7.

Isää Katinka näki oikeastaan harvoin. Isä oli alituisesti poissa kotoa
tai istui työhuoneeseensa sulkeutuneena. Katinkalla oli jo varhain
vaistomainen tunto siitä, että isässä ja hänen suhteessaan muihin,
ulkopuolella oleviin ihmisiin, oli jotain erikoista. Oli olemassa
laji ihmisiä, jotka eivät olleet yksinomaan itsensä eivätkä perheensä
omia, vaan joihin suurella ja hyvin epämääräisellä kansa-nimisellä
ihmisyhtymällä oli eittämätön omistusoikeus. Niitä olivat olleet nuo
kolme, neljä parratonta ja parrakasta kipsiukkelia isän työhuoneen
kirjakaappien päällä. Ja samaan ihmisluokkaan kuului isäkin. Katinka
kuuli äidin alituisesti sanovan, että isä teki työtä kansan hyväksi.
Katinkalla oli hyvin hämärä käsitys siitä, mitä kansa oikeastaan oli:
hän ajatteli etupäässä vossikoita, rantajätkiä, Anttipohvin lapsia
tai sitten Hovin alustalaisia ja Ahokkaan kyläläisiä. Kävi ilmi, että
kansa yksitellen ajateltuna useimmiten merkitsi repaleisia, likaisia
ja raskasta työtä tekeviä olentoja, mutta kokonaisuudessaan oli jotain
erinomaisen korkeaa, ylevää ja juhlallista.

Kaikki isän oleskelut poissa kotoa, kokoukset, esitelmät, puheet ja
kirjoittelemiset, — ne olivat työtä kansan hyväksi.

Joskus, ehkä kerran, pari vuodessa, isä pukeutui univormuun. Sitä
säilytettiin erikoisessa kaapissa, raidin sisällä, kauluksen ja hihojen
kultaompeleet hienoon silkkipaperiin käärittyinä. Katinka ei aluksi
voinut ymmärtää, että isälläkin oli univormu. Univormuhan sai olla vain
setä Kolja Wrenskyllä. Isän univormu oli hienointa sinistä verkaa, mikä
hiveli kättä; hän oli siinä, miekka vyöllä, vielä pitemmän näköinen
kuin tavallisesti, ja hänen rabelainen kurjenkaulansa, kultaompeleisen
kauluksen puristuksessa, kannatti päätä, joka aina oli hieman
kallellaan toiselle sivulle, kuten kaikkien Rabein.

Se oli juhla-isä, se, joka ei ollut Katinkan eikä äidin eikä veljien
oma, vaan kansan.

Katinkan oma oli sensijaan se isä, jonka hän, silmät ummistaessa,
parhaiten muisti aamuisessa asenteessa: kumartumassa pesumaljan ylitse,
kasvojaan hangaten. Tässä isässä ei ollut mitään juhlallista, hänellä
oli vain paita ja housut yllä, hän roiskutteli vettä ympärilleen,
saippuoi korvansa, parta ja kulmakarvat märkinä, ja kasvot punoittaen
kylmästä vedestä. Hän räpytteli lyhytnäköisiä silmiään, joihin oli
pirskahtanut saippuaa, ja ripset olivat täynnä vettä ja yhteen
liimaantuneet. Tämä isä oli veitikkamainen ja vallaton kuin poika,
hän lennätteli saippuavaahtoa Katinkan päälle, otti vettä suuhunsa ja
purskutteli sitä kuin suihkua: hän oli muka valaskala!

Tämä isä se myös osasi kukkua kuin käki, niin että kesäisin kukkui
käet metsästä puutarhan suureen kuuseen ja siinä niitä sitten
kukutteli, itse puun alla penkillä, käki puun latvassa, — kuin mitäkin
kaksinlaulua! Ja hän oli ollut peloittaa kuolemansairaaksi vanha neitsy
Caireniuksen, kukkumalla kerran huhtikuun iltana hänen asuntonsa
pihalla, niin että neitsy seuraavana aamuna tuttavilleen huokaili jo
kuolinhetkensä lähestyvän, kun käet huhtikuussa kukkuvat!

Tämä isä se myös joka syksy kävi metsällä Pontun ja Dianan kanssa ja
palasi monipäiväisen retken jälkeen laukku täynnä verisiä jäniksiä tai
teeriä, jotka heitti keittiön pöydälle. Äiti silloin aina kalpeni,
ikäänkuin häntä äkkiä olisi kuvottanut. Hän seisoi ja tuijotti
pöytään, murtuneita silmiä, hyytynyttä, mustanpuhuvaa verta, lintujen
yhteensidottuja, nahkeita jalkoja, hän kärsi, olisi luullut hänen
siihen paikkaan pyörtyvän. Hän ei sietänyt nähdä verta.

