IV

Ei hänen isännyytensä ensi päivä suinkaan ollut hauska.

Annastiina heräsi ensinnä ja kiirehti, vielä unen horroksissa,
keittiöön katsomaan kelloa. Puoli neljä se oli. Kukko lauloi, aurinko
oli juuri nousemassa. Keveät sumut liikkuivat mailla, helottaen
aamuruskossa kuin hanget tulipalolla. Uni oli nuoren emännän ja hän
haukotteli niin, että leukaluut natisivat. Kun eivät silmät ensinkään
tahtoneet ottaa pysyäkseen auki! Mutta he olivatkin vanhan emännän
kanssa sopineet, että Annastiina tästä lähin nousee keittämään kahvia,
ja hänelle oli kunnianasia, ettei hän tänä ensimmäisenä aamuna nukkuisi
liian kauan.

— Onpa siellä heleä heinäpouta! sanoi hän miehelleen, joka haukotteli
sängynlaidalla.

He olivat valvoneet kaksi edellistä yötä — siksi kai uni oli niin
sitkeää.

Annastiina teki häthätää tulen takkaan, pani pannun tulelle ja
palasi peräkamariin sukimaan hiuksiaan. Hänellä oli yllään tukevasta
kotikutoisesta liinakankaasta tehty paita, joka peitti puolen
käsivartta ja ulottui kaulaan asti. Ei siinä ollut minkäänlaista
koristusta. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punan peitossa. Päivä
helotti hiuksille, kasvoille, kaulalle, palttinankarvaiselle paidalle
ja siniselle alushameelle.

— Mitenkä sinä jaksat? sanoi Juha.

— Kyllä maar minä hyvin jaksan... Entäs sinä itse?

— Mikäs minun sitten olisi.

Annastiina painoi alas silmänsä ja repi hiuksiaan, niin että suuri
pellavankarvainen tukko jäi kampaan. Juha katseli häneen ja hengitti
syvään. Juhan teki mieli käydä häneen käsiksi ja painaa hänet
syliinsä, mutta mikä lienee ollut... Ei hän kehdannut sitä tehdä!
Hän vain katseli... Ja Annastiina tunsi sen, vaikka hänen silmänsä
tuijottivat alas. Ja molemmat olivat niin vaipuneet toisiinsa, etteivät
he huomanneet, että vanhojen ovi avautui ja että vanha emäntä tulla
sipsutti keittiöön. Vasta sen he kuulivat, kun hän rupesi nauramaan ja
sanoi:

— Johan täällä kahvipannu on tulella!

Silloin he kiireesti erkanivat ja tulivat kovin hämilleen.

— Kas sitä äitiä, huusi Annastiina, — kun ei malttanut nukkua! Menkää
nyt vain levolle. Kyllä minä täällä hoidan pannun.

Juha meni herättämään väkeä. Musti, joka ei tuntenut uutta isäntäänsä,
haukahti portailla. Pihamaalla helistivät hevoset tiukusiaan. Miehiä
lappoi pirtistä valmistautumaan matkalle. Juhan täytyi pujotella läpi
kuormien päästäkseen pirtille. Jopa ne nyt olivatkin panneet hevosensa
likelle talon piiriä. Olisivat ne saaneet olla hiukan edempänä.

Pirtissä vetivät miehet jo housuja jalkaansa ja piiat sukivat
hiuksiaan. He vastasivat kuin yhdestä suusta hänen tervehdykseensä,
tyynesti ja jurosti.

— Johan täällä noustaankin, sanoi isäntä.

— Jo maar, vastasi Manu, joka kiersi vitsaa viikatteensa ympärille.

Nuori isäntä oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän loi katseensa
ympäri huonetta. Se oli suuri pirtti, miltei samanlainen kuin Rasossa.
Toisessa päässä olivat miesten vuoteet, toisessa naisten. Matkamiehet
olivat maanneet penkeillä, pöydällä ja permannolla. Eväitään olivat
syöneet ja jättäneet kalanruotoja ja murusia. Manu nosti tuon tuostakin
viikatteesta katseen uuteen isäntään. Se oli pitkä, tutkiva katse.

Isäntä tunsi sen alla käyvänsä ylen hämilleen. Ei hän keksinyt mitään
sanottavaa, ainoastaan hymyili ystävällisesti ja läksi.

Reisumiehet juottivat hevosiaan kaivolla. Oli se sekin vähän liikaa,
että he vain suoraan vintasta...

— Jos juottaisitte saavista, onhan siinä saavi, sanoi isäntä ja
hymyili hyväntahtoisesti.

— Kukas sinä olet, joka tässä ihmisiä komennat, vastasi jykevä,
repaleinen äijä. — Juota samalla seulasta. Ei se saavi vettä pidä.

Juha hämmästyi entistä enemmän, mutta samalla karkasi suuttumuksen puna
hänen kasvoilleen.

— Olenpa vain tämän talon isäntä, sanoi hän ja hämmästyi itsekin, että
oli saanut ne sanat lausutuiksi.

Hän jatkoi matkaansa hevostalliin ja oli puolitiehen tullessaan
kuulevinaan naurua pirtin kuistilta. Akselin ääni se oli. Juhan teki
mieli kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei hän sentään kehdannut.
Hän nieli suuttumustaan — kaikista joutavista tässä nyt suuttuu! —
ja ilostui, kun kuuli Pekan hirnunnan ovea avatessaan. Sen oli ollut
ikävä täällä vieraassa paikassa ja hyväksi sen tuli mieli, kun se
tunsi isäntänsä. Olipahan kuin olisi ollut mikäkin ystävä kotoa. Ikävä
hänen oli hänenkin! Kun hän oli saanut hevosen eteen ruoan, asettui
hän tallin pienelle luukulle katselemaan. Kukkivain ruispeltojen ja
niittyjen takaa näkyi järvi ja siitä nousi vainioita, joiden harjalla
Raso oli. Kaikki maat olivat kuin välkkyvissä lasihelyissä ja vihannan
metsän reunalta helottivat punaiset rakennukset. Raso ei enää ollut
hänen kotinsa!... Ikävä nousi sydämeen ja suuret kyyneleet tulivat
silmiin. Mutta Juha karisti ne kiireesti pois ja läksi pihaan, missä
reisumiehet paraikaa tekivät lähtöään.

