XI

Kuka ei tuntisi neiti Jeanettea?

Kun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä
lasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin
katselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka
ovat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät
suu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on
kuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja
sidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi
lähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen
ympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty
alushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti
ja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten
niiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että
kun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin
nostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja
arastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun.

Oo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun
ja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla
varma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin
hotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä.

Rouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja
pitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette
on siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu,
heille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne
riistetään tuon... tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä
se on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta
kodista, — tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova
kuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka
on tullut paikkakunnan kiroukseksi... Vielä lisäksihän se kuuluu
olevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on
yhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan.

Herrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen
tarjoilijaneiti — ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi
pukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli
sydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri
ja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan
kyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen
keimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan
saattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa
valkoiset hampaansa — se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten
häneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi
ilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin
saanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta
tuomatta hänelle lahjaa — hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran
vihitty vaimo.

Hän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi
kulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan.
Hänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut
tulla mitä hyvänsä!

Hän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset,
hiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä
peliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät!
Niissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua
ja syvyyttä... Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen
elämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen
entisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa
muillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon
lupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta.
Kerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut
häntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli
sulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä
koko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen
sydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä
houkutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla
häneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään
tuli entiselleen.

Kun Jeanette pari vuotta oli ollut kaupungin hotellissa, tapahtui,
että alkeiskoulun rehtorin poika, toivorikas ylioppilas, joka
loistavista luonnonlahjoistaan huolimatta ylen kauan oli valmistanut
kandidaattitutkintoaan — sokeasti rakastui Jeanetteen. Hän jätti
lukunsa kokonaan ja vietti päivä- ja yökaudet Jeanetten luona kaupungin
hotellissa. Päälle päätteeksi hän selitti menneensä kihloihin hänen
kanssaan ja uhkasi ampua itsensä, jollei saa naida häntä. Se oli
ilmeinen häväistysjuttu. Kaupungissa ei enää puhuttu muusta kuin
Jeanettesta ja Werneristä. Mutta Wernerin vanhemmat surivat hapsensa
harmaiksi. Vihdoin teki onneton äiti, rehtorska itse, sen hurjan ja
epätoivoisen päätöksen, että menee tuon kirotun naisen luo ja vaatii
häneltä takaisin poikansa.

Hän meni aamulla ja tapasi neiti Jeanetten puettuna kireään,
tulipunaiseen röijyyn, kattamassa aamiaispöytiä. Pää pystyssä,
kasvoissa inho ja loukatun siveyden suuttumus, seisahtui rehtorska
keskelle lattiaa.

— Tekö olette neiti Jeanette? kysyi hän, vaikka hän hyvin tiesi, minkä
näköinen hänen vihamiehensä oli.

Neiti Jeanette kääntyi ja hymyili rakastettavasti.

— Minä.

— Tahtoisin puhutella teitä kahden kesken.

— Olkaa hyvä.

Jeanette johdatti hänet suureen saliin, joka oli tyhjä ja kylmä.
Rehtorska ei istuutunut, vaikka Jeanette herttaisella liikkeellä
osoitti tuolia. He jäivät siis molemmat seisomaan.

— Te olette viekoitellut pauloihinne poikani, puhui rehtorska
syyttäjän ankaruudella, — te olette riistänyt häneltä työinnon ja
turmellut hänen tulevaisuutensa...

— Anteeksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Kuka on arvoisan
rouvan poika...? kysyi Jeanette, vaikka hän varsin hyvin tunsi
rehtorskan.

Rehtorska vaikeni hämmästyksestä.

— Ettekö te tunne minua? kysyi hän vihdoin loukkaantuneena. — Kaikki
tässä kaupungissa tuntevat minut.

— Luulisin, että kaikki tässä kaupungissa tuntevat myöskin minut,
sanoi Jeanette vaatimattoman ystävällisesti hymyillen. Rehtorskan
kasvot kävivät tulipunaisiksi.

— Te olette hävyttömämpi kuin osasin odottaakaan. Te käyttäydytte
niin, että... että minä... niin, minä en saata alentua puhumaan
kanssanne...

— Valitan suuresti...

Rehtorska astui jo ovelle, mutta kääntyi siitä takaisin. Hän oli nyt
lempeämmän näköinen.

— Minä pyydän, että päästätte vapaaksi poikani!

— Minun puolestani on hän vapaa koska hyvänsä.

— Mutta hän käy kuitenkin joka päivä täällä teitä tapaamassa.

— Mitä minä sille taidan?

— Te ette saa ottaa vastaan häntä!

— Silloin emäntäni panee pois minut. Minun täytyy palvella yleisöä...