Katinkan mielipaikkoja oli isän työhuone. Hän pääsi sinne tosin
vain, kun isä ei tehnyt työtä, vaan sohvalla istuen pani kahdella
korttipakalla pasianssia, tuntikausia. Isän oli tapana panna kahta
lajia, suurta laskupasianssia ja yhtätoista. Toinen onnistui aina,
mutta kesti kauan, toinen tuskin milloinkaan. Isä oli ottanut pois
silmälasinsa kirkkaan ruskeilta, lyhytnäköisiltä silmiltään; hän oli
hajamielinen, mietti omia ajatuksiaan eikä kuullut Katinkan kysymyksiä.
Mutta Katinka kykki sohvan nurkassa, hän katseli näitä kuninkaita ja
kuningattaria, joilla oli kullakin kaksi päätä ja neljä kättä, mutta
vain yksi vatsa eikä yhtään jalkaa!

Isän työhuoneen seinällä riippui äitivainajan kuva. Oli nimittäin
olemassa paitsi äitiä vielä äitivainajakin. Äitivainaja oli ollut
aikoinaan isän vaimo, aivankuin nyt vuorostaan äiti. Hän oli kuvassa
nuori, suu iso ja pehmeä, silmät rakastavat, hellät, pää raskaan tukan
painosta nuokuksissa. Katinka käsitti, että äitivainaja oli ollut hyvin
kaunis, äitiä monta vertaa kauniimpi. Hän oli ollut niin pieni, että
oli mahtunut kulkemaan isän ojennetun käsivarren alitse. Katinkan oli
ikäänkuin mahdotonta antaa äitivainajalle oikeata asemaa talossa. Hän
oli eroamattomasti siihen kuuluva, hän oli ennen ollut äidin sijalla,
oli Katinkan isojen veljien äiti. Mutta kuitenkaan ei hänellä ollut
mitään tekemistä tässä talossa. Ei ollut hänellä enää huonetta eikä
sänkyä. Hänen korunsa, hänen hiusketjunsa, sormuksensa ja korallinsa
oli lukittu isoon punaiseen rasiaan. Hän itse oli hautuumaalla
riippujalavan alla. Katinkalla ei ollut häneen mitään suhdetta.

Niin tuli talvi, jolloin isä oli yksinomaan kotona, ei mennyt
kokouksiin, ei puheita pitämään eikä tehnyt työtä kansan hyväksi. Se
oli merkillinen ja murheellinen talvi. Isä ei pitkiin aikoihin tehnyt
ylipäänsä mitään, sillä työksi ei toki käynyt sanominen sitä, että hän
silloin tällöin otti jonkun kirjan hyllyltään, selaili ja pani taas
tuskastuneen näköisenä pois. Pasianssia hän pani nyt iltakaudet, yhä
vain samaa kahta lajia. Kuitenkaan hän ei näköjään ollut sairas, vaikka
hän nousi myöhään ja iltaisin käveli salissa menemättä nukkumaan. Mutta
hän oli perin ärtyinen, kaikkia muita paitsi Katinkaa kohtaan, eikä
kestänyt kuulla vähintäkään melua; hän hyppäsi kohoksi ja raivostui,
jos Anni sattui pudottamaan puusylyksen lattialle, ja ovikello täytyi
hänen tähtensä kietoa puuvillaan.

Katinkaankin tarttui talossa vallitseva painostus. Hän istui isän
työhuoneen nurkassa, — isä nukkui ja usein söikin nyt siellä, — ja
katseli isää, tapansa mukaan tutkivasti: hän ei voinut käsittää, että
isä oli sairas. Isähän söi ja joi, oli ylhäällä, kävi kävelemässä ja
oli hyvä Katinkalle.

Isän ruskeat silmät, jotka olivat tottuneet silmälaseihin, näyttivät
ilman niitä unisilta ja punoittavilta. Kun isä ei luullut kenenkään
huomaavan, oli niissä äärimmäisen raukea ja kyllääntynyt ilme.
Pasianssiakin isä näytti panevan aivan koneellisesti. Hän lakaisi
kortit kokoon toisella kädellään ja sekoitti niitä tarpeettoman kauan.
Jokin raskas ja tuskallinen ajatus nähtävästi hautui hänen aivoissaan.

