Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

LOUHILINNA

Tarina vanhasta talosta

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1906.

I

Kartanon nimi on Louhilinna.

Sama aatelinen perhe on hallinnut sitä jo neljättäsataa vuotta. Isän
kädestä on aina ottanut poika. Pitäjän hautausmaata on suuri kulma
tämän suvun hallussa. Vanhimmat ristit ovat jo painuneet pensastojen
peittoon, uusimmissa kiiltävät vielä kultakirjaimet.

Louhilinna on vanha talo.

Päärakennusta peittää taitettu katto, ja päädyssä, räystään alla on
ampumareikiä. Ampumareikiä — tietääkö nykypolvi edes mitä ampumareiät
ovatkaan? Vanha kansa tiesi, vanha kansa tunsi sodan ja vainon.
Louhilinna on ne molemmat nähnyt. Monta sen poikaa on viety vainoon,
moni sen naisista on mennyttänsä itkenyt.

Louhilinna, ympärillä mustanpuhuva puistonsa, on kunnianarvoisa
talo. Ihan perällä, siellä missä pellot alkavat, kasvaa nuorempaa
viidakkoa ja vaaleita ruohoja, mutta päärakennuksen ympärillä ylenee
jättiläispuita, sellaisia sammaltuneita koivuja, että ihan peloittaa,
kun niiden ikää ajattelee. Ja ihmeellisiä kuusia on puistossa,
sellaisia, joiden alle ei päivä milloinkaan paista. Ei niiden alle
milloinkaan tule vettä eikä lunta eikä maa niiden juurilla milloinkaan
nurmetu. Vanhan lahoavan huvihuoneen luota oli ennen mitä kaunein
näköala Suurselälle. Tornista saattoi nähdä hyvin kauas. Nyt on
kuusiryteikkö kasvanut umpeen koko huvimajan eikä kukaan ajattelekaan
sen aukaisemista. Ihmiset kaihtavat koko huvimajaa, sanovat siellä
kummittelevan. Suurilla tuulilla kuuluu selvästi kuinka siellä
huutaa. Joku on nähnytkin kuinka nainen valkeissa vaatteissa seisoo
tornissa ja oikoo käsiään ja huutaa... huutaa. Kuka sitten lienee
— ihmisiä ei tornissa ole käynyt vuosikymmeneen, portaat ovat niin
lahot, että tuskin lintuakaan kannattavat. Joutavia! sanoo vanha
taloudenhoitajatar. Naakathan tornissa huutavat ja vikisevät! Miina mamsseli
on niin rohkea, että menisi vaikkapa sydänyöllä hautausmaalle.
Mutta piiat kutsuvat keskellä päivää koiran mukaansa, kun on asiaa
jääkellariin ja täytyy astua huvimajan ohi. Jääkellarin nurkalla on
vielä sellainenkin kuusi, josta vanhat ihmiset puhuvat, ettei kirves
siihen ensinkään pysty. Ja sellainen puu on koivukin rouva vainajan
kamarin ikkunan alla.

Mutta ihmeellisin kaikista Louhilinnan puista on kuitenkin honka
kalliolla Suurselän rannalla. Kiviseinä syöksyy sillä kohdalla
äkkijyrkkänä veteen — mistä kummasta puu saa ravintonsa? Ohuessa
maakerroksessa haarautuu hongan juuriverkko, jokainen saattaa nähdä
käsivarrenpaksuisten, keltaisten juurien luikertelevan alas kuivaa
kallionrinnettä, mutta mihin salaisiin kaivoihin ne sitten uppoavat
imemään voimaa, sitä ei kukaan tiedä. Ihmeellisiä lähteitä niiden
vain täytyy olla, joista vuosisatojen kuluessa on riittänyt elämää
tuohon puuhun, joka on kuin koko metsän kantaisä. Vanhat ihmiset ovat
aina nähneet hongan yhtä suurena, jo heidän vanhempansa kiersivät,
polttaessaan juhannuskokkoa Suurselän kalliolla, kolmen miehen
käsivarret ympäröimään hongan tyveä. Ties, vaikkei puu olisikaan
kasvanut pienestä, niinkuin muut puut — vaikka olisi luotu valmiiksi
aikojen alusta! Puu on muutenkin sellainen, että se joka viideskymmenes
vuosi tahtoo uhrikseen elävän ihmisen...

Tälle asialle ei ole ensinkään nauramista! Ruotivaivainen Louhilinnan tuvassa,
vanha Jere tietää mainita niitä ihmisiäkin, joita Suurselän
honka on ottanut. Yksi niitä oli iloinen piikatyttö, jolle tuli itku
pitkästä ilosta. Hän syöksyi pienen lapsensa kanssa järveen juuri
hongan juurelta. Ja mikä on sitten ajanut railoon, mikä hukkunut
jäihin. Viimeksi vei honka itse Louhilinnan herran, kenraalivainajan
— puu on aina ollut sellainen, ettei se ole katsonut säätyyn, se on
ottanut alhaisia ja se otti itse kenraalin, jonka hallussa oli puoli
pitäjää ja niin paljon kunniamerkkejä, että täytyi olla erityinen
hevonen vetämässä, kun hautaan saatettiin. Kenraali kaatui veneineen
keskellä, ihan rannassa. Ja vaikka oli ruokatunti ja
kaikki väki kotosalla ja vaikka miehiä tuli rantaan kuin seipäitä, niin
ei kukaan kyennyt auttamaan. Jere oli mukana naaraamassa, hän muistaa
sen päivän niinkuin eilisen. Se oli kirkas, kaunis syyspäivä. Tämä Otto herra
oli silloin kenraalinopissa Pietarissa, vai missä lienee ollut.
Ja johan hän olisi saanut korkeitakin virkoja, mutta silloin hän tuli
kotiin ja otti talon.

Torpparit tietävät kuinka Jeren saa kertomaan. Viina on aina ollut
hänen tuhonsa ja viina on yhä vielä hänen paras herkkunsa. Kun paha
ilma on ajanut miehet työstä tavallista aikaisemmin, nousee joku
miehistä pankon portaille, tuuppaa Jereä kylkeen ja näyttää hänelle
pulloa. Paikalla lakkaa voivotus, joka aina pahalla ilmalla on Jeren
huulilla, hän tulee ketteräksi kuin poika, kierittelee alas pankolta,
sytyttää rovion, auttaa miehiä kuivaamaan vaatteitaan, moittii ilmaa,
kehuu viinaa, asettuu penkille ja rupeaa kertomaan.

— Mitä joutavia, halvaus se kenraalin tappoi eikä mikään honka!

Nuoria miehiä huvittaa tehdä Jerelle kiusaa. Mutta silloin pihahtavat
roviossa liekit ikäänkuin joku suun täydeltä puhaltaisi piipusta sisään
lumiräntää.

— Tuuli...! yrittää vielä joku rohkea torpparinrenki.

Mutta samassa vingahtaa pahasti porstuassa, ovi rytisee ikäänkuin äreä
käsi sitä röykyttäisi ja joka suu menee lukkoon koko suuressa tuvassa.

— Se oli honka, joka kenraalin tappoi, sanoo Jere ja kaikki
ymmärtävät, että Louhilinnan henget ja haltiat ovat suututetut.

Eikä hyvään aikaan kuulu muuta kuin rukkien hyrinä, räiskinä liedestä
ja tuulen meno ulkona.

— Miksi honka kenraalin tappoi? kysyy vihdoin pieni piikanen rukkinsa
äärestä, silmät jäykkinä päässä ja posket valkoisina.

Jere ei heti vastaa.

— Kuka sitä tietää, mitä Se milloinkin tarkoittaa ja mitä Se panee
puunsa tahtomaan.

Jere saa lisää viinaa ja käy suulaammaksi. Jumalan puita, kertoo
hän kuiskaamalla, ovat kuusi jääkellarin luona, tämä honka ja koivu
rouvavainajan kamarin ikkunan alla. Ja niitä on vielä muitakin
Louhilinnan metsissä. Näihin puihin ei mikään kirves pysty. Ne ovat
ikuisia puita. Ne ovat Sen puita...

— Entä jos kenraalivainaja oli Sen suututtanut...?

— Kenraalivainaja oli hyvä herra. Ei hän sitä...

— Kenraalivainaja oli hyvä herra, kuuluu kuin kaikuna toisesta päästä
tupaa, missä naiset istuvat rukkiensa ääressä. Kitkijä-Leena sieltä
puhuu, hän on nähnyt kenraalin ajat, hän on yhtä vanha talossa kuin
Jerekin.

Mutta Leena on koko ikänsä ollut paljon parempi saamaan käsistään
irti työtä kuin Jere. Hän pitää yhä vieläkin tuvan puhtaana ja
ansaitsee kehruulla sekä leivät että särpimet. Ja kesäisin kitkee hän
miltei yksinään Louhilinnan suuren vihannestarhan. Jere puolestaan
on kyllä ollut hoitelevinaan kalanpyydyksiä, mutta enimmäkseen on
hän loikoillut pankolla ja herrastellut kirkonmäellä Louhilinnan
sotaherrojen vanhoissa vaatteissa. Herrat ovat aina lähettäneet hänelle
univormunsa — joitakin tähtiä vain on otettu pois olkapäiltä ja
rintapielistä, ja sitten on Jere taasen saanut lähteä kylälle kehumaan
ystäviään, sotaherroja. Ennen nuorempana, kun hän univormussaan
ilmestyi kirkonmäelle, kysyi moni pitkämatkainen kirkkomies
kirkonkylätuttavaltaan, kuka tuo sotaherra onkaan — on kai kartanon
herroja? Ei, ei ole kuin kartanon kalamies, kertoi kirkonkylätuttava.

Ja nyt on kalamiehestä tullut ruotivaivainen, joka viinatilkasta kertoo
nuorille vanhoja asioita.

— Kenraalivainajan äiti — mitä hienoa sukua lienee ollutkaan,
Ruotsista asti — oli kerran määrännyt koivun ikkunansa alta
kaadettavaksi. Käki kukkui siinä nimittäin kaiket päivät ja keväiset
yöt ja armo luuli sen tietävän onnettomuutta. Pantiin sitten eräs
Matti niminen mies kaatamaan koivua, ja armo itse seisoi ikkunassa ja
käki lensi silloinkin juuri koivun latvasta. Ja armo oli nauranut ja
sanonut, että jopas kukuit viimeisen kerran. Mutta samassa kun Matti
iski kirveensä puuhun, singahti terä kuin mikäkin lastu vain ilmaan
ja sattui ikkunaan ja putosi siitä maahan — olisikin osunut ruutu
auki olemaan, niin armon otsaan olisi iskenyt. Mutta käki sai sitten
rauhassa kukkua koivussa ja siinä se ensi kesänäkin kukkuu, ja kukkuu
aina. Ne ovat kuin ovatkin sellaisia puita, ettei kirves niihin pysty.

Ovi lentää samassa auki ja Miina mamsseli, Louhilinnan
taloudenhoitajatar astuu tupaan. Hän on vanha, myssypää nainen, laiha
ja kivulloinen, mutta sitkeä, uskollinen ja teräväsilmäinen. Joka
aamu hän ehtii tarkastaa tuvan, että se on laastu nurkkia myöten ja
näin illansuussa hän usein tulee katsomaan, että tytöt kehräävät ja
kehräävät huolellisesti, jotta kangas tulisi tasaista. Kun Miina
mamsseli tulee, piiloittavat pojat viinapullonsa ja Jere vaikenee.
Miina mamsseli on jumalaapelkääväinen nainen ja kätkee visusti kaikki
perhesalaisuudet. Hänen suustaan ei kuule ainoaakaan turhaa sanaa.
Ääneti tulee hän nytkin, harmaa huppuliina olkapäillä, avainkimppu
hiljaa helisten vyöllä, suuntaa askeleensa takkavalkean ohi, naisten
nurkkaan ja painuu rukkien rullia tarkastamaan. Hän on harmaa ja
hiljainen, hän on ankara ja oikeudenmukainen, hän liikkuu tyynesti,
mutta ehtii kaikkialle.

Itkeekö joku porstuassa — vai tuuliko vinkuu?

Joku miehistä menee ja raoittaa ovea sen verran kuin kissalle. Pieni
sinertävä käsi tulee näkyviin ja heti perässä lapsi.

Kaarina...! Louhilinnan ainoa tytär! Kaarina!

— Hyvää iltaa! sanoo lapsi arasti, mutta juoksee samassa lieden
ääreen, rupeaa siinä hyppimään ja varistelemaan lumiräntää
pellavanheleistä hiuksistaan ja hieroo käsiään ja nauraa Miina mamsselin
pelästykselle. — Ei Kaarinan ole kylmä. On jo ihan lämmin.

Lapsen mukana välähtää tupaan kuin leiskuva ilo. Vanha mamsseli hieroo
lieden ääressä hänen hartioitaan, laskee käden hänen päälaelleen ja
ravistaa vakavana päätään.

— Ei saa... tällaisessa ilmassa! Mitä pappa sanoisi!

— Kaarinan tuli ikävä!

— No niin, ole siinä nyt, minä käyn vain katsomassa kangasta.

Mamsseli menee kamariin joka on porstuan perässä ja missä kangaspuut
miltei vuoden umpeensa ovat pystyssä.

Lapsi jää lieden lämpimään. Sen hiukset hohtavat kuin päivänsäteet.
Miehiä kerääntyy ympärille ja vuoronperään ojentuu ahavoitunut käsi
tyttöstä kohti. Jere on rohkein.

— Tulepas tänne Jeren polvelle. Oletkos sinä Jeren tyttö? Katsotaankos
me kaunista verkkoneulaa.

— Onkos se sinun? Saakos Kaarina sen?

— Saa Kaarina. Mitäs Kaarina tekee sillä?

— Se on niin kaunis...

Ja lapsi pitelee sitä pienin, punertavin hyppysin tulta vastaan.

— Kutooko Kaarina sillä verkkoa?

— Ei Kaarina osaa.

— Jere opettaa.

Puhellessaan lapsen kanssa on Jere ruvennut hypistelemään sen hiuksia.

— Pappa toi Kaarinalle kaupungista kauniin nuken, puhelee lapsi, —
se on poika. Sen nimi on Otto... Se pitää häitä Marjan nuken kanssa.
Marjan nuken nimi on Kaarina niinkuin Kaarinan. Ja sitten Marjan nukke
muuttaa meille ja sitten Marja saa sen Kaarinan kauniin nuken, jonka
Kaarina sai jouluna papalta.

Lapsen suuret, viattomat silmät katselevat miesten kasvoihin. Loimussa
punoittavat posket ja hiukset kimmeltelevät.

— Ei näy enää mitään, kuiskaa Jere salaperäisesti ja nostaa päätään
miesten puoleen, — ei näy enää mitään. Sillä oli syntyessä ollut ihan
musta tukka ja päälaella oli ollut kuin ristin merkki... Ei, ei näy
enää mitään...

Vaikkei lapsi kuule mitä miehet puhelevat, tulee hänen paha olla ja hän
sanoo levottomana:

— Miksei mamsseli jo tule?

— Kyllä hän tulee jahka ennättää.

— Mitäs sen ristin sitten pitäisi tietää? kysäisee joku miehistä
taasen.

— Kukas sitä niin varmasti tietää. Toiset arvelivat tietävän suurta
onnea, toiset suurta onnettomuutta.

— Eikös Kaarina ensinkään tule Lienaa tervehtimään? kuuluu
peräpuolelta huonetta.

— Ai Liena! ja lapsi juoksee Lienan rukin ääreen. — Mutta miksei
mamsseli tule?

— Kyllä mamsseli tulee. Pitääkös Kaarina mamsselista?

— Pitää.

— Se on niin kiintynyt siihen mamsseliin, puhelee Liena ja silittää,
vuorostaan hänkin, lapsen päätä. — Voi äiditöntä lasta, voi! Missäs
mamma on, tietääkös Kaarina?

— Taivaassa...

Navettatytöt vilkaisevat kelloon ja nousevat lähtemään. Lapsen silmät
tähtäävät jo levottomina oveen ja kun Miina mamsseli sen vihdoin
avaa, karkaa lapsi suinpäin hänen syliinsä ja katoaa hänen suuren
huppuliinansa sisään.

— Toivota nyt hyvää yötä...

— Hyvää, kuuluu huppuliinasta.

Miehet nauraa hörähtävät ja naiset yltyvät kehumaan, että se on kuin
Herran enkeli, tuo lapsi. Ihan se on äitinsä kuva. Aivan on kuin
välähtäisi tupaan jokin valo kun sen valkoinen pää välähtää...

Mutta jopa ulkona onkin Jumalan ilma! Vinkuu, vonkaa, ryskää. Honka
humisee aina ylinnä! Siinä on ikäänkuin musta kohina jonka erottaa
kaikkien muiden puiden äänestä. Miehet tuvassa rupeavat vähitellen
ottamaan esiin eväitään. Jere haukottelee ja puhuu salaperäisesti:

— Siitä tuleekin kohta viisikymmentä vuotta, kun se kenraalin vei.

— Tahtooko se sitten taas pian jonkun?

— On se tähän asti tahtonut.

— Nyt se vie tuon Jeren!

Tupa rämähtää nauruun.

— Älkää, hyvät ihmiset suututtako. Ei sitä tiedä mitä se milloinkin
tahtoo, ylhäisiä vaiko alhaisia...

— Sinut se vie! Sinä sille omansa olet, sinä olet sekä ylhäinen että
alhainen: everstin takki ja takissa ruotivaivaisen ruumis...

— Ei pidä suututtaa, ei pidä!

Mutta kylläpä nyt todella ulkona kohisee ja humisee. Varmaan huvimajan
valkoinen vainajakin nyt on liikkeellä.

                                                  ⸻

Mahtaako missään niin kohista ja humista kuin Louhilinnan puistossa!
Siellä humisee aina. Tyynelläkin. Vaikka järvi on peilinä eikä
hentoisin heinäkään hievahda, käy vanhoissa puissa aina kumma kohina.
Ja talvellakin, vaikka oksat ovat paljaina eikä ole ainoaakaan lehteä
rapisemassa, niin puitten päällä ikäänkuin aina elää kummallinen kohina
niinkuin soiden päällä liikkuu sumu. Tuo kohina tuntuu tulevan hyvin
kaukaa, tulleeko maailman äärestä vaiko aikojen takaa vai mistä tullee!

Ehkä se tuleekin aikojen takaa, ehkä se onkin menneisyyden ääni,
joka kertoo nuorelle kansalle. Ovathan nuo puut nähneet niin paljon,
onhan niille uskottu niin paljon, vuosisatoja ovat ne korkeudestaan
katselleet taloa ja maailman menoa. Ne ovat nähneet harmaantuneiden
isäntävanhusten kaatuvan ja mustien arkkujen kuusikujaa myöten etenevän
hautaan. Nuori isäntä on sitten tuonut taloon ylhäisen armonsa ja
tanssi on tömissyt, laulu soinut ja lasit kilisseet Louhilinnan salissa
. Ilo on raikunut kauas puistoon ja järvelle ja puut ovat
humisseet vastaan. Kuutamoiltoina on nimiä piirretty koivujen tuoheen.
Aika on kasvattanut umpeen arvet ja kaarna ja naava peittää nimet,
mutta tallessa ne silti ovat. Vanha puu vanhan sukutilan puistossa on
uskollinen kuin hauta. Se kätkee mitä sille on uskottu.

Salin ikkunoiden alle on aukaistu tilaa auringolle. Siellä
vihannoivat nurmikot ja kukoistavat ruusut. Louhilinnassa on paljon
ruusuja. Lumivalkeina ovat keskikesällä toiset pensaat, toiset
purppuranpunaisina syksymmällä. Hienohipiäiset pitsipukuiset lapset
leikkivät aurinkoisilla hiekkakäytävillä ja nurmilla ilakoiden
niinkuin köyhänkin lapset. Piiloudutaan paksujen puunrunkojen taakse,
painaudutaan tuohta vastaan ja äkkiä karataan esiin ja nauretaan
ja huudetaan. Aurinkokullassa ruskettuvat pyöreät pienet posket
ja käsivarret. Asetutaan kyykylleen hiekkaan, kierittelemään ja
kellittelemään! Puuvanhukset ympärillä katselevat hymyillen, niinkuin
vanha isoisä hymyilee lastenlapsille. Köyhä kitkijä-Leena, joka kaiken
kesää kyykkii lavojen ääressä, oikaisee hetkeksi selkäänsä, kääntää
silmänsä leikkiviin lapsiin ja herahtaa hymyilemään hänkin. Nuo lapset
ovat suuren Louhilinnan perillisiä, onnellisia olentoja, jotka eivät
puutteesta tiedä mitään. Ja kauniita ne ovat!

Mutta kuolemakin näkee heidät ilakoimassa keltaisella hiekalla ja
mielistyy. Ja kuolema näkee lasten äidin, Louhilinnan onnellisen armon,
jonka poski on kuin liljan lehti, sieraimet kuin simpukan läpikuultava
kuori ja silmät kuin syvänsiniset lähteet. Ja senjälkeen kun kuolema on
merkinnyt omansa, loppuu hymy Louhilinnasta. Tanssi pysähtyy, vieraita
ei enää käy ja isäntä kävelee ankarana ja umpimielisenä pelloillaan.

Vakavuutta täytyykin olla elämässä tuollaisella suurella tilalla.
Siihen vaaditaan vakavaa työtä, jos mielitään saada pellot kasvamaan
ja karjan menestymään. Louhilinnan isännät ovatkin aina olleet
vakavaa väkeä, ankaroita työväelleen ja ankaroita itselleen. Työtä
on vaadittu, hiessä raataa torppari ja renki, totisena iskee isännän
silmä saralta saralle. Maat kasvavat ja maat antavat. Metsät kohisevat
koskemattomassa viileydessään. Otetaan mitä tarvitaan, loput saa
kasvaa rauhassa. Turvassa elää torppari konnullaan, isän jälkeen ottaa
poika, ja kartanon herrasväellä on kummilapsia joka töllissä. Maata on
aina kunnioitettu, maasta on eletty, maata on vaalittu — se henki on
asunut Louhilinnan isännissä ja siinä hengessä on torpparikin kasvanut.
Pelto ja karja ovat elättäneet. Metsälle ei ole saanut tehdä pahaa,
ei petoakaan ole saanut ilokseen tappaa. Metsää ei Louhilinnan herra
myy! Tukkiyhtiöt ovat kautta rantain koettaneet lähestyä kuuluisia
korpia, mutta herra on tässä suhteessa lapsellisen itsepintainen
— vaikka hongat kaatuisivat vanhuuttaan, niin myydä ei niitä saa.
Torpparit katsovat asioita omilla silmillään, ei heidän mieleensäkään
juolahtaisi, että Louhilinnan sydänmaihin koskettaisiin: kukapa niihin
menisi koskemaan, ne ovat täynnä Jumalan puita, sellaisia joihin
ei mikään kirves pysty, puita jotka ovat vainojen aikuisia, joiden
juurella asuu vainajien henkiä, sellaisia jotka vaeltavat ja valittavat
tuulella. Vainajat eivät ole saaneet hautaa vihityssä maassa, kun ovat
kuolleet sotien raivotessa...

Antelias isäntä on Otto herra, komeat pidot hän pitää kinkeripäivänä.
Ei silloin ole puutetta oluesta, voit, viilit, rieskat on pöydällä ja
vehnäiskahvia juotetaan niin paljon kuin vieraisiin mahtuu.

Jouluna palaa kartanon tuvassa joulupuu, jota kelpaa katsella.
Joulujuhla on lasten ja äitien juhla, herra itse lukee silloin
vierailleen pyhän evankeliumin ja ruokaluvut ja Kaarina neiti seisoo
hänen rinnallaan ja alkaa heleällä äänellään jouluvirren.

Juhannusjuhla taas on nuorten juhla ja silloin kerääntyy koko aluskunta
kalliolle Suurselän hongan alle. Pojat tekevät kokon, vanhat veneet
ja tervatynnörit asetetaan päälletysten ja korkealle kohoavat loimut
vuoden valoisimmassa yössä. Korkeammalle kuin yhdetkään muut kokkotulet
nousevat täällä keltaiset liekit ja heleämpinä soivat laulut kuin
yhdenkään muun tulen ääressä!

Niin on aina ollut, ettei yksikään kokko Suurselän rannalla ole
voittanut Louhilinnan kokkoa. Hintsan kokolla rymy viime vuosina kyllä
on käynyt oikeaksi markkinarymyksi. Janne poika siellä on viime aikoina
ruvennut niin ylenannetuksi.

Kaarina neiti vie vanhan Jeren piiriin ja kieputellessaan häntä laulaa:
”tääll’ on iloa ja riemua ja täällä naitamme juodaan!” Nuoret herrat
kaipaavat piiriin Miina mamsselia. Hän ei liiku paljon mihinkään,
hänhän on niin kipeä. Mutta Olavi herra hyppää jo pitkin askelin halki
puutarhan kukkivien nurmien eikä palaa ennenkuin saa vanhan mamsselin
käsikoukkuunsa. Vanhus tutisee päällystakissaan, hän on kuiva ja
keltainen, mutta kasvot loistavat hymyssä ja silmissä on kiitolliset
kyyneleet. Ja herrat istuttavat hänet kiikkulaudalle ja pistävät
sireenin tertun hänen rintaansa.

Herra itse istuu ennestään kiikkulaudalla ja Heikkilän isännät hänen
vieressään. Heikkilä on Louhilinnan vanhin torppari, naapuri vielä
lisäksi, ja lapset ovat Louhilinnan lasten leikkitovereja. Kaikki
Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, isästä ja äidistä
alkain, suuri perhe on, seitsemän tytärtä ja yksi poika.

Herra liikuttelee kepillään sammalta ja sanoo silloin tällöin sanan
miehille. Soistaan ja ojistaan hän puhuu ja katselee nuorten iloa,
välkettä vedessä ja kukoistusta puutarhassa. Kukassa on kaikki,
kirsikka- ja omenapuut, nurmet. Vainiot väräjävät kasvamisen riemussa,
sininen auer leikittelee vesillä ja mailla. Yhtäkkiä tulee hänen
mieleensä, että lapset ovat kasvaneet suuriksi, pieni Karinkin astuu
jo pitkässä hameessa. Kolme lapsista on poissa, poissa lasten äiti.
Niin ajat kuluvat ja muuttuvat. Ja hän ponnauttaa auki hopeisen
sikaarikotelonsa kannen ja tarjoaa tupakkaa Heikkilän miehille, sekä
nuorelle isännälle että vaarille.

Mutta honka kalliolla kääntää järvenselälle punertavaa kylkeänsä
ja mustanpuhuva latva pitää synkkää kohinaansa. Eikö ikuinen eläjä
huomaa, että kesä iloitsee valoisimpana yönään, että linnut ilakoivat,
ihmiset leikkivät, viulu soi ja tanssi käy...? Se vain humisee omiaan,
ikäänkuin ei kuuluisi tähän aikaan eikä tähän maailmaan. Ikuinen
puu humisee, pitäen puhettaan pilvien kanssa ja valvoen Louhilinnan
ylhäisiä oikeuksia. Sillä niin tietää kansa, että jos honka kohisemasta
lakkaa, niin lakkaa kartanokin kukoistamasta.

Näin herra kyllä pitää juhlia työväelleen, mutta juhlien välillä on
hän ankara herra. Yhdessä kesäisen auringon kanssa hän nousee ja väet
tapaavat hänet jo vastassaan vainiolla. Kaukaa hänet tuntee — pitempiä
miehiä pitäjässä on, mutta ei ole hartevampia eikä suoraselkäisempiä.
Saappaat ulottuvat polven päälle, hiekankarvainen takki menee leukaan
asti, hatun reunat ovat niin pienet etteivät estä päivettymästä. Näiden
reunojen alta katselevat terveet, voimakkaat kasvot ja vakavat, harmaat
silmät, jotka tunkevat kaikkialle. Koira, pelottavan suuri Hektor,
jonka haukku kuuluu kilometrien päähän, seuraa uskollisesti herraansa.

Herran silmä valvoo kuin majakassa tuli. Se ei siedä ainoaakaan
kallistuvaa aidanseivästä, ainoaakaan retkottavaa silaa tai hihnaa. Se
äkkää kaikki huolimattomuudet eikä mikään petos pysy siltä salassa.
Koko aluskunta, peninkulmien päähän, tuntee hänen hallitsevan kätensä.
Hänen ei tarvitse ohjia kiristääkään, käsi tuntuu sittenkin. Herra
tuntee nimeltä jokaisen lehmän ja kun hän navettaan astuu, kuuluu
yninä pitkin rivejä ja lehmien suurista sieraimista puhaltuu häntä
vastaan ystävällinen henkäys. Kiiltää pitää joka lehmän selän, kun hän
kätensä sille laskee eikä saa limaa tuntua kaukalon laidassa, kun hän
sitä koettaa. Tallissa hörähtävät pilttuut, kun herra sinne tulee,
ja kesymmät hevoset käyvät kiinni hihnaan ja vaativat sokeria tai
leipää. Elottomatkin esineet talossa, silppukoneet, kirveet, lapiot ja
rautaseipäät kaikki ne ovat herran silmän alla — tämä silmä valvoo,
että niillekin tapahtuu oikeus.

Herra näkee menestyksen riemun ympärillään. Pellot kasvavat, niityt
antavat. Ne ovat päässeet siihen voimaan joka ei enää riipu kuivasta
tai kosteasta kesästä: väkevä maa antaa aina. Karja tuottaa ja karja
menestyy. Puutarha kukkuroi mehevät hedelmät pöydälle ja talon tytär
täyttää maljakot käpyisillä havuilla ja kukkasilla.

Tämä tytär, pieni Karin, on jo kasvanut suureksi tytöksi. Silmänsä
sinellä ja hymynsä siunauksella iloiltaa hän koko talon.

Alustalaiset sanovat häntä Kaarinaksi. He rakastavat häntä. Kukapa ei
häntä rakastaisi!

