HAAVEKELLOT.

DON QUIJOTE.

Ken syntyi urhoks sankar-unelmain,
ei taltu lapseks laumain harmajain.

Kun yllä joukkoin sotahuudot soi,
hän kivettyy, ei myötä mennä voi.

Ei viihdä häntä varma voiton tie:
loputon kaiho kauemmaksi vie.

Kuin outo, orpo täällä kulkee hän
tenhoissa suuren jumal-hämärän.

Hän näyt näkee, joita muut ei nää;
hän muille arvoitukseks, narriks jää.

— Kas, kas ne pilkkaa. Tuolla houreissaan
suur’ don taas nousee satulaan! —

Hän haamun lailla katvehessa kuun
yön tuulta vastaan samoo taisteluun.

Saa ritariksi ruusun kuollehen;
voimansa varisee kuin lehdet sen.

Hän kesken teon myrskyn pauhaavan
laul’ yksinäisen laulaa unelman.

Kuin pilven varjo, läikkä tumman veen
hän soutaa tyhjyydestä tyhjyyteen,

jäljettä rauentuen rantaan maan,
syyskellastuvain kaislain kahinaan.

HUOKAUS.

Taas kukkaset puhkeaa pientaren pieliin,
käet kultaiset kukkuu.
Kuin ennen ne riemua ei tuo mieliin.
Oi, Herra, sun maailmas verehen hukkuu,
sun ihmiskuntasi, kuvasi vaipuu,
oi, Herra, miks lapsesi tahdot syöstä!
Vain kuolevain silmät kiiluvat yöstä
kevätkimmeltävästä.
Miten polttavi tuntoa tuska ja kaipuu
pois alhosta tästä!

Ijäks tuomitut liemmekö syymme vaivaan!
Herra, armahda meitä!
Kuin paasi niin painavi paltehet taivaan.
Me pyysimme painia Jaakopin painin,
näin tähtihin nousta:
jäi taaksemme tuhkaa, jälkeä Kainin.
Maan kansat kulkevat kirojen teitä.
Herra, armahda meitä!
Vanhurskahan vihasi viivytä jousta!

I.N.R.I.

Mua ahdistaa
meri, ilma ja maa,
elo ihmisten,
nimi ihvehinen
”maan kuninkaan”,
jota otsallaan
nään kantavan tuon jumal-syntyisen
ja ristiinnaulitun Vapauden.

Ma polvistun
luo ristisi sun:
”Ole armollinen
maan lapsillen,
ota, Tuskien mies,
pois orjuuden ies!”
Sun opetuslapsesi vartomaan jää
ylösnousemus-aamuas häikäisevää.