— Mutta voittehan te toki ystävällisesti kehoittaa häntä menemään pois!

— Mutta eikö rouva itse voi pyytää häntä pysymään kotona?

— Hän ei tottele minua!

— Jaa, virkkoi Jeanette pikkuviisaan vakavasti, — sitten mahtaa olla
jokin vika kasvatuksessa. Mitä hän minua tottelisi, jollei tottele omia
vanhempiaan!

— Te olette hävytön! Mutta auttakaa nyt minua kuitenkin, minä pyydän
teitä, minä rukoilen teitä! Te voitte vaikuttaa häneen, kasvattaa
häntä...

— Ohoh! sanoi Jeanette terävästi ja purskahti nauruun. — Vai pitäisi
minun, tällaisen ihmisen, ruveta kasvattamaan kunnollisten vanhempien
täysikasvuisia poikia...

Rehtorska itki.

— Eikö teillä ole ensinkään sydäntä! Olettehan tekin nainen. Älkää
pilkatko äidin kyyneliä, onhan teillä itsellännekin joskus ollut äiti...

Silloin kävi Jeanette kalpeaksi kuin vaate, hänen kasvonpiirteensä
pingottuivat, silmät säkenöivät ja povi alkoi nousta.

— Ei säälinyt kukaan minun äitiäni, ei säälinyt kukaan minun äitini
lasta eikä hänkään tahdo sääliä ketään. Kaikki minä tänne houkuttelen,
kaikki viettelen, kaikkia kidutan. Teidän poikanne ja miehenne sen
hyvästi ansaitsevat, sillä he juuri maailmaan saattavat sellaisia
naisia kuin minä... Ei, hyvä rouva, en minä rupea teidän poikaanne
kasvattamaan. Mitä työtä teillä itsellänne sitten olisi!

Jeanette rupesi nauramaan ja hänen vihanpurkauksensa haihtui sen
tiensä. Mutta rehtorska oli sellaisessa mielenkuohussa, että hän vain
paineli rintaansa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.

Sen jälkeen ei Wernerin vanhemmilla ollut muuta neuvoa kuin pistää
pojan kouraan matkaraha ja lähettää hänet ulkomaille. Vuoden päästä hän
palasi näennäisesti parantuneena, mutta rupesi taas hyvin pian käymään
kaupungin hotellissa ja vaipui entiseen toimettomuuteensa.

Syystä siis ajattelevat vanhemmat pelkäsivät Jeanettea. Hän oli
vaarallinen.

Hän istui myymäläpöydän ääressä niska kenossa kuin kuningatar. Hänen
takanaan oli korkeita kaappeja, täynnä laseja ja juomatavaroita,
myymäläpöydällä hänen edessään oli kirjavassa posliiniruukussa
paperista tehty palmu, joka puoleksi varjosti häntä, ja edempänä
huoneessa, pienten pöytien ääressä istuivat herrat. Huone oli sakeanaan
savua, Jeanette luki jotakin ranskalaista kirjaa ruotsalaisena
käännöksenä, jonka viskaali oli hänelle tuonut — viskaali oli yleensä
hyvin kiltti, hän toimitti aina kirjoja ja makeisia. Jeanette hallitsi
koko huonetta ja kaikkia noita ihmisiä, jotka nauroivat ja rähisivät.
Hänen käsistään he kaikki saivat mitä saivat. Vähän väliä he häntä
tarvitsevatkin. Tuskin oli pari riviä lukenut, kun jo kello soi, ja
piti nousta. ”Kuules nyt pikku Jeanette, tuo minulle...” kuului silloin
joka taholta ja merkitsevästi hymyillen katselivat häneen kaikki. Hän
hymyili heille takaisin, iski silmää, keikautti päätä. ”Kuinka sinä
olet kaunis tänään!” kuiskasi joku sivumennen ja toinen sanoi hiljaa:
”Etkös antaisi minulle suudelmaa?” Hän oli loukkaantuvinaan ja läksi
paikoilleen paperipalmun taa, mutta kun he tulivat sinne ja oikein
kauniisti pyysivät, niin saivat he kaikki mitä tahtoivat.

