12.
Ylinnä Hovissa oli Mummuli, siitä ei ollut epäilystä. Katinkalle se oli
päivänselvää. Niinkuin Mummuli päivällispöydässä istui ylinnä, niin hän
Katinkan tajunnassakin istui jollain näkymättömällä valtaistuimella.
Hän oli sen arvojärjestyksen huippu, joka yhä aleten jatkui Katinkaan,
Lenzyyn ja Mirkaan saakka, ja johon kuului Grosspapa, äiti, isä,
sedät, tädit, serkut ja pikkuserkut ja satunnaisina vieraina kaikki
Rabet Lontoosta, Parisista, Pietarista ja aina Madeirasta asti. Tämä
oli maailma sinänsä, ja siihen kuului vielä naapurihovien asukkaat,
kaikki Mendtit, Riemenschneiderit, Ripasit ja Adaridit. Paitsi sitä oli
Hovissa tosin toinenkin maailma, mutta sekin oli maailma sinänsä eikä
kuulunut tähän. Se avautui keittiön puolella, väentuvassa, pajassa ja
Ahokkaan kylässä.
Katinka tiesi hyvin kuuluvansa Hovin ylämaailmaan. Mutta se ei
estänyt häntä tuntemasta alituista, herkeämätöntä vetoa tuota toista,
alamaailmaa kohtaan. Lenzy ja Mirka eivät sinne koskaan pyrkineet,
heille riitti ylämaailma. Mutta Katinka ei saanut rauhaa, hänen oli
oltava joka paikassa!
Alamaailmaan kuului koko keittiön asujamisto, Sokia-Mari, Kyökki-Ieva,
Sisä-Miina, Pyykki-Miina, pikku-Tilta, Hamusen-Ieva, Anni ja Masha,
venakko, sitten vielä Kuski-Heikki, Suhonen, puutarhuri, jolla oli
oma tupansa puutarhan kupeella, ja Suhoska, hänen vaimonsa, jolla oli
kylmänvihat jaloissa. Nämä olivat läheisimmät, mutta lisäksi oli vielä
epälukuinen määrä lampuodin piikoja ja renkejä; karjakkoja, Tupa-Anni
lapsineen, seppä ja Ahokkaan väki.
Kuninkaan, lampuodin, laita oli mutkallisempi. Ei ollut hyvä sanoa,
mihinkä hän näistä kahdesta maailmasta oikein kuului. Katinka ei
milloinkaan nähnyt hänen käyvän pääovesta, ja se oli sentään Katinkan
silmissä muuan varmimpia tuntomerkkejä ylämaailmaan kuulumisesta. Mutta
Kuningas ei myöskään tullut keittiön tietä, kuten muu alamaailman väki,
hän meni kylkirakennuksen sivuovesta suoraan Grosspapan huoneeseen. Hän
oli kuin taivaanvuohi näitten kahden maailman välillä, käski toista ja
totteli toista.
Toinen maailma alkoi jo keittiön portaista, takapihasta, jolla oli kuin
oma kasvitarhansa, takapihan villi yrttitarha, hyöstynyt ruoanjätteistä
ja likavesistä. Hirvittävän korkeita, vihaisia nokkosia, jotka
polttivat kädet palorakoille, takiaisia, jotka keräsivät pölyn leveille
lehdilleen, löyhkääviä koiruohoja, joita Anni keräsi ja kuivatti
kimpuiksi, ja kukkivia hullukaaleja, joilla oli myrkyllinen, likaisen
kirjava kukanterä.
Hiukan kauempana aidan takana oli kanojen ja kukkojen teloituspaikka,
— siellä ne lensivät ilman päätä, kaula surkeasti verissä.
Jääkellarissa pidettiin talvea vangittuna kolmen oven ja kolmen lukon
takana.