Kuitenkaan Katinka ei pelännyt isää. Isä oli päinvastoin tänä talvena
Katinkaa kohtaan aivan erikoisen hyvä ja lempeä. Niin, hän näytti
suorastaan hakevan Katinkan seuraa ja hylkivän aikuisia. Kun he yhdessä
Katinkan kanssa kulkivat kadulla, ja isä kaukaa näki jonkun tutun
sedän tulevan, niin hän kiireesti tarttui Katinkaa kädestä ja kääntyi
toisaalle.

He hakivat kävelyretkillään kaikkein hiljaisimmat ja yksinäisimmät
kadut. He tekivät retkiä hautuumaalle, he kiersivät satamaa ja
rantakatuja. He hakivat äitivainajan haudan ja pikku Blomien seitsemän
kiveä. Haudat olivat vielä täynnä luomatonta lunta, ja he kahlasivat
lumessa päästäkseen rautaristikkojen luo. Mutta uudelle hautuumaalle
mennessä he kerran pysähtyivät sammaltuneen kiven eteen, joka oli
ulkopuolella hautuumaan rajamuuria ja nähtävästi hoidoton, koska se oli
pahasti kallistunut. Siinä ei ollut nimeä eikä vuosilukua, ainoastaan
kulunut kirjoitus, jonka isä sanoi olevan latinaa. Isä käänsi sen
itselleen ja Katinkalle, ja se kuului näin:

”Jumalat ovat salanneet ihmiseltä, kuinka suloista kuolema on, että he
elää jaksaisivat!”

Ei muuta. Isän kasvoilla asusti tuska, ja hänen kätensä oli kostea
ja hikinen. He menivät pois, ja Katinka piteli isää lujasti kädestä,
hän oli taluttavinaan isää. He eivät koskaan enää palanneet tälle
yksinäiselle haudalle.

Toisen kerran he joutuivat rantakallioille; satama heidän sivullaan oli
täynnä jäätyneitä laivoja. Jää oli harmaata ja likaista. Isä pysähtyi
ja alkoi tuijottaa jäiselle ulapalle, hänen silmiinsä syttyi ikävöivä
siinto, hän ikäänkuin kokonaan unohti Katinkan. Katinka odotti, isä yhä
vain tuijotti. Katinkaa alkoi oudosti peloittaa, hän alkoi nykiä isää
käsipuolesta. ”Isä, mitä sinä katsot, — isä?” — ”Railoa, avovettä,
— tuolla kaukana”, vastasi isä. Ja todella, saarien ja karien takana
siinti tummansininen juova, — se oli avovesi. Kun se kerran ulottuisi
rantaan asti, olisi kevät.

He eivät enää puhuneet sanaakaan, vaan katsoivat molemmat. Kevät,
avovesi, vapautus... He menivät yhtä äänettöminä kotiin, välttäen
vilkasliikkeisiä katuja, syrjäisten kaupunginosien halki, missä
vastaantulijat olivat vain työläisiä ja lapsia.

Mutta eräänä päivänä tuotiin isän huoneeseen kaikenlaisia perin
hupaisia vehkeitä, jommoisia Katinka ei vielä koskaan ollut nähnyt,
teräviä veitsiä, ruuveja ja puutelineitä, kirjavia papereita ja
nahkaa. Isän koko huone muuttui kuin työverstaaksi. Isä heitti nyt
päämäärättömät kävelynsä ja päättymättömät pasianssinsa ja alkoi
sitoa kirjoja. Hän nitoi nuoralla lehdet yhteen, leikkasi pahvia ja
liisteröi. Katinka asusti tästä lähtien tykkänään isän huoneessa,
jossa nyt oli miellyttävä nahan ja kuuman liisterin haju. Hänkin sitoi
kirjoja, kuten isä, parin tuuman mittaisia. Isä oli entistä iloisempi,
hän viheltelikin joskus ja puhalsi metsästystorveensa, jolloin koirat
keittiössä alkoivat hullunkurisesti huppelehtia ja pyrkiä ulos.

Ja niin tuli vähitellen uudelleen aika, jolloin isä taas taisi
kirjoittaa kirjoja eikä niitä vain sitoa.