Kolme poikaa on Louhilinnan herralla, kolme on jäänyt kuudesta. Mutta
heistä ei yksikään kulje isän kanssa vainioilla. Ei heistä ole mitään
pahaa sanottavaa, kelpo miehiksi ovat kasvaneet, hyvissä viroissa
ovat jo ja hyvä tulevaisuus on edessä. Gustaf on Pietarissa, kookas,
komea, vaaleatukka eversti, isoisänsä kenraalivainajan kuva, sama
korkea otsa, sama ohut tukka, joka uhkaa jättää päälaen paljaaksi;
mutta mieli on äidin, pehmyt, sydämellinen, ujo. Ei hän ole mikään
sotilasluonne, mutta hän puheli jo pienenä, että hän rupeaa kenraaliksi
ja pyyteli joka jouluksi sapelia ja sai vihdoin suvun vakuutetuksi
sotilaskutsumuksestaan. Ja hyvinhän hänen on käynyt. Hän on everstinä,
hyvissä naimisissa. Tosin hänen Nadjansa on ylellisyydessä kasvatettu,
hänen pukunsa nielevät puolet heidän tuloistaan, mutta hän on rikas,
energinen, kaunis nainen, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä
piireissä. Miten mahtanee ajan pitkään jaksaa tehdä miestään
onnelliseksi — vastaiseksi sydän kyllä on ilmi tulessa. Mutta Gustafin
kasvoihin on tullut jotakin outoa, levotonta, hänen, joka ennen oli
niin tyyni ja kirkas. Hänestä olisi ehkä voinut tulla maanviljelijä.
Kuka sentään tietää — liian pehmeä käsi, liian hellä sydän.

Erikistä ei olisi ollut maanviljelijäksi. Hän on suvussa ainoa
laatuaan, mistä lieneekään saanut perintönsä. Hänen kaltaistaan ei ole
ketään, ei sisältä eikä päältä. Erik on pieni ja vähäpätöisen näköinen,
vaaleaihoinen ja punatukkainen, kulmakarvoja ei erota ensinkään. Hän on
hajamielinen, epäkäytännöllinen. Hänellä oli jo lapsena selvä päämäärä:
hän rupeaa tutkimaan lintuja ja sammakkoja ja hämähäkkejä ja sammalia.
Ja hän unohtui muurahaiskeon ääreen niin ettei muistanut syödä eikä
juoda... Erikin luvut ovat menneet hyvin ja — hän on onnellinen.
Hänen Annansa on kuin häntä varten luotu, naisylioppilas joka ihailee
miestänsä, on tyytyväinen yksin hänen hajamielisyyteensäkin ja
auttaa häntä — oikeammin sanoen: on auttavinaan. Anna on iloinen
ja vaatimaton, kehuu käytännöllinenkin olevansa, on hyvä äiti. Anna
ei aavistakaan kuinka paljon hänen kauttansa appivaarin kunnioitus
uudenajan naiskasvatukseen nähden on kasvanut. Sanoissa tosin ei
Louhilinnan isäntä väisty ikivanhoista väitteistään hitustakaan,
alituisesti kinailee hän miniänsä kanssa, nauraa ja tekee pilaa hänen
tieteellisestä lastenkasvatuksestaan. Mutta mielessään hän miltei
ihailee Annaa. Kaunotar ei Anna ole, sitä olisi synti väittää, mutta
hänen lapsensa ovat herttaiset, lienevätkö sitä sitten siksi, että ovat
ensimmäiset jotka Louhilinnan herraa isoisäksi kutsuvat. Hauska tätä
herrasväkeä joka tapauksessa on katsella kun he lapsiaan hoitavat.
Sitä naurettiin suvun kesken pitkät ajat kuinka nuori isä auttoi
kylvettämään pikku Ottoa. Äiti käski hänen tuoda lakanan, joka oli
lämpiämässä kyökissä. Isä juoksee, tulee touhuissaan takaisin ja tuo —
isoisän suuret saappaat, jotka olivat kyökissä kuivamassa.

Nuorin veljeksistä, Olof, pitkä, sorja poika, on teknikko. Hän laitteli
jo koulupoikana sähkökelloja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin,
sellaisiinkin joihin ei niitä vähääkään olisi tarvittu. Ja telefoni
oli välttämättä saatava alarakennukseen pehtorille ja Miina mamsselin
kamariin. Miina kyllä oli äidin kuoltua hoitanut lapsia niinkuin
silmäterää mutta kyllä olivat lapsetkin olleet hänelle hellät,
varsinkin molemmat nuorimmat, jotka olivat jääneet pienimmiksi. Olof
oli niinäkin vuosina, jolloin pojat tavallisesti ujostelevat hellyyttä,
pysynyt uskollisena. Hän oli hieronut Miinan särkeviä hartioita ja
lukenut hänelle hartauskirjoja ja kun mamsseli raukan vihdoin täytyi
muuttaa alarakennukseen vuoteen omaksi, piti hänen toki saada telefoni
vuoteensa ääreen. Olofissakin asuu äidin henki. Tuo hento nainen on
väkevällä voimalla muovaillut lapsensa oman itsensä mukaan, yhteenkään
ei ole tullut isän henkeä. Kaikki on ollut heille helppoa, elämänura
on ollut kaikille selvä. Ei mitään ristiriitaa, ei mitään taistelua.
Toisin oli isän...! Paljon on hänessä syttynyt ja sammunut ennenkuin
mies on päässyt tähän päivään. Onnellisempia ehkä ovatkin ne tyynet,
matalapohjaiset ihmiset.

Epäilemättä ovat pojat kiintyneet Louhilinnaan. Joulu ja juhannus
tuo heidät aina kotiin ja tullessaan tervehtivät he joka kiveä, joka
kantoa ja ylistävät, ettei missään ole niin ihanaa kuin kotona. Mutta
he lähtevät taas lentoon, heissä ei yhdessäkään ole ollut syntymäkodin
ottajaa. Ennen, joskus on isä tuntenut ikäänkuin pistosta rinnassaan
tämän tähden. Kun hän on kävellyt viljelyksillään ja hänen eteensä on
avautunut suo: musta, märkä maa, puunjuuret pystyssä, ojat ikäänkuin
viivoittimella vedettyinä — silloin on hän tuntenut, että hän
tarvitsisi ilonsa jakajaa, työnsä jatkajaa. Mutta hän on painanut
tunteet takaisin, taputtanut koiransa selkää ja maailma on nähnyt hänen
tyynet, vakavat kasvonsa.

Sittemmin on Kaarina kasvanut. Kaarina ymmärtää isää, Kaarina kävelee
hänen rinnallaan. Kuin juhlaa ovat ne valkoiset kesäillat, jolloin koko
talo nukkuu ja vain linnut ilakoivat ja he kahden ovat liikkeellä.
Lehdet ovat vasta värähtäneet auki, iltarusko ei aiokaan sammua
ennenkuin aamun punerrus alkaa, ruisrääkkä kaihertaa, puut ja nurmet
suitsuttavat pihkaista lemuaan ilmaan, tuuli nukkuu, ihmiset nukkuvat,
levossa on vainiokin, joka päivällä eli ja askaroi. Suorat, sysimustat
ojat kulkevat suon reunaan, laidat kohollaan väkevää, lihavaa mutaa.
Tätä näkemään ei Otto herran silmä milloinkaan väsy. Eikä hänen
sieraimilleen ole sen suloisempaa lemua kuin tuoreen maan haju ojien
reunoilla. Kaarina seisoo hänen rinnallaan ja hengittää, huulet
avoimina, silmissä sanaton onni.

Pieni Karin on isänsä silmäterä, äitivainajansa elävä kuva, suloinen
olento, jonka halu palaa lieventää jokaista hätää. Hän on kuin
valkoinen kukka, jonka terää ei yksikään myrkyllinen hyönteinen ole
lähestynyt, hän on iloinen kuin linnut oksillaan. Eikä kuitenkaan
kukaan niin osaa itkeä itkeväisten kanssa eikä lohduttaa surullisia.
Eikä kenenkään kädenkosketus niin saata rauhoittaa ja lieventää. Pienet
vieraat lapset, jotka eivät vielä osaa puhuakaan, ojentavat kätensä
Kaarinaa vastaan, ikäänkuin näkisivät äitinsä. Kun isä kiihtyneenä
tulee sisään, ei Kaarinan tarvitse muuta kuin astua vastaan ja katsella
silmillään, joihin kyyneleet yrittävät nousta — isä on voitettu ja
heltyy. Kaarinan käsissä on ihmeellinen siunaus: kun kylän tytöt
tahtovat istuttaa oksan, valitsevat he kevätajan ja yläkuun, mutta
Kaarinan käsissä juurtuu oksa, kun hän vain pistää multaan. Kaarinaa
siunaavat köyhät ja sairaat, hänen edessään vaikenevat rajuimmat
riitapukarit, hänestä haaveilevat nuoret miehet, veljien toverit, kuten
haaveillaan pyhästä ensi lemmitystä.

Kaikki rakastavat Kaarinaa, mutta ei kuitenkaan kukaan niinkuin hänen
isänsä. Kerran oli Kaarina sairaana ja tuo väkevä mies vapisi yökaudet
hänen ovensa ulkopuolella ja kun vihdoin vaara oli ohi, sairastui hän
itse pelkästä jännityksestä. Hän oli mies raudasta, mutta Kaarina oli
hänelle enemmän kuin koko muu maailma yhteensä. Pojat — rakastihan
hän heitäkin. Oikeutta tahtoi hän heille tehdä. Mutta pieni Kaarina
oli sittenkin se voima, joka pani kaikki Louhilinnassa liikkeelle.
Häntä varten isä syntymäkotia vaali, hänelle, hänen miehellensä
ja lapsillensa. Hänen piti tulla suuren suvun kantaäidiksi, hänen
vanhimman poikansa piti ottaa isoisän nimi ja viedä se tulevaisuuteen.
Hänen hymynsä hohteessa piti vanhuksen elämänillan kulua.

Näitä unelmoi isä. Mutta ei tytär saanut mitään niistä tietää. Hänen
sydämensä ei ollut vielä puhunut.

Kaarinassa nukkuu vielä kaikki. Hän ei ole joutunut tekemisiin
tyttötoverien kanssa, jotka olisivat uskoneet hänelle sydämensä
salaisuuksia. Hän on kasvatettu kotona, hän oli lapsena heikko eikä
häntä siitä syystä lähetetty kouluun. Onhan pitäjässä samanikäisiä ja
näkeehän Kaarina heidät silloin tällöin, mutta likeiseksi ei tuttavuus
koskaan tule. Kaarina on heille kaikille liian viileä ja liian kirkas.
Hänen kanssaan ei koskaan voi heittäytyä tutunomaiseksi. Sitäpaitsi
hän on Louhilinnan ainoa tytär, rikas ja ylhäinen ja — hänessä on
kuin onkin jotakin luoksepääsemätöntä. Vanhoille tädeille ojentaa hän
otsansa ja poskensa, kun he avaavat sylinsä ja tahtovat häntä suudella,
mutta hänen huuliaan ei kukaan löydä, hänen veripunaisia huuliaan.

Kumma kyllä on Kaarina itse asiassa likempänä talonpoikaistyttöjä kuin
herrasnaisia. Heikkilän tyttöjen kanssahan he pitävät oikein hauskaa,
herrastyttöjen kanssa ei hänellä ole mitään puhumista.

Isä iloitsee siitä, että tyttö on niin hänen omansa. Ehtiihän hän
vielä herätäkin. Mutta kun hän kerran herää, mimmoinen on oleva hänen
heräämisensä?

Tyttö ei ole samaa maata kuin veljet, hänessä on enemmän isää. Isähän
on nähnyt hänen syvästi itkevän toisten hätää. Ja sillä joka kärsii
toisen tuskat omassa lihassaan, on myöskin rinnassaan punainen riemu,
sillä on intohimon harhat, sillä on kaikki mikä tekee ihmiselämän
moninaiseksi.

Kaarina ei aavista kuinka hänen isänsä häntä rakastaa. Hänen tähtensä
tehdään Louhilinnassa taukoamatonta työtä, hänen tähtensä vakoaa
aura, hänen tähtensä heiluu kirves. Taitavat nurmetkin vihannoida ja
laululinnut kesäisin palata syntymäseudun sydänmaille hänen tähtensä.
Hänen tähtensä avautuivat soihin suorat mustat ojat. Häntä isä
ajattelee, kun hän käskee kaataa metsän uljaimmat hongat ja alkaa
rakentaa. Vanha rakennus on aikansa palvellut, matalat ovat huoneet ja
hiiret elämöivät ullakolla. Muhkeana pitää uuden rakennuksen kohota,
kahdessa kerroksessa, tilavana ja valoisana. Suurselän kukkeinten
nienten ja saarien pitää näkyä ikkunoihin. Rakennuksessa pitää riittää
suojia emännälle, hänen perheelleen ja vierailleen. Lastenlasten ajat,
kolmanteen ja neljänteen polveen pitää vanhojen honkien kestää.

Ja aurinkoisimmasta kulmakamarista on tuleva lasten leikkitupa!

Louhilinnan herra nuortuu tässä suunnittelutyössä. Hän on pelkkänä
päivänpaisteena. Kaarinan tulee ikävä vanhaa rakennusta, siinä on niin
paljon muistoja! Ja kyynelsilmin seisahtuu hän punertavaan huoneeseensa
ja silmäilee jättiläiskoivun alitse puutarhaan ja järvelle. Tämä
on kerran ollut isoäidin huone ja äidin huone — pitääkö hänen se
jättää...?

Joutavia! Uuteen rakennukseen tulee uusia muistoja, valoisia ja
iloisia...!

Ja hongat kaadetaan ja kalliolle ruvetaan nostamaan uutta rakennusta.
Ennen ensi talven tuloa pitää sen olla asuttavassa kunnossa.

II

Rakennus oli saatu katon alle, permannot olivat paikoillaan ja
yläkertaan asetettiin jo ovia ja ikkunoita. Yläkertaan mentiin vielä
telineitä myöten ulkoapäin tai kaitaisia tikapuita pitkin sisäpuolelta.

Silloin tuli taloon vierasten vieras, se jolle ovet ovat auki sekä
yöllä että päivällä, Kuolema. Ei se mennyt pirttirakennukseen missä
Jere sitä odotti kuin syksyinen tähkä sirppiään, eikä se mennyt
alarakennukseen missä Miina mamsseli jo niin kauan oli sitä ikävöinyt.
Vanhaan päärakennukseen se meni ja kaasi Otto herran itsensä. Hän
kaatui täysissä voimissaan, harmaantumattomin hiuksin. Ei hän enää
ollut nuori, mutta hän oli terve kuin valiohongat, jotka hänen
käskystään olivat kuljetetut taloon. Hän kaatui äkisti niinkuin nekin.

Keskellä yötä oli lähetetty noutamaan lääkäriä ja nuorille herroille
oli sähkötetty, mutta kun lääkäri aamulla, hevonen vaahdossa, tuli
Ronkaan kankaalle, kumisivat kuolinkellot jo häntä vastaan. Silloin hän
ymmärsi millä kannalla asiat olivat ja käski ajaa tyynemmin.

Louhilinnassa istui Kaarina neiti kuin ukkosen lyömänä, eikä osannut
käsittää mitä oli tapahtunut. Ja vaikka lääkäri oli käynyt ja
selittänyt hänelle totuuden, ei hän uskonut sitä. Hän näki isänsä
rinnan yhä nousevan ja laskevan ja hänen mielikuvituksensa loi tykintää
vahanvalkoiseen käteen, joka lepäsi peitteen päällä. Bergstedt,
pehtori, vanha Anna ja pikku Maiju kävivät vuoronperään pyytämässä,
että hän lähtisi pois kuolinhuoneesta, että hän tulisi järkiinsä.
Pitäisi välttämättä jo ruveta siirtämään ruumista peräkamariin missä
rouvavainajakin oli ja kenraalivainaja ja... Kaarina sävähtää ikäänkuin
häntä olisi sivallettu tulisella raudalla ja on pakahtua tuskaansa.
Eikä häntä saada syömään eikä juomaan eikä hän hetkiseksikään poistu
viereisestä huoneesta, jossa hän vaistomaisesti vartioi. Hän kävelee
edestakaisin, hän koettaa puhua Jumalan kanssa. Hän on hänet joskus
omistanut, on rippikouluajoiltaan asti monesti ollut häntä likellä, on
voinut kantaa tuskansa ja onnensakin hänen jalkainsa juureen. Nyt...
nyt on Jumala peittänyt kasvonsa ja kaikki on mustaa. Tai entä jos isä
elääkin! Silloin tulee maailma yhdellä iskulla valoisaksi, ah niin
valoisaksi ja onnelliseksi! Ja salaman väläyksen ajaksi valtaa hänet
niin ääretön ilo, että rinta on ratkeamaisillaan ja hän hiipii taasen
ovelle, raoittaa sitä ja kuuntelee ja tähystelee henkeä pidätellen.
Oi isä, isä... hänen rintansahan huokuu, hänen kätensähän liikahtaa!
Ja tässä toivon tuikahtavassa hetkessä on hän karkaamaisillaan ympäri
taloa ja huutamaisillaan: eläähän hän, hän elää, elää. Mutta kuinka
onkaan käsi niin läpikuultava...? Oi, ei se ole liikahtanut. Se lepää
juuri samassa kuviossa peitteellä, jossa se aamun hämärryksestä asti
on levännyt. Ja nyt hämärtää jo ilta. Hämärtää koko elämä. Hämärtyivät
yksin Jumalan kasvotkin...

Kun voisikin kuolla... Kun veljet jo tulisivat, kun saisi jotakin
varmuutta...! Kaarina nojaa kuin paikkaan naulattuna koko pituuttaan
oven pieleen ja hänen silmänsä vain elävät ja harhaavat. Hämärtää.
Siniset varjot liikkuvat, liukuvat ja syventyvät: kasvot pysyvät
liikkumattomina, ne ammottavat ja kammottavat. Ne kytkevät paikoilleen
elävän ihmisen joka niihin katsoo, ne pakottavat jäämään siihen
paikkaan. Kun pääsisikin pakoon! Jonnekin jossa puhutaan, liikutaan!
Ei, hän ei pääse, tuntuu siltä kuin jotkut kynnet pitäisivät kiinni,
painuisivat lihaan, uppoaisivat silmäkuoppiin... Apua! Mutta ääni
sihisee rinnassa eikä tule ilmoille. Hän tukehtuu. Hämärä, raskas kuin
meri, tulee hänen päälleen. Hän ei tiedä kuinka kauan tätä on kestänyt.

Ah, äiti hymyilee hänelle, niin surullisesti ja hellästi. Äidin
hiukset ovat laheat, äidin käsi on pehmyt, kunhan se aina olisi siinä
päälaella! Äiti suutelee uudelleen ja uudelleen ja kyyneleet valuvat
ohimoille. Kaarina on pieni lapsi, hän on jouluksi saanut nuken jonka
nimi on Anna Cecilia niinkuin äidinkin. Äiti istuu kaiken päivää
suuressa tuolissa päivänpaisteessa. Hänen ympärillään on peitteitä,
jalkojenkin ympärillä. Hartioilla on kaunis sininen liina. Äidillä oli
niin paljon hiuksia, että painavat, hänen täytyy päästää ne valumaan.
Ne ovat hyvin kauniit. Äiti suutelee vieläkin. Kaarina rakastaa äitiä!
Äiti suutelee myöskin Anna Ceciliaa! Hän on prinsessa... Äiti, miksi
äiti itkee, Kaarinan poski on ihan märkä. Ja Anna Cecilian kaunis
puku. Suutele vielä kerran, älä itke... Miksi ne vievät pois Kaarinan?
Kaarina tahtoo olla äidin luona...

Suuria, kuumia kyyneliä putoilee Kaarinan neitiä käsille. Hän on lyyhistynyt
kynnykselle, vanha pehtori seisoo hänen vieressään ja koettaa nostaa
häntä pystyyn. Hän on monta kertaa käynyt täällä pyytämässä, nyt
hänen väkivallalla täytyy viedä neiti pois. Hellästi hän rakastaa
Kaarina, hänkin. Hän on aina ollut hänelle niin hyvä ja hänen
vaimovainajalleen hän teki enemmän hyvää kuin kaikki lääkärit, hän kun
niin kauan sairasti ja neiti kävi joka päivä sairaan luona eikä ollut
sitä herkkua herrasväen pöydällä, josta ei olisi tuotu kipinää pehtorin
kipeälle vaimolle.

— Neiti, rakas neiti, puhuu vanha palvelija, — ei saa sillä tavalla
tuskitella. Herra on mennyt rouvan luo, pitäähän heidän saada olla
yhdessä. Rouvalla on nyt niin hyvä. Olivathan he jo niin kauan erossa.
Ja niin rakkaat kuin he olivat!

Kaarina herää kuuntelemaan. Tuolla lepää isä, kasvoilla kuoleman
kivettymys, tuossa hymyilee kuvastaan äiti, vaaleat kutrit paljaalla
kaulalla, rinnassa punainen ruusu. Ovatko he varmasti nyt yhdessä?

Kaarina ei tiedä ääneen kysyneensäkään, mutta pehtori vastaa, äänessä
varmuus, jonka usko ihmiselle antaa:

— Ovat, ovat toki... Kun rouvavainaja haudattiin — minä sen muistan
kuin eilisen päivän, se oli toukokuun alkua, mutta kevät oli jo niin
kaunis ja leivoset lauloivat ja kun hautaa luotiin umpeen, kukkui käki.
Meidän piti, omien miesten, se tehdä ja me seisottiin lapiot käsissä ja
kaikki oli jo heittäneet kukkansa ja itkivät siinä. Niin herra ottaa
käteensä multaa ja katsoo hautaan sillä lailla kuin ei hän mitään
näkisi ympärillä, ja sanoo jotakin. Muut näkivät vain että huulet
liikkuivat, mutta minä kuulin selvästi sanat. ”Me tapaamme toisemme”,
hän sanoi. Ja kun minä sitten haudalta tullessa kerroin sen muille,
niin kaikki itkemään sitä, että kuinka hän häntä rakasti. Kyllä se oli
sellainen kevätpäivä, ettei kauniimpaa voi olla...

Vanhan palvelijan puhuessa ovat Kaarinan piirteet sulamistaan sulaneet
ja vihdoin puhkeaa hän puhumaan:

— Sinä olet kauan saanut odottaa, äiti. Ota hänet, ota, ota!

Senjälkeen ei hän enää kutsu isää elämään, hän ymmärtää Jumalan
tarkoituksen ja vanha palvelija nostaa hänet permannolta, auttaa hänen
ympärilleen suuren huivin ja johdattaa hänet alarakennukseen, Miina mamsselin
luo. Mamsseli raukka onkin niin kauan häntä kaivannut. Ihan
koko päivän. Niin tottakin, kuinka hän onkin hänet niin voinut unohtaa!

Pihamaalla on lumi lapioitu korkeisiin kinoksiin molemmin puolin teitä.
Päätie tulee isojen rappujen eteen, toisia vie alarakennuksille,
aittoihin ja ulkohuoneisiin. Ne ovat kiiltäviksi tallatut. Kiviaita
ylenee lumisena vallina ja sireenipensaat sen vierellä ovat kuin
nakatut täyteen lumipesiä. Hämärä hyväilee pehmeästi maita. Jyväaitan
ja riihirakennuksen väliltä näkyy sileitä, siintäviä peltoja ja
surullinen, paljas metsänlaita. Pihakoivujen varpujen välitse häämöttää
raskas taivas, puunrungot ylenevät mustina, liikkumattomina lunta
vastaan kuin vartiosotamiehet. Puiston päällä käy tuttu tuuleton jylhä
ja salaperäinen kohina. Muualta ei kuulu ääntä eikä liikahdusta.

Kaarina juo ilmaa, katselee hankia, lepuuttaa silmiään sinisen
metsänlaidan tyynissä piirteissä.

Äkkiä sattuu hänen korvaansa koiran ulahdus. Hektor — missä on
Hektor? Hän ei ole sitä nähnyt moneen päivään. Taas joku romahdus
ikäänkuin halkopino kaatuisi tai lautaröykkiö menisi nurin. Kun hän
on päässyt alarakennuksen portaille, tulee navetalta päin vouti,
syli täynnä uusia, valkoisia lautoja, toisessa kädessä saha ja
kirves. Hänen kulkiessaan helähtelevät laudat vastatusten. Hän menee
suoraan pääportaita kohti. Silloin karkaa Kaarinan päähän aavistus
kuin vihlovan veitsen terä. Hänelle tulee hätä. Hän ei käsitä mihin
kääntyä, mitä tehdä. Hän hapuilee jotakin sijaa kädelleen, nyyhkii,
voihkii, nielee kyyneliään, putoaa polvilleen hankeen, pusertaa lunta
nyrkkiinsä... Joku huutaa hänen nimeään käheällä kipeällä äänellä.
Hän ei jaksa käsittää että ääni häntä kutsuu, seuraa vain lautojen
kalinaa. Ääni pusertuu esiin kipeistä keuhkoista. Kaarina tarttuu
ääneen, seuraa sitä kuin unessa nuoraa myöten käyden ja tulee vihdoin
Miina mamsselin kamariin, missä tärpätin, kamfertin ja linjamenttien
haju sekaantuu elävän geraniumin ja kuivattujen minttujen hajuun. Kuuma
siellä on, laiha vaimo ojentaa patjojen varasta häntä vastaan tutisevia
käsivarsiaan.

Kauan he itkevät yhdessä. Sitten rupeaa Miina mamsseli puhumaan
iankaikkisesta elämästä ja Jumalan tutkimattomista teistä. Miten
mielellään hän olisi tahtonut astua Kristuksen kasvojen eteen, mutta
ei ollut hänen vaelluksensa vielä päättynyt — herran piti mennä, jota
ihmissilmillä katsoen niin olisi tarvittu.

Kaarina vain kuulee kuinka lautoja sahataan ja sovitellaan suureen
keltaiseen sänkyyn peräkamarissa. Hän ei tahdo huutaa ääneen, hän
puree kokoon hampaat ja nielee alas kyyneleet, jotka nousevat
kurkkuun. Kunhan ne vain liikuttelisivat häntä hellästi ja hiljaa.
Hänen pitäisi olla siellä vartioimassa. Kuinka veljet näin kauheasti
viipyvät, tästä päivästä ei koskaan tule loppua! Joka kestikievarissa
on hevosia odottamassa. Puoliyön aikana he voivat olla täällä, ainakin
helsinkiläiset... Hänen käsiinsä on sattunut kirja, sama suuri postilla
jota hän ennen mamsselille luki. Hän äänteli sanoja nyt niinkuin
silloinkin, kuten puuta purren, ymmärtämättä mitään. Mutta mikä
Hektorin on? Se karkaa pitkin pihaa ja ulvoo, ulvoo... Asettuu keskelle
lapioitua pääkäytävää, painaa kuononsa hankeen ja valittaa siinä kuin
ihminen... Kaarina karkaa suinpäin sen luo, se hyppii häntä vastaan,
ulisee, nuolee ja itkee. He itkevät yhdessä. Hän saa sen houkutelluksi
vanhan mamsselin kamariin, mutta se ulisee ja vikisee sielläkin ja on
päästettävä pihalle. Pimeässä kiitää se sitten kuin mikäkin kummitus,
jota tuuli ajaa. Ja kun se, kuono pystyssä, ulvoo keskellä pääkäytävää,
on se kuin mikäkin hirviö jonka paholainen on lähettänyt rämistelemään
kuollutta valveille.

— Herra, älä pane lapsesi päälle raskaampaa ristiä kuin hän voi
kantaa, rukoilee Miina ja katselee Kristuksen kuvaa, johon lamppu
punertavan varjostimen läpi loistaa.

Kaarina kiertelee kuin häkissä. Mamsselin kamari on täynnä romua,
kaikenkaltaista pientä, jota hänelle uskollisen palvelusajan kuluessa
on muistoina kerääntynyt. Koiran ulina viiltää hammasjuuria myöten, se
raataa luissa ja ytimissä, se saattaa ihmisen epätoivoon!

— Herra, sinun äärettömän rakkautesi takia, anna luontokappaleellekin
rauha...!

Pikku Maiju ja joku toinen tyttö tulevat pihamaalle houkuttelemaan
pois koiraa. He pysyttelevät visusti yhdessä, tuskin toistensa käsiä
päästäen. He pelkäävät.

Ihmistä pelätään, kun hän on kuollut! Kaarinan ajatus viipyy siinä
ja hänen sydäntään kirvelee ikäänkuin sinne valettaisiin tulista
suolavettä... Mutta mitä mamsseli kertookaan? Hän puhuu vanhoista
ajoista, Kaarinan isoäidistä, joka ei koskaan ajanut muuta kuin
vaunuissa. Lasten täytyi aina illalla käydä suutelemassa hänen
kättänsä, hän ei mennyt ulos kuin kuumimpina kesäpäivinä, hänellä oli
alusvaatteetkin silkkiä. Nuoren armon kuoleman jälkeen ei hän enää
koskaan tullut Louhilinnaan. Mutta kerran kun hänen sisarensa täällä
kävi — hän oli Ruotsissa naimisissa, kreivin kanssa —, niin pidettiin
suuret pidot ja kokit tuotiin kaupungista.

Kreivinna oli niin nuoren näköinen. Illalla kun oli tanssit, pudotti
kreivinna nenäliinansa, se oli hyvin hieno ja köykäinen ja lemusi kuin
kukkakimppu, ja nuoret herrat karkasivat kaikki sitä ottamaan, he
luistelivat lattian poikki ja joka tuon köykäisen pitsitukon sai, nosti
sen suutansa vastaan... Ja nyt ovat kaikki iloiset herrasväet poissa.
Niin... Niin...

— Lapsi kulta, ei saa antautua surun valtaan. Pitää kuunnella, kun
vanha mamsseli kertoo. Ei saa istua siellä vetoisessa ikkunassa...

Ennen kesäisin oli täällä aina paljon vieraita. Puutarhaankin kun
katsoi, niin joka lehdossa vilisi vaaleita hameita ja kiikkulaudoilta
ja keinuista raikui laulu. Ja nurmet ja hiekkakäytävät olivat
täynnä lapsia, jotka leikkivät ja hautasivat perhosia ja kukkia ja
ruskettuivat päiväpaisteessa. Ei ollut sitä iltaa ettei tanssittu tai
soudeltu vesillä.