— Eikös talossa tarvita silakoita? huusi muuan mies vajasta.

Hänen kuormansa oli maantiellä ja itse hän poikkesi taloihin tarjoamaan
kaupaksi tavaroitaan.

— Käynpähän kysymässä, sanoi Juha.

Keittiössä kaasi Annastiina kahvia miehille. Hän oli täysissä
vaatteissa, hiukset sileiksi kastellut, kasvoilla äskeinen puna. Kävi
hän ikään kuin vieläkin punaisemmaksi, kun hän miehelleen vastasi, että
silakat ovat ihan loppumaisillaan... ottaa vain, jos ovat hyviä.

Juha koetti tekeytyä niin tyynen näköiseksi kuin suinkin, vaikka hän
oli ylpeä ja onnellinen ja vaikka häntä samalla oudosti ujostutti tämä
ensimmäinen huolenpitonsa perheenisänä.

Kun hän kaloineen palasi keittiöön, istui Akselikin penkillä, lakki
takaraivolla. Ei hän vastannut mitään, kun Juha sanoi hänelle huomenta,
ei ollut kuulevinaankaan.

— Tottahan sinä olet pannut evästä? sanoi hän sisarelleen.

— Mitä evästä? naurahti Annastiina. — Aina sitä ennen on tultu
kotiniityltä syömään.

— Pane sinä evästä. Illalla me vasta kotiin tullaan, sanoi Akseli
käskevästi.

— Mutta niinhän me vanhan isännän kanssa sovimme, puhui nyt vuorostaan
Juha, — että tänään ollaan kotiniityllä, kun...

— Pane sinä Annastiina evästä! huusi Akseli, laski kahvikupit kalisten
pöytään ja painoi hatun päähänsä. Juhan sanoja ei hän taaskaan ollut
kuulevinaan.

Annastiina suuttui.

— Mikäs sinut nyt ajoi tähän riitelemään? Etpä ole muina aamuina
noussut kovinkaan varhain. Älä luule, että minä sinulle evästä panen.
Olethan kuullut, mitä isä ja Juha ovat päättäneet.

Akselin muoto muuttui ikään kuin kulo olisi päässyt hänessä irti.
Posket kävivät kuumiksi, silmissä kipinöi. Varmaan hän jo oli ehtinyt
juoda.

— Panetko, saakelin akka, evästä, taikka minä näytän sinulle, kuka
tässä talossa käskee! huusi hän ja pudotti nyrkkinsä pöytään, jotta
astiat kilisivät.

Vanha isäntä ja emäntä karkasivat porstuanperäkamarista keittiöön,
mutta Manu läksi hiljalleen miesten ja tyttöjen kanssa pihaan.

— Mennään pois työhön, sanoi hän äreästi, otti viikatteensa ja läksi
astelemaan edellä rantaan päin, missä kotiniitty oli.

Tytöt epäilivät hetkisen mitä tehdä, mutta ottivat sitten haravansa ja
seurasivat. Miehet jäivät epäröiden pihaan. Akseli oli sentään talon
oma poika...

— Menkää kotiniitylle, miehet! huusi kuistilta vanha isäntä kimeällä
äänellä. Hän oli niin mielenliikutuksissaan, että parta tutisi. —
Se on nuori isäntä, joka täällä nyt käskee. Hänelle olen minä vallan
antanut!

Juha oli noussut penkiltä. Kellertävä kalpeus oli hänen kasvoillaan.
Hän piteli huuliaan lujasti koossa ja oikea käsi oli kovana nyrkkinä.

— Tule pois, Juha, pyyteli Annastiina. — Se on taas juonut...

— Niin, niin, härnäsi Akseli, — vie vain maitosuusi, vie... Pituutta
on kuin humalaseipäässä, mutta sapen paikalla mahtaa olla maitovelliä.

Akseli nauroi. Suonet Juhan ohimoilla pullistuivat suuriksi ja
sinisiksi ja veri nousi hänen kasvoilleen. Annastiina pelkäsi hänen
iskevän Akselia nyrkillään... Nyrkki vapisi...

— Kuule, houkutteli hän, — se on juonut. Kukas juopuneen kanssa
viitsii...!

— Pane hänelle evästä, Annastiina, sanoi Juha äänellä, jossa ei ollut
minkäänlaista sointua.

Vanha emäntä, Johanna, katseli häneen vähän aikaa, sitten rupesivat
hänen suupielensä vavahtelemaan ja hän pani kätensä ristiin ja puheli
itsekseen:

— Sitä siunattua poikaa! Sitä siunattua poikaa! Herra on totisesti
antanut hänelle nöyrän mielen.

Akseli nauroi, mutta ei osannut sanoa mitään. Hän katseli Juhaan
murjottamalla kuin vihainen sonni.

— Ehtiihän tämän kotiniityn niittää toisetkin, jatkoi Juha. — Pane
eväät konttiin, Annastiina.

Silloin läksi Akseli ulos sähisten vihasta. Hänelle oli aivan
samantekevää missä niitettiin. Tuota nulkkia hän vain olisi tahtonut
suututtaa! Mutta saiko sellaista vätystä edes suuttumaan. Eihän se
näkynyt osaavan suuttua, mokomakin vanha saapas!

