostettiinkin viinejä. Rikkaat talot kyllä toivat tarpeensa kaupungista,
mutta köyhemmät ostivat Hallpumilta ja nämä viinit olivat järjestään
Saaran valmistamia. Sillä lailla sitä sentään sai kokoon rahoja!

Täytyihän Joutsian isännän huomata, että Tulettänen väet rikastumistaan
rikastuivat ja että Joutsia köyhtymistään köyhtyi. Ei Eerikki Aaprahaminpoika
ollut ainoa isäntä, joka teki tämän huomion. Kaikki
mitä mies irti sai jyvistä, voista tai kananmunista — kaikki se
lopulta joutui Tulettäneen. Olihan kotonakin viinaa, mutta mikä siinä
lienee ollutkin, kun sen viinan siellä Tulettänessä piti maistua
paremmalta ja terveellisemmältä kuin missään muualla.

Johanna seurasi huolissaan miestään ja poikaansa. Eihän Akselikaan enää
välittänyt mistään työstä, ei hän muuta tehnyt kuin istui Tulettänessä.

— Mitä sinä siinä tollotat! sanoi Eerikki Aaprahaminpoika äreästi
vaimolleen. — Mistäs sitä juo, kun ei kotona polteta! Kukas sen
viinanpolton kotoa hävitti, jollet sinä itse!

Se oli totta. Johanna oli rukoillut, kunnes Eerikki oli luopunut
oikeudestaan. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Pahemmin vain juotiin
kuin ennen. Ei Johanna enää muuta neuvoa tietänyt kuin rukouksessa
kääntyä Jumalan puoleen ja laskea kuormansa Hänen jalkainsa juureen.
Kuinka monet kyyneleet hän jo oli itkenyt! Oli Eerikki häntä lyönytkin,
oli jonkin kerran ajanut vuoteesta kylmään porstuaan. Ja kauheaa oli
kuunnella kiroilemista ja Jumalan pyhän nimen turhaanlausumista. Ja
lopuksi oli vielä se pelko, että juovat koko talon. Moni talo pitäjässä
oli viinojen takia mennyt.

Oli Joutsiassa toki yksi mies, joka ei maistanut viinaa,
jumalaapelkääväinen vanha Manu. Hän oli ollut talossa pienestä pitäen,
ensin kyytipoikana, sitten renkinä ja muonamiehenä. Hänellä oli omat
omituisuutensa eikä hän ollut kuten muut miehet. Hän tiesi kaikenlaisia
vanhoja asioita ja hallitsi salaisia voimia.

Keväisin esimerkiksi, kun hevosia vietiin metsään, piti levittää
tallin kynnykselle isännän vyöhihna. Jos hän vain ehti siihen ajoissa
ja hevoset astuivat hihnan yli, oli niiden kesä turvattu. Mutta jos
tämä jäi tekemättä, tapahtui niille pitkin kesää kaikenlaisia turmia.
Eräänäkin kesänä se kaunis liinaharja orivarsa taittoi jalkansa ja
oli lopetettava. — Kylvinvakkaan siemenen joukkoon Manu aina tuppasi
panemaan tulusrautansa — sitten ei riihessä syksyllä tullut tulipaloa.
Ja ensi lyhteen, joka syksyllä Tänä sidottiin, hän aina kuljetti parsille
riihen nurkkaan. Siellä se oli säilytettävä kaiken puimisen ajan —
sitten tuli hyvä sato ja siemen iti. Sinä aamuna taas, jolloin lehmät
päästettiin metsään, oli karjapiikojen mahdoton löytää sukkasiteitään.
Veräjältä ne vihdoin löydettiin karjan sotkemina. Tällä tempulla oli
suuri vaikutus karjan kesäonneen. Kerran oli eräs tytöistä juuri
karjan kulkiessa veräjästä keksinyt sen jaloista sukkasiteensä. ”Kas
tuossahan tuo onkin ja minä kun sitä oikein hain!” oli hän huudahtanut
ja siepannut siteen käteensä. Silloin oli vain kaksi lehmää jäänyt
karjapihan puolelle, mutta eikös toinen niistä sinä kesänä kuollutkin
punatautiin!... oli Manun myöskin tapana toimittaa
kipollinen vettä paimenen niskaan. Sen täytyi tapahtua salaa ja emännän
oli kaadettava tuo vesikipollinen.

Edellinen pappi oli kovistanut Manua siitä, että hän palveli pahoja
henkiä. Eikähän sitä voinut kieltää, että hän käytti taikatemppuja,
mutta ei hän ketään niillä vahingoittanut — talon eduksi hän niitä
käytti! Emäntä oli hänkin alussa koettanut nuhdella Manua, mutta sitten
hän oli puolestaan tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala itse oli
antanut Manulle erikoisen voiman. Manu oli muutenkin emännän ainoa
uskottu ja neuvonantaja maan päällä.

Monena monituisena yönä, kun valkeat paloivat Tulettänessä ja
viinarännit ympärillä ja pellolla rähistiin ja hoilotettiin, seisoivat
he kahden Joutsian pihamaalla.

— Kuinka suuren vallan Herra sentään antaa pahuudelle, sanoi emäntä
itkien.

Manu ei puhunut mitään. Hänen suussaan hehkui lyhyt piippu ja silloin
tällöin häämötti partakin näkyviin.

— Vieläköhän meidän kerran täytyy lähteä tästä talosta, nyyhki emäntä.
— Isäntä on mennyttä miestä eikä Akselista ole talon pitäjäksi... En
minä ole vielä saanut maksetuksi sitäkään velkaa, jonka tässä Manulta
otin... Piti koettaa saada edes verot maksetuksi, ettei toki tulisi
sitä häpeätä, että tultaisiin ryöstämään. Mutta kyllä kai se vielä
tulee sekin...

— Ei sen nyt niinkään tarvitse tulla, sanoi Manu ja sylkäisi.

Kuinka armottomasti Tulettänen pihamaalla rähistiin ja kirottiin!
Varmaan siellä oli aika tappelu ja leikki kaukana.

— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi emännältä ja hänen kätensä
kytkeytyivät ristiin. Onkohan tuo Akselin ääni? Jospa ne siellä vielä
tappavat toisensa!

Manu kuunteli ääneti.

— Jopa lakkaavat! sanoi hän sitten. — Emäntä lähtee pois makuulle.
Kylmähän tässä tulee.

Mutta ei emäntä kuunnellut, mitä hän sanoi. Eikä hän tuntenut kylmää.
Polttava oli hänen sisässään tuska ja hätä.

— Eihän tätä iät kaiket voi kestää, puheli hän hiljaa itkunsa seasta.
— Täytyyhän tästä tulla jonkinlainen loppu! Kyllä kai se vielä niin
käy, että kauppias vie koko Joutsian... Kuinka sen ajatuksen pitääkin
olla niin kova... Ja minä, onneton, joka sitä kestikievarin pitoa aina
ruinasin! Olisinpa antanut kestikievarin pidon olla meillä. Nyt Jumala
minua oikein rankaisee...

— Mikä... mikä... virkkoi Manu ja hellitti piippua hampaistaan, —
mikäs tuolla itkee?... No hyvät ihmiset, Annastiinahan se on! Kukas nyt
keskellä yötä tulee pihalle! Lähde pois sänkyyn!

Se oli talon nuorempi tytär, Annastiina, joka siellä nyyhki. Hän oli
herännyt ja huomannut, ettei äiti ollutkaan sängyssään. Silloin hän oli
riipaissut vähän vaatetta ylleen ja lähtenyt häntä etsimään.

— Mutta me emme anna Joutsiaa Hallpumille! huusi hän. — Emme, vaikka
mikä olisi! Minä lakkaan syömästä voita ja juomasta kahvia! Mutta me
emme anna Joutsiaa!

Hän itki tukahtuakseen, vaikka oli täysikasvuinen ihminen.

— Älä itke, lapseni, lohdutteli emäntä. — Annamme, jos se on Jumalan
tahto.

Manu yltyi torumaan heitä molempia.

— Ei sitä nyt anneta sinne eikä tänne. Mitäs se nyt sitten porusta
paranee. Mutta ne on aina itkut ensimmäisinä vaimoväellä. Onhan talossa
kaksi reimaa tytärtä. Ei niillä ole aikaa itkuun. Menkööt miehille,
tuokoot taloon oikeat miehet! Sitten nähdään, eivätkö asiat ala selvitä.

Oli emäntä sitä joskus ajatellut, mutta kukapahan kelpo mies uskaltaisi
tulla taloon. Kustaava, joka vanhempana ensin olisi ollut naitava, oli
kiukkuinen tyttö, niinkuin kylälläkin hyvin tiedettiin.

Monena yönä oli emäntä näin Manun kanssa seisonut pihamaalla ja
kuunnellut elämää Hallpumin krouvista. Kevensi se aina jonkin verran
sydäntä, kun sai puhua Manulle.

Mutta isännän onnistui myydä kappale metsää ja niillä rahoilla taas
mennä kitkutettiin eteenpäin jonkin aikaa. Kauppias se kuitenkin
niistäkin rahoista tuli saamaan suurimman osan. Kyllä se sisua
nostatti, kun sitä ajatteli, että parhaimmat palat aina lensivät hänen
suuhunsa... Ja hän vain levitteli itseään ja rakensi. Mitä hän kaiken
maailman rakennuksilla tekikään? Tantereet vain jyskyivät, kun hän
hirsiä kaatoi. Niin, tosiaankin, tavaramakasiiniahan hän nyt tarvitsi!
Hän oli nimittäin jo ruvennut pitämään muutakin kauppaa. Johan häneltä
sai kahvia, sokeria, saippuaa, kangasta — mitä vain tarvitsi. Ja
kauppias osasi taas tässäkin olla niin vietävän viekas: hän ei maksanut
mitään veroa kauppaoikeuksistaan, myi vain tavaraa, mutta ei pitänyt
puotia kuten muut kauppiaat. Kun kaupungin kauppiaat kauan aikaa olivat
tätä asiaa epäilleet, rupesivat he lopulta tutkimaan Hallpumin metkuja.
Mutta Hallpumillakin oli ystäviä ja hän sai eräänä iltana tiedon, että
aiotaan tulla Tulettäneen tarkastukselle. Silloin hän kiireen kautta
valmisti Joutsian isännälle ja pojalle kestit, juotti mitä parasta
oli kotona ja taivutti heidät ystävikseen. Ja yöllä kannettiin kaikki
kahvit, sokerit, ja saippuat Joutsian aittaan pakoon tarkastusherroja.
Eivät löytäneet mitään!

Kaikista Hallpumin ponnistuksista huolimatta rupesi Eerikki Aaprahaminpojan
mielessä kirvelemään katkeruus, kun hän ajatteli
kauppamiehen erinomaista menestymistä. Olisi kauppias saanut edes
hänelle sanoa, mistä aikoi ottaa hirsiä, kun rupesi niitä suuria
rakennuksiaan rakentamaan. Mutta ei mitään puhunut, miehet vain lähetti
metsään. Vihdoin Eerikki Aaprahaminpoika siitä ärähtikin, mutta silloin
selitti kauppias levollisesti, ettei kontrahdissa ole mitään sellaisia
määräyksiä. Kontrahdissa on niin ja niin. Isäntä kun ei osaa ruotsia,
ei ollut tullut sitä merkinneeksi. Mutta kyllä se niin on!

— Pahuksen kontrahti! pääsi Eerikki Aaprahaminpojalta.

Ja hän riensi kotiin, kaivoi piirongistaan esiin kontrahdin ja rupesi
sitä tarkastamaan. Hän olisi voinut yrittää lukea kirjoituksia kuusta
tai sananjalkojen läpileikatuista varsista — yhtä paljon hän oli
ymmärtänyt niistä! Sillä hän ei saanut selvää mistään. Hänpä keksi
keinon! Lähti Nylanderin luo ja käännätytti paperin suomeksi.

Aih! ne ovat panneet sinne sellaisia asioita, ettei hän ole kuullut
puhuttavankaan sellaisista. Ne ovat pettäneet hänet, ne koirat! Mutta
tästä nousee vielä sellainen juttu, että, että... Jaa, jaa helvetin
papit ja vallesmannit, kyllä hän käräjillä näyttää.

— Taisitte sinä iltana olla vähän noin niinkuin iloisella päällä...
No, no, no, ei isäntä suutu. Helpostihan se sellainen tapahtuu. Mutta
tässä se kaikki nyt seisoo ja kontrahti on laissa vahvistettu. Kestää
se nyt neljäkymmentä vuotta... taikka johan siitä on kulunut muutama vuosi
.

Henkikirjuri naurahti, kun ajatteli niitä vuosia, jotka olivat
jäljellä, ja niitä, jotka olivat kuluneet.

— Ne ovat minut pettäneet, koirat! huusi Joutsia ja oli niin
raivoissaan, ettei Nylander tahtonut saada häntä ottamaan ryyppyäkään.
Rauhoittuihan hän toki vähitellen ja kävi lopulta niin pehmeäksi, että
itki.

Jo tuli joutsialaisten ja tulettäneläisten väli kireäksi. Vanhempi
Joutsian tyttäristä, Kustaava, asettui pihamaalle, sille kohdalle,
josta saattoi nähdä maantien ja Tulettänen rakennukset, ja Hallpumska
seisoi portaillaan. Ja siinä sitten sinkoilivat sanat kuten salamat
kahden ukkospilven välillä. Suurisuinen osasi olla Kustaava ja
Hallpumska vouskutti kuin vihainen koira. Eerikki Aaprahaminpoikakin
keksi mainion keinon kauppiaan kiusaksi: hän lähetti omat miehensä
samaan metsään, jossa kauppias hakkautti hirsiä. Joutsian miehet
kulkivat edellä ja hakkasivat poikki parhaat puut, juuri ne, joita
kauppiaan teki mieli. Se se oli kilpajuoksua! Oikein talkoolla
kaadettiin korpia, ja niin suuri oli Eerikki Aaprahaminpojan riemu
siitä, että hän sai tehdä kauppiaalle kiusaa, ettei hän huomannut
sääliä metsäänsä.

Isäntä oli niin katkeroitunut Hallpumille, ettei hän liioin, eikä
Akselikaan, moneen aikaan käynyt Tulettänessä. Mutta koko sen ajan
olivat he molemmat niin kiukkuisia ja ynseitä kotiväelle, että oikein
tuntui helpotukselta, kun taas tuli sovinto. Hallpumi, joka yleensä —
omaksi edukseen — halusi elää sovussa ihmisten kanssa, osasi nimittäin
lopultakin saada aikaan sovinnon.

Ei kuitenkaan kulunut pitkääkään aikaa, kun Hallpumin ja isännän
välillä rämähti valloilleen oikein suuri riita.

Hallpumi tuli Joutsiaan liukkaana ja ystävällisenä, puhui sateesta ja
tuulesta ja ilmoitti vihdoin viimein, että muuri hollituvassa savuaa
niin, ettei sitä ensinkään uskalla lämmittää.

— Se on korjattava, sanoi isäntä ja tarjosi ryypyn. — Limperi sen
pian tekee.

Hallpumi vongerteli kuin käärme ja sai taas pudotetuksi suustaan, ettei
se korjaamisesta taida parantua. Siihen pitäisi laittaa uusi muuri.

— Tekee se Limperi senkin. Osaava se on mies ja tekevä kaikin puolin.

— Niin... niin taitaa olla.

— Onhan se ollut teillä töissä, tottahan te sen tunnette, sanoi
Joutsia taasen.

— On, on kyllä.

Kauppias oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi isännän suuttuvan
eikä hän, kuten sanottu, mielellään ollut riidoissa ihmisten kanssa.
Täytyihän se lopulta kumminkin sanoa..

— Koskas... koskas isännälle sopisi panna Limperi laittamaan sitä
uunia?

Joutsia kolautti ryyppylasin pöytään ja tuijotti kummissaan
kauppiaaseen.

— Minunko se on tehtävä? Ottakaa mies työhönne koska tahdotte,
kuuluuko se minulle? Hyvästä tahdosta olen jo rakentanut teille
vaunuliiterit ja hollituvat, kuljettanut hirsiä ja muita — vai
pitäisikö minun vielä teettää hollitupaan uusi muuri?...

Hallpumin silmissä välkähti pahasti, mutta hänen suunsa oli täynnä
makeutta, kun hän sanoi:

— Onhan se kontrahdissa, hyvä isäntä, että te pidätte kunnossa
hollituvan...

— Vai on sekin kontrahdissa! parahti isäntä häijynilkisesti kuin
vanhat ruostuneet saranat. — Mutta sitä minä en tee, Jumal’avita, enkä
tee!

Isäntä asteli edestakaisin huoneessa ja hänen harva, harmaa tukkansa
liehui.

— Ei isäntä nyt suutu, yritti Hallpumi yhä sovittaa.

— Mutta minä suutun. Enkä minä sitä muuria laita! Saakeli...

Silloin veti kauppias taskustaan paperin ja selitti, että tässähän se
on selvästi... Osasi se peijakas ruotsia ja sitä se nyt siinä lukea
nutuutti.

Isäntä seisahtui äkkiä ja iski häneen silmänsä.

Hänet valtasi hurja halu riistää kirottu paperi toisen käsistä ja
repiä se kappaleiksi. Jo, jo... Mutta samassa hän käsitti, että siitä
sitä vasta olisi voinut paha tulla, jos olisi ruvennut repimään lain
vahvistamia papereja. Hän hytkähti omaa huimuuttaan ja kävi vallan
nöyräksi.

Täytyihän hänen lopulta kuitenkin teettää tuo muuri.

Mutta hollituvasta nousi vielä toinenkin riita.

Kun Hallpumi oli saanut tarpeekseen kyydinpidosta ja kun uusi
kestikievarijärjestys astui voimaan, ei hän enää huolinut koko
kestikievarista. Silloin katsoi Joutsian isäntä puolestaan oikeudekseen
ottaa hollituvan käytettäväkseen. Hän aikoi muuttaa sen oman pihansa
piiriin. Mutta siitäkös Hallpumi julmistui. Vai hänen huoneitaan!

— Enkös minä ole sitä huonetta tehnyt? kirkui Joutsia. — Eivätkö
hirret ole minun metsästäni jok’ikinen? Eivätkö minun hevoseni ole
vetäneet jok’ikistä ja eivätkö minun mieheni ole rakentaneet sitä
huonetta laesta lattiaan asti?

— No ovat, ovat, hyvä isäntä. Istutaan nyt, hyvä isäntä, ja otetaan
vähän lasia... Mutta kukas kaiken vaivan hollinpidosta on nähnyt,
jollen minä? Ei se ole ollut vähäinen vaiva... Ja kontrahdissa sanotaan
selvästi, että...

— Kontrahdissa sanotaan! keskeytti hänet isäntä vimmoissaan. — Minä
en siedä korvissani kuulla puhuttavan koko kontrahdista! Muista se...
Hää sinuas... sinä... sinä...

Hän oli niin vimmoissaan, ettei hän keksinyt edes sellaista
haukkumasanaa, jota hän olisi tahtonut kauppiaasta käyttää. Hänen
päähänsä pälkähti, että se oli itse piru, joka istui hänen edessään.
Punatukkainen piru!

Se riita ei päättynytkään kuten edelliset riidat, vaan käräjiin
mentiin. Joutsia oli päättänyt kerran panna korkean oikeuden
selittämään itselleen tuon kirotun paperin sisällyksen. Hän oli ihan
varma voitostaan. Mutta kauppias raahasi sekä papit että nimismiehet
todistajikseen ja voitti tietysti.

Isäntä valitti laamannioikeuteen ja voitti. Kontrahdissa oli yksi
pykälä, seitsemäs, jonka saattoi selittää eri tavalla. Hovioikeudessa,
johon kauppias taaskin puolestaan vetosi, se selitettiin hänen
edukseen. Silloin oli riita kestänyt kolmatta vuotta, kauppias oli
lopultakin voittanut ja Joutsialta oli mennyt paljon rahaa.

Humalapäissään Eerikki Aaprahaminpoika tuli kotiin käräjistä.

— Minä tapan sen punaisen pirun! kiljui hän. Ja hän tavoitteli
käsiinsä mitä eteen sattui ja viskeli esineitä pitkin permantoa.

Sen jälkeen rupesi emäntä pelkäämään, että hän todella hautoi
mielessään jotakin hirmutyötä kauppiasta vastaan. Hän rupesi
vakoilemaan, ettei isäntä yksinään pääsisi Tulettänen puolelle. Ei
hänen tällä hetkellä tehnytkään sinne mieli. Hän päinvastoin vannoi,
ettei ikinä enää pistä jalkaansa koko siihen piiriin.

— Sinä et saa mennä Tulettäneen, sanoi hän pojalleenkin. — Muista se!

Alussa oli Akseli tottelevinaan eikä käynyt Tulettänessä kuin salaa.
Mutta pastori ja nimismieshän olivat olleet todistajina sekä sitä
kontrahtia tehtäessä että käräjissä ja samalla perustuksellahan hänen
olisi täytynyt kieltäytyä seurustelemasta heidän kanssaan. He olivat
hänen parhaita ystäviään. Johan nyt! Vihdoin sanoi Akseli suoraan
isälleen, että koska isä juo hutikkaan ja menee tekemään hulluntöitä,
niin kärsiköön yksinään seuraukset. Järinpä hän, viaton, ottaa niistä
kärsiäkseen. Olisipa hänellä syytä olla aika lailla suutuksissaan
isään, kun perintö tällä lailla isän huolimattomuuden vuoksi menee.
Olisipa hän, Akseli, ollut kotona, niin sitä kontrahtia ei koskaan
olisi tehty.

— Häpeätkö, lurikka! kiivastui isä. — Missäs sinä olit sinäkin yönä,
jolloin se paperi tehtiin? Muistatkos? Kaupungissa olit silloinkin
omilla asioillasi, ajoit kuin hullu hevosellasi ja joit kaikki rahat,
millä äidillesi piti tuotaman kahvia. Ja sinä tulet neuvomaan minua.
Koskas sinä olet nähnyt minut rypevän maantienojassa, niinkuin sinä
teet?

— Kuka sen tietää, mitä te minun ikäisenäni teitte! Olenko taas
minäkään koskaan tehnyt sellaisia kontrahteja?

Akseli, pulska poika, tukka kiiltävän musta kuin teeren selkähöyhenet,
silmät loistavan ruskeat, istuu sängyllään porstuanperäkamarissa
piippua polttaen ja silloin tällöin läpäytellen saappaitaan yhteen.
Hänen saappaansa ovat ihkasen uudet. Ne haisevat nahalta, tervalta ja
rasvalta.

Isä, pieni, kuivettunut, harmaahapsinen ukko seisoo hänen edessään,
tuijottaa häneen terävästi ja räiskii kuin palava katajapensas.

— Mutta minä en anna taloa sinun käsiisi! Luuletkos, että minä panisin
Joutsian menemään sinun kukkarosi läpi! Ei, siitä vain ei tule mitään!

Silloin karkasi Akseli sängystä kuin nuolen satuttamana, seisahtui
isänsä eteen ja huusi, silmät verestäen päässä:

— Mutta talo on minun!

Isä nauroi ilkeästi.

— Eipä ole! Sisaresi minä naitan kelpo miehille ja ne saavat Joutsian.

Akseli viskasi piipun hampaistaan, tarttui kirveeseen ja syöksyi ulos.
Ja hänelle tuli muutaman tunnin ajaksi hurja työinto. Hän meni miesten
joukkoon ja raatoi niin, että he kaikki hämmästyivät.

— Katsokaa nyt, huusi hän, — että tiedätte isännällekin kertoa, —
eikö tämä poika osaa tehdä työtä! Piisaa miehelle koetuksessa missä
vain!

Niillä seuduin oli mies, jota sanottiin Tölliksi. Hänen esivanhempansa
lienevät olleet joitakin ulkomaalaisia herroja, toiset väittivät, että
nimi kokonaisuudessaan olisi kuulunut von Toll. Tämä Tölli kierteli
talosta taloon ja pitäjästä pitäjään. Oli päivän siellä, toisen täällä,
sai vaatetta, rahaa, ruokaa ja yösijan. Ei häntä pidetty kerjäläisenä
— vieraana häntä pidettiin ja tervetullut hän oli, kun hän arkioloissa
tuli. Hän ei itse puolestaan ollut naimisissa, mutta hänen mielityönään
oli naittaa muita, ja monet monituiset pariskunnat hän jo oli liittänyt
yhteen. Näkihän hän kulkiessaan monenmoisia talontyttäriä ja poikia,
torpan tyttöjä ja poikia, piikatyttöjä ja renkejä. Hän otti selvän
asianomaisten varallisuudesta, luonnonlaadusta ja kaikesta muusta mikä
heitä koski sekä merkitsi kaikki tietonsa kirjaan. Oli sitten varsin
helppoa, kun joku poika kaipasi morsianta tai tyttö sulhasta, ruveta
toimittamaan, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen.

Eräänä iltana Joutsiassa, kun isäntä tarpeekseen oli purkanut sappeaan
Hallpumia vastaan, rupesi hän valittamaan suhdettaan poikaansa. Tölli
oli nimittäin kaikkien uskottu.

— Isännän pitää toimittaa tähän kotivävy, sanoi Tölli. — Kaksi
pulskaa tytärtä kotona naimattomana — eihän se käy laatuun.

— Niinhän se muijakin sanoo ja samaa hokee vanha Manu yhtä mittaa.
Mutta mistä niille nyt sitten sopivat saa? Pitäisi olla varallisuutta
ja lujamainen luonto...

— Tjaah! sanoi Tölli ja veteli harmaantunutta partaansa. — Tjaah!
Entäs tämä naapurin poika täällä Rasossa! Se on kaikin puolin kelpo
poika...

— On kyllä. Mutta ihanhan se on vielä lasten kirjoissa. Kaarestaa
siellä vain sisartensa kanssa.

— Pannaan mieleen, pannaan mieleen, sanoi Tölli ja Joutsiasta hän meni
suoraa päätä Rasoon.

Siellä hän sai kuulla, ettei Juha tahtonut Kustaavaa. Nuoremman
tyttären hän kyllä olisi ottanut, mutta eihän nuorempaa sopinut kosia
ennen vanhempaa.

Tölli toimitti häthätää sulhasen Kustaavalle. Leskimies hän oli ja oli
hänellä pari lasta, mutta perin kelpo mies hän oli ja omisti suuren
talon.

Sitten selvisivät Juhan ja Annastiinan välit helposti.

Maailma, joka aina on olevinaan niin viisas, luuli että Tölli oli
toimittanut naapurin nuoret toisilleen, mutta ei se asia niin ollut.
Juha oli jo aikoja sitten päättänyt, että jahka joku ensin nai pois
Kustaavan, niin hän lähettää puhemiehen Annastiinan luo.

Sillä lailla tuli Juha Joutsiaan.

IV

Ei hänen isännyytensä ensi päivä suinkaan ollut hauska.

Annastiina heräsi ensinnä ja kiirehti, vielä unen horroksissa,
keittiöön katsomaan kelloa. Puoli neljä se oli. Kukko lauloi, aurinko
oli juuri nousemassa. Keveät sumut liikkuivat mailla, helottaen
aamuruskossa kuin hanget tulipalolla. Uni oli nuoren emännän ja hän
haukotteli niin, että leukaluut natisivat. Kun eivät silmät ensinkään
tahtoneet ottaa pysyäkseen auki! Mutta he olivatkin vanhan emännän
kanssa sopineet, että Annastiina tästä lähin nousee keittämään kahvia,
ja hänelle oli kunnianasia, ettei hän tänä ensimmäisenä aamuna nukkuisi
liian kauan.

— Onpa siellä heleä heinäpouta! sanoi hän miehelleen, joka haukotteli
sängynlaidalla.

He olivat valvoneet kaksi edellistä yötä — siksi kai uni oli niin
sitkeää.

Annastiina teki häthätää tulen takkaan, pani pannun tulelle ja
palasi peräkamariin sukimaan hiuksiaan. Hänellä oli yllään tukevasta
kotikutoisesta liinakankaasta tehty paita, joka peitti puolen
käsivartta ja ulottui kaulaan asti. Ei siinä ollut minkäänlaista
koristusta. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punan peitossa. Päivä
helotti hiuksille, kasvoille, kaulalle, palttinankarvaiselle paidalle
ja siniselle alushameelle.

— Mitenkä sinä jaksat? sanoi Juha.

— Kyllä maar minä hyvin jaksan... Entäs sinä itse?

— Mikäs minun sitten olisi.

Annastiina painoi alas silmänsä ja repi hiuksiaan, niin että suuri
pellavankarvainen tukko jäi kampaan. Juha katseli häneen ja hengitti
syvään. Juhan teki mieli käydä häneen käsiksi ja painaa hänet
syliinsä, mutta mikä lienee ollut... Ei hän kehdannut sitä tehdä!
Hän vain katseli... Ja Annastiina tunsi sen, vaikka hänen silmänsä
tuijottivat alas. Ja molemmat olivat niin vaipuneet toisiinsa, etteivät
he huomanneet, että vanhojen ovi avautui ja että vanha emäntä tulla
sipsutti keittiöön. Vasta sen he kuulivat, kun hän rupesi nauramaan ja
sanoi:

— Johan täällä kahvipannu on tulella!

Silloin he kiireesti erkanivat ja tulivat kovin hämilleen.

— Kas sitä äitiä, huusi Annastiina, — kun ei malttanut nukkua! Menkää
nyt vain levolle. Kyllä minä täällä hoidan pannun.

Juha meni herättämään väkeä. Musti, joka ei tuntenut uutta isäntäänsä,
haukahti portailla. Pihamaalla helistivät hevoset tiukusiaan. Miehiä
lappoi pirtistä valmistautumaan matkalle. Juhan täytyi pujotella läpi
kuormien päästäkseen pirtille. Jopa ne nyt olivatkin panneet hevosensa
likelle talon piiriä. Olisivat ne saaneet olla hiukan edempänä.

Pirtissä vetivät miehet jo housuja jalkaansa ja piiat sukivat
hiuksiaan. He vastasivat kuin yhdestä suusta hänen tervehdykseensä,
tyynesti ja jurosti.

— Johan täällä noustaankin, sanoi isäntä.

— Jo maar, vastasi Manu, joka kiersi vitsaa viikatteensa ympärille.

Nuori isäntä oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän loi katseensa
ympäri huonetta. Se oli suuri pirtti, miltei samanlainen kuin Rasossa.
Toisessa päässä olivat miesten vuoteet, toisessa naisten. Matkamiehet
olivat maanneet penkeillä, pöydällä ja permannolla. Eväitään olivat
syöneet ja jättäneet kalanruotoja ja murusia. Manu nosti tuon tuostakin
viikatteesta katseen uuteen isäntään. Se oli pitkä, tutkiva katse.

Isäntä tunsi sen alla käyvänsä ylen hämilleen. Ei hän keksinyt mitään
sanottavaa, ainoastaan hymyili ystävällisesti ja läksi.

Reisumiehet juottivat hevosiaan kaivolla. Oli se sekin vähän liikaa,
että he vain suoraan vintasta...

— Jos juottaisitte saavista, onhan siinä saavi, sanoi isäntä ja
hymyili hyväntahtoisesti.

— Kukas sinä olet, joka tässä ihmisiä komennat, vastasi jykevä,
repaleinen äijä. — Juota samalla seulasta. Ei se saavi vettä pidä.

Juha hämmästyi entistä enemmän, mutta samalla karkasi suuttumuksen puna
hänen kasvoilleen.

— Olenpa vain tämän talon isäntä, sanoi hän ja hämmästyi itsekin, että
oli saanut ne sanat lausutuiksi.

Hän jatkoi matkaansa hevostalliin ja oli puolitiehen tullessaan
kuulevinaan naurua pirtin kuistilta. Akselin ääni se oli. Juhan teki
mieli kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei hän sentään kehdannut.
Hän nieli suuttumustaan — kaikista joutavista tässä nyt suuttuu! —
ja ilostui, kun kuuli Pekan hirnunnan ovea avatessaan. Sen oli ollut
ikävä täällä vieraassa paikassa ja hyväksi sen tuli mieli, kun se
tunsi isäntänsä. Olipahan kuin olisi ollut mikäkin ystävä kotoa. Ikävä
hänen oli hänenkin! Kun hän oli saanut hevosen eteen ruoan, asettui
hän tallin pienelle luukulle katselemaan. Kukkivain ruispeltojen ja
niittyjen takaa näkyi järvi ja siitä nousi vainioita, joiden harjalla
Raso oli. Kaikki maat olivat kuin välkkyvissä lasihelyissä ja vihannan
metsän reunalta helottivat punaiset rakennukset. Raso ei enää ollut
hänen kotinsa!... Ikävä nousi sydämeen ja suuret kyyneleet tulivat
silmiin. Mutta Juha karisti ne kiireesti pois ja läksi pihaan, missä
reisumiehet paraikaa tekivät lähtöään.

— Eikös talossa tarvita silakoita? huusi muuan mies vajasta.

Hänen kuormansa oli maantiellä ja itse hän poikkesi taloihin tarjoamaan
kaupaksi tavaroitaan.

— Käynpähän kysymässä, sanoi Juha.

Keittiössä kaasi Annastiina kahvia miehille. Hän oli täysissä
vaatteissa, hiukset sileiksi kastellut, kasvoilla äskeinen puna. Kävi
hän ikään kuin vieläkin punaisemmaksi, kun hän miehelleen vastasi, että
silakat ovat ihan loppumaisillaan... ottaa vain, jos ovat hyviä.

Juha koetti tekeytyä niin tyynen näköiseksi kuin suinkin, vaikka hän
oli ylpeä ja onnellinen ja vaikka häntä samalla oudosti ujostutti tämä
ensimmäinen huolenpitonsa perheenisänä.

Kun hän kaloineen palasi keittiöön, istui Akselikin penkillä, lakki
takaraivolla. Ei hän vastannut mitään, kun Juha sanoi hänelle huomenta,
ei ollut kuulevinaankaan.

— Tottahan sinä olet pannut evästä? sanoi hän sisarelleen.

— Mitä evästä? naurahti Annastiina. — Aina sitä ennen on tultu
kotiniityltä syömään.

— Pane sinä evästä. Illalla me vasta kotiin tullaan, sanoi Akseli
käskevästi.

— Mutta niinhän me vanhan isännän kanssa sovimme, puhui nyt vuorostaan
Juha, — että tänään ollaan kotiniityllä, kun...

— Pane sinä Annastiina evästä! huusi Akseli, laski kahvikupit kalisten
pöytään ja painoi hatun päähänsä. Juhan sanoja ei hän taaskaan ollut
kuulevinaan.

Annastiina suuttui.

— Mikäs sinut nyt ajoi tähän riitelemään? Etpä ole muina aamuina
noussut kovinkaan varhain. Älä luule, että minä sinulle evästä panen.
Olethan kuullut, mitä isä ja Juha ovat päättäneet.

Akselin muoto muuttui ikään kuin kulo olisi päässyt hänessä irti.
Posket kävivät kuumiksi, silmissä kipinöi. Varmaan hän jo oli ehtinyt
juoda.

— Panetko, saakelin akka, evästä, taikka minä näytän sinulle, kuka
tässä talossa käskee! huusi hän ja pudotti nyrkkinsä pöytään, jotta
astiat kilisivät.

Vanha isäntä ja emäntä karkasivat porstuanperäkamarista keittiöön,
mutta Manu läksi hiljalleen miesten ja tyttöjen kanssa pihaan.

— Mennään pois työhön, sanoi hän äreästi, otti viikatteensa ja läksi
astelemaan edellä rantaan päin, missä kotiniitty oli.

Tytöt epäilivät hetkisen mitä tehdä, mutta ottivat sitten haravansa ja
seurasivat. Miehet jäivät epäröiden pihaan. Akseli oli sentään talon
oma poika...

— Menkää kotiniitylle, miehet! huusi kuistilta vanha isäntä kimeällä
äänellä. Hän oli niin mielenliikutuksissaan, että parta tutisi. —
Se on nuori isäntä, joka täällä nyt käskee. Hänelle olen minä vallan
antanut!

Juha oli noussut penkiltä. Kellertävä kalpeus oli hänen kasvoillaan.
Hän piteli huuliaan lujasti koossa ja oikea käsi oli kovana nyrkkinä.

— Tule pois, Juha, pyyteli Annastiina. — Se on taas juonut...

— Niin, niin, härnäsi Akseli, — vie vain maitosuusi, vie... Pituutta
on kuin humalaseipäässä, mutta sapen paikalla mahtaa olla maitovelliä.

Akseli nauroi. Suonet Juhan ohimoilla pullistuivat suuriksi ja
sinisiksi ja veri nousi hänen kasvoilleen. Annastiina pelkäsi hänen
iskevän Akselia nyrkillään... Nyrkki vapisi...

— Kuule, houkutteli hän, — se on juonut. Kukas juopuneen kanssa
viitsii...!

— Pane hänelle evästä, Annastiina, sanoi Juha äänellä, jossa ei ollut
minkäänlaista sointua.

Vanha emäntä, Johanna, katseli häneen vähän aikaa, sitten rupesivat
hänen suupielensä vavahtelemaan ja hän pani kätensä ristiin ja puheli
itsekseen:

— Sitä siunattua poikaa! Sitä siunattua poikaa! Herra on totisesti
antanut hänelle nöyrän mielen.

Akseli nauroi, mutta ei osannut sanoa mitään. Hän katseli Juhaan
murjottamalla kuin vihainen sonni.

— Ehtiihän tämän kotiniityn niittää toisetkin, jatkoi Juha. — Pane
eväät konttiin, Annastiina.

Silloin läksi Akseli ulos sähisten vihasta. Hänelle oli aivan
samantekevää missä niitettiin. Tuota nulkkia hän vain olisi tahtonut
suututtaa! Mutta saiko sellaista vätystä edes suuttumaan. Eihän se
näkynyt osaavan suuttua, mokomakin vanha saapas!

— Juha sinä, huudahti vanha isäntä, — silläkö lailla sinä aiot taloa
asua? Ei tässä hyvänlaisuudella mihinkään päästä. Puoliasi sinun täytyy
osata pitää. Sitä varten olen minä sinut tänne ottanut. Mene nyt
pihaan, etkö näe, että miehet vielä ovat siellä. Akseli yllyttää niitä
paraikaa. Odota...

Vanha isäntä tarttui Juhan käsivarteen ja veti hänet perässään.

— Älkää kuulko, huusi hän miehille, — mitä se hompottaa! Tämä tässä
nyt käskee.

Verkalleen läksivät miehet liikkeelle.

— Menkää te vaikka hornaan! kirkui Akseli heille raivoissaan ja läksi
pirttirakennuksen porstuan perässä olevaan kamariinsa, otti sänkynsä
alta pullon ja kaatoi siitä kurkkuunsa.

Sitten hän hyvän aikaa istua murjotti sängyn laidalla. Veri joutui
liikkeelle, voima rupesi jylläämään jäsenissä...

— Menettekö tieltä, kun tämä poika tulee! huusi hän ja kaatoi tuolin,
joka sattui hänen eteensä. Hän nai Rason kauniin Helenan ja tuo hänet
tänne Joutsiaan emännäksi. Helenasta tulee Joutsian emäntä. Menköön
Annastiina miehineen vaikkapa... vaikkapa Rasoon tai siskolättiin
tai... vaikkapa hornaan.

Hän rupesi nauramaan niin sukkelalta tuuma tuntui, keikahti sängylleen
ja meni uneen. Hän heräsi hetkisen perästä eikä vähääkään muistanut,
mitä hänelle oli tapahtunut. Ainoastaan se hänellä oli selvänä, että
hänen on meneminen kosimaan Helenaa. Jos pappi avaa suunsa, niin hän
nujertaa papin kuin torakan. Mikäs se pappi muu onkaan kuin torakka!
Ja taas hän nauroi. Mutta äkkiä hänen mieleensä muistui Juha... Mutta
hänpä sittenkin näyttää sille rääppänälle, kuka tässä talossa on
isäntä, hän näyttää...

Akseli otti pullon — se oli kannun pullo — pisti sen takkinsa alle ja
läksi ulos.

Juha asteli sill’aikaa appensa kanssa vainioilla. Oli hän hiukan
harmistunut, kun Joutsia oli sanonut ottaneensa hänet Joutsiaan vain
säästääkseen omaa nahkaansa, mutta harmin tunne oli hävinnyt ja vain
tulevaisuuden suuret suunnitelmat liikkuivat hänen päässään.

Paljon täällä Joutsiassa näytti tulevan työtä. Aidat olivat huonot ja
pellot perin laihat. Kiviä oli niin että hirvitti.

— Me olemme Rasossa tehneet virstoittain kiviaitoja, sanoi hän.

— Niin olette, vastasi isäntä terävästi, — mutta ei se hyvä ole,
että kivet pois maasta otetaan. Täytyy niitä olla. Kuivana kesänä
pitävät maan kosteana, sateisena imevät liian märän. Älä sinä rupeakaan
noukkimaan täältä kiviä.

Juha vaikeni eikä enää esittänyt uudistussuunnitelmiaan, vaikka
niitä tuli hänen mieleensä joka askeleelta. Aitoja tarvittiin, ojaa
tarvittiin, niityt olivat metsittyneet... Ei veli siellä kotona...
taikka Rasossa... enää aikonut käyttää karjan alla risuja, vaan
siihenkin uuteen navettaan tehtiin permanto... Ja tuon Juvansuon,
sen... mutta se on sellainen jättiläistyö, joka vie monta monituista vuotta
. Eihän sellaista vielä uskalla ajatellakaan. Hän oli aina
kuullut kehuttavan sitä suota: savipohja ja paksu, musta ruoppa päällä!
Siitä sitä lähtee viljaa ja heinää, kun sen saa sulatetuksi. Veli oli
sitä mieltä, ettei soita pitänyt paljon polttaa...

— Kuuletkos! virkkoi vanhus äkkiä, — se Hallpumi se on, joka siellä
hakkaa, jotta metsä jyskyy! Ja äijän silmät kiiluivat kuin eläimen,
joka vainuaa vihollisensa läheisyyttä. — Ilkeääkin kaataa metsää
tällaisena poutapäivänä. Mutta kyllä minä tiedän, miksi hän valitsee
tällaiset päivät. Katsos, silloin kun hän rakensi tuota isoa romoa
ja niinikään pani kaatamaan Karin korpea, jota minä säästin omiin
rakennuksiini, lähetin minä mieheni sinne hänen miestensä sekaan ja
siellä ne kilpaa tekivät puhdasta, mutta moni hyvä hirsi joutui sillä
lailla minulle. Nyt hän tietää, että on näin kiire aika, etteivät
meidän miehet kerkiä metsään. Kyllä se on juupeli se Hallpumin äijä!

— Katsos, mitä kaikkia se on rakentanut! virkkoi vanha Joutsia,
kun päästiin metsästä ja rakennukset tulivat näkyviin. — Katsos
nyt tuollaisia krantteja! Eikös nyt vallan sisua vihlo, kun näkee
tuollaisia hirsiä! Ja tuon hollituvankin pitää omassa hallussaan,
vaikkei holliakaan enää ole ja vaikka minä olen sen rakentanut...

— Mutta tottahan välikirjassa sanotaan, virkkoi Juha, — mitä
vuokralainen saa tehdä, mitä ei.

— Veikkonen! huudahti vanha isäntä, kävi kiinni Juhan hihaan ja
kuiskasi hänen korvaansa: — sitä ei kukaan meikäläinen ymmärrä, mitä
siinä välikirjassa sanotaan. Ovat panneet mitä ovat lystänneet. Minä
olen vanha mies, mutta sinä olet nuori: ota sinä siitä välikirjasta
selvä ja näytä heille! Sen tähdenhän minä sinut tänne Joutsiaan olen
ottanut.

Juhaan teki pahaa, kun isäntä taaskin sanoi ottaneensa hänet Joutsiaan
selvittämään sekaisia asioitaan. No niin, miksipä hän muuten olisikaan
ottanut häntä? Mutta kuitenkin se tuntui pahalta.

Juha oli huomannut Joutsian rakennuksissakin olevan paljon työtä.
Ei ollut jyväaittaa ensinkään. Jyvät pidettiin samassa aitassa kuin
lihat, kalat ja muut sellaiset. Riihi oli huonossa katossa, permanto
harva. Sauna kaipasi uusimista. Ja entä navetta, kivinavetta! Mutta
se oli sekin niitä kaukaisia, suuria töitä, joita ei vielä uskaltanut
ajatellakaan.

Kun he vanhan Joutsian kanssa astuivat Tulettänen ohitse — oikeastaan
he kyllä olisivat voineet kiertää koko Hallpumin aitauksen, mutta
vanhalla Joutsialla näytti olevan halu käydä juuri siitä sivuitse —
oli krouvin ikkunassa miehiä. Simolan isäntä siellä viittoili ja Reipin
poika hoiperteli ovesta, huutaen täyttä kurkkua:

— Lukekaa, mitä on Tulettänen seinässä! ”Tule tänne! tule tänne!”

Vanha Joutsia seisahtui ja hänen rupesi kovasti tekemään mieli miesten
seuraan. Juha hymyili ystävällisesti, mutta mielessään hän kauhistui,
kun ajatteli, että isäntämies ja suuren talon poika tällaisena
poutapäivänä istuvat Tulettänessä.

— En minä astu Hallpumin kynnyksen yli, sanoi vanha isäntä suurella
äänellä. — En ole käynyt täällä sitten kevätkäräjien. Hallpumi on
pettänyt minua yöt, päivät.

— Mutta se ei ole nyt kotonakaan, selitti Rieppi. — Se on kaupungissa.

— Tule pois vain, huusi portailta Simola, — — äläkä siinä kursaile.
Pitäähän sen vävypojankin saada maistiaiset, kun taloon tulee!

Vanha Joutsia läheni lähenemistään, pysähtyi vielä kerran ja päätti
kääntyä takaisin, mutta rupesi hyvillään nauramaan, kun Rieppi kävi
hänen käsivarteensa ja veti häntä ylöspäin.

Krouvihuone oli sinisenään tupakan savua. Yhdellä seinällä seisoa
törrötti suuri, keltainen piironki. Siinä sillä varmaan oli paljon
rahoja, sillä ketulla! Toisella seinällä oli mahdottoman pitkä
herrasväkien huutokaupasta ostettu, niin ikään keltainen sänky,
yläpuolella kruunauspukuisia keisarinkuvia ja kaikenkaltaisia
sotaherrankuvia. Sängyssä oli nähtävästi nukuttu, koska likaisessa
tyynyssä vielä oli pään jättämä kuoppa. Pöydällä oli pari pulloa,
toinen tyhjä, toinen puolillaan, ryyppylaseja ja sokeripalasia
lautasella. Kärpäset surisivat vimmatusti, ikään kuin tupakansavu olisi
niitä vaivannut.

Tässä on lasejakin valmiina, sanoi Simola, — kun iltayöstä jäivät
pastorilta ja Nylanderilta. Kun tulivat keskellä meidän lystiämme
hakemaan sairaan luo. Nylanderi läksi sitten mukaan, kun pääsi samassa
hevosessa.

— Skool sitten, niinkuin se Nylanteri sanoo.

Vanha Joutsia vilkuili pahansuovasti ympärilleen.

— Kyllä niiden tässä kelpaa elää ja oleilla. Jaa, jaa... Taidanpa
sittenkin lähteä pois...!

Miehet puhkesivat nauramaan ja Simola heittäytyi koko painollaan
nojaamaan hänen olkapäilleen.

— Etkö sinä ensinkään osaa antaa anteeksi! Onhan tästä Tulettänestä
sentään monet hauskatkin.

Juha nousi lähteäkseen. Mutta ei häntäkään päästetty. Hän koetti puhua
heinäpoudasta ja työväestä — miehet vain nauroivat ja kaasivat hänelle
lisää viinaa.

— Otetaan vielä yksi ryyppy, sanoi vanha Joutsia, — ja mennään
sitten. Älä sinä jätäkään minua!

Juha jäi, vaikka koko komento kiusasi häntä.

— Täältä loppuu lökä! huusi Simola ja kalisti pulloa pöytään. —
Tuokaa, Hallpumska, lisää lökää...

Hallpumska tuli sisään, kapalolapsi sylissä, ja laski pöydälle pullon,
jonka suulla ei ollut korkkia ja jonka ulkopuoli oli ihan märkä. Hänen
silmänsä soluivat lattiaan, joka oli paksunaan sylkeä, tupakantuhkaa ja
muuta likaa. Vanha Joutsia venytti, hänet nähdessään, alahuulensa hyvin
pitkälle, muljotti silmillään ja nyrpisteli nenäänsä. Hänen sisunsa
vaati hirmuisella voimalla häntä haukkumaan Hallpumskaa. Sun saakelin
kilipukki sentään! Mutta Hallpumska livahti ulos ovesta, ikään kuin hän
olisi arvannut vaaran olevan tarjolla.

Olihan Juha oikeastaan nähnyt paljonkin juominkeja. Isä oli yhtenään
viettänyt niitä, mutta ei hän niistä paljoa muistanut, hän oli
silloin ollut lapsi. Ei velikään, Rason isäntä, sylkenyt lasiin,
kuten sanotaan, mutta ei Juha vielä koskaan ollut nähnyt ikämiesten
tällaisella heinäpoudalla... Veri nousi hänen kasvoillensa ja hänen
tuli hiki paljaasta tuskasta.

— Kuinkas kauan te jo olette olleet täällä? kysyi vanha Joutsia.

— Häistä suoraan tultiin. Nämä ovat vielä niitä samoja häitä.

Juha oli heidän puheestaan ymmärtävinään, että Rasossa olisi juotu
häitä liian lyhyeltä. Ehkä tarkoitus myöskin oli moittia joutsialaisia
siitä, etteivät he olleet pitäneet tuliaiskemuja.

— Tuossahan me maata pötkötimme yön.

— Ei siinä olisi ollut mitään hätää, jollei olisi ollut niin
riivatusti luteita ja kirppuja...

— Minun on selkäni vallan ruvella.

— Hahhahhah! Tietäähän sen Hallpumin sängyn! nauroi Joutsia makeasti.

— Tällainen heinäpouta! pääsi Juhalta ja hän karkasi pystyyn kuin
käärme olisi häntä pistänyt. Ei hän enää saattanut täällä istua! Johan
se oli häpeä koko kylän edessä! Hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen
hymyyn, ikään kuin hän siten olisi tahtonut pyytää anteeksi miehiltä,
ettei hän viihtynyt heidän joukossaan. Eivät he enää häntä pidättäneet.
He olivat huomaavinaan, ettei se viina, jonka Hallpumska viimeksi oli
tuonut, ollutkaan yhtä hyvää kuin edellinen, ja siinä sitä vasta olikin
syytä keskusteluun ja suuttumukseen. Varmaan se saakelin akka oli
sekoittanut siihen vettä.

— Jo tämä totisesti on paha paikka, mietti Juha itsekseen, kun oli
päässyt ulkoilmaan. — Pelättävä tätä on koko paikkaa! Häntä harmitti
heidän puheensa, että he muka olivat jatkamassa häitä. Kyllä maar
Rasossa oli ollut tarpeeksi sekä ruokaa että juomaa. Ei olisi tarvinnut
Tulettänessä jatkaa.

Ei hän enää poikennut taloon, vaan läksi suoraa päätä heinämiesten luo.

Jo kaukaa saattoi hän nähdä heidän valkeitten paidanhihojensa
helottavan auringossa. Mutta kuinka heitä näytti olevan niin vähän? Ja
paljasta naisväkeä. Ei, oli toki joku mieskin joukossa. Vanha Manu se
näytti olevan. Saattoi kuulla, että he puhuivat kiivaasti, ikään kuin
olisivat riidelleet. Isännän lähetessä lakkasi puhe kokonaan.

Isäntä tuli luo, hymyili hyväntahtoisesti ja aikoi kysäistä, missä
miehet ovat, mutta kuitenkaan ei vielä sanonut mitään. Heidän
viikatteensa olivat lasketut litteälle kivelle pyörtänön laitaan. Juhan
teki mieli odottaa, kunnes he tulisivat, hän otti sen tähden yhden
viikatteista ja yltyi niittämään. Manu loi häneen silloin tällöin
pitkän, tutkivan katseen, mutta ei puhunut mitään. Tytöt vilkuilivat
merkitsevästi toisiinsa.