Viiniholvissa sensijaan oli Sokia-Marin komero. Hän asui siellä
jo toista vuosikymmentä, keskellä tynnyreitä ja viinipulloja,
joita Leopold Raben lontoolaiset veljenpojat joka vuosi lähettivät
viiniviljelyksiltään päiväntasaajan seuduilta. Hän elosteli siellä
kuten hiiret tai tuhatjalkaiset, jotka juoksentelivat pitkin kiviseiniä.
Kukaan ei tarkalleen tiennyt hänen ikäänsä, ei edes hän itsekään,
mutta hän oli varmasti vanhempi Grosspapata ja Hamusen-Ievaa ja
itse lampuodin isää, vanhaa Kuningastakin. Hän oli vanhin olento
koko Hovissa, vanhempi itse Hoviakin, jonka päärakennus oli ollut
vasta salvoksella, kun Mari tuli taloon Mummulin imettäjäksi. Hän
oli vielä vanhan herran peruja, kuten Fataburin lasinpuhaltimien
jätteet ja salatieteelliset kirjat ullakolla tai hänen selloviulunsa
metallikirjaimineen vierashuoneessa.
Hänen oli tapana istua viinikellarin kynnyksellä, silmät rävähtämättä
päin aurinkoa, päässä iänikuinen, vanhuuttaan vihertävä tanu, kova ja
kiiltävä kuin kuoriaisen koppa. Silmiä kattoi valkea, linnun luomen
kaltainen kaihi; vaatteista uhosi merkillinen, tunkkainen ja kostea
haju.
Hän näytti aina ikäänkuin jotain kuuntelevan. Ajanvietteekseen hän
leikkeli räsymattoja varten tilkkuja ja keri ne suuriksi, kirjaviksi
kiekoiksi. Mutta sitä tehdessään hän alati kuunteli. Hän väitti
kuulevansa Mustankorven kohun. Toiset nauroivat ja sanoivat hänen
puhuvan päättömiä, mutta Sokia-Mari pysyi itsepintaisesti väitteessään.
Hän kuuli sen varmasti, yöllä tosin selvemmin kuin päivällä. Se oli
ikäänkuin tasaisesti virtaava, huokaava ääni, joka oli kaikkien muitten
moninaisten äänien alla.
Hän muisti vielä ajat, jolloin korpi alkoi heti aidan takaa, ja susi
uskalsi talvisin pihamaalle. Pellot, vainiot, puutarhat, kaikki on
vähäistä korven rinnalla. Vanhan herran vaunutiestäkin on jäljellä vain
viheliäinen polku. Kaikki, mitä ihmiskäsi ja järki ovat aikaansaaneet,
on kuin nuo kirjavat räsymaton kaistaleet.
Katinka pujahti keittiöön, milloin vain taisi. Itse ilmakin siellä oli
erikoisen mieluinen ja hivelevä, täynnä höyryjä ja käryjä, juuston,
vastasiivilöidyn, vielä vaahtoavan maidon ja nousevan taikinan tuoksua.
Aina oli siellä touhua, räiskettä, kilinää-kalinaa!
Katinka rakasti katsella Kyökki-Ievan lihavilla, tanakoilla
käsivarsillaan, joissa oli tiheää, untuvaista ihokarvaa, sotkevan
taikinaa, vierittävän siitä koukistettujen hyppysiensä alla
uskomattoman nopeasti sämpylöitä, jotka sitten uunissa paistuivat
kauniin vaaleanruskeiksi, tai sitten käsittelevän patoja ja
liesirenkaita paljain sormin, jotka näköjään olivat tuiki tunteettomat
kuumuudelle.
Katinka rakasti väen hapanta katajakaljaa, jota jokainen joi suoraan
puukiposta, ja suolaisia särkiä, joita ei koskaan näkynyt muualla kuin
väen pöydässä. Niillä oli ihmeellisen suloinen, kielletty maku. Niitä
täytyi vain nauttia varkain. Ja oli kuitenkin miekkoisia, jotka saivat
niitä joka ateriaksi!