— Juha sinä, huudahti vanha isäntä, — silläkö lailla sinä aiot taloa
asua? Ei tässä hyvänlaisuudella mihinkään päästä. Puoliasi sinun täytyy
osata pitää. Sitä varten olen minä sinut tänne ottanut. Mene nyt
pihaan, etkö näe, että miehet vielä ovat siellä. Akseli yllyttää niitä
paraikaa. Odota...

Vanha isäntä tarttui Juhan käsivarteen ja veti hänet perässään.

— Älkää kuulko, huusi hän miehille, — mitä se hompottaa! Tämä tässä
nyt käskee.

Verkalleen läksivät miehet liikkeelle.

— Menkää te vaikka hornaan! kirkui Akseli heille raivoissaan ja läksi
pirttirakennuksen porstuan perässä olevaan kamariinsa, otti sänkynsä
alta pullon ja kaatoi siitä kurkkuunsa.

Sitten hän hyvän aikaa istua murjotti sängyn laidalla. Veri joutui
liikkeelle, voima rupesi jylläämään jäsenissä...

— Menettekö tieltä, kun tämä poika tulee! huusi hän ja kaatoi tuolin,
joka sattui hänen eteensä. Hän nai Rason kauniin Helenan ja tuo hänet
tänne Joutsiaan emännäksi. Helenasta tulee Joutsian emäntä. Menköön
Annastiina miehineen vaikkapa... vaikkapa Rasoon tai siskolättiin
tai... vaikkapa hornaan.

Hän rupesi nauramaan niin sukkelalta tuuma tuntui, keikahti sängylleen
ja meni uneen. Hän heräsi hetkisen perästä eikä vähääkään muistanut,
mitä hänelle oli tapahtunut. Ainoastaan se hänellä oli selvänä, että
hänen on meneminen kosimaan Helenaa. Jos pappi avaa suunsa, niin hän
nujertaa papin kuin torakan. Mikäs se pappi muu onkaan kuin torakka!
Ja taas hän nauroi. Mutta äkkiä hänen mieleensä muistui Juha... Mutta
hänpä sittenkin näyttää sille rääppänälle, kuka tässä talossa on
isäntä, hän näyttää...

Akseli otti pullon — se oli kannun pullo — pisti sen takkinsa alle ja
läksi ulos.

Juha asteli sill’aikaa appensa kanssa vainioilla. Oli hän hiukan
harmistunut, kun Joutsia oli sanonut ottaneensa hänet Joutsiaan vain
säästääkseen omaa nahkaansa, mutta harmin tunne oli hävinnyt ja vain
tulevaisuuden suuret suunnitelmat liikkuivat hänen päässään.

Paljon täällä Joutsiassa näytti tulevan työtä. Aidat olivat huonot ja
pellot perin laihat. Kiviä oli niin että hirvitti.

— Me olemme Rasossa tehneet virstoittain kiviaitoja, sanoi hän.

— Niin olette, vastasi isäntä terävästi, — mutta ei se hyvä ole,
että kivet pois maasta otetaan. Täytyy niitä olla. Kuivana kesänä
pitävät maan kosteana, sateisena imevät liian märän. Älä sinä rupeakaan
noukkimaan täältä kiviä.

Juha vaikeni eikä enää esittänyt uudistussuunnitelmiaan, vaikka
niitä tuli hänen mieleensä joka askeleelta. Aitoja tarvittiin, ojaa
tarvittiin, niityt olivat metsittyneet... Ei veli siellä kotona...
taikka Rasossa... enää aikonut käyttää karjan alla risuja, vaan
siihenkin uuteen navettaan tehtiin permanto... Ja tuon Juvansuon,
sen... mutta se on sellainen jättiläistyö, joka vie monta monituista vuotta
. Eihän sellaista vielä uskalla ajatellakaan. Hän oli aina
kuullut kehuttavan sitä suota: savipohja ja paksu, musta ruoppa päällä!
Siitä sitä lähtee viljaa ja heinää, kun sen saa sulatetuksi. Veli oli
sitä mieltä, ettei soita pitänyt paljon polttaa...

— Kuuletkos! virkkoi vanhus äkkiä, — se Hallpumi se on, joka siellä
hakkaa, jotta metsä jyskyy! Ja äijän silmät kiiluivat kuin eläimen,
joka vainuaa vihollisensa läheisyyttä. — Ilkeääkin kaataa metsää
tällaisena poutapäivänä. Mutta kyllä minä tiedän, miksi hän valitsee
tällaiset päivät. Katsos, silloin kun hän rakensi tuota isoa romoa
ja niinikään pani kaatamaan Karin korpea, jota minä säästin omiin
rakennuksiini, lähetin minä mieheni sinne hänen miestensä sekaan ja
siellä ne kilpaa tekivät puhdasta, mutta moni hyvä hirsi joutui sillä
lailla minulle. Nyt hän tietää, että on näin kiire aika, etteivät
meidän miehet kerkiä metsään. Kyllä se on juupeli se Hallpumin äijä!

— Katsos, mitä kaikkia se on rakentanut! virkkoi vanha Joutsia,
kun päästiin metsästä ja rakennukset tulivat näkyviin. — Katsos
nyt tuollaisia krantteja! Eikös nyt vallan sisua vihlo, kun näkee
tuollaisia hirsiä! Ja tuon hollituvankin pitää omassa hallussaan,
vaikkei holliakaan enää ole ja vaikka minä olen sen rakentanut...

— Mutta tottahan välikirjassa sanotaan, virkkoi Juha, — mitä
vuokralainen saa tehdä, mitä ei.