— Missä miehet ovat? kysäisi isäntä vihdoin.

Silloin tytöt nauraa hihittämään ja pälyilemään ympärilleen. Mutta
eivät he mitään vastanneet.

— Tuolla he makaavat, sanoi Manu jurosti ja nyökäytti päätään rantaan
päin. — Joivat tässä ensi tarpeekseen.

Isäntä sai tietää, että Akseli oli tuonut niitylle kannunpullonsa
ja että oli juotu. Pian löysi hän kaikki miehet täydessä unessa
pajupensaan varjossa aidan luona.

Ensin aikoi hän saappaansa kärjellä potkaista heidät valveille. Hänen
suonensa pullistuivat ohimojen kohdalta ja käsivarsiin tuli outo
voima. Mutta mitäpä ne siitä olisivat parantuneet, juopuneet! Juha
jäi neuvottomana seisomaan. Piiat vilkuilivat häneen yhä ja hän kyllä
kuuli, että he häntä nauroivat... Niin, niin, mitäpä tästä elämästä
tuleekaan tällaisten palvelijain kanssa niin kauan kuin Akseli on
tässä! Mahdoton hänen on heitä hallita! Mitenkä hän saisi heidät
tottelemaan, kun Akseli on talon oma poika ja palvelijat näkyvät
katsovan, että hänelle on tapahtunut vääryys?

Täällä täytyy nähtävästi elää ainaisessa sodassa. Mutta ei hänestä ole
sotapäälliköksi. Kyllä se niin on!

Hän kääntyi ympäri ja näki kimmeltävän järven takana Rason punaiset
rakennukset. Siellä se on hänen rauhainen porstuanperäkamarinsa. Sinne
he kyllä mahtuisivat Annastiinan kanssa.

Hän päätti, että hän menee illalla tapaamaan veljeään ja selittää
hänelle koko asian. Veli kyllä sovittaa niin, että he saavat asua
Rasossa. Ja Juha unohtui siihen ajatukseen ja hänen tuli hyvä olla, kun
hänelle selveni, ettei hän pidä tätä isännyyttä kuin tämän päivän. Ei
isännyyden kunnia yhtään houkuttele häntä.

— Mennään aamiaiselle, sanoi hän tyynesti piioille ja Manulle ja läksi
edellä taloon.

Annastiina katseli häneen kaiken aikaa levottomana. He söivät kaikki
pitkän pöydän ääressä keittiössä. Miehistä tuli tietysti kaipuu ja
sitten vasta nousi meteli, kun kuultiin, miten heidän oli käynyt. Nuori
isäntä antoi Manun ja piikojen puhua ja vanhan isännän ja Annastiinan
pauhata eikä puhunut mitään. Hänen äänettömyytensä teki Annastiinan
vieläkin levottomammaksi. Vanha Joutsia puolestaan ei hänkään pitänyt
Juhan äänettömyydestä. Se oli hänestä sellainen saamattomuuden
todistus, että hän rupesi ajattelemaan, ettei se mies vain ikinä kykene
taloa asumaan.

Siunattuaan ruoan läksi Juha ruokasijaa pitämättä niitylle. Hän ikävöi
työtä eikä saanut olluksi ihmisten kanssa. Sitä paitsi oli hän utelias
näkemään, mitä miehet sanoisivat, kun heräsivät — eikö niitä yhtään
hävettäisi.

Hän heitti takin yltään ja rupesi heiluttamaan viikatetta. Heinä oli
sillä kohdalla kaunista ja korkeaa. Kaatuivat mehevät, punertavat
ja vihreät helpeet, kaatuivat keltakukat, ruskeat apilat, lemuavat
herneenkukat ja sinipunaiset ohdakkeet. Hei vain sitä menoa! Pyyhkäise,
pyyhkäise, että vinkuu ja soi! Juha tunsi ihmeellistä tyydytystä
nähdessään heinän alamaisesti kaatuvan jalkainsa juureen. Väsymys
oli hänestä kadonnut kuin pyyhkäisemällä. Hän oli niin väkevä, että
häntä itseäänkin ihmetytti. Hiki pisaroi pitkin ruumista, mutta vähät
siitä! Hei vain sitä menoa! Kun tytöt ja Manu tulivat ruokasijaltaan,
oli heitä odottamassa niin pitkä luoko, että he hämmästyivät. Heidän
hämmästyksensä ilahutti Juhaa.

— Hei tytöt, tulkaa perässä! huusi hän itsekin ihmetellen, mistä sai
rohkeutta huutaa heille sillä lailla.

Päivä helotti, kärpäset ja mehiläiset pääsivät liikkeelle. Aurinko ehti
jo pensaan juureen, missä miehet maata kuorsasivat. Kärpäset rupesivat
heitäkin ahdistamaan, silloin tällöin oikaisi joku miehistä jäsentä,
kättä tai jalkaa ja päästi kirouksen. Juhaa huvitti nähdä, mitä he
sanovat, kun selviävät.

Vähitellen he todella nousivat, kävivät rannassa, palasivat ja ottivat
viikatteensa, juron näköisinä, sanaa sanomatta. Akseli nosti housujaan,
kirosi ja läksi taloon. Juhaa nauratti. Tuntui siltä kuin hän olisi
voittanut.

Manuakin nauratti. Hän iski silmää isännälle ja myhähteli. Oikeastaan
ei hän, vanha mies, olisi jaksanut sellaisella vauhdilla koko päivää
niittää, mutta häntä huvitti tämä sota, ja hän ponnisti voimiaan
pysyäkseen nuorten tasalla. Ihmeellistä oli, että vaikka viina oli niin
terveellistä ja vaikka se teki miehen niin pulskaksi ja punaiseksi,
niin ei kuitenkaan humalan jälkeen jaksanut tehdä työtä. Veltostipa
kävi niittäminen miehiltä.

Ja Akseli oli vallan nukkunut kamariinsa, niin ettei häntä nähty eikä
kuultu.

Nuori isäntä ja Manu sattuivat yht’aikaa hiomaan viikatteitaan kivelle.

— Tahtoivat kivet tehdä haittaa, sanoi isäntä.

— Kivisethän nämä maat ovat, vastasi Manu.

Hän vilkaisi pari kertaa isäntään ja hänen katseessaan oli nyt aivan
toinen ilme kuin ennen. Ennen se oli ollut tutkiva ja tiukka, nyt siinä
oli ymmärtämisen hyvyys ja tutunomainen veitikkamaisuus.

— Poika on sellainen huimapää, sanoi hän, — antaa hänen aikansa
reistata, niin hän lakkaa...

Niittäessään tuli Juhan mieleen, että mitä jos panisi tämän kotiniityn
tänään poikki! Hänen tuli hurja halu koettaa. Oli hän kotonakin Rasossa
monta kertaa niittänyt kilpaa miesten kanssa, mutta ei se sentään ollut
samanlaista kuin tämä. Tässä työssä oli sellainen taistelun ilo, olipa
melkein kuin sodassa. Varsi ikään kuin kasvoi, jäsenet terästyivät ja
vereen tuli kuin sulaa rautaa.

— Hei tytöt, jaksatteko perässä! huusi hän ja huuto tuntui hänestä
itsestäänkin jo luonnolliselta. Mikäs hänen oli huutaessa: eihän
hän itselleen niittänyt! Eihän hän näistä niityn antimista tulisi
nauttimaan. Vaikkapa jo huomispäivänä oli hän valmis lähtemään kotiin,
Rasoon. — Miten olisi, jos pantaisiin koko kotiniitty poikki tänään?

Manulle rupesi ponnistus jo olemaan liikaa eikä hän olisi nuoresta
isännästä uskonut, että se noin... mutta toki hän jaksaa siellä missä
muutkin...

Juha tahtoi isännyytensä ensimmäisestä ja ainoasta päivästä jättää
hyvän muiston, mutta jota alemma rantaa kohti hänen työnsä sujui ja
jota pehmeämmäksi auringonvalo Keihäsjärvessä kävi, sitä suuremmaksi
tuli hänen mielensä. Ei tahtonut työkään enää sujua. Oliko hän väsynyt?
Mahtoi olla. Hänen oli ikävä, mutta ei hän tällä kertaa ikävöinyt
Rasoa. Rannalla lähteensilmän ympärillä oli heinä mehevää ja paksua ja
siniset kukat katselivat nurmesta. Hänen kävi sääli kukkia, mutta hän
antoi viikatteen tehdä puhdasta eikä käsittänyt, mikä hänen oli. Veljeä
hänen täytyi saada puhutella. Ei niitty tullut sinä iltana niitetyksi
eikä Juhan enää tehnyt mieli ponnistella.

— Olisi se saatu, sanoi Manu miehille, — jollette olisi maanneet
siellä pensaan juurella.

Ehtoollisen aikana katseli Annastiina levottomana mieheensä. Kun ei
vain Juha olisi ajatellut sitä, ettei tahdo jäädä tähän Joutsiaan —
tahtoo ehkä koko talon myydä tukkiherroille, niinkuin Simola kohta
kuuluu tekevän. Hän istui ajatuksissaan ja näytti alakuloiselta. Voi,
voi tuota Juhaa, jos vain sitä ajatteli!

— Käyn vähän kotona, sanoi Juha siunattuaan ja lisäsi samassa: —
Raossa, jahka pääsen saunasta.

Sitä se vain ajattelee, huokasi Annastiina itsekseen. Sitä se vain
pitää kotonaan!

Juha oli väsynyt ankaran niittämisen perästä ja mielenliikutukset,
joihin hän oli aivan tottumaton, olivat nekin puolestaan uuvuttaneet.
Saunassa olivat kaikki myrskyt tauonneet ja vain haikea mieli jäänyt
jäljelle. Hän ikävöi veljeään ja siskojaan.

Astuessaan tanhuaa kotiniityn ohi ei hän saattanut olla luomatta sinne
silmiään. Hänen teki mieli nähdä viikatteensa jälki. Puhdas se oli,
puhdas ja tasainen... paitsi siellä täällä, missä kivet olivat tehneet
haittaa. Mutta hänpä vielä puhdistaa nämä maat kivistä! Sileiksi kuin
pöytä tekee hän Joutsian pellot.

Hän hätkähti: hänhän oli päättänyt jättää Joutsian! Se näytti sentään
olevan vaikeaa sekin. Sitäköhän hän tässä olikin surrut? Oli hän
sentään rakentanut niin monet tuulentuvat tähän Joutsiaan, että se oli
käynyt hänelle rakkaaksi, ja tänään niittäessä oli tunne ikään kuin
vahvistunut. Ihmeellistä se oli!... Jollei vain olisi ollut Akselia —
mutta Akselin kanssa ei hän osannut olla, ei mitenkään... Hän heitti
niityn silmäilemättä ja asteli nopeasti ohi...

Mutta ei hän ollut kauankaan astellut, kun hän näki Rason vainioilla
miehen tulevan vastaan päin. No, no... jo nyt jotakin, velihän
se olikin! Vedet rupesivat tunkemaan Juhan silmiin, hän tihensi
askeleitaan ja hymyili, kaiken aikaa niellen jotakin, joka nousi
kurkkuun. Kun he keskellä vainioita ojensivat toisilleen kätensä, ei
Juha saanut sanaa suustaan. Veli oli reippaalla tuulella kuten aina ja
teki Juhalle joukon kysymyksiä, ennen kuin sai vastausta yhteenkään.

Päivän punainen pyörylä painui alemma ja alemma ja tipahti vihdoin
pienenä kultaisena keränä metsään. Veljekset vain yhä astelivat
edestakaisin maantiellä. Oli Juha jo saanut suunsa auki. Kaikki hän
kertoi, sanoi senkin, että hän Annastiinan kanssa haluaisi muuttaa
vanhaan porstuanperäkamariin Rasoon. Mutta sille tuumalle nauroi veli.

— Tulee se miehelle lopulta ahtaaksi. Ei taloja sentään niin heitetä
kuin kiviä aidan taakse. Älä sinä ole milläsikään. Kestät tämän kesän,
tulee syksy, jätät nykyiset palkolliset pyytämättä, otat uudet. Minä
annan vaikkapa meiltä väkeä. Otat Epramin, niin saat kelpo miehen.
Kyllä sinun sitten kelpaa! Hankitaan rahaa: maksat Akselille ruplat
kouraan, niin hänellä ei ole mitään sanomista.

Hetkeksi jäivät veljekset ääneti seisomaan vainioiden laitaan, sillä
he seurasivat hevosta, joka tulla lönkötti tiellä. Hallpumin lihava
liinaharja hevonen se oli! Kauppias oli itse ohjaksissa ja tavaraa
näytti olevan rattaiden täydeltä. Tultuaan miesten kohdalle nosti hän
liukkaasti lakkiaan ja kysyi mitä kuuluu.

— Jopa täällä on kotiniittykin poikki, sanoi hän sitten naurussa suin.
— Ei sitä ennen sellaisella kyydillä ole Joutsiassa kuljettu.

— Eipä saatu kaikkia, sanoi Juha hyvillään kiitoksesta.

— Enhän minä enää missään heinää näe! väitti kauppias ja katseli
silmiään siristellen pitkin vainioita. — Jaa, tuo kulma tuolla. No, se
on niin vähäinen!

Sitten hän nosti lakkiaan ja jatkoi matkaa.

— Ei taida olla hullumpi mies tuo kauppias, sanoi Juha veljelleen,
vaikka minä kauhistuin, kun tänään kävin Tulettänessä.

— On se ystävällinen mies, myönsi Kallekin. — Kun vain pidät silmäsi
auki. Minä en unohda sokeritoppaani.

Tuli jo myöhäinen ja veljeksiä alkoi raukaista. Ennen kuin he erosivat,
sanoi Raso vielä:

— Kyllä se Helena nyt lupaa ottaa miehen. Sunnuntaina pitäisi Haimalan
tulla meille.

Ja Juha kysyi:

— Millä mielellä Helena on?

— Kaipa se vähän vaikealta tuntuu, kun hän on sitä pappia niin
odottanut.

— Itkeekös Helena? kysyi Juha taas.

— En minä sitä niin ole katsellut, mutta uhkamielisesti se kumminkin
nauroi, kun läksin.

Ikävä heillä kaikilla oli ollut Juhaa, mutta naisväellä oli ollut niin
paljon tekemistä, etteivät olleet ehtineet käydä Joutsiassa.

Taloissa olivat jo kaikki asettuneet levolle. Ruisrääkkä kaihersi,
sumut kokoontuivat soille. Reisumiesten hevoset helistivät pieniä
tiukusiaan Joutsian pihalla. Ne olivat riisutut kuormien edestä ja
köytetyt kiinni rattaisiin. Siinä ne söivät tuoreita heiniä tai kauroja
pussista, joka oli köytetty pään ympäri. Ne olivat pieniä, laihoja
hevosia; mikä oli peitetty loimella, minkä näkyivät selkärangan luut
peittämättöminä. Toisten kupeilta olivat karvat kuluneet pois, toisten
niskaa oli sitolkka syönyt. Annastiina pujottelihe kuormien välitse
kellarin syrjälle ja tähysteli siitä tielle, jolla hänen miehensä ja
Rason isäntä astelivat. Olisikin Juha jo tullut kotiin!

Annastiina oli oikeastaan reipas tyttö. Hän oli tottunut viemään voita
ja muita maamiehen tuotteita kaupunkiin, hän osasi asettaa hevosen,
olipa hän monesti kekseliäisyydellään pelastunut juopuneitten käsistä,
kun ne olivat olleet ajamaisillaan hänet kumoon. Ei hän lapsenakaan
ollut mikään pillipiipari. Mutta tultuaan aikuiseksi ja ruvettuaan
ymmärtämään, että talo ränsistymistään ränsistyi, oli hän käynyt
totisemmaksi. Hän oli pelännyt, että isä vielä veloista möisi Joutsian.
Ja mikä kumma rakkaus hänellä pitikin Joutsiaan olla, ettei hän olisi
tahtonut sieltä muuttaa! Jos Juha ja Rason isäntä paraikaa puhuivatkin
Joutsian myymisestä...

Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Kellarin kulmalle häntä vain
veti, siitä kun saattoi nähdä tanhualle. Hallpumin punainen kissa oli
liikkeellä, luimisteli aitan alta, liepasteli hänen edessään, nosti
häntänsä seipääksi ja sitaisi selkäänsä häntä vasten, hyppäsi sitten
kellarin katolle ja kyttäili siinä, silmät suurina päässä.

Annastiina meni vajan alitse portille ja katseli siitä miehensä mutkia.
Hallpumillakin oltiin jo hiljaa. Vihdoin, vihdoinkin Juha tuli kotiin.
Hän hymyili vaimolleen jo kaukaa, mutta Annastiina ei enää malttanut
vaieta, niin raskas ja surullinen oli hänen mielensä. Hän meni miestään
vastaan ja rupesi heti puhumaan:

— Kyllä minä arvaan, mitä sinulla on mielessäsi. Sinä olet tämän
talon pidosta saanut tarpeeksesi. Sinä möisit sen tukkiherroille tai
Hallpumille tai heittäisit isän ja Akselin käsiin. Mutta et sinä sitä
kysy, miltä se minusta tuntuisi. Tämä on kuitenkin minun kotini enkä
minä tätä heitä... Myönnä pois, etkö ole näitä ajatellut?

Hän katseli Juhaan pitkästi ja melkein kuin itkuun tyrskähtämäisillään.

— Niin, sanoi Juha hämillään, — kyllähän minä sitä vähän ajattelin,
kun täällä kaikki käy vastaan, että jos muutettaisiin Rasoon...

Annastiina kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään. Ei Juha
koskaan ollut nähnyt hänen itkevän. Hän kävi aivan neuvottomaksi.

— Älä nyt, sanoi hän. — En minäkään enää ajattele sitä. Velikin
sanoi, että on paras maksaa Akselille ja...

— Niin, jos Akselin saisikin pois! voivotteli Annastiina. — Mutta en
minä tahtoisi, että Joutsia päästettäisiin meidän suvustamme. Se on
sentään niin kauan ollut tässä suvussa. Mitä sinä sanoisit, jos Raso
joutuisi vieraille?

— Enhän minä sitä tahtoisi. Eikä päästetä Joutsiaakaan.

Annastiina paljasti kasvonsa ja pyyhki silmiään huiviinsa. Sitten loi
hän Juhaan katseensa ja sanoi:

— Sano se oikein niinkuin Jumalan edessä, että minä saisin rauhan.

— Sanon, sanon: ei päästetä!

Juha hymyili hyväntahtoista hymyään ja sulki syliinsä nuoren vaimonsa.
Hän oli tottumaton hyväilyihin ja syleileminen kävi kömpelösti, mutta
Annastiinalle se teki niin hyvää, että hänen kyyneleensä vaihtuivat
ilon itkuksi.

He pelästyivät molemmat hellyyttään, kun kaukaa maantieltä rupesi
kuulumaan rattaiden röykettä. Ei heidän olisi tarvinnut pelästyä. Sillä
kahden he seisoivat vajassa eikä heitä nähnyt muut kuin Hallpumin
punainen kissa, joka hioi kynsiään aidalla.

V

Siitä elämä sitten alkoi hiljalleen mennä huristaa eteenpäin.

Ei Juha enää ajatellut muuttoa Rasoon, mutta oli se hänellä kuitenkin
ikään kuin jonakin kaukaisena hätävarana, että jollei tästä millään
lailla suoriudu, niin muuttaa sitten.

Joutsiassa oli sentään aika paljon mukavampi olla, kun Akseli oli
poissa.

Rason isäntä oli toimittanut veljelleen rahaa ja Akselille oli laskettu
perintöosa kouraan. Paljon hän sai, aivan liian paljon, mutta olihan
sitten edes saanut eikä voinut moittia.

Rahat saatuaan tekeytyi hän yhtäkkiä ystävälliseksi Juhalle. Se oli
vain sitä varten, että hän todella oli päättänyt lähettää puhemiehen
Helenan luo. Hän hankki kaupungista lahjoja ja lähettikin. Mutta
saattaahan sen jo edeltäkäsin arvata, mitä Rasossa vastattiin. Isäntä
nauroi koko tarjoukselle ja Iita torui. Helena ei näyttäytynyt
puhemiehelle ensinkään. Silloin suuttui Akseli silmittömästi, tuli
tuiskuna Rasoon, haukkui isännän ja Iitan pahanpäiväisesti ja vaati
saada tavata Helenaa itseään. Hän kävi niin suurisuiseksi, että
isännän piti taluttaa hänet pihalle. Siinä hän kirosi ja raivosi,
mutta mikään ei auttanut!... Niin vihoissaan hän kuitenkin oli
kotiväelleenkin, ettei hän ottanut ollakseen yötä Joutsiassa, vaan
vietti pari vuorokautta Tulettänessä, valjasti sitten hevosensa ja
läksi omaisilleen hyvästiä sanomatta maailmalle. Vanha emäntä seisoi
portilla, oikoi käsiään ja rukoili, ettei hän toki tuolla tavalla
eroaisi kodistaan, ties vaikka sattuisi matkalla kuolema. Mutta Akseli
viritti vastaukseksi niin rivon laulun, että vanha Johanna kauhistui.
Ja itkien hän seisoi portilla ja katseli poikansa jälkeen, kunnes tämä
katosi näkyvistä.

Jonkin ajan perästä kuului Keihäsjärvellä huhu, että hän oli vaihtanut
hevosensa markkinoilla ja että hän eräissä häissä oli rikkonut
ikkunaruutuja. Heitä oli ollut suuri liuta poikia yhdessä ja he olivat
pahanpäiväisesti pelottaneet koko hääkansan.

— Saatte nähdä, sanoi vanha Joutsia, — että se vielä tuodaan kruunun
kyydillä kotiin. Juo kaikki rahansa, se penikka, ja on sitten taas
tässä vastuksena.

Vanha emäntä istui kädet ristissä ja huojutteli ruumistaan, ikään kuin
olisi rukoillut. Ja ainahan hän rukoili, kovia kokenut vanha vaimo,
jonka ainoa turva oli Jumalassa.

Annastiina oli niin tuskastunut Akseliin, ettei hän mitään toivonut
niin hartaasti kuin että poika pysyisi poissa, missä hyvänsä, kunhan
ei vain tulisi Joutsiaan riitelemään. Huolia ja vastuksia oli kyllä
muutenkin.

Talonväet olivat niihin sentään tottuneempia — enimmän ne kiusasivat
Juhaa.

Istut parhaassa rauhassasi: tulee mies vaatimaan, että hänelle
maksettaisiin palkka ojankaivuusta.

— Koskas sitten oja on kaivettu? kysyy nuori isäntä, joka ei tiedä
tästä asiasta mitään.

Silloin vieras mies mättämään suut silmät täyteen, että tämä on
sellainen talo, ettei tästä koskaan saa saataviaan. Tässä on niin
viraton isäntä, että hänenkin on täytynyt vuoden ajan odottaa. Juhaa
hävettää suuresti tuo tuollainen älmentäminen. Hän tietää, että
Hallpumin puolella kuunnellaan korvat hörössä, Saarasta alkaen hyppää
joka akka raitille. Ja maantienkulkijat pysäyttävät hevosensa ja jäävät
suu auki ahmimaan... Ja sitten lentää huhu lentämällä maailmalle, että
Joutsiassa tapellaan... Juha päättää jo ottaa omista rahoistaan ja
työntää miehen kouraan, jotta saisi hänet tuosta pihasta haukkumasta.
Mutta samassa raottaa vanha Joutsia oveaan ja tupsahtaa kuin tuulispää
pihaan. Eivätkä akatkaan voisi riidellä sen rumemmin...! Äijät syytävät
toistensa silmille sellaista sotkua, että Juhan tekisi mieli lymytä
maailman ääriin. Mutta miehet eivät päästä irti! Kumpikin repii
puolelleen.

Ei sitäkään ole hauskaa katsella, kuinka Simolan emäntä aina taivaltaa
Tulettäneen hakemaan miestään kotiin. Hän on sentään oikeasta
kodista, ja noin hänen nyt täytyy häpeillen hiipiä, huivi silmillä.
Hän kiertelee, raukka, nurkkien takaa ja säpsähtää kuin varas joka
risahdusta. Kuinka hän onkin käynyt huonoksi! Kohta ei hänellä enää
ole yhtään eheää vaatetta yllään... Ja tyhjin toimin hän aina saa
Tulettänestä kääntyä. Sinne jää Santtu vain... Vaimo itkee, vetää
silmilleen huivin ja käy kiivaasti, ikään kuin pakenisi...

Juha huokaa häntä silmillään seuratessaan, ja hänen rintansa päällä on
kuin vuori. Tätä hänen pitää katsella, aina, aina vain, kymmeniä vuosia!

Vanha Joutsia marisee alituisesti. Se koskee aina sitä yhtä ja samaa.

— Sinä olet liian pehmeä, sanoo hän vävylleen. — Etkös sinä nyt
ensinkään osaa räiskiä? Näytä nyt kerrankin miehille, että olet isäntä!

Kas, Eerikki Aaprahaminpoika on tottunut räiskeellä ja melulla ajamaan
asioita, ja hänestä tuntuu siltä kuin ei mikään asia menisi eteenpäin,
jollei kuulu pauhua perässä. Juha taas on tottunut siihen, että elämä
kulkee tyynesti ja tasaisesti, yksi päivä samalla lailla kuin toinenkin.

Hallpumista riittää vanhalla Joutsialla alituista nalkuttamista.
Jos hän kauppiaan päässä näkee uuden lakin, niin hän raivostuu.
Siinä, juuri silmien alla, se rikastuu rikastumistaan, se kettu, se
punainen perkele, jolla on kissakin punainen... Eikös olekin hullua,
että sillä pitää kissakin olla punainen! Ja tälle sukkelalle asialle
täytyy vanhuksen nauraa katketakseen. Mutta samassa hän muistaa, ettei
kauppiaalla, kun hän Joutsiaan tuli, ollut muuta kuin parin villanaulan
hinta ja viinapullo. Jumal’avita, ei ollutkaan! — ja silloin hänen
sisunsa paisuu.

— Etkös sinä vätys, osaa ensinkään suuttua? ärjäisee hän Juhalle. —
Etkös sinä näe, kuinka meillä kaikki lahoaa?... Tällaista nuttua minä
käytän, kun ei ole varaa uuteen!

Hetkiseksi leimahtaa puna nuoren isännän kasvoille, mutta hän ei
hyvään aikaan puhu mitään, imee vain piippuaan. Hänen kielellään kyllä
kieppuu: minunko syyni se on? Mutta ei hän sentään viitsi vanhalle
miehelle.

— Minkä sille nyt voi, sanoo hän vihdoin tyynesti.

— Vai ei sinulla ole muuta sanomista? panee vanhus ja hänen silmänsä
pullistuvat.

— Mitäs se sitten puhumisesta paranee? Eihän kontrahtia saa
tekemättömäksi.

— Kontrahtia! Petosta se on koko kontrahti! Sen saa koko paperin
laissa rikki. Minä olen vanha mies enkä enää jaksa riidellä, mutta sinä
olet nuori.

Juha ei puhu mitään — sillä mitäpä hän oikeastaan voisi sanoa!

Eräänä päivänä tuli vanhus suurella uholla vävypoikansa luo.

— Kuule, nyt se varmaan aikoo hakkauttaa sen koivikon siitä...
siitä... tiedätkös? Jonka minä sinulle näytin ja jota minä olen
säästänyt omiin tarpeisiin... Se niin tänään kierteli sitä koivikkoa...

Kun vanhus aikansa oli älmentänyt, lupasi Juha lähteä Tulettäneen
puhumaan kauppiaan kanssa.

Hänen olisi oikeastaan aikoja sitten pitänyt käydä Hallpumin puheilla,
hän oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta mitenkä lieneekin koko meno ollut
niin vastenmielistä.

No niin, koska kumminkin oli mentävä, niin saattoihan mennä yhtä päätä.
Juha muutti tuon tien toisen takin ylleen ja läksi Hallpumin puolelle.

Siellä vallitsi kiire ja juokseminen, sillä sattui olemaan lauantai.
Mitattiin viinaa, kahvia, sokeria, saippuaa. Ostajat maksoivat rahassa,
villoissa, sianharjaksissa tai jauhoissa. Kaikki tavarat kelpasivat
Hallpumille. Rinkeliä ja orehkia annettiin kaupanpäällisiksi, kotiin
vietäviksi. Suunavaukset otettiin jo ennen kaupantekoa krouvikamarissa.

— No, kerrankin näkee isännän! huudahti kauppia iloisesti, kun Juha
astui sisään. — Istumaan, istumaan! Toimitapas, Saara, rommikahvit!

Siinä oli muitakin isäntämiehiä pöydän ympärillä. Puhuttiin hevosten
hinnoista. Juha ei pitkiin aikoihin päässyt ääneen, he puhuivat niin
yhtä mittaa.

— Isäntä istuu vain rauhassa, liukasteli kauppias eräälle miehelle. —
Kyllä minä toimitan tavarat rattaille.

— Eikös isäntä ota mitään tuliaisia emännälle? sanoi hän samassa
toiselle miehelle. — Minulla olisi tässä niin kaunista karttuunia,
vasta Pietarista saatua.

Juha hörppäsi rommikahvia ja mietti itsekseen, että onpa se todella
kaunista karttuunia — mitäs jos ottaisi Annastiinalle röijyksi? Mutta
ei hän tahtonut päästä kauppiaan kanssa puheisiin edes senkään vertaa,
että olisi pyytänyt karttuunia. Kauppias liikkui kuin sukkula. Asiat
koivikosta ja koko tästä alituisesta rakentamisesta — ne oli varmaan
jätettävä toiseen kertaan. Ehkäpä kauppiaalla sunnuntaisin oli aikaa
enemmän.

Mutta äkkiä lähti siitä pois miehiä ja ennen kuin Juha tiesikään,
ilmestyi kauppias hänen eteensä ja rupesi itse puhumaan juuri niistä
asioista, joihin ei Juha ollut saanut kajotuksi.

— Mitäs isäntä pitää meidän uudesta puotirakennuksesta? kysäsi hän,
mutta ei odottanut vastausta, vaan lisäsi samassa: — Se kävi jo niin
tarpeelliseksi, kun olivat hiiret syömäisillään tavarat käsistä. Mistä
niitä lienee sinne vinnille niin tullutkin! Nyt se vielä pitää panna
punamaaliin, niin tulee mukavamman näköiseksi talonväenkin silmissä.
Oikein minä tässä isäntääkin olen ajatellut, siellä Rasossa, kun on
kaikki niin kaunista ja rakennettua ja täällä Joutsiassa kaikki taas on
ikään kuin rappiolla — niin, oikein minä isännänkin tähden ajattelin:
pitääpä toimittaa se uusi rakennus punamaaliin.

Juha kävi sekä hyvilleen että hämilleen. Hänestä alkoi jo tuntua siltä
kuin hän olisi ajatellut pahaa viattomasta ihmisestä. Eikä hän osannut
hänen puheeseensa muuta vastata kuin että kyllähän se on kaunista, jos
rakennuksen maalaa.

Samassa tuli huone taas täyteen miehiä, kauppias riensi mittaamaan
heille tavaroita ja Juha jäi yksikseen. Akat kantoivat esiin
voipyttyjään ja Hallpumska tuli niitä tarkastamaan. Hän otti voita
pitkän kyntensä kärjelle, maistaa maiskuttteli, että kuului, ja rupesi
moittimaan ja tinkimään.

— Kertovat, kääntyi yksi miehistä Juhan puoleen, — että teidän Akseli
Hämeenlinnan markkinoilla oli vaihtanut oriinsa niin komeaan hevoseen,
että piti maksaa sata hopearuplaa väliä. Mahtaakos se olla totta?

— En minä vain tiedä, vastasi Juha. — Niinhän sitä kerrotaan.

— Kyllä maar se entinenkin ori olisi kelvannut! Oli sillä lihaa
selässä ja kaula kenossa kuin herrojen hevosilla.

— Eihän isäntä edes maistakaan, sanoi kauppias ja kaasi viinaa Juhan
kuppiin. — Hyvää ainetta tämän pitäisi olla.

Koivikko muistui samassa Juhan mieleen. Nyt siitä pitäisi puhua! Mutta
eihän hän varmaan tiedä, onko kauppias aikonutkaan sitä hakkauttaa. Hän
voi kovasti suuttua, jos häntä epäillään syyttömästi. Paras olisi kai
vielä tiedustella, että tietäisi varmasti.

— Saisinkos minäkin sitä karttuunia, pyysi Juha ja hymyili ikään kuin
anteeksi pyytäen ajatuksiaan.

— Paikalla! pani kauppias liukkaasti. — Se onkin niin koreata. Ja
vahvaa kuin nahkaa. Paljonkos otetaan?

— No, yhdeksi röijyksi...

— Jaa emännällekös tämä tulee? Aijai, kyllä sille nyt tulee hyvä
mieli... Isäntä tekee hyvin ja käy katsomassa useammin. Toisina päivinä
on rauhallisempaakin...

Ja Hallpumi saattoi Juhan portaille, kumarteli siinä ja hymyili, jotta
suu venyi korviin asti.

Rommikahvit olivat saattaneet nuoren isännän hyvälle tuulelle, ja hän
tuli kotiin karttuunipala kädessä, iloisena kuin saaliintuoja sodasta.

Kun vähän aikaa oli kulunut, huomasi hän kyllä, että hän aivan hyvin
olisi voinut ottaa sen halkoasian puheeksi. Saamattomuutta se taas oli
ollut. Mutta kuinka se kauppias osasikin olla niin ihmeellisesti, ettei
sille saanut puhutuksi...

Juha pelkäsi, että vanha isäntä rupeaisi tiedustelemaan koivikkoasiaa,
mutta hän oli hänkin sill’aikaa sattunut vähän juomaan vieraan kanssa,
joka oli käynyt talossa eikä enää muistanut koko asiaa.

Eräänä päivänä, juuri kun Juha kesken kiireitä töitään korjasi
kaivonkantta pihassa — olihan se korjattava, kun sinne oli pudonnut
sika, iso emäsika! — pujahti siihen nuori nainen kysymään isäntää.

— Kyllähän minä olen isäntä, sanoi Juha ja ihmetteli pelkoa tytön
liikkeissä ja kasvoissa.

— Minä tulin vain sitä, puhui hän hiljaa ja pälyili ympärilleen kuin
pahantekijä, — että jos isäntä voisi antaa minun lapselleni apua.
Lupasi tämän talon poika naida, mutta niin kurjalle jäljelle jätti, ei
vähintä apua antanut...

Tyttö itkeä tyrski hiljaa ja kuivasi silmiään esiliinaan.

— Minä olen vasta itse tullut tänne, sopertaa isäntä ja jää
neuvottomana katselemaan tyttöön. — Ei Akseli nyt ole kotona.

— Kyllähän minä sen kuulin. En kai muuten olisikaan uskaltanut tulla.
Se on niin kovasti kieltänyt... Eikä se minulle mitään antaisi, ei
suinkaan se omakseenkaan tunnustaisi. Siksihän minä nyt rukoilisin
isäntää, että jos armahtaisitte. Minä olen käynyt niin heikoksi ja
huonoksikin, etten tahdo kyetä työhönkään...

Mitä Juha taitaa hänen hyväkseen tehdä? Hän on varma, että tyttö puhuu
totta. Mitäs muuta kuin hän menee Annastiinan luo ja puhuu asian
hänelle. Annastiina kokoaa sitten naiselle mitä irti saa, ryyniä,
herneitä, silakoita, leipää.

Joskus keskellä ateriaa tulla tupsahtaa naapurista poika sanomaan,
että Joutsian kaurassa on pappilan hevosia. Karkaa sinne minkä ehdit,
ennen kuin hevoset pääsevät sotkemaan aivan pahasti. Aita on huono, ei
tarvitse kuin tönäistä, niin kaatuu jotta rytisee. Korjaa sitä sitten
ja pönkitä kesken kiireitten! Ja vähänkös harmia on reisumiehistä!

— Pankaa ovi ruoppiin! sanoo isäntä omille miehille, — etteivät pääse
sisään.

Kyllä sitä on koetettu sitäkin. Mutta silloin rytyyttävät vieraat ovea
ja mölisevät niin pahasti, ettei kukaan saa nukutuksi. Lopulta ne
kuitenkin on päästettävä sisään.

”Hurrit”, Pohjanmaan ruotsalaiset käyvät täälläpäin toki harvemmin.
Vain markkinoiden aikana ovat he kulussa, juuri silloin kun
Tulittänessäkin liike on vilkkaimmillaan. Hurreilla on päässä suuret
karvalakit ja käsissä mahdottomat kintaat, jotka ylettyvät kyynärpäihin
asti. Ne ovat tulista joukkoa, ei niitä uskalla kukaan vastustaa.
Oikein niitä täytyy pelätä, kun sattuu ainoaksi mieheksi kotosalle,
niinkuin sinäkin yhtenä yönä, kun rengit olivat markkinoilla ja piiat
yksin nukkuivat pirtissä.

Keskellä pimeää yötä rapisteltiin kamarin ikkunaa, jonka takana isäntä
ja emäntä nukkuivat.

— Tulkaa apuun, isäntä, hurrit tappavat! huusi piika.

Juha koppasi unen horroksessa ylleen hiukan vaatetta ja töytäsi
ulos. Annastiina karkasi hänen perässään ja he tulivat pihaan, joka
oli pilkkosen pimeä. Haamuina saattoi siellä täällä aavistaa jonkin
valkoisen kuorman. Kuului hiljainen rouskina, kun reisumiesten hevoset
pureskelivat kaurojaan ja tiu’ut helähtelivät. Ylinnä kuului rähinä
pirtistä, kuten kiehuvassa padassa rasva keikkuu ylinnä.

— Ne tappelevat, valitti tyttö, joka oli tullut rapistelemaan ikkunaa.
— Kaatuivat meidän päällemme sänkyyn. Olimme vallan kuoliaaksi
pelästymäisillämme. Voi, voi, kun eivät tappaisi toisiaan.

— Älä mene sinne, Juha, rukoili Annastiina. — Antaa niiden tapella
keskenään. Hurrit ovat aina olleet niin hurjaa väkeä.

Äkkiä välähti pirtissä tuli. Pimeästä pihasta saattoi nähdä paksun,
liikkuvan möhkäleen, joka kieritteli pitkin lattiaa.

— Jos polttavat pirtin! pääsi Juhalta ja samassa karkasi hän
pirttirakennuksen kuistille ja repäisi auki oven.

Miehet kierittelivät lattialla kuin mitkäkin elävät möhkäleet
ja eräitten kädessä välkkyi puukko. Rähinä kasvoi kasvamistaan.
Peräpuolelta joku päästi pahan ulvahduksen: toverit olivat heittäneet
yhden hurreista suureen kaukaloon, jossa oli taikinaa happanemassa.
Samassa huomasivat puukkomiehet, että joku katseli ovella, ja silloin
ei isännällä ollut muuta neuvoa kuin kiireen kautta paeta, sillä puukot
kääntyivät häntä kohti.

— Kun olisi edes Manu täällä, vaikeroivat piiat.

Manu ei sinä yönä nukkunut pirtissä, sillä hän lämmitti riihtä. Mutta
eikös kumma — ihan siinä hetkessä hän tuli pihaan kuin käskettynä ja
ehdotti paikalla isännälle:

— Minä puhdistan pirtin.

— Älkää te, vanha mies, menkö sinne yksin, varoitti isäntä.

Mutta Manu vain hymähti ja meni. Eikä aikaakaan, kun siellä tuli
pilkkosen pimeä ja rähinä loppui eikä kuulunut muuta kuin Manun ääni,
onttona ja kumeana kuin haudasta. Sitten rupesi pirtistä lappamaan
kiroavia, äreitä miehiä. Ja työ siinä oli, ennen kuin he rattailleen
löysivät. Mutta yön selkään he läksivät ajamaan ja kujalta vain kuului
melu ja rähinä. Poissa oli pirtistä jok’ikinen hurri.

Manu pyyhki käsiään, jotka olivat ihan noessa.

— En saanut riihessäkään nukutuksi, kun pitivät niin jumalatonta
elämää, sanoi hän.

— Älä kysy, mitä hän heille teki, kuiskasi emäntä miehelleen. — Manu
ei pidä siitä.

Eikä häneltä kukaan kysynyt, vaikka kaikki mielellään olisivat
tahtoneet tietää, millä lailla hän sai pirtin puhtaaksi.

Aamulla tavattiin taikinakaukalo kumossa lattialla, vilja pitkin
permantoa ja tahtaaseen tarttuneena hurrin toinen, karvainen kinnas.

Mutta tämä tapahtui kaikki vasta syksyllä, ja ennen sitä oli Juhalla
ollut paljon muita suurempiakin huolia. Huolten syynä oli Helena, eikä
vain Juhalla, vaan koko suvulla.

Eräänä iltana Helena tulla tupsahti Joutsiaan. Hän oli käynyt
kiivaasti, hiukset olivat pörröisinä kiharoina ympäri pään, posket
hehkuivat ja silmissä oli sama ilme kuin eläimen silmissä, jota ajetaan
takaa.

Annastiina meni keittämään kahvia ja Juha ja Helena jäivät kahden
kamariin.

— Minä olen niin onneton! pääsi Helenalta hiljaa.

— Mikäs nyt sitten on? kysyi Juha, vaikka hän kyllä tiesi, mitä Helena
tarkoitti.

— Ne tahtovat väkisinkin naittaa minut sille leskimiehelle. Ei kukaan
auta minua, ei kukaan ymmärrä. Ihan väkisin ajavat minut sen syliin.

Helena purskahti itkuun.

Juha istui sänkynsä laidalla, hiukset vielä märkinä saunan jäljeltä,
ja poltti piippua. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja vaatteet
lehahtivat saunalta.

— Haimala on kaikin puolin kelpo mies, koetti hän sanoa.

— Mutta onhan satoja kelpo miehiä — onko se nyt ihan sama, kenelle
kelpo miehelle minut naitetaan? Otitko sinä Annastiinan vain siksi,
että hän oli kelpo tyttö, ja olisiko ollut ihan sama, kuka kelpo tyttö
olisi tullut vaimoksesi?

Sitä asiaa Juha ei todellakaan ollut ajatellut. Ei se tietenkään olisi
ollut sama...

— Minä en mene Haimalaan! sanoi Helena. — Mieluummin menen vaikka
järveen.

— Kuka nyt sellaisia puhuu! sanoi Juha moittivasti. — Sen papinko
sinä vain tahtoisit?

Helena tuijotti seinään, ikään kuin hän siellä olisi nähnyt
kirjoitettuna ratkaisun tulevaisuutensa arvoitukseen, ja vastasi
vihdoin hiljaa:

— En tiedä.

Juhan kävi häntä kovin sääli. Hän oli taasen muutamina päivinä ehtinyt
kulua kuin heikko, silkkinen vaate arkikäytössä.

— Mutta kuules, eihän se sinua kuitenkaan ota.

Helena hätkähti, vaikka hän oli kuullut samat sanat kymmeniä kertoja
viime päivinä. Juhan kasvot olivat täynnä osanottoa ja lempeyttä.

— Tätä väliä on nyt kestänyt viisi, kuusi vuotta eikä se lopu, ennen
kuin sinä menet naimisiin. Hän leikkii niinkuin kissa pikkulinnuilla...

— Mutta kuinkas minä voin mennä ihan vieraalle miehelle, jota en minä
tunne enempää kuin noita, jotka kulkevat tuolla maantiellä? Se on sama
kuin ottaisi jonkun noista ja päättäisi: mene tuolle. Voi hyvä Jumala,
kun hän korjaisikin minut pois!

— Älä nyt... älä nyt... Tunnethan Haimalan Lumiankin puheista, että se
on kelpo mies, ei juo eikä ole pahaluontoinen. Kyllä sinä pian häneen
tutustut ja totut ja asetut. Ja kun se Haimala kuuluu olevan kaunis
paikka. Järvi tulee vallan ikkunoiden alle...

— Mutta kun se mies on minulle niin yhdentekevä kuin tuo uuni!
keskeytti Helena äkkiä veljensä ihan epätoivoissaan.

Sill’aikaa kahvi oli valmistunut ja Annastiina kantoi sen kamariin.
Juha jatkoi yhä Haimalan kiitosta ja Annastiina kiitti sekaan. Hän oli
kuullut, että siellä oli sellaisia lehmiä, jotka lypsivät seitsemättä
kannua päivässä. Ne ne vasta olivat lehmiä! Joutsian paras lehmä lypsi
tuskin kuutta kannua.

Helena hörppi kahvia ja vaikeni. Ei, ei hän nyt saa apua mistään.
Kotona ovat hänelle julmistuneita ja täällä sanotaan ihan samat asiat,
vaikka ystävällisemmin. Ei tässä auta muu kuin turvautua Jumalaan tai
järveen. Hän hengitti syvään ja kasvonpiirteet rupesivat ikään kuin
kovettumaan. Niin, mikäpä tässä muukaan oli edessä kuin lähteä kotiin!
Ja sitten... sitten!... Tuntui siltä, että jo matkallakin voi lopettaa
itsensä, jos vain keksii sopivan keinon.

Ikään kuin aavistaen hänen ajatuksensa ehdotti Annastiina, että Juha
menisi saattamaan sisartaan... Ettei pelästy juopuneita...

He läksivät ja portti lisahti kiinni heidän jälkeensä. Ilta oli tyyni
ja juopuneitten rähinä Tulettänessä ikään kuin leikkasi terävyydellään
ilmaa. Juhaa väsytti. Helena tuijotti maahan ja otsalla hänen silmiensä
välissä oli syviä piirtoja. Pilvet soimuilivat auringonlaskussa pitkinä
siekaleina kaikkiin suuntiin, ikään kuin myrskyn edellä.

Kujalla tulla taivalsi pieni poika, koppa kädessä. Miten Helenan
tuijottava katse lieneekin pysähtynyt häneen? Ensinnä ei hän itsekään
huomannut, tuijottiko hän aitaan, vaiko tiehen vaiko poikaan, mutta
sitten hänen katseensa kiintyi kahteen mustaan silmään. Helena hätkähti
ja huomasi jo mustat hiuksetkin. Lapsi tuntui niin kumman tutulta.
Helena nosti päätään ja hänen sydämensä ikään kuin seisahtui. Kuka oli
tuo paljasjalkainen lapsi?

Hän pysähtyi ja kysyi:

— Kukas se pikku poika on?

— Sen Annaliisan poika, joka palvelee Pajalassa, vastasi poika
pikkuvanhan varmuudella.

— Ja mikäs sinun nimesi on? jatkoi Helena ja laski kätensä pojan
olalle.

Hänen kasvoistaan suli kovuus. Poskille tuli lämmin väri ja suupieliin
äidillisen lempeä hymy.

— Jaakko minä olen.

— Entä mihin sinä menet? sanoi vuorostaan Joutsian isäntä.

— Kotiin. Kävin viemässä kasimatoja Saarlan herroille.

Helena oli käynyt kalpeaksi. Ei hän enää kysellyt mitään. Hän asteli
melkein juosten.

— Sen äiti palveli ennen pappilassa, selitti Juha.

Helenan oli tullut kylmä ja mieltä käänsi. Vilu viilsi selkää.

— Minä taidan tulla kipeäksi, sanoi hän hätäännyksissään. Pari kertaa
vei hän käden sydämelleen ikään kuin siihen olisi koskenut. Sitten
hän rupesi nauramaan. — Veli, virkkoi hän. — Vietkös huomenna
kuulutuskirjat pappilaan?

Juha katsoi häneen kummissaan. Ei hän jaksanut seurata sellaista
ajatusten menoa.

— Niin, niin. Kuulutuskirjat ovat kotona valmiina. Ensi sunnuntaina
sitä sitten saarnatuolista luetaan, että talon isäntä, leskimies —
mutta mikäs hänen ristimänimensä onkaan? Hyvät ihmiset, en minä tiedä
edes sitäkään!

Helenan nauru oli kovin outoa.

— No niin, sanoi hän päättäväisesti. — Nyt saat mennä kotiin maata.
Jo minä tästä pääsen yksinänikin.

Juha jätti hänet, mutta kääntyi yhtä mittaa katsomaan taakseen. Oikein
Helena meni, ei juossut järveen eikä tehnyt muutakaan hullutusta,
vaan katosi koreasti navetan kulman taakse. Ja Juha nukkui sinä yönä
makeasti niinkuin ainakin työmies päivätyön jälkeen. Mutta Helena
vietti yönsä levottomissa unissa ja rukouksessa. ”Herra”, sanoi hän,
”jos sinä tahdot, etten minä tekisi itsemurhaa tai muuta suurta syntiä,
niin lähetä minulle tauti, joka tappaa minut, ennen kuin kolmas sunnuntai
tulee”. Hän näki unta, että häntä hiuksista raahattiin pitkin
suurta pihamaata, joka oli olevinaan Haimalan pihamaa, ja hän kirkaisi
niin, että Iita, joka hänen kanssaan nukkui, heräsi. Aamupuoleen yötä
hän sai hiukan rauhaa ja noustessa pälkähti hänen päähänsä ajatus:
Jaakko Sand ei pane sinua kuulutukseen, Helena Kustaantytär! Hän on
päästänyt asiat näin pitkälle, mutta nyt hän näkee, että on tosi
käsissä ja tähän hän ne pysäyttää. Hän nousee kuin suuri tuuli ja vie
vihille morsiamensa.

Aamulla tuli Juha Rasoon kuulemaan, millä kannalla asiat olivat.
Sillä kannalla olivat, että Kalle todella puki ylleen pyhävaatteita
lähteäkseen pappilaan. Helena oli kuitenkin saanut päähänsä, että Juha
menisi pappilaan.

— Sama se minun puolestani on, kuka sinne menee, sanoi Kalle äreästi.

Häntä suututti aika lailla, mutta hän ei uskaltanut päästää valloille
harmiansa: Helena olisi vielä viime hetkessä voinut panna vastaan koko
naimahanketta. Naiset ovat kuin ovatkin niin konstikkaita, ettei niistä
koskaan tiedä, minne niiden mieli kääntyy. Menköön vain Juha, koska on
valmistanut itsensä hänkin.

— Kun Helena illalla pyysi, selitti Juha. — Samahan se minulle on...

— Minä olisin mielelläni mennyt, huomautti Kalle eteisessä veljelleen,
— sillä olisin tahtonut sanoa papille pari totuuden sanaa. Kyllä kai
ne sinulta jäävät sanomatta!

Juha katsahti häneen pitkään. Kalle oli oikeassa. Juha kyllä tiesi,
että pastori oli aiheuttanut hänen sisarelleen paljon surua, mutta hän
ei saa pastorille mitään sanotuksi.

— Mene sinä! ehdotti hän.

— Mene nyt vain sinä, koska kerran Helena niin tahtoo.

Helena oli vakuuttunut siitä, että Juha palaa pappilasta tyhjin toimin.
Ettäkö Jaakko Sand antaisi hänet, Helenan, morsiamensa, muille? Eikä
anna!...

Hän oli näkevinään sen pienen pojan kasvot, joka oli käynyt viemässä
kasimatoja Saarlan herroille, ja hän olisi ollut valmis painamaan sen
sydäntään vasten ja hyväilemään sitä omanaan. Kaikki hän antoi anteeksi
Jaakko Sandille. Sellaisenaan hän häntä rakasti.

Juha viipyi ja Helena kävi levottomaksi. Olihan hän varma asiastaan,
mutta hän pelkäsi kuitenkin. Hän oli lopulta aivan sairaana
jännityksestä, toivosta ja pelosta. Hän vartioi kangaspuillaan
salavihkaa veljensä tuloa ja erotti hänet jo kaukaa. Ja silloin hänen
olisi tehnyt mieli juosta häntä vastaan kysymään, kuinka oli käynyt,
mutta hän keräsi voimansa ja jäi kangaspuilleen istumaan. Eikä hän
liikahtanut silloinkaan, kun kuuli portin aukeavan ja lisahtavan
kiinni. Juhan askeleet tulivat kuistille asti. Helena yhä vain puri
huuliaan ja sydän löi niin, että tuntui päähän ja käsivarsiin asti.