Keittiön takana oli piikojen makuukomerot, kaksi matalaa,
kaari-ikkunaista huonetta vasemmassa kylkirakennuksessa. Niissä oli
aina tuulettamaton, umpinainen haju. Mutta muuten ne olivat peräti
viehättävät nekin, kuten keittiökin. Huiskin, haiskin kampojen ja
eriväristen hiustukkojen seurassa siellä oli rasvaisia ja savuttuneita
kirjoja, joilla oli uteliaisuutta kiihoittavat nimet, kuten Uusi Kenoveeva
eli Roosa Tannenpurista ja muuan aivan nokinen ja yltäyleensä
ruskea Holperin Äijä, joka oli kuin paistinpannussa käynyt; sitäpaitsi
Satakieli eli Sata laulua Suomen kansalle ja Suuri Egyptiläinen Unikirja,
jota Kyökki-Ieva erityisesti tutkisteli.
He näkivät alati unia öisin. Ja he puhuivat unistaan, ikäänkuin jostain
täysin todellisesta, ne herättivät heissä aivan samanlaista pelkoa tai
iloa. Katinka kuunteli korvat pystyssä, kun Kyökki-Ieva pani kädet
ristiin vatsalleen ja sanoi: ”Pankaas nyt merkill’, kyll’ se nyt
kuoloo.” Kyökki-Ievan unet merkitsivät aina kuolemaa ja tapaturmia. Hän
näki leipovansa rinkelejä, täpötäynnä suuria, mustia rusinoita, taikka
oli keittävinään soppaa, mustaa kuin piki, kaikki perin pahoja enteitä.
Kaikki oli täynnä merkkejä; sakset putoilivat kärki edellä; lukki oli
yöllä kutonut seittinsä uunin suuhun. Yksinpä hänen liikavarpaansakin
ennustelivat; niitten avulla hän tiesi sateen ja rajuilman tulon.
Oli ihmeellistä; kaikki nämä Ievat, Annit, Sisä- ja Pyykki-Miinat,
Heikit, olivat omassa maailmassaan tuiki toisenlaisia kuin joutuessaan
Grosspapan ja Mummulin maailmaan. Ylämaailmassa he olivat vähäpuheisia,
hiljaa astelevia, vastasivat vain kysyttäessä. Mutta niin pian kuin
keittiön ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, he olivatkin tuota
pikaa isoäänisiä, lörppöjä, kujeilijoita, aika äkämyksiä, mutta aina
kadehdittavan hullunkurisia. Saattoi melkein unohtaa heidän olevan
aikaihmisiä. Heille sai nauraa katketakseen. Illallisastiat pestyään
he saattoivat iloitella tuntikausia, niinkuin ei seuraavaa aamua olisi
ollut olemassakaan, pistää keskellä keittiön lattiaa tanssiksikin, jos
vain Sepän-Anton tai joku muu Ahokkaan pojista ilmestyi keittiöön, —
laulella päättömiä lauluja, kinastella, loruta ja nauraa loppumattomiin.
Anni lauloi muuatta muka puolalaista laulua, jossa aina toistui:
luppa-tsuu, luppa-tsuu. Mutta kun häneltä ruvettiin kyselemään, mistä
hän sen oli oppinut, herkesi hän siihen paikkaan. Olipa ollut muuan
tensikka, venäläisen upseerin tensikka, joka oli opettanut. Hän sanoi
sen melkein vihaisesti eikä enää laulanut. Kaunis Sisä-Miina sadatteli
aina Mummulia lyhyistä vaatteista, joita jokaisen Hovin palvelustytön
täytyi sitoutua käyttämään pestin ottaessaan. Mutta toden teolla ei
mikään puku olisi paremmin sopinut hänen kamarineitsytkauneudellaan
kuin juuri valkeat kohohihat, punainen hame, ruohonpäiset liivit ja
kirjava huivi, jonka hän solmi harteilleen peilin edessä, mikä ei ollut
kananmunaa suurestikaan isompi.