— Veikkonen! huudahti vanha isäntä, kävi kiinni Juhan hihaan ja
kuiskasi hänen korvaansa: — sitä ei kukaan meikäläinen ymmärrä, mitä
siinä välikirjassa sanotaan. Ovat panneet mitä ovat lystänneet. Minä
olen vanha mies, mutta sinä olet nuori: ota sinä siitä välikirjasta
selvä ja näytä heille! Sen tähdenhän minä sinut tänne Joutsiaan olen
ottanut.

Juhaan teki pahaa, kun isäntä taaskin sanoi ottaneensa hänet Joutsiaan
selvittämään sekaisia asioitaan. No niin, miksipä hän muuten olisikaan
ottanut häntä? Mutta kuitenkin se tuntui pahalta.

Juha oli huomannut Joutsian rakennuksissakin olevan paljon työtä.
Ei ollut jyväaittaa ensinkään. Jyvät pidettiin samassa aitassa kuin
lihat, kalat ja muut sellaiset. Riihi oli huonossa katossa, permanto
harva. Sauna kaipasi uusimista. Ja entä navetta, kivinavetta! Mutta
se oli sekin niitä kaukaisia, suuria töitä, joita ei vielä uskaltanut
ajatellakaan.

Kun he vanhan Joutsian kanssa astuivat Tulettänen ohitse — oikeastaan
he kyllä olisivat voineet kiertää koko Hallpumin aitauksen, mutta
vanhalla Joutsialla näytti olevan halu käydä juuri siitä sivuitse —
oli krouvin ikkunassa miehiä. Simolan isäntä siellä viittoili ja Reipin
poika hoiperteli ovesta, huutaen täyttä kurkkua:

— Lukekaa, mitä on Tulettänen seinässä! ”Tule tänne! tule tänne!”

Vanha Joutsia seisahtui ja hänen rupesi kovasti tekemään mieli miesten
seuraan. Juha hymyili ystävällisesti, mutta mielessään hän kauhistui,
kun ajatteli, että isäntämies ja suuren talon poika tällaisena
poutapäivänä istuvat Tulettänessä.

— En minä astu Hallpumin kynnyksen yli, sanoi vanha isäntä suurella
äänellä. — En ole käynyt täällä sitten kevätkäräjien. Hallpumi on
pettänyt minua yöt, päivät.

— Mutta se ei ole nyt kotonakaan, selitti Rieppi. — Se on kaupungissa.

— Tule pois vain, huusi portailta Simola, — — äläkä siinä kursaile.
Pitäähän sen vävypojankin saada maistiaiset, kun taloon tulee!

Vanha Joutsia läheni lähenemistään, pysähtyi vielä kerran ja päätti
kääntyä takaisin, mutta rupesi hyvillään nauramaan, kun Rieppi kävi
hänen käsivarteensa ja veti häntä ylöspäin.

Krouvihuone oli sinisenään tupakan savua. Yhdellä seinällä seisoa
törrötti suuri, keltainen piironki. Siinä sillä varmaan oli paljon
rahoja, sillä ketulla! Toisella seinällä oli mahdottoman pitkä
herrasväkien huutokaupasta ostettu, niin ikään keltainen sänky,
yläpuolella kruunauspukuisia keisarinkuvia ja kaikenkaltaisia
sotaherrankuvia. Sängyssä oli nähtävästi nukuttu, koska likaisessa
tyynyssä vielä oli pään jättämä kuoppa. Pöydällä oli pari pulloa,
toinen tyhjä, toinen puolillaan, ryyppylaseja ja sokeripalasia
lautasella. Kärpäset surisivat vimmatusti, ikään kuin tupakansavu olisi
niitä vaivannut.

Tässä on lasejakin valmiina, sanoi Simola, — kun iltayöstä jäivät
pastorilta ja Nylanderilta. Kun tulivat keskellä meidän lystiämme
hakemaan sairaan luo. Nylanderi läksi sitten mukaan, kun pääsi samassa
hevosessa.

— Skool sitten, niinkuin se Nylanteri sanoo.

Vanha Joutsia vilkuili pahansuovasti ympärilleen.

— Kyllä niiden tässä kelpaa elää ja oleilla. Jaa, jaa... Taidanpa
sittenkin lähteä pois...!

Miehet puhkesivat nauramaan ja Simola heittäytyi koko painollaan
nojaamaan hänen olkapäilleen.

— Etkö sinä ensinkään osaa antaa anteeksi! Onhan tästä Tulettänestä
sentään monet hauskatkin.

Juha nousi lähteäkseen. Mutta ei häntäkään päästetty. Hän koetti puhua
heinäpoudasta ja työväestä — miehet vain nauroivat ja kaasivat hänelle
lisää viinaa.

— Otetaan vielä yksi ryyppy, sanoi vanha Joutsia, — ja mennään
sitten. Älä sinä jätäkään minua!

Juha jäi, vaikka koko komento kiusasi häntä.

— Täältä loppuu lökä! huusi Simola ja kalisti pulloa pöytään. —
Tuokaa, Hallpumska, lisää lökää...

Hallpumska tuli sisään, kapalolapsi sylissä, ja laski pöydälle pullon,
jonka suulla ei ollut korkkia ja jonka ulkopuoli oli ihan märkä. Hänen
silmänsä soluivat lattiaan, joka oli paksunaan sylkeä, tupakantuhkaa ja
muuta likaa. Vanha Joutsia venytti, hänet nähdessään, alahuulensa hyvin
pitkälle, muljotti silmillään ja nyrpisteli nenäänsä. Hänen sisunsa
vaati hirmuisella voimalla häntä haukkumaan Hallpumskaa. Sun saakelin
kilipukki sentään! Mutta Hallpumska livahti ulos ovesta, ikään kuin hän
olisi arvannut vaaran olevan tarjolla.

