11.

Päivä oli tänään päättymättömän pitkä. Grosspapa siirtyi toiselta
sälesohvalta toiselle, aina auringon mukaan, istui, torkahteli, veti
savuja havannastaan.

Katinka mittasi raivoissaan ruohopyöriön tien, — sitä oli tasan sata
askelta.

Ennen päivällistä he kitkivät hernelavansa. Tämä oli Mummulin uusin
kasvatusopillinen keksintö, talven kuluessa hän oli tullut vakuutetuksi
ruumiillisen työn tärkeydestä. Hänen lastenlastensa oli kitkettävä
tunti päivässä.

Mitään pelastusta ei ollut. Aurinko paahtoi suoraan selkään. Etäämpänä
painautui Sofia Ivanovna mansikkamaahan. Sofia Ivanovna Biller oli
jokin hyvin etäinen sukulainen ja marjoille perso.

”Sofia Ivanovna”, kuului Mummulin ääni yläparvekkeelta, ”joko taas
olette mansikoissa?”

Sofia Ivanovna yritti kyyristäytyä yhä syvemmä pensaitten suojaan.
Katinka, Lenzy ja Mirka kertoivat toisilleen päätäpyörryttäviä
ryövärikertomuksia, vuoronperään, lieventääkseen kohtaloaan.

Vihdoin alkoi Kuninkaan ruokakello läpätä: ”käy vellille, — käy
vellille!”

Päivällinen syödään alasalissa, — kaikki ovat pukeutuneet uudelleen.
Grosspapa on vaihtanut aamunuttunsa pitkään, mustaan takkiin. Hänen
edessään pöydässä on pari viinipulloa; hänen lautasliinansa on
kiinnitetty kaulaan ruusunpunaisella helmiketjulla, jossa on hopeiset
hakaset.

Pöydän yläpäässä käy keskustelu saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi.
Mummuli vaihtaa yhtä suurella keveydellä kieltä kuin lautasia.
Alapäässä sensijaan vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Ruokaa on niukalta. Mummuli on kerta kaikkiaan selittänyt, että
paljosta syönnistä käy typeräksi. Varsinkin lasten on oltava
vähäruokaisia.

Katinka katselee varkain Sofia Ivanovnaa. Hänen nenänpäänsä on täynnä
pienenpieniä reikiä kuin neulatyyny.

Pesun Ripaksen pojat, jotka eivät myöskään saa pöydässä kyllikseen
syödä, pistävät kurkkuja ja makkaroita puserojensa vyötäisiin. Ja
suolaa heillä on aina taskussa.

Kun jo tulisi ilta!

Päivällinen on päättynyt. Vaelletaan hanhenmarssissa pöydän yläpäähän
kiittämään Mummulia, suudellaan kädelle, jolloin Mummuli kiusoittavalla
tavalla vuorostaan suudella kurluttaa niskaan.

Iltapäivällä Mummuli lähti ajamaan pikku kaleskoilla Possulin hoviin
täti Agnes Wrenskyn kanssa.

Lenzy, Mirka ja Katinka yhä maleksivat. He päätyivät etehisen ikkunalle
suurta saksalaista kuvakirjaa katselemaan. Heidän hajalliset hiuksensa
sekaantuivat toisiinsa kuin kolme eri viljalyhdettä. He kykkivät
yläkerran portailla, jalat alleen vedettyinä.

Kolme silmäparia, harmaat, mustansiniset ja ruskeat, tuijottavat
herkeämättä muuatta kuvaa.

Se on merkillinen, käsittämätön olento, jolla on yökön siivet, vuohen
sarvet, pukin jalat ja ihmisen kasvot, suu ilkeässä irveessä. Viittansa
varjosta se kylvää kultarahoja yli suuren vieraan kaupungin, jonka
suipot tornit kurkoittuvat ilmaan. Se ikäänkuin munii kultamunia, kuten
jättiläislintu.

Sillä on sarvet, se on varmasti Piru itse. Se on Piru! Varmasti Piru!

Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, se olisi hirmuinen rikos. Se on
ankarasti kiellettyä Hovin lakikirjassa. Ei saa lausua turhaan
Jumalan nimeä, jos tahtoo saada Hänen siunauksensa, mutta ei myöskään
saa nimittää tuttavallisesti Hänen suurta vastustajaansa, pimeyden
ruhtinasta. Siitä voi tulla kirot. Paitsi sitä voi se yht’äkkiä
totella kutsua ja ilmestyä. Tosin tämä kuvakirjan Piru, joka muni
kultarahoja, todennäköisesti oli hyvänahkaisimpia ja vaarattomimpia
pikku paholaisia. Mahdollisesti ei se edes ollut itse pääpöpö, jokin
renki vain!

Mutta kuitenkin oli epäilemättä viisainta olla varovainen.

Katinka keksi keinon:

”Se on Tutu... Sanotaan me Tutu... Kukaan ei tiedä, mitä se merkitsee,
ei edes se itsekään. Vain me tiedetään, että se onkin samaa kuin Piru.”