— Nyt on kaikki reilassa, sanoi Juha vihdoin ovelta ja silloin Helena
käänsi päätään.

Ei hän kysynyt sanoin, mutta hän kysyi silmillään. Sillä hän ei
todellakaan käsittänyt, mitä Juha tarkoitti.

— Mitäs pastori sanoi? kysyi Kalle, joka kiireesti oli lähtenyt
tulemaan pellolta, kun oli huomannut veljensä pihassa.

— Mitäs hän sitten... Sanoi vain, että jo onkin aika mennä miehelle,
ennen kuin hiukset harmaantuvat. Ja Haimala on komea talo.

Juha ei osannut koristella asioita.

Jos joku toinen olisi tämän sanoman tuonut, niin Helena varmaan olisi
kirkaissut vastaan: sinä valehtelet! Mutta nyt hän vain tuijotti
veljensä tyyniin kasvoihin. Sitten alkoi veri kiehua ja velloa hänen
päässään, korvissa kohisi ja soi, itku ja valitus pyrkivät purkautumaan
esille. Hän kääntyi kankaaseen päin ja rupesi selvittämään käämejä,
jotka olivat kopassa. Mutta ne hämääntyivät hämääntymistään hänen
käsissään ja niitä oli lopulta yhtä mahdoton selvittää kuin hänen oman
elämänsä vyyhtejä.

Kalle Kustaanpoika asteli äkeissään edestakaisin lattialla. Häntä
harmitti pastorin puhe. Että kehtaisikin!

— Mutta me pidetäänkin Helenalle sellaiset häät, että niitä kelpaa
katsella! sanoi hän leveästi.

— Paras, että jo viedäänkin sana Emma Klingalle, huomautti Iita.

— Kyllä minä vien mennessäni, lupasi Juha.

— Ja nämä häät vietetäänkin heti, kun kolmas kuulutussunnuntai on ohi.

— Mitäpä niistä säästää. Helenan tavarat ovat vuosikausia olleet
valmiina. Tupulttiakin jäi vielä noiden häistä ja Marjaana tuo Lumiasta
lisää.

— Entäs häähame — saako sen pian?

— Voi, voi! Häthätäähän sen kaupungissa teettää, naurahti Aliina,
Rason emäntä.

— Eiköhän vain olisi parempi, että teettäisit mustan? ehdotteli Iita.
— Kun ei talonpojilla ole tapana käyttää valkoista.

— Teetä vaikka silkistä! sanoi Kalle ja sylkäistä roiskautti uunin
nurkkaan.

— Helena, sanoi Iita lujalla äänellä, — mitä sinä nyt hämäät sitä
käämikoppaa. Heitä nyt se ja tule puhumaan... Mitä ajattelet siitä
hameesta?

— Hyvä se on, vastasi Helena väsyneesti.

— Mikä? Mustako?

— Niin, musta.

Helena, joka ennen oli pannut kaikkea vastaan, myöntyi nyt kaikkeen,
ja sisaret iloitsivat hänen taipuvaisuudestaan. Sellaiset pahat,
heleät pilkut kyllä paloivat hänen poskillaan, mutta tottapahan kaikki
vielä tasaantuisi. Helena osasi olla tyyni, jopa iloinenkin, sillä hän
oli sen niin päättänyt, ettei häntä niissä häissä nähdä eikä kuulla.
Puuhatkoot, laittakoot! — ei hän niihin häihin tule.

Sunnuntaina luki pastori Jakob Sand saarnastuolista kuulutuksen. Se
herätti suurta hämmästystä. Ihmiset kääntelivät ja katselivat toisiinsa
ja muijat kuiskailivat minkä ehtivät. Rason Iita istui Annastiinan
ja vanhan emännän kanssa Joutsian penkissä. Hän istui suorana kuin
kynttilä ja hänen sisunsa paisui pahasti, kun hän näki papin niin
silmiä räpäyttämättä lukevan Helenan nimen. Eikö tuo mokoma tosiaan
yhtään hävennyt?

Haimala toi morsiamelleen komeita lahjoja. Se se oli silkki! Siinä
oli vallan ruohonpäinen pohja ja suuret, punaiset kukat, ja se oli
mahdottoman iso, laidoissa pitkät, ruusulliset hetaleet! Sitten oli
kultainen rintaneula ja paksu, kultainen sormus. Kauniita olivat!
Helena piti kauniista tavaroista eikä hän voinut sille mitään, että
hänen sydämensä heltyi, kun hän lahjoja katseli.

Ei ollut mies kitsas, kun noin antoi. Ja niiden lahjojen ansiota
varmaan oli, että Helena pysyi niin sävyisänä koko sen sunnuntain,
jolloin Haimala oli Rasossa käymässä.

Viikolla tuli vielä lisää lahjoja: musta pukukangas, hyvin paksua,
koreata kangasta ja kukkaiskortti, johon oli painettu sanat: onnea
ja menestystä. Ne huvittivat Helenaa: näytti siltä kuin mies olisi
ollut oikein rakastunut. Se oli sentään hiukan hauskaa. Vaikkei Helena
hetkeäkään aikonut hänelle mennä.

Jaakko Sandia ei näkynyt eikä kuulunut eikä hän lähettänyt
minkäänlaista sanaa. Helena odotti, mutta hän ei tullut. Toisena kuulutussunnuntaina
olisi morsiamen pitänyt mennä kirkkoon, mutta
hän ei mennyt, istui vain kotona ja kuvitteli, minkä vaikutuksen se
pastoriin tekee, kun hän sai kuulla, että Helena vedettiin hengettömänä
järvestä... Hiukset märkinä, silmät nurin, yllä silkkinen häähame...
Hän itki itsekin, kun tätä surkeutta ajatteli. Siinä sitä sentään on
kostoa Jaakko Sandille.

Mutta Kalle, joka kolmantenakin sunnuntaina oli kirkossa, kertoi, että
pappi taas oli kuuluttaa paukuttanut ilmoituksen saarnastuolista,
jotta kirkko kaikui. Lisäksi hän oli ilmoittanut senkin, että hän
on saanut virkavapautta kuukaudeksi ja matkustaa pois, sekä että
naapuriseurakunnan kappalainen lauantaina tulee pappilaan, toimittaa
kansliatyöt ja saarnaa sunnuntaisin.

Pois! Aaa! Ei sentään saa olluksi vihkimässä! päätteli Helena ja tunsi
häijyä riemua. Mutta samassa hänen epätoivonsa kasvoi, sillä hän tunsi,
että nyt katkesi viimeinenkin toivon lanka: hän oli sentään kaikesta
huolimatta elänyt siinä luulossa, että Jaakko Sand vieläkin jollakin
lailla ehkäisee koko avioliiton. Ei enää ollut kuin toista viikkoa
häihin. Oli tehtävä jokin päätös.

Helena olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei osannut. Hän itki ja
väänteli käsiään, hän huusi Jumalan nimeä, mutta ei saanut lohdutusta.
Hän kävi tarkastamassa rantaa pellon alla, mutta se oli niin matala,
ettei siihen olisi kuollut. Hän katseli jo suuren kiven, jonka hän
päätti sitoa kaulaansa. Mutta kun hän sitten ajatteli nuoraa, joka
leikkaisi ihoa, tuntui niin hirveältä, ettei voinut ajatella eteenpäin.

Hän rupesi pelkäämään, ettei hän uskaltaisi tehdä itsemurhaa, ja
rukoili jo Jumalalta voimia siihenkin. Jos hirttäisi itsensä: sitoisi
nuoran korkealle puun oksaan, nousisi siihen tuolilta ja potkaisisi
tuolin pois altaan. Silloin se olisi tehty... Mutta hänen sydämensä
vapisi kaikkea tätä ajatellessa, ja ahdistus yhä suureni, jota likemmä
häät tulivat.

Kun saisi edes kaiken ikänsä elää täällä Rasossa naimattomana!
Saisihan toki elää! Hän tunsi, että hän vielä oli nuori ja että hän
eli mielellään. Mutta Kalle, Iita ja Marjaana eivät tahtoneet kuulla
naimattomuudesta puhuttavankaan. Sellainen häpeä tulisi vielä, niinkuin
ei olisi ollut häpeää kylläksi.

Häät lähenivät lähenemistään. Rasossa leivottiin, pantiin olutta ja
häärättiin. Häähame kahisi orrella tyttöjen luhdissa, myötäjäisarkut
olivat valmiina. Kaupungista tuotiin tavaroita.

Alkuviikosta oli pastori Sand lähtenyt matkalle, ei tiedetty minne.

Pari päivää ennen häitä lähetettiin morsiamen tavarat talon lihavilla
hevosilla Haimalaan. Oli siinä myötäjäisiä! Kaksi kovasti ahdettua
kuormaa! Kun miehet palasivat Haimalasta, eivät he kylläksi osanneet
kehua taloa. Komeat olivat paikat, pellot suuret, uusi kivinavetta ja
hyvänä heitä oli pidetty. Kauroja ja kylvöheiniä annettiin hevosille
niin paljon kuin vain syödä viitsivät ja miehiin mätettiin viinaa ja
lihakeittoja niin paljon kuin vain mahtui. Tuliaiskestejä valmistettiin
jo sielläkin. Oli tapettu lehmä ja lampaita ja vasikoita piti vielä
tapettaman. Sanoivat, että vieraita odotettiin yli kahdensadan hengen.
Ja piiat puhuivat sellaisiakin, että portit olivat narisseet niin
pahasti, ihan kuin olisi ollut jokin onnettomuus tulossa, ja koirien
sanoivat kaivaneen kuoppia kuin kuoleman edellä. Mutta mitäpä niistä
sellaisista! Turhia puheita vain.

— Mitä niitä sellaisia tarvitsee kertoakaan? sanoi Marjaana harmissaan
ja rupesi avaamaan tuliaiskoppaa, joka oli lähetetty Haimalasta. —
Tule pois, Helena, katsomaan!... Vai niin oli talo komea!

Marjaana koetti sotkea pois renki Villen viimeiset sanat, mutta piiat,
jotka olivat keittiössä, katselivat peloissaan toisiinsa, ja ainoa,
mikä koko puheesta oli jäänyt morsiamen korviin, oli puhe narisevista
porteista ja koirien kaivamista kuopista.

— Eivätkös sitten kertoneet siitä valkoisesta rouvavainajasta? kysyi
hän kalpeana kuin vaate.

— Eivät tainneet puhua mitään, sanoivat miehet ja katselivat toisiinsa.

Marjaana nosteli kopasta systerkakkuja, piparkakkuja, vehnäleipiä,
vierreleipiä ja juustoja. Helena tuijotti koppaan ikään kuin
hänen edessään olisi ollut avonainen hauta ja hän oli kuulevinaan
ruosteisten, vanhojen porttien narisevan ja vinkuvan.

Hän lymysi metsään ja käveli siellä yksin. Hän katseli vahvoja puun
oksia ja ajatteli, kuinka hän asettaisi tuolin. Ei hän kauankaan saanut
olla rauhassa, aina häntä ruvettiin huutamaan ja hakemaan.

Häitten edellisenä iltana, kun talo jo oli täynnä vieraita ja
sulhanenkin Kallen ja Juhan kanssa käveli katselemassa Rason
viljelyksiä, välähti hänen päähänsä uusi hyvä ajatus: hevoshaassahan,
ihan lähellä, on lähde — musta, puhdistamaton, syvä lähde. Jos hän
sinne hyppää, vaipuu hän pohjattomuuteen eikä pääse ylös, vaikka
tahtoisikin. Ja hänen piti mennä sitä lähdettä tarkastamaan, mutta
Marjaana sai taasen kiinni! Marjaana piti häntä silmällä kuin
vuorenpeikko saalistaan.

— Muista nyt, ettet tuota suvullesi häpeää, puhui hän yhtä mittaa,
kuiskaten ja katsellen Helenaan kalseasti kuin tottelemattomaan
piikatyttöön.

Helena yritti jo suuttuakin, mutta ei hän sitten jaksanutkaan, kun
hänen sisässään oli ikään kuin pakottava pahka.

Tietysti vieraatkin huomasivat, että morsian oli kummallinen. Toista
oli sen morsiamen, joka viimein tässä vihittiin! Sulhanen tuntui
hiljaiselta, ystävälliseltä mieheltä, ei vaivannut morsiantaan
kysymyksillä, katseli häneen vain kaukaa ikään kuin peläten.

— Kyllä se siitä tasaantuu, selitti Kalle hänelle vakuuttavasti.

Häitten edellinen yö oli Helenalle vaikein. Hän ei saanut silmiinsä
unta. Hän kuuli kaikenlaisia ääniä, hän näki kaikenlaisia kasvoja.

Milloin hän luuli Annaliisan pojan istuvan rintansa päällä, milloin
Haimala kuristi häntä kurkusta, milloin pastori nosti hänet syliinsä
hevosen selkään ja läksi viemään pois. Milloin Haimalan valkea rouva
astui hänen luokseen äänettömin askelin, levitti kylmän sylinsä häntä
vastaan ja huulet liikkuivat ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa:
tervetuloa! Joka kerta kun Helena heräsi, oli hän kuin uitettu. Yö
olikin tukahuttavan kuuma ja taivaanrannalla salamoi myötäänsä. Helena
kirkaisi pari kertaa niin, että vieraat viereisessäkin huoneessa
heräsivät. Hän oli nähnyt unta, että hänet oli haudattu elävältä.
Marjaana torui ja käski nukkumaan, mutta terveen unen päästä ei Helena
saanut kiinni, ja kun hän aamulla nousi, oli hän aivan kuin sekaisin
päästään. Ei hän enää muuta ajatellut kuin sitä, miten hän pääsisi
karkaamaan lähteelle.

Mutta hän ei päässyt ja hän rupesi pelkäämään, ettei pääsisikään. Hän
tekeytyi viekkaaksi, koetti olla olevinaan tyyni ja hilpeä, jotta
saisi ihmiset viekoitelluiksi luotaan. Mutta Annakaisa oli alituisesti
ääressä, ja vieraita tuli tulemistaan, puheltiin ja naurettiin ja hänen
piti olla sukulaisten joukossa.

— Kyllä se nyt on hikevätä, sanoivat vieraat. — Siitä tulee pian
ukkonen.

He toivat hänelle lahjoja, kuka pitsiä lakanaan, kuka pöytäliinan, kuka
lusikan, kuka hopeoidun leipäkorin. Mutta Helena päätteli ainoaksi
pelastuskeinokseen paeta silloin, kun oli mentävä pukeutumaan.

Pako oli järjestettävä viisaasti ja viekkaasti, ettei kukaan saisi
tehdä sitä tyhjäksi.

— Pappi voi pian tulla, sanoi Marjaana. — Lähde pois pakariin
pukeutumaan. Emma Klinga on jo siellä.

— Paikalla, sanoi Helena ja hänen poskilleen puhkesi heleä puna.

Hän läksikin menemään, mutta vilkaisi taakseen, huomasi Marjaanan
menevän poispäin ja kiersikin pirttirakennuksen kulman. Hän pudottautui
suureen ojaan ja aikoi pelastua sen suojassa. Pelto oli niin onnettoman
aukea! Hän luuli kuulevansa ääniä ja lyyhistyi ojan pohjalle. Herra
Jumala, auta vain tämän kerran, auta, auta! Minä olen niin onneton,
minä olen hullu, en minä ole viisas!

Hänen sydämeensä koski, henki ei tahtonut kulkea. Entä jos hän tässä
tukehtuukin!

— Tänne hän meni! kuului Annakaisan ääni täynnä valitusta ja hätää. —
Voi että minä, onneton, sen päästinkin silmistäni!

Helena kuuli äänet ikään kuin hyvin kaukaa. Oli se sentään suloista,
että joku häntäkin itki! Hän tunsi kohoavansa ja laskeutuvansa kuin
aaltojen päällä. Äkkiä hän suistui hyvin syvälle eikä enää tietänyt
mistään.

Hän heräsi siihen, että tytöt pyyhkivät hänen kasvojaan ja taluttivat
häntä pellon poikki pakariin, missä häävaatteet odottivat. Joku pesi
hänen otsaansa kylmällä vedellä, sitten tuotiin etikkaa ja joku pani
viiniä hänen suuhunsa. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen ja häntä
värisytti sanomattomasti. Mutta hän ei enää vastustanut, hänelle sai
tehdä mitä hyvänsä. Sillä jännitys oli lauennut, vastustusvoima oli
poissa.

Hänet puettiin koreaan mustaan silkkihameeseen, päähän pantiin
tekomyrtinkukkia ja hartioille pitkä kahiseva harsokangas. Kun hänen
piti nousta seisomaan, hänen kasvonsa olivat yhtä valkeat kuin harso,
eivätkä jalat olleet kuin hänen omiaan.

— Pitäkää hänestä kiinni, kuiskasi Marjaana sulhaselle, — ettei hän
pyörry.

Mutta hän jaksoi kuin jaksoikin sulhasen rinnalla astua papin eteen.
Kysymyksiin hän vastasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut mitään, mutta
oli sentään nähty hänen huultensa liikkuvan ja olihan sitä siinäkin.

Päivällispöydässä hän istui kuin unissaan ja katsahti silloin tällöin
sulhaseensa salavihkaa, ikään kuin tämä olisi ollut ventovieras mies,
jota hän varovasti tarkastelee. Osasi hän sentään vastata vieraitten
kysymyksiin ja hän söikin hiukan. Herrasväen mielestä hän oli kaunis
ja intresantti morsian. Ei hän ottanut osaa tanssiin, mutta se ei
herättänyt suurtakaan huomiota, sillä sulhanen ei ollut tanssimiehiä.
Koko yö valvottiin, tanssittiin ja juotiin.

Ainoastaan morsian makasi, makasi niin sikeässä unessa, ettei herännyt,
vaikka ukkonen kävi niin hirveästi, että ikkunaruudut helisivät ja yö
tuon tuostakin kävi valoisaksi kuin päivä. Harvoin näin syksyllä niin
kovaa ukkosilmaa olikaan.

— Onhan se poloinen kauan valvoa kituuttanut, kuiskasi Annakaisa
Juhalle, — mutta luonnotonta tämä uni kuitenkin on.

Hän itki Helenaa jo aivan kuin kuollutta. Juhakin pelkäsi kovasti. Muut
sisaret pistäytyivät hekin silloin tällöin katsomassa Helenaa. Iita
koetti ääneti hänen rintaansa ja läksi pois, tuntiessaan että hän aivan
tyynesti hengitti. Eivät he mitenkään olisi tahtoneet, että sulhanen ja
vieraat olisivat saaneet tietää morsiamen oudosta makaamisesta.

— Herättäkää hänet! ärähti Kalle, — saa hän nyt tämän yön jaksaa
valvoa. Nukkukoon Haimalassa!

Mutta Annakaisa asettui Helenan eteen eikä enää päästänyt ketään
likelle.

— Antaa raukan nukkua! pyysi Juhakin. — Pääseehän edes tämän hetken
kärsimästä.

Kalle paiskasi oven kiinni ja Juha ja Annakaisa jäivät kahden Helenan
kanssa

— Jollei hän herääkään! kuiskasi Annakaisa ja purskahti uudelleen
itkuun.

Juha koetteli Helenan ruumista ja rauhoittui jonkin verran, sillä hän
hengitti tyynesti ja ruumis oli lämmin.

Huone sävähti häikäisevän valoisaksi ja jyrinä tärisytti ruutuja ja
rakennuksen perustuksia. Morsiamen musta silkkipuku kiilsi, harso solui
pitkänä sumuvyönä alas lattialle, kukat kruunussa loistivat kylmän
valkoisina. Mustat hiussäikeet kimmelsivät, kasvoilla oli lämmin väri,
mutta suu oli tuskallisesti kiinni puristettu.

Juha seisoi ja katseli häntä. Kuinka kovasti hän sentään oli muuttunut
viime vuosina juhannusta. Hän oli ennen ollut kuin elohopea, kuin puro keväällä,
kuin lintunen ennen. Pappi, pappi hänet oli tuohon kaatanut!
Ensi kerran eläissään Juha tunsi ihmeellisen katkeruuden nousevan
rintaansa. Hän vihasi pappia!

Aamulla Helena heräsi. Ja silloinpa vasta hän oli oudon näköinen! Mikä
kumma hänet olikin siihen määrään osannut muuttaa yhdessä yössä? Hänen
kasvonsa olivat ikään kuin paisuneet ja kovettuneet ja silmät olivat
kuin sammuneet. Hän käveli väsyneesti kuin vanha vaimo.

Marjaana, Alviina, Annastiina ja muut omaiset pelkäsivät hänen seonneen
ja odottivat kauhistuksissaan, että hän tekisi joitakin hulluntöitä.
Mutta ei hän tehnyt mitään. Tosin ei sitä saatettu vierailta salata,
että hän oli kuin kipeä, mutta ei tapahtunut mitään pahempaakaan.
Vastaan panematta hän täysissä helyissään nousi rattaille miehensä
viereen.

Siinä hän äkkiä kävi kiinni päähänsä ja kysäsi:

— Mikä minun päässäni on?

Marjaana oli paikalla vastaamassa:

— Älä nyt turhia höpise! Kruunuhan se on! Lähdetään pois nyt!

Ja klarinetit ja viulut pantiin soimaan ja hääsaatto, likelle
neljäkymmentä hevosta, läksi liikkeelle Haimalaa kohti.

VI

Kuka oli Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hän, joka oli musta kuin
paholainen ja jonka ääni oli halkaisemaisillaan pienen puukirkon?

Niin, kuka oli Jakob Sand?

Hän oli pienenä jäänyt orvoksi köyhistä vanhemmistaan ja rikas
sukulaisperhe oli ottanut hänet kasvatikseen. Hänestä kasvoi kaunis
ja vilkas poika, eikä hän suotta ollut lukkarin lapsi — ääni hänellä
oli sellainen, että vanhat ihmiset jo aikoja siten olivat ennustaneet
hänelle kuolemaa. Hän lauloi jo ennen kuin osasi puhua.

Hän herätti huomiota minne vain tuli. Hän oli hilpeä ja vallaton, vapaa
käytökseltään ja sukkela suustaan. Hän oli kaikkien tätien suosikki ja
monen tytön ensi lempi. Mutta setä, joka hänet oli kasvattanut, toivoi
hänestä suurta. Valtiomiestä setä hänestä odotti — Suomi tarvitsi
juuri sellaista, joka osaisi liikkua suuressa maailmassa, puhua puuta
heinää kauniissa muodossa, mairitella naisia ja yletä ylenemistään...

Nuori Jakob tunsi itsekin mahtinsa. Hän otti aivan tietoisesti vastaan
tätien huolenpidon ja nuorten naisten hymyilyt. Hän käyttäytyi
voittajana tanssiaisissa ja sankarina kutsuissa. Mutta tämän ohella oli
hänessä jokin herttainen elämänhalu, joka miedonsi voitonvarmuutta ja
itsetietoisuutta. Yksi piirre hänen luonteestaan puuttui, joka teki,
etteivät sedän loistavat suunnitelmat häntä houkutelleet. Hän ei ollut
kunnianhimoinen. Hän otti mielellään vastaan, mitä hänelle valmiina
annettiin, mutta hän ei ponnistellut tavoittaakseen onnea. Eikä onni
useinkaan tule ilman muuta. Se pysyttelee tavallisesti varustusten
takana ja ihmisen täytyy lähteä sitä valloittamaan ja voittamaan.

Mahdollisesti Jakob Sand olisi ottanut vastaan loistavan aseman ja
ehkä pystynyt pitelemään siitä kiinnikin, jos hänen kasvatusisänsä
olisi tuonut sen hänen käsiinsä. Mutta sattui jotakin, joka muutti koko
miehen: hän rakastui. Ja sen jälkeen hänelle ei enää ollut muuta nimeä
taivaassa eikä maan päällä kuin nimi Editha.

Editha-neiti oli vasta kuudentoista vanha, kun heidän tiensä veivät
yhteen. Jakob Sand oli kuullut hänen nimeään mainittavan ja tyttö oli
kuullut mainittavan Jakob Sandin nimeä. Sillä molemmat olivat pienen
kotikaupunkinsa tähtiä. Mutta vasta nyt he näkivät toisensa. Silloin
Editha oli jo toisen kihlattu morsian ja häihin oli vain muutama päivä.

Heidät pantiin kahden puolen soittokonetta salissa, jossa kruunut
paloivat, lasit kilisivät ja silkki kahisi. Heidän piti laulaa duetto,
jossa kuvattiin, kuinka ruskot välkkyvät alloilla, kuinka myrsky herää,
nousee ja tärisyttää voimallaan meret ja maat... Laulu loppui sanoihin:
”silloin, silloin riennä oi armaasi syliin...”

Editha oli korkeavartinen, sorja ja suora, iho kellahtava ja puhdas,
sieraimet läpikuultavat, huulet punaiset, kulmakarvat kuin mustalla
liidulla piirretyt, hiukset tummat, laheat, silmät syvät ja siniset
kuin meri. Hän tuntui puhtaalta, ujolta, luoksepääsemättömältä. Hän
ei ollut lämmin. Hänessä nukkui jokunen maailma, jota hän ei varmaan
itsekään aavistanut olevan. Hänessä oli jotakin ylhäistä ja kirkasta,
joka teki, että hän vaikutti kuin nuori kuusi huurteessa. Mutta samalla
hänessä kuitenkin oli jotakin, joka kutsui luokseen ja houkutteli,
hyväili ja hurmasi. Hän oli kuin valkoinen lilja, jonka lehdet ovat
niin läpikuultavan kirkkaat, ettei niihin raski käsin kajota, ja joka
kuitenkin lemuaa pyörryttävästi ja juovuttavasti. Varsinkin laulaessa
värisi äänessä, silmissä, koko olennossa uinuva, ihmeellinen maailma.
Oli kuin olisi raotettu ovea johonkin pyhään... Ensin tuijotti hänen
katseensa jonnekin kauas pois, mutta kun ääni sitten alkoi juosta ikään
kuin yhdeksi vedeksi toisen äänen kanssa, velloa ja pauhata toisen
äänen kanssa, upposi silmäkin silmään ja tuntemattoman pyhän portti
aukeni aukenemistaan...

Kuulijat olivat haltioissaan. He tahtoivat kuulla yhä enemmän
ja enemmän. He eivät laisinkaan päästäneet laulajia poistumaan
soittokoneen luota.

Ja nuoret lauloivat. Kaikki mitä he esittivät, oli heille ennestään
tuttua, mutta kaikkeen tuli kuin uusi henki. Ihmeellistä se oli! He
unohtivat, että muita oli huoneessa ja maailmassa ja kävivät toisilleen
tutuiksi, ikään kuin he samana hetkenä olisivat syntyneet tähän
maailmaan, ikään kuin he kaiken ikänsä olisivat astelleet käsi kädessä,
silmä silmään vaipuneena, ja ikään kuin heidän olisi määrä koko ikänsä
astua sillä lailla.

Mutta se oli vain harhaa.

Sulhanen tuli, selitti, että oli laulettu tarpeeksi ja talutti pois
Edithan.

Sinä iltana hymyili Jakob Sand ensi kerran väkinäisesti. Helppoa
oli ennen ollut kuunnella mairittelua, mutta tänä iltana se tuntui
työläältä.

Portti pyhään oli sulkeutunut ja Jakob Sand oli jäänyt ulkopuolelle.

Sen illan jälkeen hän kulki päivin kuin unissaan, sivellen kädellä
otsaansa, mutta viskeli yön unetonna vuoteellaan. Oliko se ihme: kun
ihminen on päässyt raottamaan paratiisin porttia ja kun siitä on
käännetty takaisin!

Siitä illasta lähtien kääntyi hänen tiensä elämän korpiin, missä
kallioseinät ovat jyrkät ja terävät, missä orjantappurapensaat
rehoittavat punaisinaan kukkia ja okaita ja kivet kasvavat
verenkarvaista sammalta... Ei uskoisi, että yksi ilta saa sellaista
aikaan, että kahden ihmisäänen solina yhdeksi vedeksi valaistussa
salissa, keskellä ihmishumua, matkaansaattaa sellaista. Ja kuitenkin se
on totta ja tavallista ja monen elämän on sellainen iltahetki pilannut.

Se ilta herätti eloon vaistot, jotka olivat tulleet perintönä sekä
isältä että äidiltä ja jotka siihen asti olivat nukkuneet. Nuori Jaakko
särki saippuakuplina kasvatusvanhempiensa toiveet ja hävitti paljon
rahaa. Hän koetti jos jotakin alaa, mutta ei hänen toimillaan ollut
muuta määrääjää kuin tarve saada elää Editha-rouvan läheisyydessä.
Monien vaiheiden jälkeen tuli hänestä hengen mies, Keihäsjärven pappi.
Siihen aikaan päästiin suurten suosituksilla pitkälle.

Kaikki on totta, mitä pitäjällä puhutaan Jaakko Sandista, pastorista.
Naiset, nuoret kalpeat aviovaimotkin, jotka tulevat pappilaan asialle,
ovat vaarassa. Jumala varjelkoon rippikoululapsia, jos pastori on sillä
päällä...! Hän on ollut kaatumaisillaan hautaan siunatessaan ruumista,
niin humalassa on hän ollut. Ja hän on tullut jumalanpalvelukseen
suoraa päätä metsästysretkeltä, ja hänen koiransa ovat vinkuneet
sakaristossa keskellä saarnaa. Sekin on totta, että hän ottaa vastaan
lahjoja — mitäs teet, kun on niin huono palkka, että kaikki menee
siihen, mitä kurkku vaatii, eikä riitäkään — ja kuitenkin pitäisi
olla vaatetta ruumiin verhoksi! Mitä hänen hurskas seurakuntansa
sanoisikaan, jos hän esiintyisi sellaisena, jollaiseksi Jumala on hänet
luonut!

Amanda, pappilan taloudenhoitajatar, tietää pastorin asiat tarkalleen.
Mutta ei kerro mitään, hän on siksi lähellä pastoria. Jaakko Sand
saattaa aamuisin herätä aika kolinaan.

— Noo, Amanda, mitä perhanaa sinä siellä...

— Eikös pastori jo nouse?

— Mikäs on hätänä?

— Toivat lasta ristille.

— Tähän aikaan! Mitä se on?

— Eikös pastori muista, että on pyhä?

— Helkkarissa — onko pyhä! Odottakoot... Keitä he ovat?

Amanda menee kysymään kenen lapsi on ja sill’aikaa haukottelee pastori
ja venyttelee sängyssään. Ohhohhoijaa!

Amanda avaa ovea.

— Hakolan torpasta sanovat olevansa. Torpanväen lapsi.

— Odottakoot!

— On niillä voita. Taitaa olla parin naulan verran.

— Odottakoot.

— Kyllähän ne sanovat, että lapsi on heikko ja kuolee...

— Niinhän ne aina sanovat. Parempaan talteen pääsisi. Odottakoot!

Pastori rupeaa vitkalleen nousemaan. Mutta jos tuliaisina on kokonainen
lehmänkinttu tai vasta-ammuttu metso, niin silloin pitää pastori
kiireempää.

On tapahtunut sellaistakin, että pastori on juonut kirkkoviinin
kalkista, niin ettei ole riittänyt ehtoollisvieraille.

Se on totta: langennut on Keihäsjärven pappi, niin syvälle langennut
kuin ikinä kukaan seurakuntalaisista, mutta onko kukaan koskaan voinut
katuakaan syvemmin kuin hän? Tomussa hän on maannut maassa. Koko
seurakunnan nähden on hän saarnastuolissa itkenyt syntejään. Hän on
totisesti tuntenut Jumalan ankaran käden rusikoivan itseään suurten
syntiensä takia.

— Että minä kuitenkin painuin katselemaan liljan pohjalle, sinne missä
heteet nousivat suurina, kainouttaan väristen ja raskaina lemua ja
kukkaispölyä! huokailee hän itsekseen. — Herra armahda, armahda minua!

— Mutta jollen minä olisi painunut katselemaan liljaa, niin ei minun
elämässäni olisi mitään, ei olisi sitä yhtä ainoaa hetkeä, ei olisi
sitä yhtä ainoaa nimeä, ei olisi minulla Edithaa eikä mitään. Tyhjyyttä
vain...

— Jos minä olisin saanut sinut omakseni, sinä lumivalkoinen Editha!...
Minusta olisi tullut mies, minä olisin tehnyt työtä, minä olisin
taistellut... Mutta sinä olit toisen oma jo silloin, kun meidän
hetkemme leimahti.

— Haaska minä olen! pääsee pastorilta toisinaan aamulla, kun hän
pää raskaana herää ja valjusta hämärästä päättelee, että mahtaa olla
nousemisen aika. Kurkussa polttaa ja rinnassa närästelee. Hän nostaa
päänsä tyynystä, saa jalat yli sängynlaidan, huppuroi kaapille ja tekee
kädellään tottuneen liikkeen hyllyyn päin: tapaa sieltä pullon ja
tahmean lasin... Ahhahhah! kuinka tekee hyvää!

Amanda liikkuu ruokasalissa. Saisi tulla tekemään tulta pesään.
Huoneessa on niin kylmä että jäätyy... Sellaiseenkin kuin tuo Amanda
on hän tyytynyt! Hän on hänen ainainen hätävaransa, hän ymmärtää pitää
suunsa kiinni ja kääntää asiat parhain päin seurakunnan silmissä.
Välttämätön on hänelle Amanda... Hyi sentään!

Alussa hän oli taistellut, hän oli itkenyt ja kamppaillut luontonsa
kanssa. Hänen voimansa olivat juosseet kuiviin ja hän oli kärsinyt
tuskaa, joka oli miltei sietämätön.

Editha kyllä oli tunnustanut hänelle rakkautensa. Hän oli antanut
hänelle sielunsa. Sen olisi hänen mielestään pitänyt riittää
rakastetulle miehelle. Sillä Edithalle merkitsi ruumis niin vähän.
Tosin hän halusi nähdä Jakob Sandin, tosin hän halusi kuulla rakasta
ääntä, tosin hänen teki mieli tietää, että Jakob Sand oli hänen
lähellään. Mutta muuta ei Editha tarvinnut. Hänen oikeuskäsitteensä
vangitsi vaistomaisesti kaiken muun ikävän.

— Jos sinä tietäisit, puheli hän, — kuinka ilma muuttuu
toisenlaiseksi, kun sinä tulet taloon. Minä luulen, että tuntisin sinun
tulosi hengityksessäni, vaikka olisin sokea ja vaikkei kukaan siitä
minulle ilmoittaisi.

Ja sitten hän vaipui sanattomana tuoliinsa, hienot, kalpeat kasvot
onnellisessa hymyssä, ikään kuin päivä olisi niin paistanut.

Mutta Jakob taisteli itsensä kanssa, sillä hänen teki mieli oikaista
väkevät käsivartensa ja nostaa lilja syliinsä, sydämelleen, huulilleen.

— En tiedä, tarvitseeko minun edes sinua nähdä, jatkoi Editha, —
kunhan vain tiedän, että sinä minua ajattelet. Minä ajattelen sinua
aina, aina. Ja minä saatan sinut nähdäkin heti, kun suljen silmäni...

Hän oli kevät, hän oli kukkanen, hän oli sininen taivas, hän oli viileä
vesi, hän oli kirkas aurinko. Olisi tehnyt mieli langeta polvilleen
hänen eteensä, painaa pää hänen helmaansa ja itkeä siinä kaiken ikänsä,
ikävässä ja onnessa.

— Ei sentään, virkkoi Editha samassa ja avasi silmänsä, jotka olivat
kuin sinertävä, pohjaton vesi, — kyllä on hyvä, että sinä olet täällä.
Anna minulle kätesi!... Voi, ettemme nähneetkään toisiamme aikaisemmin!

Ja silloin kävi tuskan värähdys yli hänen kasvojensa ja kädet
tarttuivat kovemmin tuolin nojiin. Mutta Jakob Sand syöksyi maahan
hänen eteensä ja kietoi käsivarret hänen jalkojensa ympäri ja pusersi
hänen polviaan vastaansa. Silloin Editha pelästyi ja vetäytyi pois. Hän
oli kuin joutsen, joka ei siedä, että sen höyheniä silitellään.

Näin oli ollut niinä onnellisina ensi aikoina, jolloin kukaan ei
vielä aavistanut heidän suhdettaan, ja kapteeni Ståhle kävi pitkillä
virkamatkoilla. Silloin Jakob Sand oli vielä hieno herra, paita puhdas,
parta ajettu, vaatteet hyvin tehdyt.

Sitten Editha-rouva tuli äidiksi, tuli vasten mieltään ja luontoaan.

Jakob Sand pelkäsi kadottavansa hänet, pelkäsi, että lapset
anastaisivat hänet kokonaan. Sillä suurin osa naisiahan on sitä
maata, että äitiys täyttää sekä heidän sielunsa että mielensä. Mutta
Editha-rouva ei ollut niitä naisia. Palvelijat hoitivat hänen lapsensa
ja niukasti hän niitä hyväili. Hän kärsi siitä, ettei hän niitä
rakastanut, hän olisi suonut, että ne olisivat anastaneet koko hänen
olentonsa... Ehkäpä ne olisivat sen tehneet, jos hän olisi rakastanut
niiden isää. Mutta nyt... Pitihän hän heistä tavallaan, mutta ei
niinkuin muut äidit. Hän ei voinut sille mitään!...

Kohtalo erotti Jakob Sandin ja Editha-rouvan vuosikausiksi.

Editha eli ikävissään, yksinään. Häntä paleli. Hän kävi yhä
kylmemmäksi, luoksepääsemättömämmäksi... Häntä paleli todella... Hän ei
enää voinut soittaa eikä laulaakaan, sillä kaikki hänen sisässään oli
ikään kuin seisahtunutta. Talvi näytti tulleen...

Silloin jokin laupias tai kirottu kohtalo taasen vei Jakob Sandin hänen
tielleen.

Mahdotonta oli pastorin enää silloin tyytyä naisen sieluun. Hän
tarvitsi sekä sielun että ruumiin — ainakin ruumiin. Mutta Editha
ei taaskaan tahtonut antaa muuta kuin sairaan, itkettyneen sielunsa.
Oi, siinä sielussakin oli kumma vetovoima! Jaakko Sand ikävöi sitä
sielua... Hän peseytyi, ajoi partansa, pani piian sukimaan takkiaan ja
läksi tavallista nuorempana ja parempana Saarlaan.

Majuri ei vartioinut heitä. Hän touhusi pelloillaan ja antoi heidän
laulaa. Ja he nuortuivat, verestyivät, hymyilivät ja katselivat
toisiaan sieluun ja silmiin. Mutta kerran hämärissä, kun Editha-rouva
päästi kätensä vaipumaan soittokoneen koskettimia vastaan, nojausi
taaksepäin ja sulki silmänsä, karkasi Jakob Sand hänen luokseen, otti
hänet syliinsä ja oli tukahduttamaisillaan hänet hyväilyillään. Silloin
pääsi Edithalta parahdus ja hänen pelästyksensä oli niin suuri, että
hän sairastui.

Majuri sai vihiä asiasta, arvasi loput, luulotteli enemmän kuin olikaan
syytä luulla ja ajoi pastorin talosta. Pastori oli raivoissaan.

Hiiteen sellainen hedelmätön rakkaus! Ei sellaisesta kostu kukaan!

Juuri silloin Helena sattui pastorin tielle. Se oli vain tavallinen
talonpoikaistyttö eikä pastori alussa katsellut häntä millään
tarkoituksella. Häntä oikeastaan vain huvitti saattaa hänet hämilleen.
Mutta sittemmin hän huomasi, että Helenakin oli suloinen nainen —
vaikka niin aivan toisenlainen kuin Editha! Synti oli yht’aikaa
mainitakin ylhäistä, luoksepääsemätöntä Editha-rouvaa ja pehmeää,
veikeää talonpoikaistyttöä, joka oli niin altis rakkaudessaan. Mutta
tuli todella aika, jolloin pastori kiintyi Helenaan ja aikoi hänet
naida. Huhu tuli tietenkin Editha-rouvan korviin eikä pastori olisi
uskonutkaan, että ylhäisessä Editha-rouvassa saattoi olla niin paljon
voimaa ja — vihaa.

Mitä Editha lieneekään majurille tehnyt, kun sai hänet leppymään! Sillä
majuri itse se oli, joka nouti pastorin Saarlaan ja majuri itse tarjosi
heille tilaisuutta kahdenkeskenoloon.

Editha astui pastoria vastaan kalpeana, silmissä loukattu ylpeys.
Tuomarina hän tuli, kylmänä kuin hautapatsas. Ja kauan sai Jakob Sand
rukoilla ennen kuin hän suli. Mutta kuinka ihana hän silloin oli! Kevät
hän oli ja kukkanen, eikä toista naista maailmassa ollut hänelle,
poloiselle Jakob Sandille — sen hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen.

— Kuin sinä olet minun ainoani, puhui Editha äänellään, joka oli kuin
soittoa. — Kun ei minulla ketään muuta ole!... Ja luuletko, että sinä
voisit tulla onnelliseksi talonpoikaistytön kanssa? Kuinka se olisi
mahdollista? Me kaksi, me olemme laulaneet yhdessä, meillä on sama
sielu — mitä yhteistä voi sinulla olla sellaisen kanssa!

Miten paljon vihaa ja ylenkatsetta hän saattoikin panna sanoihinsa! Hän
osasi myrkyttää äänensä kun tahtoi. Mutta Jakob Sandille oli se ääni
mieluisa, sekä silloin, kun se julisti vihaa ja kadotusta, että silloin
kun se julisti rauhaa ja rakkautta. Kun se ääni puhui, ei hän osannut
erottaa toisistaan hyvää eikä pahaa. Ei ollut mitään pahaa. Kaikki kävi
sen äänen solinassa hyväksi ja kauniiksi.

— Noo, joko te nyt olette sopineet? sanoi majuri astuessaan
huoneeseen. — Pelipöytä on jo valmiina ja pian pitäisi toisten saapua.
Etkö menisi, Editha, katsomaan, että saisimme totia!

Helena-raukka! Ei hän aavistanut, miksi pastori välistä oli niin
kuuma, välistä niin kylmä — kaikki riippui Editha-rouvasta.
Mutta ei rasolaistenkaan olisi pitänyt suorastaan työntää tyttöä
pastorille. Sillä ei mies muuta tarvitse kuin että tyttö on ihan hänen
otettavissaan, niin hän jo kylmenee. Hyvä on, jos on este tiellä,
onhan silloin jokin kiihotus kannustamassa... Ja oli ihan turhaa, että
he rupesivat uhittelemaan häntä rikkaalla leskimiehellä. Luulivat
kai, että hän tulisi onnettomaksi ja hyppäisi kaivoon. Ehei! Silloin
oli pastori ehtinyt saada ihan tarpeekseen koko tytöstä. Naimisiin
hän ei olisi mennyt hänen kanssaan hinnasta mistään. Noin muuten —
kyllä! Miksei! Mutta naimisiin! Ehei! Leskimies tuli oikeastaan kuin
pelastajana, sekä Helenalle että pastorille.

Mikä siinä sentään lienee ollut, että hänen oli vaikea lukea Helenan
kuulutusta saarnastuolista. Se oli todella vaikeaa, kun hän etukäteen
sitä ajatteli. Ehkäpä sen tähden, että rasolaiset ja joutsialaiset
istuivat kuin kynttilät penkeissään. Hän tiesi ettei Helena ollut
unohtanut ja hän oli näkevinään hänen silmänsä tuijottavan itseensä
täynnä pelkoa ja rukousta. Mutta hänen onnistui kuitenkin lopulta
voittaa itsensä ja hän pudotti oikein pontevasti Helena Kustaantyttären
ja hänen rikkaan leskimiehensä nimet saarnastuolista.

Häihin ei hän saanut jäädyksi. Ei siksi, että tuskin häntä olisi
vihkimään pyydettykään! Mutta jota likemmä häät tulivat, sitä enemmän
ne häntä kiusasivat.

Helena astui hänen eteensä öisin. Hän tuli tytöntyllykkänä, kömpelöissä
talonpoikaisissa tamineissaan, hiukset sileiksi kammattuina,
punastuvana, silmät luotuina karkeisiin, sierettyneihin käsiin, jotka
hypistelivät esiliinaa. Hänen kasvoihinsa tuli iloinen keimailu,
puoleksi itsetietoinen halu miellyttää, hiukset lehahtivat kiharoiksi,
liikkeet norjenivat, ruumis sorjeni sorjenemistaan, silmät paloivat,
nauroivat, totistuivat, syvenivät ja — lupasivat... Sellaisen,
sellaisen juuri tuli naisen olla!

Nyt kun oli myöhäistä, huomasi Jakob Sand kaiken tämän. Mikä ihme siinä
oli ollutkin, ettei hän ennen ollut pannut sitä merkille?

Helenassa oli ollut aivan ihmeellinen usko ja luottamus mieheen, jota
hän rakasti. Editha-rouva moitti niin usein. Helenalta ei koskaan
päässyt moitteen sanaa, vaikka Jaakko Sand kuinka kauan olisi ollut
poissa hänen luotaan. Vain surumielinen hymyily, joka kertoi: minun on
ollut ikävä! Eikä sekään sanoina. Silloin soimasi omatunto pastoria:
että minä olenkin voinut sinut heittää! Että minä olenkin voinut
tuottaa sinulle surua!

— Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi Jaakko Sand, eikä tietänyt,
uskaltaisiko enää sulkea Helenaa syliinsä, niin paljon paremmalta häntä
tuntui Helena sinä hetkenä.

Mutta tyttö vain hymyili kyyneltensä seasta, painoi päänsä rakastetun
rintaa vastaan ja kuiskasi loistaen onnesta ja autuudesta:

— Mitä sinä puhutkaan!

Hän tunsi vaistomaisesti, milloin Jaakko Sandin tunne oli oikea.
Silloin sanoi hän tälle ”sinä”. Muuten hän ei käyttänyt mitään
puhuttelusanaa ja muitten kuullen hän aina sanoi ”pastori”. Se oli
sentään sekin tavatonta hienoutta talonpoikaistytössä. Se oli vaistoa,
todellista naisellista vaistoa.

Ja tämän naisen hän on nyt päästänyt käsistään, tai oikeammin sanoen:
viskannut käsistään!

Jakob Sand, Jakob Sand, et sinä ole osannut pitää kiinni omastakaan
onnestasi, jollet ole muitakaan tehnyt onnellisiksi! Mutta naisten,
naisten se on syy, te keihäsjärveläiset, että teillä on pappina
tällainen!

Yön aikaan ajatukset vaivasivat, mutta päivällä ei pastorin ollut
kovinkaan sääli Helenaa, enempää kuin keihäsjärveläisiäkään. Ei nyt
talonpoikaistyttö sentään niin arkaluontoinen ole. Ei hän järveen
hyppää! Hän alistuu kauniisti, synnyttää terveitä lapsia ja tulee
onnelliseksi. Itse puolestaan pastori vain suree sitä, ettei saanut
imeä kukkasesta mehua, ennen kuin viskasi sen menemään. Ja talonpojat!
Heidän vaistonsa tosin sanoo, ettei pappi saa lyödä korttia eikä
tanssia, mutta paljon hänelle annettiin anteeksi, jos hänellä on kova
saarnaääni ja jos hän messuaa. Ja ääntä on toki Jaakko Sandilla! Saavat
kuitata...

Mutta ei pastorilla ollut sydäntä jäädä uhittelemaan Helenan häihin.
Hän hankki virkavapautta, oli poissa kuukauden ja palasi vasta, kun
Helena jo oli Haimalassa.

VII

Annastiina seurasi levottomana miestään. Juha oli käynyt kovin
puhumattomaksi ja oudoksi. Hänen silmiinsäkin oli painunut ikään kuin
pelko, ja aina kun vieras tuli, hän katseli ympärilleen niin kuin
olisi tahtonut mennä pakoon. Eivät sitä muut huomanneet, ainoastaan
vaimo, jota huolestutti, kun ei hän mitään puhunut. Olisipa valittanut
päivän umpeensa, olisipa tuskitellutkin, niin se olisi ollut helpompaa.
Annastiina oli isäänsä nähden tottunut siihen, että harmit, humalat ja
kiukut satoivat maahan kuin sumu ilman kirkastuessa. Juhalla menivät
kaikki mieliharmit ja huolet päähän. Sillä lailla sinne tuli niin
paljon karvautta, että lopulta... Niin, ei sitä osannut ajatellakaan,
mitä lopulta seuraisi. Jos Juha olisi edes öisin nukkunut, mutta
hän käänteli, ähki ja puhki ja äännähti joskus unissaan sanat
”kolmekymmentäkaksi vuotta”.

Ei vaimo alussa ymmärtänyt, minkä tähden Juha tuota kolmeakymmentäkahta
hoki. Hän mietti sitä monta kertaa ja jo kerran kysäisikin,
mutta Juha ei vastannut, kävi vain niin vakavaksi ja kääntyi
poispäin. Sen jälkeen ei vaimo enää kysellyt. Mutta kerran se
ihan sattumalta hänelle selveni, aivan pienestä ja mitättömästä
tapauksesta. Hän oli ohikulkevalta kaupustelijalta ostanut tavaraa
kolmellakymmenelläkahdella kopekalla ja antanut äijälle neljäkymmentä
kopekkaa. Äijän kaivaessa kahdeksaa kopekkaa hänelle takaisin pälkähti
hänen päähänsä, että Hallpumi on asunut tuolla tien toisella puolella
juuri kahdeksan vuotta. Silloin hän ymmärsi, että kontrahti oli
kestänyt kahdeksan vuotta ja että jäljellä oli kolmekymmentäkaksi.

Sitä varmaan Juha mietti yöt, päivät. Se häntä painoi, se kontrahti!

Kerran kun Rason isäntä oli käymässä Joutsiassa ja he Juhan kanssa
istuivat tupakoimassa makuukamarissa, kuuli Annastiina keittiöön
heidän äänensä: Juha puhui kaiken aikaa alakuloisesti, Kalle tuntui
lohduttavan. Annastiina läheni ovea ja kuunteli henkeään pidätellen.

— Ei tämä käy millään muotoa, puhui Juha. — Ei täällä voi hankkia
mitään tuloja. Karjaa on vähän ja rehu tuskin riittää sillekään.

— No, liikenee sitä Rasosta! sanoi veli leveästi.

— Ei ole viljaa myydä. Mistä rahaa maksuihin?

— Pane nyt aluksi likoon se mikä on jäljellä perintörahoistasi ja ensi vuonna
aletaan laajentaa peltoja, lisätä karjaa...

— Kun ei niitä perintörahojakaan tahtoisi panna, eihän sitä tiedä,
miten pitkäksi aikaa tänne jää. Sen vaimon, sen Annastiinan tähdenhän
minä tässä olen kituuttanut, mutta...

Annastiina nieli kyyneliään ja hänen sydämensä takoi kuin vasara. Juha
oli sentään ollut kovin hyvä!

— Kestäisipä kontrahti... vaikkapa edes viisikolmatta vuotta, puhui
Juha, — niin koettaisihan tuon ajan kärsiä. Silloin olisi vielä
toivoa. Mutta kolmekymmentäkaksi vuotta! Jos elät sen, niin ovat
parhaat vuotesi menneet ja jäljellä on ukkoruhja. Eihän sitä tiedä,
vaikka ennen sitä olisi mullassa. Eikä olisi nähnyt yhtäkään vapauden
päivää.

— Mutta kuulepas nyt, keskeytti Kalle, — johan sinä rupeat vallan
raskasmieliseksi. Johan sinä vallan Jumalankin unohdat. Niinhän sinä
puhut kuin olisit vankina.

— Vankina minä olenkin, niin kauan kuin tuo Tulettäne on tuossa! Kun
minä pääsisin edes yhdeksi päiväksi vapauteen!

— Jos tämä nyt sinun mielestäsi onkin vankeutta, niin saavathan
lapsesi sitten nauttia vapautta.