— No, ei sinne ikkunaan nyt pidä mennä. Ei tämä vanha mamsselikaan
enää niin kauan ole täällä kertomassa vanhoja asioitaan... Rouvan
syntymäpäivänä, heinäkuun kuudentena päivänä oli aina paljon vieraita.
Ruusut kukkivat silloin. Rouvalla oli valkoinen vene, jonka herra
oli antanut ja rouvan syntymäpäiväksi se koristettiin punaisilla
ruusuköynnöksillä. Herra naulasi ne itse kiinni laitoihin ja aamulla
hän vei rouvan soutelemaan...

Kaarina voihkaisee keskellä kertomusta: peräkamarin ikkuna kiskaistaan
auki, selälleen molemmat puoliskot ja muihin ikkunoihin syttyy tulta.
Sahataan ja hakataan.

— No, no, no... Kerran oli niin kylmä ja myöhäinen kesä, etteivät
ruusut kukkineet. Silloin herra tilasi ruusuja, mistä asti lienee
tilannut. Rouva tuli niin iloiseksi, että itki...

— Ei, ei, ei! huutaa Kaarina ja painaa kädet korviaan vastaan.

Nyyhkytys tyrskii hänen rinnassaan. Hänen pitäisi tehdä jotakin, olla
siellä mukana! Hän ei pääse lähtemään... eikä hän voi olla täälläkään.
Hän tukehtuu...

Hetket kulkevat eteenpäin raskaina, yksitellen, kidutellen. Mamsseli
rukoilee itsekseen. Kaarina kävelee toisesta päästä huonetta toiseen.
Huone on kuin häkki. Hän kiertelee pöytiä ja tuoleja, pysähtyy
ikkunaan, litistää kasvot ruutuun ja lähtee taas liikkeelle,
mitatakseen huonetta kymmenennen kerran, sadannen kerran.

— Kuule, elostuu hän äkkiä, — onko se totta, että minun päässäni
syntyessäni oli ristin merkki?

— Kuka sen on sanonut?

— En muista. Vanha Jere tai Leena tai joku muu. Oli sanottu, että se
tietää suurta onnea tai suurta onnettomuutta...

— Eikö se sitten ole tietänyt suurta onnea?

Kaarina lyyhistyy tuolille, kasvot kiinni ruudussa. Tähän asti on ollut
onnea, ajattelee hän. Tästä puoleen ei tiedä. Tulevaisuus on kuin suora
tie äärettömällä jäällä: ei näy päätä, ei ole viittaa, kaikki on yhtä
sileää, koleaa, harmaata. Tie on tukossa, nietos vajottaa, tuuli tunkee
luihin asti. Palelee.

Vihdoin tulee pehtori hakemaan neitiä illalliselle. Kaarina ymmärtää,
että kaikki nyt on kunnossa. Kuolinhuoneen ikkunat ovat auki ja
peräkamarin ikkunan edessä on valkoinen lakana.

Ja taasen laahautuvat hetket eteenpäin, yksitellen ja kiduttaen, kunnes
vähää ennen puoliyötä alkaa kuulua kulkusia. He ovat kaikki tulleet,
Gustaf, Erik ja Olof. Nadja on mukana, Anna ei ole päässyt pieniltä
lapsiltaan. Heidän ei tarvitse kysyä mitä on tapahtunut ja missä
kuollut lepää. He menevät suinpäin peräkamariin. Ja siellä he suullaan
nyyhkivät vuoteen ääressä, jossa valkoisen lakanan alta häämöttävät
ihmisruumiin muodot.

Gustafin suru on lohduton. Itku kuolee häneltä rintaan, mutta pää
putoilee vuoteen laitaa vastaan ja hän vääntelee käsiään. Veljet eivät
saa häntä lähtemään, hän tahtoo olla täällä, tahtoo olla yksin.

Olof tulee ruokasaliin missä Nadja ja Kaarina itkevät ruokapöydän
ääressä. Hänen kasvonsa ovat itkettyneet, hiukset epäjärjestyksessä.

— Nadja, saa hän katkonaisesti sanotuksi, me emme saa Gustafia pois.
Etkö sinä tulisi...

— Minä, kirkaisee Nadja ja hänen kasvonsa puutuvat kauhusta.

Olof jää vähäksi aikaa sanattomaksi.

— Hän... on... peitetty...

— En, en, en!

Nadja karkaa istualtaan ja pakenee nurkkaan.

Väkipakolla tuovat veljet Gustafin peräkamarista. Hänen kasvoillaan
kuvastuu ikäänkuin hävitys.

Nadja pusertuu kiinni Kaarinaan.

— Älä jätä minua. Sinä olet niin tyyni ja viileä. Kuinka sinä voitkin
olla! Älä vain pane minua nukkumaan tuohon päähän rakennusta. Minä en
tahdo nukkua Gustafin kanssa, hän on niin hermostunut. Enkö minä saa
nukkua sinun kanssasi, Karin — sinä olet niin tyyni ja viileä.

Mutta sitten muistaa hän, että Kaarinan huone on likellä kuolinhuonetta
ja senjälkeen ei hän mistään hinnasta tahdo nukkua Kaarinan kanssa...
Eikö hän voi saada nukkua jossakin likellä kyökkiä — vaikkapa täällä
ruokasalissa!

Päivällä on parempi, ei tunnu niin kolkolta ja tulee kaikkinaista
työtä. Hautajaiset täytyy valmistaa tuota pikaa, sillä veljillä ei ole
aikaa viipyä. Tulee kiire, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, vieraita
ja kutsuja. Nadja on tilannut kokonaiset varastot suruharsoa ja
seuraavina päivinä valmistaa hän siitä taitavasti mitä uusimuotisimpia
vaatekappaleita. Päivät menevät työssä ja menisiväthän yötkin väsyneen
unessa, jollei everstin nuori rouva niin kovin pelkäisi. Mutta keskellä yötä
voi hän kuolonhiljaisessa talossa kirkaista kuin surmanaseen alla:
hän on nähnyt sellaista unta, että kuollut seisoi hänen vuoteensa
ääressä ja tuijotti häneen lasittunein silmin...

Mutta mikä Gustafin on? Hän on laihtunut, hiukset harventuneet. Hänen
katseensa harhailee eikä pysähdy siihen, jonka kanssa hän puhuu. Mikä
Gustafin on?

                                                  ⸻

Hautajaisten jälkeen laukeaa jännitys ja suuri, tasainen, keskeytymätön
autius alkaa.

Vieraat ovat lähteneet, sisaret ovat viimeistä iltaa koolla Louhilinnan salissa
. Hämärä on heidät tavannut, he puhelevat hiljaa ja heidän
kyyneleensä valuvat huojentavina. Hänestä he puhuvat, joka vasta on
kannettu talosta. Hänen muistonsa on vielä niin likellä. Jos kaapin
avaa, on siellä vielä hänen takkinsa sellaisena jommoisena hän sen
riisui lämpöiseltä ruumiiltaan. Kun hänen pöytänsä ääreen menee, niin
on siellä vielä hänen kynänsä sellaisena jommoisena hän sen kädestään
laski. Siellä ovat vielä hänen muistiinpanonsa päivän tehtävistä...
Hänen kätensä kosketus tuntuu vielä kaikkialla ja hänen henkensä
ikäänkuin viipyy tuossa kosketuksessa.

Tuntuu hyvältä levätä, kun vieraat katseet ovat poissa. Lempeä on
myöskin yhteinen suru vanhassa kodissa. Se hivelee polttavia ohimoja
ja valelee kuin öljyllä kirvelevää sydäntä. Hämärä käärii ääriviivat
näkymättömiin. Kaikki on pehmoista ja tuttua.

Sali on suuri huone, kruunu kuin kirkossa, huonekalut valkoista ja
kultaa, ikkunoiden välissä korkeita peilejä, seinillä perhekuvia
kultakehyksissä, vanha soittokone, suuria, hyvin hoidettuja kasveja.

— Minä muistan, puhelee Erik hiljaa, — yhden iltapäivän. Mamma oli
silloin vielä terve. Oli pilvessä, mutta ei satanut. Ei tapahtunut
mitään erityistä, mutta minä muistan kuinka mamma neuvoi miehiä.
Laitettiin kuntoon kukkalavoja. Mamman kädet olivat multaiset. Hän
poimi narsisseja. Minä olin ottanut onkimadon ja vedin sitä suoraksi.
Mamma sanoi, ettei saa tehdä niin ja kun minä kysyin miksi, sanoi hän,
että miltä sinusta tuntuisi, jos sinua noin venytettäisiin.

— Ja minä muistan, jatkaa Olof, — kuinka mamma soitti Hampurin
polskaa ja me kaikki tanssimme.

— Sen minäkin muistan.

— Mamma oli silloin jo kipeä.

— Ja minä muistan kun Karin syntyi.

— Ethän! Kuinka sinä voisit sitä muistaa, kiihtyy Kaarina ja hänen
poskensa kuumenevat. — Ethän sinä ole kuin kolme vuotta vanhempi minua.

— Mutta minä muistan. Olin ruokasalissa. Miina hakkasi sokeria. Oli
hämärä, puutarhassa lunta. Miina sanoi: ”Tietääkös Oli, että on saanut
pienen sisaren?” ”Mistä Oli sen on saanut?” ”Vieras täti toi sen. Eikö,
Oli ole nähnyt hänen suurta laukkuaan.” Ja minut vietiin sänkykamariin.
Siellä oli pimeä, vain jossakin nurkassa tuikki lamppu. Mamma oli
sängyssä, valkoisissa lakanoissa. Hän silitti minun päätäni ja hymyili
ja käski minun suudella pientä sisartani. Silloin minä vasta huomasin
jotakin mamman vieressä ja painoin sinne pääni ja suutelin umpimähkään
ja sitten minut heti vietiin pois.

Kaarinalle on kuumasta tullut kylmä.

— Minulla oli ollut tummat hiukset ja päälaella ristinmuotoinen paljas
kohta. Et sinä mitään sellaista nähnyt...?

— En toki, minähän olin vielä niin pieni...

— Sanovat sen tietävän suurta onnea tai suurta onnettomuutta...

Gustaf nousee äkkiä tuolistaan, astuu eteisen ovea kohti, vie käden
päälaelleen ja häneltä pääsee huokaus, joka tuntuu nostavan koko salia.

— Gustaf, rakas Gustaf, mikä sinun on? Tule tänne.

Kaarina houkuttelee hänet sohvaan viereensä ja siinä Gustaf painelee
päätään ja tuijottaa eteensä tyhjyyteen.

Äkkiä avautuu vierashuoneen ovi, taulunkehykset seinillä ja
kynttiläkruunun kristallit välähtävät ja sisään astuu Nadja rouva,
vaaleat hiukset kiiltävänä kehänä ympäri pään, pitkä, kahiseva surupuku
lakaisten permantoa.

Hän on nukkunut ja virkistynyt, tuntuu taas keveältä ja hyvältä.
Kuolema on niin kammottava.

— Vai pimeässä te täällä istutte! huudahtaa hän ranskankielellä.
— Pikku Karin, eikö sinua väsytä. Kuinka minä olen ihaillut sinun
tyyneyttäsi! Se on aivan suurenmoinen. Kuinka sinä keskustelit
vieraitten kanssa... ja haudalla — en tiedä, mutta minä olin katketa
itkuun kun arkku laskettiin alas ja minä näin sen toisen arkunnurkan,
teidän äitinne arkun — oi, se oli... se oli niin kummallista. Sinä
seisoit vain ja katselit ja pudotit alas kukkasi ilman kyyneltä —
tai itkithän sinä, mutta sinun surusi ei ollut musta, se oli miltei
valoisa... Mutta kuulkaa, miten nyt käy talon? Kuka hoitaa taloa,
Louhilinnaa?

Ei vastausta, ei hiiskahdusta. Jos hän olisi laskenut parketille
jotakin vaarallista räjähdysainetta ja kehoittanut sisaruksia antamaan
sille tarvittavaa tärähdystä, ei se olisi voinut herättää syvempää
äänettömyyttä kuin hänen heläjävät sanansa.

— Kuka teistä jää tänne tätä hoitamaan? jatkaa hän. Ja kuka teistä
tätä osaa hoitaa? Karin, nuori tyttö, ei voi tänne jäädä yksin ja mikä
apu hänestä täällä olisi? Kyllä kai vain pitäisi ruveta ajattelemaan
talon myymistä.

Ei ääntä vastaukseksi. Veljet ovat kai jonkin verran ajatelleet asiaa.
Kaarinalle se tulee uutena. Hetken perästä päästään jonkinlaisen
keskustelun päähän, mutta Olof katkaisee sen äkkiä:

— Myydä talo — mitä te ajattelette... Tuossa on äitimme hämärässä
soitellut, tuossa...

— Soittokoneen voi siirtää...

— Nadja!... Entä pellot ja vainiot... niillä on isämme kävellyt ja ne
olivat hänen elämänsä — voiko niitäkin siirtää?

— Nadjinka... minä rukoilen sinua!

Gustaf lausuu viime sanat, ne ovat kuin hätähuuto.

— Aa, sinä!

Nadja rouvan suusta puhkeaa esiin kokonainen pärske. Alussa hän puhuu
ranskaa, mutta sitten muuttuu puhe venäjäksi. Hänen äänensä taipuu kuin
ilman alla aalto, se ivaa, uhkaa, pilkkaa ja se pyytää.

— No mutta keskustellaan tyynesti, voimmehan me nyt toki tyynesti
puhua, rientää Olof väliin.

Ja he tulevat siihen johtopäätökseen, että pehtori on vanha, talon
täytyy mennä alaspäin. Mutta pehtori on uskollinen ja entä jollei talo
tuotakaan, kunhan se vain pysyy pystyssä... Niinkuin joku museoesine,
sanoo Nadja rouva ja naurahtaa. Onko varaa sellaiseen ylellisyyteen?

Karin tietysti ei voi jäädä tänne. Hän tulee Pietariin... Oo, hän tulee
viihtymään erinomaisesti. Ja hän menee hyvin pian naimisiin.

Kaarinaa pyörryttää. Hän kiertää nenäliinaa käsissään, onko hän todella
näin heikko? Ja hän kuitenkin oli jo ihan tyyni. Kuinka hänen tuli näin
vaikea olla? Eivät he toki tarkoita mitä sanovat... Mutta he puhuvat
aivan vakavasti. Sulku särkyy pian, hän huutaa ääneen, jollei nyt lähde.

Ja Kaarina nousee ja tulee ulos.

Syntymäseudun puut, maat, hanget ja tuulet ovat likeisiä ja omaisia,
ne ymmärtävät! Ihmiselle täytyy sanoin selitellä — ne ymmärtävät
sanoitta, ne laulavat ja lohduttavat. Ikäänkuin ihmeelliset urut
hymisevät taivaan ja maan välillä, laulaen sydämeen juuri sitä raita se
sillä hetkellä tarvitsee. Tuuli tulee syvistä, yksinäisistä metsistä,
puhaltaa aukeilla pelloilla ja aavoilla järven selillä. Hanki leviää
pehmoisena ja valkoisena, ei mikään hanki ole niin pehmoinen ja
valkoinen kuin kotitalon hanki. Se on uskollinen syli, siihen on hyvä
laskeutua lepäämään.

Kaarina tuntee tämän kaiken kun hän omaistensa joukosta astuu pimeälle
pihamaalle. Joka puu ojentaa hänelle kättä, koko metsä riemuitsee häntä
vastaan, tuuli kiertää väkevät käsivarret hänen ympärilleen ja vie
häntä.

Tänne, tänne, tänne minä kuulun! Ne ovat hulluja siellä sisällä, eivät
ne minun elämästäni mitään ymmärrä. Jos minä teidät kadotan, puuni,
maani, hankeni, niin kadotan oman itseni eikä minusta ole jäljellä
mitään. Te tiedätte kaikki, teille minun sieluni on avoinna, teille
minä kuulun!

Ja hän kiertää rakennuksen nurkan ja tulee koivun juurelle ja kietoo
käsivartensa sen ympäri. Hän painaa poskensa tuoheen ja kuuntelee
kuinka naavanhetaleet ynisevät hänen korvansa juuressa ja yllä pauhaa
suuri kohina koko metsästä.

Koivun oksalle hänen päänsä päällä on ajautunut lunta. Hän nousee
varpailleen ja suutelee pois lumen ja kun kostea lumi kylmää hänen
huuliaan, käy väristys läpi hänen ruumiinsa ja hän on kauan kuin
pyörryksissä.

Kun hän silmänsä avaa, on hänen allaan, päällään, ympärillään ja
sisässään suuri, harmaa, viileä laheus, rauha niin syvä, äänettömyys
niin pohjaton, että hän on kuin haudan povessa. Hänelle ei ole olemassa
muuta kuin hahtuvanharmaa taivas, tasainen, harmaa lumilakeus,
puut jotka ripsuvat tuota suurta harmautta ja humisevat, ja hän,
kasvaneena tähän kaikkeen kiinni, kuuluvana tähän pehmoisen harmaaseen
lumilakeuteen.

Äkkiä valuu harmauteen keltaista valoa.

Sisällä sytytetään tulta.

Hän muistaa jo: he tahtovat riistää hänet irti täältä! Se on samaa kuin
vaatia, että hän ojentaisi oikean kätensä hakattavaksi poikki. Jos
häntä täältä yritetään irroittaa, niin katkeaa jotakin jonka kautta
elämä valuu pois.

Hänen täytyy taistella henkensä edestä! Ajatuksia syttyy kuin kipunoita
mieleen, syttyy ja sammuu. Mutta se on selvää ja varmaa, että hän jää
tänne, hän kuuluu tänne! Ja tarmokkaana ja päättäväisenä, ikäänkuin
uutena ihmisenä astuu hän sisään veljiensä eteen.

He ovat sytyttäneet yhden ainoan yksinäisen kynttilän keskelle kruunua
ja katossa sen yläpuolella värisee kruunun suuri varjo. Gustaf kävelee
kiihtyneenä edestakaisin, Erik istuu huolestuneena nojatuolissa, Olof
ja Nadja keskustelevat hermostuneina. Kaarina ei sitä huomaa, hän tulee
kokonaan eläen omassa asiassaan.

— Minä jään tänne!

Jos isä olisi hänet nähnyt niin hän olisi tuntenut hänet omakseen. Hän
olisi ymmärtänyt, että nukkuvat voimat alkoivat valveutua. Tytön ääni
kalskaa ja silmät säihkyvät, hän aikoo kuin aikookin ajaa tahtonsa läpi.

Käly, komea Nadja rouva, pysähtyy keskellä lausettaan, keikauttaa
päätä, jää katselemaan ja mittaa Kaarinaa kantapäästä kiireeseen asti.

— Kas, kas... pieni Karin... en laisinkaan tunne pientä Karinia.

Hän on aina ollut niin kiltti ja taipuvainen, eihän hänellä mitään omaa
tahtoa ole ollutkaan. Vasta eilen hän kiitollisena otti kälynsä kädestä
joka vaatekappaleen. Sama käsivarrenpaksuinen palmikko valuu vielä alas
selkää, sama lumivuokon nukka peittää hänen poskeaan — mutta kasvoissa
on outo uppiniskaisuus!

— Kuule nyt, lapsukaiseni, yrittää Nadja leikkiä lyöden, — me olemme
täällä päättäneet, että talo myydään...

— Sitä ei myydä.

— ... ja sinä tulet Pietariin ja...

— Minä jään tänne...

— Oo... vai niin! Ei, sinä et hautaa nuoruuttasi tänne. Sinä maistat
elämää. Meillä pidetään hauskaa meillä, ei meillä tule ikävä. Ja katso
— talo ei ole sinun yksin, se on myöskin veljiesi. Ei kukaan ole
niin hullu, että säilyttää pääomaa korkoa kasvamatta. Sinä et hoida
Louhilinnaa niin, että se tuottaisi korkoa.

— Bergstedt auttaa minua. Ja Heikkilä... isä luotti Heikkilään. Me
hoidamme Louhilinnaa niin hyvin...

Kaarinan piirteet pehmenevät ja hänen hätääntyneet silmänsä harhailevat
veljestä toiseen. Hänen äänensä rukoilee.

— Meidän syntymäkotiimme... Tuossa äiti soitteli... muistatteko
kuinka me tanssimme... Isä rupesi rakentamaan suurta rakennusta...
hän ajatteli, että asutaan täällä kauan. Hän ei ikinä olisi antanut
myydä... Minä jään tänne — saanhan!

Olof astuu hänen luokseen, kyyneleet silmissä, ja laskee lujat, suuret
kätensä hänen olkapäilleen.

— Sinä ihana sisko, niin, sinä jäät tänne! Tätä ei myydä —

Gustafilta pääsee tukahdutettu parahdus. Hän käy molemmin käsin kiinni
päälakeensa ja karkaa ulos huoneesta, horjuen kuin humalassa.

Nadja katsahtaa hänen jälkeensä, silmissä väkevämmän halveksintaa
heikompaa kohtaan. Sitten alkaa hän taasen kahista edestakaisin. Hänen
varjonsa liikkuu suurena möhkäleenä vaalealla seinällä. Kun hän tulee
kruunun alle, hyppii huulilla iva ja pilkka ja silmät kipinöivät.

Olof ja Kaarina seisovat sylitysten ja tuijottavat oveen, jonka heidän
vanhin veljensä vasta sulki.

— Mikä hänelle tuli? sanoo Olof ikäänkuin itsekseen.

Nadja kohauttaa olkapäitään ja jatkaa kävelyään.

— Jäätkö sinä minun kanssani? kuiskaa Kaarina veljelleen ja etsii
hänen uskollisia silmiään.

— Niin, katso... minun lukuni ovat vielä kesken. Mutta minä käyn usein
sinua tervehtimässä. Mikä kumma Gustafille tuli?

Hän ottaa kädet siskonsa olkapäiltä ja menee Gustafin perässä. Kaarina
jää tuijottamaan eteensä kattokruunun alle.

Niin, niin, hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän jää mielellään. Puut,
maat, hanget, tuulet — hän omistaa ne kaikki aivan yksin!

Nadja rouva on seisahtunut hänen eteensä. Kaunis hän on: vaaleat
hiukset sädekehänä ympäri valkoisen otsan, kulmakarvat kuin mustalla
liidulla vedetyt, sieraimet väräjävät ja läpikuultavat, huulet kuin
punainen haava, hartiat pyöreät, kädet maidonkarvaiset, kynnet
punertavat, tasaiset ja suippokärkiset — mutta kuinka hän onkin niin
peloittavan vieras!

— Sinä et suostu myymään taloa, puhuu hän sihisten ja silmissä
palaa tulikiven karva, — mutta mitä sanot, jos veljesi ampuu kuulan
rintaansa — hahhahhah, pieni Karin!

Kaarina käy kiinni tuolin selustaan.

— Mitä sinä tarkoitat? En...

— Mitä sanon, aivan yksinkertaisesti...

— Mutta eihän se ole mahdollista! Kuinka sinä...

Nadjan nauru lyö häneltä sanat poikki. Kuinka kamalasti hän nauraa...!

— Mahdollista, mahdollista! Mitä sinä tiedät elämästä, sinä! Luuletko
että isäsi nukkuu rauhassa, jos hänen vanhin poikansa surmaa itsensä?

Hänen sanansa ovat kuin jääpuikot, joita lyödään lämpöiseen, elävään
lihaan.

— En enää käske sinua taipumaan, mutta... jos jotakin tapahtuu, niin
— syy on sinun!

Viime sanat sihisevät kuin vesi kuumiin kiviin. Nadja menee ja ovi
läiskähtää kiinni hänen perässään.

Kaarina ei saa ajatustaan kulkemaan. Tulee kuin seinä vastaan.
Kristallikruunun kuvio väräjää katossa. Hiljaisuus hymisee.

Mitä tapahtuu, mitä kauheaa tapahtuu?

Kaarina painaa käsillään voimiensa takaa tuolin selustaa, jonka ääressä
seisoo ja vaistomaisesti kyykistyy hän alaspäin ikäänkuin suuri musta
pilvi olisi putoamaisillaan hänen päälleen.

Mitä tapahtuu, mitä kauheaa tapahtuu? Jumala, missä sinä olet?

III

Louhilinnan ”lääniä” ulottuu kolmen peninkulman päähän. Torppia on
toista sataa, toiset suorittavat veronsa rahassa, toiset päivätöissä.
Useat torpat pitävät kautta vuoden miehen ja hevosen talossa.

Ihan toista on talon neitinä olla mukana joissakin torpparien pidoissa
tai käydä heidän sairaitaan oppimassa — ihan toista ryhtyä pitämään
taloa ja vaatimaan täyttä mittaa työssä.

Pehtori on Louhilinnassa entinen, työväki entinen — luulisi töiden
luistavan entiseen tapaan. Mutta työntekoon on tullut jotakin uutta.
Kellon soitua lähtevät miehet ruokasijoiltaan aivan toisella tavalla
kuin ennen. He hyppäävät kuormansa päälle ja alas kuormaltaan aivan
toisella tavalla, kirves liikkuu toisin, talikko heiluu toisin. Kuormat
ovat kutistuneet puoleen entistä kokoaan. Kaikessa, niin hyvin suuressa
kuin pienessä on tapahtunut muutos: jonkinlainen höltyminen.

Ja lisäksi on kaikki ikäänkuin suojaa vailla. Lehmien selät ovat
käyneet takkuisemmiksi, hevoset kulkevat korvat lysyssä, rengit repivät
suupielistä ja tempovat ohjaksista. Isännän silmä on poissa. Vanha
pehtori ei jaksa komentaa joka rautaseivästä paikoilleen eikä joka
silaa paikatuksi. Siat pääsevät joskus etupihaan ja kuluu hyvän aikaa
ennenkuin tytöt tulevat ajamaan ne pois.

— Ahah, jopas kuuluu hoilotus Louhilinnankin raiteilta!

— Kuuluvat jo lyövän korttia tuvassa!

— Sanovat lehmien vähentäneen niin, ettei meijeriin enää mene kuin
neljättä sataa litraa päivässä.

Miksi tästä pitäjällä puhutaan vahingoniloin? Louhilinnan herra ei
koskaan ole tehnyt kenellekään vääryyttä — miksi hänen elämäntyönsä
alenemisesta iloitaan? Häntä on elinaikana kunnioitettu ja kumarrettu,
hänen suosiotaan on etsitty. Mutta hän on ollut monen pitäjän mahtavin
mies, hän on Louhilinnassaan elänyt yksinään ja ylpeästi, ei ole ollut
hyvä tulla häntä likelle... Sellaista miestä tekee mieli nujertaa,
vaikkapa kuolemankin jälkeen.

Ja Karin eli Kaarina, tuo viileä kaunotar, joka aina on ollut niinkuin
hänen isänsäkin — saapa nyt nähdä eikö hän mahda ruveta taipumaan
muiden pitäjäläisten seuraan, eikö hänen mahda ruveta tulemaan ikävä.
Hän on aina ollut kuin lasista: älä tule likelle, minä menen rikki!
Mitä hän mahtaa luulla olevansa! Ei hän ole edes koulua käynyt,
kotiopetusta hiukkasen saanut, ranskaa hiukkasen puhuu. Kaarina
on ikävä ihminen, päättelevät tytöt keskenään, kylmä ja kankea.
Kruununvoudin Astrid, joka on jonkin verran vanhempi Kaarinaa ja jonka
kanssa sentään on ollut senverran suhdetta, että on vaihdettu jokin
kirje, palaa Genevestä, pensionaatista ja lähtee tervehtimään Kaarinaa.

Astrid heltyy itkemään sedän kuolemaa, talo on nyt niin kolkko, niin
yksinäinen. Setä, joka aina oli niin herttainen! Kaarinan silmään ei
tule kyyneltä. Hän katselee jonnekin kauas pois ja hymyilee. Hymyilee!
Hyvä Jumala, näkeekö hän isänsä, puhuuko hänen kanssaan? Astridia ihan
peloittaa.

Astrid viipyy kaksi päivää ja kaksi. Kaarina aikoo panna hänet
vierashuoneeseen nukkumaan.

— Emmekö nyt nukkuisi yhdessä, sinun kamarissasi, pyytää Astrid.

Kaarina muuttaa hänen kanssaan vieraskamariin. Omaan huoneeseensa ei
hän häntä ota.

Astrid kertoo ulkomaanmatkaltaan. Kaarina kuuntelee ja kysyy silloin
tällöin jotakin.

— Eikö sinun tekisi mieli ulkomaille? Oi, kyllä siellä on ihanaa.
Sinun pitäisi lähteä...

— Ei minun ole koskaan tehnyt mieli ulkomaille.

Astrid avaa hänelle sydämensä, kertoo hänestä, jonka kanssa he
seisoivat Rousseaun saarella ja katselivat mustia ja valkoisia
joutsenia sinisessä vedessä. Hänen täytyi niin äkkiä matkustaa, hänen
isänsä sairastui. Mutta hän tulee pian tänne... tänne, tänne, heille...

Kaarina ei hiivi ystävättärensä viereen, ei kiedo käsivarttaan hänen
kaulaansa, ei ilmaise hänelle omaa salaisuuttaan. Astrid odottaa
jotakin sellaista ja käy surulliseksi. Vihdoin hän kysyy eikö
Kaarinalla ole mitään sanomista hänelle. Hän on hänestä aina niin
paljon pitänyt. Ei ole, mitäpä hänellä olisi! Ja Kaarina vain punastuu
ja silmät painuvat näkymättömiin.

Ei, Kaarina on auttamattoman ikävä, kuiva ja ylpeä! päättelevät pitäjän
tytöt. Kun ei hän Astridillekaan mitään puhunut. Ja Astrid on kumminkin
kymmenen kertaa hienompi tyttö kuin hän. Tulee todella olemaan hauskaa
nähdä miten kauan hän yksinäisyydessään viihtyy! Kuinka hän mahtaa
aikansa kuluttaa? Käy navetassa, tallissa, aitoissa ja puodeissa,
seurustelee piikain kanssa ja koluaa kaikki töllit, ja kun tahdotaan
pitää oikein hauskaa, niin keitetään kahvia ja kutsutaan pehtori sisään
juomaan. Hahhahhah! erinomaisen hauskaa!