Kaikki kolme tunsivat merkillistä mielihyvää. Ah, kuinka sentään oli
sukkelaa puijata hieman noita aikuisia, joitten mielestä kaikki oli
kiellettyä! Paitsi sitä puijata itse... niin, itse sitä häijyläistä.
Kun vain ei oikeaa nimeä nimittäisi, ei se uskaltaisi tulla eikä käydä
käsiksi.

He sanoisivat ”Tutu”, milloin vain mieli tekisi. He sanoisivat itse
Mummulin ja Grosspapan läsnäollessa: ”Entäs Tutu, — näitkös Tutua...?”
ja tekisivät toisilleen salakähmäisiä merkkejä. Eikä kukaan aavistaisi
heidän salaisuuttaan. Heidän olisi mahdollista puhua itse Pirusta
kaikkien kuullen.

Vihdoin viimeinkin oli ilta käsissä. Katinka makasi puisessa
häkkivuoteessaan ja katseli seinäpaperin kuvia. Grosspapan tohvelien
laputus kuului käytävästä, hänen käydessään sulkemassa ovia.

Katinka makasi hiljaa, sykkyrässä, peite korvilla, mutta sydän
tykkien. Grosspapan askeleet kaikkosivat toiselle puolen taloa,
käytävän isossa kaapissa rapisi, luultavasti hiiri, muuten oli kaikki
hiljaa. Yht’äkkiä lingottiin kimppu takiaisia ikkunaan. Katinka oli
silmänräpäyksessä jalkeilla, kiivetessään ikkunasta hän putosi suoraan
takiaispensaikkoon, ja suuria takiaisia tarttui hiuksiin.

”Missä olette?” hän kuiskasi.

Mutta samalla hän jo näkikin Lenzyn ja Mirkan, jotka odottivat ikkunan
alla. Ei ollut aikaa kyselyihin eikä pitkiin puheisiin.

”Hiljaa — hiljaa!” he varoittivat toisiaan.

Tällainen oli siis yö, niin tuiki toisenlainen kuin päivä. Pehmeitä,
suuria yöperhosia lenteli edestakaisin, ja isoja, näkymättömiä
paarmoja, jotka ikäänkuin sokaistuina umpimähkään ampaisivat ohi. Ei
ollut pimeä, vaan hämärä ja lämmin. Toiset kukat nukkuivat, toiset
sensijaan tuoksuivat oudolla tuoksulla, jota ei kukaan heistä tuntenut.

Ah, kuinka Katinka rakasti sekä pelkäsi yötä! Ei koskaan saanut nähdä
yötä kasvoista kasvoihin, aina täytyi mennä nukkumaan ennen. Ja yöllä
oli kuitenkin omat kukkansa, omat tuoksunsa, omat luontokappaleensa ja
lapsensa, joista päivä ei mitään tiennyt. Sillä oli kiiltomatoja, jotka
syttyivät lehdille kuin vähäinen, viheriä tähti, sillä oli hitaasti
ja äänettömästi astelevat etanansa ja hyppelevät rupisammakkonsa,
yölepakkonsa, jotka suhahtivat ohi kuin henkäys... Sillä oli kukkansa,
jotka vain öisin aukenivat, kutsuen yöhyönteisiä...

Mutta yö oli myös hirveä, kauhistava, — täynnä pääkallojen
kuolemantanssia ja virvatulia kätkettyjen aarteitten päällä... Yö oli
pimeys. Yö oli kuolema.

”Mennään”, kuiskasi Mirka. Hän oli kaikista kolmesta vähimmän rohkea ja
näytti värisevän vilusta tai pelosta.

Voi olla, että toisetkin kaksi pelkäsivät, mutta ei kumpainenkaan
sitä näyttänyt. Toinen toisensa jäljestä he hiipivät puutarhan
aitausta pitkin, kunnes saapuivat veräjälle. Soldat-niitty oli
edessä, sumuisena, mereltä kohoavine usvineen, kuten aina, vielä
niittämättömänä, horsmanpunaisena. Tuoksuivat tervakukat, koiranputket,
leiniköt, valko-apila ja angervat.

”Täällä on hyvä”, sanoi Lenzy.

Toiset nyökäyttivät myöntäen päätään.

Ja Lenzy istui maahan, ojan reunalle, riisuen sukat ja kengät
jalastaan. Mirka ja Katinka tekivät samoin, aivan vaiti. He tekivät
sen melkein hartaudella, ikäänkuin jonkun vertauskuvallisen ja
tärkeän toimituksen, ja jos rohkeutta olisi riittänyt, olisivat he
kai mieluimmin koonneet vihatut sukkansa ja kenkänsä rovioksi ja
valmistaneet otollisen polttouhrin vapaudelle ja suviyölle.

Olon outous teki heidät kaikki ylen harvapuheisiksi. He nauttivat kukin
erikseen, katsomatta edes toisiinsa.