Siihen ei Juha puhunut mitään, punastui vain vähän. Mutta hetken
perästä hän puhkesi sanomaan:

— En minä voi jäädä tähän. Anna sinä meille se porstuanperäkamari,
jossa minä ennenkin asuin. Minä rupean vaikkapa muonamieheksi...

Kallen täytyi remahtaa nauruun. Olipa Juha todella tuskastunut
isännyyteensä!

Annastiina ei nauranut. Hän oli kuullut tarpeekseen ja pakeni itku
kurkussa ovelta. Sitä hän kaiken aikaa oli pelännyt, että Juha hautoo
mielessään juuri näitä. Vaimolleen hän ei puhu, aina vain veljelle
ja sisarille. Ne häntä auttavat ja lohduttavat — mitäpä lohdutusta
vaimolla olisikaan antaa! Kun Juha palaa Lumiasta tai Rasosta, on hän
aina iloisempi. Kotona hän taas käy mykäksi ja alakuloiseksi.

Polttava suru tuli Annastiinan mieleen, kun hän näitä ajatteli. Ei
ole elämä leikintekoa! Kun vain ymmärtäisi, miten voisi parantaa
oloja. Tulettäneä ei saa pois, isää ei saa muuttumaan niin, ettei
hän Juhaa kiusaisi... Jos muuttaisi Rasoon...! Mutta hän ei saisi
asutuksi toisten nurkissa, hän oli tottunut talon tyttärenä liikkumaan
aitoissa ja pihoilla. Jos hän yrittäisikin muuttaa, niin johan jalka
kirkkotiellä itsestään veisi Joutsiaan ja käsi avaisi itsestään
Joutsian portin. Vaikka Rasossa oltaisiin kuinka hyviä, niin vieras
paikka se olisi hänelle sittenkin... Ja kaikista pahinta olisi Rason
mäeltä katsella, kuinka Joutsia lahoamistaan lahoaa ja kuinka kauppias
sen vihdoin korjaa...

Annastiina ei keksinyt muuta keinoa kuin sen vanhan, jota hän jo ennen
oli käyttänyt. Hän koetti ruveta säästämään. Hän, joka aina oli ollut
niin ahkera kahville, lakkasi nyt sitä juomasta. Vaikeaa se oli! Kun
piti toiselle kaataa, niin ihan vesi kihosi kielelle. Ei se ollut hyvää
sekään, jota hän keitti talonväelle. Hän pani paljon sikuria. Kerran
piika Liisa, joka oli paha suustaan, sanoi emännälle kaikkien kuullen:
”Saisinko minäkin sitä sumppivettä!” Emännän täytyi kärsiä sekin, hän
koetti olla ikään kuin ei olisi kuullut, vaikka tapaus kauan kalvoi
hänen mieltään ja vaikkei hän sitä koskaan unohtanut.

Juha ei huomannut hänen taisteluaan. Hän eli niin omissa ajatuksissaan.

Mutta kerran, kun hän itse otti pannusta kahvia, istuutui matalalle
tuolille lieden ääreen ja siinä hörppieli, huomasi hän, että Annastiina
kääntyi pois ja taisi pyyhkiä silmiään. Silloin jäi kuppi hänen
käteensä ja hän rupesi muistelemaan, ettei hän ollut nähnyt Annastiinan
juovan kahvia moneen aikaan.

— Mikset sinä juo kahvia? sanoi hän.

Annastiina ei vastannut, oli vain askartelevinaan pöydän ääressä.

Juha alkoi aavistaa jotakin, nousi, nouti kupit, kaasi nokisesta
pannusta ja vei vaimolleen.

— Jollet sinä juo, en juo minäkään, sanoi hän.

Annastiina purskahti itkuun. Mitenkä hän lieneekin käynyt niin
heikoksi, että kyyneleet olivat niin höllässä! Mutta siitä lähtien hän
taas alkoi juoda kahvia ja Juhan huolenpito teki hänen sydämelleen
kovin hyvää. Ei Juhalla koskaan ollut sitä iloa, mikä muilla
sisaruksilla oli, he kun pitivät suuria sukulaiskestejä, joissa
viivyttiin päiväkausia ja syötiin ja juotiin kuin häissä. Lumian emäntä
se vasta ymmärsi valmistaa! Lumiassa oli kaikista komeinta. Annakaisan
luona taas oli hauskaa, sillä Annakaisa itse oli kuin päivänpaiste.
Helena-poloinen, hän olisi voinut pitää kuinka muhkeita kemuja hyvänsä,
niin rikas oli Haimala, mutta hän ei sellaisia ajatellut. Lähteensilmiä
hän etsi ja hänen ymmärryksensä valo tuntui olevan sammumaisillaan.
Joutsiassa taas, siellä täytyi elää säästäväistä elämää.

Yksitoikkoisesti kuluu aika. Tulevat rumat, syksyiset säät, kun
pihamaat ja tiet ovat rapakkoa paksunaan. Piiat rämpivät helmat
märkinä navetan ja kaivon väliä, riihet lämpiävät, kuusipuita
pilkotaan viinapannun alle. Tulettänessä käy ilo ja kisa. Hurrit
hurjistelevat markkinamatkoillaan. Isäntä viettää pitkät puhteet
pirtissä renkien kanssa. He sopivat erinomaisesti. Ensimmäiset riidat
olivat Akselin metkuja ja nyt kun poika on poissa, eletään sovinnossa.
Päreen ritistessä ja lastukiehkuroiden lennellessä kerrotaan siinä
kaikenlaisia hauskoja kaskuja.

Vanha Manu tietää tapauksia sota-ajoilta. Muistaa hän vielä vallan
hyvin, kun hän oli lapsi ja he äidin ja vaarin kanssa pakenivat vuoren
taakse. Havumajassa he siellä saivat elää juuri pahimman talvisydämen.
Siinä samassa sodassa isä ja setä kaatuivat... Isoäiti oli muistanut
sellaisenkin asian, että venäläiset kasakat ryöstivät Ippilästä kaksi
tytärtä, istuttivat hevosten selkään väljien viittojensa alle ja
tukahuttivat niillä tyttöjen huudot.

Silmät pystyssä piiat kuuntelivat rukkiensa äärestä kertomusta.

— Onkohan tuokin totta! sanoo Liisa, pitkä, roteva tyttö, joka puhuu
ja muutenkin liikkuu kuin mies. — Taisivat tytöt hyvinkin olla
menossa. Aina sitä jotenkin itsensä irti kiskoo, jos oikein tahtoo.

— Liisa puhuu niinkuin kasakka, sanoo Manu loukkaantuneena. — Mutta
Matariston Heta-vainajan suusta ei vielä koskaan kuultu valetta.

— Kyllä maar sitä mennä täytyy, jos väkevämpi ottaa, sanoo hento Anni
rukkinsa äärestä.

Häntä peloittaa niin että silmät katsovat suurina päässä.

Nuori isäntä on käsitöissä hyvin taitava ja osaava. Puuastiankin hän
veistää niin puhtaasti, ettei yhtään näe, missä höylän tai veitsen
terää on nostettu. Ihmettelevät sitä miehetkin.

— Miksei isäntä enää pidä niitä sanomia? kysäisee kerran Eprami, joka
muistaa Rason aikoja. — Ne oli niin mukavat, mitä te niistä kerroitte.

Juha menee punaiseksi, sillä Eprami koskettaa arkaan kohtaan. Ei ole
varaa sanomien pitoon!

— Ei tullut tilatuksi, vastaa hän. — Tilataan jahka ehditään.

Pastorista riittää alituisesti puhumista, niinikään saarlaisista ja
Simolasta. Saarlan armo on ylpeä ja ynseä, se tuomio hänestä langetaan
aina ja alituisesti. Majuri itse on reilu mies ja osaa selvää suomea,
vaikka sillekin pitää seisoa lakki kourassa, oli pakkanen miten kova
hyvänsä. Kustaa-herra se on aina niissä kouluissa, miksikä ylhäiseksi
sotaherraksi aikoneekin. Mutta Maunu-herra se on hyvä herra, nöyrä ja
kohtelias yhteisellekin kansalle. Se on aivan toista maata kuin kaikki
ne muut.

Simolan huutokauppa on ensi viikolla. Se panee ihmiset ajattelemaan,
sillä Simola on ollut vankka talo.

— Tulettäneen Simolan isäntä-raukka on kaiken hyvänsä antanut,
puhutaan Joutsiassa puhdetöiden ääressä.

— Kahdeksan vuotta sitten elettiin siellä varsin reilusti. Kahdeksan vuotta
tasan on kauppias ollut Keihäsjärvellä.

Vaietaan, veistetään, rukit hyrisevät, päre risahtelee pihdissään.
Tuumitaan maailman menoa.

— Sitä emäntää minun tulee enimmän surku, virkkaa Ville.

— Se on sen kotitalo! sanoo Eprami.

— Ja niin hyvä mies olisi muuten se Simolakin...

— Ne on niitä viinan töitä, huokaa Manu ja kolauttaa kolme kertaa
permantoon puun, jota alkaa veistää. Manulla on aina ne omat temppunsa!
Ikään kuin työ siitä paremmin menestyisi, että kolauttaa puun kolmesti
maahan.

— Aina se Manu viinaa syyttää, sanoo Ville. — Viina on hyvää ja
terveellistä. Se on ihmisten oma vika, kun eivät osaa juoda siivosti.
Mutta jahkahan saadaan sitä pottuolutta! Se kuuluu olevan makeaa ja
tekevän miehen lihavaksi ja punaiseksi. Mutta ei mene päähän koskaan,
vaikka miten paljon joisi.

— Perästä kuuluu, sanoo Manu. — Minä en usko ennen kuin näen.

— Kyllä se pian nähdään, jahka kylään tulee oluttehdas. Hallpumi
laittaa.

— Koska hän sen laittaa?

— Paraikaa hän on puuhassa.

Isäntä nostaa päätään.

— Mistä te sen olette kuulleet?

— Kaupungissa puhuivat.

— Ei mikään vedä vertoja viinalle, sanoo Eprami, joka viljelee viinaa
ahkerasti, mutta niin taitavasti, ettei häntä ole koskaan nähty
humalassa.

Isäntä miettii sitä oluttehdasta. Hyvältähän miesten puhe kuuluu, mutta
hän epäilee tehdasta, kun Hallpumi panee sen pystyyn. Hän epäilee
kaikkea, mihin Hallpumi pistää sormensa. Lienee ehkä väärinkin...

Eräänä iltana hämärissä ilmestyi Simolan isäntä Joutsian pihaan.
Huutokaupan piti olla huomenna. Santtu oli juovuksissa, mutta pysyi
sentään pystyssä. Reimasti hän kävelikin, lakki takaraivolla, silmissä
vihainen tuli.

Keskellä pihamaata hän rupesi huutamaan ja herjaamaan.

— Missä ne ovat ne roistot, ne tämän talon isännät?... Kyllä minä
niille näytän!

Juha tuli luo ja pyyteli sisään.

— En minä sinusta, ähisi Santtu, — sinä tulet itse minun perässäni.
Usko pois: vievät ne sinultakin talon! Mutta sen vanhan Juutaksen minä
tahtoisin nähdä! Tuletkos ulos harvahammas! Kukas tuon helvetin krouvin
tänne laittoi, jollet sinä? Kuka perkelettä elättää omalla pellollansa,
jollet sinä... Se on perkele ja se on punainen!... Itse sinä sen olet
sanonut... Mutta minä haastan sinut oikeuteen, kun taloni menee...
kuuletkos! Ei kukaan anna rahaa, ei saa irti hyvällä eikä pahalla...
Tulettänen perkele huutaa taloni... Se on sinun syysi, peijakas...

Santtu oli tullut rappusille asti. Siinä hän pui nyrkkiään seinään.
Vihdoin hän purskahti itkuun ja iski päänsä pihtipieleen.

Vanha Joutsia ei ollut yrittänytkään häntä keskeyttää. Hän oli
kuunnellut neuvottomana, lakitta päin, harvat harmaat hiukset pystyssä.
Kerran oli hänen sisunsa jo yrittänyt nousta, mutta kun Simola sitten
oli purskahtanut itkuun, oli häneltä taasen mennyt kurssi. Vihdoin
häntä kuitenkin rupesi hävettämään, että hän seisoo tässä mykkänä ja
antaa toisen haukkua kuin koiran.

— Että kehtaatkin syyttää muita! huusi hän ja silmät kiiluivat päässä.
— Kuka sinun kurkkuusi on kaatanut viinat? Minäkö? Sinä itse! Syytä
itseäsi! Kuka sinun käski yöt päivät istua Tulettänessä? Oma syysi!

— Oma syysi! ärjyi humalainen ja kyyneleet valuivat virtoina alas
hänen poskiaan. Hän oli muutenkin läpimärkä ja hänen yllään oli hienot,
mustat vaatteet. — Kuule, Eerikki Aaprahaminpoika, muistatkos, että
minun ja Simolan tyttären häitä juotiin juuri silloin, kun krouvari
tähän pitäjään tuli. Sekin oli tanssaamassa niissä häissä!... Silloin
ei ollut talossa yhtään velkaa... ja nyt menee talo! Se sen ostaa se
kisälli, jolla ei silloin ollut oikeita vaatteitakaan selässä! Se on
sinun syysi, Eerikki Aaprahaminpoika... sinä toimitit krouvin tänne...
Ja minä kiristän vielä sinulta ne rahat... vaikka vasta viimeisellä
tuomiolla... Kun vievät taloni! Kun vievät taloni!

Viime sanat huusi hän mylvien niin kuin eläin, joka on eksynyt karjasta
ja joka huutaa hädissään.

Juha seisoi kuin lyötynä. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitä hänen
ympärillään tapahtui. Silmät olivat kuin naulitut Santtuun. Ja kun tämä
lähti hoippumaan poispäin, seurasi Juha häntä vaistomaisesti. Santtu
paiskasi kumoon sälykopan, jonka piiat olivat käsistään päästäneet
tiepuoleen, läjäytti portin kiinni perässään ja suuntasi kulkunsa
Tulettäneen.

Juha jäi pihamaalle seisomaan. Satoi kylmää, lumensekaista vettä. Ei
Juha huomannut nostaa kaulustaankaan.

Sinne se menee, vaikka vasta kirosi koko paikkaa. Mikä siinä on, että
hänen pitää sinne mennä?

”Vievät ne sinultakin talon!” kaikui Juhan korvissa ikään kuin piskaa
olisi vingutettu... Kai ne vievät... Kai ne vievät... Juhan pintaa
karmi. Ei hän niin itsestään välittänyt, mutta olihan tämä Annastiinan
kotitalo.

Vanha Joutsia nauroi portailla.

— Juha, kuules, huusi hän, — mitä sinä seisot siinä sateessa? Tule
tänne katsomaan! Se menee suoraa päätä Tulettäneen.

Juha jää sateeseen seisomaan. On kuin rajuilma menisi hänen päänsä
päällitse. Sadepisarat rapisevat äänekkäästi ikään kuin olisivat
herneitä. Lumisohjon alta paistaa maankarvainen rapakko ja kellahtava
nurmi. Juha tuijottaa eteensä maahan. Hän ei näe muuta kuin lumisohjon
eikä hän muista, missä on. Ei hän tiedä, että seisoo Joutsian pihalla.
On kuin hänen ympärillään huojuisi puita myrskyssä. Ilma on täynnä
parkua ja naurua. Toiset parkuvat, valittavat, heristelevät nyrkkiä ja
kiristelevät hampaitaan. Toiset nauravat, huutavat, tanssivat...

Mikä on viskannut hänet, oudon ihmisen, tänne myrskyyn ja hammasten
kiristykseen? Ei hän osaa parkua eikä hän osaa nauraa. Ei hän jaksa
seisoa myrskyn piiskattavana. Hänellä on aina ollut koti. Siellä on
ollut lämmin, siellä on ollut hiljaista. Ei hän muuta pyydä kuin elellä
kodissa hiljakseen...

Pakene, pakene, poika!

Joudu kotiin!

Se on kuin Helenan ääni... Tai Marjaanan ääni... He huutavat kaikki...
Sisaret kutsuvat kotiin...

Jotkut toiset yhä nauravat ja parkuvat... Täytyy riuhtaista jalat
maasta. Pakoon, pakoon!

Äkkiä Juha huomaa missä hän on.

Vesi valuu alas hänen kasvojaan, silmäripsiin ja kulmakarvoille on
kokoontunut lunta. Hartiatkin ovat ihan valkeinaan sohjoa. Kädet ovat
märät ja kankeat kylmästä.

Entä jos se onkin totta, lentää äkkiä hänen päähänsä, — että kauppias
vahtailee tätä Joutsiaa? Mutta mitä hän tekisi kaiken maailman
taloilla?... Voisi tahtoa manttaalialaa lisää, että saisi pitemmän
viinanpolttoajan... Ja Joutsia on paremmalla paikalla kuin kaikki muut
talot täälläpäin... Annastiinan vanhemmat joutuisivat maailmalle. Ja
Juha ja Annastiina saisivat Rasosta katsella, miten kauppias täällä
elämöi...

Ihan tässä menee sekaisin!

Juha ravisteli vaatteitaan ja läksi sisään. Kuin lymyten riensi hän
keittiön läpi makuukamariin. Siellä oli hänen piironkinsa, siellä
riippuivat seinällä avaimet, suuria avaimia ja pienempiä avaimia —
kaikki hänen isännyytensä merkit.

Niin, niin, mikäs niitä olisi ollut pidellessä, jos olisi ollut
toinen luonto. Mutta kun olisi tahtonut hiljalleen elää ja piti elää
ainaisessa sodassa!

Ajatuksissaan hän otti taskustaan avaimen, väänsi auki piirongin
lukon ja päästi levyn alas pöydäksi. Itsestään kädet menivät
vasemmanpuoleiselle alalaatikolle, vetivät sen auki ja asettivat
pöydälle pinkan papereita. Niiden päälle painui mies ja rupesi
tavailemaan: Härmed upplåter jag gästgifverihållningen vid Keihäsjärvi
gästgifveri åt handlanden Gustaf Hallbom från denna by... Sitä
paperia oli pitkälti. Yhdeksässä eri pykälässä oli määräyksiä ja
alla oli Eerikki Aaprahaminpojan nimi ja puumerkki sekä Sandin ja
Liljebladin nimet. Muut paperit, joita oli paksu pinkka, alkoivat
kaikki suunnilleen: Utdrag ur protokollet hållet vid lagtima
häradshöstetinget... Ne olivat käräjäkirjoja. Vanha Joutsia oli kyllä
koettanut käräjöidä, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä ollut.

Jos edes ymmärtäisi tuon kontrahdin sisällön! Vaan mitähän apua
siitäkään olisi: käänsihän Nylanteri sen hänelle kerran, muistaahan
hän selvästi, mitä siinä oli... Niin, siinä annetaan Hallpumille
oikeus asua Tulettänessä neljäkymmentä vuotta. Eri pykälissä on sitten
mainittu eri etuuksia. Saa niistä vähän selvääkin, kun näkee sellaisia
sanoja kuin gästgifveri, potatisland, Hongisto äng, hållhage, Niemelä
torp, vagnslider, kammaren, kakelugn ym. Kyllä Juha niitä pykäliä
on tutkinut. Hän osaa miltei ulkoa koko kontrahdin. Ensimmäisessä
pykälässä sanotaan, että vuokralainen vapaasti saa käyttää ne kaksi
tynnyrinalaa peltoa, jotka ovat hänen huoneittensa piirissä ynnä
perunamaan; lisäksi viisi ladonmaata Hongiston niitystä sekä läntisen
puoliskon Joutsian taloon kuuluvasta hollihaasta ja Niemelän torpan.
Toinen pykälä sisältää, että Hallpumin käytettävinä ovat kaikki
kestikievarihuoneet. Isäntä sitoutuu korjaamaan ja laudoittamaan
eteisen, rakentamaan ja sisustamaan tilavan vaunuliiterin, panemaan
hollituvan täyteen kuntoon ja laittamaan kestikievarikamariin uuden
uunin. Hallpumin taas on omalla kustannuksellaan rakennettava uusi
rakennus, johon sisältyy sali, kaksi kamaria, keittiö, keittiökamari
ja kellari keittiön alla. Tähän rakennukseen sitoutuu isäntä omasta
metsästään vetämään hirret, kattotuohet, sammaleet, hiekan, saven ym.
tarpeet, ja Hallpumin on siitä maksaminen isännälle 150 ruplaa hopeassa
siten, että ensi vuonna suoritetaan 20, toisena 30, kolmantena 50 ja
neljäntenä 50.

Kolmas pykälä: Hallpumin on pidettävä kunnossa kestikievarihuoneet.
Jos kuitenkin uusia tarvittaisiin, rakentaa isäntä ne omalla
kustannuksellaan.

Neljäs pykälä: Kauppias saa talon maalta laitumen yhdelle hevoselle,
kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle.

Viides pykälä: Polttopuut, aidakset, lehdet ynnä muut puutarpeensa saa
vuokralainen ottaa talon maalta. Niin ikään saa hän käyttää hyväkseen
ne kaksi syltä kuivia koivuhalkoja, jotka pitäjän muut talot ovat
velvolliset kestikievarinpitäjälle tuomaan.

Kuudes pykälä: Kauppias on oikeutettu käyttämään tietä, joka vainion
halki vie rantaan sekä rantaa pyykintekoon ym.

Seitsemäs pykälä: Kaikkien näiden etujen nauttimisesta on vuokralaisen
maksettava kaiken kaikkiaan 5, ja on hän sitä
paitsi velvollinen omalla vastuullaan pitämään kestikievaria. Ja kestää
tämä kontrahti 40 vuotta puolipaastosta tätä vuotta puolipaastoon
vuotta... Se on pitkä, epäselvä pykälä. Sitä eivät lakimiehetkään ole
ymmärtäneet, koska riidat siitä ovat tulleet eri tavalla ratkaistuiksi.
Saatikka sitten Juha. Niin, niin se on!

Siinä kauppias istuu, ei suostu lähtemään hyvällä eikä pahalla. Ei auta
ajatella mitään muutosta parempaan päin. Tämä elämä tulee kaiketi vain
yltymään.

Neljäkymmentä vuotta, joista on kulunut kahdeksan...! Jos niiden
kolmenkymmenenkahden päähän pääsee, niin nuoruus on mennyt, miehuus
mennyt — jäljellä ukko-rahjus.

Ja koko aika samaa kärsimystä. Ei yhtäkään vapauden päivää!

Jos raastaisi rikki koko paperin. Jos iskisi siihen kyntensä ja
hampaansa!... Kuinka silmissä mustenee ja kuinka pimeäksi käy sielussa,
kun sellaisia ajattelee! Jumala...! Eikö sinulla ole yhtään armoa...?
Kun sinä annoit pappisikin olla osallisena tämän kontrahdin teossa!

Tämä asia on vieroittanut Juhaa Jumalasta. Se tekee, ettei hän saata
kirkossakaan rukoilla kuten ennen. Ja se on hänelle ehkä kaikista
kovinta.

Annastiina seurasi hätäännyksissään oven takana miehensä oloa.
Kuinka kovasti hän hengitti! Jokohan hän olisi nukkunut ja ruvennut
kuorsaamaan? Eikä vaimo olisi tahtonut huoneeseenkaan mennä, sillä
hän oli monesti huomannut, ettei Juha siitä pitänyt, että tultiin
huoneeseen, kun hän oli ajatuksissaan tai katseli papereitaan. Ja
niitä papereita kai hän taasen katseli, koska piirongin saranat olivat
narisseet. Voi kuitenkin sitä kontrahtia!... Eikä Annastiina enää
saanut olluksi, vaan raotti ovea...

Juha oli suullaan paperin päällä eikä kuullut, vaikka ovi narahti.
Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsa käsien varassa, silmät kiinni.
Ja hengitys kävi omituisen työläästi. Ei Annastiina ymmärtänyt,
juoksisiko hän hakemaan apua, koettaisiko hän herättää miestänsä vai
jättäisikö hänet siihen. Mutta hänen epäröidessään Juha avasi äkkiä
silmänsä ja nosti päätään.

Hänen kasvoilleen nousi kuuma puna ikään kuin hän olisi hävennyt ja
Annastiinan tuli vaikea olla, niin kuin hän olisi ollut pahanteossa.

— Heitä jo se kontrahti, sopersi hän. — Sinä menet vallan sekaisin,
jos sinä sitä aina ajattelet. Kärsittävä se on loppuun saakka. Ei siitä
mihinkään pääse!

Juha nousi, pani pois paperit ja lukitsi kaapin. Ja sen jälkeen hän
kävi vaimolleen entistä umpimielisemmäksi. Ei hän torunut, ei hän
sanonut nuhteen sanaa, ei hän edes katsonutkaan pahasti. Mutta hänen
mielessään eli taasen se kauna, joka Annastiinalle teki enemmän pahaa
kuin nuhteet.

Juha ajatteli: mikä sinun on puhuessa! Voit käskeä kärsimään! Sinä olet
kaiken ikäsi asunut kestikievarin nurkalla. Toista on minun. En minä
voi nähdä tappelua enkä toraa. Sitä sinä et ajattele.

Annastiinan mielessä liikkui: Juha voi tuskastua ja ikävöidä pois.
Sillä tämä ei ole hänen kotitalonsa. Ei hän ajattele, miltä minusta
tuntuisi muuttaa pois... Mutta murjottakoon nyt aikansa, ehkäpähän
joskus lakkaa, kun en ole huomaavinani.

Annastiinalla oli köykäisempi luonto. Hän unohti helpommin.

— Jos sinä sieltä Simolan huutokaupasta, sanoi hän Juhalle, —
ostaisit sen kaappikellon, joka niillä on ollut salissa. Se olisi niin
mukava täällä.

Juha säpsähti ajatuksissaan. Sillä hänelle oli liian kiusallista
ajatellakin koko huutokauppaa, saatikka sitten mennä sinne.

— Jos menee halvalla, lisäsi Annastiina. — Ja kyllähän siellä voisi
olla muutakin sopivaa tavaraa. Mutta se kello olisi oikein tarpeellinen.

Paljon Simolaan näkyi menevän väkeä.

Juha läksi kuin läksikin joukkoon. Eikä sopinut paremmin kuin että
hän Tulettänen portilla sattui yhteen Hallpumin kanssa. Hän olisi
mieluimmin kääntynyt takaisin, niin vastenmielistä hänestä oli
nähdä kauppias. Hän oli jo laskettamaisillaan valheen, että menee
riihirakennuksilleen, mutta muisti olevansa pyhävaatteissa. Hallpumi ei
olisi uskonut.

He astelivat siis rinnan. Kauppias oli ystävällinen ja liukas kuten
ainakin ja nauroi omille sukkeluuksilleen. Juha sanoi silloin tällöin
sanan sekaan ja oli kaiken aikaa oudossa ahdistuksessa.

— No, sanoi hän vihdoin, — kauppias aikoo kai nyt ostaa talon?

— Talonko? huudahti Hallpumi. — Simolanko? Ei, hyvä isäntä. Millä
minä sen ostaisin? Ja mitä minä sillä tekisinkään? Se on niin syrjässä.
Olisipa edes niinkuin tämä Joutsia...

Sanat luisuivat vahingossa hänen suustaan eikä hän saanut niitä
takaisin, vaikka itsekin taisi katua varomattomuuttaan. Hän rupesi
kiireesti sopertamaan, että eihän Simolassa ole metsääkään. Mutta
nuori isäntä oli ehtinyt kuulla sanat ja ne jäivät kuin polttoraudalla
painetuiksi hänen sieluunsa.

— Tällaisella paikalla ei taloja olekaan! ihaili kauppias. — Olipa se
oikein onni, että minäkin jouduin tähän asumaan.

Ei Juhasta enää lähtenyt irti mitään. Yksin sai kauppias puhella. Hänen
tarkoituksensa oli käynyt Juhalle selväksi: Joutsiaa hän kyttäili. Pian
kai Joutsian edessä oli tällainen, samanlainen huutokauppa.

Jota likemmä Simolaa tultiin, sitä synkemmäksi kävi Juhan mieli.
Portille hän pysähtyi: ei ollut halua mennä pihan piiriin. Miehet
siellä remusivat kuin markkinoilla ainakin, tupakoivat ja näyttivät
tyytyväisiltä. Simola itse oli seassa, kulki lakitta päin ja tarjoili
tupakkaa. Oli hän jo jonkin verran humalassa. Kun hän läheni aitaa,
jonka taakse Juha oli pysähtynyt, pelästyi Juha niin, että hän kääntyi
ympäri ja riensi tielle. Hän ei saanut katselluksi Simolaa kasvoihin.
Hän pelkäsi, että Santtu taasen rupeaisi huutamaan niinkuin eilen:
taloni vievät! taloni vievät!

Päästyään jonkin matkan päähän hiljensi Juha askeliaan ja hänen
mieleensä tuli kysymys: miksi olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä
— minä vain kuljen kuin haamu, minä en osaa nauraa enkä puhella,
tuskin saan toisen kysymykseen vastatuksi? Mikä minun on? Miksi minä
olen toisenlainen kuin muut?

Hän ei osannut vastata kysymyksiinsä.

Ahteen päällä tuli veli, Rason isäntä vastaan. Hän tahtoi Juhaa
rattailleen, huutokauppaan hän tietenkin oli menossa. Juhasta tuntui
ensin siltä kuin hänen olisi pitänyt puhua kaikesta veljensä kanssa,
mutta samassa hän ymmärsi, ettei veli häntä käsittäisi. Ja hän jatkoi
yksinään matkaa kotiin päin.

Minä olen toisenlainen kuin muut, ajatteli hän. Kallekin on aivan
toista maata. Kalle on iloinen — ja iloinen minäkin olin ennen.
Mikä minulle on tullut? Olenko hullu? Jokin minua kiusaa — mikä se
oikeastaan on?

Annastiina tuli heti kysymään kelloa ja puhkesi valittelemaan, kun ei
sitä ollut.

— Voi, voi, jos se menee kuinkakin halvalla ja jos joku toinen sen
huutaa! Se olisi meillä ollut niin tarpeellinen... Kun minun aina
on tehnyt sellaista mieleni, jo silloinkin, kun minä sitä Simolassa
katselin... Vieläköhän minä ehtisin huutokauppaan, jos paikalla
lähtisin?

Ja Annastiina panee todella pyhävaatteet ylleen ja lähtee huutokauppaan.

Pellolla Juha odottaa häntä kotiin: hän pelkää sitä kelloa! Kunhan joku
toinen olisikin ehtinyt sen ostaa!

Mutta Annastiina sen huutaa, halvalla huutaakin, ja Joutsiaan se
tuodaan. Juhasta se on kuin varastettu tai muu onnettomuutta tuottava
kappale. Se on lakkaamatta muistuttamassa hänelle Simolan väen
onnettomuutta.

                                                  ⸻

Hallpumi rupesi silminnähtävästi etsimään nuoren isännän seuraa. Yhtä
mittaa oli hänellä olevinaan asiaa Joutsiaan.

— Isäntä kävisi nyt meillä! sanoi hän sanomistaan.

Juhaa kiusasi hänen pyytämisensä ja hänen kasvoihinsa oikein koski, kun
hänen piti näyttää ystävälliseltä kauppiaalle. Hän koetti tätä kaihtaa
missä ikinä voi, mutta useinhan he sattuivat yhteen.

— Menisit nyt, sanoi Annastiina, — joskus Tulettäneen. Näkisit
ihmisiä ja virkistyisit vähän.

Joskus Juha meni. Mutta mikä lieneekin ollut: ei hän virkistynyt.
Varsinkin jäljestäpäin oli paha olla ja hävetti. Mitä ihmettä hän
oikeastaan häpesi? Ei ollut mitään syytä.

Hänellä oli paha, onneton luonto.

Silloin se varsinkin tuli näkyviin, kun pappi, Nylander ja Liljeblad
eräänä iltana olivat Joutsiassa vieraina.

Istuttiin salissa, tehtiin totit, nauru rämisi, maailman asiat
juteltiin poikki ja halki, vanha Joutsia oli kuin taivaassa.

— Mitä Haimalaan kuuluu? kysäisi pappi äkkiä Juhalta ja nauroi sitä
kysyessään.

Juha hämmästyi hänen rohkeaa kysymystään. Koko maailma tiesi, että
Helenaa vartioitiin kuin mielipuolta, häntä täytyi pitää lukkojen
takana, muuten hän olisi karannut entiseen kotiinsa tai hukuttanut
itsensä. Yökaudet hän käveli suuressa salissa ja puheli Haimalan
rouva-vainajan kanssa — eikö pastori ollut kuullut mitään näistä
asioista vai koiruuttaanko hän kysyi?

Puna leimahti Juhan kasvoille, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi:

— Ei mitään liiemmäisiä.

— Joko on tiedossa perillisiä? jatkoi pastori ja nauroi taasen.

Suonet Juhan ohimoilla tulivat täyteen verta ja käsi pusertui nyrkiksi.
Mutta hän sai sentään vastatuksi:

— Ei maar vielä...

Pastoria suututti vastauksen lyhyys ja väkinäinen ilme Juhan kasvoissa.

Juha koetti kyllä parastaan. Hän istui herrojen joukossa ja kehoitti
heitä ottamaan lasia, mutta heidän remunsa vaikutti häneen ikään kuin
olisi syydetty lokaa hänen silmilleen. Huomasivat sen herratkin, eivät
he tahtoneet päästä oikealle juomatuulelle. Nuori isäntä vaikutti
heidän joukossaan kuin kylmä kivi, joka upotetaan käyvään sahtiin.

— Hitto vieköön, virkkoi pastori ruotsiksi Liljebladille, — mikä
ikävä ihminen se on tuo nuori isäntä! Se on ihan kuin personifoitu
hammassärky. Aina kärsivän ja tuskastuneen näköinen, ei koskaan mitään
elämäniloa, ei koskaan mitään repäisevää naurua ja antautumista
elämään. Aina samaa kitkutusta ja nutuutusta... Äh, en minä jaksa sitä
katsella!

— Hän on niitä kelpo ihmisiä, niitä malli-ihmisiä, vastasi Liljeblad.
— Kyllä niistä nimismiehelle on vähimmin vastusta. Niistä voi
suorastaan olla apuakin. Ne ovat aina jonkinlaisia poliiseja.
Nimismiehen kannalta katsottuna on hyvä, että niitä on! Mutta myönnän
minä, etten viitsisi valita niitä vieraikseni, jos mielisin viettää
hauskan illan! Hahhahhah!

— Äh! sanoi pappi. — Minä en viitsi katsella niitä kirkossakaan.
Sinnekin ne tuovat sellaisen ikävystyttävän harmauden, että
tukahuttaa... Sellainen ihminen, joka ei koskaan horjahda minnekään
päin, jolla ei koskaan ole syytä katua mitään, joka aina saattaa olla
tyytyväinen itseensä ja vain tuomita muita — se on oikein ihmisen
irvikuva ja sitä vastaan minä aina tulen taistelemaan, sillä se on
pahempi sekä Jumalan että ihmisten edessä kuin julkein pahantekijä.

— Voi ehkä ymmärtä jotakin! huomautti Nylander, joka oli puhellut
vanhan isännän kanssa.

Juha oli nimittäin läsnä, istui saman pöydän ääressä ja katseli kaiken
aikaa puhujiin. Kyllä hän huomasi, että herrat kiihtyivät ja hiukan
häntä epäilytti pastorin ääni, mutta ei hän käsittänyt, mistä he
riitelivät.

— Ymmärtäköön! viskasi pastori vastaukseksi Nylanderin varoitukseen.
— Yksi ainoa sellainen ihminen tuottaa enemmän vahinkoa kuin kymmenen
varasta, sillä se levittää ympärilleen sitä sellaista tukahduttavaa,
harmaata mallikelpoisuutta. Aaaa! Jumal’avita, pahin juopporenttu,
pahin varas on minulle mieluisampi...

— No mutta kiihdythän sinä nyt ihan turhanpäiten, selitteli Liljebdad.
— Tämä mies, jota sinä tässä sätit, on ihan vaaraton. Se on lauha kuin
lammas ja tyhmä kuin pässi. Ei se ketään ihmistä vahingoita.

— Mutta se on ensimmäinen laatuaan tässä seurakunnassa ja se on
jo ehtinyt pilata monen hetken minulta... Minä huomaan, etten voi
kärsiä sitä miestä! Enhän minä enää saa olla rauhassa missään. Aina
on vastassani hapan naama. Muistatteko miltä hän näytti Simolan huutokaupassa
? En minä ikinä unohda sitä naamaa, joka tuijotti sieltä
aidan takaa. Olisi vähintään luullut huutokaupan olevan hänen omassa
kodissaan.

— Että nyt viitsitte! huusi Nylander suomeksi.

— Mistäs herroille tuli kina? sanoi vanha Joutsia ja kohotti lasiaan.
— Juodaan nyt pois tätä Hallpumin parasta.

— Ne hullut, selitti Nylander, — riitelevät siitä, onko parempi että
seurakunnassa on juoppoja ja roistoja vaiko kelpo ihmisiä.

Juha avasi harmaat silmänsä ja vei katsettaan vuoroin pastoriin,
vuoroin Liljebladiin. Saattoi huomata, kuinka hartaasti hän koetti
tunkea tuon vieraan kielen taa, joka seinänä oli häntä vastassa.

— Eipäs olekaan, huudahti nimismies, — kysymys siitä. Vaan pastori
tässä sanoo, että suurin syntinen joka katuu, on parempi Jumalan edessä
kuin itsevanhurskas ihminen.

Pastori purskahti nauruun ja joi lasinsa pohjaan. Juha katsoi häneen
kummastuneena. Niin vakavista asioista oli ollut puhe, ja noin hän
nauroi.

— Niinhän Jumalan sanassakin luetaan, sanoi Juha. — Mutta syntisen
täytyy myöskin koettaa tehdä parannus, lisäsi hän.

— Emmehän me nyt, helkkarissa, ole kirkossa! huudahti Nylander.
— Sinä saat, veli Sand, ensi saarnassasi selittää nämä asiat...
Tahdotteko kuulla, mitä entinen rovasti sanoi, kun häistä meni suoraa
päätä hautajaisiin...?

Nylander kertoi ja vanha Joutsia, nimismies ja henkikirjuri itse
nauroivat jutulle haljetakseen. Mutta pastori ja nuori isäntä olivat
jääneet ulkopuolelle heidän nauruaan. He olivat pysähtyneet katsomaan
toisiinsa. Pastorin puolelta oli katse kylmä ja kalsea, täynnä
ylenkatsetta ja ivaa, Juhan puolelta epäilevä, arka ja ennen kaikkea
hämmästynyt.

Mitä... mitä ihmettä pastori tarkoitti?

Juhan posket kävivät kuumiksi, mutta hänen katseensa oli jo aivan tyyni
ja hänen äänensä ystävällinen, kun hän kysyi:

— Mitä pastori katselee?

Pastorin silmissä leimahti ikään kuin hänen olisi tehnyt mieli vetää
nuorta miestä korville. Mutta hän vain heilautti päätään ja suupielet
värähtelivät.

— Eikö ole lupa katsella?

Juha kävi hämilleen.

— Totta kai... Eihän silmä osaa vie. Mutta minä ajattelin vain...

Herrat eivät viipyneet kauan. Pastori oli kaiken iltaa ollut ärtyisä
ja tahtoi pois aikaisin. Juha mietiskeli pitkin yötä, mitä herrat
oikeastaan olivat tarkoittaneet. Kyllä hän oli huomannut, että pastori
oli hänelle suutuksissa. Mutta mistä?... Vaikka koko se sanakiista
olisi tarkoittanut häntä!... Häntäkö he pitivät roistona, vai
olisivatkohan pitäneet sitä itsevanhurskaana?

Juha ei ymmärtänyt.

                                                  ⸻

Pari päivää ennen jouluaattoa tuli Hallpumska Joutsiaan maksamaan
vuokraa. Huppuliina hartioilla hän istuutui kyökin penkille ja kertoi,
että Hallpumi itse on kipeänä, muuten hän kyllä olisi tullut itse.

Siinä sitä oli näkemistä, kuinka eukko kaivoi kukkarostaan esille sitä
viittä hopearuplaa ja kuinka se laskiessaan rahoja pöydänkulmalle
mourusi ja naukui kuin vanha kissa.

— Tulin tässä tätä arentia tuomaan. Jaa, jaa... niin kovassa kuin se
raha näihin aikoihin on! Monta askelta on siinäkin saanut ottaa, ennen
kuin tämänkin rahan on saanut kokoon! Ihmiset ovat köyhiä, eivät ne
jaksa ostaa, ja jos velaksi annat, niin sinne jää — eivät maksa!...
Luullaan, että sillä sellaisella liikkeellä kuin meidän on, rikastutaan
— kuinkas sillä voi rikastua, kun niinkin halvalla antaa kuin meillä
annetaan!

Hallpumska vietiin saliin ja hänelle tarjottiin kahvia. Siinä hän
vilkuili ympärilleen ja naukui:

— Jaa, tuo on tuo kello sieltä Simolan huutokaupasta. Muistan
minä, kuinka se siellä salin seinällä käydä naksutti. Paljoonkos se
nousikaan?... Jaa, no ei se sitten kallis ollut... Kuuluu taas se
emäntä olevan niin huonona sairaana. Mikä lienee sellainen tauti, että
se niin kaikkia pelästyelee. On taitanut sitäkin surra, kun sillä
lailla joutuivat pois talosta...

Juha vastaa jollakulla harvalla sanalla hänen puheisiinsa ja tekee
mielessään sen päätöksen, että jos hän vielä vuoden päästä päiväksi elää ja on
täällä Joutsiassa, niin ainakin hän pakenee pois kotoa siksi,
jolloin Hallpumin väet tulevat maksamaan vuokraa. Tulettäneläiset
kävivät hänestä päivä päivältä vastenmielisemmiksi.

                                                  ⸻

Kevättalvesta tuli Akseli kotiin. Hän ajoi kaupungin kyytihevosella
kuin hieno herra ja herran näköiseksi hän todella oli käynyt, tuskin
häntä saattoi tunteakaan. Hän kävi tohvelipalttoossa ja kalosseissa ja
kädessä oli sateenvarjo. Morsiamen kehui itsellään olevan, rikkaan ja
kauniin. Hän oli ollut suuren tukkiyhtiön asiamiehenä ja sama yhtiö oli
antanut hänen toimekseen koluta puhtaiksi maat Keihäsjärven ympärillä.

Annastiinalle tuli Akselista paljon vaivaa, sillä ei hän enää tyytynyt
syömään keittiön pitkässä pöydässä muitten kanssa. Hän tahtoi arjet,
pyhät syödä valkealta liinalta porstuanperäkamarissa ja aina piti
pöydässä olla voita ja pyhäruokaa.

Alussa koetti Annastiina noudattaa hänen mieltänsä, ettei tulisi
riitaa. Mutta riita tuli sittenkin, sillä Akseli haki sitä ja loukkasi
nuorta isäntää minkä kerkisi.

Ei ollut Juhalle mieluista katsella tuota väkevää nuorta miestä, joka
kaiket päivät venyi sängyssään tai istui Tulettänessä, pappilassa tai
Liljebladilla. Vihainen oli isäkin pojalle.

Kello kuuteen aamulla hän kerrankin odotti Akselia juomaan kahvia,
mutta kun ei poikaa silloin kuulunut, karkasi hän tämän kamariin,
hakkasi ovia niin että paikat jyskivät ja huusi:

— Nousetkos, nulikka! Jos et laita itseäsi jalkeille, särjen oven ja
lyön sinulta kintut poikki.

— Mitäs se kehenkään kuuluu, mitä minä teen? kuului Akselin ääni
vastaan. — Minä teen mitä tahdon enkä tottele ketään.

Kalpeana seisoi Juha pihassa ja kuunteli elämää. Hänen niskansa
kumartui ja hänen päänsä painui alas. Vihdoin hän kiireesti läksi
hevostalliin. Sinne ei toki kuulunut mitään. Siellä sai silitellä Pekan
hienoa karvaa ja tietää, ettei tarvinnut kuulla toraa. Oli se onni,
ettei Pekka osannut puhua. Ties miksi se täällä olisi oppinut!

Ei vanha Joutsia ollut vävypoikaansakaan ensinkään tyytyväinen.

— Ei sinussa vain näy olevan miestä saamaan pois tuota kauppiasta
tuosta! nalkutti hän. — Ja siinä toivossa minä sinut kumminkin
tänne otin. Etkös sinä näe, kuinka hän rikastuu? Ja me köyhdymme
köyhtymistämme. Mutta se ei koske sinuun, ei yhtään! Ei hänellä enää
ole vaivaa kestikievaristakaan, mutta kaikki edut pitää entisellään, ei
anna pois edes hollitupaa!

Mitäpä Juha sitten tällaiseen puheeseen saattoi vastata? Ei mitään!

— Noo, sanoi vanha isäntä ilkeästi. — Jollei sinussa ole miestä, niin
ehkä vielä olisi minussa!

Ja hän löi rintakoppaansa, jotta rämähti.

Se oli se kontrahti, joka piteli... Jos, jos saisikin hävitetyksi
koko kontrahdin... Se ei maar olisi synti eikä mikään, jos repisi
sellaisen paperin. Viekkaudella he panivat hänet sen kirjoittamaan —
viekkaudella hän sen hävittää. Sellaisesta teosta hän kyllä vastaa
viimeisellä tuomiollakin. Ei se ole synti eikä mikään.

Vanhuksessa kypsyi vähitellen luja päätös, että hän repii sen. Hää!
Sillä lailla hän sen punaisen pirun tuhoaa! Kauppias aikoo tuhota
Joutsian, mutta hän ehtii ennen! Kunpa vain tietäisi, missä hän sitä
paperia säilyttää! Missäs muualla kuin keltaisessa piironki-romossaan!

Eerikki Aaprahaminpoika istuili taasen ahkerasti Tulettänessä.
Simolan Santtu — hän se niin ikään aina vain siellä joi. Millä
tuo nyt enää joikaan? Eihän hänellä enää mitään ollut!... Eerikki Aaprahaminpoika
oli päättänyt pitää kauppiasta silmällä ja hän vilkuili
tarkasti hänen liikkeitään, kun hän mittaili sokeria, saippuaa,
tupakanlehtiä ja viinaa, ja varsinkin kun hän kävi piirongillaan
vaihtamassa rahoja. Siinä piirongissa paperit varmaan olivat!...
Mutta liian lyhyt oli aika, jolloin Eerikki Aaprahaminpoika jaksoi
pysyä vakoilijamietteissään, sillä niin pian kuin hän joi, unohti hän
päätöksensä. Kun hän seuraavana päivänä heräsi sängyssään, muistui
kontrahtijuttu taasen hänen mieleensä ja häntä harmitti, ettei hän
ollut pannut päätöstään täytäntöön. Mutta jota kauemmaksi aika venyi,
sitä enemmän hänen mielensä lauhtui ja kaiketi hän taas olisi kokonaan
unohtanut kostotuumansa, jollei Hallpumi eräänä päivänä olisi palannut
kaupungista, tavattoman suuri kuorma reessä.

Vanhus seisoi tiellä ja katseli, kuinka hevonen kammertamalla kulki
eteenpäin.

Silloin karkasi salamana hänen päähänsä: mitähän kauppias taasen
vedättää kotiin? Juomiako? Tietenkin! Ja kaikkinaista muutakin tavaraa,
jolla hän taasen nylkee rahaa vaivaisilta syntisiltä.

Sinä iltana läksi vanhus Tulettäneen siinä varmassa päätöksessä, että
nyt, nyt hän kuitenkin hävittää kontrahdin!

Sattui tulemaan oikea sudenilma. Krouvikamari oli ihan tyhjänä, ei
edes Simolan Santtukaan ollut uskaltanut lähteä liikkeelle. Hallpumin
väet olivat tyhjentäneet laatikkoja ja permannolle oli jäänyt
oljen- ja heinänrippeitä. Kauppias oli väsyksissä, äreällä päällä
ja jonkin verran humalassa. Vanha Joutsia istuutui pöydän ääreen,
selin keisarinkuviin ja sotaherroihin, ja iski silmänsä piironkiin.

— Mitäs isäntä pitää tästä uudesta aineesta? kysyi kauppias jonkin
ajan perästä.

— Eivät ne uudet koskaan vedä vertoja vanhoille, vastasi Joutsia
lyhyesti.

Ja siihen keskustelu katkesi. Tuuli vinkui nurkissa, lapsi itki seinän
takana.

— Kas sitä Simolan Santtua, sanoi kauppias muun puheenaiheen
puutteessa ja tarkoittamatta mitään pahaa, — kun on malttanut pysyä
poissa! Kun pysyisikin. Minä olen jo vallan tuskastunut siihen. Joisi
täällä alvarinaan ilmaiseksi, sillä mitähän siltä enää saa!

— Noo, vastasi vanha Joutsia hilliten itseään, — on sinulla varaa
juottaa häntä ilmaiseksikin. Koko talonsa hän sinulle on juonut!

Kauppias naurahti ja koetti ymmärtää pistoksen vain pilapuheeksi.

— Niin kai! sanoi hän.

— Taitaisit sinä vain tahtoa juottaa itsellesi tämän Joutsiankin? pani
vanhus ilkeästi.

— Mitäs minä sillä? nauroi kauppias väkinäisesti. — Johan minä tässä
asun.

— Niin, johan sinä asut, johan sinä asut! Olet kuin täi kipeän miehen
päässä, tai lude sängyssä. Niin sinä syöt ja kaluat.

Isännän täytyi naurahtaa omaa sukkelaa vertaustaan. Vaikeampi oli
kauppiaan tällä kertaa selittää puhe leikiksi. Hän kävi tulipunaiseksi
kasvoiltaan ja oli jo kiroamaisillaan, mutta sai sisunsa hillityksi,
täytti lasin ja tyrkkäsi sen isännän eteen.

— Soh, juo pois eläkä kronise! sanoi hän ja hänen silmänsä kiiluivat.

— Juo itse! huusi vanha Joutsia vastaan ja nousi. Ja nyt särkyi sulku
ja sanoja tuli kuin pussin suusta.

— Näytä tänne kontrahti! Minä tahdon nähdä kontrahdin. Annatkos,
punainen perkele!

Vanhus karkasi piironki-romolle, mutta avain oli poissa suulta. Hän
kouri sitä piirongin päältä, mutta ei tavannut sieltäkään. Silloin hän
vimmoissaan iski kourat, kynnet saranoihin — mutta piironki pysyi
suljettuna kuin tulevaisuus.

Huoneessa syntyi aika rytinä.

Eikä aikaakaan kun Hallpumin pieni lapsentyttö halki tuulen ja tuiskun
lähetettiin Joutsian puolelle. Ryöppy oli vienyt tien tuiki tukkoon ja
tyttöpahainen sai huppuroida hyvän aikaa ennen kuin pääsi perille. Itku
kurkussa hän keittiön ovelta ilmoitti:

— Tulkaa korjaamaan pois vanhaa isäntää. Kun hän putosi tuolilta ja
loukkasi itsensä pahasti. On suuri haava päässä!

Vanhus oli todella haavoittunut. Päästä vuoti verta, mutta pahin poltto
oli oikeassa jalassa. Sitä ei sietänyt ensinkään liikuttaa. Joutsiasta
läksi liuta miehiä Hallpumin puolelle, mutta sitten huomattiin
parhaaksi valjastaa hevonen ja liistereellä tuotiin äijä kotiin.
Kylläpä hän huusi ja valitti! Ja kiroili kesken tuskiaan. Hallpumia
kiroili, sitä punaista perkelettä. Hän haastaa hänet oikeuteen, nyt
hän toki kerrankin saa palkkansa, nyt, nyt hän joutuu linnaan. Hän löi
häntä pullolla päähän, sitten hän tönäisi piironginlaitaa vastaan ja
tyrkkäsi alas tuolilta. Siinä jalka loukkaantui. Vaikka olisi poikki.
Kyllä kai se poikki onkin, koska sitä noin kauheasti... Saakeli...!