Maalaisia Jeanette pelkäsi. Toripäivinä hän karttoi katuja, jottei
näkisi heidän rekiään ja kärryjään ja pieniä hevosiaan, jotka söivät
kauroja pään ympäri köytetystä pussista. Ja kun hänen täytyi astua
heidän ohitseen, meni hän kiireesti, uskaltamatta kiinnittää heihin
silmiään, jottei vain tapaisi tuttuja kasvoja. Markkinapäivinä tekeytyi
hän usein kipeäksi. Kerran oli hän nähnyt veljensä, mutta he eivät
onneksi tunteneet häntä ja hän pakeni heitä kuin tarttuvaa tautia.
Kaksi kertaa oli hänen isänsä tullut kaupungin hotelliin. Toisen kerran
oli Jeanette sattunut kuulemaan, kuinka hänen tuttu äänensä eteisessä
kysyi ”yhtä Hanni-nimistä tyttöä, jonka pitäisi olla palveluksessa
täällä”. Eivät palvelijat oikein tietäneet vastata, ja Jeanette pakeni
huoneeseensa, otti avaimen suulta ja odotti tuskissaan, kunnes näki
isänsä etenevän katua pitkin ja katoavan likeiseen kauppapuotiin.
Kun hän toisen kerran tuli kysymään tytärtään, kertoi hän jo, että
se kuuluu muuttaneen nimensä joksikin toiseksi nimeksi, mutta kyllä
sen pitäisi täällä olla. Jeanette pääsi tälläkin kertaa pakoon, mutta
hänen sydämensä vuoti verta ja hän päätti ensi tilassa hankkia paikan
jostakin kauempaa, sillä tätä hän ei kestä... Viime markkinoilla hänen
vielä oli täytynyt nähdä isänsä.

Hotellista oli tilattu suuret päivälliset, oli sellainen kiire, ettei
kukaan ehtinyt olla kipeänä. Jeanettenkin täytyi lähteä asialle.

Hän kulki ”hevoslassin” syrjää. Ilma oli yhtenä remuna: savikukot
rämisivät, posetiivit vinkuivat, ihmiset nauroivat ja puhuivat.
Miehet astelivat uusissa, korkeissa saappaissa, piiput tai paperossit
hampaissa. Nuoret tytöt tirskuivat, päässä paksu, vaalea villahuivi
tai räikeän kiiltävä silkki. Sillä puolen toria, joka ulottui vanhaan
hautausmaahan asti, huomasi Jeanette miehen, joka piteli hevosta
riimunvarresta ja jonka ympärillä seisoi muita miehiä.

— Sen minä vain sanon, puhui juopuneen ääni, tuntuen merkillisen
tutulta, — että joka tämän hevosen saa, se se vasta hevosen saa! Se
pitää sitten oleman niin hyvä menemään, että kun vaimovainajallenikin
tässä pari vuotta sitten mentiin pappia hakemaan, niin kuudessa tunnissa
juoksi edestakaisin neljättä penikulmaa... Soh, Pikku, soh...!

Miehet sanoivat jotakin vastaan ja rupesivat aukomaan hevosen suuta.

— Enkä minä sitä möisi, enkä minä Pikustani luopuisi, mutta kun ei
enää ole millä elättää... Kun pantiin pois torpasta... Tokko seisot,
saakeli, siinä!

Hevonen oli peitetty loimella ja vaatteen alta erottautuivat luut.
Kaula oli laiha, harja kulunut, alahuuli riipuksissa. Muuttunut oli
mieskin entisestään, käynyt laihemmaksi ja hoippui käydessään. Ei hän
enää ollut sarkavaatteissa eikä korkeissa saappaissa, ja kaulassa oli
paksun villahuivin asemesta ränstynyt kaulus ja kravatti.

Jeanette kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Hän ei muistanut asiaansa,
hän kulki minne jalka vei. Joen partaalle, missä virta vuolaana
kierteli kivien ympäri, hän seisahtui. Eikö lienekin parasta viskautua
tuonne jokeen! Kaikkialla, minne vain katseli, sekä edessäpäin että
takanapäin, oli vastassa häpeää, häpeää, häpeää! Ei missään ulospääsyä,
ei mitään toivoa eikä mahdollisuutta elämänmuutokseen. Kaikkialla vain
häpeää, häpeää ja likaa!

Hän heräsi ajatuksistaan, kun pari miestä räyhäten likeni. Silloin hän
äkkiä muisti asiansa, nousi, läksi ja — palasi entiseen elämäänsä.

Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun Jeanette oli saanut pukeutuneeksi,
ilmoitettiin hänelle, että eräs neiti on täällä häntä hakemassa. Neiti?
Harvoin kysyivät Jeanettea naiset. Kesällä sentään useammin, koska
hänellä oli tuttuja laivatyttöjen joukossa. Ehkä se taas on joku äiti
tai sisko, joka tulee soimaamaan häntä siitä, että hän on vietellyt
jonkun nuoren herran. Jeanette nauroi, katsahti peiliin, järjesti
kiharoitaan, jotka juuri oli järjestänyt, kaasi käsilleen hajuvettä ja
läksi eteiseen, niska kenossa, valmiina antamaan takaisin aika lailla.

— Hanni! huudahti häntä vastaan heleä ääni. — Etkö tunne minua?