”Maassa on kastetta”, sanoi Lenzy vihdoin.

Ja hän ojensi jalkansa pehmeään ja tuoksuvaan heinikkoon. Ne
näyttivät melkein sinertävän valkoisilta. Lenzy ja Mirka eivät
milloinkaan päivettyneet, eivät edes paahtavimmassa paisteessa. Heidän
ohimoissaankin risteili kalpeita, sinisiä suonia.

Lenzy käyristi varpaansa ja taittoi suuren sinikellon, joka jäi
varpaitten väliin.

Hän oli hyvä, viisas ja rauhallinen eikä koskaan unohtanut, että oli
sisartaan ja Katinkaa vuotta vanhempi.

Mutta Mirka ajatteli yhä käärmeitä.

”Kun käärme poikii”, selitti hän äkkiä, ”niin se kiipee puuhun, ja
pudottaa sieltä poikansa”.

”Lorua”, sanoi Lenzy, ”käärmeet munivat munia. Aurinko hautoo ne.”

Katinka ei kuullut kumpaakaan.

”Me tullaan tänne”, hän puheli. ”Me ollaan jo isoja, koulunkäyneitä, —
kukaan ei voi enää kieltää. Me maataan täällä koko yö.”

Tuntui selvään hunajainen lemu, keltamataran tuoksu. Puitten välitse
näkyi vilahdus kreikkalaistemppelistä. Se oli valkea kuin rukous.

”Tytöt!” sanoi Katinka yht’äkkiä. ”Luvatkaa minulle, mutta pyhästi,
että tulemme kaikki kolme Soldat-niitylle vainajina. Sanokaa näin:
missä ikinä lepäänkin viimeistä untani, valtameren pohjassa tai
Siperian tundrilla tai — tai Saharan hiekassa tai missä muualla
valjenneet luuni lienevät, — niin tahdon tulla Soldat-niitylle
vainajana.”

”Valjenneet luuni”, hän lausui erityisellä juhlallisella
kaameudella; hän oli sen sanan edellisenä päivänä lukenut jostain
intianikertomuksesta.

He tarttuivat toisiaan käsistä, kuumin sormin. Ja kaikki kolme
lausuivat yht’aikaa valansa:

”Missä ikinä lepäänkin viimeistä untani... niin tahdon tulla
Soldat-niitylle vainajana.”

Kaikki kolme jäivät tuijottamaan valkoisiin, irrallisiin usviin, jotka
pitkinä liepeinä liikkuivat yli yöllisen niityn, ikäänkuin autuaitten
varjot.

Kuu nousi kaisloista ja vedestä, vaskenpunaisena kuin tuntematon
jumaluus. Ihmeellinen, pelokas tunne valtasi heidät, salaperäinen
vavistus tuon tuntemattoman tulipallon edessä. He olivat kuin yksin
maailmassa, hitaasti nouseva kuu, ja he kolme paljasjalkaista,
vuoteistaan karannutta tyttölasta. He olisivat halunneet polvistua,
itkeä nyyhkyttää ja rukoilla kuuta...

Sitten Katinka sanoi:

”Nyt mennään Mustaanjokeen uimaan.”

Ei kukaan pannut vastaan. Tänä yönä oli kaikki sallittua ja
mahdollista. Tuntui vain päätähuimaavalta, pyörryttävältä. Mennä
Mustaanjokeen uimaan ja keskellä yötä! Seuraavaa aamua ja päivää ei
ollut olemassakaan.

He olivat jo tuiki syntisiä, ilmankin!

He kiersivät Kuninkaan ohi joelle. Koirankopissa haukahtivat
jäniskoirat, Ilo ja Piili. Tarhassa märehtivät torkkuvat lehmät. He
kantoivat kukin sukkiaan ja kenkiään.

Joen rannalla tuoksui kuten Soldat-niitylläkin, mutta senlisäksi
tuoksui vesi ja raskaat, kultaiset ulpukat. Joki tuli Mustastakorvesta;
sen lähteet olivat siellä, missä Elämänlähdekin.

Kuu yhä nousi ja hopeoitui, pienentyen samalla luonnolliseen kokoonsa.
Se oli jo korkeimman lepän latvassa.

Lenzy koetteli jalallaan vettä.

”Tytöt”, hän kuiskasi. ”Luuletteko, että hän hukkui tähän?”

”Kuka hukkui?” kysyi Mirka, koettaen asettautua kuun säteeseen.

”Hän, — vanhan herran pikku piikatyttö, — joka rikkoi maljakon.”

Mutta Katinka kietoi palmikoitaan päälaelle eikä sanonut mitään. Hän
vain ajatteli, mlnkätähden Lenzy mahtoi sanoa ”vanha herra”, vaikka se
oli hänen äitinsä-äidin isä.

Hetken päästä he jo tanssivat piirissä keskellä jokea, toisiaan kädestä
pidellen, keskellä kuutamoa.