Olihan Juha oikeastaan nähnyt paljonkin juominkeja. Isä oli yhtenään
viettänyt niitä, mutta ei hän niistä paljoa muistanut, hän oli
silloin ollut lapsi. Ei velikään, Rason isäntä, sylkenyt lasiin,
kuten sanotaan, mutta ei Juha vielä koskaan ollut nähnyt ikämiesten
tällaisella heinäpoudalla... Veri nousi hänen kasvoillensa ja hänen
tuli hiki paljaasta tuskasta.

— Kuinkas kauan te jo olette olleet täällä? kysyi vanha Joutsia.

— Häistä suoraan tultiin. Nämä ovat vielä niitä samoja häitä.

Juha oli heidän puheestaan ymmärtävinään, että Rasossa olisi juotu
häitä liian lyhyeltä. Ehkä tarkoitus myöskin oli moittia joutsialaisia
siitä, etteivät he olleet pitäneet tuliaiskemuja.

— Tuossahan me maata pötkötimme yön.

— Ei siinä olisi ollut mitään hätää, jollei olisi ollut niin
riivatusti luteita ja kirppuja...

— Minun on selkäni vallan ruvella.

— Hahhahhah! Tietäähän sen Hallpumin sängyn! nauroi Joutsia makeasti.

— Tällainen heinäpouta! pääsi Juhalta ja hän karkasi pystyyn kuin
käärme olisi häntä pistänyt. Ei hän enää saattanut täällä istua! Johan
se oli häpeä koko kylän edessä! Hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen
hymyyn, ikään kuin hän siten olisi tahtonut pyytää anteeksi miehiltä,
ettei hän viihtynyt heidän joukossaan. Eivät he enää häntä pidättäneet.
He olivat huomaavinaan, ettei se viina, jonka Hallpumska viimeksi oli
tuonut, ollutkaan yhtä hyvää kuin edellinen, ja siinä sitä vasta olikin
syytä keskusteluun ja suuttumukseen. Varmaan se saakelin akka oli
sekoittanut siihen vettä.

— Jo tämä totisesti on paha paikka, mietti Juha itsekseen, kun oli
päässyt ulkoilmaan. — Pelättävä tätä on koko paikkaa! Häntä harmitti
heidän puheensa, että he muka olivat jatkamassa häitä. Kyllä maar
Rasossa oli ollut tarpeeksi sekä ruokaa että juomaa. Ei olisi tarvinnut
Tulettänessä jatkaa.

Ei hän enää poikennut taloon, vaan läksi suoraa päätä heinämiesten luo.

Jo kaukaa saattoi hän nähdä heidän valkeitten paidanhihojensa
helottavan auringossa. Mutta kuinka heitä näytti olevan niin vähän? Ja
paljasta naisväkeä. Ei, oli toki joku mieskin joukossa. Vanha Manu se
näytti olevan. Saattoi kuulla, että he puhuivat kiivaasti, ikään kuin
olisivat riidelleet. Isännän lähetessä lakkasi puhe kokonaan.

Isäntä tuli luo, hymyili hyväntahtoisesti ja aikoi kysäistä, missä
miehet ovat, mutta kuitenkaan ei vielä sanonut mitään. Heidän
viikatteensa olivat lasketut litteälle kivelle pyörtänön laitaan. Juhan
teki mieli odottaa, kunnes he tulisivat, hän otti sen tähden yhden
viikatteista ja yltyi niittämään. Manu loi häneen silloin tällöin
pitkän, tutkivan katseen, mutta ei puhunut mitään. Tytöt vilkuilivat
merkitsevästi toisiinsa.

— Missä miehet ovat? kysäisi isäntä vihdoin.

Silloin tytöt nauraa hihittämään ja pälyilemään ympärilleen. Mutta
eivät he mitään vastanneet.

— Tuolla he makaavat, sanoi Manu jurosti ja nyökäytti päätään rantaan
päin. — Joivat tässä ensi tarpeekseen.

Isäntä sai tietää, että Akseli oli tuonut niitylle kannunpullonsa
ja että oli juotu. Pian löysi hän kaikki miehet täydessä unessa
pajupensaan varjossa aidan luona.

Ensin aikoi hän saappaansa kärjellä potkaista heidät valveille. Hänen
suonensa pullistuivat ohimojen kohdalta ja käsivarsiin tuli outo
voima. Mutta mitäpä ne siitä olisivat parantuneet, juopuneet! Juha
jäi neuvottomana seisomaan. Piiat vilkuilivat häneen yhä ja hän kyllä
kuuli, että he häntä nauroivat... Niin, niin, mitäpä tästä elämästä
tuleekaan tällaisten palvelijain kanssa niin kauan kuin Akseli on
tässä! Mahdoton hänen on heitä hallita! Mitenkä hän saisi heidät
tottelemaan, kun Akseli on talon oma poika ja palvelijat näkyvät
katsovan, että hänelle on tapahtunut vääryys?

Täällä täytyy nähtävästi elää ainaisessa sodassa. Mutta ei hänestä ole
sotapäälliköksi. Kyllä se niin on!

Hän kääntyi ympäri ja näki kimmeltävän järven takana Rason punaiset
rakennukset. Siellä se on hänen rauhainen porstuanperäkamarinsa. Sinne
he kyllä mahtuisivat Annastiinan kanssa.

Hän päätti, että hän menee illalla tapaamaan veljeään ja selittää
hänelle koko asian. Veli kyllä sovittaa niin, että he saavat asua
Rasossa. Ja Juha unohtui siihen ajatukseen ja hänen tuli hyvä olla, kun
hänelle selveni, ettei hän pidä tätä isännyyttä kuin tämän päivän. Ei
isännyyden kunnia yhtään houkuttele häntä.

— Mennään aamiaiselle, sanoi hän tyynesti piioille ja Manulle ja läksi
edellä taloon.

