UTUNEIET,

VARJOLEIKKIÄ.

Yön kaukotaivahalla heloittaa
heleän purppurainen liekkein maa.
Sotien soihtu! Rauha sunnuntainen!

Ees, ihmislapset, nopsaan rientäkää!
Pois kiirehtää maa-elon onni tää,
tää aineen lumekuva armahainen!

Ja tummat kädet ilmaan ojentuu,
tyhjyyttä haukkoo tukehtuva suu:
Liet Helvetti! Liet Taivaan valtakunta!

Näin elon varjoleikit temmeltää
ja häviää. Ei muuta jälkeen jää
kuin savua, kuin utua ja unta.

METSÄLAMMELLA.

Yössä korven venho yksinäinen
tuudittelee mieltä yksinäistä.
Laulu äänetön soi kaislain päistä,
unta punoo unhon lummekukat,
veden yllä sumuneiet heijaa,
kelohonkain alla hiipii hukat.

Vaiti tuijottaapi synkkä tummuus
metsälammen pohjattoman sylin
niinkuin murhe, jota salaa kannan.
Tänne iltahuuruun soisen rannan
vaipuneet on pitkät sukupolvet,
yksilöiden elon-aatos ylin.

Myöskin minä, tumma orpolapsi,
tänne painunko kuin taatot muinen?
Rauhaan halaa rinta tuiretuinen.
Kerran uupuin elon taistoon, riitaan,
ijäks viihtyy mureneni tänne,
Tuonen mykkään, himmeähän viitaan.

KADONNUT JOULU.

Taas Joulu-aamu sarastaa
kuin muisto lapsuuden.
Mut kansat kaikki arastaa
äänt’ ylhäin kellojen.

Maa-elon enkelhaaveita
ne ennen meille toi;
nyt on ne surman aaveita:
kuin ilkkuen ne soi!

Lie tehnyt iki-pahoja
syän rakkaudeton,
kun kylvi hurmein ahoja
käs’ inha inehmon,

kun herjas rauhaa tähtien
raudalla murhamies.
Himmeenä siitä lähtien
on ollut Joulun lies.

Ei tähtiä, ei Joulua,
vain kuolon kulkuset!
Elämän kovaa koulua
pyhät ja arkeimet!

Ei vehnästä, ei olusta
myös yhdelläkään lie!
Ei tiedä kenkään polusta,
mi Joulukirkkoon vie.

Kuin eksyneet me harhaamme,
me tuhmat lapset maan.
On kadoksissa parhaamme,
ei tuika tuletkaan.

Ei kutsu rauhan kuusien
säteilyt kulkijaa.
Vuossatain vanhain, uusien
yömyrskyt meuruaa.

Oi milloin, milloin heräämme
taas enkel-lauleluun,
maan lapset kaikki keräämme
taas ympär joulupuun?

TALVINEN TAIVAL.

Kimaltain talven taulut leviää
yön haavekylläisyyttä kylmää täynnä.
Puut lumiharkoin halkoo hämärää,
tienviitat vaiti vastaan sinertää.
Vain kuuraholvein pimennoista kuuluu
jäähileen himmeätä helinää.

Ne helisee kuin helmet, kyyneleet,
kuin soittais yhteen oudot sukupolvet,
niin tulevat kuin ennen eläneet,
ja kyselis: mit teit sa? mitä teet?
kuin kuiskis halujansa hangen alla
keväiset silmut, lehdet varisseet.

Kuin taru vierii taival talvinen.
Maan kukkeus ja kurjuus, kaikki kuultaa
kalvosta kuvastimen kaukaisen.
Jääkahleissa on kielet kantelen.
On vielä matkaa vapauden voittoon
ja pauhuun suurten kevätvirtojen.

METSÄKOHTAUS.

— Muistatko, muistatko, muinainen armas,
leikkejä niitä,
joita me lapsina leikittiin?
— Niin, niin,
mut siitä on aikoja siitä!

— Muistatko, muistatko, muinainen armas,
kuuvalo-öitä,
kuinka me lemmessä leimuttiin?
— Niin, niin,
älä muistele hullun töitä!

— Muistatko, vilpikäs valkeaparmas,
vavahdit, armas,
ehtoota, jolloin me erottiin?
— Sinä iltana, niin,
ma itkin itseni nukuksiin.