Eräänä kevättalvena oli kaupunkiin saapunut muuan hyvin kuuluisa
mies, suuri ja iso kaikin puolin, sekä ruumiillisilta että muilta
mittasuhteiltaan. Katinka, äidin kanssa keskikaupungilla ollessaan,
näki hänen seisovan hotellin parvekkeella, jonne hän oli astunut
kiittääkseen tervehdykselle saapuvia ylioppilaita. Hän kuului siis
myös tuohon ihailtavaan ja suitsutettavaan ihmisluokkaan. Katinkan
lapsenkatse mittasi yhdessä tuokiossa tämän ilmestyksen mahtavuuden,
jossa kaikki, pystytukasta alkaen pyrki ylöspäin, kuten hänen
kotimaansa tunturit, ja joka seisoi parvekkeella, turkki avoinna
raa’assa kevätilmassa ja paljain päin. Kotona Katinka kuuli isän
ja äidin teettelevän menoa tämän ison ja kuulun miehen puhetta
kuuntelemaan. Katinka oli tottunut siihen, että isä oli iltasin poissa,
siinä ei ollut mitään tavatonta, hän pani sinä iltana aikaisin maata ja
oli juuri nukkumaisillaan, kun tapahtui jotain merkillistä.

Isä tuli yht’äkkiä yksin kotiin, ilman äitiä, aivan silminnähtävästi
kiihdyksissä. Hän kulki läpi kaikkien huoneitten riisumatta
päällysvaatteitaan. Vihdoin hän tuli keittiön viereiseen kapeaan
huoneeseen, missä Katinka makasi, sanoi pariin kertaan ”— A — ah, —
a — ah”, huomasi sitten Katinkan ja suuteli häntä. Hänen silmissään
oli ihmeellinen säteily ja kiihko, ne loistivat, iskivät kipinöitä.
Katinka katseli häntä ihmetellen.

Isä riisui päällystakkinsa ja joi vettä, suuret määrät. ”Loppuiko
puhe?” kysyi Katinka. ”Ei vielä”, vastasi isä, silmissä yhä sama loiste.

”Eikö äiti tullut?”, kysyi Katinka.

Samalla kävi etehisen ovi, nähtävästi tuli äiti. Isän kasvoissa
tapahtui samassa tuokiossa muutos, ne kovettuivat, valmiina
vastarintaan. Äiti tuli sisään, huojuvaa käyntiänsä, hän ei sanonut
muuta kuin hyvin hiljaisesti: ”Voi, Wilhelm, — voi, Wilhelm!” Mutta
isä, ikäänkuin olisi vain sitä odottanut, ponnahti heti pystyyn ja
huusi, silmät säihkyen:

”Olisiko minun sitten pitänyt vaieta? Mitä? Ja antaa hänen häväistä
rauhassa. Ei koskaan. Go ahead, — päistikkaa, — se on minun luontoni,
Maria.”

Äiti alkoi itkeä. He olivat poistuneet toiseen huoneeseen, mutta
Katinka kuuli joka sanan vuoteeseensa, sillä isä ei kiivauksissaan
koskaan malttanut hillitä ääntään; lapset, palvelijat, naapurit, kaikki
saivat aina olla hänen mielenpurkauksiensa todistajina. Katinka makasi
jännittyneenä, ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta pitäen sentään jo
ennalta isän puolta, hyväksyen hänen tekonsa, mikä se lie ollutkin. Hän
ihaili tällä hetkellä isää, rakasti häntä rajattomasti.

”Minä olisin tahtonut vajota maan alle, — en tiedä, miten kestin
loppuun saakka. Kaikki katselivat minua, kun jäin siihen yksin
paikoilleni, ja sinä menit.”

Nyt vastasi isä, jo paljon leppoisammin:

”Maria, enhän voinut ajatella sinua sinä hetkenä. En ajatellut
ylipäänsä mitään, toimin vain. Veri syöksyi päähäni, kun kuulin nuo
sanat, minun täytyi. Sinä tietysti et kelpaa tällaisiin.”

”Ja mitä tästä tulee”, itki äiti.

”Ei mitään. Mitäpä siitä tulisi. Pikku ottelu lehdissä, mahdollisesti.
Mutta minä olen merkinnyt kantani, puolustanut sitä, mitä pidän
oikeana.”

Seuraavana aamuna Katinka sai kuulla koko tapauksen. Kuuluisa, iso mies
oli koko mahtavien keuhkojensa voimalla huutanut: alas papit! — ja
silloin oli isä silmänräpäyksessä kimmahtanut pystyyn ja poistunut läpi
täpötäyden salin.

Eikä isä kuitenkaan ollut itse pappi.

Päistikkaa, sanoi isä. Niin oli isä. Sellainen, juuri sellainen oli
isä... Äiti sensijaan oli varova, kammoi pahennusta, tahtoi olla kuten
muut. Mutta Katinka, hän tunsi sisimmässään, — hän, myöskin hän, voisi
mennä, niinkuin isä, suin päin, päistikkaa, läpi seinän tai kylmän,
vihamielisen ihmismuurin.