Annastiina katseli häneen kaiken aikaa levottomana. He söivät kaikki
pitkän pöydän ääressä keittiössä. Miehistä tuli tietysti kaipuu ja
sitten vasta nousi meteli, kun kuultiin, miten heidän oli käynyt. Nuori
isäntä antoi Manun ja piikojen puhua ja vanhan isännän ja Annastiinan
pauhata eikä puhunut mitään. Hänen äänettömyytensä teki Annastiinan
vieläkin levottomammaksi. Vanha Joutsia puolestaan ei hänkään pitänyt
Juhan äänettömyydestä. Se oli hänestä sellainen saamattomuuden
todistus, että hän rupesi ajattelemaan, ettei se mies vain ikinä kykene
taloa asumaan.

Siunattuaan ruoan läksi Juha ruokasijaa pitämättä niitylle. Hän ikävöi
työtä eikä saanut olluksi ihmisten kanssa. Sitä paitsi oli hän utelias
näkemään, mitä miehet sanoisivat, kun heräsivät — eikö niitä yhtään
hävettäisi.

Hän heitti takin yltään ja rupesi heiluttamaan viikatetta. Heinä oli
sillä kohdalla kaunista ja korkeaa. Kaatuivat mehevät, punertavat
ja vihreät helpeet, kaatuivat keltakukat, ruskeat apilat, lemuavat
herneenkukat ja sinipunaiset ohdakkeet. Hei vain sitä menoa! Pyyhkäise,
pyyhkäise, että vinkuu ja soi! Juha tunsi ihmeellistä tyydytystä
nähdessään heinän alamaisesti kaatuvan jalkainsa juureen. Väsymys
oli hänestä kadonnut kuin pyyhkäisemällä. Hän oli niin väkevä, että
häntä itseäänkin ihmetytti. Hiki pisaroi pitkin ruumista, mutta vähät
siitä! Hei vain sitä menoa! Kun tytöt ja Manu tulivat ruokasijaltaan,
oli heitä odottamassa niin pitkä luoko, että he hämmästyivät. Heidän
hämmästyksensä ilahutti Juhaa.

— Hei tytöt, tulkaa perässä! huusi hän itsekin ihmetellen, mistä sai
rohkeutta huutaa heille sillä lailla.

Päivä helotti, kärpäset ja mehiläiset pääsivät liikkeelle. Aurinko ehti
jo pensaan juureen, missä miehet maata kuorsasivat. Kärpäset rupesivat
heitäkin ahdistamaan, silloin tällöin oikaisi joku miehistä jäsentä,
kättä tai jalkaa ja päästi kirouksen. Juhaa huvitti nähdä, mitä he
sanovat, kun selviävät.

Vähitellen he todella nousivat, kävivät rannassa, palasivat ja ottivat
viikatteensa, juron näköisinä, sanaa sanomatta. Akseli nosti housujaan,
kirosi ja läksi taloon. Juhaa nauratti. Tuntui siltä kuin hän olisi
voittanut.

Manuakin nauratti. Hän iski silmää isännälle ja myhähteli. Oikeastaan
ei hän, vanha mies, olisi jaksanut sellaisella vauhdilla koko päivää
niittää, mutta häntä huvitti tämä sota, ja hän ponnisti voimiaan
pysyäkseen nuorten tasalla. Ihmeellistä oli, että vaikka viina oli niin
terveellistä ja vaikka se teki miehen niin pulskaksi ja punaiseksi,
niin ei kuitenkaan humalan jälkeen jaksanut tehdä työtä. Veltostipa
kävi niittäminen miehiltä.

Ja Akseli oli vallan nukkunut kamariinsa, niin ettei häntä nähty eikä
kuultu.

Nuori isäntä ja Manu sattuivat yht’aikaa hiomaan viikatteitaan kivelle.

— Tahtoivat kivet tehdä haittaa, sanoi isäntä.

— Kivisethän nämä maat ovat, vastasi Manu.

Hän vilkaisi pari kertaa isäntään ja hänen katseessaan oli nyt aivan
toinen ilme kuin ennen. Ennen se oli ollut tutkiva ja tiukka, nyt siinä
oli ymmärtämisen hyvyys ja tutunomainen veitikkamaisuus.

— Poika on sellainen huimapää, sanoi hän, — antaa hänen aikansa
reistata, niin hän lakkaa...

Niittäessään tuli Juhan mieleen, että mitä jos panisi tämän kotiniityn
tänään poikki! Hänen tuli hurja halu koettaa. Oli hän kotonakin Rasossa
monta kertaa niittänyt kilpaa miesten kanssa, mutta ei se sentään ollut
samanlaista kuin tämä. Tässä työssä oli sellainen taistelun ilo, olipa
melkein kuin sodassa. Varsi ikään kuin kasvoi, jäsenet terästyivät ja
vereen tuli kuin sulaa rautaa.

— Hei tytöt, jaksatteko perässä! huusi hän ja huuto tuntui hänestä
itsestäänkin jo luonnolliselta. Mikäs hänen oli huutaessa: eihän
hän itselleen niittänyt! Eihän hän näistä niityn antimista tulisi
nauttimaan. Vaikkapa jo huomispäivänä oli hän valmis lähtemään kotiin,
Rasoon. — Miten olisi, jos pantaisiin koko kotiniitty poikki tänään?

Manulle rupesi ponnistus jo olemaan liikaa eikä hän olisi nuoresta
isännästä uskonut, että se noin... mutta toki hän jaksaa siellä missä
muutkin...