Hän ryöpsähti keittiöön, heitti tarjottimen pöydälle ja tarttuen
vantteraan ja raskaskääntöiseen Kuski-Heikkiin, alkoi huudella:
”Kaheksa komiaa tyttöö Hoviss’ ja Heikk’ yheksäs!”
Kaikki tiesivät, että Heikki vaihtelevalla onnella kosiskeli
Sisä-Miinaa, ja että Miina kiemaili hänelle, mutta yht’aikaa myös
nuorelle piispansaarelaiselle perämiehen alulle.
Katinka ei tainnut kyllin ihastella näitten alamaailman ihmisten
elämää. Se näytti olevan pelkkää ilonpitoa. He saivat suolaisia särkiä
ja hapankaljaa niinpaljon kuin halusivat. Heitä ei pidetty laihalla
ruoalla, että tulisivat keskeltä katkeaviksi kuin vaapsiaiset!
Katinkalle jäi muistiin muuan ilta. Hän, Katinka, makasi jo
ristikkovuoteessaan ja rallatti ratokseen; ikkunat puutarhaan olivat
auki, oli tuollainen lämmin kesäilta, vain kuin kuuman päivän jatko.
Yht’äkkiä tulee siihen ties mistä, Anni, ja hetken päästä Sisä-Miina;
Katinka yhä rallattaa, nyt jo kovemmin. Anni ja Sisä-Miina alkavat
pyörähdellä, Katinkan rallatuksen mukaan, ja samassa on siinä
pikku-Tiltakin, hänkin pyörähtelee, mutta yksinään. Katinkalla on
sanomattoman hauskaa, hän ihan rakastaa noita, jotka tuossa lattialla
pyörähtelevät, ja hänestä tuntuu, että hekin rakastavat häntä. Tätä
menoa voisi jatkua vaikka koko yö, aivan kuin surviaisten tanssia
tuolla ulkona kesäisessä ilmassa!
Seuraavana päivänä tuli vieraita Vongurista, Vongurin vanha
salaneuvoksetar, joka aina puhui miesvainajastaan, Herrassa nukkuneesta
Abram Abramovitshista, kuollut neljännesvuosisata takaperin, ja paitsi
sitä Pesusta koko Ripasin joukkue, rouva ruiskukanvärinen silkkihame
yllä, ja herra, mansetinnappeina kultakimpaleet omista siperialaisista
kultakaivoksista.
Illempana Mummuli istutti vieraansa takaparvekkeelle: piikatyttöjen
oli näytettävä vieraille tanhujaan ja piirihyppyjään ruohikolla.
Tällaiset näytelmät miellyttivät Mummulia, ne hyväilivät hänen
valtiatarvaistojaan, aivankuin hän elonkorjuutalkoitten jälkeen tapasi
pylväsportailla istuen ottaa vastaan ohikulkevan talkooväen kumarrukset
ja niiaukset.
Katinka, suittuna, tärkkihameet yllä, valkoisissa kenkiin saakka,
katseli tätä menoa toisten takaa. Hän ei ollut uskoa silmiään. Olivatko
nämä todella samoja, jotka eilen hänen rallattaessaan olivat tanhunneet
kuin hyttyset? Nämäkö kankealiikkeiset, saamattomat ja hiestyvät
olennot, jotka tuossa pakoitetusti pyörähtelivät?
Mutta vieraat taputtivat kohteliaasti käsiään, Pesun Ripas ääneensä
nauraa höristen ja huutaen ”da capo”, johon hänen poikansa täydestä
kurkusta yhtyivät. Vongurin salaneuvoksetar tyytyi katsomaan näytelmää
lornjetillään. Mummuli antoi armollisesti merkin, ja väki sai
keittiössä vehnäskahvit.
Katinkalle vain jäi kummallinen, kaiveleva tunne, melkein kuin häpeää.