Kaarina on ollut kaikkien tölliläisten suosikki ja siunattu, mutta niin
pian kuin hän rupeaa pitämään taloa, lakkaa hän olemasta sitä samalla
tavalla kuin ennen. Hän nuhtelee kerran Jokelan poikaa, kun poika
ajaessaan kuormaa, hankaa rikki nuoren puunkyljen. Se on viimeisiä isän
istuttamia puita ja Kaarina kiihtyy, kun näkee kuorman vahingoittavan
puuta. Siitä se alkaa. Kaikki tietävät Jokelan Matin häijy luontoiseksi
pojaksi. Herran eläessä ei hän koskaan tullut päivätyöhön, hän ei vielä
ole edes täysi mieskään. Mutta nyt hänet lähetetään ja hän levittää
huhua, että neiti häntä löi. Kukaan ei usko kaikkea mitä hän sanoo,
mutta hänen puheensa vaikuttaa kuitenkin jotakin.

Kaarina ei tästä tiedä enempää kuin hän huomaa muutakaan. Pehtori näkee
ja kuulee kaikki. Hänen verensä kiehuu kun hän näkee torpparinrengin
pysäyttävän kuormansa tyynessä rauhassa sytyttääkseen piippunsa,
tai vastamäessä nousevan kuorman päälle. Parihevosten siiat ovat
rasvattavat — hän muistuttaa siitä tallirengille kerran, toisen
kerran. Kolmannella kerralla hän sanoo kovasti. Mies heilauttaa päätään
ja huomauttaa olkansa takaa, että kyllä hän sen muistaa ja kyllä hän
sen tekee jahka tästä ennättää... Eläinlääkäri on käynyt talossa,
hänen hevoselleen on isojen portaiden eteen tuotu heinätukko ja se on
seuraavana aamuna vielä siinä. Tallipoika kävelee vihellellen kyökistä
navettaan — pehtori naputtaa ruutuun ja käskee korjata pois heinät.
Mutta suuruksen jälkeen ovat heinät yhä siinä. Silloin ottaa pehtori
itse haravan ja korjaa pois heinät. Hän ei tahdo, että Kaarina neiti
niitä näkisi. Hän koettaa yksin kantaa niin paljon kuin suinkin, hän
pui nyrkkiä taskussaan ja nielee harmit. Yhden ainoan kerran on hän
sanonut: minä olen käynyt vanhaksi, neidin täytyy hankkia tänne toinen.
Mutta silloin tuli neiti niin surulliseksi ja pyysi niin kauniisti,
ettei pehtorilla enää ollut sydäntä sitä toistaa. Hän ei voi jättää
neitiä vaikka siihen paikkaan nääntyisi. Ja hän nääntyy, sillä tätä
menoa ei hän jaksa kestää, varsinkin kun se vain pahenemistaan pahenee.

Kaarina on todella säästynyt huolilta. Hänen talvensa kuluu
yksinäisesti, mutta se on onnellinen. Hän elää omaa elämäänsä, hengessä
isä yhä on hänen luonaan ja äitikin paljon enemmän kuin ennen. Harva se
päivä, jolloin ei hän kävisi hautausmaalla. Hän sitoo sinne kauneimmat
havunsa, hänellä on oma pieni lapionsa, jota hän säilyttää kiviaidan
kolossa ja jolla hän hoitaa hautaa. Suurten pyryjen jälkeen on renki
auttamassa, mutta sitten hän saa palata portille hevosen luo ja Kaarina
jää yksin. Hän polvistuu hankeen ja painuu havuihin. Ja hän näkee maan
poveen asti, näkee isän mustan arkun kukkien keskellä, näkee kulman
äidin arkkua: jäätyneiden hiekkakokkareiden joukosta paistaa lahoava,
mullankarvainen arkunkulma. Kaarinan jäätyneet kukkaset litistyivät
arkkujen väliin.

Hautausmaan puut humisevat, tästä kulmasta avautuu silmälle valkoinen
etäisyys ja sen reunassa tumma metsänlaita. Kaarinan mieli painuu
poppelien huminaan ja valkoisiin kaukaisuuksiin... Ja on kesä ja aamu
on kirkas ja vesi sininen. Ja puitten lehvät välähtelevät tuulessa
ja ulapan pohja, siellä kaukana, on kuin sinistä utua vain. Veden
pinnalla liukuu vene: isä on airoissa ja äiti pitää perää ja valkoinen
vene on purppuranpunaisilla ruusuilla koristettu... Kun silmän avaa,
ovat edessä haudan havut, lumen peitossa, ja syvällä niiden alla
arkut rinnan, toinen uusi ja musta, toinen lahoava, mullankarvainen.
Ja ympärillä pyöristyy kumpuja, toinen toisensa vieressä, ja ristejä
puoleksi lumen peitossa. Kaarinan kyyneleet valuvat suolaisina, kaipaus
sekä hivelee että kalvaa. Kirpeä viima käy kasvoihin, taivaalle on
tullut kylmä, keltainen viiru. Palelee.

Toisinaan, kun ilma on lauha ja lumi lankeaa suurina hahtuvina, on
hän hautausmaalla hämärissä. Hiljaa kulkee hän ristien joukossa,
pehmoinen huivi valuen kasvoille, miltei silmäripsiin asti. Hän liikkuu
hellävaroen, niinkuin ennen kun isä nukkui ja hän hiiviskeli oven
takana kuuntelemassa hänen hengitystään. Hiljaa asettuvat hahtuvat
poppelien paljaille käsivarsille ja mäntyjen mustanpuhuviin ripsuihin.
Hahtuvat valuvat kalseille rautaseppeleille, joita rikkaat ovat
ripustaneet kivilleen, ne laukeavat köyhien lahoaville risteille,
valuvat tytön päälaelle ja hartioille ja peittävät heti jäljet ja kun
hän vihdoin vaipuu läheisimpiensä haudalle, tulevat hahtuvat suurena
villaisena vaippana ja käärivät hänet umpihuppuun, eikä kohta enää
tiedä mikä on hautakumpua, mikä tyttöä, joka vielä elää ja kuuluu
maailmaan. Sillä alhaalla on kaikki pehmoista ja valkeaa ja ylhäällä
on kaikki samalla tavalla pehmoista ja valkeaa ja taivaan ja maan
välillä putoilevat tuhannen tuhannet lumihahtuvat. Kuolleet nukkuvat ja
peittyvät lumeen, kuolleilla on rauha...

Välistä tulee Kaarina haudalta hartaana, kirkastuneena kuin
ehtoollispöydän äärestä. Hän paljastaa silloin päänsä ja hengittää
ilman sineä keuhkot auki, huulet auki, sieraimet levällään. Ilma
loistaa ja lemuaa. Mäntyjen, poppelien ja hautojen varjot valuvat
sinisinä maaliskuun hangille, hankien pinta on välkkyvillä hileillä.

Muuten kuluu Kaarinan päivä pienissä, näkymättömissä askareissa
kotona. Isänsä huoneesta, salista ja omasta huoneestaan pyyhkii
hän itse tomut, hän hoitaa kasvit. Ja sitten hän käy tallissa ja
navetassa. Hevoset tuntevat hänet, muutkin kuin parihevoset ja Troll,
hänen musta ratsastushevosensa. Kun tallin oven avaa ja viisi, kuusi
hevosta yhtaikaa hirnua helistää vastaan, niin siitä täytyy tulla niin
iloiseksi, että tekisi mieli huutaa ja ilakoida. Kaarinalla on mukana
leipää ja sokeria. Parihevoset ja Troll ovat tottuneet sokeriin, muut
saavat leipää. Kaikki päät ovat käännyksissä häneen päin, kun hän
murskaa kovaa leipää kaidepuuta vasten. Hevosilla on kauniit, syvät
silmät ja ne ovat hyvin viisaat.

Tallin edustalla hyppää Hektor vastaan. Kun Kaarina taipuu ottamaan
hangesta lunta käsiinsä, jotka ovat vähän tahriutuneet, laukkaa koira
hankeen, ottaa suun täyteen lunta, viskaa sitä ympärilleen ja haukkuu
ja tahtoo kaikin tavoin Kaarinaa kanssaan leikkimään. Niin niin, kaunis
Hektor, täytyyhän jonkun hänenkin kanssaan leikitellä ja kenenkäs
sitten jollei Kaarinan! Lähdetään nyt sitten! Niin, niin, suuhun suuri
seiväs ja Kaarinan käsi toiseen päähän seivästä... Hää... hää... kuinka
tämä on hauskaa! Noin, korkeaan hankeen... Huu, nurin närin ja huiskin
haiskin. Ja molemmat kömpivät takaisin tielle ja ravistavat lunta
turkistaan, Kaarina nauraa ja Hektor nauraa, kieli pitkällä suusta.

Navetassa vallitsee toimelias elämä, kun heinät tulla pölyävät alas
parvelta, kun pitkät sarvirivit nousevat, laskevat, kiemurtelevat ja
kaareutuvat ja toistasataa kurkkua nielee, ammuu ja anoo. Tyttöjä
tuskin näkyy suurten heinäsylysten takaa ja heidän kulkiessaan pitkin
pöytää, tihenee sarvikuja ja kytkyeitten helistessä narskavat heinät
hampaissa.

Navettatytöt ovat hyvin hauskat — pehtori ei ole heihin oikein
tyytyväinen, mutta Kaarina pitää heistä.

Manta on kauan ollut talossa. Hän on suuri ja roteva eikä ensinkään
kaunis. Hänen liikkeensä ovat tuimat ja kulmikkaat, mutta voimia
hänellä on kuin miehellä. Oikeastaan hän onkin enemmän miehen kaltainen
kuin naisen. Hän puhua hölöttää kovalla äänellä ja kiroaa, kun suuttuu,
niin raa’asti, että tekee mieli paeta kuulemasta. Kerrankin oli sonni
päässyt irti ja silloin Mantan käsissä paukkui ja kolisi kaikki mikä
eteen sattui. Kenenkään ei ollut hyvä joutua lähettyville. Kaarina
pakeni ja päästyään oven taakse nauroi katketakseen. Sillä Manta oli
hyvin hullunkurisen näköinen: hän puhkui, sylki ja potki. Mutta lehmiä
ei hän lyönyt. Hän ei koskaan löisi lehmiä. Hän rakastaa niitä enemmän
kuin mitään muuta, ne ovat kaikki hänen pikku kultujaan ja hän vain
halailee ja silittelee niitä. Juuri sentähden Mantaa niin kauan on
pidetty Louhilinnassa. Hän on ehkä hiukan hullu. Häntä täytyy kohdella
hyvyydellä ja jos häntä kehuu, luistaa työ ilolla ja riemulla. Mutta
jos häntä toruu, käy hän raa’aksi ja mahdottomaksi. Kahvi on hänen
paras herkkunsa, sillä huuhtelee hän alas kaikki harmit.

Iso-Mari on terve, iloinen ihminen, hän nauraa niin että navetta raikuu
ja riitelee alituisesti Mantan kanssa. Marilla on lapsi, se on nyt jo
iso tyttö, ja Mari hyppää yökaudet poissa. Hän ei uskaltanut herran
eläissä, mutta nyt on hän taas ruvennut. Manta käy säännöllisesti
joka toinen pyhä kirkossa, oli sitten päivänpaiste tai pyry. Iso-Mari
hankkii hänkin kirkkoon vuoronperään Mantan kanssa, rapsii silloin
kokoon mitä ylleen saa, mutta ei mene sisään ennenkuin kuulutusten
ajaksi, saarnan ajan istuu poikien kanssa kellotapulin rappusilla.
Iso-Mari on hyvä työihminen ja herra on sentähden pitänyt häntä. Kaksi vuotta
hän jo on ollut talossa, nauttien hyvää palkkaa. Ja siivosti
on Ison-Marin täytynyt käyttäytyä, muuta ei ole uskaltanut. Mutta nyt
herran kuoleman jälkeen hän on muuttunut. Manta kiroaa ja noituu, että
hän ei vain ole sen ylenannetun kanssa tätä vuotta loppuun asti.

Iita on pieni, pyöreäkasvoinen, hiljainen ihminen, vähän hidas, mutta
uskollinen. Hän on siitä hyvä, ettei hän vastusta kun Manta riehuu,
vaan antaa pyryilman mennä ohitse. Joskus hiljaisuudessa hän yksinään
itkee. Hänellä on hänelläkin lapsi, se on hänen äitinsä luona, se on
vielä pieni.

Neljäs navettatytöistä on Heta, punaposkinen, tanakka, keski-ikäinen
ihminen. Hän on hyvin uskonnollinen, sanoo itseään Kristuksen
morsiameksi ja pelkää miehiä. Mutta pyhäaamuna seisoo hän runsaan tunnin
pienen peilin ääressä ja punastuu kauniisti jos joku miehistä
kirkkomatkalla lyöttäytyy hänen ja Mantan seuraan. Iso-Mari kiusaa
häntä armottomasti. ”Sinä se vasta olet miehille ahne! vai Kristuksen
kunniaksiko sinä senkin sinisen röijyn laitoit ja panit kultanapit.”
Heta ei puhu vastaan, mutta hän lakkaa kokonaan puhumasta, ei vastaa
kysymyksiinkään ja murjottaa puhumattomuudessaan viikkokausia.

Kaikki he vihdoin viimein kantavat neidille huolensa. Manta tulee
kyökkiin paiskellen ja viskellen ja haukkuu pahanpäiväisesti toisten
tyttöjen huolimattomuutta. Kun hän on sanonut, että rännin ovi pitää
panna lukkoon ja avain koloon — ne tietävät sen hyvästi, mutta
jättävät avaimen oveen, aivan kuin kiusalla. Ja Isoa-Maria ei enää
viitsisi nähdä! Hän lypsää niinkin huonosti, että kun hän, Manta,
tänäkin aamuna meni koettamaan, niin tuli joka lehmästä hyvästi puolen litran
verran. Kun Mari kaiket yöt hyppii kylällä, niin mitäpä hän
päivällä jaksaisi.

Kaarina kuuntelee, kaataa Mantalle kahvia ja lupaa puhua pehtorille.

— Pehtorille — ykskaikki jos hänelle puhuu! Mutta jos neiti itse
puhuisi niille. Neitiä ne sentään pelkää.

— Ei, kyllä heidän täytyy pehtoria totella.

— Kas ei se sama ole...

Kaarina katselee häntä: suuri suu, paksut huulet, tukka päistäreinen
ja ruosteen karvainen, kädet suuret ja sierettyneet, hihat lyhyet ja
ahtaat. Vaatteet eivät vähääkään solu hänen ruumistaan myöten, ne
hankaavat ja hakkaavat alituisesti kiinni johonkin paikkaan. Silmät
katsovat kieroon ja pyörivät kahvikupista Kaarinaan ja Kaarinasta
taasen takaisin kahvikuppiin. Höyry nousee lautaselta, hän puhaltelee
ja hörppää ja puhuu ja hörppää taas.

— Ja sitä en minä kärsi, että minun lehmäkultiani lyödään. Ja se
Iso-Mari on juuri sellainen, että kun tulistuu, niin lyö ja potkii.
Ja sen minä aina olen sanonut, että kuinka ihminen niin ylenannetuksi
heittäytyykin, että viattomia luontokappaleita rupeaa lyömään...

Mantan suupielet vavahtelevat, hänen töykeisiin kasvoihinsa tulee
jotakin liikuttavan hellää. Kaarina laskee kätensä hänen olkapäälleen
ja kaataa hänelle kolmannen kupin. Ja puhua hölöttäen ja kasvot
paistaen kuin rasvassa, kiiruhtaa Manta takaisin navettaan. Kyllä hän
nyt taas koettaa...

Iso-Mari tulee valittamaan, että Manta on kuin koira hänen kimpussaan
eikä pehtori tee muuta kuin haukkuu. Eikä sitä sellaista kukaan jaksa
kuunnella. Tottakai hän saa kirkko vuoroaan käyttää kuinka tahtoo.
Onko se parempi että nukkuu penkissä niinkuin Manta tekee tai että
viikkokaudet kantaa vihaa lähimmäistään kohtaan niinkuin Heta tekee,
vaikka onkin olevinaan Kristuksen morsian! Mutta Heta vasta onkin
niin miesten nälässä, että hän veisi miehet kaikkien muitten käsistä!
Tunnustaisi suoraan, että heistä pitää — niin hänkin, Mari, tunnustaa
että hauska hänestä vain on poikien seurassa! Mutta sitä hän ei siedä,
että on olevinaan niin jumalinen ja miestenpelko ja kuitenkin...

— Miksi Iida on itkenyt? kysyy Kaarina joskus sattuessaan kahden Iitan
kanssa.

Kuluu vähän aikaa ennenkuin Iita vastaa. Hänen kyyneleensä valuvat
yksitellen ja silmät katsovat maahan.

— Se on niin kipeä se minun lapseni. Taitaa kuolla...

Siinä alkavat huulet vavista, mutta sanat tulevat yhtä harvalleen kuin
kyyneleet, hiljaa, alakuloisesti. Kaarina saa tietää, että lapsi koko
ajan on kitunut, se on siellä niin huonolla hoidolla, äiti on vanha ja
puolisokea ja äiti oli niin vihastunut lapsesta, ei hän ensin tahtonut
nähdä tytärtään silmiensä edessä...

— Onko Iidan ikävä lasta?

Iitan huulet vapisevat kovasti ja pienet, paisuneet kädet hypistelevät
esiliinaa. Hän ei sano mitään, mutta Kaarina ymmärtää, että hänelle
on ollut sanomattoman raskasta riistäytyä irti lapsesta ja asua
siitä erillään, että hän elää alituisessa pelossa, että sen heikko
elämänliekki sammuu. Mutta tämän jälkeen käy Iita Kaarinalle ikäänkuin
toiseksi ihmiseksi. Hän on kuin simpukka, joka kantaa kallista helmeä
— hänen tunteensa on hänen kipunsa, onnensa ja ainoansa.

Heta, joka pitkät ajat on ollut Kaarinalle vähimmän miellyttävä, käy
hänkin ikäänkuin toiseksi, kun Kaarina kuulee että hän kerran nuorena
on rakastanut. Ja mies heitti hänet ja hän on sitä niin surrut, että on
ollut kuin sekaisin päästään. Sittemmin on hänet johdettu papin luo,
hän on rukoillut itsensä Kristuksen morsiameksi ja tyyntynyt. Mutta
ennallaan ei hän ole eikä hän ikinä tule terveeksi.

Kaarinalla on näin ollen ikäänkuin avain kaikkien näiden naisten
sydämiin ja hän viihtyy heidän kanssaan, viihtyy navetan lämpöisessä,
höyryävässä ilmassa, jossa kuivan apilan pöly läikkyy. Hänen sisässään
elää suuri onni, ikäänkuin siellä kumpuilisi lämmin lähde.

Ja punaposkisena astuu hän kiiltäväksi tallattua polkua takaisin
sisään, tömistelee portailla lumet jaloistaan, tulee pilarikatoksen
alle ja alkaa jo eteisessä laulaa. Sitten Miina mamsselin kamariin
— hän on isännän kuoleman jälkeen muuttanut päärakennukseen — ja
kertomaan hänelle, että ilma on niin ihana, hanget täynnä lemua ja
Troll oli puremaisillaan häntä sormeen ja he telmivät Hektorin kanssa
hangissa. Mansikki on yöllä poikinut, sillä on kaunis punainen vasikka,
aivan yksivärinen ja se pidetään, pehtorikin sanoi, että se pidetään.
Ja nyt laitetaan kahvia ja paistetaan plättyjä, eikö niin? Ja pehtori
kutsutaan kahville... Mitä hilloa otetaan?... Ei se ole ensinkään
sama! On tärkeää tietää mansikoitako vai vadelmia vai...? Onko kylmä,
särkeekö selkää? Uuniin täytyy toimittaa tulta.

— Mutta kuulehan, Miina mamsseli, sinä oletkin tänä talvena ollut
kauhean terve! Sinähän olet käynyt kyökissä — kyllä minä kummastuin,
kun silloin kerran tulin hautausmaalta ja sinä seisot torumassa Maijua!
Ja tänään sinä taas tulet kahvipöytään! Bergstedt hämmästyy...

Talossa on vielä vanha Anna, joka aikoinaan on hoitanut Olofia ja
Kaarinaa ja joka Miina mamsselin jouduttua työhön kykenemättömäksi
on ottanut haltuunsa hänen asemansa. Hän pitää huolta ruoasta ja
juomasta, pesosta ja kynttilänteosta. Hän on säästäväinen, uskollinen
ja ankara. Hän ei koskaan käy kyläilemässä — ennen hän toki kävi
kirkossa, mutta kerran jouluaamuna tungoksessa hän pyörtyi eikä sen
koommin lähde kirkkoonkaan. Eikä hän kärsi muittenkaan kyläilyä. Hän
on vimmoissaan Isolle-Marille, koko ihminen on sellainen, että hänet
saisi viskata tunkiolle! Anna on Kaarinallekin äreä, kun vain tulee
puhe matkasta Pietariin tai Helsinkiin. Miehiä ei vanha Anna kärsi, hän
vartioi Kaarinaakin, ettei vain mikään eläinlääkäri tai sen semmoinen
pikkuherra uskaltaisikaan häntä lähetä. Tietysti neidin pitää mennä
naimisiin, mutta se ei saa olla mikä hyvänsä, joka Louhilinnan neidin
vie. Sen pitää olla suuren herran! Jollakin vaivaisella meijeriherralla
on joskus asiaa taloon ja sillaikaa kun hän neidin seurassa tyhjentää
kahvikuppiaan on Annalla alituisesti asiaa saliin.

Pikku-Mari eli Maiju on Annan sisarentytär ja häntä kasvattaa Anna
kurituksessa ja Herran nuhteessa. Maiju on kaunis, veikeä tyttö,
ruskeasilmäinen, punahuulinen. Maiju ei voi astella salin peilin ohitse
katselematta sinne, Maiju tanssisi, laulaisi ja leikkisi alituisesti
— jollei Annan ankara silmä pitäisi häntä kurissa. Maijun käytöksessä
on paljon luontaista suloa, hän niiaa pehmeästi ja liikkuu köykäisesti
eikä koskaan pukeudu väreihin, jotka häiritsevät. Anna huomaa tämän
kaiken ja pitää sitä suurena onnettomuutena. Se on kaikki perintöä
kelvottomasta isästä ja kevytmielisestä äidistä, se on nyhdettävä
tytöstä juuria myöten. Ja Anna nyhtää ja kurittaa, mutta Maiju kasvaa
päivä päivältä kauniimmaksi ja oppii näyttämään tädille vakavia,
tekopyhiä kasvoja, muille sensijaan hymyä ja helmenvalkoisia hampaitaan.

Kaarina neitiä Maiju ihailee ja rakastaa. Hän on hartaana kuin
kirkossa kun Kaarina joskus näyttää hänelle koristuksiaan. Hänellä on
paljon kauniita, hohtavia koristuksia. Hän on perinyt kaikki äitinsä
kalleudet. Siellä on joukossa sellainenkin sormus, jonka kuningas on
antanut: suuri, sininen kanta, sen keskellä valkoinen helmi, joka
punertaa ja sinertää sen mukaan kuin sitä kääntää, ympärillä pieniä
timantteja, kirkkaita kuin kastepisarat.

— Kun ei neiti koskaan pane niitä ylleen! puhkeaa Maiju puhumaan kuin
kuumeessa.

— Ne ovat muistoja vain! sanoo Kaarina ja hymyilee surullisesti.

He eivät tohdi paljoakaan olla kahden, sillä Anna vaanii heitä ja Maiju
kuulee monta kertaa päivässä: ”Mitä sinä siellä sisähuoneissa olet niin
kauan?”

Kerran antaa Kaarina Maijulle vanhan pukunsa. Maiju ihastuu, nauraa ja
hehkuu ja unohtaa kokonaan, että kyökin pöytä on täynnä astioita, jotka
hänen kiireesti olisi pestävä. Hänen täytyy koettaa pukua. Se on liian
pitkä ja liian ahdas, mutta hän pusertuu kuin pusertuukin sen sisään.
Hänen täytyy katsoa salin suureen peiliin! Ja hän karkaa suinpäin
ruokasaliin, on kompastumaisillaan helmoihinsa ja töytää salin ovea
kohti. Silloin avautuu ovi ja Anna tulee vastaan.

Hän käy kiinni tytön käsivarteen, lyö häntä poskelle, lyö vielä ja
vielä...

— Mene paikalla ja riisu puku, sinä kelvoton.

— Neiti on antanut sen. Se on minun omani!

— Ykskaikki! Riisu se ihan paikalla.

Ja kun Maiju on saanut hameen yltään, ottaa Anna sen haltuunsa. Hän on
ihan valkoinen kasvoiltaan ja suu on kuin liimattu kokoon. Hän kiertää
hameen myttyyn, pistää sen välikamarin pesään, noutaa kyökistä tuohia,
sytyttää ne, pistää uuniin ja sulkee luukut. Hetkisen hänen suupielensä
vavahtelevat. Sitten menee hän etsimään neitiä.

— Tietääkö neiti mitä neiti tekee? Neiti vie tytön huonoille teille.
Sillä oli kunnoton äiti ja mikä kelvoton lie isä... Ja tytöllä
itsellään on niin paha luonto. Että mitä siitäkin raukasta tulee tähän
maailmaan...

Itku lopettaa hänen puheensa ja Kaarina lohduttaa häntä minkä voi.
Mutta kun Anna on mennyt, näkee hän eteensä jonnekin kauas ja näkee
jotakin, joka nostaa veren poskille ja iljettää.

Joskus lähtee Kaarina ajelemaan parihevosilla — täytyyhän niitäkin
viedä jaloittelemaan, lihovat muutenkin liikaa. Otetaan pieni
kasanilainen reki, perässä riippuu raskas ruskeahtava talja, kynnet
harassa, edessä kiertyy toinen talja Kaarinan ympärille ja reen
pohjalla uppoavat jalat pehmoiseen karvaan.

Tie on vasta aurattu, ilma lauha. Kuski antaa mennä: juoskoot
kerrankin, etteivät kangistu. Lumi lentelee, tilsat singahtelevat.
Mieleen tulee vallaton iloisuus, halu huutaa ja laulaa kulkusten
kanssa kilpaa. Tuuli hulmuttelee hevosten harjoja ja pyyhkii ikäänkuin
raikkain sulin kasvoja. Vähitellen tyyntyy mieli, Kaarina painuu
lepoon, joka on miltei ajatukseton. Hänen silmänsä kulkee pitkin
lumien harjoja, viipyy punertavassa metsänlaidassa ja liukuu ohi
mustanpuhuvien mäntyjen ja kuusten. Kulkunen helähtää hiljalleen.
Höyryten astelevat hevoset ylös mäkeä.

Äkkiä astuu tiepuoleen kaksi pientä poikaa. Kerjäläislapsia. Takit
retkottavat, ne ovat vanhojen ihmisten vanhoja takkeja, niissä on
suuria paikkoja. Toisen takki on ylhäältä pantu kiinni puupulikalla,
jonka ympärille on kierretty nöylettä. Likaiset pussit, paikkoja
paksunaan, painavat hihnassa kaulalla, pohjat pullollaan leipäpalasia.
Käsineet ovat kuin tilkkuläjää. Pojat seisovat lakki kädessä, tuuli
hulmuttaa pitkää, liankarvaista tukkaa. Toinen on pyöreäkasvoinen, nenä
valuu. Toinen on laiha, silmät suuret, valittavat. Hevoset astuvat niin
hiljaa, että Kaarina ehtii nähdä kaikki, yksityiskohtia myöten.

Hänen kukkaronsa ei ole mukana. Ei ole edes taskuun jäänyt sokeripalaa,
hän antoi ne kaikki hevosille. No niin, eihän pojilla nyt oikeastaan
ole mitään hätää. Ei ole ensinkään kylmä.

Ja taas soivat iloisesti kulkuset ja lumi sinkoilee vasten kasvoja,
mutta Kaarina näkee pitkän aikaa kahden risaisen pojan huppuroivan
hangessa ja kaksi suurta surullista lapsensilmää.

Toisen kerran sattuu, että mennään alas mäkeä. Lumi pölyää ja hevosten
hännät ja harjat hulmuavat mustina soimuina lumipilvessä. Joku ihminen
jää nytkin hankeen seisomaan, hänellä on kova kiire pois tieltä.
Taakseen kääntyessään näkee Kaarina vanhan vaimon, säkki selässä. Hän
sen tunteekin, se asuu Louhilinnan maalla, hän on joskus lähettänyt
sille lääkettä ja se on sitten kesällä käynyt tuomassa marjoja ja
kiittämässä. Nähtävästi se tällä kertaa on ollut noutamassa jyviään, se
saa apua pitäjältä.

Vaistomaisesti silmäilee Kaarina rinnalleen — siinä on tilaa, hevoset
juoksevat huvikseen. Tai ainakin voisi säkki mahtua kuskin viereen.
Mutta vanhus on jo pitkien matkojen päässä ja Kaarina unohtaa hänet.

Joskus, kun hän puoliunessa, lämpöiseen turkkiinsa kääriytyneenä,
lepäilee kuomireen selustan nojassa, sattuu vastaan tuntematon mies,
tuollainen laiha, keltainen, jonka kaikki tamineet osoittavat,
ettei hän tee maatyötä, vaan on suutari tai satulaseppä tai jotakin
sellaista. Päällystakki on pitkä ja kulunut ja ulottuu leuan
alle, nähtävästi joltakin herralta saatu. Hän ei vastaa Kaarinan
tervehdykseen, hän ei katso sinnepäinkään, tuijottaa vain eteensä
laihoista kasvoistaan surullisin, yksinäisin silmin.

Kuka hän on? Ehkäpä rauhaton ihminen, joka ei missään viihdy, aina
vain etsii ja etsii. Ei hänellä ole kotia, yhden yön nukkuu toisen
tuvan nurkassa, toisen yön toisen. Paikkailee kaikenlaista särkynyttä
tavaraa, panee kuntoon kelloja — omaa särkynyttä itseään vain ei voi
paikata. Mitä hän miettii yksin kulkiessaan? Jalka rupeaa painamaan
ja hämärä painuu tielle. Kulkijan silmä alkaa etsiä tulen tuikkua
tien varrelta. Tuon tulen ääressä ei ole omaista, joka odottaisi. Ei
kukaan kysy, ei kukaan odota — jos kuolee, niin ehtii mädätä ennenkuin
aletaan tiedustella.