— Älä Jumalan tähden kiroa, rukoili Johanna. — Kääntäkäämme mielemme
maallisista. Ehkä sinä piankin saat astua kaikkivaltiaan tuomarin
eteen. Etkö tahtoisi pappia?

— Pappiako? ähisi vanhus sängystään. Hän oli leveässä sängyssä miltei
poikkipäin ja pää retkotti pahasti, mutta ei hän antanut liikuttaa
itseään, kun jalassa oli niin hirmuinen poltto. — Vai Santiko minun
pitäisi tässä nähdä? Santin nimi on sen kirotun paperin alla, Santi on
samaa helvetin joukkoa kuin Hallpumikin. Ennen ne paistetaan hornan
kattilassa kuin minä... Iijiijiijii...

Vaimo paljasti liankarvaisen ryijyn alta säären, joka oli ihan
sinettynyt, ja rupesi voitelemaan sitä linjamentillä ja viinalla. Mutta
ei siitä ollut apua!

— Kun se lukkari edes tulisi! vaikeroi sairas. — Menkää katsomaan
eikö jo tule...!

Lukkaria oli lähetetty noutamaan, sillä hän osasi hoitaa haavoja ja
luunvikoja.

— Ei se vielä ole voinut ehtiä, sanoi vanha Manu, joka hänkin oli
pienessä porstuanperäkamarissa.

— Jumalan tuomio tämä on, pani vanha emäntä hiljaa, ikään kuin
itsekseen. — Kun ei ihminen muuten osaa etsikon ajasta vaaria pitää,
lähettää Herra vihansa leimauksen. Kiitetty olkoon hänen nimensä, joka
ajallisella koettelemuksella alituisesti meitä puoleensa vetää.

Rauhoittuihan äijä hiukan, kun lukkari sai hänen jalkansa lastoihin.
Mutta siinä sitä olikin kärsimistä, kun hän sovitteli luuta
paikoilleen! Silloin parkui sairas aivan kauheasti... Ääneti söivät
väet illallista keittiössä, kaikkialla hajusi kamferille, linjamentille
ja viinalle. Juhasta tuntui joka paikassa niin tukahuttavalta, ettei
hän saanut olluksi missään. Ja hirmuista oli kuulla sairaan huutoa!
Hän pakeni ensin kuistille, mutta kuuluihan se sinne. Hän nosti
kauluksensa pystyyn ja meni pihamaalle — siellä temmelsi tuuli, lumi
lenteli kiehkuroina pitkin solia, tasoitti tiensyvänteitä, loi toisiin
paikkoihin nietoksia ja myllersi ilman niin sakeaksi, ettei nähnyt kuin
pari askelta eteensä.

Akseli oli käynyt laitapitäjällä ja palasi kotiin äkäisenä ja
nälissään. Juha ilmoitti hänelle jo pihassa, mitä oli tapahtunut. Ensi
kertaa eläissään olivat langokset Juha ja Akseli yhtä mieltä. Akseli
suuttui silmittömästi Hallpumille.

— Kyllä minä sille peijakkaalle näytän! uhitteli hän. — Kyllä se
nyt saa rökkiinsä! Minä menen sinne paikalla, kun ensin saan jotakin
suuhuni.

Juha oli kiitollinen, että Akseli otti mennäkseen tiedustelemaan asiain
kulkua, sillä muuten hänen itsensä olisi täytynyt mennä.

— Olisi se hyvä, jos sille kerran sanoisi oikein kovasti, puhui Juha.

Ei hän saanut sinutelluksi lankoaan. Ei hän koskaan ollut häntä
sinutellut.

— Kyllä minä sanon! Ruveta minun isääni tönimään ja hakkaamaan!
mahtaili Akseli, yhä hotkiessaan vadista klimppiruokaa, jota oli
lämmitetty päivälliseltä.

Akseli heitti palttoon hartioilleen ja läksi Tulettäneen. Jonkin ajan
kuluttua rupesi Juha häntä odottamaan takaisin. Mutta eihän häntä
kuulunut. Joku myöhästynyt reisumies ajoi hevosensa vajaan, koetti sitä
siellä peitellä ja taivalsi sitten pirttiin. Sihisten, sohisten lenteli
lumi pitkin hankien pintaa. Läpitunkevapa se tuuli nyt olikin! Juha
koetti vielä kerran katsahtaa pellolle, eikö Akselia näkyisi, mutta
harmaudessa ei näkynyt mitään mustaa kohtaa. Vihdoin avasi hän porstuan
oven ja astui kuistille.

Kovasti tuli kamferilta ja linjamenteiltä. Porstuanperästä kuului
yhä hiljaista voivotusta: ”aa... aa... aa...” tai valittavaa: ”ja
sinun edessäs pahoin tehneet. Mutta älä muista meidän entisiä pahoja
töitämme... Armahda sinuas meidän vaivaisten syntisten päällemme...”

Keittiön pihdissä paloi päre pitkällä kaarella. Annastiina istui
penkillä. Väsyneen näköinen hän oli.

— Eikös Akselia kuulu? sanoi hän ja käänsi kasvonsa pois tulijasta.

— On kai taas jäänyt juomaan.

Juha ravisteli lunta takistaan, tarttui kaljatuoppiin, joka oli
pöydällä ja joi syvin siemauksin. Tänä iltana tuntui elämä taasen niin
raskaalta, että... että...

Hän meni heidän makuukamariinsa. Eihän lääkkeenhaju sinne tuntunut niin
väkevänä. Kuin vanhan vaiston viemänä avasi hän taasen piironkinsa ja
otti sieltä esiin kontrahdin. Se se oli kahle — se painoi! Se se oli
kuin tulinen rauta — se poltti! Jollei sitä olisi ollut, olisi elämä
tuntunut köykäiseltä kaikista harmeista huolimatta. Maantien tuolla
puolen olisi ollut peltoa ja pellon takana metsä. Nyt sieltä loisti
tulta ja siellä istuttiin pullojen ääressä ja hoilattiin.

Paperi rupesi jo likaantumaan kulmista, sitä oli siksi paljon pidelty.
”Utrak ur protokol fört vit...” äänsi hän itsekseen. Hän osasi sen jo
ulkoa. Ihan alkoi pyörryttää, kun sitä katseli, ja kirjaimet hyppelivät
kuin lumihiutaleet sakealla lumisateella. Vasten hänen kasvojaan ne
tuntuivat hyppelevän ja hänen tuli sekä kylmä että kuuma.

Äkkiä Annastiina raotti ovea.

Juha heräsi paikalla ajatuksistaan, peitti paperit käsivarsillaan ja
katsahti pelokkaana vaimoonsa. Samassa hän huomasi, että Annastiinan
kasvot olivat ihan itkettyneet.

— Kaikki ne tulevat yht’aikaa, sanoi hän ja hänen äänensä oli
omituisen kalsea.

Hän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta ei sanonutkaan, kääntyi vain
takaisin ja painoi oven lukkoon.

Tuskinpa oli Juha sentään saanut paperit piironkiin ja piippunsa
täytetyksi, kun hän taasen ilmestyi siihen ovelle. Ei Juha huomannut,
mitä ponnistuksia hän teki saadakseen puhetta suustaan. Joka kerta kun
hänen piti puhua, oli tulla itku.

— Jätetään nyt sitten tämä talo, sai hän vihdoin sanotuksi. —
Muutetaan pois Rasoon... Johan sinä sekaannut, kun aina tuon kontrahdin
päällä virut... Ja minäkin jo väsyn...

Ja siinä hän pudotti oven kiinni ja hävisi keittiöön.

Juha jäi tuijottamaan kynttilään, jossa oli pitkä karsi. Karsi oli
päästään paksu, monihaarainen, hiiltyneitten lankojen nenissä oli
pieniä nokipalloja kuten kukkasten ponsia. Juha niisti kynttilän
sormillaan, heitti käryävän karren pesään ja pyyhkäisi hyppyset
housuihinsa. Huone tuli heti iloisemmaksi.

Mitähän se vaimo nyt sanoi...? Muuttaa pois täältä!... Tarkoittikohan
mitä sanoi? Ja sanoikohan hän sen vain Juhan tähden vai olikohan hän
todella itse saanut kyllänsä?... Juhan olisi pitänyt ilostua, mutta ei
hän voinut sitäkään. Hänen täytyi tietää, minkä tähden Annastiina oli
tehnyt sellaisen päätöksen.

Keittiössä oli pimeä, vain pihdissä hehkui käpertynyt, sammuva karsi.
Juha etsi. Ei Annastiina ollut keittiössä. Kuistilla Juha hänet tapasi.
Hän nojasi päätään pihtipieleen ja itki katketakseen. Niin hän itki,
että luuli sydämensä itkutyrskyjen mukana nousevan suuhun.

— Älähän nyt, älähän nyt, pani Juha. — Mitä sinä muuttamisesta puhut.
Enhän minä muuttaa tahdo.

— Mutta minä tahdon. En minä voi tätä surkeutta katsella... Minä olen
väsynyt.

Juha yritti taluttaa häntä sisään, mutta ei hän tullut. Imi itsensä
itsepintaisesti kiinni oven pieleen ja itki siinä.

— Kun minä ajattelen, että vieraat kulkevat tästäkin kuistista,
sopersi hän ja itki entistä kiihkeämmin, — ja että Hallpumska lukitsee
noita aittoja...

Juha oli hänen kanssaan aivan saatuna. Vasta sitten hän lakkasi
itkemästä, kun vanha emäntä huusi häntä kamariin.

Juha käveli vielä hetkisen pihamaalla ja odotti Akselia kotiin, mutta
ei häntä kuulunut. Vihdoin sulki Juha ovet ja läksi yksinään levolle.

Olisihan hänen pitänyt iloita. Olihan hän itsekin nähnyt, että
Annastiina todella oli väsynyt tähän komentoon. Mutta ei hänen ollut
hyvä nytkään. Mikä hänen oikeastaan oli?

VIII

Tällä kertaa kauppias oli levoton kahakan seurauksista. Akseli kyllä
oli helposti rauhoitettu. Hän makasi humalassa krouvikamarin sängyssä
kaikkien sotaherrojen alla, ei puhunut eikä pukahtanut. Mutta nuori
isäntä! Ei olisi ollut varaa tällä kertaa suututtaa häntä, kun
viinanpolton arentiaikakin sattui menemään umpeen juuri tänä vuonna.
Hallpumi ei koskaan ollut päässyt nuoren isännän perille. Mitähän hän
oikeastaan tahtoi? Oli päältäpäin niin lauha ja hyvä katsella, mutta,
mutta... mikä oikeastaan lienee pohjaltaan ollut!

Kauppias odotteli isäntää kaiken aamua. Kyllä kai hän tulee
kuulostamaan sitä eilistä tapausta. Tulkoon, tulkoon!

Juha tuli todella hämärissä, aamiaisen jälkeen. Hänellä oli kourassaan
tyhjä pullo ja kauppias oli ystävällisenä ja lipevänä häntä vastassa jo
pihamaalla.

— Isäntä on niin hyvä ja käy sisään, viserteli hän. - Ehkä mennäänkin
salin puolelle, koska tuo tukkiherra tuossa vielä vetelee hirsiä.

Kauppias nauroi omalle sukkeluudelleen. Hän olisi tahtonut johdattaa
isännän suoraa päätä salin puolelle, mutta porstuan edessä oli suuri
nietos. Heidän täytyi siis kuitenkin mennä krouvikamarin kautta, jossa
Akseli kuorsasi ikään kuin olisi hirttä kiskottu.

Ihmeellistä, että kauppias aina vaikutti Juhaan sillä tavalla, ettei
hän saanut asiataan toimitetuksi. Nytkin oli hän tullut vaatimaan
kauppiasta tilille eilisestä menettelystä, eikä hän vielä ollut sanaa
sanonut — kauppias vain oli puhua liepastellut. Tämä muistui Juhan
mieleen keskellä krouvikamarin lattiaa ja hän seisahtui äkkiä.

— Oli se aika ilma eilen! sanoi kauppias samassa ja avasi salin oven.

— Oli, vastasi Juha neuvottomana ja käänteli käsissään tyhjää pulloa.
— Entä, jatkoi hän sitten, — jos ensin panisitte tähän siirappia.
Varoittivat kotona, etten unohtaisi, kun tahtovat keittää marjapuuroa
vanhalle isännälle. Hänen rupesi tekemään sitä mieli.

Juha vilkaisi Hallpumiin.

— Mitenkäs isäntä nyt jaksaa? kysäisi kauppias huolestuneen näköisenä.

— Huonostihan hän jaksaa, vastasi Juha ja mietti itsekseen, lieneekö
tuo kauppias sittenkin viaton!

— Voi, voi kuinka se oli ikävä asia se eilinen! sanoi kauppias, otti
pullon ja jätti Juhan istumaan suureen saliin.

Siellä oli kylmä, kolkko ilma kuten ainakin asumattomassa huoneessa.
Pilvinen päivä katseli sisään ikkunoista ja kaikki näytti harmaalta.
Tässä salissahan kaupunkilaiset tavallisesti tanssivat Tapania.
Siellä olikin hyvin vähän huonekaluja, oikein kai siltä varalta, että
mahtui tanssimaan. Eräällä seinällä oli suuri, keltaiseksi maalattu
kaappi, jossa mahtoi olla juomatavaroita, koska ilmassa aina oli
hieno konjakin- ja viininsekainen haju; toisella keltainen, syrjästä
vedettävä sohva, sitten puoli tusinaa tuoleja, pöytä, jolla oli
lamppu, ja kahden istuttava, keltainen keinutuoli. Seinällä oli kuva,
joka esitti Kristusta siunaamassa lapsia. Ympäri koko huoneen kiersi
tuore vihreä murattiköynnös, jonka ruukku oli piilossa sohvan takana.
Enimmän pistivät silmään kirjavista papereista tehdyt kukkaset, jotka
koristivat ikkunaa.

Juha tarkasteli näitä kaikkia, sillä hän sai hyvän aikaa olla yksin.
Vihdoin tuli kauppiaan pieni, hento lapsenpiika huoneeseen, kantaa
raahustaen suurta tarjotinta, jolla oli pullo ja kolme lasia. Pullo
ja lasit yrittivät lakkaamatta luisua toiselle kulmalle liukasta
tarjotinta, joka lapsen voimille näytti olevan liian raskas kannettava.
Se oli kalpea, tylsän näköinen tyttö, yllä ohut hameriekale. Juha
hymyili sille ystävällistä hymyään. Ei taitanut silläkään lapsiraukalla
olla liian hyviä päiviä!... Pullon kyljessä oli korea paperikuva ja
suulla tinapaperi. Mitä kallista ainetta lienee ollutkin!

Kauppias tuli sisään linkkuveitsi kädessä ja varustautui vetämään auki
pulloa.

— Oli se oikein ikävä, jatkoi hän puhettaan, joka äsken oli jäänyt
kesken, — että se niin kävi. Mutta vanha isäntä oli vähän liikaa
saanut päähänsä ja rupesi niin taitamattomaksi, että vaati minulta
meidän välistä kontrahtia revittäväkseen. No, kuinkas minä nyt laissa
vahvistettua kontrahtia voin ruveta antamaan? Johan hän sellaisesta
työstä olisi saanut linnaa... Mutta isäntä on nyt hyvä ja juo. Tämän
pitäisi olla hyvää ainetta.

Juoma maistui todella hyvältä. Mutta väkevää se oli. Se poltti ensin
kurkussa ja sitten aleni poltto tuuma tuumalta, kunnes mieli äkkiä
lennähti ihmeellisen köykäiseksi.

— Mitäs tämä oikein on? kysyi Juha iloisesti.

— Pietarin tuomisia. Tätä se kauppias aina juottaa minulle, se
mistä minä ostan. Se on siitä puodista, mistä keisarillekin otetaan
juomatavarat. Isäntä ottaa vain huoleti. Ei se pahaa tee!

Juha tunsi outoa iloa. Hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Elämä kävi
keveäksi ja hänen olisi tehnyt mieli hyppiä. Tuntui jotenkin siltä kuin
olkapäihin olisi kasvanut siivet. Hyvät ihmiset, kuinka oli mukavaa!

— Näkeekös kauppias minun siipiäni? sanoi Juha. — Ne ovat punertavat.

— Niin ovat, sanoi kauppias ja kaasi lisää hänen lasiinsa.

— Kannattaisivatkohan ne, jos yrittäisi lentää niillä?

Hän nousi ylös ja kävi Hallpumin kaulaan.

— Mukava mieshän te olette, vaikka se appiukko aina sanoo teitä
punaiseksi perkeleeksi. Mukava mies te olette.

Juha rupesi laulamaan, nousi ja yritti hypellä yhdellä jalalla.
Hallpumi katosi hetkiseksi, mutta Juha luuli hänen kaiken aikaa olevan
huoneessa ja jutteli hänelle.

Äkkiä ilmestyi hänen eteensä paperi ja kynä ja kauppias puheli
viinanpoltosta ja kysyi, osaisiko isäntä kirjoittaa.

— Niinkuin tuomarin kirjuri! sanoi Juha ja nauroi.

Mutta tuskin hän oli ottanut kynän käteensä, kun hänen kasvonsa kävivät
oudon mustanpuhuviksi. Hän ihan jäykistyi. Pää painui käsien varaan ja
kyynärpäät lepäsivät raskaina paperin päällä. Hän kuvitteli istuvansa
omassa kamarissaan, edessään onneton kontrahti.

— Utrak ur protokol för vit... tavaili hän ja jatkoi äkkiä: — Mitenkä
tämä paperi on käynyt näin pieneksi? Minäkö sen olen repinyt..? Voi
kuitenkin minua, jos... Minäkö sen olen repinyt! Kauppias haastaa
käräjiin... Kuulkaas kauppias, jos kuitenkin sovittaisiin...!

— Ei isäntä nyt turhia, puheli kauppias ylen ystävällisenä. — Eihän
tässä ole puhetta käräjistä. Sovussahan me isännän kanssa aina on
eletty. Isäntä panee nyt vain nimensä alle.

— Jaa nimenikö? Ei, ei, hyvä kauppias, hoki Juha ja kävi kiinni
päähänsä. — En minä! Mitäs minä enää! Johan vanha Joutsia pani
puumerkkinsä!... Ja siinä oli papit ja vallesmannit todistamassa!...
Hei kuinka minun tukkani heiluu! Antakaa pois se paperi. Sitä on vielä
jäljellä kolmekymmentäyksi vuotta... Minä olen jo kuollut, kun se
loppuu. Enkä minä ole nähnyt yhtä vapauden päivää. Voi minua, voi... En
yhtä vapauden päivää!

Juha rupesi itkemään kuin lapsi. Kyyneleet valuivat virtoina alas hänen
poskiaan. Turhaan koetti kauppias lohduttaa, turhaan tarjota uutta
lasia. Päinvastoin sylkäisi Juha entisenkin herkun suustaan.

— Minä kuolen, puheli hän. — Minun viimeinen hetkeni on tullut. Äää...

Kauppias koppasi häntä käsivarresta ja talutti hänet ulos. Äää...!

Siellä hän selvisi. Hän putosi äkkiä maan päälle, tunsi pohjan
jalkojensa alla, polttavan raskauden päässään ja hämärän muiston
siitä, mitä oli tapahtunut. Hänhän oli tullut hakemaan siirappia...
Hänenhän oli pitänyt kuulostella, mitenkä vanha isäntä oli langennut.
Ja seisoikin lumihangessa Hallpumin pihamaalla, lakitta päin, hiukset
pörrössä.

Vastapäisillä portailla seisoi Akseli, kädet housuntaskuissa, ja
katseli tyytyväisenä näytelmää. Ei hän vielä milloinkaan ollut niin
hyväntahtoisesti hymyillyt langolleen.

— Siedätpäs sinä vähäisen! sanoi hän ja läksi, kädet yhä
housuntaskuissa, tallustelemaan lumeen. — Mennään sisään, otat ryypyn.
Saat nähdä, kuinka se selvittää. Sinusta tulee vielä mies!

Heidän ympärilleen tuli muitakin miehiä, jotka olivat asialla puodissa.

Juha huomasi äkkiä tilansa ja... ei hän tietänyt lähteäkö pakoon vai
ruvetako tervehtimään vai... Hänen kasvoilleen valui polttava häpeä.

— Isäntä tekee hyvin ja käy sisään, pyyteli Hallpumi.

— Tule pois! sanoi Akseli ja kävi hänen käsipuoleensa.

— Kun minä vain saisin lakkini, sanoi Juha hätäisesti. — Ja
siirappini...

— Siirappi on jo lähetetty taloon, selitti kauppias.

— Taitaa puurokin olla valmiina, tokaisi väliin Hallpumska.

Juha muisti nyt, että oli ollut hämärä, kun hän tuli. Nyt oli suuri
päivä. Hänen päässään oli paha raskaus ja jalat tuntuivat niin
kankeilta, että olisi tehnyt mieli jäädä siihen paikkaan. Vihdoin hän
sai lakin päähänsä ja lähti liikkeelle, mutta tie tuntui merkillisen
käyrältä, vai vastamaako siinä lie ollut, vai mikä... Eihän siinä
ennen ollut vastamaata... Mutta kauppiashan tosiaan olikin pannut
paperin hänen eteensä... Mikä paperi se olikaan? Ja olikohan hän siihen
kirjoittanut?

Hän oli jo ottanut muutaman epävarman askeleen kotiin päin, kun hän
äkkiä kääntyi ja kysyi:

— Kirjoitinkos minä?

Miehet, jotka eivät aavistaneet, mitä hän tarkoitti, purskahtivat
suureen nauruun.

— Ei isäntä mitään ole kirjoittanut! selitti Hallpumi ja hymähti
väkinäisesti.

— No, minä tulen auttamaan! huudahti Akseli, hyppäsi parilla
askeleella lankonsa rinnalle ja tarttui hänen käsivarteensa.

— Ihmettä kuinka sinä olet osannutkin elää näin vanhaksi ilman
viinoja, puheli Akseli. — Olisit nähnyt senkin lö’än, minkä minä eilen
otin. Enkä tänään ole millänikään! No, kyllä totut sinäkin!

Ei Annastiina uskonut silmiään, kun hän näki miehensä ja Akselin
parhaimpina veljinä tulevan pihaan. Käsikynkittäin vain! Jopa nyt
vallan kummia! Mitä olikaan tapahtunut?

Hän odotti heitä sisään, mutta kun ei heitä kuulunut, läksi hän
etsimään.

Juha oli pitkänään Akselin sängyssä. Hän makasi suullaan ja Akseli
seisoi vieressä ja nauroi.

— Oletko vallan hullu? puheli hän. — Mitä tämä nyt sitten on? Ei se
ole häpeä eikä mikään! Sinä totut, kun vähän useammin viljelet, niin
ettei mene päähän. Mitä sinä nyt tästä!

Juhaa hävetti niin, ettei hän saanut katsotuksi vaimoonsa. Annastiina
lohdutti Akselin kanssa kilpaa, että mikä se yksi pikkuinen humala
nyt on — häpeä eikä mikään! Mutta ei Juha tahtonut rauhoittua. Kun
hän vihdoin oli nukkunut pois pahimman päänkipunsa ja heräsi omassa
sängyssään, selveni hänelle, että Tulettäne on vaarallinen paikka. Ei
hän sinne enää mene, jos tänne Joutsiaan jäisikin. Koko Hallpumin puoli
saa olla käymättömänä.

Niinä päivinä tapahtui, että Marjaanan mies, Lumian rusthollari
äkisti kuoli. Sellaisen pulskan, terveen ja rotevan miehen kaasi
tuoni niinkuin viikate taittaa korren vain. Koko suku oli kolkossa
hämmästyksessä ja Marjaana surussa ja valituksessa, sillä hän
oli todella rakastanut miestään. Omaiset kävivät vuoron perään
lohduttamassa ja auttamassa häntä. Juha sattui Lumiaan juuri silloin,
kun tuotiin arkku ja ruumis nostettiin arkkuun. Oudolta kuului lasten
nauru surutalossa, murtuneelta näytti muhkea Marjaana.

— Tottahan sinä nyt olet täällä yhtä päätä hautajaisten yli, sanoi hän
veljelleen.

Juha punastui.

— En minä sentään taida, sanoi hän. — Kotona tarvitaan. Ei uskalla
jättää taloa niin moneksi.

Hänen oli ikävä, niin ikävä, että hänen itsensä täytyi sitä ihmetellä.
Ennen hän oli oleskellut täällä Lumiassa viikkokausia ja nyt ei häntä
mikään olisi pidellyt. Minne hänen sitten oikeastaan oli kiire? Eihän
hän vuosikauteen ollut tietänyt, missä hänen kotinsa oikeastaan
oli, Rasossa vaiko Joutsiassa — kaiketi kuitenkin Rasossa, vaikka
hän Joutsiassa oli asunut! Joutsiaako hän ikävöi vaiko Rasoa, vaiko
Annastiinaa?... Hänen mieleensä oli muistunut, että Joutsiassa tänään
piti vedettämän lantaa pelloille, jos sattuisi hyvä ilma. Ja hyvä oli
ilma, kerrassaan leuto ja lauha. Täytyi sentään olla valvomassa, kun
oli sellainen työ.

Ei häntä enää mikään olisi pidättänyt. Tai eihän sisar koettanutkaan
pidättää. Ymmärsihän hän, että talo tarvitsi isäntänsä.

Juhan mieli tuli merkillisen keveäksi heti, kun hän laski valjaat Pekan
selkään ja talutti sen ulos tallista. Ihan täytyi ihmetellä sydämensä
kovuutta: rakkaalta sisarelta oli kuollut mies eikä hän osannut surra
sen enempää. Oli se todella ihmettä ja rumaakin!

Hänen ajatuksensa ehtivät Joutsiaan jo ensimmäistä virstaa ajaessa.
Jokohan olivat saaneet halot kotiin metsästä? Olivatkohan heinät
riittäneet, vai olikohan täytynyt noutaa uusia? Olikohan Annastiina
muistanut lähettää kolme nelikkoa perunoita kaupunkiin Nyysteinin
rouvalle?... Isäntä oli ollut poissa kaksi päivää ja sinä aikana voi
ehtiä tapahtua mitä hyvänsä... Tottahan Eprami oli ymmärtänyt sopia
Manun kanssa. Kun olivat riitaantuneet vallan turhasta asiasta.
Epramikin kun viitsi ruveta vanhaa miestä härnäämään: oli piilottanut
Manun piipun ja käskenyt hänen noidilta kysyä, missä se oli. Tokihan
Manu vähemmästäkin suuttui!... Jokohan Omena oli poikinut?... Hyvin sen
pitäisi ruveta lypsämään. Hyvänä sitä vain on koetettu pitää...

Pekko juoksi iloisesti kotiin päin... Ohoh, tulee pian kevät, kun
varikset jo raakkuvat maantiellä. Kas vain, kuinka niitä nyt onkin!

— Noo, Pekka, mitäs sinä nyt laiskottelet? Etkös ole tarpeeksesi
seisonut kaurojen ääressä!

Pekka pölähtää juoksuun ja vie isännän mäelle, jonka alla metsä loppuu
ja alkavat Rason vainiot... Niin, mitähän siitäkin veljen yrityksestä
oikein tulee, kun hän nyt aikoo kylvää pellot heinälle...

Jo päästään Rason tienhaaraan. Kaunis puukuja siitä vie kartanoon.

Pekka lönköttää hiljaa, ikään kuin ei se tietäisi, minne mennä ja
miettisi sitä asiaa. Se nostelee ja heiluttelee korviaan. Juhakin käy
uteliaaksi: minnekähän tuo menee? Hän päästää ohjakset höllälle ja
ajattelee, mene nyt minne mieluummin tahdot.

Totta totisesti, ei hän itsekään tiedä, mikä noista paikoista on
lähempänä hänen mieltään.

— Niin, Pekka, sanopa sinä se!

Tienhaaran kohdalla Pekka heittäytyy kulkemaan aivan käyden, ikään kuin
antaakseen isännälleen tilaisuuden määrätä tien, mutta kun ei isännältä
kuulu minkäänlaista viittausta, lönköttää Pekka tienhaaran sivu...

— Kunnon Pekka! Kunnon Pekka!

Juha hymähtää ja hänen tekisi mieli silittää Pekan karvaa. Sillä sinne
isännänkin mieli sentään tuntuu vetävän: Joutsiaa hänen on taitanut
olla ikävä. Siihen on sentään taitanut tulla totutuksi. Siitä on
sentään taitanut tulla koti.

Kauniisti siintää Keihäsjärven jää ja sen takaa nousee kattoja ja
rakennuksia ja ylinnä kohoaa kirkon risti. Lumessa on hyvä keväinen
haju. Taivas kaartuu harmaana: ei näy sineä, mutta ei ole tietoa
sateestakaan... Kohta, kohta rupeaa näkymään Joutsiakin .. No, Pekka,
juoksepa nyt!... Että saadaan nähdä, vedättävätkö tänään navetasta...
No nyt... Vedättävät: oikein! Karja kävelee pihamaalla, navetan ovi on
auki ja siitä vie musta tie pellolle, jolla kohoaa tunkioita...

Pieniltäpä ne näyttävät nuo tunkiot. Tai ehkeivät sentään ole pahoin
pienet!... Kuormia tulee ja tyhjiä rekiä palaa navetalle päin. Soh,
Pekka, kyllä sinä nyt jaksat juosta tämän lopputien. Hyvin sinua
Lumiassa on pidetty!

Juhan mieli on käynyt köykäiseksi ja hartaaksi ja hän soisi hevosen
menevän linnun siivillä.

Sillä nyt hän varmasti tuntee, että Joutsiasta on tullut koti. On se
sentään hyvä, kun tietää jonkin asian varmasti. Illalla hän sen sanoo
Annastiinalle. Tulee maar Annastiinankin hyvä mieli!

Ja nyt sitä totisesti on ruvettava oikein innolla asumaan. Hän panee
likoon perintörahansa, viimeisetkin. Kaikki hän kaivaa maahan, kuten
velikin Rasossa. Tottahan sitten joskus kasvaa korkoa. Jollei itselle,
niin lapsille...

Hänen kasvoilleen läikähtää veri ja hän läiskäyttää ohjasperiä, vaikka
Pekka ennestäänkin juoksee hyvää vauhtia.

— Sooh, Pekka, nyt ajetaan muhkeasti kotiin! Kotiin, kotiin! Nyt
meillä on koti, Pekka!

Ei sitä totta totisesti uskoisi, että isäntä tulee talosta, jossa
kuolema on vieraana. Hän tulee hyvillä mielin kuin ihminen, joka on
saanut suuren lahjan.

Kun lämmin, ruoanhajuinen ilma keittiössä lehahti häntä vastaan, oli
hänen hyvä kuin kissan, joka kellottaa päivänpaisteessa. Ja kun hän oli
saanut arkivaatteet ylleen ja pisteli lämmitettyä luukeittoa pöydän
päässä, täytyi hänen pidättää itseään, ettei ruvennut nauramaan.

Hän soimasi itseään tästä lapsellisesta ja sopimattomasta
mielentilasta. Lanko makasi kylmänä ja kotiväet olivat kokoontuneet
Juhan ympärille kuulemaan uutisia surutalosta. Vanha emäntä oli vallan
vesissä silmin. Mutta Juha oli iloinen, niin iloinen, niin iloinen!
Sillä hän oli päässyt selville asiasta, joka kauan oli pitänyt häntä
epäilyksessä: hän tiesi nyt, missä hänen kotinsa oli. Ja hän tunsi
oudon voiman käsivarsissaan ja halun tarttua talikkoon ja lähteä
navettaan muiden miesten joukkoon raatamaan.

Ihmeellisesti Juha sen päivän perästä muuttui! Tuskin häntä saattoi
samaksi tuntea, niin toisenlaiseksi hän tuli. Hän oli tähän asti ollut
ikään kuin tukahtumaisillaan veden alla — nyt hän oli saanut päänsä
veden pinnan yli. Koska kerran oli pantu maailmaan, jossa kaikki olivat
kuin sodassa, niin kai sitä täytyi hioa aseet ja puolustaa taloa.

Akseli komensi ruokaa entiseen tapaansa: hän ei rupea syömään sitä mitä
rengit ja piiat. Hänen morsiamensa kotitalossakin syövät isäntäväet ja
työväet eri pöydissä ja eri ruokaa.

Annastiina, joka pelkäsi riitaa, nouti kiireesti munia ja toimitti
vesipadan tulelle. Mutta samassa Juha ehätti hänen eteensä ja sanoi
jyrkästi:

— Ei tässä mitään erityisiä ruokia laiteta; joka ei tyydy yhteiseen
ruokaan, olkoon ilman. Niin kauan kuin tämä pää on pystyssä, syövät
tässä talossa palvelijat ja isäntäväet samassa pöydässä ja samaa ruokaa.

Kaikki hämmästyivät tällaista puhetta. Akseliltakin meni suu tukkoon,
niin hän kummastui. Ei hän totta totisesti olisi luullut tuossa
vätyksessä olevan sen vertaa miestä! Sillä kertaa ei tullut riitaa,
mutta kun isäntä eräänä päivänä sanoi, ettei hevonen jouda Akselin
matkoille — ottakoon kestikievarista! — nousi hirmuinen rytinä.

— Mikä sinä luulet olevasi? huusi Akseli. — Tiedä, että minä olen
tämän talon isäntä ja ajan tuollaiset räkänokat sikolättiin!

— Isäntä olen minä täällä, vastasi Juha. — Emme näy mahtuvan saman
katon alle. Paras on, että otatte tavaranne ja muutatte muille maille.

Akseli jyryytti, elämöi, haukkui ja koetti tehdä jos minkälaista
kiusaa. Isäntä ei ollut tietävinään. Hän oli työssä aamusta iltaan. Hän
kävi vain käymätietään sisässä ja istui vain aterioiden aikana pöydän
ääressä. Muuten hän alituisesti oli liikkeellä. Häneen oli tarttunut
oikea työn ilo.

— Kyllähän se yrittää, myönsi vanha Joutsia, joka entistä äreämpänä,
keppien varassa liikkuili pihan piirissä, — mutta mitäs sellaisesta
isännyydestä on, kun ei edes isännän ääntä kuule koskaan! Vuoden se
kohta tässä on ollut, mutta en maar minä vielä koskaan ole kuullut sen
kenellekään kiljaisevan. Kukas nyt sellaista isäntää pelkää!

Annastiina nauroi.

— Saadaan nyt nähdä! sanoi hän niin luottavaisesti, että vanha isäntä,
huuli pitkänään, jäi häneen katsomaan. Annastiinan kasvot olivat
valoisat ja veitikkamaiset.

— Mitäs sinä nyt olet tietävinäsi? kysyi isä ja siristeli silmiään.
Hän sai sen käsityksen, että Annastiina hautoi jotakin salaisuutta,
joka ei ollut muiden kuin Juhan ja hänen tiedossaan. — Ennen aikaan
lapset puhuivat vanhemmilleen tuumistaan ja töistään, nyt kuljetaan
vain naurussa suin ja touhutaan, mutta ei puhuta, ei vaikka mikä olisi.
Mitä vanhoista, menkööt hautaan!

— Ei meillä mitään erityisiä tuumia ole, vakuutti Annastiina. — Taloa
vain aiotaan kovasti asua.

— Saako Juha ehkä periä jostakin? uteli vanhus äkäisesti. — Älä sinä
kerro vanhalle isällesi! Älä! Pidä vain tiedot takanasi... Poishan minä
menen, pois kuolemaan...

— No mitäs isä nyt... koetti Annastiina lepyttää häntä.

Mutta vanhus otti kepit penkiltä vierestään ja läksi mennä koputtamaan
kamariinsa.

Paitsi työintoa oli Juhalle tullut toinenkin into: halu saada tilinsä
selväksi maailman kanssa. Hän tahtoi, että maailma tietäisi hänen
aikovan pitää vaimonsa kotitaloa ja jättää sen perinnöksi lapsilleen.
Hallpumin se oli ymmärrettävä ensimmäiseksi.

— Kunhan nyt vain saisin kaikki sanotuksi, mietti hän astellessaan
kotiportista maantien poikki ja kulkiessaan Tulettäneä kohti. — Kunhan
en minä nyt antaisi sotkea sanottaviani! Nyt suu puhtaaksi ja sitten
saakin olla käymättä tämä puoli!

Puodin ovi oli raollaan ja valkeanvalo loisti raosta. Juha seisahtui
keskelle pihaa, kuunteli. Puhuttiin. Ne ne olivat, kauppias ja
Hallpumska. Toruivat.

Samassa tulla tölmähti kauppias ovesta. Isännän nähdessään rupesi hän
pyyhkimään käsiään saappaiden varsiin ja housuihin, hankasipa vielä
takkinsa nurjaan puoleen, ennen kuin ojensi oikeansa isännälle.

Juha ei ensinkään uskaltanut kuunnella, mitä hän puhua mätti. Kauppias
oli jo niin monta kertaa sotkenut hänen asiansa. Mutta tällä kertaa ei
siitä saa tulla mitään! Nyt hän puhuu kaikki!

Ja antamatta kauppiaan lopettaa lausettaan rupesi Juha toimittamaan
kuin henkensä uhalla.

— Minä tulin sitä ilmoittamaan, etten minä enää tästä puoleen salli
mitään laittomuuksia tässä Joutsian maalla. Jos tahdotte pitää kauppaa,
niin pitäkää oikeata puotia ja maksakaa verot, niinkuin muut kauppiaat
tekevät.

Kauppias kävi kovin ihmeisiinsä, naurahti, hymähti ja vihdoin
silottuivat kasvot silkosen sileiksi ja jäykiksi kuin lasi.

— Mitäs isäntä tarkoittaa? kysyi hän ikään kuin ei vieläkään olisi
uskonut korviaan.

— Sitä minä tarkoitan mitä sanon. Tiedän minä varsin hyvin, että
Joutsialla ennen on säilytettykin teidän tavaroitanne, etteivät kruunun
miehet saisi käsiinsä. Mutta en minä enää sitä tee. Jos tahdotte
kauppaa pitää, niin pitäkää julkisesti.

Kauppias kävi kovin loukkaantuneen näköiseksi.

— Pitäisihän isännän tietää, etten minä oman voittoni takia ole sitä
veroa salannut. Minun ei olisi kannattanut antaa ihmisille tavaroita
niin halvasta, jos vielä olisi pitänyt maksaa veroa. Ja onkos tämä
nyt sitten kauppaa, mitä minä teen! Tällaista pientä myymistä vain,
ihmisten mieliksi. Luuleeko isäntä, että minä tästä niin suuria hyödyn?
Jääköön vain minun puolestani pois koko kaupanpito. Taikka jos pidän,
niin korotan hinnat ja annan ihmisten maksaa verot.

Nyt oli kauppias jo äreä. Puhuessaan hän viskeli niskojaan eikä
pyytänyt Juhaa istumaankaan. He seisoivat molemmat krouvikamarin
ovella. Hetkiseksi Juhalle tuli se tunne, että mitä hän nyt tässä
kiusaa vanhaa miestä, mutta mikä lieneekin juuri silloin pannut hänet
katsahtamaan ikkunaan: repaleinen mies siellä tulla taivalsi krouvia
kohti. Se oli Simolan entinen isäntä. Ihan se tuli kuin muistutuksena
Juhalle.

— Sitten minä niin ikään tahtoisin ajoissa sanoa, etten minä enää anna
Joutsian viinanpoltto-oikeutta kenellekään, jatkoi Juha.

— Vai niin, vai niin. Sitä minä odotinkin! Itsekös isäntä aikoo
polttaa?

Hallpumska, joka nähtävästi oli kuunnellut keskustelua, raotti ovea ja
huusi:

— Pitäkää vain omanne! Keittäkää hyvästi!

Juha haki lakkiaan ja aikoi lähteä. Mutta samassa Hallpumskan käsi
ilmaantui ovenpieleen. Se oli värissä ja jauhoissa, mitä hän lieneekin
ollut tekemässä jauhopuodissa.

— Vai sellainenkos se Joutsian nuori isäntä olikin! Jota kehuttiin
niin hyväksi! Luulette te nyt sillä viinanpoltolla hyvästikin
rikastuvanne...

— Ähäh! keskeytti Simolan Santun ääni oven takaa. — Ette saakaan
Joutsiaa. Tuo Juha pitää sen itse! Ähäh!

— Suu kiinni, taikka...! huusi kauppias.

Juha kiitti onneaan, kun pääsi ulos. Aika rähinä siellä kävi, ovet
paukkuivat ja ihmiset huusivat. Vanhat akat, jotka asuivat kauppiaan
rakennuspiirin sisäpuolella, tulivat tölliensä oville ja katselivat
siunaillen ympärilleen.

Nuori isäntä asteli nopeasti, pää kumarassa, katse tähdättynä maahan.
Silloin tällöin risahti lasinen pullonkaula säpäleiksi hänen jalkansa
alla. Niin, niin, ei tee enää mieli tälle puolelle. Olkoon vain
käymättä koko puoli!

                                                  ⸻

Lumian rusthollarin hautajaisissa olivat pitäjäläiset kaikki koolla ja
pastori Sand siunasi ruumiin. Haudalta tullessa odotti Lumiassa komea
päivällinen suuressa pirtissä, joka oli koristettu kuusilla. Juha oli
pitkin päivää huomaavinaan, että pastori häntä tarkasti, ikään kuin
hänellä olisi ollut paha mielessä. Ja kauppias kieppui yhtä mittaa
papin, vallesmannin ja Nylanderin ympärillä. Juha meni vaistomaisesti
heidän tieltään — olkoot kuinka tahtovat! Kaipa kauppias on heille
puhunut kaikki tyynni — puhukoon!

Varsinkin istuessaan juttelemassa Haimalan isännän kanssa Juha huomasi,
että pappi häneen katseli. Juha kyseli sisarestaan ja isäntä kertoi
hänen olevan samanlaisena vain: toisena päivänä vähän rauhallisempana,
toisena taas rajumpana. Mutta ei häntä koskaan uskaltanut jättää noin
ihan oman onnensa nojaan. Vartioitava häntä oli kuin pientä lasta.

Juha tuijotti huolestuneena eteensä. Sääli hänen kävi sekä sisartaan
että hänen miestään. Hän nosti hiljalleen katsettaan ja kohtasi
juuri samassa hetkessä pastorin katseen. Pastorin silmäluomet olivat
punaiset, silmät säkenöivät ja suupielissä oli pilkallinen piirto.

Juha heräsi äskeisistä ajatuksistaan ja hänen katseensa kävi järkeväksi
ja kummastuneeksi. Mitä pastori minusta tahtoo? näytti se kysyvän.
Mutta pastori ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä. Jotakin
pastorilla oli mielessä, mitä sitten lienee ollut.

Eräänä päivänä törmäsivät he äkkiarvaamatta yhteen maantiellä
Tulettänen portilla. Juha huomasi pastorin niin myöhään, ettei hän
päässyt livahtamaan pakoonkaan. Pastori tervehti ikään kuin ilkkuen ja
Juhan kasvoille läikähti verta.

— Minä olen vain odottanut isäntää pappilaan, sanoi pastori ja
suupielissä oli taasen se pilkallinen piirre.

Juhan katse oli avonainen ja hämmästynyt.

— Jaa pappilaanko?... Ei ole sattunut asiaa.

— Ajattelin vain, että jos isäntä olisi tahtonut tulla sinnekin
puhdistukselle...

Juha ei ymmärtänyt.

— Mille puhdistukselle? kysyi hän.

— No, kun isäntä on käynyt tekemässä puhdasta Tulettänessä ja kun
Joutsian oman pojan on täytynyt muuttaa pois kotitalosta ja kun...

Nyt Juha ymmärsi ja hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi.

— Niin, jatkoi pastori ja sanat tulivat sihisten hampaitten välitse,
— niin, miksei pappilassakin olisi kannattanut käydä? Korkeita
tunkioitahan pappilan raitilla on.

— Mitäs pastori nyt pilkkaa, sai Juha vihdoin suustaan. — Enhän minä
pyri kenenkään raitteja puhdistamaan. Kunhan saisin nämä omanikin...
Mutta pastori ei tiedä... No niin, sama se on! Voinhan minä sen
sanoakin: se on sellainen kova kontrahti painamassa tätä Joutsiaa, että
joka sitä vastaan mielii taistella, saa panna kovan kovaa vastaan.
Pastorin oma nimi on sen kontrahdin alla. Että mitä ajattelittekin,
hengen mies, silloin kun sellaiseen paperiin panitte nimenne.

Juha katseli pastoriin herkeämättä ja käsi oli nyrkkinä hänen
taskussaan. Hän oli niin kauan hautonut mielessään sitä asiaa ja
hän oli niin paljon kärsinyt sen kontrahdin tähden, että hän oikein
kevennyksekseen kerrankin sanoi tämän pastorille. Toki hän odotti, että
pastori kalpenisi tai edes häpeäisi. Mutta pastori rupesi nauramaan.

— ”Hengen mies”... hoki hän ja ääni tuli taasen sihisten hampaiden
välitse. — Vai eikö ”hengen mies” saisi auttaa seurakuntalaisiaan
maallisissakin asioissa? Vai eikö ”hengen mies” saisi todistaa
paperissa, joka asianomaisten molemminpuolisesta tahdosta tehdään?...
Mitä?

— Mutta meidän vanha isäntä oli humalassa, kun se paperi tehtiin...

— Kuka sen on sanonut? Selvällä päällä me kaikki olimme, vaikka äijää
sitten jälkeenpäin on yllytetty. Kyllä vanha isäntä sen tietää yhtä
hyvin kuin minäkin... Mutta mitähän me näistä asioista puhumme! Me
kaksi emme kuitenkaan toisiamme ymmärrä. Me olemme niinkuin tuli ja
vesi.

— Niinkuin tuli ja vesi, toisti Juha. — Vesi sammuttaa tulen...

— Niin, sanoi pappi, — mutta liekit voivat myöskin niellä
vesitilkkasen.

Juha katseli pappiin kulmiensa alta. Pastori nauroi, jotta suuret,
hoitamattomat hampaat loistivat mustan parran alta.

— Saa nyt sitten nähdä, kumpiko voittaa, tuli vaiko vesi, jatkoi
pastori ilkkuvalla äänellään ja läksi ojentamatta Joutsian nuorelle
isännälle edes kättään.

Juha jäi katselemaan hänen jälkeensä. Mitä ihmettä hän tarkoitti...?
Tuli ja vesi... Vai ollaan sitä sodassa! No, ollaan sitten. Elämä näkyy
olevan ainaista sotaa, siitä ei pääse...

Kaikista kummallisinta oli kuitenkin se, että Joutsian nuori isäntä
uskalsi vastustaa itse Saarlan herraa. Eräänä päivänä, juuri kun Juha
veljensä, Rason, isännän kanssa suunnitteli, miten olisi paras rakentaa
jyväaittaa, ilmestyi Saarlan kuski Joutsian eteen. Rason isäntä piti
parhaimpana, että rakennettaisiin yhtä päätä kivestä, mutta Juhasta
yritys oli liian rohkea. Se tulisi niin kalliiksi. Paras vain rakentaa
sitä vanhaa mallia, rakennus koholleen maasta vahvojen hirsien varaan,
etteivät hiiret pääse. Veljeksillä oli neuvonantajanaan rakennuksia
ymmärtävä mies, ja kaikki kolme olivat kokonaan näissä asioissa, kun
Saarlan kuski ilmoitti, että majuri käskee isäntää Saarlaan.

— Koskas sinne pitäisi tulla? kysyi Juha.

— Niin sanottiin että tänään.

— Mutta johan nyt tulee ilta.

— Jaa, niin sanottiin.

Voi yhtä kaikki, kuinka olikin tullut riikinkukon näköiseksi tuo Mantan
Janne! Kiiltävät napit sortuukissa, höyhentöyhtö lakissa. Ja miten se
oli käynyt oman arvonsa tuntevaksi!

— Ei minun nyt sovi lähteä. Me ollaan täällä työssä, vastasi Juha ja
veri kuohahti hänen kasvoilleen.

Tuskin hän olisi niitä sanoja tullut lausuneeksi, jollei veli, Rason
isäntä, olisi seisonut ääressä. Kalle oli aina pitänyt herroja
vertaisinaan tai alempana itseään.

— Huomenna minä voisin tulla, kun kuitenkin on mentävä myllyyn, jatkoi
Juha. — Mikä nyt sitten on niin kiireellinen asia?

— Sitä en minä tiedä, mutta niin käskettiin sanoa, että heti paikalla
Saarlaan...

Nyt suuttui Rason rusthollari.

— Sano, senkin riikinkukko, majurille, että jos on asiaa, niin tulkoon
tänne. Tie on yhtä pitkä Saarlasta Joutsiaan kuin Joutsiasta Saarlaan.

— Sellaisen sananko minä vien? kysyi kuski niska kenossa ja piteli
hevosta, joka malttamattomasti kaapi maata.

— Juuri sellaisen, sanoi Rason isäntä.

Mutta tuskin oli kuski kadonnut, kun Juhaa rupesi kaduttamaan.

— Jopa minä nyt taisin olla hävytön. Mikä minun nyt pani sanomaan
sillä lailla!

— Se tekee niille hyvää! Opeta sinä ajoissa majurille, kuinka ihmisiä
on kohdeltava!

Miehet eivät saattaneet aavistaa, mikä syy majurin käskyyn oli. Aivan
hiljan oli majuri tullut Joutsian isäntää vastaan eikä silloin ollut
puhunut mitään.

Turhaan vaivasivat miehet ajatustaan. Syynä majurin käskyyn oli
päähänpisto, sellainen pikkuinen oikku, jollaisia voi johtua ainoastaan
käskemään tottuneiden mieleen.

Oli tapahtunut, että pastori pitkistä ajoista oli hankkinut uudet
vaatteet — Lumian leski se juuri oli maksanut rusthollarin
hautaamisesta niin hyvin, että pastori niillä rahoilla saattoi teettää
kokonaisen puvun — ja lähtenyt Saarlaan vieraaksi. Ei hän ollut
käynyt siellä moneen aikaan, useammistakaan syistä. Hän oli ensinnäkin
ehtinyt vieraantua herrasväen seurasta ja hienoista tavoista. Hänelle
oli rasitus syödä pöydässä, jossa piti varjella puhdasta pöytäliinaa
ja hallita hammastarhaansa, ettei sieltä pääsisi luiskahtamaan jotakin
pientä sopimatonta pilaa. Ja sitten — niin, sitten hänellä suorastaan
ei ollut moneen aikaan ollut vaatteita, joilla olisi voinut esiintyä
Editha-rouvan silmien edessä.

Oli syöty vankka päivällinen, oli nautittu kahvia likööreineen, oli
tupakoitu. Puhe ei koko päivänä ollut tahtonut luistaa. Nimittäin
majurilta ja pastorilta se kyllä olisi luistanut — he puhuivat
hevosista, kilpa-ajoista ja maanviljelyksestä, eikä majurista ollut
ensinkään vastenmielistä kuunnella pastorin juttuja seurakuntalaisista
ja pappiskokemuksistaan. Hän tiesi niitä tukuittain, hullunkurisia
juttuja, joille täytyi nauraa. Mutta Editha-rouva ei nauranut. Hän
istui pöydän päässä kuin poissaolevana, hienot, kalpeat kasvot
surumielisessä hymyssä. Hän nähtävästi eli muistoissaan eikä nykyajassa.

Pian oli pastori kysynyt kaikki hänen kuulumisensa ja saanut tietää,
että Greta oli Sveitzissä pensionaatissa, Gösta kadettikoulussa ja
Magnus vain kaupungissa asioilla. Ja puhuessaan oli Editha-rouvan
kasvoille välähtänyt eloa ja punaa. Mutta kun pastori ja majuri taas
menivät juttuihinsa, vaipui hän kalpeuteensa ja äänettömyyteensä.