Jeanette tunsi paikalla ja hänen sydämensä sävähti.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei täällä mitään ”Hannia” ole,
mutta sitä hän ei saanut sanotuksi. Hän vain katseli oudoksuen,
ravisti päätään ja aikoi vetäytyä pois. Mutta vieras neiti likeni
likenemistään, tarttui häntä molempiin käsiin, jopa kietoi kätensä
hänen ympärilleen.

— Katso nyt silmiin, totta kai sinä minut tunnet! Minähän olen Aino...!

Jeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt
pyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi,
että siitä on niin kauan kun tavattiin.

— Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole
muuttunut — paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin
totuuden nimessä, ja punastui.

Jeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki
joka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi
suonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään.
Hän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut
kuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa,
hän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen
emäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän
hoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja... ja...
sitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja
jonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen.

Jeanette kuuntelee puolella korvalla ja käskee vihdoin sisään. Hän
vie vieraansa ravintolahuoneen läpi ja aikoo ensin pyytää häntä
pianohuoneeseen, mutta päättää sitten valita suuren salin, joka
on kauempana. Huoneet ovat jo siistityt, paksuihin uutimiin ja
oviverhoihin vain on jäänyt ummehtunut, tupakinsekainen haju.

— Ehkä neiti on hyvä ja odottaa vähän, neuvoo Jeanette, noutaa
naulasta avaimen ja avaa oven suureen, kolkkoon huoneeseen, jossa
on kuusi ikkunaa, valkeat uunit kahdessa kulmassa, tuolirivi pitkin
seiniä, suuri, lasihelyillä koristettu kruunu katossa ja perällä lava
esirippuineen.

— Tai ehkä neidin täällä tulee kylmä, kysyy Jeanette.

— Ei minun, minä pidän päällystakin ylläni, mutta ota sinä edes huivi
hartioillesi.

— Kiitos, minä olen niin tottunut.

— Kuule, Hanni, älä sano minua neidiksi. Kutsu Ainoksi. Katso, minä
tahdon nyt olla ystäväsi, sisaresi.

Aino tarttuu Jeanetten käteen ja katselee häntä kasvoihin. Jeanette
vetää pois kätensä, naurahtaa ja alkaa hypistellä sormuksiaan.

— Kuinka sinulla on kauniita sormuksia, sanoo Aino hajamielisesti, yhä
katsellen Jeanetten kasvoja lempeällä, hellällä katseellaan.

— Äh! huudahtaa Jeanette, veri karkaa hänen kasvoilleen, hän kiskoo
sormukset sormistaan ja viskaa ne menemään pitkin avaraa, kiiltävää
lattiaa.

— Hanni! kuiskaa Aino ja sulkee hänet syliinsä. — Jos sinä tietäisit,
kuinka onneton olen ollut sinun tähtesi! Ei minulla ole ollut
rauhaa siitä, kun sinä meiltä pappilasta läksit. Voi Hanni, Hanni,
anna anteeksi! Me teimme sinulle niin hirveän pahasti, sinulle ja
omaisillesi.

Aino painaa kasvot käsiinsä ja itkee hiljaa. Jeanette on suunniltaan.
Tämä on niin odottamatonta, tämä tuo hänen menneen elämänsä hänen
eteensä voimalla, jolla valtava virta kuljettaa pientä lastua.

— Kun minä ajattelen, jatkaa Aino hiljaa, — sinun hävitettyä kotiasi,
kuollutta äitiäsi, isääsi, joka juo, vaariasi, joka viettää viimeisiä
päiviään ruotivaivaisena, pikku siskojasi, jotka kasvavat ilman hoitoa
— ja kun minä ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisin, niin...
Hanni, Hanni, voitko sinä koskaan antaa anteeksi minulle ja meille
kaikille ”sivistyneille”, jotka olemme tehneet sinut niin onnettomaksi?

Aino nostaa häntä kohti itkettyneet kasvonsa, mutta Jeanette tukahuttaa
vielä kerran mielenkuohuansa ja virkkaa, niskojaan viskellen:

— Kuka sen on sanonut, että minä olen onneton?

Mutta tuskin on hän sanat lausunut, kun hän nousee, astuu ulomma
lattialle, painaa kätensä hajasormin otsaansa ja ohimoitaan vasten.
Koko hänen ruumiinsa vapisee ja kurkusta tunkee tukahdutettu korahdus.

— Hanni, puhuttelee Aino, — tule tänne, älä pakene minua. Jos
tietäisit, kuinka harras halu minulla on saada tehdä edes jotakin
iloksesi... Kuule nyt! Sinä jätät tämän paikan ja muutat minun luokseni
asumaan. Minulla on niin soma valkea huone, siniset seinäpaperit,
valkeat, vanhanaikaiset huonekalut...

