V

Soutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet
ennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan
huolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi
ollut hyvä päivä aumata.

Kylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat
ammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule.

Vaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon
kalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen
edessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy... Koirat vinkuvat ja
karkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet...
Vaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä
on haassa.

— No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä
ylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu
herrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan...

Kallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy
olla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi
kuumana, että saavat heti kun nousevat.

— Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi.

— No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. — Mutta ei
tee mieli lähteä maantiellekään.

— Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena,
itkunsekaista kiukkuaan hilliten.

— Älä helkkarissa! vastaa Kalle. — Ei ole mitään sanottu.

— Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla...

Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat.
Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään.
Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä
aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.

Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun
tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että... Pois tästä on meneminen,
jättäminen kaikki tyynni... Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita
miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.

— Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa
koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä,
minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.

Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla,
että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!

Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo
aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.

— Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. —
Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa...

— No mitä sitten. Sopii akan pestä.

— Johan se pesi... Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi
päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän
sekaisin päästään.

Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:

— Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?

— Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime
aikoina...

Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa
pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.

Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg
menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa — se hieno
mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti Åkerfelt
liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg
kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä,
ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja
peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja
lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin
polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät
erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan,
hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä... Mutta eihän tässä nyt
ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.

Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä
veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja,
paperossinpäitä, sylkeä... Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei
halkeaisi!

Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä
tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä
metsästysmaita.

Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu
on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi
peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun,
jotta syksyisin saisi oleskella täällä.

Jänis oli todella hyvin paistettu — Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy
täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat
herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin
kapellimestari.

— Mutta missä Berg on? Ho-op!

— Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht’aikaa.

— Hän piirustaa rannalla.

— Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon.

— Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. — Kirjoitin vain pari sanaa
muistikirjaani.

— Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet?

— Mutta kun ei se ole totta!

— Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa.

— Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita.

— Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta.

— Toinen ryyppy, veikkoset!

Wahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja
alkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi
vaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys.
Herratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan.

Otto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin
luuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo
pörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä
keltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista.

— Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. —
Nouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka...

Kaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole
saanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta.

— Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän
ymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon
vaikutuksen.

— Kirous, jatkaa äijä, — kirous lepää raskaana...

Patruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään,
mutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle
paikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa
häntä pois.

— Kyllä minä lähden, puhelee äijä, — mutta rangaistus kohtaa
sinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli.
Sairasvuodetta ei sinun pidä saaman...

Ääneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna:

— Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on
välttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg,
nousepa nyt johtamaan.

— Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen
huokauksena. — Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies...

— Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, — tarkoitan: oikein
kaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään.

— Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta
Joonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan...

— Niniveä vastaan, tarkoitat.

— No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa.

Wahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti
loppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei
ymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä
lasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin.

Kalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen
isänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä
se ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei
suvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi.

— Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna.

Kalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen.

— Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, — olisi se sinne jo muuten
toimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään...

— Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan.

— Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. — Eihän se täältä
Pimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä
pysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin
nytkin tuonne saunaan.

Ääneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän
kyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se
siihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä
yrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta
Kalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi
se on kuin poika ikinä on ollut.

Otto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen
on niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen
ja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita,
toiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä
ja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä... No, entä sitten. Viis
hän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä
kiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi.
Eilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt... Pois näitten ihmisten
täytyy joutua täältä. ”Kasvatit” eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen
ohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin
metsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes
sitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja
ja metsästelee mielin määrin.

Patruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti
Kalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa
hänen ajatuksensa ja virkkaa:

— Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä
milloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat
omistajat ole tunteneet. ”Hyvyys” eli oikeammin sanoen leväperäisyys on
aina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana.

— Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla,
hermostuneella äänellä.

— Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo,
jota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain
torpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee
olevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä... Se on kyllä
hullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi
kasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä
päinvastoin.

— Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni!

— Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa
hänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin
se on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan.

Otto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös,
suunnatakseen askeleensa suoraan tupaan.

— No sinä mies, näytä nyt se kontrahti!

— Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään
vanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan
epäilevän katseen. — Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta
samana kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha
patruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta.

Tätä puhetta ei patruuna enää siedä.

— Helvetti, kirkaisee hän. — Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse!
Jos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla.
Minä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt
täällä herra eikä mikään ”vanha patruuna”.

— Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. — Minä
vain...

— Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. — Loppu tästä täytyy
tulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä.

Patruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla
istuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten
”adjö” ja ”tack” sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti,
että naisille sanotaan ”hyvästi kultaseni” ja miehille ”hyvästi
perkele”.

— Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg.

— Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan.

— Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. — Koirat ajavat
väsyksiin.

Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on
pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä
odottaa herroja.

Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti
kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä.
Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin...

Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut,
nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä
olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä
sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle... Joko
muistat...! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni... Vieläkö tekee
mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät
pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen... Vieläkö tekee mielesi tulla
tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!... Ja Lienan
tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin
katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin...

Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä
tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.

— Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan
ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen
ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja
pistää Lienan kouraan hopearahan.

— Mitä tämä oikein merkitsee?

— Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että
osaat, mitä sinulle opetimme.

Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies,
se varmaan tahtoo auttaa häntä.

— Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille
ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. — Kun minun
kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä
tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että
hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin
ylössanoman...

Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen
sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.

— En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. —
Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt
rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin
ei minulla koskaan olisi levon aikaa.

— Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin... Jos te
satutte olemaan lakimiehiä...

— Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan...

— Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle
kyyristyen nöyrempään asentoon.

— Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!

Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa
ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee
ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:

— Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka?
Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo
tarvitsee sisäpiikaa...

Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan.
Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee
toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.

— Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo
kappaleen matkan päässä.

— Täss’ on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta
kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.

Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen,
kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku
kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.

— Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.

Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä
kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.

— Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta
pitkin hakaa kohti, — se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!

Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala.

Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria
päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää... Voi, voi, voi, jo
tästä nyt tuli miero eteen!

Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua
rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan
se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen,
jo tulee tuomio... Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen.
Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari
tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee
hänen kurkustaan kysymys:

— Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella
jalalla?

Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa
loukkaantuneena:

— Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt?

— Sen itse tiedät... Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa?

— En minä ottanut...

— Mitä se sanoi...? Vastaa!

— Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti.

Vaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi
lyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä
hänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa...

Vaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin
piirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen.

Hanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut...?
Paratiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt
täällä...?

Vaari itki... Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt
silloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää?

Hanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla,
puista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa
metsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa
ääneensä.

Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen
ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän
pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että
jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja
penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.

Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen
pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema...!

Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis
vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.

Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei
enää saa rauhaa missään.

Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan
veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten
kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän
korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja
koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta.
Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui
ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se
vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi... Ja taas alkaa itku
ja valitus.

— Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. — Minä menen vanhan patruunan
puheille, minä käyn kaikki oikeudet.

— Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet
tylsinä.

— Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.