Kovaa, kovaa on elämä!

Ja kyynel vierii Kaarinan silmästä ja hän näkee taasen pitkän aikaa
selvästi edessään laihat olkapäät, kuluneen, vihreähtävän päällystakin
ja hihnan, joka on syöpynyt kankaan sisään. Oi, kun hän saisikin tuolle
miehelle jotakin antaa, hänelle jotakin olla, kuinka mielellään hän
sitä tahtoisikin!

                                                  ⸻

Suuret tuulisäät ovat Kaarinalle kuin juhlia. Jo hänen askaroidessaan
sisällä kutsuu häntä humina kaiken aikaa. Koko maailma tuntuu huojuvan
ja laulavan. Kaikki hienot varpuverkot, kaikki oksien ja runkojen
välystät, joka loven, kaikki täyttää tuuli. Ja Otto herran uuden
rakennuksen on tuuli ikäänkuin tehnyt linnakseen. Otto herra unelmoi
kerran, että iloiset ihmiset kulkisivat ovista ulos ja sisälle, ja että
kirkkaat lapsensilmät katselisivat ikkunoista maailmalle — ikuiseen
asumattomuuteen tuomittuna törröttää nyt komea rakennus, ikkuna-aukot
ammottavat mustina kuin silmät, jotka ovat puhkaistut ja täynnä
hyytynyttä verta, tuuli asustaa saleissa ja ullakolla kulkien riemuiten
ovista ulos ja sisälle. Kaarina kaihtaa uutta rakennusta, se on niin
peloittavan surullinen.

Suurilla, aukeilla pelloilla ovat hänen varsinaiset juhlansa. Lumi
lentelee siellä kuivana ja sinertävänä kuin lasijauho, täyttää
ojat ja notkot ja kasvattaa kinoksia kahden puolen aitoja. Suuret
valkoiset siivet kahisevat pitkin maata ikäänkuin sadat ja tuhannet
joutsenet olisivat lähteneet lentoon ja viistäisivät kinoksia.
Kauniita kiehkuroita piirtyy hankien harjoille ja kun Louhilinnan
tytär ilmestyy pilarikatoksen alle, piirittävät siivet hänet, käyvät
kiinni vaatteisiin, nostavat huivia ja hakevat esiin suortuvia,
alkavat leikitellä. Tyttö tuntuu olevan tuulille rakas ja köykäinen,
ne nostattavat häntä kainaloista ja lennättävät, ja ihastuksissaan ja
janoisena vetää hän sieraimiin lumen lemua, tuulta, sihinää ja sohinaa.
Hankeen hän kaatuu, makaa kuin kuollut, kädet rinnalla, ja kun hän
vihdoin nousee, on hän kuin lumouksessa, antaen nietosten syleillä
polviaan.

                                                  ⸻

Sukulaiset saavat päähänsä, ettei Kaarinan yksinään sovi olla
Louhilinnassa. Miina mamsseli on sentään jo vanha ja liikkumaton ja
Anna on vain palvelija. Mutta suvussa on muuan ”täti Ammeli”, hyvin
hieno vanha nainen ja hän on vapaa lähtemään Louhilinnaan.

Hän on todella hyvin siro, kaunis, hemmoteltu, hermostunut ja
luuvaloinen. Hänellä on pieni koira, Stella, valkoinen, pehmoinen
eläin, jonka punertava iho paistaa selkävillan läpi. Stella on täti
Ammelille rakkain maailmassa ja Stellan ja oman itsensä hoitoon menee
koko täti Ammelin päivä.

Stella kammataan joka aamu, Stellan kaulaan sidotaan silkkinauha,
milloin sininen, milloin punainen. Kerran viikossa Stella kylvetetään
ja sinä päivänä täytyy huoneet lämmittää kolme kertaa, ja sitten Stella
kiedotaan lämpöisiin vaatteisiin. Senjälkeen ei Stella saa mennä ulos.
Muuten pitää sitä kävelyttää joka päivä ja silloin on se lämpöisissä,
tiuku kaulassa.

Loukkaava sana Stellasta on täti Ammelille solvaus. Joka Stellan
suosioon pääsee, se pääsee täti Ammelin ystäväksi, Stellan epäsuosio
tekee ihmisen mahdottomaksi täti Ammelin silmissä.

Alussa käy kaikki hyvin. Tosin ei Stella voi kärsiä Maijua, mutta
Kaarina ilmestyy joka aamu kello yhdeksän täti Ammelin kamariin ja tuo
hänelle litran lämmintä, kermalla sekoitettua maitoa. Stella kärsii
Kaarinaa, Kaarina saa kävelyttää Stellaa. Hektor pelkää Stellaa ja
ikäänkuin häpeää. Kun se näkee Stellan tipsuttelemassa pääportaitten
edustalla, luimuaa se, häntä koipien välissä, tiehensä. Kaarina
nauraa, saattaa Stellan sisään, etsii Hektorin ja taputtelee ja
kehuu sitä minkä jaksaa. Mutta sisään ei Hektoria saa. Alussa täti
Ammeli ja Stella syövät ja nukkuvat hyvin — maalaisilma on niin
voimakasta. Täti Ammeli kertoo nuoruudenaikaisista hovitansseista ja
nykyajan visiiteistä ja kihlauksista. Mutta sitten huomaa hän, että
Louhilinnassa sentään on kovin yksinäistä. Eikö täällä todella koskaan
käy ketään? Kuinka saattoikaan Anna Cecilia, Karinin äiti, asua täällä,
hän, ihailtu ja hemmoteltu kaunotar? Täällä on ihan kuin haudassa.

Kruununvoudin luo saattaisi lähteä käymään, keksii Kaarina. Rouva on
hyvin miellyttävä, syntyisin Ruotsista ja... Aa! Täti Ammeli tietääkin
jo, kuka hän on syntyisin... Ja tytär on joku kuukausi sitten palannut
pensionaatista Schweizistä... Täti Ammeli päättää lähteä käymään
kruununvoudilla ja menopäivää valmistetaan kaikkinaisella syömisellä
ja lepäämisellä. Mutta tämä päivä koittaa niin kylmänä, ettei Stellaa
saata ottaa mukaan — täti Ammelikin siirtäisi matkansa, jollei jo
olisi ilmoitettu, että hän tulee. Ei siis muuta neuvoksi kuin että
Kaarinan täytyy jäädä kotiin Stellan kanssa.

He jäävät. Stella itkee yöt, päivät. Kukaan ei saa nukkua. Miina
mamsseli toruu, Anna uhkaa tappaa koko koiran, Maiju nauraa ja rengit
laskevat pilaa. Kaarina yrittää hermostua hänkin, mutta pysyy sentään
tasapainossa, kunnes hän eräänä onnettomana iltana pimeässä salissa
kompastuu Stellaan, joka nukkuu matolla!

Senjälkeen ei Stella ota hänen kädestään mitään ruokaa, vaan näyttää
hampaitaan. Kun täti Ammeli palaa, on Stella suonenvedontapaisessa
kouristuksessa, laihtuneena, hulluksi tulemaisillaan. Turhaan Kaarina
selittää, ettei hän saattanut aavistaa Stellan asettuvan lattialle,
se on aina nukkunut tyynyllään tai sängyssä tai... Täti Ammeli hytkii
aivan sairaana: pitää ymmärtää, että Stella voi asettua matolle,
se voi asettua pöydälle tai piirongin laatikkoon tai vaikka minne!
Ja seuraavana leutona päivänä lähtee täti Ammeli koiransa kanssa
Louhilinnasta.

                                                  ⸻

Veljet kirjoittavat Kaarinalle säännöllisesti joka viikko. Gustafilta
tulee vain lyhyitä kortteja, mutta Anna ja Erik kirjoittavat pitkälti.
Tuota hyvää Annaa, jolla sentään on niin paljon työtä! Olof ei ole
ensinkään käynyt kotona vaikka niin lupasi, se on Kaarinaan vähän
koskenut. Mutta sitten tulee selitys: Olof on kihloissa! Hän on
löytänyt maailman suloisimman tytön, hänen nimensä on Greta. Oi, Greta
on niin hyvä ja kaunis ja iloinen, sanalla sanoen: suloisin tyttö maan
päällä! Ja yhtenä yönä herää koko Louhilinna siihen, että Olof ja
hänen tyttönsä röykyttävät ovea. Pimeässä salissa sulkevat he syliinsä
Kaarinan, joka on vähän uninen ja vähän pelästynyt, ja itkevät,
puhelevat ja nauravat yhdessä.

Greta on todella herttainen: pieni, hento, heleäihoinen, ruskeasilmä,
tukka punertavaan vivahtava. Hän on niin lapsellinen, että Kaarina
hänen rinnallaan on kuin mikäkin vanha täti.

Viikon ovat Olof Greta ja Louhilinnassa. He leikkivät kuin lapset, he
riemuitsevat joka vasusta, jonka tapaavat tiepuolessa, he kuljettavat
kaiken maailman kerjäläislapset ja vanhat mummot Louhilinnaan juomaan
kahvia. Greta nukkuu Kaarinan kanssa ja he juttelevat yökaudet.
Nimittäin Greta kertoo kuinka hän ja Olof löysivät toisensa ja Kaarina
kertoo rakastuneelle morsiamelle Olofista mitä ikinä muistaa. Greta
ahmii herkkuina kaikki pienetkin tapaukset. Hänen pitää saada nähdä
kaikki paikat. Hautausmaalla he toki käyvät useammankin kerran, mutta
sitten — niin, ei voi paljon missään liikkua, kun kaikki on lumen
alla. Mutta ensi kesänä he tulevat — silloin he jo ovat naimisissa! Se
ihmeellinen vanha honka, se hänen kumminkin täytyy nähdä, hänen täytyy
käydä sitä tervehtimässä. Olof on kertonut siitä niin paljon — ettei
se vaan alkaisi häntä vainota. Ja Greta nauraa omia sanojaan, mutta
mielen pohjalla on sittenkin pieni, taikauskoinen pelko. Niin, niin,
hänellä on todellinen rakkauden jano, hänen täytyy päästä kaikkien
suosioon täällä ihanassa Louhilinnassa! Hänen täytyy tietää, että
vanha Miina Anna ja, jotka niin monta kertaa ovat sylissään kantaneet
hänen Olofiansa, pitävät Olofin morsiamesta. Hänen täytyy tietää, että
kaikki nuo hienot herrat ja naiset salin seinillä tunnustavat hänet
suvun jäseneksi — ei hän ole mitään aatelia! Olisivatkohan Olofin isä
ja äiti hänestä pitäneet? Se on niin kauheaa, että he ovat kuolleet,
molemmat poissa!

Olof on luvannut jättää hänet joksikin aikaa Kaarinan seuraksi ja
Greta pysyy miehuullisena kunnes viimeinen päivä tulee. Silloin on
hänen rohkeutensa ihan lamassa eikä kenelläkään olisi sydäntä erottaa
kihlatuita.

Kaarina on taasen yksin Louhilinnassa. Oikeastaan hän nauttii suuresta,
hiljaisesta yksinäisyydestään.

Yhtenä päivänä tulee taloon outo vieras. Hän sitoo hevosensa aidan
taakse ja Hektor haukkuu häntä niin, että Kaarinan täytyy lyödä
ruutuun estääkseen sitä käymästä kiinni. Vieraalla on korkeavartiset
saappaat, lyhyt harmaa leukaan asti napitettu takki. Hän on terve ja
tanakka, kävelee touhuten ja huiskuttaa keppiään. Kun Louhilinnan neiti
astuu hänen eteensä, tapaa hän hänet polttamassa paperossia — eikä
hän vähääkään hätäydy, vaikka omin lupinsa on ruvennut tupakoimaan.
Hänellä on pyöreät, rokonarpiset kasvot, pienet silmät, pysty valkoinen
tukka, kulmakarvoja ei näy ensinkään. Hän tulee Kaarinaa vastaan
tutunomaisesti ikäänkuin olisi hänet lapsuudesta tuntenut, ja esittelee
itsensä herra Mäkirinteenä.

Kaarinassa herää outo tunne, jonkinlainen vastenmielisyys ja ylpeä
ynseys.

Herra Mäkirinne laskee paperossin ikkunalaudalle ja käy sylkilaatikolla.

— Seikka on sellainen, alkaa hän sitten, — että minä tulen suuren
tukkiyhtiön puolesta kysymään eikö neiti möisi meille metsää. Me
maksetaan hyvästä tavarasta hyvä hinta.

Kaarina on vetäytynyt kuoreensa ja puhuu niska kenossa.

— Meillä ei laisinkaan ole aikomus myydä metsää...

— Mutta tietääkös neiti kuinka kauan puu kasvaa ja miten sitten käy
kun puu lakkaa kasvamasta? Seikka on sellainen, että sitten puu alkaa
mädätä ja teidän metsissä on paljon sellaisia puita, jotka mätänevät ja
ovat mädäntyneet jo vuosikausia. Tänään niistä vielä voi saada hyvän
hinnan — huomenna ei huoli kukaan.

— Voi olla.

— Keitäs puut siellä korvessa hyödyttävät? Joitakuita puita nyt voi
pitää puutarhassa silmäruokana mätänemässä, niinkuin tuokin poika
näkyy olevan tuolla kalliolla. Mutta joka niitä metsään heittää, se
voi samalla heittää sinne setelitukkoja. Hahhahhah! Moisin minä vain
neitinä, antaisin köyhille ihmisille työansiota.

— Voi olla. Emme me ole...

— Neiti pelkää, että näköalat tulee rumiksi. Ehei! me karsittaisiin
pois vain kaikkein suurimmat taarit...

— Mutta me emme todella myy...

— Vai ei, vai ei. No, ei väkisin oteta! Neitikös täällä nyt aikoo
pitää taloa? Seikka on sellainen, että se ei naiselta käy. Ainakaan ei
noin nuorelta ja kokemattomalta. Kyllä teitä petetään ja puijataan,
torpparit ne ovat oikeita junkkareita puijaamaan. Ja ne vasta
haaskaavat metsää. Neiti kyllästyy vielä tähän talonpitoon niin, että
antaa pois polkuhinnasta...

— Mutta sehän on minun asiani. Millä oikeudella te...

— Ei neiti tykkää pahaa. Seikka on sellainen, että kun me
ahväärimiehet, jotka tukkimetsiä ostetaan, näemme metsän noin oikein
mätänevän seisoalleen, niin meidän alkaa syhytä sormiamme niinkuin
sanoovat nuoren pröökynän käyvän kun pääsee muotikaupan ikkunaan ja...

— Mutta...

— Ei neiti tykkää pahaa. Ei väkisin oteta. Mutta kyllä siinä niin moni
köyhä ihminen saisi leipää ja... Ei, ei oteta väkisin. Kun ei tule
kauppaa, niin ei tule.

— Niin, ei tule, sanoo Kaarina hehkuvin poskin ja nousee.

Hän on niin närkästynyt, että hänen on vaikea olla sanomatta herralle,
että tuossa on ovi.

— Mutta jos neiti nyt tulisi katumapäälle, sanoo herra Mäkirinne vielä
ovessa, — niin kirjoittaa vain tällä osoitteella. Ei se tarvitse
muuta, kyllä minut siellä tunnetaan.

Ja hän vetää esiin kuluneen lompakkonsa, joka on pullollaan rahaa ja
ottaa sieltä nimikorttinsa. Hän tarjoaa sitä Kaarinalle, mutta kun ei
Kaarina ojenna kättään vastaan, jättää hän sen pöydälle, etsii lakkinsa
ja menee.

Että kehtaakin! Että uskaltaakin!

Mutta mitä kummaa Hektor puutarhassa haukkuu...?

Herra on mennyt puutarhaan, huppuroi tottuneesti hangessa ja suuntaa
askeliaan suoraan suurta honkaa kohti. Seisahtuu juurelle, katsoo
latvaan... iskee kepillään runkoon... Kaarinan kädet pusertuvat
nyrkeiksi, veri polttaa poskilla, hän karkaa kyökkiin lähettämään sanaa
pehtorille. Mutta samassa palaa herra Mäkirinne ennen tekemissään
jäljissä pihamaalle. Siellä hän vielä, toinen silmä ummessa, tähystelee
rakennuksia, ikäänkuin katselisi jotakin kauppatavaraa.

Kaarinan mieli on tämän tapauksen jälkeen monta päivää kuohuksissa.
Hän panee miehen puistoon tasoittamaan herra Mäkirinteen jäljet,
mutta hänen mielensä ei tahdo tasaantua. Totisesti: vaikka hän tulisi
kuinka köyhäksi, niin ei hän enää ikinä päästä noita tuollaisia pyhien
puidensa alle!

Mutta hiljaa hiipimällä tulee hänen mieleensä epäilys: onko väärin
antaa metsän mädätä? Köyhät ihmiset saisivat ansiota...

                                                  ⸻

Erään postipäivän aamuna tulee pehtori pyytämään Kaarinalta everstin
osoitetta. Hän ei osaa kirjoittaa venäläistä osoitetta ja neidillähän
aina on tällaisia kirjekuoria valmiina.

Kaarina hämmästyy, huomaa, että pehtori on huolestuneen näköinen,
huomaa miten hänen silmänsä verestävät, alkaa udella, kiihtyy
kiihtymistään vanhan palvelijan välttelevistä vastauksista ja rukoilee
vihdoin rukoilemalla, että saisi tietää, mitä on tapahtunut.

Eihän mitään, eversti vain kysyy miten talonpito käy, näyttävätkö
tulot pysyvän entisellään, ja muuta sellaista vain. Pehtori nauraa
hyväntahtoisella tavallaan ja selittää, ettei mitään ole tapahtunut.
Mutta Kaarinalle selviää äkkiä, että hän viime päivinä alituiseen on
käynyt katsomassa vanhoja tilikirjoja isän kansliahuoneessa, hänen
ikkunassaan on parina iltana palanut tuli tavallista myöhempään ja
hän on näyttänyt tuskastuneelta ja kiihtyneeltä. Pehtori sotkeutuu
sanoihinsa ja vihdoin putoaa hän tuolille ja painaa kasvot käsiinsä.
Kauan kannettu jännitys laukeaa.

Kaarina huomaa kuinka vanhaksi hän on käynyt, hiukset ovat ihan
harmaat. Hän itkee — Kaarina ei milloinkaan ennen ole nähnyt hänen
itkevän!

Kaarinan kasvoista häviää kaikki pehmeys, katse luisuu murtuneen
miehen ohitse taaksepäin: kuinka ei hän ennen ole tätä huomannut?
Kulmakarvojen väliin tulee kaksi syvää juovaa, huulet pusertuvat
ohuiksi vastatusten. Vihdoin laskee hän kätensä lamaantuneen miehen
olkapäälle ja ääni kalskahtaa:

— Bergstedt, minä en enää ole lapsi. Te voitte minulle puhua.

Herra vainajan oli tapana sanoa ”Bergstedt” — muut ovat aina sanoneet
”pehtori”. Tuntuu niin kummalliselta, kun neiti käyttää vainajan
puhuttelusanaa.

— Te voitte, jatkaa Kaarina, — jakaa minun kanssani huolet. Kertokaa
nyt. Mitä kirjoista on käynyt selville? Ovatko tulot vähentyneet?

Silloin purkaa vanhus hänelle kauan kannetun kärsimyksensä. Ei sitä
vielä niin huomaa. Niin, maito kyllä on vähentynyt. Mutta talonpito ei
yleensä käy, työväki ei tottele. Piiat varastavat. Herran silmä on
poissa. Oi rakas herra, näkisipä mihin ollaan menossa!... Eversti ei
enää luota vanhaan Bergstedtiin, ei kirjoittaisi niinkuin kirjoittaa,
jos vähänkin vielä luottaisi.

Ja sitten... kerrotaan everstistä ja rouvasta myöskin — mutta ne
voivat olla valheita ja ovatkin valheita —, että... tai mitäpä niitä
kannattaa kertoa...

— Ei, ei, kalskaa Kaarinan ääni taasen, — vaikka ovatkin, niin
kertokaa nyt vain.

Ja hänen eteensä nousee kohtaus hautajaisten jälkeen: kuinka he olivat
koolla salissa ja puhuttiin Louhilinnan myymisestä ja Gustaf karkasi
ulos päätään pidellen. Ja se pää oli käynyt niin paljaaksi ja hän itse
niin huonoksi. Kaarinan ajatus katkeaa ja hän käy hyvin kalpeaksi.

— Sanovatko ne... että veljeni on ruvennut juomaan? Tai jotakin
sellaista.

— Ei juomaan, sanoo Bergstedt, — ei toki. Pelaamaan, sitä ne sanovat.
Mutta eihän se voi olla totta.

— Ei, ei! Kaarina naurahtaa ja ravistaa päätään. — Ei, ei!

— Niin, eihän siitä kannata puhua. Mutta on niin kauheaa kun ei väki
tottele. Heikkilän Joili villitsee kaikki.

— Heikkilän Joili? Onko Joili tullut kotiin?

— Hautajaisten jälkeenhän hän tänne ilmestyi. Käy aina välillä muualla
ja palaa taas. Ja taas pirtteihin puhumaan, ettei tarvitse tehdä työtä,
hullut itsensä työllä lopettavat...

— Kyllä minä puhun Joilin kanssa, päättelee Kaarina kirkastuen.

Hän on varma, että hän toki Joilin kanssa tulee toimeen! Joili on hänen
veljiensä leikkitoveri niinkuin Heikkilän tytöt ovat Kaarinan.

— Joili on hyvin muuttunut, hän on nyt herra, kaulassa punainen
kravatti.

— Joili on sittenkin Joili! hymähtää Kaarina.

Ja hän muistaa kaukaisen kesän — oli hyvin kuuma, käytiin uimassa
monta kertaa päivässä. Pojat uivat silloinkin ja pienemmät lapset
pulikoivat rannassa. Kaarina oli juossut laiturille ja putosi
äkkisyvään. Joili oli likinnä, ui paikalle ja saattoi lapsen maihin. Ei
Kaarina tapauksesta muuta muista kuin että Hannaa, hänen hoitajaansa,
toruttiin kovasti ja hänet pantiin pois palveluksesta. Kaarina oli
häneen kiintynyt ja itki. Mutta isä pani silloin Joilille rahaa
pankkiin, että hän suureksi tultuaan saisi ne.

Ja Joilia ajatellessa nousee Kaarinan silmiin kokkokallio — Joilin
ääni siellä aina on soinut täyteläisimpänä. Kyllä hän Joilin kanssa
sopii!

Ja vanha pehtori lähtee rauhoittuneempana toimiinsa, mutta Kaarina jää
mietteisiin.

Onko pelaaminen niin vaarallista? Hän muistaa nyt, että hän on kuullut
puhuttavan suurista, ulkomaalaisista pelihelveteistä. Mutta ei hän
käsitä, että niitä oikeastaan olisi olemassa. Tai ovat ne sitten
jossakin hyvin kaukana.

Isäkin pelasi korttia — isä ei koskaan olisi tehnyt sitä, jos se olisi
ollut paha! Kaarina muistaa jotakin sellaista, että isän huoneessa oli
pöytä keskellä lattiaa ja pöydällä kynttelejä, joista steariini valui,
ja ympärillä herroja. Ja Kaarina oli juossut huoneeseen ja kurotti
päätään pöydän tasalle. Vihreään verkaan oli liidulla tehty numeroja.
Hän kysyi mitä ne ovat ja isä otti hänet polvelleen ja hänen kädessään
oli kortteja. Kaarina ei silloin vielä tietänyt, mitä ne edes ovat.
Samana iltana joku herroista oli juonut liiaksi eikä löytänyt eteisen
ovea, vaan meni suureen kaappiin. Kaikki nauroivat sitä.

Myöhemmin oli Kaarina itsekin pelannut korttia. Talvisin, kun ei voinut
leikkiä ulkona, Heikkilän tyttöjen kanssa. Ja sitten kun kortit kävivät
huonoiksi, oli niistä rakennettu linnoja.

Saattaako pelaaminen olla niin vaarallista?

IV

Mikä hänen on, pelkääkö hän? Heikkiläänhän hän vain menee. Hän on
ollut siellä kymmeniä kertoja. Joka puu tien vieressä on tuttu, näiltä
rinteiltä on hän poiminut kesän ensi mansikat ja syksyn punaiset
puolat. Vanha emäntä sairasti kauan, silloin hän kävi Heikkilässä joka
päivä. Sairas odotti hänen tulonsa hetkeä ja hänen jalkansa tulivat
kuin siivekkäiksi, kun hän riensi odottavan luo. Kaksi morsianta on hän
jo Heikkilässä puettanut, molemmat leikkitoverinsa Marjan ja Hannan. Ja
Marjan lapsen kumminakin hän on Heikkilässä ollut, tuo pieni tyttö on
hänen kaimansa. Miksi nyt tuntuu niin oudolta kulkea tätä tuttua tietä?

Heikkilä on Louhilinnan suurimpia torppia ja likin naapuri. Se on
oikeastaan kartanon tiellä, viljelykset olisivat olleet yhdistettävät
taloon, mutta Heikkilää pitää jo kolmas miespolvi samaa sukua eikä
isäntä ole tahtonut kajota heidän vanhoihin oikeuksiinsa.

Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, kookkaita ja terveitä.
Herrasväet tavallisesti tiedustelivat mistä he ovat kotoisin, ovatko
todella suomalaisia. Vanha vaari vastaa, että hänen isänsä isä jo oli
tässä torpassa, mutta hänen äitinsä puolella on ollut joku kulkeva
taalalainen tyttö, joka teki hiustöitä ja kaupitteli niitä. Sieltä
kauneus ja komeakasvuisuus siis on kotoisin! päättelevät herrasväet.

Heikkiläiset ovat harvinaisen hellästi kiintyneet toisiinsa. Suuri ilo
vallitsee joka kerta kun uusi lapsi syntyy, vaikka perhe jo on niin
lukuisa. Eivätkä lapset kasvettuaan lähde maailmalle, vaan tyttäretkin
tuovat miehensä Heikkilään.

Joili kyllä on poissa. Herra-vainaja kustansi hänet
maanviljelyskouluun, jotta hän saisi oppia ja tulisi hoitamaan torppaa
oikein uudenaikaisesti. Ei Joili tullut, kaupunkiin hän läksi. Ja se
on ollut kotiväen suuri suru. Isä ei ole tahtonut jaksaa sitä kantaa,
hänelle kun Joili aina on ollut ainoa poika ja silmäterä.

Mutta nyt on Joili palannut, palannut muuttuneena. Hän on asettunut
kaupunkiin ja tulee sieltä vain opettamaan kotiseutunsa kansaa.
Kaarinan sydän lyö oudosti, kun hän Joilia ajattelee. Joililla on nyt
kravatti kaulassa — kuinka hauska hän oli entisissä vaatteissaan,
jotka sisaret olivat kutoneet! Hän on nyt tullut herraksi. Kaarina ei
ensinkään voi kuvitella mimmoiselta hän mahtaa näyttää. Heikkiläiset
ovat hänestä aina olleet aitojen maalaisten perikuvia ja isä piti
heitä maalaistyöntekijöiden ihanteina. Heikkilän vaari oli raatajien
raataja, ja on vieläkin, vaikka on kahdeksankymmenen vanha! Hän leikkaa
vielä ruistingin nuorten kanssa kilpaa ja kävelee joka sunnuntai jalan
kirkkoon. Hän on kaunis katsella, tuo jalopiirteinen, puhdasihoinen,
sarkatakkiin puettu mies, valkoiset hiukset tasalatvaisiksi
leikattuina, kasvoilla tyyneys ja silmissä kirkkaus, jonka vain
sisällinen rauha antaa. Kaarinan mieleen johtuu vanhan emännän
hautajaispäivä — silloin oli vaari lamassa. He astuivat käsi kädessä,
vaari ja Kaarina. Vaarin käsi vapisi ja hän turvautui Kaarinaan kuin
lapsi. Mutta ei tätä heikkoutta kauan kestänyt.

Joili kantaa nimeään isoisän mukaan ja isoisä sen kai on saanut
profeetta Joelilta. Joili on muutenkin isoisänsä näköinen.

Joili herrana? Miksei sitten? Helpompi elää herrana, miksei hän soisi
sitä Joilille. Mitä kummaa hän sitä suree? Tämä on hullua?

Ja hän astuu lopputien nopeammin, nousee reippaasti porstuan
kynnykselle, hyväilee Vahtia ja törmää ovesta vastatusten Marjan
kanssa, joka on kuullut koiran haukunnan ja tullut katsomaan mikä on.

— Neitihän täällä on! Neiti kulta! Kun tässä juuri puhuttiin, ettei
neiti ensinkään ole käynyt, ei ristitytärtäänkään katsomassa.

Tuvassa on kaikki ennallaan: suuri suunnaton muuri, koukussa
porisemassa pata, josta viisitoista ihmistä saa keittoruokaa;
peräseinällä vanhan emännän vuode, jonka laidalla Kaarina aikoinaan
veisasi niin monet virret; peräikkunan alla kangaspuut, tukki kovanaan
vihannankellertävää liinakangasta; katossa leipäsalot, seinillä sahoja,
kirveitä ja miesten takkeja, nurkassa emännän ja tyttöjen rukit;
kahdesta ikkunasta paistaa kevättalven aurinko, pelakuunit hehkuvat
kuin veri, kissa loikoo permannolla ikkunan valoneliössä; kolmannen
ikkunan alla tekee käämiä Aina, joka on rippikouluiässä, ja neljännen
valossa kutoo kangastaan Katri, joka on morsian. Vanhan emännän
sängynlaidalla istuu emäntä, käsivarret oikoina, ja hypittää naurussa
suin ensimmäistä lastenlastaan. Hänen oma nuorimpansa opettelee vasta
kävelemään.

Kaarinalta meni äskeinen mieliala kuin pyyhkäisemällä. Aina pyyhkii
hänelle penkinpään, lapset kerääntyvät hänen ympärilleen — he saavat
jokainen tuliaisiksi rinkelin ja piparikakun, pikku Kaarina hyppii jo
hänen käsillään. Kas, kas, kun se ei ensinkään ujostele! Noin, noin
nauraa kummille! Kun lapsi on niin kasvanut, että nämä ensimmäiset
röijyt jotka neiti antoi, käyvät ihan pieniksi... Marja polttaa kahvia.
Marja on vähän rasittunut. Tietäähän sen, kun on tuommoinen jöntikkä
ruokittavana. Ja sitten vielä auttaa Taavia. Aijai, Taavilla on niin
paljon työtä!