Jeanette naurahtaa.

— Kyllä se valkeus pian katoaisi, jos minä sinne tulisin. Vereltä
siellä alkaisi löyhkätä...

— Hanni! Älä puhu sillä lailla. Sinä olet hyvä, herttainen ja lämmin.
Se mitä sinä tarkoitat, on kaikki ulkoapäin tullutta, se ei kuulu
sinulle etkä sinä viihdy siinä. Minä hankin sinulle työtä, josta pidät,
sinä olet minun sisareni. Me viihdymme niin hyvin yhdessä. Ja sitten...

— Minä! huudahtaa Jeanette, tällä kertaa todella nauraen, —
tällainen, jota ei kukaan koko kaupungin herrasväestä kehtaisi
tunnustaa tuttavakseen — ja neiti, tyttökoulun opettaja! Kyllä neiti
pian saisi eron virastaan... Ja sitä paitsi: myöhäistä minun on muuttaa
elämääni...

— Sinun, joka olet niin nuori, kaksikymmenvuotias!

— Nuorihan on toinen siinä iässä. Minä, minä olen ikäloppu...

— Hanni, Hanni, älä puhu noin, jos vähänkään välität minusta...!
Tiedätkö, kuka se on se toinen tyttö, joka asuu meillä, paitsi meidän
pikku Herttaamme? No, koetapa arvata!

Hänen kasvonsa ovat äkkiä kirkastuneet ja hän hymyilee veitikkamaisesti
niinkuin lapsi, jolla on salaisuus mielessään.

— Se on sinun siskosi... Arvaapas kuka? Tietysti Liisu, joka oli sinun
lempityttösi. Jos sinä aavistaisit, kuinka se on soma ja herttainen,
ihan sinun näköisesi...! Näetkö, kun ne teidän lapset jäivät niin
hoidotta, niin minä aloin pyytää isää ja äitiä, että ottaisimme edes
yhden pappilaan. Isä ja äiti suostuivat ja nyt Liisu on minun tyttöni
ja minä koulutan häntä... Minä koetan kasvattaa hänestä ihmistä.
Tulethan sinä auttamaan minua?

Jeanette piteli käsiään silmillään ja hänen poskensa hohtivat. Hänen
olisi tehnyt mieli langeta Aino-neidin kaulaan ja siinä itkeä, mutta
hän ei voinut. Sydän vain löi, ohimot sykkivät ja päätä huimasi. Liisu,
Liisu, jota hän oli hoitanut syntymähetkestä asti, jolle hän oli
laulellut, jota hän oli kanniskellut ja rakastanut! Kuinka hänen teki
mieli painaa lapsi syliinsä, lapsi, joka oli äidin näköinen...

— Voi neiti, kuinka te olette hyvä! sai hän vihdoin sanotuksi ja
ojensi Ainolle toisen kätensä.

— Liisu vain odottaa, että sinä tulisit meitä katsomaan.

— Muistaako hän minua?

— Totta kai. Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhuisi sinusta. Hän
näyttää minulle usein, kuinka ”Hanni sirkku hyväili”. Muistatko? Tule,
lähdetään heti!

Hanni otti kädet kasvoiltaan ja hänen silmänsä säteilivät onnesta. Jos
hän todellakin lähtisi! Mutta samassa hän synkkeni ja hänen suunsa
vääntyi, ikään kuin hänen mieltään olisi kääntänyt. Ei, ei, tällaisena
ei hän voi lasta lähestyä... Ja onko se oikeastaan hyvä, että tuo
neiti sitä kouluttaa? Tuleeko siitä sillä herrasneiti? Eikö siitä tule
tuollainen ”tyttö-raukka & siltä väliltä”, niinkuin äiti oli ja hän
itse, Hanni? Eikö olisi ollut parempi antaa sen juoksennella pitkin
katuja ja nähdä huonoa elämää alusta asti? Myöhemmällä on vaikeampi
tottua...

— No, Hanni, kehoitti Aino, — ota päällysvaatteet yllesi. Mennään!
Sinä syöt meillä aamiaista.

— Aamiaista! Herrat, herrathan kohta tulevat aamiaiselle!

Hän sipaisi kädellä otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pyyhkäistä
pois sen, mikä juuri oli tapahtunut. Hän huomasi, että huoneessa oli
kylmä ja että häntä itseäänkin paleli. Hänen kasvoistaan katosi se
ilmeitten vaihtelu, mikä niissä äsken oli ollut ja sijaan tuli sileä
kohteliaisuus ja keinuva, keikaileva ryhti. Neiti Jeanette oli saanut
takaisin mielenmalttinsa. Hän kiitti Ainoa, sanoi, ettei hänellä nyt
ole aikaa, mutta että hän ehkä joskus tulee.