— Hyvästi, hyvästi, muinainen armas!
Sinusta irti mun retkeni vei.
Kauaksi lähden.
— Ei, ei,
mua sääli, oi, murheeni tähden!

— Hyvästi, hyvästi, muinainen armas!
— Elosi tie
kunne siis kulkee, minnekkä vie?
— Niin, niin,
se hiljaa painuvi syvyyksiin.

— Milloin sa palajat, milloin, milloin?
— Kenties ma palajan silloin, silloin,
kun vuokseni mun,
niin, niin,
taas itket itsesi nukuksiin.

LEMMEN ONNI.

Niin olit lemmen onni suven kuva
kuin ruusu neidon rintaan rutistuva,
julmaa haltijaansa pelkääväinen.

Nyt sydämessä rakkauden muisto
on kaunis kalmisto, syyskirkas puisto,
otsallansa helminauha jäinen.

TOUKOKUUN YO.

Katkelma.

(Alfred de Musset.)

RUNOTAR:

Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo!
Tänä yönä ruusupensahan umput aukee
ja suven hehkua ilman tuuloset tuo.
Pää sievän sirkkusen oksalla unehen raukee
yöpuulle se painuu vihreän silmikon luo.
Runoilija, luuttuusi tartu ja suutelo suo!

RUNOILIJA:

Valot vaipuu taivahilta,
lankee laaksoon tumma ilta.
On kuin nähnyt oisin näyn!
Väikkyi lailla hengen aran
varjo yllä kukkasaran!
Haaveet saartaa sielu-paran.
Yksinhän ma yössä käyn!

RUNOTAR:

Runoilija, luuttuusi tartu, on yöhyt lauha
ja länsituuloset tuoksuvin siivin leijaa!
Oi, kuuntele, luonnossa on kuni pyhäinen rauha,
vain ruusun umppunen nuori himmeenä heijaa
vuotellen helmiäisperhoja simaisin suin.
Käy niinipuun alle, unelmahan unhoittuin,
ja mielitiettysi armaita juonteita muista!
Säde sammuvan päivän soi kuin jäähyväiskuiske;
kuin lemmenleikki, kuin morsiushuntujen huiske
jo kuuluu yöstä, niittyjen yltä ja puista,

RUNOILIJA:

Mikä levottomuus mulla
sydämessä tuiretulla?
Ukseen pälyn säikkyen.
Joku kolkuttiko salaa?
Miksi lampuntuikku palaa
loimahdellen, häikäisten?
Taivas, kuinka värisenkään!
Joku kutsuu! Harhaluulo!
Yksin olen, — petti kuulo —
yksin, köyhä kuin ei kenkään!

RUNOTAR:

Runoilija, luuttuusi tartu, nyt nuoruuden viini
tänä yönä virtaa suonissa jumalien!
On poveni rauhaton, huuleni hehkuva kiini
pysy ei, kun lietsovat tuuloset keväimen.
Oi, laps, mua katso, oon kaunis niinkuin ei kukaan,
jo unhoititko ensi lempesi sun?
Sua enkö ma silloin korjannut kalvaana mukaan,
ja etkö sa itkien vaipunut helmaani mun?
Ah, siipeini alla ma tuuditin tuskasi karvaan:
olit lemmen murheesta painua alle maan!
Tänä iltana lohduta mua, et kieltäy, arvaan;
rukouksin käykäämme aamuhun valkenevaan.

RUNOILIJA:

Runottaren tuo on ääni!
Kaivattuni, kuoloton!
Lien nyt liki ystävääni,
ainutta, mi elämääni
uskollisna jäänyt on.
Ah, sun luokses sielu halaa,
lemmittyisen, sisaren!
Yössä tunnen, kuinka salaa
sädehuntus helee valaa
kultaa yöhön sydämen.

RUNOTAR:

Runoilija, luuttuas lyö, iki-itsesi oon!
Sun murheessa, mykkänä, yksin istuvan näin,
olen rientänyt taivaista tuskasi ahdinkoon
kuin liitävi lintu luo poikainsa piipittäväin.
Sa, ystävä, kärsit, sun kanssasi itkeä halaan,
joku yksin-nyyhky povessasi polossa on,
joku lemmenkaiho lie syöpynyt sydänalaan,
joku riemun varjo, uhkaus kohtalon.
Jumalalle ne laulakaamme helkkyvin kielin!
Sun kanssasi suudelmaan pois haihtua mielin,
pois pilvien taa, elon erheet jättäen taaksi.
Vaan onnemme oikkuja tottelee haaveemme haaksi,
kun soljumme siinä vienosti haastellen,
me kahden vain, me valtiaat kaikkeuden,
maailman kaiken muuttaen untemme maaksi!