Taavi, Marjan mies on räätäli. He asuvat pienessä kamarissa Heikkilässä.

Hanna? Kas, minne tuo nyt meni? Vastikään hän tässä oli. Hän saa
hänkin kohta kutsua ristiäisiin. Erinomainen siunaus vain näyttää
seuraavan näitä Heikkilän tyttäriä. Ja kihloihin ne joutuvat heti
paikalla kun rippikoulusta pääsevät. Onkos tuokin Katri nyt naimaiässä?
Kahdeksannelletoista kääntyi miestenpäivästä eikä hänenkään sulhasensa
enää odottaisi syksyyn.

Miehet ovat metsällä, vaari kokemassa pyydyksiään. Vaari on tässä joka
päivä hankkinut kartanoon neitiä katsomaan, mutta ei ole saanut kuin
senpäiväisiä lurikoita. Kyllähän hän sen tietää, ettei neiti mitään
tuomisia odota, mutta hänellä nyt on sellainen tapa.

Kaarina saa kuulla kaikki uutiset, mitkä lehmät ovat poikineet, mitkä
kanat ruvenneet munimaan. Kaiken aikaa tanssittaa hän lasta polvellaan,
nauraa sille, näyttää kieltään, keikuttelee päätään. Lapset tuovat
hänelle kissan ja tilkkuvauvan. Joku ojentaa hänelle konvehtipaperia ja
sanoo:

— Joili toi... katsos, siinä on sotamies!

Silloin laukeaa kuin pilven varjo huoneeseen, kaikki kasvot muuttuvat,
emäntä nielee, nielee... menee hätäisesti lieden luo, viskaa puita
padan alle ja nielee, nielee... Mutta pian painuu hän jakkaralle
istumaan ja upottaa kasvot esiliinaansa. Marjan käsissä kilisevät
kahvikupit. Kaarinan tulee vaikea olla, ei hän tiedä mihin ryhtyä.

— Niin, puhkeaa emäntä vihdoin puhumaan, — tänne kotiin hänen piti
tulla vastukseksi. Suru ja huoli hänestä on. Niinhän hän puhuu, ettei
luulisi oikein viisaaksi, eikä hän kajoa mihinkään työhön... joka
ennen oli mainittava työmies. Meidän isä on häneen jo niin vihastunut,
ettei tahtoisi silmiensä edessä nähdä. Ja tietäähän sen mihin tässä
jouduttaisiin, jos lakattaisiin työtä tekemästä. Nyt hän tahtoo väkisin
viedä isältään kaiken avun: tuota Marjaa ja sen miestä kehoittaa
alituisesti muuttamaan kaupunkiin, siellä saa muka niin hyviä palkkoja.
Niinkuin ei siellä taas menoakin olisi. Ja tyttöjä toimittaa lähtemään
pois kotoa. Ei, ei sitä ymmärrä ensinkään...!

Kaarina seisoo emännän vieressä, käsi hänen olkapäällään, silittelee
häntä ja etsii sanoja. Hänen tekisi mieli heltyä, mutta hän muistaa
joka hetki, että hän on tullut tänne suojelemaan Louhilinnan rauhaa.

— Jaa, sen minä vain sanon, jatkaa emäntä, — ettei hän kotoa ole
sitä oppia saanut. Nuhteessa ja Herran pelvossa on koetettu kasvattaa
niinkuin näitä muitakin lapsia, ja ihmisiähän näistä muista on tullut.
Ja ihminenhän se Joilikin oli ennenkuin sinne kouluun joutui, siellä se
niin muuttui...

— Minun isäni hänet...

— Ei, neiti kulta, ei se herran syy ollut. Hyvää herra tarkoitti,
herra sanoi, että hän sitten oikein osaisi torppaa pitää, kun oppisi
uudenaikaista viljelystä. Mutta ei hän nyt välitä maatyöstä, ei niin
yhtään... En minä sitten ymmärrä missä se syy on...

Kahvikupit höyryävät naisten edessä, höyryävät ja lakkaavat
höyryämästä. Lapset ilakoivat kissan ympärillä päivänpaisteessa.

Emäntä itkee jonkin aikaa neuvottomana, sitten hän päättäväisesti
kuivaa kyyneleensä ja käy käsiksi kahvikuppiin.

— Ei Joili nyt ole kotona? alkaa Kaarina. — Jos minä olisin vähän
koettanut puhua hänelle...

Marjan ja emännän kasvot kirkastuvat.

— Neiti kulta, jos neiti puhuisikin! Se varmasti auttaisi. Minä aioin
jo pyytää rovastiakin puhumaan, mutta ei se kärsi kuulla puhuttavankaan
rovastista. Mutta neiti kulta, neiti puhuu sille! Ehkä Jumala neidin
suun kautta tahtookin pehmittää hänen sydämensä.

Naiset valtaa uusi toivo. Kaarina lupaa palata ja lähtee Heikkilästä
iloissaan siitä, että saa asian jonkin verran siirtymään.

Mutta hän on tuskin päässyt hakametsään, kun hän jo kuulee Joilin
viheltävän vastaansa. Se on Joili, joka siellä tulee — sillä lailla ei
vihellä kukaan muu kuin Joili. Mikä kumma Kaarinan on? Pelkääkö hän?
Eihän hänellä ole mitään pelkäämistä.

Pienen mäennyppylän päälle ilmestyy pitkä, sorjaruumiinen mies, yllä
tummat herrasvaatteet, kaulassa kaulus ja punainen kravatti, lakki
takaraivolla, hyppysissä paperossinpätkä. Likemmä tullessa näyttävät
vaatteet kiiltäviltä ja tahraisilta, kravatti on kulunut langoille,
kaulus on kellastunut, paperossinpätkä imeskelty litteäksi. Miehen koko
ruumis on ikäänkuin kutistunut kokoon ja venynyt pitemmäksi, kasvot
ovat käyneet luiseviksi ja kalpeiksi, silmät ovat syvällä ja palavat
levottomasti. Hiukset ovat ohimoiden kohdalta harmaantuneet. Hän on
terveestä, huolettomasta maalaisesta muuttunut kaupunkilaiseksi. Hän
ajattelee ja kärsii.

Kaarina ei ole odottanut, että hän olisi tällainen, hän on kuvitellut
häntä jonkinlaiseksi keikariksi, sellaiseksi kuin puotipalvelijat. Hän
hämääntyy entistä enemmän, posket polttavat, kädet puhkeavat hikeen.
Hän tietää, että tuo mies ymmärtää kaikki paljon paremmin kuin hän, ei
hänellä ole mitään sille sanomista... Se nauraa hänelle. Se saattaa sen
tehdä, mitäpä hän elämästä ymmärtää — hullu hän, joka aikoi ruveta
tuota neuvomaan!

Kaarina päättää, ettei sano mitään. Hän ei voi sanoa. Mieluimmin hän
astuisi ohi eikä olisi tuntevinaan.

Joili astuu hankeen ja nostaa ikäänkuin vastenmielisesti lakkiaan.

Kun hänen otsansa paljastuu, käy hän äkkiä tutummaksi eikä Kaarina
pääse ohitse.

— Hyvää päivää, sanoo hän ja hänellä on se tunne, että hänen
korvanlehdistään ehkä tihkuu veripisaroita. — Olette taas palannut
kotiin.

He ojentavat toisilleen kaukaa kätensä. Joili kumartaa eikä sano
mitään, katsoo vain silmillään, jotka ovat syvällä, sinisissä kuopissa.

— Te olette paljon muuttunut. Olette kai kulkenut kaukanakin. Täällä
kotona on isäni kuollut... olette kai sen kuullut. Muuten on kaikki
entisellään.

— Entisellään!

Hän päästää sanan huuliltaan kylmästi ja katkerasti, ja poskille
puhkeaa heikko puna ikäänkuin häntä hävettäisi. Hänen suupielissään
värisee iva ja ääni on selvä ja kirkas kuten ihmisen on, joka paljon on
ääntään käyttänyt.

— Eikö ollut hauska tulla kotiin ja tavata kaikki ennallaan? sanoo
Kaarina tietämättä mitä oikeastaan puhuu.

Mies naurahtaa ja vetää ohuet huulet eräänlaiseen hymyyn. Hän hakee
taskustaan paperossilaatikon ja raappii kiihkeästi tulta. Tikku
toisensa perästä sinkoaa syttymättä hankeen.

— Paras on, että menemme kukin haarallemme, sanoo Joili hampaittensa
välistä. — Meidän tiemme eivät kulje yhtäälle päin.

— Mitä te tarkoitatte? kiihtyy Kaarina ja vapautuu jonkin verran
ahdistuksestaan. — Teissä kytee ja palaa — mitä teille on tapahtunut?

Mies puhaltaa sauhun syrjään, koppaa käteensä paperossin, rutistaa sen
sammuksiin ja viskaa menemään. Nainen seisoo hänen edessään sorjana,
kukkeana, silmissä levoton kysymys. Hän on heikko, ihana nainen!

— Älkää te minua härnätkö...

Joilin ääni tulee kuin maan onkaloista ja nainen kalpenee tuon äänen
alla. Hän jähmettyy, pitäisi paeta, mutta ei pääse paikalta.

— Minä en tässä katsokaan teitä minäkään aatelisneitona, jatkaa
ääni, — vaan minä otan teidät jos tahdon, niinkuin tuhannet teidän
vertaisenne ovat ottaneet minun vertaiseni naiset! Nyt tiedätte...!

Mies naurahtaa, työntää lakkinsa takaraivolle ja yrittää mennä. Mutta
nainen on nyt päässyt päällepäin ja puhuu kuin vuoren harjalta.

— Mitä minä olen teille tehnyt?

Joili ei sano mitään, nauraa vain, kädet nyrkeillä, lakki niskassa,
nauraa samalla jääkylmästi ja palavasti.

— Missä te olette noin kovasti muuttunut...?

— Maanviljelyskoulussa! Teidän aatelinen pappannehan minut sinne
lähetti...

— Mutta kuinka te voitte noin katkerasti puhua?

— Ei, totta puhuen, siellä silmät kyllä aukenivat, mutta juuret ovat
paljon syvemmällä... Tahdottekos kuulla? Se alkoi jo silloin kun
yhdessä leikittiin, kun minä reksuttelin paljain jaloin ja kartanon
herratkin olivat paljain jaloin. Me etsittiin iltakaudet kasimatoja
— minulla oli aikaa vain illoin, minä olin työssä kaiket päivää,
herraspojat laiskottelivat, makaelivat ja tekivät mitä halutti. Yhdessä
uitiin ruokatunnilla — vedessä oltiin ihan saman näköisiä ja arvoisia,
yhdessä kaiveltiin, kasimatoja haeskellen, kivien ja hirsien alustoja.
Mutta kun syömään mentiin, erottiin. He menivät herrasväen pöytään,
minä väen pöytään. Nälkä oli ja hyvältä maistui — ei heille herkut
sen paremmilta maistuneet kuin minulle silakat yhteisestä kalakupista.
Ja talkkunavelliä minä vetelin ja hyvältä maistui, vaikka joku toinen
vastikään oli nuollut lusikan puhtaaksi... Mutta hellan nurkalle
sytytettiin kynttilä ja siinä nostelivat Annat ja Miinat puhtaille
porsliinivadeille paisteja ja kukkakaaleja ja munia ja koristelivat
niitä salaateilla ja muilla heinillä. Ja kun niitä kannettiin
herrasväen pöytään, jäivät ovet auki ja näkyi puhdas valkoinen
pöytäliina ja kukkia ja pulloja. En minä vielä silloin osannut verrata
näitä pöytiä: sitä puhdasta, kukitettua ja pullotettua ja sitä tahmeaa,
joka oli täynnä perunankuoria ja eltaantuneita silakanpäitä, molemmissa
päissä puurovati, sohrittuna ikäänkuin kanojen nokilla. Minä vain
muistan, että minulle tuli vesi suuhun, kun näin padoista nostettavan
herrasväen koreita ruokia, mutta en minä tullut ajatelleeksi nurjuutta
siinä, miksi laiskurit saavat mässätä ja ne jotka työtä tekevät,
kitua suolakalan ja reikäleivän ääressä...? Minä muistan kuinka pojat
popsivat krapuja — lautaset niin täynnä kuoria että tuskin naama takaa
näkyi. Yhdessä me olimme kravut pyydystäneet. Minulle oli annettu
kymmenen pienintä krapua. Ja herra vainajan minä muistan: hänellä oli
salvetti leuan alla ja hän pyyhki viiksiään ja kaatoi pullosta viiniä
ja silmät katselivat ahneina herkkuja...

— Joili!

— Silloin en minä vielä ajatellut mitään, minä olin kasvatettu siinä
hengessä, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta sitten...

Hetkeksi Joililta katkeaa puhe. Se on piiskannut Kaarinaa kuin
rajuilma, hän seisoo pää kumarassa ja antaa piiskata.

— Niin, minä olen oppinut vihaamaan herrasluokkaa. Minä vihaan teitä
kaikkia... Muistattekos kun me niitettiin kotiniittyä? Kuuma oli niin
että hiki virtana valui. Ei maittanut ruoka eikä yöllä saanut unta kun
sääsket söivät. Pehtori tuli sitten puhumaan, että koettaisimme saada
kuivat heinät korjuuseen, baromeetteri laski ja pilviä nousi taivaalle.
Me huhdotaan kuin hullut — omat heinät olivat luokona niityllä,
me korjataan kartanon heiniä. Tulee sitten herrasväki katsomaan
heinämiehiä, nuoret herrat ja heidän toverinsa, ja nuoria neitejäkin on
mukana. Joku herroista hakee haravat ja yksi neideistä yrittää hänkin
tarttua haravan varteen. Hän nauraa ja sohrii ja selittää vähän ajan
perästä, että tässä tulee niin kuuma ja kädet paisuvat niin kamalasti.
Hän sanoo sen selvällä suomenkielellä — muut eivät osaa suomea. Sitten
mennään ladon taakse katveeseen ja kuunnellaan ukkosta joka möyryää
kaukana. Yksi neiti ottaa heinänkorren ja sitaisee sillä herran huulia.
Se on olevinaan jotakin leikkiä. Loikoillaan heinissä, karamellipussi
kiertelee. Me hikoillaan ja haravoidaan. Hahhahhah — mitä te luulette
meidän ajattelevan?

Kaarina seisoo kuin lyötynä. Ei hän tiedä onko hänen jalkansa alla
maata vai vaappuuko hän ilmassa. Ei hän osaa mitään sanoa, hänen
sisässään on kaikki sekaisin.

— Ennallaan täällä kaikki on, jatkaa mies. — Ennallaan! Täällä
maataan, ei täällä tiedetä mitään niistä suurista aatteista, joitten
alla maailma järkkyy. Kukin nakertelee nurkassaan ja on tyytyväinen,
nakertelee homehtunutta luuta, joka on viskattu herran pöydältä, eikä
uneksikaan mitään parempaa. Käydään kiltisti kirkossa, pappi sanoo että
pitää olla nöyrä. Ja nöyriä ollaan!... Ennallaan, ennallaan täällä
totisesti kaikki on. Täällä maataan. Mutta minä olen tullut tätä seutua
herättämään. Ja jumaliste, raatajien pitää herätä näkemään mikä heidän
herransa on: verenimijä, jota pitää vihata, vihata sammumattomalla
vihalla...

— Joili!

— Paras on, että me eroamme ja kiireesti.

Hän astuu Kaarinan ohitse. Askeleet narskahtavat lumessa, tupakinsavu
tuntuu vielä ilmassa.

Kaarina seisoo kuin naulattuna polkuun. Hänen otsansa on kuuma ja
kipeä, sydän lyö ja läähättää.

Aurinko laskee. Alastomat koivut punertavat, niiden varjot lepäävät
sinisinä maaliskuun hangilla.

V

Lastu laineilla on enää loistava Louhilinna, kaarna koskessa on kaunis
Kaarina. Nyt mennään kukkuloilta alas horniin!

Yksi ainoa kirje sen sai aikaan.

Se tuli Olofilta. Hänen täytyi kirjoittaa, kun ei hän itse päässyt
tulemaan. Kaarina luki kirjeen uudelleen ja uudelleen, nousi, käveli
edestakaisin huoneessaan, putosi istumaan tuolille, itki, kokosi
voimansa, lamaantui taas ja koetti taasen päästä pystyyn.

Metsä täytyy myydä... Gustafilta epätoivoisa kirje... kunniavelkoja,
nimittäin pelivelkoja... kun eivät aiheuttaisi epätoivoisaa tekoa.
Hänen täytyy heti saada tieto, että sisarukset suostuvat — velkojat
odottavat vielä jonkin aikaa. Metsä täytyy myydä. Jolleivät velat
peity, täytyy uhrata talo.

Uhrata talo... uhrata talo... uhrata talo!

Hän piteli päätään. Hän paineli ohimojaan ja pusersi käsiä rintaansa
vastaan.

Uhrata talo! Uhrata talo!

Hän nauroi itkua ja itki naurua. Uhrata talo!

Kun isä oli kuollut, niin siinäkin surussa oli ollut jotakin lohtua
— tässä ei ollut mitään. Revi kasvi juurineen maasta ja vaadi sitä
vielä elämään. Elämä loppuu — hän menehtyy, ei äkkiä, vaan hiljalleen
näivettyen ja kituen.

Uhrata talo! Uhrata talo!

Hän oli pitkänään permannolla ja hypisteli terävää naulaa. Vanhassa
uskollisessa permannossa oli suuria nauloja, jotka lohduttivat häntä
hänen hädässänsä. Hänellä oli hätä käsissä. Olof ei raaski kirjoittaa
koko totuutta, mutta selvää on, että talo täytyy uhrata. Silloin valuu
elämä hiljalleen hänen suonistaan.

Ja hän kitui siinä permannolla ja repi sormiaan naulan päähän, silmät
puserruksissa, huulet puserruksissa ja sydämessä tunne, että sitä
raastettiin pihdeillä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että on kiire.
Gustaf voi ryhtyä ajattelemattomaan tekoon. Ja hän kimmahti pystyyn,
valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja kutsutti ylös pehtorin.

Tunnin perästä oli pehtori matkalla sähköttämään everstille Pietariin.

Miten pääsi huhu pitäjälle? Mistä ihmiset sen saivat tietää? Kaarinan
kasvoistako he sen lukivat?

Neiti on vihdoinkin väsynyt talonpitoon, kerrottiin, veljet tahtovat
panna rahat pankkiin. Tai kun ei neiti vain olisi kihloissa. Mutta
kenen kanssa? Louhilinnassa ei ole käynyt ketään sellaista eikä edes
pitäjälläkään. Asia onkin niin, että eversti on vararikon partaalla ja
talo täytyy myydä. Sellainen sillä juuri oli rouva, näkihän sen täällä
hautajaisissa... Ei taloa myydä, metsä vain myydään mätänemästä. Ehei,
ei tarvitse muuta kuin nähdä ylpeä neiti, niin tietää, että on tosi
käsissä.

Talossa alkoi käydä tukkiyhtiöiden asiamiehiä. Toiset olivat hienoja,
ruotsia puhuvia herroja, toiset norjalaisia, toiset herra Mäkirinteen
tapaisia. Kaarina oli ensin aikonut jättää koko asian pehtorin haltuun,
mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän kohteliaisuudellaan ehkä
voisi vaikuttaa asioiden suotuisaan kulkuun. No niin, hän juo maljan
pohjaan! Ja hän tarjosi herra Mäkirinteellekin kahvia suuressa salissa.

Kaikki nämä herrat kiertelivät taloa, tarkastivat rakennuksia ja
lähtivät lopulta puistoon: Suurselän honka veti heitä ihmeellisesti
puoleensa, jokaisen täytyi kepillään kolkuttaa sitä kylkeen ja
ihmetellä ettei se ollut laho. Kaarina pakeni, hän kuuli koputuksen
vaikka hän olisi mennyt maailman ääriin. Ja kun herrat sitten palasivat
puistosta juomaan toista kuppia, ehdottivat he säännöllisesti jokainen,
että talo myytäisiin yhtiölle kaikkineen päivineen. Se on aina
edullisinta: yhtiö pitää silloin huolen maanviljelyksestä ja yhtiö
panee toimeen oikein järkiperäisen metsänhoidon.

Kaarina toivoi viimeiseen saakka, että talo saisi jäädä. Keväällä
hän pakotti itsensä panemaan puutarhan entiseen kuntoon ja kylvi
taimilavat. Taimet nousivat rehevinä — sanotaan heinän veren valamilla
taistelukentillä versovan paremmin kuin muualla — kyyneleet valuivat
Louhilinnan taimilavoihin ja ne menestyivät erinomaisesti.

                                                  ⸻

Toukoja tehtiin, leivoset pyörivät sinisessä avaruudessa ja hopeinen
helinä soi taivaanrannalta toiselle. Neljättäkymmentä hevosta oli
ahertamassa Louhilinnan vainioilla. Mutta maa nousi teräksen alta,
väkevästi lemuten.

Talo oli pantu kesäkuntoon, sisäikkunat otettu pois, uutimet pesty,
huonekalut päällystetty vaaleilla pesukankailla, pöydille tuotu kevään
kalpeita ensi kukkia. Talo on juhlakunnossa, sillä Olof palaa tänään,
palaa nuorena insinöörinä. Vaunut ovat lähetetyt asemalle ja tuntia
ennen kuin häntä odotetaan kotiin, lähtee Kaarina keveillä rattailla
vastaan.

Hän kukutti ensimmäistä käkeä kevätpurojen varrella, kun vaunut
ilmestyivät tienkäänteeseen. Purot kiiltelivät auringossa, leivoset
helistelivät säveliään, puut puhkeilivat, kun sisarukset kohtasivat
toisensa.

— Mutta Kaarina... kuinka sinä olet laihtunut!

— Enhän minä... mutta sinä!

He koettivat molemmat olla reippaita, vaunut jätettiin tulemaan perässä
ja he läksivät Kaarinan keveillä rattailla edelle. Ja he puhelivat
keväästä ja Gretasta ja Gretan ja Olofin häistä. Ne ovat jo kesäkuussa!
Helsingissä, Gretan kodissa. Ja sitten he yhdessä tulevat Louhilinnaan.
Täältä he sitten lähtevät ulkomaille, Belgiaan. Olof on saanut
stipendin. Se on hauskaa, äärettömän hauskaa!

Ja Kaarina hymyili ja kyseli, mutta hänen suupielensä vavahtivat
tuontuostakin ikäänkuin häneen olisi koskenut ja silmiin tuli
säikähtynyt ilme. Kun ei Olof kerro sitä yhtä asiaa! Hän kiertää ja
kaartaa sitä, on kai siis kuitenkin niin, että talo täytyy uhrata.

— Minä en jaksa odottaa enää, puhkesi Kaarina vihdoin puhumaan, —
sano se nyt suoraan: eivätkö metsärahat riitä? Paljonko oikeastaan
tarvitaan?

— Mutta älä nyt noin kiihdy... puhumme toisen kerran. Katso, Bergstedt
kirjoitti suoraan, ettei talonpito enää mene...

— Metsärahat siis eivät riitä?

Olof yritti vieläkin nauraa pois hädän hänen kasvoistaan.

— Sinä olet niin, niin lapsellinen...!

— Eivät siis riitä...? Mutta jos me möisimme kaikki koristukset ja
vanhat hopeat...

— Mitä sinä luulet, että niistä saa!

— Talo siis täytyy uhrata! Mutta armahda nyt minua, sano se nyt
suoraan!

Kaikki katkesi häneltä niinkuin mestatessa menee uhrilta pää. Ei hän
kuullut mitä Olof hänelle sanoi, ei hän käsittänyt sanojen merkitystä,
ne kaikuivat korvissa kuin jotkut tarkoituksettomat äänet. Kotipuitten
latvat jo näkyivät, kun hän vihdoin alkoi päästä tajuihinsa. Äkkiä hän
joutui ikäänkuin raivoihin.

— Mitä sinä ymmärrät näistä asioista. Sinä vietät häitä ja menet
vieraille maille. Teille kaikille veljille on tämä koti aina ollut
hauta — minulle se on ollut elämä, kaikki.

— Kaarina!

— Minun aivoni syttyvät tuleen. Älä minua koetakaan lohduttaa. Minä
tiedän, että minulta loppuu elämä, jos minut täältä siirretään. Minä
taistelen henkeni puolesta... Te tapatte minut...

Ei hän kuule veljensä helliä sanoja.

Enhän minä muuta pyydä kuin että saisin olla täällä... Onko se väärin?
Olen hiljaa, olen hyvä, koetan olla hyvä! Eikö nyt kukaan voi tulla
minun avukseni! Kaikki te ilkutte minun tuskaani, tuokin metsä kuinka
se voi puhjeta! Minä rakastan sitä, lakatkoon jo, menkööt nuput
takaisin kuoreen! Kuinka nuo linnutkin hennovat laulaa, eivätkö ne
näe, että ilo on loppunut maan päältä, että jäljellä on vain tuskaa ja
hätää. Rakkaus täytyy kaikki raastaa pois sydämestä. Minä tulen kohta
ja revin maasta ruohot ja lumivuokot ja heinät. Minun täytyy ne kaikki
repiä sydämestäni. Pelätköötkin minua kukkaset... minä pelkään itsekin
itseäni... Kaikki näivettyy ja lakastuu, metsät ja kukkaset ja minä
itse. Oi, kuinka minä olen niitä rakastanut, minun silmieni ilo ne ovat
olleet — minun täytyy mennä pois ja toinen tulee niitä katselemaan,
joka ei niitä tunne eikä rakasta!

He tulevat vainioille ja heidän silmiensä eteen leviää hedelmällinen
musta maa ja kymmenet aurat, jotka kääntävät sitä. Silloin nousee
Kaarina yhtäkkiä istualtaan ja hänen sydämensä huutaa: lakatkaa,
miehet! Turhaa on teidän työnne: ei kasva mitään, vaikka kuinka
kylväisitte. Minun silmieni valo ei enää saa lämmittää näitä peltoja
eivätkä ne voi kasvaa!

Tietysti ei hän mitään sano, vaan putoaa heti takaisin rattaille.
Kotiportti vingahtaa niinkuin lapsi, joka on jätetty kuolemaan metsään.
Sinä musta maa, itke, se joka sinua rakastaa, on kovin onneton. Ne
tulevat ja vievät sinut, ei, minun käteni eivät voi sinua suojella.
Sinä musta multa, ole armollinen, ota minut syliisi ja anna minun
siihen kuolla...!

Kaarina hoippuu ylös portaita.

Mutta hänpä ei päästä sisään noita vieraita ihmisiä! Tämä on hänen
omaansa. Hän lyö jokaista, joka yrittää. Hän lyö säälittä. Hän repii
silmät päästä, hän surmaa, jos tarvitaan...

Mutta ne ovat niin viisaita ja viekkaita: ne tulevat rahat kourassa.
Raha on väkevämpi kuin rakkaus. Hän lyyhistyy rahaläjien alle. Ja
vieraat kädet ostavat kaikki hänen oikeutensa. Ne taittavat kukat
puutarhasta, ne soittavat äidin soittokonetta, ne ottavat kynän isän
pöydältä, kynän, joka kului hänen käsissään. Vieraat menevät puistoon,
koputtavat pyhän puun runkoon ja nauravat... Ja isän ja äidin hauta on
kukatonna.

Ei, ei ole enää muuta kuin tuskaa ja hätää!

                                                  ⸻

Louhilinnan naapurina järven toisella rannalla on Hintsan kartano,
vanha herraspaikka, jonka talonpoika parikymmentä vuotta sitten on
ostanut. Rikas ja mahtava on Hintsan isäntä. Komeilla hevosilla ajetaan
kirkkoon ja muhkea silkki on emännän päässä, milloin musta, milloin
ruskea, milloin valkoinen. Tyttäret ovat hyvissä naimisissa mutta
pojilla ei ole ollut onnea: toinen on kuuromykkä, toinen roistonalku.
Kuuromykkä on kotona eikä tee kenellekään pahaa, mutta se toinen,
Janne, kiertelee maailmaa eivätkä vanhemmat monesti edes tiedä missä
hän on. Hän purjehtii kaukaisilla vesillä kuumissa maissa eikä
vuosikausiin anna tietoa itsestään. Äiti yhä itkee, rukoilee ja toivoo
kotiin palaavaksi — isä toivoo salaisimmassa sydämessään, että poika
jäisi sille retkelleen. Ei hänestä sentään ikinä ihmistä tule.

Mutta eräänä päivänä palaa poika, palaa nälkäisenä ja risoissa. Äiti
ilostuu niinkuin pyhässä kirjassa isä tuhlaajapojastaan, isä päästää
kirouksen ja lähtee ulos.

Janne kertoo liikuttavia tarinoita vaiheistaan. Hän oli ansainnut
enemmän rahaa kuin koko Hintsan hinta, mutta laiva joutui Hyväntoivon
ulkopuolella haaksirikkoon ja hänen toverinsa, irlantilainen kippari,
sattui, senkin juupeli, pelastamaan hänen kirstunsa veneeseensä — ja
sinne rahat menivät, jollei miehelle nyt tulisi paha omatunto ja hän
lähettäisi hänelle edes osaa rahoista. Hän näet kyllä tietää hänen
osoitteensa. He olivat olevinaan hyvät ystävät ja oli määrä joskus
kirjoitella.

— Junkkari! keskeyttää esikoisensa suuren äänen isä, jonka äiti on
noutanut kuulemaan kertomusta. — Vai luulet sinä voivasi meille
vanhoille syöttää mitä loruja vain...

— Pappa, pappa, tulee äiti väliin. — Poika raukka on niin paljon
kärsinyt...

Ja äiti puettaa Jannen, ottaa häneltä kauniita lupauksia, rukoilee
hänen kanssaan ja tulee vakuutetuksi, että kaikki vielä kääntyy hyvin
päin.

Jonkin makailtuaan kotona lähtee Janne maailmalle. Hän tahtoo
tuloja, ei tässä viitsi rahoitta olla, isä hoitaa maanviljelyksen eikä
kuitenkaan anna sitä käsistään.