Sitten hän kokoili sormuksensa juhlasalin nurkista, järjesti hiuksensa
ja kulmakarvansa ja pani puuteria kasvoilleen. No niin, nyt niistä
ajatuksista toivottavasti on päässyt joksikin aikaa.

Mutta hän ei päässyt niistä. Häntä alkoi kamalalla voimalla vaivata
halu nähdä pikku sisko, joka on äidin näköinen. Häntä veti ikkunaan
vain siinä toivossa, että Liisu kulkisi ohi. Ja kuitenkin hän
pelokkaana ja vavisten ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän näkisi Liisun.
Etteivät he Aino-neidin kanssa vain lähtisi tänne häntä tapaamaan. Sitä
hän ei laisinkaan siedä, Liisu ei saa astua näiden kynnysten yli!

Hänet täytti raivoisa halu heittää tämä paikka, astua herrojen eteen
juuri silloin, kun huoneet lainehtivat savussa ja juomien höyryssä,
mutta herrat vielä ovat tajussaan — paiskata heidän kasvoilleen mitä
ikinä solvauksia löytää, antaa sormusten ja koreiden hiusneulojen
helistä pitkin nurkkia, rikkoa lasit, läiskäyttää permantoon täydet
pullot, huutaa, kirkua, vaikkapa sytyttää tuleen koko talo. Sitten
lähteä Aino-neidin luo, painaa rintaansa vasten pikku Liisu, itkeä
siinä ja alkaa uutta elämää.

Mutta mihin työhön ryhtyä? Kuka hänelle, tällaiselle, antaisi työtä,
kuka hänet ottaisi seuraansa...? Ei, ei, ei! Ei pääsyä minnekään päin.
Tässä liassa täytyy elää ja tässä kuolla...

Jonkin ajan perästä tuli hänelle taasen vieraita. Jopa niitä nyt
alkoikin käydä! Ja niin aikaisin tulivat, että hän vielä oli sängyssä.
Toki eivät tällä kertaa olleet naisia, vaan miehiä. Jeanette, aavistaen
pahaa, käski sanoa heille, että hän tahtoo nukkua rauhassa, hän on
valvonut koko yön. Mutta miehet eivät menneet pois, vaan istuutuivat
portaille, ottivat eväitä kontistaan ja söivät siinä päivänpaisteessa.
Jeanette kävi levottomaksi. Hän olisi mielellään paennut, mutta he
istuivat portailla, ikään kuin olisivat häntä vartioineet. Vihdoin hän
hiipi ikkunaan heitä katsomaan.

Toinen oli Pimeänpirtin vanha vaari, toista ei hän tuntenut.

Vaarin hiukset ja parta olivat lumivalkeat, vanuneet, ruumis laiha kuin
seipäistä yhdistetty, vaatteet risoina. Toinen oli nuorempi, Jeanette
oli hänet jossakin nähnyt, mutta ei muistanut missä. Molemmat söivät
kuivaa leipää.

Jeanette joutui hätään. Kun pääsisikin pois täältä! Vaari on sellainen,
että hän raivoissaan saattaa tappaa! Ei ollut ollenkaan mahdotonta,
ettei hän aikoinaan olisi tappanut sisartaan... Olisi aikoja sitten
pitänyt muuttaa pois näiltä mailta!... Mitä tehdä, mitä tehdä! Vihdoin
hänen kävi sääli vanhaa miestä, joka kevätauringossa, valuvien
räystäitten alla söi leipäkannikkaansa. Hän heitti huivin hartioilleen
ja läksi portaille, epävarmana ja peloissaan.

Vaari ei karannut hänen päälleen, ei uhannut eikä lausunut moitteen
sanaa. Ainoastaan ojensi oikean kätensä ja katsoi. Hän oli käynyt niin
raihnaaksi ja kuivaksi, että Jeanetten sydämeen koski. Kuinka hän oli
lähtenytkin tälle pitkälle matkalle, hän, joka ei vuosikymmeniin ollut
liikahtanut mihinkään Pimeästäpirtistä!

— Mitä kuuluu? kysyi Jeanette, koettaen peittää mielenliikutustaan.

— Mitäs minulle vanhalle, vastasi vaari, ja kun Jeanette hänen äänensä
kuuli ja näki hänen vanhan katajaisen sauvansa, niin oli kuin hän
olisi joutunut keskelle sydänmaata. Se oli se sama keppi, jota hän
oli käyttänyt Pimeässäpirtissä. Se oli ollut ruuhen perässä, hänen
käydessään järvellä, se oli ollut penkillä verkkoa kutoessa. Kyyneleet
tahtoivat väkisin nousta Jeanetten silmiin.