Hän oli todella tullut miltei läpikuultavaksi, silmät olivat oudon
suuret ja ikään kuin lasittuneet. Hiuksiin oli tullut harmaita hapsia.
Iho oli yhä vielä sama puhdas ja pehmoinen, piirteet samat jalot kuin
ennenkin, mutta koko ihminen vaikutti sammuneelta ja elottomalta.
Pastorin valtasi outo ahdistus häntä katsellessaan. Hänen tuli
sanomattoman sääli, hän olisi melkein tahtonut itkeä, kuten itketään
rakastetun haudalla. Oikein tuntui helpotukselta, kun Editha-rouva
jätti huoneen — hän ei sietänyt tupakansavua, ja herrat tupakoivat
molemmat kuin savupiiput.

— Kas kuinka Magnus viipyy, sanoi majuri ja katsahti kelloaan. —
On se sentään mukavaa, kun on poika, jonka voi noin vain lähettää
kaupunkiin toimittamaan asioita. Magnus on kaiken vuotta välittänyt
Saarlan viljakauppoja.

— Ja poikaan voi luottaa?

— Ehdottomasti. Palaa kotiin tuhansia taskussa ja toimittaa kaikki
säntillisesti. En itse voisi toimia paremmin.

— Tarkoitin vain, sanoi pastori hymyillen, — että jos joskus
unohtuisi toverien seuraan.

— Ymmärrän kyllä. Mutta se on niin ihmeellinen poika, ettei sillä
ole tovereita. Siihen vaikuttaa ehkä, että hän on käynyt koulua
Helsingissä, mutta onhan hän iloinen poika — hänellähän voisi olla
tovereita. Mutta hän on vain niin kiinnostunut maatöistä ja... niin,
hän seurustelee liiaksikin renkien kanssa. Editha varsinkin on ollut
siitä hyvin pahoillaan.

Viimeiset sanat majuri lausui kuiskaten ja katseli ympärilleen.

— En minä puolestani ole viitsinyt ottaa häntä siitä kovalle, jatkoi
hän samassa, — kun vanhenee, niin viisastuu!

Pastori istui mukavassa suuressa nojatuolissa vastapäätä majuria ja
seurasi savuja, jotka sinisinä kiemuroina nousivat ylöspäin. Häneltä
ei puuttunut mitään muuta kuin että hän hartaasti olisi halunnut
ottaa kauluksen kaulastaan. Se oli niin kova ja se syöpyi syvälle
lihavaan leukaan, kun yritti istua mukavasti. Äkkiä nousi hänen
eteensä Magnus Ståhlen kuva — miten lie noussutkin! Kai siksi, että
isä juuri oli puhunut pojastaan. Pitkä laiha poika... ei mitään
sukulaisuutta ylhäisen äidin kanssa eikä liioin mitään yhtäläisyyttä
nautinnonhimoisen isän kanssa. Silmät harmaat, rotevaa tekoa, tukka
pystyssä... Ja samassa nousi pojan rinnalle Juha Kustaanpojan, Joutsian
nuoren isännän hahmo. Mikä ihme ne toikin rinnan nuo kaksi aivan
erilaista ihmistä! Ja kuitenkin — niissä oli jotakin samanlaista,
jotakin yhteistä — ties taivas, mitä. Hän oli jo tuntenut sitä siellä
Rason häissä, vaikkei tunne ollut puhjennut selväksi ajatukseksi.

— Se se on omituinen otus, se Joutsian nuori isäntä, virkkoi hän äkkiä
majurille. — Tottahan veli muistaa?... Se, jonka häissä olimme yhdessä
viime kesänä...

— No, kuinka niin? Eikö se ole ihan tavallinen kelpo talonpoika?

— On kyllä. On liiankin kelpo, sillä hän näkyy aikovan ruveta
harjoittamaan jonkinlaista reformaattorintointa pitäjässä. Hän
ahdistelee esimerkiksi Hallbomia...

— Se tekee hyvää sille lurjukselle... sanoi majuri ja nauroi.

— Tekisi kyllä, jos...

Samassa katkaisi pastori lauseensa ja korjautui kohteliaampaan
asentoon, sillä ovelle, savujen taakse ilmestyi Editha-rouva.

— Gösta, virkkoi hän tyynellä, sointuvalla äänellään.

— Vouti tahtoisi sinua tavata.

— Jahah, sanoi majuri ja nousi. — Minun pitääkin lähteä vähän ulos,
puhukaa te nyt. Tai laulakaa. Ettehän vielä ole yhtään laulaneet!

Kun heidän laulamistaan mainittiin, oli kuin olisi kolkutettu oveen,
jonka takana heidän muistojaan säilytettiin. Heidän kasvojensa ilme
pehmeni, heidän ajatuksensa ikään kuin pysähtyivät, ja he jäivät
pitkäksi aikaa äänettömyyteen, ikään kuin olisivat valmistautuneet
pyhää toimitusta pitämään. Vihdoin teki Editha liikkeen kädellään.
Pastori laski pois sikaarinsa ja seurasi häntä pienen etuhuoneen läpi
saliin.

Se oli suuri, vanhanaikainen huone, jonka keskimmäisestä ikkunasta
päästiin parvekkeelle. Seinillä oli perhekuvia kultakehyksissä, katossa
kristallikruunu. Huonekalut olivat kevään tähden peitetyt valkeilla
päällyksillä. Se teki huoneen kylmänpuhtaan näköiseksi. Kahdessa
vastapäisessä nurkassa oli suuri valkoinen uuni ja uuninlaudalla
posliinikoristuksia, kallisarvoisia pieniä esineitä, jotka pastori
hyvin muisti heidän tuttavuutensa ensi ajoilta.

Editha istui soittokoneen ääreen — kuinka tuttu se oli sekin! — avasi
kannen ja kääntyi pastoriin päin.

— Mitä otamme? sanoi hän ja hymyili.

Siinä hetkessä oli hän entinen Editha ja pastori joutui entisen
lumouksen valtaan. Siinä hänen ihailevan katseensa alla punastui nainen
kuin nuori tyttö ja silmiin tuli entisajan verhottu loiste.

— Editha, Editha! pääsi Jakob Sandilta tukahdutetusti...

Hän olisi tahtonut langeta maahan ja syleillä hänen jalkojaan. Mutta
Editha vain painoi hänen kättään ja istuutui soittokoneen ääreen.

Seurasi tuttu alkusoitto... Tämä laulu oli määrännyt Jakob Sandin
kohtalon.

Editha alkoi, hiljaa ja värisevin äänin. Jakob Sand seisoi hänen
takanaan käsi hänen tuolinsa kullatulla selkänojalla. Huoneeseen,
joka vielä äsken oli näyttänyt kylmältä, tuli äkkiä aurinko ja
kukkivat ruusut ikkunalla loistivat punaisina kuin veri. Päivän säde
heijastui peiliin ja siitä seinien kullattuihin kehyksiin, kattokruunun
monisärmäisiin laseihin ja Editha-rouvan hiuksiin.

Jakob Sandille tuli ihmeellinen vapautuksen tunne, tunne
synnittömyydestä ja puhtaudesta. Jokohan hän oli kuolemaisillaan,
jokohan hän oli astumaisillaan Jumalan eteen ja jokohan kaikki hänen
syntinsä olivat annetut anteeksi?... Tuttu, rakastettu ääni värisi
ikään kuin kaukaa ja kutsuen... Editha, Editha, kuollaan yhdessä,
noustaan käsi kädessä kirkkaaseen iäisyyteen...!

Hänen piti yhtyä lauluun ja hän avasi huulensa...

Käheä, särkynyt parahdus! Räminä, ikään kuin olisi helistelty vanhaa
romua!

Editha-rouvan kädet vaipuivat, hän kääntyi, ja silmät, jotka hän
pastoriin loi, olivat täynnä pelästystä.

Pastori piteli käsiä kasvoillaan ja hengitti läähättäen.

Oli kuin heidän silmänsä sinä hetkenä olisivat avautuneet. Editha näki
edessään lihavan miehen, jonka leuka ja kasvot olivat rasvoittuneet,
huulet sinipunertavat, silmät verestävät. Kuinkapa tuosta kurkusta
olisi voinut muuta lähteä kuin käheä, särkynyt parahdus! Rämisevä
raunio oli koko mies!...

Pastori puolestaan oli huomannut, että se unelmien morsian, jonka
rinnalle hän oli tahtonut nousta, oli kuihtunut, veretön, harmaantunut
nainen, kylmä ja eloton...

Ilta-aurinko tulvi sisään salin valkeille huonekaluille ja puhtoisille
seinille, ruusut ikkunassa helottivat. Mutta he tuijottivat toisiinsa
kauhistuneina, ikään kuin puukonkärkeä olisi asetettu heidän kaulalleen
ja vaadittu heiltä heidän henkeään. Sillä he olivat huomanneet, että
laulun side heidän väliltään oli katkennut, että silta heidän henkiensä
väliltä oli palanut pois. He tuijottivat toisiinsa kuin kaksi rauniota
tulijätön tuhasta.

— Olemme käyneet vanhoiksi, pääsi vihdoin pastorilta ja hän antoi
hitaasti sinipunervien, lihavien käsiensä vaipua alas.

Mutta Editha-rouvan silmistä tipahti kyynelkarpalo vaalealle kädelle,
joka lepäsi sylissä.

— Kaikki on lopussa, sanoi hän niin hiljaa, että hän tuskin erotti
omaa ääntään.

Ja kun hän nousi soittokoneen äärestä, tunsi hän ettei enää koskaan
istuutuisi soittamaan sitä säveltä, joka kerran oli liittänyt heidän
sielunsa yhteen. Ja hänen silmiensä edessä oli ammottava tyhjyys.

Heille molemmille oli vapautus, kun majuri, hajuten sekä tallilta että
navetalta tuli sisään.

— No, pastori, huusi hän reippaasti, — mitä sinun pitikään kertoa
Joutsian nuoresta isännästä!

Silloin pastori kuin henkensä pelastukseksi rupesi soimaamaan Juha Kustaanpoikaa
. Hänen täytyi saada ajaa johonkin epätoivoaan ja hän ajoi
kaikki Juha Kustaanpoikaan, ikään kuin koko hänen elämänsä turhuus
olisi ollut hänen syynsä. Hän vakuutti, että Joutsia oli itserakkain,
itsevanhurskain, typerin, poroporvarillisin ja ikävin ihminen
maailmassa. Suorastaan vaara paikkakunnalleen, suorastaan eräänlainen
rutto. Ja Editha-rouva, joka Helenan tähden aina oli kantanut kaunaa
Rason väkeen, kuunteli hehkuvin kasvoin ja päästi tuon tuostakin pienen
huudahduksen.

— Minä odotan vain, kiihtyi pastori, — koska hän tulee mestaroimaan
minunkin toimiani. Sillä minne minä menenkin, näen aina edessäni hänen
ruumiinkantajankasvonsa.

— Mutta hyvät ihmiset, eikö häntä nyt millään saa pois täältä
pitäjästä! huudahti Editha-rouva.

— Miten hänet saisi... jolleivät velkamiehet suostuisi hätyyttämään!

— Se on oikein sellaisen uudenaikaisen talonpojan perikuva —
sellaisen leveän, raa’an, itsetietoisen talonpojan!

He ärsyttivät toisiaan ja kiihtyivät kiihtymistään. Sillä he olivat
epätoivoissaan, kohtalo kuristi heitä kurkusta ja heidän tuskaansa
ikään kuin lievensi, kun he puolestaan saivat kuristaa jotakin toista.
Ei armahtanut elämä heitä — eivät tahtoneet hekään armahtaa! Siksi he
sättivät Joutsian isäntää.

Majuri oli aivan hämmästyksissään.

— Minä, totta puhuen, tuskin muistan, minkänäköinen hän onkaan, sanoi
hän.

— Minäpä tahtoisin hänet nähdä, pääsi Edithalta kalseasti.

Ja Editha-rouva keksi, että Joutsian isäntää lähetettäisiin hakemaan.

— Älä nyt ole lapsellinen, sanoi majuri. — Ei ole sanottu, että hän
tulisikaan.

— Eikö hän tulisi? leimahti Editha-rouva. — Eikö hän tulisi, jos me
lähettäisimme hakemaan?

— Ei tulisi! vakuutti Sand.

— Tulisi kyllä, jos minä lähettäisin noutamaan, selitti majuri.

— Ei tulisi! vakuutti Sand yhä.

Jo kiihtyi majurikin.

— Hän tulee, jos minä tahdon, mutta minusta on turhaa häntä kutsua,
kun ei hänelle ole asiaa.

— Koetetaan! rukoili Editha. — Minä tahtoisin nähdä, uskaltaisiko hän
meitä vastustaa.

He kiistelivät puolen tuntisen.

Kuski lähetettiin Joutsiaan.

Tietäähän sen, että Saarlan herrasväet suuttuivat Joutsian isännälle.
Asia tuli vielä mutkikkaammaksi sen vuoksi, että Magnus kotiin
palatessaan asettui isännän puolelle.

Veljekset Juha ja Kalle eivät koskaan saaneet tietää, mitä asiaa
Saarlan herralla olisi ollut Joutsian isännälle. Mutta pian alkoi
Joutsiassa lappaa miehiä, jotka sanoivat asiansa suoraan silmiin.

Ensin tuli rikkaan Heikkilän isäntä. Hän tuli sanomaan irti lainaa.

Juha hätääntyi hiukan ja hänen poskipäänsä rupesivat hohtamaan. Hänestä
oli vastenmielistä aina pyytää apua Kallelta. Mutta mikäpä auttoi!

Tuskin hän oli kuitenkaan saanut tämän asian järjestetyksi, kun tuli
toinen velkamies, Ahtialan isäntä, samalle asialle.

Silloin Juha jo hätääntyi toden teolla. Mikä kumma heidät nyt pani
kiristämään kaikki yhtaikaa?... Kunhan ei olisi kauppias tai pappi
yllyttänyt heitä!

Kolmas, pahin velkoja, Siiron lautamies, oli kuitenkin vielä tulematta,
ja kun hän eräänä päivänä ilmestyi Joutsian pihaan, arvasi Juha
paikalla, mitä hän tahtoi.

Lautamies oli kovin kohtelias, pyysi anteeksi ja selitti, että hän
rakentaisi uutta navettaa ja tarvitsisi rahojaan siihen. Tiesihän Juha,
kuten tiesi koko Keihäsjärvi, että hänellä oli rahoja pankit täynnä...

Mutta ei tarvinnut muuta kuin nähdä Hallpumin ja Akselin katseet,
niin tiesi, mistä irtisanomiset aiheutuivat. Akseli oli asettunut
Tulettäneen. Eikä hänellä muuta työtä ollut kuin ostella tukkimetsiä ja
vahingoittaa lankoa.

Juha hikoili ja tuskitteli. Ei tahtonut maittaa ruoka eikä uni eikä
luistaa työ. Ei ollut niinkään helppoa mennä pyytämään apua veljeltä
ja sisarten miehiltä, vaikka nämä olivatkin varoissaan. Aina sen sai
sanotuksi, että anna kuormallinen heiniä, mutta tässä oli kysymys
tuhansista ruplista.

Juhan miettiessä selviytymistä tukalasta tilasta rupesi hänen mieltään
paisuttamaan hirveä, uusi tunne, jollaista ei hän ollut ajatellut
itsessään löytyvänkään. Hän rupesi vihaamaan. Hän vihasi Akselia, hän
vihasi kauppiasta, hänen perhettään, jopa hänen palvelijoitaankin.
Kun olisi päässyt näkemästä Tulettänen rakennuksia! Mutta ne olivat
alituisesti silmien alla, jos minne kääntyi.

Hän koetti pitää päätään sillä lailla, ettei näkisi Tulettäneä — viha
teki hänet aivan lapsimaiseksi! Hän karttoi ja pakeni kauppiaan väkeä.
Mutta kauppias laittautui kuin kiusanteolla hänen tielleen ja kun Juha
vain hänet näki, leimahti hänen sisässään pahasti, päähän syöksyi
verta ja kädet pullistuivat nyrkeiksi. Lienevätkö vanhemmat opettaneet
lapsiaan, vai minkä tähden he lienevät tottuneet sellaisiksi, että
he isännän astuessa ohitse ilmestyivät aidan taa, pistivät esiin
kielensä ja härnäsivät. Silloin teki Juha Kustaanpojan mieli ottaa
kivi ja nakata se menemään, ikään kuin he olisivat olleet harakoita
tai variksia... Ja kun kauppiaan lantakuormaa vedätettiin rantaan ja
Hallpumska iljankoisella tiellä asteli sen perässä, ajatteli Juha, että
kun lankeaisikin niskansa nurin!

Ei saanut yhtä hetkeä olla kotosalla, jollei jokin ääni muistuttanut,
että Hallpumin väet ovat naapurissa. Kun askaroitsi pihamaalla, niin
kuului maantien toiselta puolen alituinen hoilotus ja huuto tai
parku, sillä jolleivät matkustajat siellä rähisseet, tappeli kauppias
vaimonsa kanssa tai piiskasi lapsiaan... Jos väsyneenä heitti sänkyyn
ruokasijalle, niin jo alkoi kuulua sanakiistaa. Eikös ollut sielläkin
kauppias touhussa! Kun katsahti ikkunaan, niin näki Hallpumin olevan
ostamassa viinaa ohikulkevalta mieheltä. Kymmenen... kaksitoista...
viisitoista... yksikolmatta... laskevat miehet. Mutta riitaantuvat tuon
tuostakin ja hosuvat käsillään. Tietysti kauppias taas on pyrkinyt
tekemään koiruutta! Laskee tynnyristä tuoppiin viinaa, mutta pitää
vatia alla, juoksuttaa yksin tein vadinkin puolilleen ja kaataa kaikki
astiaansa. Tietenkin viinakauppias vastustamaan, mutta mitäpä hän
Hallpumille mahtaa. Kyllä se poika aina puolensa pitää!

Juha seisoo ikkunassa katselemassa ja hänen sisässään kiehuu tällainen
ajatus: kuinka ihminen todella voi olla noin pahan hengen näköinen?
Kuinka sinulle, hyvä naapuri, onkin annettu kaikki paholaisen
tunnusmerkit: punatukka, punaparta ja tuollaiset viekkaat, vilkuilevat
silmät?

On se siunattu päivä, jolloin pitkän talven jälkeen saa avata pimeän
navetan ovet, päästää auki elukkojen kytkyet ja laskea ne luontoon,
jossa aurinko paistaa, puut ovat hiirenkorvalla ja maahan puhkeaa
vihreys. Ei tiedä eikä tunne sellaisen päivän iloa se, joka ei tiedä,
miten vaivalloinen talvi on ollut.

Navetasta kuuluu mälinää ja huutoa, kun karjaa päästetään. Vanha Manu
touhuaa minkä ehtii temppuineen. Päivä paistaa, vasikat hyppivät
jo kujalla, selkä koukussa, häntä kipparassa. Paimentyttö juoksee
pitkät vihdat käsissä. Joka tienhaarassa, joka solalla pitää olla
vartioimassa, etteivät elukat pääse sinne poikkeilemaan. Ne ovat kuin
hulluina ilosta.

Juha seuraa elukoita kappaleen matkaa maantietä ja jää katsomaan niiden
jälkeen. Metsä on vielä harmahtava, nurmi arkana ja ikään kuin salassa,
mutta linnut visertävät ja kuivien lehtien alla tiepuolessa surisee,
ryömii, puhkeaa, kumpuilee ja kihisee elämä. Lähde Jyrmän ahteen
alla kohisee suurena kuin koski. Mustana on horha ja juhlallisena.
Vaihtomaisesti liittää Juha kädet ristiin. On toki tullut kevät!

Äkkiä alkaa kuulua ajoa ja huutoa. Juopuneita! ajattelee Juha. Ei
rauhaa koskaan...

Ne tulevat kaupungista. Kestikievarin liinaharja hevonen on edessä.
Se nelistää märkänä, sieraimet levällään. Ohjaksissa reistaa kauppias
Hallbom. Hänen rinnallaan istua retkottaa toinen mies, oikea käsi
roikkuen pyörissä.

Hei, hei — se se on menoa! Mennään kuin viimeistä päivää pakoon.

Salamana lentää Juhan mieleen ajatus: nyt sinun loppusi kumminkin
tulee! Hirveä on horha tuossa vastassasi, syvä rytö on sinulle
valmiina. Aja, aja, suoraa päätä, mullin mallin, pää murskaksi!...

Ajatukset iskevät polttavina kipinöinä Juhan päähän, leimahtavat,
sammuvat, kirvelevät ja jättävät tilaa uusille.

Onko tuo nyt ihminen, joka tuolla tulee? Itse piru se on... Mene, mene
mäsäksi horhaan...! Juha siirtyy syrjään ja päästää hevosen tieltään.
Se karkaa täyttä laukkaa mäen päälle, miehet huutavat ja piiska
heiluu...

Nyt... nyt ne kumminkin menivät! Nyt niistä kumminkin pääsi!

Juhan korvissa kohisee ja pauhaa. Hän käy kiinni päähänsä ja pitelee
sitä, ettei se halkeaisi... Kuluu hyvän aikaa, ennen kuin hän uskaltaa
nostaa silmiään.

Sinisenä kaartuu silloin taivas hänen päänsä päällä, leivoset nousevat
pyöreinä pisteinä korkeuteen, niiden laulu helkkää, ikään kuin niiden
suista putoilisi hopeaa. Juhlallisena kohisee lähde Jyrmän ahteen alla.

Mitä hän on tehnyt? Mihin he joutuivat? Juha kauhistuu sitä
ajatellessaan. Ajoivatko he nurin eikä hän ehkäissyt? Hän päinvastoin
toivotti heille kuolemaa. Hän teki jo murhateon sydämessään...

Entä jos he ovat nurin niskoin horhassa. Silloin... silloin on hän
kadotuksen oma.

Päätään pidellen hän karkaa mäelle, katsahtaa horhaan. Ei mitään!
Harmaa pensasrytö on ennallaan ja lähde pulppuaa iloisesti. He ovat
pelastuneet.

Juha pyyhkii hikeä otsaltaan ja istuutuu kivelle tien viereen. Mistä,
mistä ovat häneen tulleet nämä hirveät ajatukset? Eihän hän milloinkaan
ennen suonut ihmisille pahaa. Hän ei edes ajatellutkaan toisista pahaa.
Ja nyt kulkee hän murha mielessä...

Hänen päänsä painui käsien varaan ja hän itki.

Jumala on pannut hänelle ristin eikä hän tahdo sitä kantaa. Hän ei
tahdo muistaa, mitä Herra sanassaan sanoo: ”Minun on tuomio.” Ja hän on
unohtanut, että tuhat vuotta on Herran edessä kuin yksi päivä.

Juha liitti kädet ristiin ja rukoili.

Pitkien, pitkien aikojen perästä tunsi hän taasen Jumalan läsnäolo.

IX

Kun Joutsian isännälle ja emännälle syntyi ensimmäinen lapsi,
heräsi taloon kuin uusi elämä. Vanhemmat kävivät aivan kuin toisen
näköisiksikin. Eivät huoletkaan enää tuntuneet niin raskailta ja
vastoinkäymisten kanssa taisteli kuin ilokseen.

Samaan aikaan otettiin taloon lasta hoitamaan Epramin sukulainen,
nuori tyttö, Susanna. Tai oikeastaan hän vielä oli lapsi hänkin,
ripilläkäymätön, köyhän torpan tyttö sydänmailta. Mutta pieni Susanna
oli ymmärtäväinen tyttö.

Hänen äitinsä oli jumalaapelkääväinen ihminen ja opetti lapsia
lukemaan. Koko pitäjä tunsi hänet nimeltä, vaikka hän asui niin
sydänmaan povessa. Mutta juuri siksi hänet tunnettiin, että hän
sai laiskatkin lapset oppimaan. Edellinen pappi oli lukusijoilla
erityisesti häntä maininnut. Tämä Sand ei ollut pitänyt väliä, eihän
hän vaatinut suurtakaan lukutaitoa. Mutta torpan vaimo oli sittenkin
jatkanut opetustointaan. Jumala oli hänelle sen erityisesti määrännyt
eikä siis se riippunut jonkun papin moitteesta tai kiitoksesta.

Susannan äidillä oli merkillinen voima pahojen henkien yli. Monesta
pahankurisesta lapsesta hän vitsan ja Jumalan sanan avulla oli
kasvattanut ihmisen. Kerrankin oli hänen opetettavanaan ollut oikein
uppiniskainen ja tottelematon poika. Tämä saattoi kesken opettamista
viskata aapiskirjan nurkkaan tai sylkeä silmille kuin villikissa. Toki
tomppelikin ymmärsi, että sitä lasta riivasi pahahenki! Muori käytti
vitsaa — ei auttanut! Hän keksi kuin keksikin uuden keinon: samassa
kun poika heitti kirjan nurkkaan ja karkasi ikkunaan katsomaan, kuinka
hevosta valjastettiin, sieppasi muori vesikipon, heitti kolme kertaa
pojan päälle vettä ja huusi: ”Mene ulos tästä lapsesta, sinä saastainen
henki, äläkä sinuas enää hänen aseta.” Ja eikös pojasta sen jälkeen
tullutkin kuin toinen lapsi: hän luki, totteli, oppi! Sellaista Herran
henki saa aikaan!

Ja saman Herran hengen ja vitsan komennossa oli kasvanut pikku Susanna.
Hän oli kiltti, kirkassilmäinen lapsi, laiha, hento ja kalpea kuin
nälkävuoden lapset. Ja köyhänä vuonnahan hän olikin syntynyt. Ei hän
Joutsiassa lihonut. Kaiken päiväähän hän istui kuumassa huoneessa
kehdon ääressä, jalka kehdon jalaksilla, hyppysissä sukankudin.
Mutta aina hän oli iloinen ja tyytyväinen. Ja kuinka hän lauleli!
Koko virsikirjan hän osasi ulkoa. Näki sen siitäkin, että hän oli
koulumuorin tyttö. Hän rakasti sitä pikkuista Antti-poikaa, joka
kehdossa lihomistaan lihoi, voimistumistaan voimistui, oppi nauramaan,
potkimaan, kaarestamaan. Antti ja Sanna pitivät koko talon ilossa ja
naurussa, kuten isä piti leivässä ja särpimessä. Tuli äiti sisään miten
pahoillaan hyvänsä — Antille täytyi aina nauraa, sillä Antti levitti
kädet vastaan ja mongerteli. Tuli isä huoneeseen miten totisena tahansa
— Antille täytyi aina hymähtää!

— Ovat olleet pahoja isälle, sanoi Sanna. — Isä on surullinen, isä
itkee. Laitetaankos me, Antti, isä hyvälle mielelle? Laitetaan!

Ja kun isä tulee kehdon ääreen, niin nauretaan, pannaan kädet kaulaan,
annetaan suuta! Antti osaa! Antti oppii istumaan, konttaamaan! Antti
saa hampaita, rupeaa kulkemaan puuta myöten... Tulkaas hyvät ihmiset
katsomaan, kun Antti seisoo yksinään lattialla...! Seisoo horjuvana ja
peloissaan ja putoaa vihdoin äidin syliin ja purskahtaa itkuun pelkästä
pelästyksestä. Isä toussuttaa Anttia.

— Onkos seppä kotona? sanoo isä, käy kiinni Antin alaleukaan ja
nykäyttää niin, että kolahtaa hammastarhassa.

Antti pääsee isän kanssa saunaan. Mennäänkös isän kanssa saunaan?

— Mennään!

Totta kai Antti tuntee saunan! Siellähän Anttia on kylvetetty alusta
pitäen. Oikein hän on ollut lauteilla äidin kanssa, häntä on vihdottu
niinkuin aikaihmisiä ja sitten pesty ja valeltu alhaalla. Mielelläänhän
Antti saunaan menee.

Isä pistää pojan suuren nuttunsa sisään, joka on vuorattu laheilla
villoilla, panee kätensä lujasti ympärille ja sitten sitä mennään,
jotta lumi natisee ja narisee jalkojen alla ja revontulet räiskivät
ja tähdet iskevät tulta päiden päällä. Huu kuinka on kylmä! Metsä
on huurteessa, puut seisovat hiljaa ikään kuin pitelisivät vaippoja
hartioillaan. Lumikentät siintävät ja hohtavat tuhansien kimmeltävien
hileitten alla.

Nyt on kylmä reisumiesten hevosillakin. Kas kuinka peitteet niiden
selässä ovat kuurassa! Ja tiukuset soivat kalseasti ja aisat natisevat
kuin valitellen.

— Isä, sanoo Antti hennolla lapsenäänellä ja vain hänen päänsä pistää
esiin turkista, — ovatko tähdet Jumalan silmiä? Sanna sanoo, että
tähdet ovat Jumalan silmiä.

— Jahka Antti vähän kasvaa, niin Antti pääsee kouluun ja saa oppia
tietämään, mitä tähdet ovat. Siihen asti Antti voi uskoa, että tähdet
ovat kauniita kynttilöitä, joita Jumala sytyttää ihmisten iloksi.

— Isä, koska Antti pääsee kouluun?

— Jahka Antti kasvaa.

Saunan ovi narisee ja paukkuu, kun isä sen avaa. Lämmin liikkuu kuin
köykäinen, musta vaate katonrajassa. Ei erota kiuasta, ei rahia,
vesisaaveja eikä kippoja, jotka seisovat lattialla ikkunan alla. Sen
verran saattaa erottaa tähtien valossa, jotka kuumottavat sisään
pienestä ikkunasta, että siinä vieressä on kiiltäviä pintoja kuin
peilejä. Ei erota kippoa, jossa vihdat hautuvat, ei rappusia, jotka
johtavat lauteille. Mutta eipähän tarvitsekaan erottaa, kyllähän
jokainen saunan tuntee, kyllähän jokainen tietää, mihin pistää kätensä
löytääkseen höyryävän vihdan. Ja läähättäähän mahtava kiuas, suu auki.
Hehkuuhan siitä punaista valoa yllin kyllin. Kiuas pihahtaa ja paukkuu,
vari ryöppyää kattoon, vihdat läiskivät, koivunlehvän lemu liitelee ja
leijaa. Sitten kaikki on hiljaa. Tuo hiljaisuus on hyvää kuin uni ja
kirvoittaa sielua kuin ihmelääke. Hiki tunkee ulos ruumiista ja kiirii
suloisesti kutitellen alas kasvoja, niskaa, selkää... Kuuma hautoo,
hiljaisuus hyväilee, hämärä peittää kuin laheilla, mustilla villoilla.
Siinä ei muista mitään, ei ajattele mitään.

Isä on Antille tehnyt pehmeän sijan vihdoista. Siinä Antti lekottelee,
hänkin ääneti ja omissa ajatuksissaan.

— Isä, kuiskaa hän äkkiä ja nostaa päätään, — miksi aina saunassa
ollaan niin hiljaa?

— Siksi, lapseni, että sauna on pyhä paikka.

Antin tekisi mieli kysyä, onko yhtä pyhä kuin kirkko, mutta hän ei
uskalla, painaa vain päänsä takaisin lehville, nostaa toisen jalkansa
ja alkaa leikitellä varpaillaan.

— Annanko minä lisää löylyä? kysyy saunapiika.

Mutta silloin on hiljaisuuden pyhyyttä jo särjetty ja Antti uskaltaa
kuiskata:

— Isä, onko sauna yhtä pyhä kuin kirkko?

Isä joutuu hiukan ymmälle eikä paikalla löydä vastausta.

— Kirkko on kaikkein pyhin, sillä se on Jumalan oma huone... mutta
Jumalan silmä näkee saunaankin ja Jumala näkee ihmisten ajatukset
unissakin.

Antti alkaa miettiä sitä asiaa, mutta ei pääse kauas, ennen kuin saunan
edestä jo alkaa kuulua jalkojen töminää ja lumen narinaa: miehet
tulevat saunaan. Silloin pannaan heti päre palamaan pihtiin.

Kun Antti taasen on isän suuren turkin sisässä ja astutaan pihamaan
poikki, pujotellen reisumiesten kuormien sivuitse, rämähtää kirkuva
ääni äkkiä illan hiljaisuudessa. Pikku Antti hätkähtää ja kysäisee
kiireesti:

— Isä, mikä se on? Sudetko...?

— Ei lapseni, eivät sudet sillä lailla ulvo. Kyllä ne ovat ihmiset,
jotka Tulettänessä huutavat. Nyt meidän vielä täytyy sitä kuunnella,
mutta kun sinä tulet suureksi, on Joutsiassa hiljaista.

— Kuinka silloin on hiljaista?

Isä vaikenee vähän aikaa, ikään kuin ei hän itsekään tietäisi mitä
vastata.

— Jumalan avulla, sanoo hän vihdoin, — ovat ajat silloin muuttuneet.

Poika oli muistellut susia siksi, että tämä vuosi oli niitä suuria
susivuosia. Metsän pedot olivat käyneet niin rohkeiksi, että tulivat
pihamaille, koppasivat koiran, lampaan tai vaikkapa lapsenkin suuhunsa.
Sen tähden oli lapsia kovasti varoitettu menemästä kauas kuistin ovelta.

Viisas poika oli Antti. Hän oppi lukemaankin ihan kuin itsekseen. Jo
neljän vuoden vanhana hän rupesi availemaan kirjoja ja kyselemään
merkkejä.

— Älähän nyt! sanoi äiti, — ei sinun lukemisestasi vielä tule mitään.
Jahkahan nyt tulet edes kuuden vuoden vanhaksi.

Jos Sanna vielä olisi ollut kiikuttamassa kehtoa, ei olisi ollut mitään
hätää. Mutta Sanna oli korotettu karjapiiaksi ja lapsenpiiaksi oli
otettu toinen keskenkasvuinen tyttö, joka ei ollut koulumuorin lapsi.
Tämä oli kovin huono lukemaan. Yksinään Antti siis sai tarkastella
kirjoja. Välistä kun oltiin aterialla keittiön pitkän pöydän ääressä,
tulla tupsahti poika isän ja äidin makuukamarista ja kysyi:

— Mikäs puustavi se on, joka on kuin kuokka? Ja yksi on niinkuin
harava — mikäs se on?

— No, tuo nyt tänne kirja! sanoi isä.

Pojan lukuhalu oli hänelle suuresti mieleen, hänen rintansa aivan
paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän pienelle Antille sai neuvoa
kirjainten nimet. Ei niitä tarvinnut kahta kertaa sanoa! Heti paikalla
poika ne oppi. Eikä aikaakaan, kun hän jo sai selvän kirjasta.

— Antti! rääkkyi vanha Joutsia kamaristaan, — tule lukemaan vaarille!
Anttiii!

Vaari oli käynyt vanhaksi ja huonoksi. Kainalosauvojen avulla hän
liikkui, oli äreä ja äkäinen, eikä kukaan tahtonut osata olla hänelle
mieliksi. Tulettäneen hän kuitenkin aina ikävöi, ja kun siellä sitten
humalassa oli tullut kiroilluksi ja pidetyksi pahaa elämää, seurasi
katumuksen pää ja piti rukoilla ja lukea postillaa.

Antti pelkäsi vaarin suurta postillaa. Se oli niin raskaskin, ettei
sitä tahtonut jaksaa pidellä. Ja siinä oli niin pitkiä lukuja, ettei
tahtonut saada niitä loppuun. Mutta lukea piti. Ennen oli muori
lukenut, mutta muori oli jo kuollut. Vaari makasi pitkänään sängyssä
ja hänen kätensä olivat ristissä rinnalla. Pian hän sulki silmänsä ja
hengitti ihan kuin olisi nukkunut. Mutta jos Antti keskeytti lukunsa,
heräsi hän paikalla. Ja silloin ei auttanut muu kuin jatkaa.

Kun Antti oli saanut amenen suustaan, avasi vaari silmänsä ja hänen
näytti olevan hyvin uni.

— Kuules, poika, sanoi hän, — menepäs ja avaa tuo kirstu tuolta...
Noin! Nosta pois se kaulahuivi siitä ja se samettinen liivi! Mutta
nosta koreasti, ettet hämää niitä tupakanlehtiä, jotka ovat toisella
puolella... Vie nyt kätesi oikealle puolelle... Ei sinne! Etkös tiedä,
mikä on oikea puoli? Uunin puolelle! No niin .. Siellä nurkassa on
nahkainen kukkaro... Joko löydät? Mutta ota koreasti! No niin, tuo se
tänne!

Ja kun vaari on saanut kukkaron käsiinsä, avaa hän hiljalleen sen
siteet ja kaivaa sieltä esiin kymmenen pennin kuparirahan.

— Tuon sinä saat, poika...! Ja vie sitten kukkaro takaisin
paikoilleen... Panitkos samaan nurkkaan? Pane nyt paidat ja villahuivit
ja sitten kirjat!

Ja sen sanottuaan kääntyy vaari toiselle kyljelleen ja menee uneen.
Mutta Antti lentää kuin lintunen häkistä, juoksee isän tai äidin luo ja
vie hänelle rahan:

— Pankaa talteen... Minä menen näillä rahoilla kouluun!

Ja sitten suin päin temmeltämään toisten lasten kanssa. Heitä on
jo neljä lasta, Antti ja Erkki ja Helena ja Kalle... vaikka Kalle
on niin pieni, ettei hän vielä kykene mihinkään... Ja kun sitten
kauppiaan lapset ja Rason lapset ovat mukana, niin heitä on aika
komppania lapsia! Rakennetaan joukolla tietä, rautatietä mäestä, missä
muonamiesten asunnot ovat, maantielle. Ja niin hauskaa on tienteko,
ettei äiti tahdo saada lapsia syömään enempää kuin nukkumaankaan.

                                                  ⸻

Lapset ne olivat tuoneet aurinkoa Joutsiaan ja lapsi se oli, joka
pelasti Haimalan nuoren emännän. Pastori oli sitä aikoinaan ennustanut
ja tämä ennustus kävi toteen. Helena oli niitä naisia, joiden elämän
lapsi voi täyttää kokonaan.

Helena iloitsi ja riemuitsi jo kantaessaan lasta sydämensä alla. Pahat
unet ja hirmuiset mielikuvat katosivat kokonaan ja tyyni, hiljainen
onni tuli sijaan. Hän oli kaunis onnessaan, hän nuortui ihmeellisesti,
hänestä säteili puhtaus, miltei pyhyys. Ja kun lapsi vihdoin oli hänen
käsissään, kun hän kuuli sen elävän kitinän, oli hän niin autuas, ettei
hän enää mitään toivonut, ei taivaasta eikä maan päältä. Hänen kaunis,
hänen siunattu lapsensa!

— Oi, äiti tahtoisi syödä sinut suuhunsa! Tule tänne, niin äiti syö
sinut!

Ja hän painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli, suuteli väsymättä,
milloinkaan saamatta nälkäänsä sammumaan. Hänen kaunis poikansa, hänen
oma poikansa!

Ei hän kantanut kaunaa ketään vastaan. Kuinka olisi hän taitanut, hän,
joka oli niin onnellinen! Hän olisi tahtonut pastori Sandia kastamaan
pientä poikaansa. Hän ajatteli häntä hellällä ystävyydellä, ja olisi
tahtonut näyttää hänelle lapsensa. Mutta omaiset panivat sitä vastaan.

Haimalassa pidettiin suuret ristiäiset. Sekä isännän omaiset että
emännän sukulaiset tulivat lapsineen päivineen. Pitkät ruokapöydät
olivat katetut suureen, herrasväkien aikaiseen saliin, jossa permanto
oli leveistä, maalaamattomista hirsistä, seinäpaperit vaaleansiniset,
katossa vanhanaikainen kynttiläkruunu ja ikkunoissa valkeat,
kotikutoiset uutimet. Pitkin seiniä kulki valkeiksi maalattuja,
selkänojalla varustettuja sohvia, ja viidestä ikkunasta näkyi
raivaamaton puutarha jättiläispuineen ja pensasrytöineen sekä laaja
järven selkä.

Eivät olleet sukulaiset moniin aikoihin olleet niin hauskoissa
kutsuissa kuin näissä Haimalan ristiäisissä. Helena-raukasta oli
aikoinaan ollut paljon murhetta — siksi kaiketi ilo nyt oli sitä
suurempi hänen onnestaan.

Lähtiessä vei Helena veljensä erilleen ja kysyi:

— Kuinka pastori jaksaa?

— Ränstyy ränstymistään, vastasi Juha.

— Käykö hän missään ihmisissä? kysyi Helena taasen huolestuneena.

— Käyhän hän talonpojissa. Ei hän enää moniin aikoihin ole taitanut
käydä Saarlassa.

Helenan kasvoille valui puna ja hän painoi alas silmänsä.

— Etkö sinä sanoisi terveisiä pastorille, kun satut näkemään?
Minä soisin, että hän kävisi täällä. Minä niin tahtoisin, että hän
näkisi lapsen. En minä hänelle ole enää vihainen. En ole kenellekään
vihainen... Sanotkos terveisiä minulta?

— Miksen minä sanoisi, koska sinä tahdot, vastasi Juha ja tunsi, että
hänkin jo voi antaa pastorille anteeksi paljon, koska Helena kerran on
tullut onnelliseksi.

Ja Juha vei Helenan terveiset pastorille.

— Vai oikeinkos pyysi käymään! huudahti pastori ja näytti ilostuvan.
— Pitää käydä.

Hän tuli uteliaaksi ja olisi mielelläänkin käynyt Haimalassa, mutta
hänellä oli Helenaan nähden hiukan sama tunne kuin ennen Edithaan —
hän ei saanut mennyksi huonoissa vaatteissa, paremmat oli hankittava.

Oli jo myöhäinen syksy, kun virkatoimet kerran veivät hänet Haimalaan
päin. Emäntä oli silloin jo lakannut häntä odottamasta. Suuret puut
pihamaalla ja puistossa olivat luoneet lehtensä maahan, joten tiet ja
nurmikot olivat aivan keltaisinaan. Taivas oli harmaa ja itkettynyt.

Sellaisena päivänä ajoi pastori Haimalan pihaan. Se oli vanhanaikaisen
herraskartanon pihamaa, lihava koira karkasi haukkumaan vastaan ja
puodin rappusille ilmestyi nainen lautanen kädessä, sormessa riipumassa
suuri avain. Huomatessaan vieraan hän nähtävästi aikoi pujahtaa
aittaan, mutta ei ehtinyt, kun jo Jaakko Sand rattailtaan huusi:

— Hyvää päivää, emäntä.

Helena laski sekä lautasen että avaimen rappusille ja riensi rattaiden
luo. Sama, sama hän oli kuin ennen! Sama keveä käynti, sama norja
ruumis, ehkä sentään hiukan täyteläisempänä, samat verevät kasvot,
loistavat silmät ja hiukset kiharoina ympäri valkean otsan — mutta
kuitenkin oli hänessä jotakin uuttakin, mitä lienee ollut, jotakin
tyyntä, pehmoista... Niin, kai se juuri oli sitä äitiyttä, sitä, jolla
hän oli liittänyt elämänsä sirpaleet yhteen eheäksi onneksi.

— Terve tulemastanne, pastori, sanoi hän hymyillen, mutta ei katsonut
vierastaan silmiin ja polttava hehku oli hänen kasvoillaan. — Pastori
on hyvä ja käy sisään... Matti tulee ottamaan pastorin hevosen ja panee
sen eteen kauroja.

Ja hän kiirehti keittiön kautta sisään ja pastori odotti isolla
rapulla, kunnes palvelustyttö tuli avaamaan. Se oli siistinnäköinen,
vanhanpuoleinen ihminen, nähtävästi emännän uskottu, sillä hän avasi
salin oven kotiutuneella varmuudella ja käski istumaan.

Suuri talo, varakas talo — sen näki ensi silmäykseltä. Mutta emäntä
— minne hän joutuikaan? Pastori odotti häntä malttamattomana. Hänen
oli emäntää ikävä, hänen silmänsä janosivat häntä. Hän unohti, ettei
hänellä enää ollut oikeutta pitää Helenaa omanaan. Vuodet, jotka olivat
erottaneet heitä toisistaan, katosivat, ja pastori vain halusi painaa
päänsä hänen rintaansa vasten, kietoa käsivarret hänen ympärilleen ja
pyytää häneltä anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan.

Välähdykseltä muisti hän, että Helenahan on toisen vihitty vaimo, mutta
sen ajatuksen hylkäsi hän paikalla. Helena on hänen omansa! Se on
ainoa mahdollinen suhde heidän välillään ja ainoa oikea. Kaikki muu on
petosta... Myönnä vain, pikku Helena, että olet odottanut minua kuin
pelastajaa. Saat nähdä, saat nähdä: nyt en enää päästä sinua.

Pastori nousi tuolistaan huohottavin rinnoin ja alkoi astua
edestakaisin suuressa huoneessa, jonka lattia oli peitetty
punaraitaisilla matoilla.

— Missä sinä viivyt? ajatteli hän. — Me olemme liian kauan olleet
erossa. Odota sinä... nyt minä kumminkin sinut otan.

Silloin avautui ovi ja Helena astui kynnykselle lapsi sylissään.

— Minun täytyy pastorille näyttää pieni poikani... Eikö se ole iso
poika! Tui, tui, tui... No, Juha, naurapa nyt... Se osaa jo nauraa...
Noo, Juha, kuka nyt on paha! Kultuseni...! eihän se koskaan ennen ole
ymmärtänyt vierastaa. Mutta täällä ei olekaan niin moneen aikaan käynyt
vieraita...

Pastori vilkaisi äidin mieliksi lapseen: ihan tavallinen lihava
löntikkä. Satojen sellaisten päälaelle hän ristiessään oli valanut
vettä. Minkä voimakkaan lapsen Helena olikin jaksanut synnyttää
maailmaan! Äiti säteili, kun hän katseli lasta, pani suunsa suppuun,
pisti esiin kielensä pään, hymyili... eikä enää muistanut mitään muuta
kuin lastaan.

Pastorin kädet vaipuivat ja hänen sydämensä ikään kuin taukosi
sykkimästä. Hän tunsi pistävää, kalvavaa ikävää. Kaikki, joihin hän
elämän varrella oli tarttunut, saadakseen käsilleen jotakin kiinteää
kohtaa, olivat hänet hylänneet. Elämän erämaassa ei ole hänelle ketään,
ei ketään, ei ketään! Sinä, Helena, olisit edes sinä voinut sääliä ja
pysyä uskollisena.

Näin huusi pastorin sielu ja verestävistä silmistä puhui sanomaton
suru. Mutta Helena ei edes katsonut häneen. Hän nauroi, hymyili, päästi
pieniä lintumaisia ääniä ja loisti lastansa vastaan.

Pastoria kestitettiin komeasti Haimalassa. Yllin kyllin oli sekä ruokaa
että juomaa. Ei kulunut puolta tuntia, ennen kuin tarjottiin jotakin
uutta, milloin kahvia, milloin viiniä ja konvehtia, milloin uutta
lajia viiniä ja kaakkua, milloin totia ja vihdoin illallista. Pastori
totisesti ei voinut valittaa. Mutta kuitenkin läksi hän Haimalasta
oka mielessään. Hän oli toivonut, että Helena olisi pysynyt hänelle
uskollisempana! Häntä katkeroitti, että Helena saattoi olla niin
täydellisesti onnellinen.

Lapsi, lapsi, se täytti nyt koko hänen mielensä — mutta entä jos lapsi
kuolisi, kuinka kävisi sitten?

Turhaa oli pastorin kadehtia. Hän ei aavistanut mikä Helenaa odotti.
Helenan onni oli itse asiassa oleva ylen lyhyt.

Puolen vuoden vanhaksi päästyään rupesi lapsi kuihtumaan. Mahdotonta
oli tietää mistä syystä, sillä siinä ei näkynyt mitään vammaa. Ei
se valittanut eikä itkenyt, mutta ei se myöskään nauranut eikä
kaarestanut, kuten terveet lapset siinä iässä. Isä koetti sitä hypittää
ja äiti houkutella hymyilemään. Siitä ei tullut mitään. Lapsi näytti
kärsivän. Kerran, kun äiti oli koettanut kaikkia keinojaan, hymyillyt,
nauranut, kutitellut, vikitellyt kielellään, näyttänyt leikkikaluja
ja lapsi vain tuijotti häneen suurin, tylsin silmin, joutui äiti niin
epätoivoihinsa, että hän kävi kourin kiinni kehdon latoihin, painoi
kasvonsa kehtoon ja purskahti itkuun.

— Lapsi, lapsi, mikä sinun on? Kun ei äiti ymmärrä...! vaikeroi hän.

Silloin lapsi parahti pahasti ja itki pitkän aikaa. Äiti ei ymmärtänyt,
pitikö hänen surra vaiko iloita tästä elonmerkistä.

Helena katseli kaikkien muiden lapsia, jotka olivat siinä iässä,
ja kyseli kautta rantain heidän äideiltään, oliko ollut sellaisia
lapsia kuin Haimalan pikku Juha. Mutta ei ollut kenenkään lapsi ollut
sellainen. Helena kävi lääkärinkin luona. Lääkäri määräsi huolellista
hoitoa ja antoi lääkkeitä, joista ei saattanut huomata mitään
vaikutusta. Mitä taas hoitoon tuli, ei äiti käsittänyt, miten hän
saattaisi tehdä sen huolellisemmaksi.

Jota vanhemmaksi lapsi tuli, sitä selvemmin saattoi huomata, ettei
se ollut kuin muut lapset. Se rupesi kävelemään ja puhumaan hyvin
myöhään. Yksikseen se istuskeli ja leikki puupalikoilla. Ne olivat
sille rakkaammat kuin kauniit leikkikalut, joita isä toi kaupungista.
Ei se viihtynyt muiden lasten seurassa. Kun esimerkiksi Joutsian, Rason
ja Ippilän lapsia oli käymässä Haimalassa ja niiden ilo helisi ympäri
taloa, pelkäsi Helenan poika, pakeni äidin helmoihin ja rupesi itkeä
kaihertamaan.

Jos tämä lapsi joskus olisi ollut edes jossakin pahanteossa! Jos se
olisi käynyt kiinni johonkin pöytäliinaan ja vetänyt sen alas kaikkine
tavaroineen! Jos se joskus olisi tuskastunut ja suuttunut jollekin
leikkikalulle ja laskettanut sen menemään rikki! — Mutta ei mitään
sellaista! Lapsi istui minne sen istutti, makasi minne sen laski
makaamaan, söi mitä suuhun pani. Helenan poika oli toisenlainen kuin
muut lapset, se täytyi koko maailman huomata.

— Mikäs sitä vaivaa, kun ei se leiki? sanoivat kerjäläisakat.

— Kun ei sitä saada selville, mikä tauti siinä on, vastasi hoitaja.
— Lääkärissäkin on käytetty kuinka monet kerrat, mutta eivät vain saa
paranemaan.

— Jaa, jaa, näin suuren talon poika, päivittelivät akat. — Olisi
kyllä varaa elättää. Mutta eihän se elä, näkeehän sen päältäpäinkin.
Johan sillä on kuolema silmissä!

Äiti kuuli joka sanan, sillä hän pysytteli tavallisesti niin likellä
lasta, että kuuli kaikki, mitä sen ympärillä tapahtui. Kerjäläisakan
sanat viilsivät kuin veitsen terät... Mutta lapsen pitää elää! Jumala,
Jumala, auta! Lapsi on pelastanut äidin avioliiton ensi vuosien
hirveästä yöstä ja jos se kuolee, tulee yö takaisin...

— Niin, niin, tietäähän sen, sanoivat muonamiesten vaimot emännälle
suoraan vasten silmiä, — kun emäntä silloin oli niin huonona.

Yhtä mittaa sanoivat armottomat ihmiset sen hänelle. Ikään kuin ei hän
itse olisi sitä tietänyt!

— No, mitä siitä yhdestä, lohduttivat ihmiset — Tulee toisia, jos se
kuolisikin!

Mutta se ei saa kuolla! päätteli äiti. Ja hän kävi siihen kiinni,
pusersi sitä epätoivoissaan vastaansa.

— Kun korjaisi vain Jumala pois, sanoi muuan köyhä vaimo, jonka lapsi
monta vuotta oli potenut. — Parempi kuolema kuin kipeän elämä. Hyvässä
korjuussa ne lapset ovat, jotka saavat pieninä kuolla...

— Mutta ehkä Jumala vielä tekee pikku Juhan terveeksi! kuiskasi äiti
ja hänen mielessään versoi uusi, vahva usko. — Jos äiti vie lapsensa
Helsinkiin. Siellä on hyviä tohtoreja...