Janne palaa retkeltään kestikievarikyydillä, yllä kaupungin räätälin
tekemät vaatteet ja tuo tuliaisia: äidille silkkiä, isälle kannun
konjakkia.

— Noo, pappa, mitäs nyt meinaatte?

Isä mittaa häntä kantapäästä kiireeseen asti, nyökäyttää päätään,
sylkäisee, kääntää selkänsä ja menee.

— Älkääpäs menkö! Tämän pitäisi olla parasta lajia. Mamma, antakaapas
lasit!

Isä kääntyy ovessa ja sanoo myrkyllisesti:

— Jokos se kippari nyt on lähettänyt ne rahat sieltä haaksirikosta?

— No rahaa on, sama sitten mistä on tullut. Maistetaanpas nyt tätä
ainetta.

— Oletko ollut varkaissa, junkkari?

— Sakta pakkona! sanoi saksalainen. Maistetaanpas nyt! Siinä on
korkkikin niin pitkä ja pitää nostaessa sellaisen poksahduksen... No,
eikös ole priimaa!... No ja helkutissa, katsotaanpas sitten tätä mamman
silkkiä! On se annat-toista kuin ne entiset. Kelpaa mamman kirkolla
kuiskaista tuttujen korvaan, että toi sen Janne sieltä Ameriikasta.

— Ethän sinä sitä suinkaan sieltä... Etkös ostanut nyt...? kysyy
viaton, kyynelsilmä äiti.

— Ykskaikki tuliko ostettua meren tuolla tai tällä puolen... Ja
nyt näette sitten sen seitsemännen ihmeen, näette oikein rahamiehen
lompakon.

Janne viskaa pöydälle ihkasen uuden lompakon. Se on pullollaan. Isännän
silmät menevät pojasta lompakkoon ja lompakosta poikaan ja iva ja
epäilys on hänen kasvoillaan. Janne avaa lompakon, sylkäisee sormiinsa
ja sitten alkaa pöytään läiskää sadan markan setelejä.

— Tiedättekös mitä näillä tehdään? Näillä ostetaan tuo tuolta...
Minäkö? Jaa, saakuli sentään, ette mahda uskoa minun meidän vanhaa
riihtä meinaavan! Kartanoa minä meinaan, viiden pitäjän suurimpaa, sitä
jossa se aatelisfröökynä hallitsee.

— Junkkari... olet sikahumalassa.

— Hannanhan, ettekös nyt näe, että nämä on silkkaa setelirahaa.

— Tiedätkös sinä lurjus mistä puhut? Louhilinnassa on metsäkin puolen
miljoonan arvoinen, ja talo...

— Mutta kun tässä on paperi, jossa sanotaan, että maanviljelijä Johan Hintsa
minä hetkenä hyvänsä saa pankista nostaa aina kuuteensataan
tuhanteen asti. Mamma, tuokaapas lasit, ei tämä pappa muuten mitään
näe... No helkatissa, saisitte jo ruveta uskomaan.

— Oma tekemäsi paperi. Kyllä minä sinut tunnen!

— Saakula! sanon minä, noita häntiä ei joka mies teekään. Ne on
tirehtöörin omia häntiä, joita hän sen ilmosen ikänsä on nimensä alle
värkännyt. Onhan niitä häntiä ollut teidän omissakin papereissanne.
Ja kun Louhilinnan herrat ne hännät näkee, niin lohkeaa koko kartano
minulle että hihkaa...

— Hihkaa sinä. Minä en usko ennenkuin näen.

— Olkaa vain uskomatta, mutta minulla on miehiä takanani. Seksat
syötiin tuomari Seeterin ja patruuna Mäkirinteen kanssa. Ja
Louhilinnassa on nyt asiat semmoisella kannalla, että rahalla saa.
Eversti on pahassa kiikissä, täytyy saada rahaa, taikka menee kunnia.
Rouvalta kuuluu jo ottaneen niin paljon kuin on voinut ottaa.
Veljet eivät voi häpeää kestää, eikä suku muutenkaan. Ylpeää väkeä
näet ollaan. Tämän tietää jo koko maailma paitsi te! Talo on näet
vuosisatoja ollut tuossa järven takana ja te olette tottunut siihen,
että suku istuu siinä kuin Herra taivaassa! Mutta minä sanon sen, että
ylpeät herrasväet kiittää vielä Hintsan Jannea, kun hän heidät Mikistä
päästää.

Janne vilkaisee isäänsä. Ähäh, jopas meni suu tukkoon! Hän on
päästämäisillään naurun, mutta nielee sen ja laputtaa, viekas hymy
kasvoilla, huoneesta.

Kypsyköön nyt uskossaan ukko! Hän tarvitsee hänen apuaan sen verran,
että saa hänet kanssaan neidille puhumaan. Jos hän yksinään menee,
niin ei synny kaupoista mitään, mutta ukkoon herrasväki luottaa...
Kypsyköön, kypsyköön siellä uskossaan! Tämä maailma on niin kiperä ja
kapera, ettei koskaan voi käydä suoraan asiaan kiinni, aina täytyy
vähän kiertää ja kaartaa.

Seuraavana aamuna ovat isä ja poika matkalla Louhilinnaan. Molempien
parta on ajettu, toiselta kokonaan, toiselle jätetty pitkät viikset.
Jannella on tärkätty paidanetumus ja keltaisenkirjava kravatti. Rantaan
päästyä kastelee isäntä vielä toisella puolen venettä tukkaansa ja
viruttaa kasvojansa, toisella puolen venettä harjaa Janne vaatteitaan
ja nostelee housujaan.

— Paras olisi, sanoo poika vähän epävarmana, — että te pyytäisitte
ostaa talon... niinkuin minulle.

— Kyllä minä sen ymmärrän, ettei sinulle kukaan myy! Kun sitten edes
pysyisit siellä.

— Minä pysyn varmasti, minä menen naimisiin — eikös mamma puhunut?
Ja sillä tytöllä on rahaa. Reissattiin tässä junassa yhdessä ja
minä autoin tavarat vaunusta ja ostin sille torttuja ja kysyin että
passaakos tulla katsomaan. Ja tyttö sanoi, että passaa kyllä. Ja minä
menen heti kohta naimisiin, kun vain talon saan.

— Mutta katso kanssa, että rupeat elämään ihmisiksi. Minä en enää
toista kertaa mene rehellisiä ihmisiä sinun tähtesi pettämään. Äläkä
sinä hopota, kun sitten neidin kanssa puhutaan — se pelästyy paikalla.

He eivät voisi valita otollisempaa hetkeä. Kaarina ei ole nukkunut
moneen yöhön, hänen poskillaan palaa punaiset täplät ja käsi, jonka hän
miehille ojentaa, oli kylmässä hiessä.

Vanha Hintsa on hyvä puhumaan ja hänen sileäksi ajetut kasvonsa ja
jakaukselle kammattu tukkansa herättävät luottamusta.

— Kun me ollaan kuultu, ettei neiti sentään ajan pitkään pidä taloa,
kun pehtorikin tulee vanhaksi ja työväestä alkaa olla vastusta. Ja
kyllähän talossa on hyvä metsä ja varmasti yhtiöt ja sen semmoisetkin
ostavat talon. Mutta ne pyyhkivät sitten maan ihan paljaaksi. Että
mitäs jos neiti möisi kotipitäjän miehille ja vanhoille naapureille.
Tuli tuo poikakin kotiin ja aikoo mennä naimisiin ja asettua olemaan
hiljaa, senkin maankiertäjä. Jos tämä talo saataisiin, niin olisihan
sitten mihin panisin asumaan ja olisi tässä vanhempien silmien alla. Ja
rahaa on sitäkin tiedossa, jos herrasväki niinkuin tahtoisi. Ja eikös
se sentään olisi mukavampaa, jos talo joutuisi tutuille. Herrasväki
voisi sitten aina käydä katsomassa ja vaikka asua kesätkin tässä
vanhassa rakennuksessa. Pantaisiin kuntoon uusi uudelle isännälle. Ja
voisihan neiti vaikka ainakin asua tässä, niinkuin tähänkin asti.

Kaarinan piirteet ovat pehmenemistään pehmenneet ja veri tuontuostakin
valautunut kasvoille. Hän on näinä päivinä niin paljon kärsinyt —
vanhan naapurin puhe tulee kuin lieventävä lääke. Toivo alkaa hänelle
tuikkia, jännitys on laukeamaisillaan ja kyyneleet puhkeamaisillaan
silmiin.

Hintsalaiset näkevät selvään sanojensa vaikutuksen. Vaikea Jannen on
ollut pysyä syrjässä, mutta hyvä se on ollut ja hyvä on vieläkin, ettei
hän iloaan näytä. Tyttöraukalla on hätä käsissä, luulisi nyt voivan
polkea hintaa. Yhtiö kyllä on antanut luvan mennä korkealle, mutta
omaan pussiin putoaa osa, jos hyvät kaupat tulee.

— Niin, virkkaa Kaarina vihdoin ja huulet vapisevat, — minä en
yksinäni voi mitään päättää. Minun täytyy kirjoittaa veljille. Tietysti
olisi onnellisempaa, jos talo joutuisi tuttuihin käsiin. Te olette
tunteneet isäni, te panisitte arvoa hänen työlleen...

— Kas mehän aina oltiin niin hyvät sen vainajan kanssa, ainahan se
kävelytti pelloillaan ja sen neuvostahan minä ensinnä rupesin apilasta
kylvämään.

— Te ette kaataisi puistoa ja te säästäisitte metsää...

— Jaa kyllä siellä on sellaisia puita, joita pitäisi kaataa
mätänemästä...

— Onhan se toista, ymmärrättehän mitä minä tarkoitan. Te hoitaisitte
karjankin, se on kaikki kotona kasvatettu.

— Aijai sellainen karja! Tämä vainajahan minulle ensinnä opetti
uudenaikaista karjanhoitoa. Taitaisi ilman häntä Hintsalla tänäkin päivänä
olla hakonavetta...

Kun miehet palaavat rantaan, paistavat heidän kasvonsa. Kaarinakin
rientää puutarhaan vilvoittelemaan polttavia poskiaan ja hänen täysi
sydämensä kuiskaa joka puulle: ehkei meitä erotetakaan!

Entä jos hän saakin pitää puiston ja päärakennuksen, entä jos hän saa
pelastetuksi sen palasen syntymäkotia!

Pitäjällä on taasen uutta päänvaivaa. Mistä kummasta on Hintsan Janne
saanut sellaisia rahoja? Ei toki Hintsan vanhalla isännällä ole
pankissa kuin korkeintaan satatuhatta. Janne kyllä kertoo haaksirikosta
ja Kaliforniasta ja kullasta, mutta kukapa hänen puheisiinsa uskoisi!

Louhilinnan vanhat torpparit, joiden suku on vuosisatojen kestäessä
rakentanut taloa yhdessä isäntäväen kanssa, ravistavat päätänsä eivätkä
usko, että koko myymishuhussa on perää. Nuoret nauravat: sama se kuka
heitä käskee ja komentaa! Mutta vanhat miehet ja vaimot, jotka kesteinä
asuvat tupien nurkissa ja jotka elävät kartanon turvissa voivottelevat,
että ei nyt enää ole edessä kuin vaivaistalo! Kitkijä-Leena pysäyttää
Kaarinan kerran puutarhassa.

— Onko se totta, kysyn sitä neidin omasta suusta, että onko se totta,
että kartano myydään?

Kaarina nyökäyttää päätään ja menee.

Vanha vaimo lyyhistyy lavan ääreen ja Kaarina kuulee hänen itkevän ja
puhuvan itsekseen: minkäs tähden minä sitten enää kitken! Ei ole sitten
enää ketään, joka kahvikupinkaan antaa, kun kyökkiin menee...

Eräänä aamuna huutaa Miina mamsseli Kaarinaa kamariinsa. Hänen silmänsä
palavat ja huulet ovat kuivat. Hän on nähnyt unen: oli karvainen
mies, jolla oli häntä ja sarvet ja se kömpi ylös Hintsan mäkeä. Sillä
oli kädessä tulipunainen pussi ja sitä se heilutti portin edessä ja
nauroi. Janne tuli portille ja huusi: suurempi sen olla pitää! Ja pussi
paisui suuremmaksi. Ja Janne huusi sen kolme kertaa ja kolmannella
kerralla tuli pussista kokonainen säkki eikä karvainen mies enää voinut
sitä heiluttaa, vaan se oli kiinni maassa ja aukeni ja siitä valui
hopearahaa. Sitä tuli niin että portti peittyi ja Janne seisoi hopeassa
polvia myöten.

— Vai niin, koettaa Kaarina laskea leikkiä.

— En minä uniin usko, sanoo Miina mamsseli, — mutta kun äitini kuoli
näin semmoisen unen, että suustani putosi etuhammas, ja hampaat ovat
aina minun unissani merkinneet omaisen kuolemaa. Ja hopea on aina minun
unissani ollut surua. Ja nyt minusta tuntuu, että Jumala tämän unen
kautta tahtoo varoittaa meitä myymästä Hintsalle.

— Mutta ajattele, että jos Hintsa ostaa, niin me saamme jäädä tähän
asumaan. Yhtiö kaataa metsän ihan paljaaksi. Ja meidän täytyy muuttaa
pois... Hyvä Jumala, kaikki te neuvotte ja neuvotte, enkä minä ymmärrä
mitä minä teen!

                                                  ⸻

Joili on ollut matkalla ja palaa illalla Heikkilään.

On niin myöhäistä, että linnut ovat lakanneet laulamasta, mutta isän
ja äidin kamarista kuuluu yhä puhetta. Riitelevätkö he? Isän ääni on
karkea ja äidin vetistelee.

Joilin on nälkä ja hän suuntaa askeleensa suoraan ruokahuoneeseen.
Reikäleipäkasa on vanhalla paikallaan, vanhalla paikallaan niinikään
kalakuppi, kylmät perunat ja piimäsaavi. Joili on nääntynyt ja
nälissään. Uneen ei nyt ole aikaa, pää on tuumia täynnä: huomispäivänä
pitää mennä kartanon neidin puheille.

Tuomet kukkivat, se tuntuu huoneessa vaikka ikkuna on peitetty. Ruoka
maistuu, piimä on raikasta ja kirpeää.

Sänky porstuanperäkamarissa narahtaa, isän raskaat askeleet likenevät
ovea. Ruoppi helähtää, isä seisoo Sarkkisillaan kynnyksellä.

— Tule vähän tänne.

— Jahka tästä ensin syön.

Heidän äänensä ovat nyt kalseat ja he ovat kumminkin kerran olleet
rakas isä ja poika. Miten ovat he saattaneet joutua niin kauaksi
toisistaan? Heidän eronsa alkoi silloin, kun poika toista vuotta
maanviljelyskoulussa oltuaan kävi lomalla kotona. Silloin antoi hän
vähitellen isän tietää, ettei hän aio tappaa itseään sellaisella
raadannalla kuin vaari ja isä, hän ei rupea olemaan Heikkilässä —
mitä täällä kotona ansaitsee? Tuskin sen verran, että saa vaatteet
selkäänsä. Maailmalla hänen kaltaisensa mies elää helpommalla työllä ja
panee rahaa kassaan. Entä Heikkilä...? Onhan isä vielä hyvissä voimissa
ja sitten — tuokoot sisaret miehiä taloon!

Seuraavana aamuna varhain oli äiti lähtenyt häntä saattamaan. Oli
kertonut isän valvoneen koko yön. Äiti oli itkenyt ja rukoillut,
niinkuin äitien tapa on.

Joili ei moneen vuoteen ollut käynyt kotona. Äidin rukoukset hänet
sitten kotiin toivat ja ne ne häntä täällä pitelivät, vaikkei sovintoa
saatu aikaan. Isä ja poika ymmärsivät toisiaan aina vain vähemmin ja
vähemmin.

Joili juo piimätuopin puolilleen, isä katselee häntä kynnykseltä.

— Ruoka näkyy kelpaavan, sanoo hän tyynellä äänellään, — vaikkei työ.

Veri karkaa Joilin kasvoille, piimätuoppi kolahtaa hyllyyn ja markan
kappale isän jalkoihin.

— Tuoss’ on. No, mitä nyt on sanomista?

Joili tulee tutun kamarin kynnykselle. Äiti istuu särkkäsillään vuoteen
laidalla ja itkee. Siinä kamarissa, siinä vuoteessa he kaikki ovat
syntyneet.

— Joisin kaljaa, sanoo isä ja ojentaa vaimolleen tyhjän tuopin
pöydältä.

Äiti ymmärtää että isä tahtoo jäädä pojan kanssa kahden, poistuu ja luo
mennessään Joiliin rukoilevat silmänsä.

Isä istuutuu sängynlaidalle. Poika pysyttelee ovella, lakki niskassa.

— Kartano myydään.

— Tiedän, vastaa Joili ja silmät tuikahtavat.

— Mutta tiedätkös myöskin kenen se on syy? Sinun. Et tyytynyt siihen,
että itse heitit kotitorppasi vanhan vaarisi ja isäsi käsien varaan.
Veit meiltä vielä hyvät haltiat, sellaiset haltiat, joita ei enää
saada. Olet yllyttänyt työväkeä niin ettei enää tahdota tehdä työtä,
neiti on kyllästynyt, pehtori muuttaa.

Joili naurahtaa.

— Kun neiti tulee tupaan tai kyökkiin, niin ei enää nousta ylös, vaan
istutaan lakki takaraivolla juuri niinkuin sinä nyt seisot tuossa. Sinä
olet saarnannut, että se on nöyryyttä ja niin näytetään, ettei vain
olla nöyriä eikä tervehditä haltiaväkeä. He ovat kyllästyneet ja myyvät
talon.

Joili nauraa.

— Eversti on juonut ja tarvitsee rahaa eikä siinä riitä vähemmät kuin
Louhilinna likoon.

— Ne ovat ihmisten puheita. Joka on nähnyt kaikki nämä herrat
lapsesta, tietää että ne ovat ihmisten puheita. Mutta meiltä menee
hyvät haltiat ja se on sinun syysi se.

Joilin niska nousee ja silmät leimahtavat.

— Mutta jos itse rupeaisimme haltioiksi...

Hänen äänessään on jotakin entistä, lapsellista, rehellistä ja
kirkasta. Sanat tulevat painavina, ikäänkuin ne olisivat pitkien
ajatusten tulos.

Vanha Heikkilä rypistää kulmakarvojaan ja katsoo tiukasti.

— Mitä?

— Jos itse ottaisimme talon haltuumme.

— Ottaisimme talon haltuumme! Siinä sitä on oppia ja sinä sitä olet
levitellyt. Ei tarvitse tehdä työtä, ottaa vain haltuunsa muilta!
Mutta mitä sinä siihen sanoisit, jos sitten kaiken maailman laiskurit
tulisivat ”ottamaan haltuunsa” sitä mitä sinä jo olet ottanut! Ja jos
kaikki lakkaisivat tekemästä työtä — luuletkos sinä, että sitten enää
olisi mitään haltuun otettavaa. Kyllä säästöt pian olisivat kulutetut.
Jos mekin tässä, minä ja äitisi, lähtisimme vaeltamaan niinkuin sinä
teet, mitä sinä söisit kun kotiin tulet...?

— Hävetkää!

Ovi läiskähtää kiinni ja Joili töytää eteiseen. Täällä ei hän rupea
olemaan, ei tätäkään! Ja hän työntää syrjään äitinsä, joka tulee
tielle ja käy hänen käteensä.

Hätä sydämessä rientää äiti aittaan Joilin perässä. Äiti on hänkin
ollut Joilille paha, hän on häntä moittinut, hän ei ole häntä
ymmärtänyt, mutta nyt sulaa hän vahaksi. Ja hän rukoilee, pyytää,
selittelee ja kertoo. Ja tavarat, joita Joili kokoaa, lähteäkseen
maailmalle, putoavat toinen toisensa perästä hänen käsistään ja hän
unohtuu kuuntelemaan.

Kun kartanon neiti niin on kovasti koettanut olla työväen mieliksi.
Kyökin pitää ennen aterioita olla niin juhlajärjestyksessä, pöydällä
puhtaan liinan ja lautaset, veitset ja kahvelit. Ja ovensuussa on
pesuvati ja siinä täytyy miesten pestä kätensä ennenkuin asettuvat
syömään. Ja oli määrä, että kahdesti viikossa muutetaan pöytäliina
ja pyyhinliinat, mutta miehet likaavat ne ikäänkuin kiusalla heti
ensimmäisenä päivänä, niin että ne kolmen päivän perästä ovat mustat
kuin maa. Ja piiat ovat vihaisia siitä, että pyykkiä tulee ylettömästi
ja miehet ovat vihaisia siitä, että pitää pestä kädet. Ja vanhemmat
miehet nauravat.

Eräänä päivänä oli neiti kannatuttanut pihalle kaikki piikojen ja
renkien sängyt ja pesettänyt ne jollakin väkevällä aineella ja pannut
polttamaan toisia sänkyjä ja teettänyt uusia sijaan. Ja joka sänkyyn
piti pantaman aluslakana ja päällyslakana ja polstarisäkkiin olkia.
Ja kun ei lakanoita ollut tarpeeksi, niin neiti toi herrasväen
kaapista hienoja aivinaisia lakanoita. Mutta vanha Anna oli ollut niin
kiukuissaan, että itki ja kaikki piiat olivat olleet vihoissaan kun
piti pestä sänkyjä ja miehet olivat nauraneet, että kyllä nyt kelpaa
potkia.

Ja ruoka on nyt entistä parempaa, vaikka se ainakin on ollut hyvää. Ja
nyt syödään niin ylettömästi, ettei sellainen voi missään kannattaa.
Mutta pian kuuluu Hintsa ostavan talon. Ja ne ovat ahneet ja kovat
väelleen.

Joili nauraa. Hänen on niin hyvä olla, että että...

— Ei Hintsa taloa osta! Sen ostavat Louhilinnan torpparit.

— Milläs varoilla me se ostettaisiin?

Joili yltyy kuvaamaan, että otetaan valtiolaina ja myydään metsä ja
jokainen lunastaa oman torppansa. Hän matkustaa Helsinkiin toimittamaan
lainan ja täältä pitää valita lähetystö mukaan. Huomispäivänä hän menee
neitiä puhuttelemaan. Ja eikös nyt olisi mukavaa, että tämä kaikki
olisi omaa? Ja on oikeinkin, että kaikki tämä tulee omaksi... Sillä
kenellä muulla siihen on oikeus kuin sillä joka on tämän maan muokannut
ja pannut kasvamaan?

Joilin iloon on taasen tullut katkeruutta ja uhkaa.

Äitiä alkaa peloittaa, hänen kätensä hapuilevat neuvottomina Joilin
huitovia käsivarsia ja rintapieliä.

— Menkää nyt, äiti, kertomaan tämä isälle. Meillä pitää vain olla
luja usko ja luottamus. Ajatelkaa nyt, jos tuo pihamaa olisi teidän
omanne — kuinka monta tuhannen tuhatta kertaa te olette siitä kulkenut
navettaan ruokkimaan lehmiä! Ja navetta olisi oma ja pelto tuolla.
Menkää nyt kertomaan isälle...

Äiti viipyy ja pitelee Joilin oikeaa kättä, silittäen sitä.

— Sinun pintasi on tullut niin hienoksi — mahtaisitko sinä sitten
jäädä tänne tekemään työtä meidän kanssa? Kun ei Marjan mies tee
maatyötä eikä Ainankaan ja Jumala näkyy antavan meidän sukuun paljaita
tyttäriä. Sinä olet ainoa...

Joilin silmät lentävät haaveksien tuomen latvaan, joka kukkii
ruokahuoneen ikkunan alla.

— Minun tehtäväni on kulkea herättämässä nukkuvia. En minä voi
minnekään maatua.

— Lapseni... sinä herätät — mistä sinä herätät? Et sinä Jumalasta
mitään puhu...

— Orjuuden unesta valkeuteen ja vapauteen...

— Kuka nukkuu orjuuden unta?

Joilin silmissä on taasen se palo, joka äitiä niin peloittaa — hänen
silmäyksensä on kuin ei se olisi viisaan silmäys. Hän ei ehdi vastata,
sillä tuvan ovi narahtaa hiljaisessa yössä ja he näkevät vaarin astuvan
ulos. Hän on karkeassa liinapaidassa ja samanlaisissa housuissa. Paidan
ylin nappi on auki ja punertava iho paistaa. Hän on paljain jaloin ja
paljain päin, hopeiset hiukset hohtavat tummaa taivasta vastaan. Äiti
ja poika odottavat häntä sanattomina. Joilin silmistä ikäänkuin sammuu
jotakin ja hän näyttää tyyntyvän seuratessaan vanhuksen tyyntä käyntiä.

Vaari ojentaa hänelle kätensä.

— Saakos vanha mieskin jotakin sanoa? puhuu hän reippaasti, miltei
leikillisesti. — Minä olen seurannut sinun askeleitasi ja katsellut
mitä jälkeä sinä teet. Sillä puheellasi mitä sinä pidät, kasvatat sinä
sellaisia ihmisiä, etten minä ilmaiseksikaan ottaisi niitä työhön.
Mutta luuletkos sinä, että sinä laiskasta koskaan teet onnellista
ihmistä? Sano vain, että ihmiset vaativat hyvää palkkaa hyvästä työstä,
mutta älä kiellä heitä tekemästä työtä.

Joilin suupielissä hyppii jo iva ja myrkyllinen vastaus on tulossa.

— Ja siinä sinä erehdyt kun sinä luulet parantavasi maailman vihalla.
Sinä opetat ihmisiä vihaamaan toisiaan. Ihmiset tekevät vääryyttä juuri
siksi, että he vihaavat toisiaan. Eikä vain rikkaat köyhille vaan
köyhätkin rikkaille. Saarnaa sinä ihmisille hyvää tahtoa, niin vääryys
lakkaa...

He seisovat vastatusten kukkivalla pihamaalla, pään päällä kostea,
pilvinen taivas. He ovat hyvin toistensa näköiset: sama kirkas otsa,
samat sirot lahdelmat hiusrajassa, samat rehelliset silmät. Mutta
vanhus on tyyni, terve, verevä — nuorukainen kiihtynyt, kalpea, sairas.

Nuorukaisen huulilta puhkeaa nauru. Hän oikaisee oikean kätensä ja
viittaa vapisevalla etusormellaan vanhukseen.

— Te kysyitte, äiti, äsken, kuka nukkuu orjuuden unta: tuossa
näette, tuossa! Siinä on mies, joka on raatanut herralle viidennestä ikävuodestaan kahdeksaankymmenenteen
asti. Mikä on ollut hänen
palkkansa? Pahnoissa makaa tuvan nurkassa, ei ole yhtä askeleellisen
alaa maata, joka olisi hänen omansa. Ja sensijaan, että hän nousisi
sortajaa vastaan, joka on imenyt hänen hikensä ja verensä, puolustaa
hän sitä, suutelee ruoskaa, joka syöpyy hänen lihaansa... Voi sinuasi
kotiseutuni kansa, jos minä hankin sinulle tilaisuuden lunastaa
maat, jotka olet raivannut, niin mahdatko sinä uskaltaa niitä ottaa?
Ehkäpä sinä menet herran luo ja notkistat niskasi ja paljastat pääsi
ja rukoilet, että herra vain pitäisi maat omanaan ja sallisi sinun
viljellä niitä niinkuin tähän asti ja maksaa korkeaa veroa...! Orjan
leima on sinussa!

Vaari on käynyt vakavaksi.

— Poika on kipeä, sanoo hän miniälleen. — Jos koettaisi antaa hänelle
jotakin syötävää.

Emäntä kuivaa silmiään ja kiiruhtaa vaarin ohitse ruokahuoneeseen. Kun
hän palaa, on Joili pitkänään aitassa. Ovi on auki ja käsivarsi niskan
alla katselee hän tyyntä, pilvistä yötä. Aitannurkan takaa pilkoittaa
kiiluva järven selkä.

Hänen luomensa painuvat umpeen, hän on näkevinään valkoista hankea
ja sinistä taivasta ja hangella naisen mustissa vaatteissa. Hän
ottaa tämän naisen käsivarsilleen ja kantaa hänet pois, kauas siitä
luokasta, johon se syntymästään kuuluu, hän korottaa sen heikäläisten,
sorrettujen korkeaan sukuun.

Ja sen kanssa ja sen kautta vie hän tämän kotiseudun kansan valoon ja
vapauteen.

— Syö vähäisen, pyytelee äiti vuoteen jalkopäässä.

Joilin silmät rävähtävät auki ja vaistomaisesti ojentaa hän kätensä
ottamaan voileipää äidin kädestä. Ja hän istuutuu vuoteen laidalle ja
syö nälkäisesti, suun täydeltä.

— Kertokaa vielä neidistä. Hän taitaa oikeastaan olla hyvä ihminen.

Äiti kertoo ja Joili syö ja silmät harhailevat tuomen latvassa ja
järvellä ja pitkin kukkivaa pihaa.

— Nyt minä nukun, sanoo hän vihdoin, — ja puhukaa nyt isälle siitä
asiasta. Kun neiti on hyvä ihminen, niin hän saa omille torppareilleen
tinkiä.

Ja hänet täyttää suuri riemu, kun hän ajattelee, että hänen sanansa
niin ovat neitiin vaikuttaneet! Että hän niin on koettanut parastaan!
Kaarina liitelee hänen edessänsä milloin hangella, milloin kukkivan
tuomen oksilla.

Aamulla likenee hän kartanoa. Mikä hänen on: pelkääkö hän? Meneehän hän
ajamaan kansan asiaa. Olisiko hänen pitänyt syödä, onko hän näin heikko?

Hän on aina ennen mennyt sisään kyökin kautta, nyt hän vähän
mietittyään uppiniskaisena menee isosta ovesta. Mutta eteisessä tulee
vanha Anna vastaan, tomurääsy kädessä. Ja hän puistelee sen miltei
Joilin kasvoihin ja sanoo tiukasti:

— Päivää, päivää. Jokos se Joili on unohtanut missä meillä kyökinrappu
on. Kelpaa maar se sama rappu vieläkin sellaisille herroille.

Ja hän pakottaa Joilin menemään edellään alas rappusia ja käskee
kyökkiin odottamaan.