— Mitäs minusta vanhasta, toisti vaari, — kunhan nuorten kävisi
hyvin. Minä olen jo monta kertaa yrittänyt tänne, johan se monta vuotta
on ollut mielessäni, mutta ne vartioivat minua, kun luulevat hulluksi.
Vihdoin viimeinkin pääsin karkaamaan. Näetkös, Hanni, minun on pitänyt
tulla tuomaan tänne tätä Johannes Salmista. Sinun pitää ruveta hänen
vaimokseen. Hän on kelpo mies ja lupaa ottaa sinut. Puhu nyt itse,
Janne.

Janne otti päästään ison lammasnahkaisen lakin, painoi alas silmänsä,
raapi korvansa taustaa ja alkoi vihdoin:

— Niin, minä kysyn sinulta, Johanna Kallentytär, että tahdotkos
ottaa minut nyt sinun aviomieheksesi rakastaaksesi minua myötä- ja
vastoinkäymisessä?

Jo, jo Jeanette hänet tunsi! Se oli Janne, mörökölli, Kankaanpään
hovinarri! Mutta koko tämä komento tuntui niin hullulta, ettei hän
ymmärtänyt, tekivätkö he hänestä pilaa... vai näkikö hän unta,
vai... Vaari oli vaipunut portaille istumaan, hänen sumeat silmänsä
kiinnittyivät Hanniin niin kiihkeinä kuin hän Hannin huulilta olisi
odottanut kohtalonsa ratkaisua. Janne, tukeva, jäntevä mies, seisoi
Jeanetten edessä vakavana, jäykkänä, silmät hartaasti tähdättyinä hänen
kasvoihinsa, ikään kuin hänen tuomionsa olisi ollut tulossa, niin ikään
Jeanetten huulilta.

— Hän rakastaa sinua, alkoi vaari. — Hän sanoo rakastaneensa sinua jo
silloin, kun kävitte rippikoulua yhdessä. Hän sanoo, että pappilaiset
ja kankaanpääläiset tekivät sinulle väärin. Hän sinut löysi tieltä
sinäkin yönä, kun makasit tainnoksissa Suurenkuusen mäen takana. Sinä
olisit kuollut sinne ilman häntä.

— Jospa olisinkin kuollut! ääntää Jeanette tuskin kuuluvasti.

— Hän, tämä Janne, sinut sitten vei sairashuoneeseen, kun sinä siellä
kestikievarissa olit oikein sairastunut. Ei tämä Janne ole köyhä.
Hänellä on rahoja. Hän vie sinut Amerikkaan ja siellä voitte elää
onnellisina.

Ukko koettaa puhua iloisesti ja houkuttelevasti, mutta ei hän saa
Jeanettea innostumaan. Hän tuijottaa kolkosti eteensä ja on hyvin
kalpea kasvoiltaan.

— Mitäs sanot, Hanni?

— Ei siitä tule mitään, virkkaa Jeanette vihdoin. — Janne on hyvin
ystävällinen, mutta... mutta en minä hänelle voi mennä.

— Aiotko sitten jatkaa tätä tällaista elämää? kysyy vaari ja äänessä
helähtää entisaikojen pelottavaa kalsketta.

Jeanette aikoi ensin vastata, että hän kyllä heittää tämän paikan ja
että Aino-neiti toimittaa hänelle toisen, mutta sitten hän muisti, että
se kysymys oli jäänyt kokonaan ratkaisematta. Hänen puheensa vaarin
kanssa keskeytyi sentään samassa, sillä hotellin rouva tuli huutamaan
Jeanettea ja kuullessaan, että ukko oli sukulainen, käski viedä hänet
tuvan puolelle ja toimittaa hänelle kahvia.

Jeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja
erosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän
oli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä
ravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut
Aino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari.
Ukko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva
väri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei
sittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut...

Oli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat
jo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena
taivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse.

— Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes
toivottanut hyvää iltaa.

— Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita...
Ehkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti.

— Minun pitää puhua sinulle.

Vanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli
jäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja
pahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan.
Jeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät
täällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta
vaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin
ikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän
jotakin esinettä risaisen takkinsa alla.

Jeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään
tupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta
lasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei
hän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen
kuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa
valitella vahinkoa, kun ukko virkkoi:

— Hanni!

Hänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti.

— Tyttö, sinun täytyy kuolla!

Jeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti.

— Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa
suloa: — mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla!
Luuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan
heitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne...

— Pidin, pidin, pääsee vaarilta...

— No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn... Päästäkää irti,
vaari-kulta...!

— Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron
sinulle!

Jeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi
hiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan
rukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun
vaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi
tehdä toisenkin... Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin
ei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä,
nyyhkyttää ja kuiskata...

— Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin
Hannin ranteen ympäri. — Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin.
että sinä ja patruuna olitte olleet yksissä... Niin äitisi tuli kovin
kipeäksi... Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi
syntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän
käski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja...

Vaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo
liikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä.

— Sanoi minulle, jatkaa vaari, — että minä pelastaisin sinut. Ja
sanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi.

Jeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin
pelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat
viettivät Pimeässäpirtissä... Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät
kokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi
valua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan
pieleen.

— Kerran pääsin minä pakenemaan maantielle, puhuu vaari, langeten
polvilleen lattialle ja kuiskaten Hannin korvan juureen, — kun näin
patruunan ja hänen jahtiherrojensa tulevan. Silloin minä asetuin
keskelle tietä ja huusin kovalla äänellä, että ”se on sinun lapsesi,
jonka sinä Kankaanpään entisen kasvattimamsselin kanssa teit, se
Hanni!...” Sanoivat kalpeaksi käyneen. Ja vaikka se sanoi minua
hulluksi ja puhettani valheeksi, niin kyllä se sen omakseen tunnusti,
sillä nyt ei sillä ole rauhaa yöllä eikä päivällä. Se elää kuin
helvetissä ja juo kuin viimeistä päivää. Eikä sen lähelle enää saa
tulla kukaan ihminen, kaikkia se lyö... Hanni-lapseni, alkaa hän
hetkisen perästä hellästi ja pehmeästi, — rukoillaan nyt yhdessä ja
sitten...

Hän liittää Hannin kädet ristiin ja rukoilee:

— Armollinen Jumala, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän
syntimme, pese meidän sielumme puhtaiksi, älä lue meidän pahoja
tekojamme. Monella muotoa me olemme rikkoneet, mutta armollinen Jumala,
anna meille anteeksi sinun suuren rakkautesi ja laupeutesi takia...

Hanni avaa silmänsä ja tähtää ne kuun loistavaa puoliskoa kohti. Hänen
katseensa on harhaileva ja kiiltävä, ikään kuin se jo liitelisi muilla
mailla. Hänen otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita ja kädet ovat
märkinä.

Äkkiä hän kaikella voimallaan yrittää pystyyn, mutta vaari painaa hänet
permantoon.

— Minä tahdoin sinua armahtaa, mutta koska tämän tiedät, niin
ymmärräthän, Hanni, kuiskaa vaari, — ettei sinun enää käy eläminen.
Ole hiljaa nyt, onneton lapsi, niin luen sinulle vielä isämeidän
rukouksen.

Tytön ruumis vapisee ja säpsähtelee hänen käsiensä alla. Hän näyttää
tahtovan jotakin sanoa, mutta ilmoille ei tule kuin epämääräisiä ääniä.
Yhä väkevämmin painaa ukko häntä maata kohti. Äkkiä pääsee häneltä
pieni parahdus ja pää kolahtaa lattiaan. Samassa upottaa ukko vanhan,
vastahiotun puukkonsa siihen kohtaan, missä sydän lyö ja vapisee...

Jumalan kiitos, että se kävi niin hyvästi, ettei kukaan tullut
keskeyttämään ja että lapsi kuoli niin helposti. Vaaria väsytti.
Tuntuisi hyvältä oikaista siihen Hannin viereen. Mieli on sentään kevyt
ja rauhallinen, sillä onhan lapsi-raukka nyt pelastettu. Nyt on vielä
Holtti jäljellä. Kunhan eivät voimat loppuisi kesken ja kunhan eivät
ottaisi kiinni ennen aikojaan. No, ei ole pelkoa, tottapahan Jumala
aseestaan huolen pitää...

Kuu paistaa heleästi. Pikku Hannin posket valkenevat valkenemistaan ja
hänen verensä kierii mustana virtana pitkin permantoa... Niin se oli
kuin enkeli ennen, kun se Pimeänpirtin penkillä istui ja katseli kuuta
ja piirteli pienillä hyppysillään ilmaan kuvia jäätähtien mukaan, jotka
kimmeltelivät ruuduilla. Ja siinä lauloi:

”Ah, mikä taitaapi olla mun
kauniimpi katsella
kuin tähdet ja tuo kirkas kuu
ylhäällä taivaalla.”

Vaari oikaisee hänet suoraksi, järjestää hänen helmansa ja asettaa
kädet pitkin kylkiä. Vasen käsivarsi käy veriseksi. Vielä viimeisen
kerran katselee vaari pikku Hannia ja lukee hiljaa Herran siunauksen.

Sitten hän jättää Hannin kuunvaloon ja hoippuu ulos huoneesta.