Pikku Juha vietiin Helsinkiin. Sekä isä että äiti olivat hänen mukanaan
ja he kävivät kolmen tohtorin luona. Mutta siellä he vain saivat
vahvistuksen pelolleen, jota he tähän asti tuskin olivat uskaltaneet
sanoihin pukea. Lapsi oli tylsämielinen, parantumaton. Elää se kyllä
silti saattoi. Mutta ihmistä ei siitä koskaan tulisi.

— Ei ollut onnea minun nimelläni, sanoi Joutsian isäntä sisarelleen.
— Muistatko, kuinka sinä toivoit, että minun nimeni tekisi lapsen
minun kaltaisekseni?

He istuivat kiikkulaudalla Haimalan puutarhassa, ja heidän edessään
oli sininen järvenselkä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja laineet
kimmelsivät ja välkkyivät. Oli sunnuntai, ja koko talon väki, yksin
lapsenhoitajakin, oli kirkossa.

Helena istui kädet ristissä ja seurasi silmillään pikku Juhaa, joka oli
istumassa ruusupensaan alla nurmella. Lapsen kädessä oli kaksi puista
palikkaa ja niitä se sommitteli päälletysten. Siinä se taas oli istunut
puolen tuntia kumminkin, liikkumattomana. Äidin kasvoissa kuvastui
sanomaton tuska. Hän oli kalpea ja laihtunut, otsaan silmien välille
oli syntynyt kaksi syvää piirtoa. Kyynel valui poskea alas. Lapsen
sininen kolttu loisti iloisesti nurmelta, tuulenpuuska liehutteli sen
pellavankarvaista tukkaa ja varisteli ruusupensaista valkoisia lehtiä
sen päälaelle ja hartioille.

X

Nainen se pitkin matkaa oli ollut viittana Jakob Sandin, Keihäsjärven
papin tiellä. Harvoin se oli kulkenut lyhty kädessä ja johtanut
valoisille ylängöille. Jos sillä olikin ollut lyhty, niin Jakob Sand
oli puhaltanut sen sammuksiin ja sitten oli riennetty
kuumiin horhiin... Nainen se oli, joka vihdoin tuli Jakob Sandin
kompastuskiveksi. Mutta ei ylhäinen Editha-rouva eikä liioin Haimalan Helena
. Vaan se oli Joutsian pieni piikatyttö, sen hurskaan äidin
lapsi, Susanna.

Muisti pastori varsin hyvin sen syksyisen, jolloin hän hänet otti
haltuunsa. Se tapahtui Tulettänessä ja siellä oli silloin paljon miehiä
koolla ja elämä oli iloista, kuten aivan vanhoina, hyvinä aikoina.
Oo, elämä Keihäsjärvellä oli viime aikoina käynyt niin ikäväksi ja
siivoksi että inhotti! Vapaus oli vanhana talluksena poljettu jalkain
alle ja erotus hyvän ja pahan välillä oli käynyt ihmisten lapsille
niin epäselväksi, että he pelkäsivät kaikkea eivätkä uskaltaneet mennä
minnekään — ei edes kirkkoon, sillä siellähän hallitsi Jakob Sand.
No niin... kuka tuo tyttö lienee ollutkaan, se oli joka tapauksessa
nuori, verevä, veikeä lapsi. Hän tuntui kyllä tutulta, pastori muisteli
jossakin nähneensä huivin alta pilkottavan paksun, pellavankarvaisen
palmikon. Olisiko tyttö toissa vuonna ollut rippikoulussa? Ei pastori
muistanut varmaan.

Ihmeellinen taika on tuollaisessa nuoressa, koskemattomassa tytössä,
sen pienessä kiemailussa ja sitten sen pelossa... Tämä oli pelännyt
häntä, sillä se oli todella ollut kokematon ja koskematon. Sellainen
vanha, tottunut naisten kesyttäjä kuin Jaakko Sand sen tunsi käsiinsä,
heti kun hän kiersi kätensä naisruumiin ympäri. Tyttö ei tahtonut
taipua. Hänet oli lähetetty asialle... Isäntä oli käskenyt joutua...
Tyttö oli itkenyt, hän oli luvannut huutaa, hän oli rukoillut sekä
Jumalaa että sitä miestä, joka hänen edessään huohotti ja jota ei hän
lehdon pimeydessä voinut nähdä... Onneton lapsi, ei se ymmärtänyt,
että pelastus kävi sitä mahdottomammaksi, jota enemmän hän itki ja
rukoili... Sittemmin unohtui koko tyttö, kuten kymmenet ennen häntä,
kunnes pastori eräänä keskellä saarnaansa huomasi hänet
kirkon penkissä, vaipuneena itkemään. Mistä hän hänet tunsi? Siitä,
että huivi oli valunut päästä ja näkyviin oli tullut paksu, vaalea
palmikko, jollaista ei ollut kenelläkään muulla hänen seurakunnassaan.
Hän oli silloin illalla jo punninnut palmikkoa kädessään...
Tyttö-raukka itki katkerasti. Mikähän hänen oikein oli? Pastori
miltei suli, kun hän ajatteli tämän elämän kovuutta, ja kun hän luki
saarnanjälkeisiä rukouksia, hän teki sen hartaana ja ajatteli kaiken
aikaa tuota tyttöä.

Mutta kävi vaikeammaksi, kun hän huomasi, että hän tuli rippiväen
joukkoon. Jos tyttö katsahtaa häneen, jos tyttö tuntee hänet, jos tämä
karkaa ylös penkistä... Pastori pelkäsi nuoren tytön silmiä, hänen
kätensä vapisivat niin ettei hän tahtonut saada rippileipää hänen
hampaisiinsa, ja kalkista läikkyi viiniä maahan, kun hän muutti sitä
suusta suuhun. Jos... jos tyttö luo häneen silmänsä, niin hän... niin
hän pyörtyy tai hän kivettyy siihen paikkaan...! Ei hän ollut ensinkään
kaunis: kasvot olivat täynnä äkämiä, leveät kasvot, poskipäät pystyssä.
Ainoastaan otsa oli puhdas ja siitä nousi pehmoinen pellavanvalkea
tukka, joka katosi huivin alle ja valui paksuna palmikkona
pitkin selkää. Kädet olivat puserruksissa nenäliinan ympärillä
alttaripöydällä, karkeat, veripunaiset kädet suuren, kotikutoisen
nenäliinan ympärillä, joka lisäksi oli itketty likomäräksi. Niissä
kasvoissa oli ääretön avuttomuus, ääretön hyljättyys, ne hytkivät ja
vääntyivät ja kurkussa kulahti vähän väliä, kun tyttö nieli kyyneliään.
Ihmiset veisata vetelivät: Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman
synnit... Silmät turvonneina nousi tyttö alttaripöydän äärestä ja
hoippui penkkiin. Pastori pakeni sakaristoon, haki kaapista pullonsa ja
kulautti kurkkuunsa. Ja sen tiensä meni pahoinvointi ja hän ainoastaan
ihmetteli, kuinka tyttö silloin oli voinut tuntua niin
viekoittelevalta. Mutta ainahan asiat päivänvalossa näyttävät toisilta
kuin pimeässä.

Myöhemmin pastori näki kerran vilahdukselta tutun vaalean palmikon.
Silloin hän kysyi, kuka tyttö oli, ja sai tietää, että hän palveli
Joutsiassa. Hän ei ollut käynyt rippikoulua Keihäsjärvellä, vaan
naapuripitäjässä, koska sinne oli lyhyempi matka sieltä metsäkulmalta,
missä hän asui.

Ikävä asia, että hän palveli Joutsiassa. Joutsian mies oli käynyt
pastorille yhä vastenmielisemmäksi, sillä hän juuri hiljaisella,
näennäisesti vaatimattomalla käytöksellään täällä villitsi ihmisiä
tekopyhyyteen ja itsevanhurskauteen. Niin juuri... Ja hän sai aikaan
enemmän kuin olisi luullut yhden miehen ehtivän saada. Se yksi mies
vaikutti kuin kahle sekä pastoriin että Hallbomiin, nimismieheen ja
henkikirjuri Nylanderiin.

Eräänä aamuna kertoi Amanda, pastorin lihava taloudenhoitajatar,
sellaista juttua, että Joutsian piika, se sellainen nuori Sanna-niminen
tyttö, oli kadonnut. Sitä ei löydetty mistään.

— No, onko haettu? kysyi pastori ja ikään kuin hätkähti.

— On.

— Kai se on mennyt kotiinsa.

— Kun ei se ole mennyt kotiinsa. Kuuluvat pelkäävän, että se on
hukuttanut itsensä.

Pastorin mieleen juolahti puheet Helenasta. Kuinka monta kertaa hänen
hukuttautumisestaan puhuttiinkaan! Ei ihminen sentään niinkään hukuta
itseään! Hukuttiko Helena? Mitä vielä! Lastaan lellittelee par’aikaa
Haimalassa! Niin kai tekee se Joutsian piikatyttökin! Tätä ei pastori
kumminkaan sanonut.

— Ovat hakeneet kaivot ja avannot, jatkoi Amanda. — Eikä ole löytynyt.

— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoi pastori. — No, mitä sinä
katselet?

Amanda katseli pastoriin pitkään.

— No mitä sinä katselet! ärjäisi pastori uudelleen.

— En mitään, sanoi Amanda, veti alahuultaan pitemmälle ja läksi
keittiöön.

Pastori nielaisi kirouksen, nousi, astui pariin kertaan lattian
poikki ja meni sitten kaapille, jossa hän säilytti juomiaan. Hähhäh
sentään! Hän tunsi olevansa kuin tervassa. Jos toista jalkaa nosti,
niin toinen takertui. Jota kiihkeämmin koetti siirtää ajatusta muuhun,
sitä pahemmin se sotkeutui siihen samaan. Kunhan ei tyttö sittenkin
tekisi jotakin hullutusta! Hohhoh, Jakob Sand, mihin kaikkiin sinä
sotkeudutkin!

Iltapäivällä, kun pastori seisoi ruokasalin ikkunassa, näki hän, että
Joutsian hevosella ajettiin sivuitse tavatonta kyytiä.

— Mihinkähän nyt on niin kiire? sanoi Amanda, joka pesi astioita
keittiössä.

Pastori kuuli selvästi hänen puheensa ja aikoi jo ärjäistä, että
”eivätkö joutsialaiset enää saisi ajaakaan ilman sinun lupaasi?” Mutta
hän päästi ainoastaan pienen kirouksen ja meni huoneeseensa.

— Kun eivät olisi löytäneet Sannaa, jatkoi Amanda taasen keittiössä,
— ja menisi hakemaan vallesmannia...

— Herra siunatkoon kuitenkin! sanoi karjapiika siihen.

Pastori nousi tuimasti ja paiskasi kiinni keittiöön vievän oven, jotta
ikkunat helisivät. Kyllä ne akat osaavat rämpättää! Ettei niitä olisi
tässä maailmassa .. Eikös tuo mokomakin, tuo Amanda, lähtenytkin
pihalle tähystelemään!... Kaivelee tuossa nyt hampaitaan ja katsoo ja
katsoo... Pastori oli jo ikkunan ääressä ja koputtamaisillaan ruutuun,
mutta malttoi mielensä. Ties mitä Amanda olisi ruvennut ajattelemaan!
Hän katseli äsken muutenkin jo niin hävyttömästi... Jos lähtisi tästä
ulos... Mutta mihin? Tulettäne oli pahassa paikassa, itse Joutsian
vieressä... No, jopa hän nyt oli tulemaisillaan lapseksi uudestaan,
kun niin pelästyi sitä, että Amanda tähysteli maantielle!... Mutta
kas, nytpä tämä näkee jotakin, koska karkaa portille. Siihen pysähtyy
huivitta päin, lämmittelee käsiä esiliinassaan ja hyppii vuorotellen
toisella, vuorotellen toisella jalalla. Hullun näköinen se on,
mokomakin!... Voi sinuas, sinä pullea Amanda, sinuakin minä olen
viitsinyt katsella!...

Totta tosiaan, vallesmannia siellä tuodaan Joutsian hevosella. Amanda
pysäyttää hevosen ja pastori näkee, kuinka hän huojuttaa päätään ja
huitoo käsillään.

Pastorin päähän syöksyy veri niin tuimasti, että tuntuu siltä, kuin
se pursuisi esiin ihon alta. Hetkisen perästä puistattaa kylmä häntä
ja kädet käyvät likomäriksi. Nojaten kirjoituspöytäänsä hän kuuntelee
sydämensä lyöntejä, raskaita, epätasaisia lyöntejä kuin vasaran
iskut... Kuolema tulee, ajattelee hän itsekseen. Hän koettaa liikkua,
mutta ei pääse paikaltaan. Silmissä on kaikki mustaa, liikkuvaa.

Kuolema! ajattelee hän taasen ja outo lamaus lyö hänet. Mutta hetkisen
perästä hän näkee pimeyden haihtuvan kuin mustan verhon, jota hiljaa
vedetään sivu, ja samassa hän pääsee liikkeelle. Kuinka jalat
painavatkin, kuinka huonoksi hän on käynyt!

Editha! parkaisee hän ilman ääntä ja hänen silmiensä ohitse välähtää
jotakin valkoista. Seuraavassa hetkessä tulee se musta taas takaisin,
se, joka on kuin kuolemaa, ja hänessä on tilaa vain yhdelle
ajatukselle: kun pääsisikin kaapille! Ja hän panee kaikki voimansa
liikkeelle saavuttaakseen tämän päämäärän, viimeisen elämässä:
päästäksensä kaapille.

Pullo, pullo! Ei tarvitse lasiakaan! Kunhan hän vain löytää pullon...
Kaapille! Kunhan pääsee keinutuolille ensin... Sitten on vain pari
askelta! Ei lasiakaan... kunhan vain saa pullon!

Hää! Hän pääsee, hän pääsee! Siunattu pullo! Elämä palaa, lämmin,
suloinen elämä. Se karkaa kuin tuli läpi luitten ja ytimien. Mies
pääsee pystyyn, esineet pysyvät paikoillaan silmien edessä, permanto
on taasen lujana jalkojen alla. Mies ojentuu suoraksi, eikä mikään muu
todista mennyttä myrskyä kuin sinertävä puna poskilla.

— Mitä sinä taas älmennät! tokaisee hän Amandalle vasten kasvoja, kun
tämä juosta lönköttää sisään ja jo tullessaan huutaa ja toimittaa:

— No, Herran tieten, kun se tyttö on hukuttanut itsensä! tulee Amandan
suusta kuin koskesta. — Kun Joutsian miehet tänä aamuna menivät
ruoppakuopalle, niin sieltä löysivät huivin, joka oli jäänyt lammikon
pinnalle. Sitten rupesivat etsimään ja eivätkös löytäneetkin tyttöä!...
Se oli niin kovasti pelännyt vanhempiansa... Arvelevat, että se
siksi... Kun se oli, raukka, ollut niin kovasti jäätyneenä ruoppaan,
etteivät tahtoneet irti saada...

— Älä nyt huuda, keskeyttää pastori hänet vihdoin — Kuuleehan sitä
nyt vähemmälläkin.

Amanda luo häneen vihaisen katseen ja katoaa keittiöön. Ja hetkisen
perästä kuuluu vain etenevä ryty, kun piikojen askeleet ja äänet
häviävät pirttiin.

Pastori koetti ottaa avukseen järkensä. Ehkei se asia ensinkään
ollut sillä lailla. Tiesihän sen jokainen, mitenkä huhut muuttuivat
kulkiessaan. Jos olisi lähtenyt Joutsiaan tiedustelemaan? Mutta ei
maittanut se esitys... Olisiko talonpoikaisihmisellä ollut niin paljon
häpeäntuntoa ja hienotunteisuutta? Olisiko sellaisessa piikatytössä
ollut niin paljon rohkeutta — niin, suorastaan rohkeutta? Ei hän
saattanut sitä uskoa! Ei ole leikintekoa ottaa itseltään henki.

Pastori pääsi pian epäilyksistään, sillä Joutsiasta palatessa poikkesi
nimismies Liljeblad pappilaan. Kaikki, kaikki oli totta.

Ystävykset istuivat pastorin kamarissa kuten niin monena monituisena
iltana ennenkin, samassa nahkasohvassa, jonka yläpuolella riippui
Lutherin kuva ja pastorin ampuma-aseet. Heidän edessään olivat
totivehkeet kuten niin monena monituisena iltana ennen, mutta puhe ei
tahtonut luistaa.

— Hyi, sanoi nimismies ja sylkäisi. — On se koiran virka se minun
virkani: nuuskin kaikkia haaskoja ja... Hyi saakeli sentään!

Ja sitten hän kertoi minkä näköinen ruumis oli ollut. Se oli ollut
niin kiinni liejussa, että oli rautakangilla irroitettava. Eikä siitä
osannut muuta eroittaa kuin silmien valkuaiset ja hiukset, jotka
pääsivät irti ja laahasivat reen perässä kuin mikäkin kellertävä harja.
Tavattomat hiukset sillä ihmisellä olikin!

Pastori istui äänetönnä ja kuunteli, kasvot kankeina.

Nimismies loi häneen äkkiä katseensa. Molempien posket punoittivat
juomisesta.

— Kunnon veliseni, virkkoi hän, — ikävintä tässä jutussa on se, että
sekoittavat sinut siihen...

Pastori koetti olla hämmästyvinään.

— Minut...!

— Niin, että sinä Tulettänessä...

— Tiedän, tiedän.

— No, älä nyt noin pelästy! Kaipa sen helposti saa todistetuksi, ettet
sinä sinä iltana ollut Tulettänessä.

— Oliko... oliko tyttö sanonut mitään?

— Ei, eivät olleet saaneet häntä sanomaan, vaikka emäntäkin monta
kertaa oli koettanut pyytää oikein kauniisti, kun tyttö oli niin
onneton.

Pastori sivaltaa kädellä otsaansa ja hengittää helpommin. Mutta samalla
kiihtyy tuska hänen sielussaan: hyvä tyttö se on ollut, arkaluontoinen
tyttö. Kuinka kauhean onneton hän onkaan mahtanut olla!

— Vai niin, sanoo hän hajamielisesti.

— Niin, jatkaa Liljeblad. — Hallbomin väki sen helposti todistaa,
sinä olet niin monet palvelukset tehnyt heille.

— Tiesi niitä Hallbomeja!

Nimismies purskahti nauruun.

— Kyllä minä ne takaan! Sinun pitää ennen kaikkea ottaa tämä asia
järkevästi. Mitä sinä nyt tämmöisestä noin sydännyt? On niitä nähty
pahempiakin! Ja kuulepas vielä! Olisi hyvä, jos sinä jollakin lailla
voisit hieroa sovintoa rengin, sen Epramin kanssa. Hän se on pahin.
Kas, hän oli tytön sukulainen ja kaikesta päättäen pikiintynyt tyttöön.
Hän murjotti niin mustasti, että luuli hänen aikovan syödä joka miehen.
Hän se juuri käräjiin tahtoo. Minusta voisivat peittää unheeseen koko
jutun: eihän tyttö enää siitä kostu, mitä hänelle nyt tehdään.

Mutta pastori oli jo niin humalassa, ettei hän tietänyt mistään. Hän
rallatteli itsekseen ja näpäytti sormillaan ikään kuin ajaakseen
lentoon kärpäsiä. Kun Liljeblad yritti lähteä pois, takertui hän tämän
kaulaan ja rupesi itkemään.

— Älä jätä minua, veli. Minä kuolen tänä yönä.

Nimismies nouti Amandan ja yhdessä he johdattivat pastorin sänkyyn.

Tuli kauhea yö. Pastori makasi kuin paasien alla, ei hän voinut
huutaa eikä valittaa, ei hän saanut edes hengitystä kulkemaan. Hän
oli joka hetki tukehtumaisillaan ja hänen täytyi ponnistaa voimiaan
äärimmilleen, ennen kuin rinnasta läksi ääntä.

— Aaa... Auttakaa...!

Amanda tölmäsi ylös unestaan ja sytytti tulta. Pastori oli kasvoiltaan
ihrankarvainen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan. Amanda kostutti hänen
ohimoltaan kylmällä vedellä, antoi hänen haistella etikkaa ja murisi
äreästi: ”Kun ei anna ihmisten maata.”

Pastori virkistyi hiukan ja meni uudelleen uneen. Hän painaa
jotakin rintaansa vasten ja etsii sen niskaa. Siitä lähtee jotakin
paksua, mustaa... Se on ruoppaa, se on kylmää... Jäätyneen lammikon
pinnalla pilkottaa jokin vaate... Näkyy punakirjavaa röijyä, näkyy
pellavankeltaista tukkaa... Tukka aukeaa ja alkaa laahata reen
perässä... Ruopan alta katselevat avonaiset silmät, nurin päässä...
Kaikkea tätä pitää pastori sylissään ja painaa sitä rintaansa vasten...

Amanda herää taasen pahaan parahdukseen ja sytyttää tulta. Ei tässä
tänä yönä näy saavan nukkua! Sellaista se on, kun juo kuin sika eikä
tiedä määrää. Palakoon nyt tuli koko yön.

Yö on pitkä. Hiljaisuus hymisee, kynttilään tulee pitkä karsi, joka
rupeaa rätisemään ja käryttämään. Amanda kuorsaa jonkinlaisella
vuoteella, jonka hän on tehnyt lattialle ovensuuhun.

Hiiretkö ne nakertelevat uuninnurkassa? Jyrsivät, jyrsivät,
juoksentelevat vinnillä, että jyskyy, toisesta päästä toiseen! Pastori
käskee silmiänsä aukenemaan, hän tahtoo avata silmänsä ja nähdä: hän
ei saa niitä auki! Kannet ovat kuin juotetut kiinni! Eivät aukea!
Mutta kansien läpi hän on näkevinään pienten hiirien hissuttavan esiin
nurkista, pysähtyvän vuoteen ääreen katselemaan häntä... Niillä on
mustat, liikkumattomat silmät kuin helmet... Niiden silmät menevät
nurin!

Pastori karkaa ylös vuoteesta. Karsi kynttilässä on tuumaa pitkä ja
käryää ja rätisee. Liekki leimuaa sen ympärillä, koko huone liikkuu,
kiikkuu ja huojuu... Henget leijailevat ja liehuttavat harmaita
vaippoja.

— Auttakaa! parahtaa pastori ja putoaa takaisin vuoteelleen.

— No mikä nyt taas on? ärisee Amanda. — Kuka käskee sillä lailla
juomaan! Nooh... tuonko viinaa vai aarakkia, vai...?

Ja hän sylkäisee hyppysiinsä, niistää kynttilän, viskaa karren nurkkaan
ja lähtee toiseen huoneeseen.

— Aijai, aijai, puhelee pastori itsekseen. — Minä en uskalla lausua
sinun nimeäsi, sinä... ylhäisin. Olen sitä niin paljon turhaan
lausunut. Jumala...!

Aamupuoleen yötä hän vihdoin menee uneen, joka antaa voimia ja
virkistää. Hämärissä herättää Amanda hänet ilmoittamalla, että Joutsian
isäntä jo kauan on ollut täällä odottamassa. Hän tulee kirjoituttamaan
ruumista.

Sitä ei Amandan laisinkaan tarvitsisi ilmoittaa, sen pastori kyllä
arvaa muutenkin... On hän sentään tänään aika paljon parempi. Se oli
kammottava se viime yö. Miten voikaan mielikuvitus päästä sellaiseen
valtaan?

Hän on tullut vanhaksi ja raihnaaksi. Äää sentään, mikä rytö ihminen on!

Nyt on edessä ilkeä tehtävä: istua kuuntelemassa itsevanhurskaan miehen
selityksiä. Tai ehkäpä se nyt tulee se suursiivous... Äää sentään...!
Tämä elämä on roskaa!

Juha oli lammasnahkaturkissa, musta kaulus jonkin verran auki, niin
että paljas kaula näkyi. Hän istuutui tuolille ovensuuhun ja kierteli
lakkia käsissään. Hänen hymynsä oli vähän väkinäistä ja odotus oli
nostanut malttamattomuuden punan hänen poskilleen.

— Tottahan pastori jo on kuullut siitä kuolemantapauksesta, alkoi hän.

— Johan minä siitä vähän kuulin, vastasi pastori huolettomasti. Hän
istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kaiveli paperiveitsen kärjellä
hampaitaan. — Onhan se aika ikävä tapaus.

— On. Kyllähän me sitä kauan pelättiin, että tyttö jotakin tekee, kun
se oli niin onnettomana. Ei se saanut lohdutusta Jumalan sanasta eikä
mistään.

— Vainaja ei muuten taitanut olla kirjoissa tässä pitäjässä? huomautti
pastori.

Juha kertoo kaikki mitä tietää ja pappi tekee muistiinpanoja
hopeavartisella kynällä, jonka vihdoin laskee kädestään tomuttuneelle,
helmillä ommellulle kirjoitusmatolle... Mitähän tuo isäntä nyt aikoo?
miettii hän itsekseen katsellessaan Juhaa. Juha on todella sen näköinen
kuin hän aikoisi sanoa jotakin painavaa ja juhlallista. Hän näyttää
itse kärsivän sanottavastaan eikä pastori suinkaan aavista mitään
hyvää. Kai hän nyt vihdoinkin aikoo käydä siihen puhdistustyöhönsä!

— Amanda! huutaa pastori ruokasaliin päin, — etkö sinä nyt jo tuo
sitä?

Vaikeapa isännän todella on päästä puheen alkuun! Hän asettaa
käsivarret polvilleen, kiertelee lakkia käsissään, oikaisee selkänsä
suoraksi, katselee Lutheruksen kuvaa ja tarkastaa ampumavehkeitä
seinällä. Mutta sanoja ei hän saa suustaan.

Kuinka merkillisesti kaikki kelpo ihmiset ovat toistensa näköisiä!
ajattelee pastori itsekseen katsellessaan Juhaa. Magnus Ståhle
esimerkiksi ja tuo talonpoikainen isäntä tuossa muistuttavat suuresti
toisiaan. Ties mistä syystä. Ne ovat sitä tulevaisuuden kansaa, ne ovat
ne, jotka perivät maan...

Amanda toi sisään pullon ja kaksi lasia. Ilman tarjotinta läiskäyttää
hän ne kirjoituspöydälle, jolla ennestään on kaikenlaista romua.

— Ikäviä ne sellaiset tapaukset ovat! saa Juha vihdoin suustaan.

— Ovat, vastaa pastori vakavasti.

— Onko pastori koskaan ajatellut syytä siihen, että tämä meidän pitäjä
on kuin pakanain maata?

— Lieneekö tämä huonompaa kuin muutkaan pitäjät! sanoo pastori nauraen.

— Mutta eivät nämä tällaiset tapaukset todista kristillistä elämää.
Ja kun niitä sattuu niin usein. Ei ole siitä kauan, kun Immolan renki
tappoi oman veljensä ja Peräkulman kylän miehet rankkitiellä heittivät
yhden tovereistaan hankeen paleltumaan...

— No niin, hyvä naapuri, keskeyttää pappi. — Seurakunta on
sekalainen. ”Antakaa molempain kasvaa elonaikaan asti, ja elonajalla
sanon minä elomiehille: kootkaa ohdakkeet lyhteisiin poltettavaksi,
mutta nisut korjatkaa minun aittaani”, sanotaan Herran omassa sanassa.

Pastori sai kun saikin ne sanat suustaan. Hänen mielenmalttinsa ja
kristillisyytensä palasivat vaistomaisesti paikalla, kun hän joutui
rahvaan kanssa tekemisiin. Joutsia vaikeni, nojasi käsivarret polviinsa
ja katseli saappaitaan.

— Mutta kun ei meidän seurakunnassa tunnu nisuja olevankaan, puhui hän
taas. — Kun kaikki onkin vain ohdakkeita.

— Noo, eiköhän siellä Joutsiassa liene nisujakin.

Pastori pani sanoihinsa aika paljon kärkeä ja Juha ymmärsi hänet
paikalla. Hän vilkaisi pastoriin ja tuli ihan punaiseksi.

— Mutta kyllä siihen kyllästyy, sanoi hän tiukemmin, — kun joka päivä
katselee sitäkin elämää Tulettänessä. Siellähän tämäkin tyttöraukka
tuhottiin.

Vai niin, ajatteli pastori, sinne sinä pyrit! Mutta ei pidä sinun
ainakaan sitä voittoa saada, että minä sinun edessäsi seisoisin nolona.

— Jaa, jaa, sanoi hän. — Maailman pahuus on suuri. Mutta kenenkä syy
se on, että Tulettäne Joutsian maalle joutui? Vanhan isännän! Minä
kuulin omin korvin, kuinka hän rukoilemalla rukoili kauppias Hallbomia
ottamaan kestikievarinpidon haltuunsa. Ei se kauppias ensinkään ollut
tulossa, sillä ei se hollinpito kenellekään huvia ole... No niin, ja
kuka käskee ihmisiä räyhäämään Tulettänessä?

Juha ei puhunut mitään. Keskustelu meni jo toiseen suuntaan kuin hän
oli tarkoittanut eikä hän tahtonut saada kiinni siitä kohdasta, jossa
se häneltä hämääntyi.

— Mutta, sanoa tokaisi hän äkkiä, — kyllä sentään papin pitäisi
koettaa olla esikuvaksi seurakunnalle.

Pastori katsoi häneen pitkään.

— Vai niinkös isäntä arvelee? Mutta pappikin on kai ihminen.

— Mutta ainaisen kanssakäymisen Jumalan kanssa pitäisi antaa hänelle
voimia seisoa kiusauksia vastaan.

— Mutta jollei kanssakäyminenkään auta?

— Silloin ei rukous ole rukoiltu hengessä eikä totuudessa...

Nyt se oli sanottu. Juuri tätä Juha niin kauan oli hautonut mielessään
ja vaikea sitä oli ollut sanoa. Hän loi pastoriin tutkivan katseen
ja odotti jännittyneenä, mitä tämä sanoisi. Mutta pastori ei sanonut
mitään, purskahti vain nauruun.

Ja nauroi kauan. Nauroi! Se hävetti Juhaa paljon enemmän kuin jos hän
olisi torunut. Sillä se todisti, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan
vähääkään ja että hän vain teki hänestä pilkkaa.

— Seurakunta elää niinkuin pappi elää, jatkoi isäntä. — Vaikeata se
on, kun pitää taistella luontoaan vastaan. Se on niin, että hammasta
puree ja nyrkkiä pui. Mutta jollei sitä tee, niin sittenhän menee
kaikki, menee käsistä, menee talo, koti, menevät lapset... Kaikki menee
niinkuin Simolakin meni...

Äkkiä leimahti pastorin silmissä ja hän ojentui suoraksi ja kiivastui:

— Ihmisen ei koskaan pidä taistella luontoaan vastaan! Juuri siitä
tulevat kaikki erehdykset ja harha-askeleet. Se on suurin rikos, minkä
ihminen voi tehdä...

Isäntä tuijotti pastoriin suurin silmin ja hänen kasvonsa kalpenivat.

— Mitä pastori nyt...? Tietäähän sen mitä ihmisen paha luonto tahtoo:
se tahtoo juoda ja myllätä ja murhata... Mutta ihmisessä on hyväkin
luonto. Pitää taistella sen hyvän luonnon puolesta...

— Juominen ja myllääminen ja murha ei ole mitään itsevanhurskauden ja
tekopyhyyden ja lähimmäisen tuomitsemisen rinnalla...

Väri palasi isännän kasvoille ja hän tunsi pastorin sanojen tähtäävän
suoraan itseensä. Pastorista henki tavaton uhma ja kosto. He katselivat
toisiaan hetkisen silmästä silmään ja hetki tuntui pitkältä, vaikkei se
ollut kuin silmänräpäys.

— Mutta, virkkoi isäntä vihdoin ikään kuin rukoillen, — jos ihminen
elää niinkuin pastori nyt sanoo oikeaksi, niin hänhän tuhoaa niin
paljon muita ihmisiä. Niinkuin nyt sen meidän piikatyttömmekin kävi...
Ja entä omaisten...! Kuinka...?

Juha vaikeni ja jäi tuijottamaan pastoriin. Tämä oli äkkiä muuttunut
ikään kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.

Pastori istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot vihertävää, likaista
lasiruutua vastaan. Lihava leuka riippui kappaleen matkaa alas rintaa,
kasvot olivat pöhöttyneet, tuuheissa mustissa hiuksissa erottautui
harmaita hapsia. Miehen yllä oli likainen paita, ylhäältä puuttui
nappi, takin rintapielet olivat tahroja täynnä. Jopa oli mennyt
surkeaksi Keihäsjärven ennen niin muhkea pappi!

Oli jo suuri päivä eikä tulta olisi enää tarvittu. Mutta kynttilä palaa
käryytti yhä kirjoituspöydällä kaikkinaisen kaman joukossa: siinä oli
likainen kaulus, olkaimet, koiran kaulahihna rautavitjoineen, kirjoja,
papereita, tupakantuhkaa ja pullo sekä kaksi lasia.

Pastori äänsi jotakin niin hiljaa, ettei Juha saattanut sitä kuulla.
Hänen silmänsä tuijottivat ikään kuin tyhjyyteen ja niiden reunat
olivat punaiset ja silmälaudat turvonneet.

Juhan tuli paha olla. Että hän olikin ruvennut lyömään noin lyötyä
miestä.

— Ei pastori pahastu, sanoi hän ja nousi. — Pastori taitaa olla
kipeä. Ei pastori pahastu. En minä ole tarkoittanut pahaa...

Pastorin outo, pingoittunut katse kääntyi isäntään, jonka kasvoilla oli
hyväntahtoinen hymy.

Kuinka sillä miehellä oli kirkas otsa! Kuinka sen kasvoihin oli
turvallista katsoa! Tuon hymyn lämmössä pastorin kasvot ikään kuin
sulivat.

— En minäkään, sanoi pastori vihdoin vastaukseksi isännän viime
sanoihin.

Juha yritti jo tulla ihan ymmälle, sillä ei hän käsittänyt pastoria.
Mutta samassa tuli pastorin kasvoihin iloa ja hän muuttui äkkiä aivan
ennalleen ja nousi reippaasti seisomaan. Ihmeellinen mies oli pastori:
vasta vallan lamassa ja äkkiä taasen pystyssä!... Isäntä oli jo
lähtemäisillään, mutta muisti samassa:

— Niin, minunhan vielä piti puhua hautaamisesta. Olemme aikoneet
haudata vainajan jonakin päivänä ensi viikolla. Tottahan siihen taasen
saa haudata kirkon aidan taakse, minne ennenkin on haudattu tällaisia
kuolleita. Kaipa ne nyt siksi saavat asian tutkituksi. Huomenna pitäisi
tohtorin tulla kaupungista. Kun vain saisi ruumiin sulamaan siksi
ja vähän siivotuksi sitä ruopasta. Jos pastori sitten olisi hyvä ja
tulisi pitämään sitä toimitusta. Jos sopisi vähän puheessa lohduttaa
niitä omaisia. Kyllä minä sitten pastorin vaivat palkitsen. Kai niitä
huomenna tulee tänne katsomaan. On tämä niille kova kolaus, jos on
kauhea sivullisillekin.

Nyt tulee kaikki takaisin, palaa koko se yöllinen painajainen!... Vai
pitää hänen tyttö vielä haudatakin... Taikka kuopata, sillä eihän
itsemurhaajia haudata... Hänen täytyy nähdä musta arkku upotettavan
kuoppaan kirkon aidan taa. Häpeässä täytyy toimituksen tapahtua, ei
sille raukalle lueta edes samoja lukuja kuin muille eikä sen arkun
päälle panna edes vihittyä maata.

Tässä toimituksessa ei pastori saata olla osallisena! Jumaliste ei!
Hän kuolee ja kaatuu siihen kuoppaan, jollei hän kuole jo ennemmin...
Vaikka kuolisi nyt heti... Hän kuulee kummallista ääntä. On kuin
mustat siivet taikka yölepakkojen nahkaiset evät kohisisivat ja
räpyttelisivät hänen ympärillään. Kuoleman musta enkeli varmaan painuu
hänen päällensä, katsoo häntä silmiin ja ojentaa kätensä ottamaan hänen
sydäntään... Eikä hänen tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin elämän
liekki sammuu.

Isäntä on aikoja sitten mennyt. Mutta yhä istuu pastori tuolissaan, pää
painuneena korkeaa selkänojaa vasten.

— Mitäpä siitä, jos ne valallaan puhdistavatkin hänet epäluuloista ja
rangaistuksesta! Sen ne kyllä tekevät, sen hän kyllä uskoo: ovat ne
ennenkin tehneet vääriä valoja! Mutta jos tätä tällaista sieluntilaa
jatkuu, niin tämähän on helvetti maan päällä. Nyt hän näkee tällaisia
jo valoisana päivänä — entäs sitten kun tulee yö!

— Aamiainen on pöydässä, ilmoittaa Amanda ja tuo muassaan paistetun
sianlihan hajua.

Hän oli taasen kuullut uusia juttuja kuolemantapauksesta ja latelee
niitä nyt pastorille. Manu siellä Joutsiassa on sentään merkillinen
mies, kun hän tietää ihmisten kuolemankin edeltäkäsin. Eräänä iltana
olivat väet kaikki istuneet pirtissä puhdetöidensä ääressä ja isäntäkin
oli ollut siellä, mutta Sanna ei ollut — niin Manu tuli äkkiä
sisään, puisteli ruumistaan ikään kuin olisi palellut ja sanoi: ”Kuka
taas kuolee, kun niin veistelee kirstunlautoja!” Miehet rupesivat
kaikki nauramaan, mutta tytöt kysyivät pelästyksissään: ”Missä?”
”Tuolla riihen takana!” sanoi Manu. Siihen oli sitten Eprami nauraa
tirskunut, että ”kaikkia turhia!” Mutta eipäs naura enää kukaan. Kun se
ruoppakuoppakin on riihen takana.

Pastori seisoi ruokakaapin ääressä, pullo kädessä ja otti ryypyn
toisensa perästä. Kun Amanda sen huomasi, karkasi hän kiinni pulloon.

— Heretkää nyt jo! huusi hän. — Olette taas juovuksissa kun
pitäjäläisiä tulee. On sitä viidessäkin ryypyssä...

— Menetkö hiiteen, akka! huusi pastori takaisin ja uhkasi häntä
pullolla. — Minä juon niin paljon kuin tahdon.

Hän karkotti Amandan huoneesta ja söi ateriansa suurella melulla
ja kolinalla. Sitten hän pani maata ja nukkui päivälliseen asti.
Illansuussa kävi hän pirtit, navetat, hevostallit ja kyseli ja
määräili, niin että palvelijat hämmästyivät. Mutta se oli sellaista,
ettei hän tahtonut jäädä yksin. Ja yötä hän pelkäsi jo ennen kuin
se oli tullutkaan. Tulettänessä oli moni ilta tähän asti kulunut
rattoisasti ja hauskasti — sinne ei nyt ollut yrittäminenkään.
Liljebladille — kuka sinne olisi uskaltanut lähteä! Siellä tietysti
olisi saanut kuulla kaikki historiat uudelleen.

Mutta tottakin; tänäänhän on saunapäivä. Se on oikein erinomaista, se.
Saunassa tulee ihminen terveeksi.

Pastori valmistautui erityisellä varovaisuudella vastaanottamaan yötä.
Hän ei illallisekseen syönyt siansorkkiakaan, joista hän niin paljon
piti, sillä hän tahtoi välttämättömästi saada unta. Ei hän sentään
ollut terve. Hän tunsi sen koko ruumiissaan. Varmaankaan ei viikatemies
ole kaukana...

Sillä Joutsian miehellä oli niin kirkas otsa. Niin, niin... Hän ja
hänen kaltaisensa ne lopultakin voittavat. Ne ovat niitä, jotka eivät
ole osanneet elää, mutta jotka sen sijaan osaavat kuolla. Ei niille
miekkosille koskaan tule sellaista painajaista kuin niille, jotka ovat
osanneet elämisen taidon. Hohoijaa, kuinka tämä Keihäsjärvi tulee
hyväntapaiseksi, jahka tästä viikatemies korjaa pois vanhan papin,
Jakob Sandin... Äää sentään. Mutta hän ei vielä ole korjattu, hän elää
vielä ja aikoo elää! Hän aikoo nukkua ja unen loppumattomasta lähteestä
ammentaa voimia elämiseen.

Uni, mustasiipinen, ja mustasilmäinen, joka kulkee hiipimällä ja
helistelee hiljaisuuden tiukua yössä, kuinka tervetullut se onkaan
onnettomien vuoteiden ääreen! Mutta se menee vain onnellisten luo,
niiden ylle levittää se laheat siipensä, niihin katselee syvine,
rauhallisine silmineen, niiden korvan juuressa helistelee se
hiljaisuuden tiukua. Yö, mustasiipinen, mustasilmäinen yö... ei se
armahda niitä, jotka sitä huutavat luoksensa! Ei se sinäkään kovana
yönä armahtanut Jaakko Sandia, Keihäsjärven pappia.

Hän väänteli, käänteli ja hikoili vuoteessaan.

— Kun en minä uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä kaikkein korkein!
ähki hän.

— Editha, Editha! Sinäkin hylkäsit minut — tule edes sinä luokseni...!

— Helena! Minä olin kova sinulle, mutta sinä annoit aina anteeksi —
armahda minua tällä hetkellä!

— Jos minä uskaltaisin huutaa sinua avukseni, sinä kaikkein
korkein!... Mutta minä en uskalla...!

Ei ääntä, ei hiiskahdusta vanhassa pappilassa. Jo alkaa kuulua
jotakin... On kuin joku kehräisi... kaukana... hyrisee, hymisee,
sihisee... Ääni kasvaa. On kuin puitaisiin jossakin hyvin etäällä...
Sahataan. Ja taas hyrisee, hymisee, jyrisee. Jo kuuluu selvästi, että
höylätään... Kirkas terä karkaa pitkin laudan pintaa ja lastukiehkura
lennähtää ilmaan. Terä kulkee itsestään, näkymätön käsi sitä vie...

Kirstunlautoja! Paljon kirstunlautoja! Tyttönen, joka ruoppakuoppaan
hyppäsi, ei paljoa tarvitse. Pieni oli tyttönen! Mutta sillä
oli suuri tukka. Koko sen pienen tyttösen saattaa peittää
niihin pellavankarvaisiin hiuksiin. Niin, ja entä sen lapsi...!
Kirstunlautoja, kirstunlautoja!... Höylä käy, höylä käy — hei!
Lastukiehkurat lentävät — hei! Kirstunlautoja suurelle miehelle! Suuri
mies viedään kunnialla hautaan — hei hei! hautaan! Vihittyä multaa
kirstun kannelle — hei! Kauniita puheita haudan partaalla — hei!...
Tyttönen kuopataan aidan taakse, missä siat tonkii ja vasikat tanssaa!
Kirstunlautoja isälle, äidille, lapselle! Kirstunlautoja kaikille
kolmelle! Nimeen isän, pojan, pyhän hengen, amen...!

Höylä käy vimmatusti, laulu kohisee kuin myrskyn pauhina: hei, hei,
hih, hei!

— Kun minä uskaltaisin huutaa avukseni kaikkein pyhintä nimeä!
lennähtää pastorin päähän kuin salaman välähdys. — Sitten minä olisin
pelastettu... Auta...!

Höylä käy yhä. Kirstunlautoja, kirstunlautoja! On kiire. Tyttönen
odottaa laudalla riihessä...! Suurta miestä ei lauta kannata, suuri
mies pannaan suoraan arkkuun. Hihhihhih-hei!

Tulikirjaimilla kirjoitettuna välähtää pastorin silmien edessä nimi,
jota ei hän ole uskaltanut lausua: Jeesus Kristus. Oi, jos hän saisi
sen vaikkapa kuiskatuksi, niin se auttaisi häntä ja hän pelastuisi!

Mustasiipinen enkeli katselee häneen... Sen sulat ovat laheat ja
suuret. Enkeli ojentaa kättään, ojentaa toista kättään, laskee ne Jakob Sandin
ohimoille... Ne ovat kylmät kuin jää ja ne hivelevät polttavaa
päätä. Enkeli katselee syvältä... Hiussuortuva valuu olkapään yli...
hiuksista valuu ruoppaa ja vettä...

Jakob Sand kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa äärimmäisessä hädässä:

— Jeesus Kristus!

Aamulla tavattiin Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hengettömänä
vuoteestaan.

XI

Kauppias Hallpumilla ja hänen Saarallaan oli paljon lapsia. Vanhin
poika, Edvard, oli jo talon isäntänä. Isä oli ostanut hänelle Reipin
talon, se kun sattui menemään erittäin halvalla. Toinen poika, Frans,
kävi vielä koulua. Seuraavat lapset olivat tyttöjä ja askartelivat
kodissa apuna, nuorimmat olivat juuri niitä, jotka talon lasten kanssa
leikkivät tienteossa.

Ei lapsista aina ole iloa. Se Edvard, Reipin nuori isäntä, hän se vasta
tuottikin huolta! Hän joi kuin viimeistä päivää. Ei hänelle riittäneet
mitkään rahat eikä häneen pystyneet mitkään puheet, eivät hyvät eivätkä
pahat. Häntä oli koetettu ojentaa piiskaamallakin. Isä hutki häntä,
vaikka hän jo oli suuri mies. Mutta ei auttanut ei niin mikään. Muuten
hän oli hyvänluontoinen ja ystävällinen poika. Pitäjäläiset pitivät
hänestä enemmän kuin kenestäkään Tulettänen väestä ja kylän tytöt
olivat kilvan häntä ottamassa. Mutta vanhemmat vihasivat häntä, kun
hänestä oli niin paljon harmia.

Iloa tuotti sen sijaan Frans. Se se oli poika! Kuinka somasti hän
jo lapsena oli osannut mittailla puodissa, puhella ihmisille ja
hieroa kauppoja! Ei totta totisesti kukaan päässyt menemään puodista
ostamatta, kun pikku ”Pranse” seisoi myymäläpöydän takana. Hän soitti
suutaan, liikkui liukkaasti kuin kärppä, nauroi ja kehui tavaroita.
Pranse oli kauppamieheksi syntynyt. Pranse voitti sillä alalla
isänsäkin. Mutta hän oli lisäksi koulussakin etevä! Aina hän toi
kotiin hyviä todistuksia ja opettajat suosivat häntä kaikella tavalla.
Pransesta oli iloa. Pranse oli oikein vanhempiensa toivo.

Kolmas lapsista, Miina, oli hiljainen, kalpea tyttö. Heikko hän oli
ollut koko ikänsä ja eräänä keväänä, kun Keihäsjärvi loi jäitään, hän
sammui pois ja hänet kannettiin hautaan.

Oli muuten aivan erinomaista, kuinka kuolema juuri sinä teki
puhdasta Tulettänen puolella. Sotamiehenleskiä ja niiden lapsia kuoli
myötänään ja kauppiaan lapsista meni neljä yhteen kyytiin, niin
että jo rupesi ihan hirvittämään, kun ei pitäjällä tiedetty mistään
kulkutaudista ja Tulettänessä kaatui toinen toisensa perästä. Se
Edvartti olisi saanut kuolla! Siitä ei olisi ollut vahinkoa. Mutta
hän jäi kuin jäikin eloon, jäi juomaan ja mellastamaan vanhempiensa
harmiksi.

Ei ole tulettäneläisten ja joutsialaisten väli entisestään parantunut.
Naisväet sentään sopivat jotenkin, juovathan ne silloin tällöin
kahvikupin toistensa luona ja kahvikuppi sovittaa monta pahaa, kun
se tulee tarjotuksi oikeaan aikaan. Mutta isäntä ei pistä jalkaansa
Tulettänen puolelle ja näkee sen selvästi hänen kasvoistaan, ettei hän
mielellään näe Tulettänen väkeä omalla puolellaan.

— Saittekos mitään talosta? kysyy Hallpumska lapsiltaan, kun ne
palaavat kotiin talosta, missä ovat olleet leikkimässä talon lasten
kanssa.

— Annettiin meille kahvia.

— Olikos nisusta?

— Ei, mutta voileipäpilput emäntä pisti käteen.

— Olivatkos talonväet ystävällisiä?

— Olivat kyllä. Emäntä niisti tuon Hilman nenänkin.

— Entä sanoikos isäntä mitään?

— Ei sanonut. Eihän se koskaan sano mitään.

Niin, ei sano! Ei puhu eikä pukahda, ei hyvää eikä pahaa. Jo se
vähempikin harmittaa. Eikä pistäisi jalkaansa Tulettänen puolelle,
vaikka mitä luvattaisiin. Kiittää kauniisti kun kutsutaan, mutta ei
tule, ei vahingossakaan. Riihilleenkin kun menee, niin joka kerta tekee
kierroksen eikä mene Tulettänen pihamaan läpi, vaikka siitä olisi
paljon lyhyempi matka.

Merkillisen hyvin nuori isäntä on menestynyt. Työtä hän tekee kuin
muonamies, kulkee kuormien perässä kuin palkattu renki, kuokkii ja
luo ojaa kilpaa työmiesten kanssa. Ja kaiket iltaa hän istuu pirtissä
puhdetöiden ääressä. Ja siellä sitä sitten jutellaan maailman asioista.
Kaikki mitä lehdissä on, pitää kerrottaman rengeille ja piioille.
Niinkuin ne niistä mitään ymmärtäisivät! Mutta isäntä tahtoo, että
oltaisiin yhtä perhettä. Sen tähden syödään yhteisessä, pitkässä
pöydässäkin. Ja siihen viedään vieraatkin. Saavat tyytyä!

Kaipa se halvaksi tulee sellainen! Mutta tuhlataan sitä taas
kaikenlaisiin turhiin. Kalenterit pitää olla ja kirjat! Paikalla kun
asiat rupesivat paranemaan, lähdettiin tilaamaan sanomalehtiä. Ja niitä
sitten odotetaan! Ja hyvistä valtiollisista uutisista iloitaan, niin
kuin maamies iloitsee hyvästä viljavuodesta. Ei kauppias sellaista
ymmärrä. Se se jotakin on, joka tuntuu omassa kukkarossa tai omassa
nahassa! Mutta tämä tällainen — tyhjää!

Rason rusthollari käy alituisesti veljeään tervehtimässä ja Joutsian
isäntä taas vuorostaan häntä. Veljekset ovat niin hyvät keskenään,
ettei puheesta heidän välillään tahdo koskaan loppua tulla. Se on
oikein lapsellisen näköistä, kun he pyhäisin tuntikausia astelevat
yhdessä maantiellä: toinen saattaa toista kotiin, mutta ei raskitakaan
erota, vaan saatetaan ja saatetaan loppumattomiin.

— Mikä noita nyt taas kävelyttää tuossa? mouruaa Saara. — Eikös noita
nyt millään saa lakkaamaan.

Tulettänen väkeä hermostuttaa ja harmittaa, kun isännät siinä astelevat
edestakaisin. Hallpumilaiset ovat vainuavinaan, että he punovat
juoniaan Tulettäneä vastaan. Mutta eihän miehiä voi kieltää astelemasta
omien peltojensa halki valtamaantietä!

Sisarusten keskinäiset välit ovat yleensä olevinaan niin tavattoman
hellät. Säännöllisesti käydään vieraissa, milloin Haimalassa, milloin
Lumiassa, milloin Rasossa, Ippilässä tai Joutsiassa. Mennään lauantaina
oikein joukolla, lapsetkin kaikki mukana, ja palataan sunnuntai-iltana.
Terveisiä lähetellään yhtä mittaa ja tämä Joutsian isäntä kirjoittaa
esimerkiksi Haimalaan kirjeitäkin, ja emännät lähettelevät toisilleen
tuliaisia.