Juha tahtoi isännyytensä ensimmäisestä ja ainoasta päivästä jättää
hyvän muiston, mutta jota alemma rantaa kohti hänen työnsä sujui ja
jota pehmeämmäksi auringonvalo Keihäsjärvessä kävi, sitä suuremmaksi
tuli hänen mielensä. Ei tahtonut työkään enää sujua. Oliko hän väsynyt?
Mahtoi olla. Hänen oli ikävä, mutta ei hän tällä kertaa ikävöinyt
Rasoa. Rannalla lähteensilmän ympärillä oli heinä mehevää ja paksua ja
siniset kukat katselivat nurmesta. Hänen kävi sääli kukkia, mutta hän
antoi viikatteen tehdä puhdasta eikä käsittänyt, mikä hänen oli. Veljeä
hänen täytyi saada puhutella. Ei niitty tullut sinä iltana niitetyksi
eikä Juhan enää tehnyt mieli ponnistella.

— Olisi se saatu, sanoi Manu miehille, — jollette olisi maanneet
siellä pensaan juurella.

Ehtoollisen aikana katseli Annastiina levottomana mieheensä. Kun ei
vain Juha olisi ajatellut sitä, ettei tahdo jäädä tähän Joutsiaan —
tahtoo ehkä koko talon myydä tukkiherroille, niinkuin Simola kohta
kuuluu tekevän. Hän istui ajatuksissaan ja näytti alakuloiselta. Voi,
voi tuota Juhaa, jos vain sitä ajatteli!

— Käyn vähän kotona, sanoi Juha siunattuaan ja lisäsi samassa: —
Raossa, jahka pääsen saunasta.

Sitä se vain ajattelee, huokasi Annastiina itsekseen. Sitä se vain
pitää kotonaan!

Juha oli väsynyt ankaran niittämisen perästä ja mielenliikutukset,
joihin hän oli aivan tottumaton, olivat nekin puolestaan uuvuttaneet.
Saunassa olivat kaikki myrskyt tauonneet ja vain haikea mieli jäänyt
jäljelle. Hän ikävöi veljeään ja siskojaan.

Astuessaan tanhuaa kotiniityn ohi ei hän saattanut olla luomatta sinne
silmiään. Hänen teki mieli nähdä viikatteensa jälki. Puhdas se oli,
puhdas ja tasainen... paitsi siellä täällä, missä kivet olivat tehneet
haittaa. Mutta hänpä vielä puhdistaa nämä maat kivistä! Sileiksi kuin
pöytä tekee hän Joutsian pellot.

Hän hätkähti: hänhän oli päättänyt jättää Joutsian! Se näytti sentään
olevan vaikeaa sekin. Sitäköhän hän tässä olikin surrut? Oli hän
sentään rakentanut niin monet tuulentuvat tähän Joutsiaan, että se oli
käynyt hänelle rakkaaksi, ja tänään niittäessä oli tunne ikään kuin
vahvistunut. Ihmeellistä se oli!... Jollei vain olisi ollut Akselia —
mutta Akselin kanssa ei hän osannut olla, ei mitenkään... Hän heitti
niityn silmäilemättä ja asteli nopeasti ohi...

Mutta ei hän ollut kauankaan astellut, kun hän näki Rason vainioilla
miehen tulevan vastaan päin. No, no... jo nyt jotakin, velihän
se olikin! Vedet rupesivat tunkemaan Juhan silmiin, hän tihensi
askeleitaan ja hymyili, kaiken aikaa niellen jotakin, joka nousi
kurkkuun. Kun he keskellä vainioita ojensivat toisilleen kätensä, ei
Juha saanut sanaa suustaan. Veli oli reippaalla tuulella kuten aina ja
teki Juhalle joukon kysymyksiä, ennen kuin sai vastausta yhteenkään.

Päivän punainen pyörylä painui alemma ja alemma ja tipahti vihdoin
pienenä kultaisena keränä metsään. Veljekset vain yhä astelivat
edestakaisin maantiellä. Oli Juha jo saanut suunsa auki. Kaikki hän
kertoi, sanoi senkin, että hän Annastiinan kanssa haluaisi muuttaa
vanhaan porstuanperäkamariin Rasoon. Mutta sille tuumalle nauroi veli.

— Tulee se miehelle lopulta ahtaaksi. Ei taloja sentään niin heitetä
kuin kiviä aidan taakse. Älä sinä ole milläsikään. Kestät tämän kesän,
tulee syksy, jätät nykyiset palkolliset pyytämättä, otat uudet. Minä
annan vaikkapa meiltä väkeä. Otat Epramin, niin saat kelpo miehen.
Kyllä sinun sitten kelpaa! Hankitaan rahaa: maksat Akselille ruplat
kouraan, niin hänellä ei ole mitään sanomista.

Hetkeksi jäivät veljekset ääneti seisomaan vainioiden laitaan, sillä
he seurasivat hevosta, joka tulla lönkötti tiellä. Hallpumin lihava
liinaharja hevonen se oli! Kauppias oli itse ohjaksissa ja tavaraa
näytti olevan rattaiden täydeltä. Tultuaan miesten kohdalle nosti hän
liukkaasti lakkiaan ja kysyi mitä kuuluu.

— Jopa täällä on kotiniittykin poikki, sanoi hän sitten naurussa suin.
— Ei sitä ennen sellaisella kyydillä ole Joutsiassa kuljettu.

— Eipä saatu kaikkia, sanoi Juha hyvillään kiitoksesta.

— Enhän minä enää missään heinää näe! väitti kauppias ja katseli
silmiään siristellen pitkin vainioita. — Jaa, tuo kulma tuolla. No, se
on niin vähäinen!

Sitten hän nosti lakkiaan ja jatkoi matkaa.

— Ei taida olla hullumpi mies tuo kauppias, sanoi Juha veljelleen,
vaikka minä kauhistuin, kun tänään kävin Tulettänessä.

— On se ystävällinen mies, myönsi Kallekin. — Kun vain pidät silmäsi
auki. Minä en unohda sokeritoppaani.