VENHEESSÄ.

Veen yli saartuu suuri suvi-ilta,
huntuilee ympärillä metsäin helmat.
Päin kaupunkia venho kääntäkää!
Jäähyväisiksi saaren laiturilta
kas liina, punaverka häilähtää.
Niin airon pirskeet vanavirtaan jää
kuin muiston kimmeltävät runoelmat.

Ah, tänne meren, taivaan siintohon
ijäksi jäisin, täällä hyvä on:
pois tietymättä vieris päiväin luku
ja elon hetket niinkuin laulu, uni,
vain mainingit sois hiljaa sieluhuni,
kuin tarinoisi atlantiidein suku.

Mut sydän tuo niin monin toivein, töin
viel’ elon kytketty on turhuuteen,
ma etten rauhaa saa, vaan päivin, öin,
tuot’ omaa pettymystäin ikävöin!

Tuoll’ yli usvan siintää kaunehinna
äärillä kaukotaivaan ruskorannan,
kuparivyössä aurinkoisen sannan
suurkaupunki kuin outo satulinna.
Mut kummalta jos kuinka kuultanet,
sa synnyinkylä, mulle outo et!
Nuo kiusan kivet, harmin haarniskat
ainaisen jäljen rintaan polttivat!

Sa satakieli, taivaankaari-sulin
sa helkyit kerran liian ihanasti;
sua kuunnellessani mielipuoleks tulin:
nyt lumoissasi käyn ma hautaan asti!

Sa kultakala, kiiltosuomuin uit
katveessa kauniin viuhkapalmu-altaan,
kyynpyrstös vedenneidon vaippaan puit,
seireenin lailla suortuvias suit,
sähköisen lukinlanka-verkkos valtaan
ma kunnes jouduin, teon hurjan tein:
sun syötiksesi heitin sydämein!

Sun omas olin, ajatuksin, vaistoin,
sua tutkin, lemmin, kaikki maljas maistoin,
sun vuokses painoin joka tuskan palkeen;
yöt, päivät hehkui ahjo kiirasvalkeen!

Suurkaupunki! Sa polttava ja jäinen!
Muurahaispesä, korpi yksinäinen!
Ken kauhus, kauneutes kaikki keksi!
Sun, kurjuuden ja onnen onkalon,
sun tunnen jo, nyt verkkos vaaraton,
mut entistänsä rakkahampi on:
sun helmassasi kypsyin ihmiseksi!

Lyö meri venhon laitaan lainein loivin
Jo veteen kuultaa kivimuurit kuumat,
kolahtaa rantamöljään lavat airon.
Kaleeri-orjan lailla kapinoivin,
mut nöyrin mielin vankilaani palaan.
Kuin uudet Kleopatrat vanhan Kairon
kaikk’ ihmispedot ilveksestä kettuun
taas ympärillä teuhaa, helkkää huumat
elämän tyhjän, ruman, ruttohisen.
Ja vanha inho vanhaan rakastettuun
ja tyrannihin, kurjaan kultakalaan,
mun valtaa taas. Pois ulapalle halaan,
unhoisaan lauluun laineen onnellisen.

SÄVEL-AALLOT

(Baudelaire.)

Niin heittäyn kuin meren helmaan hyrskyävään
sävel-aaltojen valtaan;
sukeltavan eetterin sineen ma purteni nään,
alle usvien paltaan.

Kuin purjehet tunnen ma keuhkoni pullistuvan,
ja innossa hetken
ylös laineharjojen selkähän ponnahdan;
yö verhoaa retken.

Soi karjunta pohjalla sieluni ulvahtaen
kuin hukkuvan laivan;
siell’ ärjyt on myrskyn ja kaikki hirviöt sen.

Taas kauhun ja vaivan
vesipeili jo peitti. Siin’ uinuu ulpuina aivan
syyt sydämen.

KEVÄT-ODOTUSTA.

On yllämme kuin kevätyö
jo suven suuren tuntu,
se heijaa, väikkyy ilmassa
kuin sinipiikain huntu.