Joutsiassa ollaan kaikin puolin nousemaan päin. Ensi vuodet isäntä
kitui ja kitkutti, mutta nyt hänen peltonsa kasvavat, niin että
pois tieltä vain! Haimalassa suree emäntä hiuksensa harmaiksi, kun
ensimmäisestä lapsesta tuli sellainen tylsä. Mutta johan siellä on
toisia lapsia ja rikas on talo! Lumiassa on lapset kuolleet yhtä
kyytiä. Emäntä on ihan yksinään. Ovat kuolla kupsahtaneet kuten
rusthollarikin kuoli! No niin, mikäpä emännän on hätänä — rikas
emäntä!... Ippilän isäntä on hauska mies... hän vähän juoksenteleekin.
Tulettäneenkin pistäytyy silloin tällöin. Mutta Raso se vasta
paisumistaan paisuu. Talokin on niin komea katsella kuin linna.
Rakennusta on kuin kokonaisessa kylässä ja Rason isäntä yllyttää
veljeään, Joutsian isäntää; ainaiseen rakentamiseen. Jo pitäisi
alkaa riittää huonetta Joutsiassakin: on uudet kivinavetat, on uudet
jyväaitat, kellarit, hevostallit — riihirakennuksista puhumattakaan,
jotka jo alkavat käydä vanhoiksi, ne kun ovat nuoren isännän
ensimmäistä käsialaa.

Kaikista ihmeellisin muutos on kuitenkin tapahtunut Saarlassa majurin
kuoltua. Siellä hallitsee nyt nuorempi poika, Maunu. Sellaisen
ylpeän herrasväen poika, ja mikä talonpoikainen mies hänestä on
tullut! Ylimpänä ystävänään hän pitää tätä Joutsiaa. Istutaan
sunnuntai-iltakaudet yhdessä, ostetaan heinänsiementä yhdessä ja
kolmisin Anttilan isännän kanssa toimitetaan kaikenlaisia pitäjän
asioita, niinkuin uutta kirkkoa ja kansakouluja, siltoja ja teitä
metsäkulmille. Ja niin käy Saarlan herra puettunakin, ettei häntä tahdo
rengistä erottaa.

Mutta eipä jaksanut armo katsella uudenaikaista elämää Saarlassa!
Helsinkiin muutti, sinne missä Kustaa-herrakin asuu. Kustaa-herra on
siellä jo päässyt ylhäisiin virkoihin ja kuuluu naineen rikkaan ja
ylhäisen.

Vaan jättipä Saarlan armo ennen menoaan muistomerkin Keihäsjärvelle:
pastori-vainajan haudalle istutti hän koreat, mustanpuhuvat kuuset.
Kukapa pastoriraukan hautaa muuten olisi muistanutkaan! Pian olisi
kumpu siitä tallattu tasaiseksi. Mutta eräänä päivänä — sen näki koko
kylä — ajoi armo vaunuissaan kirkolle päin ja perässä tulivat rattaat,
joissa kuljetettiin neljää koreaa kuusentainta. Kaikki arvelivat hänen
ajavan istuttamaan niitä majurin haudalle ja Hallpumi vielä mietti
itsekseen, että mihinkähän ne enää mahtuvat, kun haudalla jo on se
mahdottoman suuri kivi, joka kuuluu maksaneen kaksi tuhatta markkaa!
Mutta kuusetpa joutuivatkin Sand-vainajan haudalle. Haudankaivajan
lapset olivat tirkistelleet portin raoista ja he näkivät, kuinka
miehet upottivat taimet kuoppiin. Sitten lähetti armo pois kaikki ja
jäi yksin myllertämään multaan. Niillä valkoisilla käsillään, joita
ei koskaan oltu rasitettu työssä! Sitten hän oli seisonut hyvän aikaa
liikkumattomana katselemassa työtään ja vihdoin pannut polvilleen ja
painunut suulleen hautaturpeen päälle. Kauan hän siinäkin oli ollut.
Hevoset olivat jo malttamattomina kuopineet maata. Kun hän sitten
vihdoin viimein erkani haudalta, olivat hänen silmänsä olleet ihan
punaisina kuin itkemisen jäljeltä, ja hän oli ollut totinen kuin
kuoleman enkeli, kun hän astui lasten ohitse ja pitkät mustat vaatteet
lakaisivat maata.

Mutta kauniit kuuset sai vain pastori-vainaja haudalleen. Eivät ne
olleet tavallisia kuusia, vaan joitakin ulkolaisia, hyvin mustanpuhuvia.

Yhtä kaikki kuitenkin, kuinka se maailma muuttuu!

Tulettänessäkin on elämä käynyt paljon hiljaisemmaksi kuin ennen. Ei
yksin sen tähden, että viinanpoltto kiellettiin, sillä saahan viinaa
rännistä, vaikkei niin hyvääkään ole. Mutta ihmiset ovat käyneet niin
oudoiksi. On käynyt niinkuin pastorivainaja ennusti, että maailma tulee
niin ikäväksi, ettei sitä viitsi katsella. Vanhat ihmiset ovat kuolleet
pois tai makaavat halvattuina — niinkuin nimismies Liljebladkin, joka
jo kuudetta vuotta on maannut liikkumattomana. Hänen virkaansa hoitaa
mies, joka seurustelee Joutsian ja Saarlan herran kanssa ja silloin
myöskin tietää, millainen on mies! — Ja jos nuoremmassa polvessa
joku haluaisikin elää hauskemmin ja oman mielensä mukaan, niin sitä
sanoo nykyinen maailma rentuksi ja roistoksi. Jos on ottanut lasin
ja iloissaan laulelee, niin sitä sanotaan räyhäämiseksi. Ja viinasta
varoitetaan niinkuin varastamisesta. Sellaista oppia saarnaa nykyinen
pappikin keihäsjärveläisille, ja se oppi menee niihin niinkuin tupakka!
Sand-vainaja sanoi aivan oikein, että vapaus on poljettu jalkojen alle
kuin vanha kinnas.

Tulettänen kauppias haluaisi mielellään elää entiseen iloiseen tapaan.
Mutta hänellä on taasen haittana se, että terveys on pettänyt hänet.
Tulee sellaisia aikoja, jolloin jalat turpoavat kuin pölkyiksi eikä
pääse niillä mihinkään. Toisinaan hän pyörtyy ja on monta aikaa kuin
kuollut. Mutta hän virkoaa taas ja ajoittain on hän sama reipas ja
virkeä kauppias Hallbom kuin entisinä hyvinä aikoina.

Kielletty on viinanpoltto ja kauppaa rajoitetaan minkä ehditään, mutta
toki ei vielä ole kielletty lampaita kasvamasta villaa! Tuuhea on takku
lampaiden selässä, vielä lyövät tytöt ja ämmät pirtaa Keihäsjärvellä,
vielä kelpaavat kankaat ja langat kaupaksi keisarikaupungissa. Hei
vain, kauppias näyttää kuin näyttääkin maailmalle, että hän elää.
Hänellä on jo kauan ollut uusi, nerokas tuuma, jolla hän vielä
palauttaa entiset iloiset ajat. Viina on kielletty, viina-raukkaa
ahdistetaan kuin metsän haukkaa. Mutta on toinen juoma, makea ja
viaton, joka vasta on syntynyt ja joka voittaa tulevaisuuden: se on
olut, se.

Kauppias itse puolestaan kyllä nauraa koko juomalle: se on lasten
leikkiä! Mutta nuorten suihin, jotka eivät ole tunteneet puhtaan viinan
makua, se hyvästi kelpaa. Mutta sitä ei hän sano muuta kuin sellaisille
vanhoille ystäville kuin Liljebladille ja muille senaikaisille.
Kaikille muille hän kehuu olutta. Ja hänen suuri ajatuksensa on
perustaa oluttehdas Keihäsjärvelle. Hän olisi sen jo aikoja sitten
tehnyt, jollei olisi ollut kipeänä.

Yritys on jo alulla. Hän on sen takia tehnyt monet matkat kaupunkiin
ja voittanut paljon rahamiehiä puolelleen. Keihäsjärven isännätkin
ovat aika suosiollisia asialle — paitsi taasen tämä Joutsia. Hän on
taaskin häntä vastaan, hän epäilee taasen tätä asiaa, vaikka viisaat ja
oppineetkin ovat sen puolella. Joutsian isäntä on kuin onkin aina ollut
kivenä hänen, kauppias Hallbomin, tiellä. Hän on siihen alituisesti
kompastunut. Mikähän hän ilman tätä isäntää olisikaan? Puoli pitäjää
olisi hänen hallussaan! Joutsian isäntä oli ensimmäinen, joka täällä
nousi vastakynteen, ja nyt niitä on kymmeniä ja satoja! Kauppias
totisesti vihaa Joutsian isäntää, kun hän vain alkaa ajatella, mitä
kaikkia harmia hänestä on ollut.

Mutta hänpä taivuttaa Joutsian vielä tämän olutasian puolelle. Niin
totta kuin hän on Tulettänen kauppias, niin hän sen tekee! Hän ei väsy
eikä lakkaa, ennen kuin Joutsia on mukana yrityksessä. Ei hän tarvitse
tämän rahoja — yhden ainoan osakkeen kun vain ottaisi, jotta voisi
sanoa ihmisille, että Joutsiakin on mukana. Kaikki luottaisivat silloin
asiaan.

Kauppias päätti taaskin mennä Joutsiaa puhuttelemaan. Hän valitsi
sellaisen ajan, jolloin tiesi isännän olevan erittäin lauhalla
tuulella. Hän meni muutamia päiviä ennen Tuomaan markkinoita,
juuri silloin, kun Joutsian vanhin poika, Antti, oli tullut kotiin
koulusta. Isäntä rakasti suuresti lapsiaan, varsinkin Anttia. Hyvinhän
poika olikin edistynyt! Kauppias oli vuokrannut kojut valmiiksi
markkina-ajaksi, hänen tavarakuormansa olivat jo lähteneet ja itse hän
oli menossa perässä. Ennen menoaan hän poikkesi Joutsiaan.

Isäntä oli todella tavattoman pehmeällä tuulella, sen näki jo hänen
kasvoistaankin. Heti paikalla hän pyysi kauppiasta saliin istumaan ja
kävi keittiössä toimittamassa vieraalle kahvia. Kauppias myhähteli
itsekseen, sillä näin hyvin ei häntä vuosikausiin oltu vastaanotettu
Joutsiassa.

Mutta ei! Eipäs isäntä sittenkään taipunut uskomaan hyvää siitä
uudesta yrityksestä, jota kauppias nyt kumminkin kolmannen kerran kävi
kehumassa.

— Kunhan ei siitä tehtaasta vain tulisi harmia, sanoi isäntä. — Jos
taas rupeavat juopottelemaan tässä.

— Kun se on sellainen juoma, ettei se mene päähän, selitti kauppias
ja kiihtyi aivan tulipunaiseksi. — Se vain tekee ihmiset lihaviksi ja
punaisiksi. Sitä saa juoda niinkuin vettä.

— En minä, en minä kuitenkaan, sanoi isäntä ja hymähti kovia sanoja
lieventääkseen.

— Kyllä isäntä vielä sitä katuu, kun näette muiden rikastuvan.

Juhassa leimahti vanha viha taas liekkiin. Se leimahti aina, kun hän
joutui silmästä silmään katsomaan kauppiasta. Mutta hän sai sisunsa
hillityksi eikä puhunut mitään.

Kauppias näki parhaaksi välillä poiketa toiseen aiheeseen. Eiköpähän
tuota nyt kuitenkin saa taipumaan!

— Jokos on tultu kotiin koulusta? kysyi hän mesissä suin.

— Johan poika tuli toissapäivänä, vastasi isäntä ja hänen piirteensä
pehmenivät.

— Toi kai taas hyvän todistuksen?

— Toi kyllä, vastasi isäntä koettaen tehdä ääntään vaatimattomaksi.

Hän oli ylpeä Antista: paljaita kymmeniä ja yhdeksiä oli pojan
todistuksessa.

— Hyviä todistuksia se aina toi se meidänkin Pranse. Eikös sitä...
sitä koululaista saisi nähdä?

Isäntä nousi tuolilta ovensuusta, jossa hänen vieraiden aikana oli
tapana istua, astui tupakkapöydän luo, joka oli toisessa päässä
huonetta ja laski sikaarinpätkän kädestään. Hänen kasvoillaan oli
kaiken aikaa isänilon ja ylpeydensekainen hymy.

— Antti, virkkoi hän ja raotti ovea pihanpuoleiseen peräkamariin, —
tule tervehtimään kauppiasta.

Tuoli jyrähti, kun poika noustessaan siirsi sitä. Hän oli pitkä, laiha
poika, tummat hiukset pörrössä, ikään kuin sormia juuri olisi vedetty
niiden läpi. Kotikutoiset vaatteet olivat käyneet pieniksi, housut
olivat lyhyet, hihat eivät ulottuneet ranteisiinkaan. Nenäkakkulat
tekivät pojan hiukan oppineen ja hajamielisen näköiseksi. Sitä paitsi
hän oli aika lailla hämillään, kuten likinäköinen ihminen tavallisesti
on, jos hänet äkkiarvaamatta yllätetään.

— Terveisiä Hämeenlinnasta, sanoi Antti ja punastui.

— No... jopa sitä on aika lailla kasvettu! sanoi kauppias, joka ei
oikein tietänyt, sanoisiko Antiksi, kuten ennen, vai kutsuisiko jo
herraksi. — Ja aina vain ollaan lukuhommissa. Koskas sitä sitten
tullaan ylioppilaaksi?

— Ensi keväänä olisi tarkoitus.

— Vai jo ensi keväänä! Kun minusta tuntui siltä, että sinne oli vielä
kokonainen vuosi. Niin, niin, kyllä ne ajat kuluvat!

Isä rykäisi ovensuussa ja painui jalallaan oikaisemaan suoraksi mattoa.
Hän oli Antista niin iloissaan, että kyyneleet pyrkivät nousemaan
kurkkuun.

— Siitä on tullut koko herra! sanoi kauppias ja taputti Anttia olalle.
— Pitää nyt käydä meidän Pransea tervehtimässä, kun hän kotiin tulee.
No niin, lisäsi hän samassa, kuinkas se meidän asiamme nyt käy, hyvä
isäntä?

— Jaa sen oluttehtaan? sanoi isäntä ja ikään kuin heräsi. — En
minä... en minä sentään siihen nyt rupea. Enhän minä voi estää teitä
rakentamasta tuonne mäkeen, joka on teidän hallussanne, mutta minä en
sellaisiin puutu.

Veri kohahti kauppiaan päähän. Häntä suututti niin että oikein huimasi.
Itseään hilliten hän alkoi:

— Isäntä on aina ollut minua vastaan. On se aivan ihmeellistä, että
aina, aina vain. Tämäkin nyt on niin selvä asia ja niin hyvä asia...

Joutsia tuijotti kauppiaaseen ikään kuin kärsien. Hänen kasvonsa
kävivät sinertäviksi, aivan kuin hän olisi ollut kipeä. Tosin hän
hymyili mutta väkinäisesti, niin ettei voinut tietää, oliko hän heti
purskahtamaisillaan itkuun. Äkkiä leimahti hänen silmissään niin
oudosti, että kauppiaan täytyi keskeyttää lauseensa.

— Voi olla, sanoi isäntä. — Minä en voi estää teitä tekemästä mitä
tahdotte, mutta minä en puutu mihinkään.

Sanat tulivat kuin seinäksi vastaan. Ja niine hyvineen kauppiaan täytyi
lähteä. Häntä sapetti, häntä suututti niin, että sydämeen koski, mutta
minkäpä hän mahtoi. Oli jo kiirekin. Hänen täytyi saavuttaa kuormat,
ennen kuin ne ehtivät kaupunkiin. Sillä Edvartti oli kaupungissa ja hän
saattoi minä hetkenä hyvänsä myydä tavarat ja juoda rahat kurkkuunsa.

Kun kauppias astui eteiseen, lehahti häntä vastaan herneruoan
haju. Joutsian rengit, viisi tukevaa miestä, tulivat ylös portaita
ja kulkivat tömisten keittiöön. Sieltä näkyi pitkä ruokapöytä,
reikäleipäkasat kummassakin päässä, keskellä höyryävät vadit.

Pieni poika kimpuroi ylös penkille ja huusi isää syömään.

Isä hymähti, mutta ei sanonut mitään. Hän saattoi kauppiaan kuistille
ja kääntyi siitä sisään.

Oli jo hyvä rekikeli ja iloisesti soi kauppiaan kulkunen mennessään.
Keittiöstä saattoi hyvän aikaa nähdä reen, sillä aittarakennukset
olivat siirretyt pois maantien edestä ja koivuja oli istutettu tietä
vastaan.

— Mutta mikäs nyt on, virkkoi joku rengeistä, ennen kuin vielä oli
ehditty nousta pöydästä, — kun kauppias palaa takaisin? Ja poika ajaa
kuin viimeistä päivää.

Poika ajoi todella kuin viimeistä päivää ja itki, valitti, niin että
kuului kauas.

— Missä kauppias on? ihmettelivät miehet Joutsian keittiössä. —
Kauppiasta ei näy missään... On, on, sentään... Hän on pitkänään. Hän
on tullut kipeäksi!

Ja kaikki heittivät päivällisensä ja läksivät kiireen kautta ulos.

Huonosti olivat asiat.

Kun oli päästy Jyrmän ahteen alle, oli kauppias parahtanut ja sanonut
sydämestään ottaneen kiinni niin pahasti. ”Käännä kotiin!” oli hän
huutanut ja sitten mennyt tainnoksiin. Muutaman kerran vielä oli
äännähtänyt, mutta nyt oli Rason tienhaarasta asti maannut ihan
äännetönnä. Lieneekö enää henkeäkään.

Oli, oli hän toki hengissä. Miehet kantoivat hänet sisään ja Saara
juotti hänelle rommia. Se virkisti niin että kauppias pääsi pystyyn.

— Mitä te täällä teette! huusi hän ensi työkseen miehille. — Menkää
hiiteen! Minä lähden markkinoille. Ei minulla vielä ole aikaa kuolla.

Totta se oli, ettei hänellä vielä ollut aikaa kuolla. Sillä kuormat
olivat matkalla kaupunkiin, kojut tilatut, markkinat ylihuomenna ja
juoppo poika valmiina kaupungissa. Hevonen vain uudelleen valjaisiin!

— Muija, sanoi hän Saaralle, — tuo minulle voileipää! Närästää
niin... Muista sitten käydä maksamassa vuokra taloon.

— Mahdoit itse maksaa kun talossa kävit.

— Tuo ruokaa äläkä mokota.

Kauppias oli kyllä muistanut vuokran, mutta hän oli huomannut, että
maksupäivä oli isännälle vastenmielinen ja siitä syystä ei hän ollut
tahtonut ruveta vuokraa viemään, kun hänen piti puhua oluttehtaasta.

— Tuo nyt pian sitä ruokaa, että pääsen lähtemään! huusi hän jo
keittiöön. — Ties mitä se Edvartti tekee, jos jää kuormien kanssa. Myy
kaikki ja juo...

Samassa muistui kauppiaan mieleen, että ovatkohan rahat kaikki vielä
lompakossa? Ettei kyytipoika heittiö vain ollut varastanut mitään,
kun hän Jyrmän ahteen alla niin pahasti sattui pyörtymään... Kuka
ne viikarit tietää... Se olisi kyllä voinut oivaltaa, että nyt käy
ottaminen... Ja kauppias riensi tuon tiensä krouvikamariin, päästi alas
piirongin oven, otti lompakon taskustaan, sylkäisi sormiinsa ja rupesi
laskemaan. Viisimarkkaset, kymmenmarkkaset, kaikki eri setelilajit
olivat eri pinkoissaan. Näyttivät olevan ihan kunnossa. Paras sentään
laskea...

Aijai kuinka pahasti taasen otti kiinni. Aijai kuitenkin!... Maailma
musteni kauppiaan silmissä ja hän putosi suin päin rahojensa päälle.

Saara tuli huoneeseen ja kutsui häntä syömään. Ei liikahda, ei ole
kuulevinaan.

— No, tule nyt siitä, kun sellainen hätä oli olevinaan... No, tokkos
kuulet!

Hän tulee ääreen, pukkaa miestään selkään... Silloin retkahtaa kauppias
maahan jotta romahtaa... Herra Jumala, se on ihan sininen kasvoiltaan,
siinä ei enää ole henkeä!

Sillä lailla loppui Tulettänen haltija, kauppias Gustaf Hallbom.

Jonkin aikaa hänen vaimonsa vielä jatkoi liikettä, jopa teki pari
Pietarin-matkaakin. Mutta kovin vähäiseksi kävi siitä puoleen elämä
Tulettänessä. Paras poika, Pranse, luki eikä ottanut ruvetakseen
hoitamaan puotia. Hän oli aina tahtonut päästä herraksi. Tämä
Edvartti... ei, ei sitä osannut ajatellakaan sellaiseen!

Isäntä näytti toivovan, että Hallpumska muuttaisi pois Tulettänestä
ennen kontrahtiajan loppumista. Mutta sellaisia ei Hallpumska
ajatellutkaan. Hän eli päinvastoin siinä toivossa, että isäntä antaa
hänen asua siinä kuolemaansa asti, vaikka kontrahti onkin loppunut.

XII

Katselet vuosia eteenpäin: kuinka pitkiltä ne näyttävätkään! Yksi vuosi
murheessa ja huolessa riittää tekemään uurteet nuoriin kasvoihisi ja
harmentamaan hiuksesi. Kymmenen vuotta: suo ilman pohjaa, meri ilman
rantoja, erämaa ilman ääriä! Se on kuin peninkulmien tie, joka suorana
lähtee silmiesi edestä ja joka näyttäytyy niin kauas kuin katseesi
kantaa. Toivottomalta tuntuu sellainen taival.

Mutta kun se on kuljettu ja katsahdat jälkeesi, on kaikki kuin
unennäköä. Kuinka nuo vuodet ovatkaan menneet? Huomaamatta ovat
valuneet käsistäsi kuin vesi!

Kun Juha Kustaanpoika eli isännyytensä ensi päivää, oli tulevaisuus
näyttänyt hänestä ainaiselta yöltä: ei valonsädettä missään! Se päivä
ja pitkä rivi seuraavia päiviä olivat kuin raskaita sadepisaroita
rajuilman alussa. Jokainen oli täynnä kärsimystä, alennusta ja häpeää,
jokainen oli läkähdyttämäisillään. Paljasta pimeää, paljasta orjuutta.
Juha Kustaanpoika ei saattanut ajatella, että hän näkisi vapauden
aamun, sen päivän, jolloin Tulettänen rytö raukeaisi. Ja katso, vuodet
olivat vierineet ja se päivä oli likellä.

Kuinka malttamattomasti hän sitä odotti! Hän väsyi odotuksessaan, hän
pelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin. Hän, vanha, harmaantunut
mies, kävi aivan lapseksi, kun hän sitä katseli näin silmästä silmään.
Se häikäisi häntä kuin aurinko.

Hän katseli sitä kuten lapsi katselee joulua, laskee viikot, laskee
päivät ja aattopäivänä kyselemistään kysyy:

— Äiti, eikö himmeliä jo ripusteta kattoon? Eikö pahnoja jo levitetä
pirtin permannolle?

Ja äiti sitaisee joulukiireissään pellavaista päätä ja vastaa:

— Odota nyt, odota! Jahka tulee ilta.

Kuinka hitaasti se aika kuluu! Että hän vain eläisi, ettei kuolisi
ennen vapaudenpäivän aamua! Sitten, sitten hän mielellään ummistaa
silmänsä!...

Entä mitä tekee hän Tulettänellä, jahka Hallpumilaiset ovat siitä
poissa? Ottaako siihen uusia asukkaita? Ei, eikä otakaan! Kukapa
siinä harakanpesässä enää voisikaan asua! Se on niin ränsistynyt että
hirvittää: katot vuotavat, portaat murtuvat jalkojen alla, toiset
hökkelit ovat jo rämähtäneet läjiin. Hän tasoittaa koko paikan maata
myöten, hän kyntää sen pelloksi, kylvää siihen ruista ja apilasta.
Juhan sydän sykkii ja posket palavat, kun hän näitä ajattelee.
Pelto välähtelee jo hänen silmissään heilimöivänä rukiina ja hänen
kätensä pyrkivät menemään ristiin, ikään kuin hänen edessään olisi
jouluaamuinen kirkko, jossa kymmenet kynttilät tuikkavat... Ja jahka
hän saa sitä peltoa leikata! Se on kuitenkin sellainen ilo, että...

Viimeisessä veronmaksussa toi Hallpumska esiin pyyntönsä.

— Ei suinkaan isäntä pane meitä pois tästä vaikka kontrahtiaika nyt
loppuu? En suinkaan minä enää kauan elä.

Annastiinan kävi sääli Hallpumskaa. Sillä raukalla oli viime aikoina
ollut paljon murhetta. Edvarttikin oli syksyllä vuotta kuollut järveen eikä
vielä oltu löydettykään. Hallpumit olivat kuitenkin ehtineet tottua ja
suostua paikkaan, kun niin monta siinä olivat asuneet. Vaikea
olisi muutto ollut kenelle hyvänsä; jos vain meni omaan itseensä kuka
tahansa, niin sen ymmärsi.

Juhan poskille nousi kuuma puna, kun hän näki sävyisän ilmeen
Annastiinan kasvoissa. Vieläkö hänen tulisi pidentää odotusaikaa? Eikö
hän jo tarpeeksi ole kärsinyt?

— En, en minä anna yhtään vuotta lisää, sanoi hän.

— Mutta mitäs vastusta meistä nyt sitten on, jos olemmekin eteenpäin?
mankui Hallpumska.

— En minä voi siihen suostua, sanoi Juha.

— Voisinhan minä vähän lisätä veroa, ehdotti Hallpumska taas.

Juha lensi polttavan punaiseksi, ikään kuin häntä olisi hävettänyt.
Keskustelu tuskastutti häntä sanomattomasti. Täytyihän hänen saada rytö
siitä pois, kun se oli ollut hänen elämänsä määränä kaiken aikaa.

— Hakekaa vain itsellenne toinen paikka. En minä voi... nyt siihen
suostua, mitä te pyydätte.

— Miksei isäntä anna meidän asua? kysyi Hallpumska kysymistään ja
kaapi, hampaat paljaina, niskaansa. — Kun sai se Hilma-pahanenkin
sellaisen juopon miehen. Voi, voi, kuinka sitä on raskasta katsella...

Silloin leimahti Juha ikään kuin tuleen ja virkkoi:

— Niin, niin minustakin! Minä en enää jaksa sitä katsella.

Hän katui samassa, että oli päästänyt luontonsa valloilleen, mutta
silloin se oli myöhäistä. Ei hänen sentään olisi pitänyt vanhalle
ihmiselle... Mutta mitä hän oli ruvennut häntä kiusaamaan ..?

Annastiina sai aikaan, ettei Hallpumin väen lopulta kuitenkaan
tarvinnut muuttaa kontrahdin mukaan, vaan vasta vapunpäivältä.

Se kevät oli hyvin varhainen. Keihäsjärvi loi jäänsä jo huhtikuussa,
ja Yrjönpäivänä, jolloin oli kuulutettu huutokauppa Tulettäneen, oli
järvi ihan auki. Se oli säteilevän kirkas päivä ja takapihoilla ja
pientareilla nostivat nokkoset punertavia päitään. Tietkin olivat jo
kuivat ja tomusivat ajaessa. Suviyöt olivat kaikki olleet sulat, tämä
viimeinenkin. Kyllä kesäntulo nyt näytti erinomaisen kauniilta.

Juha asteli kotiin päin Jyrmän ahteelta. Hän oli lähtenyt varta vasten
kävelemään, kun hänen sisässään oli sellainen levottomuus, ettei
hän saanut olluksi yhdessä kohden. Hän pelkäsi, hän todella pelkäsi
vieläkin, että jotakin tulisi väliin tai että tämä kaikki tyynni
olisi unta. Ihmeellisesti oli aika kulunut, ihmeellisesti oli Jumala
johdattanut... Viimeisen kerran katselee hänen silmänsä rytöä, joka
on kasvanut hänen talonsa pellolle vuosikymmenien kuluessa. Siinä on
pientä hökkeliä, suurta hökkeliä, poikki ja pitkin, mikä rakennus
vivahtaa punaiseen, mikä keltaiseen, mikä on harmaantunut, mikä
sammaltunut. Minkä katto on romahtanut alas toiselta kulmalta, minkä
katto on turpeena ja kasvaa heinää, minkä kattoa on paikattu uusilla
päreillä. Jotkut ikkunat ovat suuret, toiset pienet. Toiset ovat rikki,
toiset ovat tukitut rievuilla.

Heti kun Hallpumskan kuormat ovat menneet, panee hän kaikki miehet,
mitä ikinä talossa on, hajoittamaan rytöä. Sitten kynnetään maa ja
hän kylvää sen vaikkapa kauralle. Kyllä se vielä ehtii. Kun Erkki
pääsee maanviljelyskoulusta helluntaiksi kotiin ja Antti tulee
Helsingistä, on koko paikka aukeana. Ei kiveä kiven päällä! Kyllä ne
pojat hämmästyvät... Isäntä tuijottaa eteensä ja puna valautuu hänen
poskilleen.

— No, tottahan isäntä lähtee avissiooniin! virkkaa ääni hänen
vieressään, ja kirkolta päin tulla laahaa Santtu, Simolan entinen
isäntä.

Hän on harmaapäinen, vaatteet risoina, hän vetää perässä toista
jalkaansa ja hänen päänsä vapisee kaiken aikaa, ikään kuin sitä
röykytettäisiin. Santtu saa kunnalta apua, mutta pitää siinä sivussa
pientä kauppaa: myy paperosseja, tulitikkuja, nuuskaa ja erinäisissä
tilaisuuksissa pientä rihkamaakin. Tavarat keikkuvat laatikossa hänen
kaulassaan ja kädessä hänellä on rautapohjainen sauva. Ilman sitä
sauvaa ei Santtu pääsisi mihinkään!

Isäntä herää ajatuksistaan ja pistää kättä.

— Mitäs Santulle kuuluu?

— Vanha rauha vain... Nyt sitä sitten pidetään avissioonia tuolla...

Hän nyökäyttää päätään Tulettäneen päin ja sylkäisee. Isäntä ei uskalla
avata suutaan, sillä hän ei osaisi muuta kuin hihkaista ilosta. Eikä
sitä sentään kehtaa ruveta sillä lailla.

— Teki vain mieleni katsomaan, mitenkä tuokin pesä hajoaa, sanoo
Santtu ja hänen päänsä keikkuu ikään kuin se olisi vieterien varassa.

— Niin aina, niin aina, panee Juha ja hänen sydämensä hyppelee
riemusta. — Jos mentäisiin sisään, ehdottaa hän sitten, — siellä on
kyllä pannu kuumana.

Juha oli päättänyt lähteä kaupunkiin, pakoon koko huutokauppaa.

Mutta muiden joutsialaisten teki mieli Tulettäneen. Kalle tahtoi nähdä,
menisivätkö ne uudet, komeat hevoskalut, jotka Edvartti vähää ennen
kuolemaansa oli ostanut, kylläkin halvalla, ja Helenaa halutti ostaa
Miina-vainajan pitsejä, joita tiedettiin hänen vuosikausia virkanneen.

Nuoret menivät siis huutokauppaan ja isäntä läksi kaupunkiin. Väkeä
tuli häntä vastaan sekä hevosella että jalan — toki jokaisen teki
mieli olla näkemässä, mitä kaikkea siellä Tulettänessä oikein oli! —
ja kaikki ihmettelivät, että isäntä lähtee pois.

Juha syytti asioita. Eivät ne suinkaan olisi olleet kiireellisiä! Mutta
hän ei saanut olluksi kotona.

Kun hän illansuussa palasi Joutsiaan, kohtasi hän taas samat ihmiset.
Toiset olivat rattailleen sälyttäneet tuoleja tai pöytiä. Muuan emäntä
piteli varovaisesti sylissään koppaa: siinä oli nähtävästi jotakin
särkyvää. Keltainen kaappi-romo oli asetettu kahden pyöräparin päälle
kuten hirsiä vedätettäessä, ja joku oli kääsiensä taakse köyttänyt
leveän kiikkutuolin Hallpumin salista. Kuka piteli kärryn pohjalla
jalkojensa välissä mahdottoman suurta pulloa, kuka kädessään lamppua
tai seinäkelloa. Tuolien ja pöytien jalat törröttivät ällistyneinä
taivasta kohti, ikään kuin olisivat tahtoneet kysyä, mitä nyt oli
tulossa, kun heitä raahustettiin pesästä, johon tomu ja hämähäkinverkot
vuosikymmeniä olivat heidät köyttäneet.

Monet tuttavat pysähtyivät puhuttelemaan isäntää. Ihan Joutsiaa jo
harmitti, ettei hän ollut osannut viipyä niin kauan, että huutokaupasta
tulijat olisivat ehtineet kotiin asti. Kovasti oli ollut väkeä. Ja
rojua! Mutta viisas mies se oli Pranse-herra. Hän osasi kiskoa hinnan
jokaisesta rikkinäisestä kahvikupistakin.

Joutsiassa ei muusta osattu puhua kuin huutokaupasta.

Isäntä oli sytyttänyt piippunsa ja kuunteli sängyssä pitkänään lasten
puheita. Hänen silmänsä olivat kiinnittyneet piipun koppaan, joka kyti
ja hehkui, sitten ne hiljalleen siirtyivät uuniin, jonka pellinnuorassa
riippui pari sukkia, sitten seinille avaimiin. Oli siinä avainta,
sekä suurta että pientä! Toiselle seinälle oli Erkki naulannut
maanviljelyskoneitten kuvia. Kiintymättä luisuivat isännän silmät
niiden ohi ikkunaan, jonka takaa näkyi syreenipensaita, ja pysähtyivät
vihdoin kattoon.

— ”Mikä oli?” hoki keittiössä Janne, nuorin Joutsian lapsista, yhä
matkien huutokauppamenoja. ”Sälykoppa!” — ”Kuka sai?” — ”Pappilan
Amanda.”

Isän täytyi naurahtaa. Hän irroitti piippua hampaistaan ja kysyi:

— Taisi vielä jäädä tavaraa huomiseksi?

— Voi, voi, kahdeksi, kolmeksi päiväksi vielä!

Niin, ei sitä tosiaan kukaan osaa aavistaa, mitä tuollaiseen
Tulettäneen, vinnille, aittoihin, ullakkoihin ja liitereihin
vuosikymmenien kuluessa voi kerääntyä: kopallisittain tyhjiä pulloja,
kopallisittain rikkinäisiä posliiniastioita ja kivivateja, vanhoja
puuastioita, joista vanteet ovat varisseet tipotiehensä ja liitteet
irvistelevät; pulloja, joiden pohjalla on säilynyt tilkkanen kimröökiä,
tärpättiä, puuöljyä, vihtrilliä tai muuta sellaista; vaatteita,
käpertyneitä, valkeanvihreiksi käyneitä kengänjäännöksiä; hihnoja;
sitolkkia, joista tippuu täyte; patoja, joiden pohjassa on reikä
tai jotka ovat värissä; tuoleja ilman pinnoja ja pinnoja, jotka
ovat lähteneet irti tuoleistaan; morsiuskukkavihko, tuohikontteja,
koinsyömiä talluksia, kannettomia katkismuksia ja virsikirjoja,
osia kangaspuista, kuten kaiteita, niisiä; haaltuneita, likaisia
höyhentyynyjä, joulukuusen jalka, Pranse-herran ylioppilaslakkeja
ilman lyyryä, ja kravatteja ja jäniksennahkoja, joissa asustaa koi...
Kaikkea, kaikkea, mitä taitaa ajatella löytyvän talosta, josta ei
koskaan ole raskittu heittää pois rikkinäistä kahvikuppia. Ja kaikkea
tätä on vuosikausia peittänyt tomu ja hämähäkinverkko, kalvanut koi ja
nakertaneet hiiret.

Nyt on kaikki raahattu vinniltä saliin, jossa miehet tupakoivat ja
tytöt tirskuvat. Viskaali — Pranse-herra on jo viskaalina jossakin
kaupungissa Itä-Suomessa — on järjestänyt kaikki sievästi: villoja on
sidottu riepuihin, vanhat kengät, tallukset, sukat, rukkaset, yksin
tuolinpinnatkin ovat sidotut kimppuihin. Viskaali on viisas mies. Hän
se johtaa kauppaa salissa. Kyllä hän osaa kehua tavaraansa ja hankkia
kaikelle ostajat.

— Noo, pojat, ylioppilaslakkeja! Koreita samettilakkeja, köykäisiä,
hyviä kesällä!... Viisikolmatta penniä... se on vähän!...
Kolmekymmentä... viisikymmentä!... seitsemänkymmentäviisi!... No
niin... hyvän kaupan se poika teki...

— Villoja... tällainen suuri mytty... Noo... jopa nyt hinnan keksikin
se muori!... Koreita villoja... niistäkös lämpöisiä sukkia tulee...!

Salissa käy nauru ja sinkoilee pilapuheita.

— Kesähän nyt tulee, kukas nyt villasukkia tarvitsee...

Ei viskaali niitä kuule. Villamytty on jo aikoja sitten lentänyt muorin
käteen ja kauppa käy eteenpäin. Mutta äkkiä herättää muori ja hänen
villamyttynsä koko yleisön huomion. Muori on näet avannut mytyn ja
ruvennut tarkastamaan villojaan.

— Phyi! parkaisee hän, sillä pilvenä lentävät koit häntä vastaan. —
Pitäkää itse! Että kehtaattekin ihmisille myydä — koita.

Koko sali rämähtää nauruun. Akka älmentää niin, että kuolleetkin
voisivat herätä, mutta viskaali vain ei ole kuulevinaan mitään. Hän
on yhä täydessä touhussaan, kehuu paraikaa vanhoja liinoja ja kenkiä,
jotka ovat sidotut kimppuihin... Vaikeapa näkyy olevan saada ihmisiä
uskomaan, että niillä vielä maailmassa voisi olla jotakin virkaa!
Viskaali seisoo tuolilla, huutaa ja hikoilee... Äkkiä avautuu suurella
rähinällä ovi. Ei kukaan enää kuuntele akan älmentämistä, sillä nyt
saapuu huutokauppaan iloisia tukkipoikia. Ryypyt ovat otetut jo
valmiiksi ja rohkeutta on kurkun täydeltä. Tietämättä, mikä esine se
onkaan, jota paraikaa tarjotaan, survaisevat pojat suustaan:

— Markka!

Ei tarjoa kukaan enempää... Vasara lankeaa pöytään. Pojat saavat kimpun
vanhoja kaulaliinoja.

— Mitä nämä ovat?... Helkkarissa — naimaliinoja.

— Naimaliinoja! nauravat muut ja kravatit lentelevät miehestä mieheen.

— No olipa siinä saalis!

— Minä jäin ilman! Milläs minä nyt menen naimaan? Vai onkos siellä
vielä?... Mutta en minä anna markkaa... Viisikymmentä penniä ..!

Ei korota kukaan taaskaan ja vasara kolahtaa...

— Onkos nämä naimaliinoja? pääsee pojalta ja taas tärisee koko sali
naurusta.

Poika on saanut kimpun tuolinpinnoja.

— Mitäs kapuloita nämä on? Hittoakos minä näillä?

— Huut helkkari sentään — mitä näillä tällaisilla tekee?

— Nyt menevät tuolit: ostakaa pois, kun ostitte pinnatkin! kehoittaa
yleisö.

— Varokaa, ettette saa selkäänne!

Ja pojat jakavat pinnat miehestä mieheen ja kopistelevat niitä
vastatusten, ja syntyy sellainen melu, että poliisin täytyy astua
esiin. Pojat joutuvat pihamaalle, pitävät siellä peliään ja tulevat
vihdoin keittiön kautta entiseen krouvikamariin, jossa Hallpumska pitää
kahvikauppaa. Ennestään on siellä pari tyttöä ja poikaa juomassa kahvia.

Hui kuinka se on noita-akan näköinen tuo, joka siinä pitää pääkomentoa!
Mutta hyvää tavaraa hänellä on... Hänellä on ryyppykin takanaan, jonka
hän somasti ja viekkaasti kaataa maitokannusta kahvikuppiin. Onpa se
viisas akka!

— Joutukaa, pojat, saliin, tirskuu joku ovelta, — siellä menee
pälsit, kokonaiset pälsit!

— Hyvät pälsit ovatkin! kuuluu viskaalin ääni salista. —
Sopulinnahkaa ja musta verkapäällys...

Pojat tölmäsivät suin päin saliin. He olivat menemäisillään nurin,
sellaista kyytiä he tulivat. Alhaalla oli mustanaan ihmisiä, ylhäällä
sakeanaan tupakansavua ja auringonpaistetta ja keskellä savua seisoi
mies, joka piteli käsissään turkkia.

Oli jo huudettu kymmeneen markkaan.

— Kymmenen markkaa kymmenen penniä! huusi yksi pojista.

Yleisö nauroi. Pojat korottivat kymmenen penniä tai viisi penniä
kerrallaan ja yleisön riemu yltyi yltymistään. Kun oli päästy
viiteentoista markkaan, lankesi vasara.

Mutta voi sun suutari sentään sitä turkkia! Siitä sitä läksi koita ja
karvat pölysivät kuin siemenet voikukista, kun niihin puhaltaa. Hyvät
ihmiset sentään!... Ja pojat ottivat kukin kourallisensa karvoja ja
rupesivat heittelemään niitä pitkin huonetta. Mutta eivät vakavammat
ihmiset sitä kärsineet ja poliisin oli taaskin tultava pitämään
järjestystä.

Mutta kartanolla ei heitä kukaan häirinnyt ja siellä he myllersivät
oikein mielin määrin. Heilläkin oli yleisönsä, sillä huutokauppalaisia
oli siirtynyt katselemaan heidän temppujaan.

— Me naulataankin tämä pälsi tähän seinään niin kuin herrat naulaavat
haukan levälleen tallinseinälle! keksi joku.

— Tämä onkin se Tulettänen herrojen tallihaukka.

— Nauloja tänne. Kenellä on nauloja?

— Minulla! Ruostuneita kuin pirun pajasta!

— Hei pojat, kivi tänne, millä lyön!

— Levälleen vain tallihaukka! Hahhahhahhah!

Turkki on pian levällään keskellä seinää. Tuuli liehuttaa liepeitä ja
karvatöyhdöt lentävät.

— Näkevätpä muutkin, millaista tavaraa saadaan Tulettänen huutokaupasta
.

— Se on sen vainajan turkki, selittää Santtu ja nostaa tutisevan
päänsä korkeutta kohti. — Hän toi sen Pietarista ja kehui maksaneensa
siitä kaksikymmentä ruplaa.

— Sen hän valehteli, sanoo Akseli, Joutsian poika ja entinen
tukkiherra, jolla nyt on torppa Joutsian maalla. — Ei tuo koskaan ole
maksanut kahtakymmentä ruplaa.

Kovin ränstynyt on Akselikin, laahaa perässään jalkaansa, kasvot ovat
kellertävät, silmissä kuin kaihit. Ainoastaan hiukset ovat vielä
kiiltävät ja mustat kuin teeren selkähöyhenet.

Äkkiä rämähtää ruutu ja Hallpumskan kasvot ilmestyvät lasin taakse.

— Hän on itse pirun anoppimuori! huutaa joku pojista.

— Katsokaas, katsokaas, kuinka sen suu käy!

— Se noituu meidät, pojat!

— Minä lasketan sitä kivellä!

— Älkää hiidessä, pojat!

Varoitus tulee myöhään; ruutu helisee jo rikki ja sirpaleet putoavat
kiillellen maahan... Mutta ei pidä luullakaan, ettei Hallpumska osaisi
pitää puoliaan. Hän alkaa hänkin heitellä — tyhjillä pulloilla! Hyi
olkoon! onpa se oikein pullosadetta!

Pojat tarttuvat mikä kiveen, mikä seipääseen, mikä laudanpalaseen
ja aikovat antaa takaisin noitaämmälle, mutta tämä kutsuu avukseen
poliisin ja silloin tulee pojille kiire. Saakelin ämmä... se usutti
poliisin!... Hei, pojat, rattaille!

Pian ovat hevoset irroitetut puusta, jossa ovat olleet kiinni, ja
rattaat täynnä rallattavia ja meluavia miehiä. Kun poliisi näkee, että
he lähtevät liikkeelle, jää hän tyynesti katsomaan. Pojat puolestaan
eivät enää pidä kiirettä.

He ovat ottaneet mukaansa tuolinpinnat ja kaulaliinat ja muut saaliinsa
huutokaupasta ja heiluttelevat niitä käsissään... Mutta mikäs tämä
onkaan tämä tällainen laudanpätkä? Siinä on jotakin kirjoitusta.
Mikäs se onkaan mahtanut olla? Tienviittako vai...? Voi sun suutari
sentään... sehän on se vanha Tulettänen kyltti! Kuinka onkin lahonnut
ja kulunut! ”TULE TÄNE” siinä on ollut, saattaa sen vieläkin erottaa.

Pojat nostavat laudanpalasen korkealle ilmaan. Piiska läiskii ja laulu
käy:

Ja tule tänne, tule!
Ja tule tänne, tule!

Juha seisoi pihamaallaan ja katseli heidän jälkeensä. Ja taasen tuntui
hänestä siltä, että tämä kaikki on unennäköä... Ettei hän vain heräisi!

Hän oli päättänyt järjestää niin, että rytöä alettaisiin hävittää
niin pian kuin Hallpumskan kuormat vain olisivat poissa. Osa huoneita
oli myyty torppareille tai itsellisille ja he olivat saaneet käskyn
viipymättä toimittaa ne pois.

Isäntä oli ajatellut, että Tulettänen helluntaiksi saataisiin
kuntoon. Siksi tulevat pojat kotiin, Antti Helsingistä, Erkki
maanviljelysopistosta. Kyllä he hämmästyvät! He eivät voi tätä
aavistaakaan.

Huutokauppaa kesti monta päivää. Isäntä kulki kuin kipeänä. Hän ei enää
olisi malttanut odottaa. Emännän täytyi hänelle ihan nauraa.

— Jaksaa sitä nyt jonkin päivän odottaa, sanoi hän, — kun on
odottanut neljäkymmentä vuotta.

Isäntä ei olisi jaksanut odottaa. Viimeisenä ei hän saanut unta
silmiinsä. Hän nousi jo kukonlaulun aikana ja alkoi kierrellä pitkin
pihoja.

Aamu oli lauha ja keväinen. Ei aurinko paistanut, mutta pilvistä
putosi tuon tuostakin lämmin köykäinen sade. Ja sateen tauottua oli
maailma kuin uusi, nurmikot täynnä välkkyviä vesihelmiä ja ilmassa
nuorten koivunlehvien lemu. Lehtisilmukat puhkeilivat niin että melkein
kuului, syreenit ja koiranputket olivat suurilla nupuilla, tuomista ja
pihlajista puhumattakaan. Ja linnut riemuitsivat ja kisailivat! Järvi
lepäsi tyynenä kuin sulatettu hopea.

Hallpumin puolellakin noustiin aikaisin ja kuorma toisensa perästä
kulki Tulettänen portista kirkolle päin. Emäntä nouti Hallpumin väet
lähtökahville ja hyvässä sovussa juteltiin salissa. Isäntä istui
tapansa mukaan tuolilla ovensuussa, hymähti ja sanoi silloin tällöin
jonkin sanan. Mutta ei hän tahtonut saada ajatuksiaan pysymään siinä
mistä puhuttiin. Ne menivät vain rydön hävittämiseen.

Emäntä hyvästeli Hallpumilaisia naurussa suin ja kehoitti käymään
talossa. Isäntä jätti heidät Jumalan haltuun ja saattoi portaille asti.
Siihen hän jäi seisomaan.

Sataa rapisteli rankasti keväistä, lämmintä sadetta. Juha antoi sateen
valella kasvojaan eikä pitänyt kiirettä. Hän seurasi silmillään
rattaita, jotka etenivät pitkin tanhuaa, ohi jyvämakasiinin, kunnes ne
olivat kadonneet ahteen alle. Silloin hän astui ulos omasta portistaan,
poikki maantien ja saapui Tulettänen portille. Siitä oli pinnoja poissa
ja maali kulunut. Hän seisahtui sen eteen, ikään kuin olisi kavahtanut
sitä avata.

Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän oli astunut portin ohitse, hän
oli saattanut nähdä sen aina, kun vain ikkunasta katsoi ulos, mutta
kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut sitä avannut. Eikä hän ollut
uskonut näkevänsä sitä päivää, jolloin hän siitä kulkisi. Ja katso,
vuodet olivat menneet ja koko talo oli muuttunut, ja hän itse oli
käynyt harmaapäiseksi mieheksi. Mutta hän sai tästä portista kuitenkin
vielä kulkea, sillä vapauden päivä oli koittanut.

Tie rakennuksille oli täynnä oljenrippeitä, pullonsirpaleita ja muuta
roskaa. Isäntä asteli hitaasti ja katseli nurmea, joka versoi kuivien
lehtien alta. Kevät teki tuloaan.

Puotien, tallien ja ulkohuoneiden oviaukot törröttivät mustina joka
taholta. Mikä katku niistä henkiä läähättikin, ikään kuin taistellen
kevättä vastaan!

Isäntä kiertelee mietteissään pihaa, tulee keittiön rappusille, astuu
sisään. Lattia on paksussa liassa, muuri savuttunut, katosta ja
nurkista riippuu hämähäkinverkkosäikeitä, seinäpaperit retkottavat.
Omituisesti niissä rapisee... Mitä kummaa..? Torakat, kodittomana
nekin, siellä liikkuvat mustanpuhuvina kuin kiiltävät pavut, sakarojaan
heilutellen. Tavattomasti niitä onkin!... Krouvikamarin oven alla ovat
lattiapalkit kuluneet kuopille ja niihin paikkoihin, missä kauppiaalla
ennen oli tapana juosta mittailemassa tavaroita, on uurtautunut ikään
kuin tie permantoon... Vaistomaisesti kääntyvät isännän silmät siihen
nurkkaan, missä rahapiironki muinoin seisoi... Siinä se kai on seisonut
näihin asti, koska seinäpaperi siinä on tummempaa... Tyhjänä on kamari
nyt, mutta lamppuöljyn ja sillin haju on jäljellä.

Portti lisahtaa. Pitkä rivi miehiä astuu suoraa päätä Tulettäneä kohti,
kirveet ja rautakanget olalla, käsivarsilla nuorakimput.

Eprami, senkin tervaskanto, on taaskin eellimmäisenä.

— No miehet, sanoo isäntä, — mitä luulette: saadaankos rytö
hajoitetuksi siksi kun pojat tulevat kotiin?

— Jaa helluntaiksiko? kysyy joku nuoremmista.

Eprami sylkeä roiskauttaa eteensä ja sanoo:

— Ei maar tässä enää vapunpäivänä ole kiveä kiven päällä.

Äkkiä vaikenevat kaikki ja jäävät suu auki kuuntelemaan. Käki kukkuu!
Niin heleästi ei se kukukaan paitsi näin keväällä... Sadepisaratkin jo
harventavat tuloaan, pilvet hajaantuvat hajaantumistaan ja hattaroiden
alta ratkeaa näkyviin sininen taivas. Nyt on ilo ilmassa, metsässä,
maassa!

Jo alkaa Tulettänen raitilla jyskyä ja rytistä. Isäntä kuuntelee ja
astelee hiljalleen polkua riihelle päin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei
hän ole sitä kulkenut. Silloin oli kauppias kaatanut harjun miltei
paljaaksi ja nyt siinä on kaunis metsä. Kuinka ajat ovatkin kuluneet!
Vapauden päivä on käsissä!

Leivonen visertää, kieppuu ja lirittää juuri hänen päänsä päällä. On
kuin sen suusta putoaisi heliseviä helmiä. Ei näy kuin pieni piste
taivasta vasten, mutta ääni soi suurena, heleänä ja täynnä riemua.

Juha ottaa lakin päästään ja sipaisee kädellä otsaansa. Että hän
kuitenkin on saanut nähdä tämän siunatun päivän! Kuin unta se on ja
ihmettä...

Mutta katso, Jumalan edessä on yksi päivä kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta
kuin yksi päivä.

End of the Project Gutenberg EBook of Juha Joutsia, by Maila Talvio