Tuli jo myöhäinen ja veljeksiä alkoi raukaista. Ennen kuin he erosivat,
sanoi Raso vielä:

— Kyllä se Helena nyt lupaa ottaa miehen. Sunnuntaina pitäisi Haimalan
tulla meille.

Ja Juha kysyi:

— Millä mielellä Helena on?

— Kaipa se vähän vaikealta tuntuu, kun hän on sitä pappia niin
odottanut.

— Itkeekös Helena? kysyi Juha taas.

— En minä sitä niin ole katsellut, mutta uhkamielisesti se kumminkin
nauroi, kun läksin.

Ikävä heillä kaikilla oli ollut Juhaa, mutta naisväellä oli ollut niin
paljon tekemistä, etteivät olleet ehtineet käydä Joutsiassa.

Taloissa olivat jo kaikki asettuneet levolle. Ruisrääkkä kaihersi,
sumut kokoontuivat soille. Reisumiesten hevoset helistivät pieniä
tiukusiaan Joutsian pihalla. Ne olivat riisutut kuormien edestä ja
köytetyt kiinni rattaisiin. Siinä ne söivät tuoreita heiniä tai kauroja
pussista, joka oli köytetty pään ympäri. Ne olivat pieniä, laihoja
hevosia; mikä oli peitetty loimella, minkä näkyivät selkärangan luut
peittämättöminä. Toisten kupeilta olivat karvat kuluneet pois, toisten
niskaa oli sitolkka syönyt. Annastiina pujottelihe kuormien välitse
kellarin syrjälle ja tähysteli siitä tielle, jolla hänen miehensä ja
Rason isäntä astelivat. Olisikin Juha jo tullut kotiin!

Annastiina oli oikeastaan reipas tyttö. Hän oli tottunut viemään voita
ja muita maamiehen tuotteita kaupunkiin, hän osasi asettaa hevosen,
olipa hän monesti kekseliäisyydellään pelastunut juopuneitten käsistä,
kun ne olivat olleet ajamaisillaan hänet kumoon. Ei hän lapsenakaan
ollut mikään pillipiipari. Mutta tultuaan aikuiseksi ja ruvettuaan
ymmärtämään, että talo ränsistymistään ränsistyi, oli hän käynyt
totisemmaksi. Hän oli pelännyt, että isä vielä veloista möisi Joutsian.
Ja mikä kumma rakkaus hänellä pitikin Joutsiaan olla, ettei hän olisi
tahtonut sieltä muuttaa! Jos Juha ja Rason isäntä paraikaa puhuivatkin
Joutsian myymisestä...

Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Kellarin kulmalle häntä vain
veti, siitä kun saattoi nähdä tanhualle. Hallpumin punainen kissa oli
liikkeellä, luimisteli aitan alta, liepasteli hänen edessään, nosti
häntänsä seipääksi ja sitaisi selkäänsä häntä vasten, hyppäsi sitten
kellarin katolle ja kyttäili siinä, silmät suurina päässä.

Annastiina meni vajan alitse portille ja katseli siitä miehensä mutkia.
Hallpumillakin oltiin jo hiljaa. Vihdoin, vihdoinkin Juha tuli kotiin.
Hän hymyili vaimolleen jo kaukaa, mutta Annastiina ei enää malttanut
vaieta, niin raskas ja surullinen oli hänen mielensä. Hän meni miestään
vastaan ja rupesi heti puhumaan:

— Kyllä minä arvaan, mitä sinulla on mielessäsi. Sinä olet tämän
talon pidosta saanut tarpeeksesi. Sinä möisit sen tukkiherroille tai
Hallpumille tai heittäisit isän ja Akselin käsiin. Mutta et sinä sitä
kysy, miltä se minusta tuntuisi. Tämä on kuitenkin minun kotini enkä
minä tätä heitä... Myönnä pois, etkö ole näitä ajatellut?

Hän katseli Juhaan pitkästi ja melkein kuin itkuun tyrskähtämäisillään.

— Niin, sanoi Juha hämillään, — kyllähän minä sitä vähän ajattelin,
kun täällä kaikki käy vastaan, että jos muutettaisiin Rasoon...

Annastiina kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään. Ei Juha
koskaan ollut nähnyt hänen itkevän. Hän kävi aivan neuvottomaksi.

— Älä nyt, sanoi hän. — En minäkään enää ajattele sitä. Velikin
sanoi, että on paras maksaa Akselille ja...

— Niin, jos Akselin saisikin pois! voivotteli Annastiina. — Mutta en
minä tahtoisi, että Joutsia päästettäisiin meidän suvustamme. Se on
sentään niin kauan ollut tässä suvussa. Mitä sinä sanoisit, jos Raso
joutuisi vieraille?

— Enhän minä sitä tahtoisi. Eikä päästetä Joutsiaakaan.

Annastiina paljasti kasvonsa ja pyyhki silmiään huiviinsa. Sitten loi
hän Juhaan katseensa ja sanoi:

— Sano se oikein niinkuin Jumalan edessä, että minä saisin rauhan.

— Sanon, sanon: ei päästetä!

Juha hymyili hyväntahtoista hymyään ja sulki syliinsä nuoren vaimonsa.
Hän oli tottumaton hyväilyihin ja syleileminen kävi kömpelösti, mutta
Annastiinalle se teki niin hyvää, että hänen kyyneleensä vaihtuivat
ilon itkuksi.

He pelästyivät molemmat hellyyttään, kun kaukaa maantieltä rupesi
kuulumaan rattaiden röykettä. Ei heidän olisi tarvinnut pelästyä. Sillä
kahden he seisoivat vajassa eikä heitä nähnyt muut kuin Hallpumin
punainen kissa, joka hioi kynsiään aidalla.