Se metsän puissa huiskuttaa,
lyö lainehena rantaan
ja lainesormin kirjoittaa
kuin lupauksen santaan.

Mut suvi viipyy, kylm’ on yö
ja yössä peikot tuiskii,
ne silmiin seuloo sumua
ja korvaan turmaa kuiskii:

”Ken tietää, vaikka ruskonne
vain oiskin päivän lasku,
kaikk’ unelmanne, uskonne
vain kaunis lastenkasku!”

No ollaan sitten lapsia,
mut uskomast’ ei laata,
ett’ aamun kaunis aurinko
viel’ armastaapi maata.

Niin kulkee mielen kaipaus
kuin onnen päiviin uusiin
tai nousee kuvat kultaiset
kuin muiston kukkakuusiin:

Kuin koivut notkuu valkeat
suvillan’ suussa immet,
niin silmät täynnä unelmaa
kuin suuret salorimmet.

Ja Suomen poiat pellollaan
kuin hongan rungot vankat.
Työn, lemmen piilopirteistä
saa rauhan savut sankat.

Näin oudon onnen näkyjä
me näämme lapset hullut!
Se untako on kesästä,
mi milloinkaan ei tullut?

SUO-YRTTI.

Heloitti äsken heinät Maarian
ja päivänsäteet leikki korkealla.
Nyt ehtoo hiipii, mua kiehtoo loihdut
suo-yrttein yksinäisten vaarain alla.

Yön sydän vetää synkkiin syväriinsä.
Maa-emo valmistaikse maatapanoon.
Sen hetesilmää tummaa ikävöitsen,
sen huuruavaa hengitystä janoon!

Ei lehti liiku, ääret taivahan
vain leimuavat uhmaa kylmän palon.
On valkohurstin saaneet laaksot, alhot,
yökosteen turpeen tuoksu saartaa salon.

Keinuilkaa jalan alla sammalkeitaat,
lemutkaa yrtit, teistä taitan parhaan!
Katajat, höytykukat, pursut kuiskaa:
myös itse kuulut öiseen ryytitarhaan.

HÄTÄHUUTO.

Miks viihdy ei koskaan
suru sydämessäin?
Enää kuulla en kestä
iki-ikävätäin!

Tuhat kertaa jo tuskas
ykstoikkoisen näin:
Noin hukka vain ulvoo
vilutähtiä päin!

Noin hylje vain haukkuu
sumupaadellaan!
Noin huutavi huuhkain
yön kattaissa maan!

Hätä rinnasta häipyy,
hätähuuto vain jää.
Koko luonnon on tuskaa
mun huutoni tää!

LUMOISSA.

Niin vieras on tie,
ei kotiin se vie.
En taloa tunne,
en maata, en puita,
en taivastakaan.
Kulen horjuen
ja itseä, muita
pois torjuen.
Ah keitä, ah keitä
te lienette kaikki,
te lapsoset maan?
En tunne ma teitä!

Kai unta mä nään!
Niin laakea kansi
on ilman tään!
Niin ahdasta täällä
on alhossa!
Oli kotini korkea
huipulla,
veen, pilvien päällä.
Ja siell’ olit sa,
sydän-ystävä mun.
Mistä löydän ma sun?

Ja itseäin nää
minä missään en.
Ole entinen
ei itseni tää,
mi oudoille puhuu
kuin tuttuja ois ne,
kyläraitille huhuu
kuin armahan tois se,
vaikk’ armaani ajoi
vain hattara-ratsain,
säde-orhilla päivin
ja öin tulenpatsain;
ei jalkansa koskenut
tomuhun maan,
ei morsionkaan!

Niin minä silloin
morsius-illoin
istuin sirpillä kuun,
keinua joutelin,
aavoja soutelin,
vierellä ylhän
unteni purjepuun.
Loitos matkasin
satujen saariin,
kauas katselin
taivahan kaariin,
huumion kukkasin
kiertelin pään.
Ehkä ma silloin
sieluni hukkasin
onneeni häikäisevään.

— Tuu tuu tummahuista!
Ihaninta et itseäs
löydä, et muista!
Tuu tuu ruma-parkaa,
syynraskasta, arkaa!
Soi toisin, ah, kerran
sun vertesi tahti!
Olet loihdittu muoto,
lumokoira ja vahti,
kahlittu ikuisin
pakkovyö-kahlehin
portille Helvetin!

— Tuu tuu Manan hurtta,
sisu ilkeä sulla,
ei hyvä lie vieraan
sun lähelles tulla.
Olit kuitenkin kerran
sa ihminen hellä
ja liidätit vienoa
lemmen purtta!
Nyt syömmes on kellä?

— Hau hau, Manan Halli!
Et rintaasi sairasta
koskea salli,
et silittää selkää.
Kaikk’ yrmyäs pelkää.
Ken olet, ken olit?
Ken päästäisi loihdun
ja heittäisi sieluhus
auringon soihdun?
Tuu tuu tuiretuinen!

Olen itseni ilta,
vain kummitus, aave,
vain himmeä haave,
ah, päiviltä muinen
niin onnellisilta.
Ei sielua mulla,
sen kadotin ma.
Se sulla, se sulla
on tallella,
sydän-ystävä mun.
Ma itseni löydän,
jos löydän ma sun!

MUUTTOLINNUT.

Niityt tummuu, vainiolla vaiti,
alastomia sänki rukiin, kauran.
Rientää kukkaisempain kumpuin puoleen
saatto muuttolintuin lumi-auran,
Siipein havina kuin haave soi,
mieli vaikeroi:

Sinne, sinne, kerallanne kauas,
sinne kukkaisempain kumpuin puoleen!
Sinne, sinne, joss’ on lohdun yrtit,
huojennusta joka tuskaan, huoleen,
lempeämpiin lehtoloihin pois,
kunpa lentää vois!

SYKSY.

Maaemon syksynkypsään äidinhelmaan
niin lasna katsoin syvään, ihaellen
kuin ihanaiseen tauluun, runoelmaan.

Nuoruuden seppelöimään nousi päähän
syysrypäl-viini maljass’ elojuhlan:
kuin häihin syöksyin hävityksen säähän.

Taas huminoivat huilut syksyn tuulen,
mut häihin ei, ah pelkään: hautajaisiin;
sen omaan rintahani tulleeks kuulen.

Kuink’ olin rikas, kun mun kaukaa kaarsit,
yön, kuihtumuksen karkeloiva kuoro,
kuin köyhä nyt, kun sydämeni saarsit!

Veronsa vertyin maksaa elämälle
maaeon parmas. Toist’ on ihmislapsen:
varisee kaikki, mitään ei jää hälle.

SANAJALKA.

Sanajalka, miks sua pelkään,
salasiittiö inha ja kuolemankoura!
Väre kylmä nousevi selkään,
kun lehvies lomitse joiun
yli varjoisan polun.

Et pure, et pistä,
kudot pitsiä helmellistä
ja katveessa korven
päälakeas lauhkeaa kampaat.
Mut juurissa sulla on sakset
ja loukut ja raateluhampaat!
On niinkuin haastaisi mulle,
vuostuhanten takainen muisti:
on alla sun vaippasi päärmeen
vihan sakka ja vihreä myrkky
sen kuningaskäärmeen,
esi-äitimme Eevan mi suisti.

Valituksesi raskahan kuulen.
Sanajalka, sua säälin, ma luulen!
Liet valtias syösty,
jälkeläinen sen jättiläisruohon,
mi kerran juurtui
alkuaikojen hehkuvaan suohon,
yläilmoille suurtui,
kera saurusten julmain
näin hallitsi piiriä maan.

Nyt eksynyt sydänmaan lehtoon
miljoona-vuotisen ehtoon
liet nähnyt sa hämärtäyvän,
elon kaiken pieneksi käyvän.
Myös itse oot orpo ja heikko,
vain vaivaispeikko,
mi koristaa helmoja korven
ikimurheellaan.

PÄIVÄNLASKU.

Jo päivän läikkä painui vuorten taa.
Se sinne palajaa,
miss’ alkaa aamun maa,
tie ilman kotkien
taa yltää pilvien
ja metsän harhasalit aukeaa,
ja minne sielu mun,
yön helmaan vangitun,
ah, ijät kaiket turhaan halajaa!

Maa huoliutuu huntuun illan sään.
Pien’ peippo aran pään
jo verhoo siivellään,
siks kunnes aamun koi
taas yllään karkeloi,
vain ihmislaps jää pitkään ikävään.
Niin sydän verkkaan lyö,
kuin sais jo iki-yö,
kaikk’ ainiaaks jäis alle varjon tään.