Saatana ja helvetti kuinka Joilissa kiehuu! Kaikki lauhamieli on poissa
ja hän viskautuu kyökin penkille, lakki niskassa, rummuttelee pöytää ja
pureskelee viiksiään. Häntä hullua, kun jo melkein ajatteli mokomaakin
neitiä ystävyydellä niinkuin mitäkin sorrettua tehtaantyttöä! Ei
kannata hellitellä. Nyt se näytti oikean karvansa. Kirottu paikka on
tämä kartano ja tätä on tässä kärsitty vuosisatoja. Ja orjat ovat
nöyrästi vaeltaneet sisään toista tietä, toista korskeat herrat.

Hän ärtyy ärtymistään ja koettaa ympäriltään löytää yhä uutta virikettä
vihalleen. Juuri tästä hän poikana katseli ruokasaliin, jossa
herrasväki söi ja mässäsi... Mutta kas vain: kyökki on aivan muuttunut.
Se on suuri, iloinen huone, seinät vaaleat, penkit ja pöydät punaisiksi
maalatut... Saakeli! tuossahan on elävä ihminen! Ei hän sitä ensinkään
huomannut.

Sillä on pehmeä, norja ruumis ja tumma tukka, jonka sykeröstä tunkee
kiharaisia suortuvia. Se askartelee lieden ääressä. Kun se kääntyy,
tulee näkyviin verevät, nuoret kasvot ja... Kas, kas niitä punaisia
huulia! Silmää ei tyttö nosta, mustat ripset riippuvat pitkinä silmien
kansissa.

Se on Maiju.

Vai tuon näköinen nyt on Heikkilän Joili! Hän tarkastaa häntä
salavihkaa kun hän katselee kyökin seiniä — mitä hän niistä katsoo?
Paikallapa heikkiläisen tuntee ulkomuodosta. Ihan tämä on Heikkilän vaarin
näköinen. Mutta ei hän mokomaa ole nähnyt: mies istuu lakki
päässä eikä tervehdi. Ei herroistakaan kukaan sillä tavalla käyttäydy.
No, jollet sinä näe, niin en minäkään! Ja Maiju päättää, ettei ole
huomaavinaan. Mutta hän tuntee Joilin katseen kasvoillaan ja veri
nousee nousemistaan hänen poskilleen.

Kaarina tulee puutarhasta, kädet multaisina, vyöllä suuri esiliina. Kun
hän Joilin näkee, punastuu hän, kumartaa ja käskee sisään.

Joili on noussut seisomaan kuin kimmahtamalla ja lakki on lentänyt
päästä.

Ähäh! ajattelee Maiju. Täytyipäs sentään neidille.

Saakeli, kuinka hän sillä tavalla hätkähti! Joilia hävettää itseäänkin
ja hän paiskautuu tervehdittyään entistä huolimattomammin penkille.
Hän nousee kuitenkin samassa, likenee lakki kourassa välikamarin ovea
ja katselee tutkistellen ruokasaliin. Kuinka kaikki näyttääkin paljon
yksinkertaisemmalta kuin ennen maailmassa!

Kaarina tulee, ojentaa hänelle vastapestyn käden ja vie hänet saliin.

— Suokaa anteeksi, että Anna toi teidät kyökin kautta — hän on
vanhanajan ihmisiä.

Joilin suu vetäytyy ivaan ja syntyy pitkä äänettömyys. Sitten Joili
alkaa, katsomatta Kaarinaa silmiin:

— Ettekö te möisi taloa niille joille se kuuluu: torppareille?

Kaarina hämmästyy eikä vähään aikaan osaa vastata.

— Eihän mitään vielä ole päätetty. Miksemme voisi torppareillekin
myydä, jos te vain voitte maksaa.

— Te ette saa torppareiltanne kiskoa sitä mitä joltakin yhtiöltä tai
yksityiseltä pohatalta.

— Meidän täytyy saada kokoon rahaa.

— Mutta entä ne, jotka koko ikänsä ovat teille raataneet — eikö
niiden pidä saada kokoon mitään?

— He jäävät tietysti torppiinsa, ei heille saa tehdä mitään pahaa.
Mutta me tarvitsemme paljon rahaa...

— Mitä varten? Insinööri menee naimisiin, pitää kai tehdä häämatka...

— Minä vakuutan, me emme sellaisiin tarvitse näitä rahoja.

— Onko se sitten totta mitä ihmiset sanovat, että...

— Älkää kysykö, en voi mitään sanoa. Mutta uskokaa nyt, ettemme huvin
vuoksi myy taloa.

— Jos herra eversti on juonut ja mässännyt, niin antaa niittää mitä
on kylvänyt. Ettehän te toki yhden herrasmiehen hurjistelun takia pane
alttiiksi satoja ihmisiä. Jollei enää voi elää, niin kuolkoon kuin
koira...

— Älkää puhuko niin kauheita. Hän on minun veljeni.

— Kuka on teidän veljenne — hahhahhah! Nämä torpparit ovat
vuosikymmeniä hiellänsä ja verellänsä teitä elättäneet. Ottakaa yksikin
heistä, mies joka tuolla päivän paahteessa kyntää: tunti tunnilta
hän astuu raskaassa maassa, hiki valuu pitkin ruumista ja aurinko on
alhaalla ennenkuin hän pääsee olkivuoteelleen — ottakaa yksikin näistä
miehistä ja pankaa rinnan sen hienohipiäisen herran kanssa, joka on
yönsä juonut ja päivänsä nukkunut ja vielä virkatunneillaan opettavat
ihmisille kuinka he toisia ihmisiä tappaisivat — kenelle näistä
molemmista kuuluu maa?

— Jumalan tähden, antakaa meidän ajatella asiaa. Emme tahdo
kenellekään vääryyttä.

Joili puhuu pitkältä. Hän kuvaa suurten maatilojen mahdottomuutta, sitä
vääryyttä, että äärettömät alat ovat yksityisten käsissä, kun sadat ja
tuhannet voisivat niistä hyötyä. Hän selittää, että he aikovat pyytää
valtiolainaa. Ja tänä päivänä lähtee hän liikkeelle.

— Mutta tuo kaikki viipyy. Meillä on kiire. Ja me tarvitsemme koko
summan.

Joili oikaisee itsensä uhkaavaksi Kaarinan eteen. Hän on kuin
läähättävä liekki, henki ilman ruumista, kuuma, tulinen miekanterä.

— Pitääkö minun vielä kerran asettaa teidän eteenne sadat työssä
harmaantuneet, loppuun kuluneet alustalaisenne ja yksi hurjistelussa
näivettynyt herrasmies, ja kysyä: kuka on teidän veljenne?

Nuo sanat kuulee Kaarina vielä pitkän aikaa Joilin lähdettyä, ne
ahdistavat häntä kuin pyssyn piiput metsälintua.

— Mitä minä teen, mitä minä teen?

                                                  ⸻

Yöllä hän jo on täydessä kuumeessa. Rajat unen ja todellisuuden välillä
ovat hävinneet. Hän hourii.

Hänen luokseen tulee paljon ihmisiä, etumaisimmat näkee hän kokonaan,
mutta taemmista häämöttää vain päitä. Tämä tässä on Seppälä, laiha,
nöyrä mies... sillä on kahdeksan lasta, ne ovat kaikki mukana, pienin
ei vielä osaa kävellä, se konttaa. Ne ovat kaikki kahdeksan puisia
ja töykeitä, ne eivät hymähdä, niiden kasvoissa ei mikään liiku.
Seppälällä on päivätyössä aina ollut eväänä paljasta leipää, isä
tahtoi monta kertaa panna hänet pois, kun hänen elämänsä oli ainaista
kitumista vaikka hän kuinka olisi auttanut. Kaarinan rukoukset hänet
pidättivät siinä töllissä, jonka hän omin käsin oli rakentanut. Vaikka
tuolle miehelle ilmaiseksi antaisi torpan, niin ei hän pysty pitämään
sitä käsissään. Miksi tuo mies sitten on niin surkea, mitä sille pitää
tehdä, miten sitä auttaa? Ei hän ole ollut Louhilinnan maalla kuin
viisi vuotta — pitääkö hänelle antaa torppa?

— Menkää kyökkiin saamaan ruokaa, sanoo Kaarina, — minä kirjoitan
tohtorille ja insinöörille Helsinkiin... Pienen lapsen pitää saada
lämmintä maitoa...

Tulee vähäläntä, kyttyräselkä, sitkeännäköinen mies, Vastamäki. Se on
aina ollut hyvä työmies. Mutta sitä on seurannut alituinen onnettomuus.
Ei ole kulunut sitä vuotta ettei siltä olisi kuollut lehmä tai hevonen.
Ja vaimo on vuosikausia maannut vuoteessa. He ovat eläneet alituisessa
puutteessa, veronmaksun edellä on aina täytynyt kuljettaa jokin eläin
myytäväksi. Mutta nyt ovat lapset sentään jo suurempia. Vastamäen
täytyy saada torppa!

Kolun mies tässä on maanmainio ojankaivaja. Hän on suuri ja
lujatekoinen, kasvot laihat, parrattomat, ruumis luonnottomasti
laajentunut ja hänen käsiään! Ne ovat niin suuret ja kovat, etteivät ne
taivu edes tervehtiessä, vaan käsi käy kiinni kuin mihinkäkin koukkuun.
Myöhään syksyllä, lehtien rapistessa ja sateen tulviessa harmaalta
taivaalta, on tämän miehen pää vielä näkynyt suolta. Kaikki muu on
ollut elotonta ja liikkumatonta, yksinäinen pää vain on liikahdellut
mustien multavallien välissä. Kolulla on säästöjä pankissa, Kolu voi
ostaa palstansa helisevällä rahalla.

Ja Mattila sitten, lyhyt, jäntterä, viisassilmäinen mies... ostaa
hänkin torppansa milloin tahansa...

— Niin, sanoo Kaarina ja nostaa kätensä yli päiden, — minä julistan
teille nyt, että te saatte lunastaa torppanne ja tästä puoleen olla
itsenäisiä isäntiä...

Hän näkee kuinka heidän niskansa nousevat ja silmät välähtävät
itsetietoisesti... Mutta samassa kohoaa päiden takaa pitkä, kalpea,
kaljupää mies. Hänen otsastaan tihkuu verta, silmät kiertyvät nurin ja
hän kaatuu ja häviää...

Silloin parkaisee Kaarina vuoteessaan ja purskahtaa itkemään. Hän
tuntee, että veli on veli eikä veren siteitä saa katkaista. He eivät
saa hylätä onnetonta veljeään!

Joili panee torpparit liikkeelle ja kun he kerran ovat liikkeellä, ei
heitä enää äkkiä pysäytetäkään. Kokouksia pidetään, komiteoja asetetaan
ja lähetystöjä menee taloon. Saadaan kuulla, että neiti yhä on kipeänä,
että tohtori ja insinööri siihen ja asti viipyvät
Helsingissä, ja lähdetään suinpäin Helsinkiin. Siellä voidaan samalla
käydä puhuttelemassa muitakin herroja valtiolainan johdosta.

Lämpöisenä kesäkuun päivänä tömistelee Louhilinnan torpparilähetystö
insinöörin nuorenmiehenasuntoon, jossa kaikki on huiskin haiskin.
Sattuu olemaan insinöörin hääpäivä ja hänellä on vielä sangen
paljon toimitettavaa. Tavarat ovat kaikki pakattavat, hansikkaat ja
valkoinen kaulaliina ostettavat, soitettava räätälille, soitettava
kukkakauppaan...

Nuori insinööri ilostuisi tavallisissa oloissa suuresti nähdessään
Louhilinnan miehet. Nyt on hänellä niin tulinen kiire, että hän vain
eteisessä seisoen kuulee heidän asiansa.

— Voi hyvät ystävät, se on kovin ikävää, mutta kyllä meidän täytyy
myydä Hintsalle. Näettekö, valtion koneisto on hidas koneisto: kuluu
kuukausia, ehkäpä vuosia ennenkuin te lainan saatte, ja meillä on
kiire. Se on kovasti ikävää, mutta ei sille mitään voi. Koettakaapa
sopia Hintsan kanssa.

Ja hän pistäytyy tuossa tuokiossa puhumaan asuntonsa emännälle, että
miehille annettaisiin kahvia, puhuu heille vihkiäisistään ja käskee
tulemaan kirkkoon. Sitten hän painaa jotakin miesten käsiin, sanoo
heille ystävällisesti hyvästi ja lähtee kaupungille.

Ällistyneinä istuvat miehet suuressa helsinkiläisessä ruokasalissa.
Ylpeän näköinen, pörröpäinen neiti tuo heille kahvia ja sanoo jotakin,
kun he sylkevät permannolle. Neitsyt puhuu ruotsia, mutta pään
nyökkäyksestä ymmärtävät he, että pitää mennä uunin luo sylkemään.

Mitä kaikkia insinööri antoikaan heille? Rahaa näkyi antaneen niin
että junarahat tulevat maksetuiksi ja jää vielä ylitsekin. Ja sitten
on tässä tällainen iso, kultalaitainen kortti. Siinä on kirjoitusta,
mutta ei siitä mitään ymmärrä. Ja sitten tällainen laatikko, jossa on
Sikaareja. Oikein hienoja mahtavat olla, kun on silkkistä nauhaa noin
ympärillä ja kannessa koreat kuvat. Melkein täysi laatikko.

— No, otetaan nyt sitten.

— Onkos sinulla tulitikkuja?

— Täss’ on puukko.

— Aina minä hampaillani tämän kannan olen puraissut.

Miehet savuttavat jo täyttä vauhtia.

— Taitaa Heikkilän Joili jo ruveta odottelemaan.

— Pitää tästä kai tuolle neitsyelle maksaa.

— Mihin lienee hävinnyt.

— Eiköhän insinööri mahtane maksaa, hän kun asuu tässä.

— Kysytään kuitenkin, ettei luule meidän salaa menevän.

Palvelustyttö löydetään parin huoneen takaa, hän ravistaa päätään,
kun miehet hänelle näyttävät kukkaroaan, mutta ottaa vastaan
kymmenpennisen, jota he kukin arasti hänelle tarjoavat. Ja hetkisen
perästä ovat miehet kuumalla, tomuisella kadulla ja neuvottelevat, että
missä päin se nyt taas onkaan se Heikkilän Joilin kortteeripaikka.

                                                  ⸻

Kauhea päivä on tullut. Kunhan se menisi, koska sen täytyy mennä,
ettei vain mitään tulisi keskeyttämään. Voisihan vielä viime hetkessä
joku lähetystö saapua, Joili voisi ilmestyä tänne kuin maan alta. Eikä
niillä raukoilla kuitenkaan ole rahaa!

Kuka on veli — sekö joka on samaa lihaa ja verta? Kenen on maa —
senkö joka sen on perinyt? Mutta entä kun sen rahasta myy — eikö
silloin tee rikosta?

Ei, ei! pois ne ajatukset, ne tekevät ihmisen hulluksi! pois, pois...!

Tuntuu niin kummalliselta: taloa ei tunne entiseksi. Vanhat palvelijat
kulkevat itkettynein kasvoin ja verestävin silmin... Kevät on, ruis
menee tähkään, linnut laulavat — kuinka saattaa olla näin kauhean
synkkää?

Greta on suloinen sinertävässä puvussaan. Hänen naurunsa vaikuttaa kuin
päivän säde kuolinhuoneessa, jossa valkoiset lakanat peittävät ikkunaa
ja jääsaavit hohtavat kylmää... Greta kiinnittää kukkia Kaarinan
rintaan, Gretan kyyneleet vuotavat Kaarinan pellavanheleisiin hiuksiin.
Ei tuo herttainen nuori vaimo voi itkeä kuin hetkisen, seuraavassa
hetkessä hän hymyilee ja nauraa, niin suuri on hänen onnensa.

Kaarinalta menee kaikki... Hän saa jäädä tähän asumaan, mutta omaa ei
ole mitään.

Pitäisivät herrat edes kiirettä! He ovat kaiken aamua viipyneet isän
työhuoneessa... tuomari Ceder ja veljet. Hintsat istuvat salissa. Nuori
Hintsa kävelee edestakaisin ja tupakoi. Paperossinpätkät ja tulitikut
hän pistelee kukkaruukkuihin.

Kaarina tulee ja menee, poskilla palavat täplät. Hän on vasta noussut
sairasvuoteelta. Saliin päästyä lennättää hän aina isännille jonkin
sanan.

— Te saatte nyt kaikki mitä minulle on rakkainta. Isäni käsi tuntuu
täällä vielä joka paikassa... Ettehän te kaada metsää puhtaaksi,
otattehan vain yli-ikäiset puut... Säästättehän hevosia. Katsottehan,
ettei pahat rengit saa repiä suupielistä. Vaunuhevoset eivät koskaan
ole nähneet piiskaa, ovat vain tottuneet sokeriin... Ja vanhaa Jereä ja
Leenaa täytyy kohdella hyvin... Ja...

Vanha Hintsa hörähtelee ystävällisesti Kaarinan puheeseen ja suostuu
kaikkeen. Mutta se onkin oikea noita pyytämään, tuo mustapukuinen tyttö!

Vihdoin viimein tulee Olof kutsumaan heitä isän työhuoneeseen.

Kaikki on siis nyt kunnossa. Hetki on tullut.

Kaarina pysähtyy kuin unessa isän työhuoneen kynnykselle. Pöydän
ääressä seisoo tuomari. Hänen edessään on papereja ja hänen valkoinen
kätensä lepää pöydällä. Hän on suuri ja käskevä, hän on vakava ja
peloittava. Kun hän määrää, täytyy totella. Kun hän murskaa, täytyy
murtua. Kun hän on lempeä, täytyy tulla onnelliseksi. Kun hän tahtoo
ottaa, täytyy hänelle antaa.

Hän ikäänkuin täyttää koko huoneen. Ei ole mitään muuta. Kaarina
pitelee kiinni pihtipielestä. Ei hän tiedä missä hän on tai miten kauan
hän siinä on ollut. Hän kuuntelee vain ihmeellisen juhlallista ääntä,
joka julistaa jotakin peloittavaa tuomiota. Sitten näkee hän kuin
jostakin etäältä Gretan tulevan, kädessä teevadillinen vettä. Ja hän
ajattelee: mitä hän sillä tekee? Olof ja Erik kastavat sormiaan veteen.

Ja alkavat ottaa jotakin pöydältä.

Rahaa!

Siinä on suuria pinkkoja setelejä ja kiiltäviä torneja kultaa.

Rahaa!

Louhilinnan hinta!

Kaarina joutuu kuin raivoon. Hänpä karkaa esiin, puree, repii ja
hävittää...

Ei, ei hän mihinkään kykene. Hänet itsensä revitään säpäleiksi, hänet
itsensä hävitetään. Hän ei voi pysyä pystyssä, hän ei voi elää.

Silloin käy joku kiinni hänen käteensä. Häneen valuu voimaa ja lämpöä.
Hän nousee.

Oi, oi... hän nostaa, hän tukee... hän katsoo, hän sulaa lempeäksi ja
hyväksi. Hän ottaa omakseen ja vie kauas pois.

Eikä Kaarina enää muista mitään muuta eikä hänellä enää mitään muuta
ole.

VI

kävelee puistossa ihmetellen uutta onneaan. Hän on löytänyt
hänet, jota ei hän tietänyt olevankaan ja joka kuitenkin elämän
alusta oli hänelle määrätty. Viktor on hänen. Viktor Ceder on hänen
kihlattunsa. Se on niin ihmeellistä ja kuitenkin totta. Ei hän
tähän asti ole tietänyt mitä onni on, eikä hän ole kauneudestakaan
mitään tietänyt. Uusin silmin katsoo hän nyt maailmaa, joka hehkuu
juhannusaaton kukoistuksessa. Ruusut kukkivat, nurmet lemuavat. Veden
päällä vaappuu kevyt auer, taivas syventää järven suureksi kattilaksi,
jonka toisella laidalla hehkuu iltarusko, toisella siintää tumma lempeä
sini. Suurselkä on ihana kuin autuaitten laulu.

Kaarinan sielussa laulaa kilpaa lintujen, utuisten taivaanrantojen ja
sinisten mäenrinteiden kanssa.

Onkin kesän onnellisin ilta, mittumaarin aatto. Jo syttyelee valkeita
sinne tänne. Täällä Louhilinnan kalliolla aina on korkein kokko valkea
roihunnut ja täällä se nytkin palaa, palaa punaisempana kuin koskaan
ennen. Olisivatpa täällä isä ja äiti, veljet...

Naapurin nuoret järven toisella rannalla keräilevät risuja hekin,
toiset tuovat tervatynnörin, toiset kantavat vanhan veneen.

Louhilinnan vinnilläkin on vanha punainen ja valkoinen vene. Siinä
soutelivat kirkkaina kesäaamuina isä ja äiti, ja veneen laidoilla
riippui ruusuköynnöksiä. Kaarinasta tuntuu, että veneen tänä iltana
pitäisi olla mukana.

Ja hän menee sisään ja antaa käskyn. Kun hän palaa, sattuu hänen
korvaansa parahdus, terävä kuin veitsellä vedetty haava. Ja taas
parahdus! Mitä kummaa — kuka kärsii tänä ihanana iltana?

Naurua se oli. Naurua? Kuka saattaa sillä tavalla nauraa? Niin
kamalasti...

Louhilinnan omalla rannalla nauretaan. Uusi isäntä viettää
tulijaiskemuja. Uusi rakennus on limoilla koristettu, katolla liehuu
lippu. Uuden isännän vierasjoukko käy rannalle, pitkä rivi miehiä ja
naisia. Hekin kantavat tarpeita kokkovalkeaan, raahustavat kuivia
katajia ja vanhoja tervatynnöreitä. Käsihanuri soi, viulu kitisee.
Nauretaan... Polskahdus! Jotakin raskasta putosi veteen, eihän vain
ollut ihminen!... Siellä on sielläkin mukana nuori morsian, uuden
isännän morsian.

Kaarina painaa kättä sydänalaa vastaan. On kuin paiseeseen olisi
pistetty veitsi.

Helei! Hohoi! Ho-op! kuuluu Louhilinnan rannalta. Ja yli järven kaikuu
vastaan samanlaisia huutoja Hintsan kokolta. Hanuri soi. Naiset
nauravat, miehet hihkuvat.

Pehtori, vanha Anna ja vielä jotkut tulevat... Mitä... ruumisarkkuako
he kantavat?

Valkoista venettä vain, ja heidän kasvonsa ovat itkettyneet.

— Rakas neiti, ei tällä vesille mennä. Paras että viedään takaisin.

— Tehdään kokko... poltetaan!

— Niin kyllä, muuten kantavat vielä ensi vuonna kokkoonsa nuo tuolla.

Kaarina tuntee painaessaan kättä rintaansa vastaan, ohuen kankaan alta
paperin kahinan. Kirje...! Ja hänen poskilleen valautuu veri ja hän
painuu kiikkulaudalle, kasvot Suurselän vesille päin. Hänen povellaan
on Viktorin kirje! Siinä tulee häntä vastaan väkevä ihminen, hänen
miehensä.

Ääneti, itkua niellen tuovat pehtori ja Anna paikalle kokkotarpeet.
Neiti yhä vain hymyilee selälle päin. Kunhan eivät ne suuret surut
todella pimittäisi hänen järkeänsä! Hän käyttäytyy niin oudosti.

Vihdoin likenee pehtori häntä hiljaa ja koettaa laskea leikkiä.

— Eikö neiti ensinkään tule meitä auttamaan?

Silloin nousee Kaarina.

— Iloitkaa minun kanssani, sanoo hän, älkää itkekö... minä olen niin
onnellinen, minä olen kihloissa... Näettekö: tässä on kirje!

Ja hän heittäytyy Annan kaulaan ja sitten pehtorin kaulaan. Ja pehtori
itkee ja kiittää Jumalaa, mutta Annan kasvot tulevat ihan samanlaisiksi
kuin ennen kun odotettiin kruununvoudin herrasväkeä tai joitakin
sukulaisia.

— Olipa hyvä, sanoo hän, — että vain kylvettiin pellavia. Ei ne
ostetut lakanat koskaan ole sen arvoisia kuin omakutoiset. Rouva
vainajakin aina sanoi, ettei hän viitsi niitä ostettuja käsitelläkään.
Ja rouvan morsiuspeitteet ovat nekin vielä ihan hyvät. Pitää taas
tuulettaa.

— Antakaapas, Bergstedt, minä sytytän! pyytää Kaarina.

— Onkos se se tuomari? kysyy Anna.

Ja kun Kaarina nyökäyttää päätään, tulee Anna hyvilleen ja sanoo,
että kyllä hän sitä vähän ajatteli. Tämän Seeterin isä oli pappi ja
äiti tuomarivainajan tytär. Se tuomari kyllä istui käräjiä täälläkin
ja kaikki kehuivat sitä. Tämän nuoren tuomarin äiti oli kovin hyvä
ihminen. Ne alkoivat niin köyhissä oloissa ja niillä oli niin summa
lapsia, mutta nyt ne ovat kaikki suuria herroja ja hyvissä viroissa!

Tuohet ritisevät Kaarinan hyppysissä ja savuttavat hänen kätensä.

— Mene sinä nyt, Anna kulta, sanoo hän, — kertomaan mamsselille ja
pikku Maijulle ja kaikille. Minä en itse pääse, minun täytyy polttaa
kokkoa.

Hän jää yksin hongan alle. Yö on kuin lumottu. Taivaalla palavat ruskot
ääntä päästämättä, kokkovalkea vain risahtelee ja humisee. Liekit
nuolevat veneen haaltuneita laitoja ja kiertävät nimeä ”Anna Cecilia”.

Onnellisia ihmisiä katseli vanha vene parempina päivinään ja onnellisen
ihmisen näkee se viimeisenäkin päivänään.

”Minä uskallan Teille kirjoittaa, sillä silmistänne luin siihen luvan.
Minä uskon itseni Teidän käsiinne, minulla on palava halu saada
paljastaa itseni Teille, saada paeta luoksenne, laskea pääni helmaanne
ja itkeä siinä. Minä tulen Teidän luoksenne niinkuin tuhlaajapoika
tulee kirkkoon ja heittäytyy tomuun pyhän neitsyen jalkojen juureen. Oi
Te ihana Kaarina, Te kukkien kukka!

”Ette Te aavista miten Te minuun vaikutitte. Minä tulin lapseksi,
minä tulin hyväksi ja viattomaksi kun minä teidän silmiinne katsoin.
Oi, jos minä olisin runoilija, niin minä noille silmille laulaisin,
noille kirkkaille, vakaville, syville silmille, jotka katsovat ihmisen
läpi eivätkä jätä hänelle mitään salaisuutta! Minä punastuin Teidän
puhtautenne edessä ja Teidän hyvyytenne kaatoi minut maan tomuun. Mutta
siinä kului minusta pois kauna ja minä sain voimaa nousta ja alkaa
uutta elämää. Ja kun minä Teidän voimakkaita, puhtaita piirteitänne
katselin, kasvoi se voima kasvamistaan ja minä tiesin, että jos minä
Teidän läheisyydessänne saan elää, kirkastun päivä päivältä. Kuinka
palavasti minä haluan saada antaa Teille kaikki mitä minulla on, koko
oman itseni, että se Teidän luonanne tulisi paremmaksi.”

Kaarinan kasvot painuvat käsiin ja kädet pusertavat kirjettä. Sydän on
tulvillaan onnea.

Liekit leimuavat. Nimi on jo näkymättömänä. Jo romahtaa koko rovio
läjään, kipunat lentelevät, savupatsas leviää yltympärille ja hetkisen
perästä palaa kokko maassa, mahtavana hiilloksena.

”Olisin minä teidät ennemmin nähnyt — paljon olisi tekemättä
mikä on tehty ja mitä ei tekemättömäksi saa. Minun elämäni alkoi
vaatimattomissa oloissa ja minulla oli niin hyvä äiti, mutta maailmalla
on niin paljon lokaa ja tahraa ja harva se nuorukainen, joka pysyy
puhtaana.

”Te puhdas, Te valkoinen, Teidän luoksenne pakenen. Älkää sysätkö minua
pois, sanokaa minulle se sana, jota minä janoan kuulla...”

— Sinä olet sen jo kuullut, Viktor, kuiskaa Kaarina. Me kuulumme
toisillemme...!

Äkkiä astuu Kaarinan eteen kaksi miestä. Ne tulevat pensaikosta,
ryömien ylös mäkeä. Ne ovat rentoja, velttoja, lakitta päin, kasvoilla
outo nauru. Niiden puhe on lepertelyä.

— Eikö neiti tule tanssimaan?

— Tulkaa pois... Ja täss’ on viiniä. Ei se mitään rommia ole, sitä
voi akkaväkikin juoda. Hintsan Janne pistouvaa. Sill’on morsian kuin
riikinkukko ja kukko. Kukas neiti on? Onkos neiti morsiamen sukulaisia?
Tai taidatte olla sulhasen sukulaisia...?

— Mihinkäs se nyt menee! Älä mene! Ei me juovuksissa olla, ei meitä
pelätä tartte... Saakeli! tässähän on toinen kokko. Mitäs tämä
merkitsee? Yksinkös se musta neiti täällä kokkoa poltti? Täällähän
on niin korea kallio että koreampi kuin meillä onkaan. Ja tällainen
petäjäpappa! Neiti, kuulkaas, tulkaa tänne, niin mennään tyskää...

Kaarina on jo hyvän matkan päässä.

Mikä häpeä! Maan alle hän tahtoisi vaipua. Suurselän hongasta he
laskevat pilaa. Ja niitä tulee lisää... alkavat ehkä tapella. Ja siellä
palaa vielä äidin vene. Mitä ovatkaan Louhilinnan onnettomat lapset
tehneet: myyneet he ovat isän perinnön vieraille, jotka eivät pidä sitä
pyhänä! Gustaf, Gustaf, sinä olet vaatinut paljon, liian paljon! Kunhan
en minä alkaisi sinua vihata... Vai mitä se on tämä kauhea poltto, joka
rintaan nousee... Viktor, Viktor, tule minulle takaisin, muuten minä
olen hukassa!

— Perkele, miksei tänne saisi mennä? Täällähän se sileä kallio
vasta onkin. Ja kiikkulaudat ja laitokset. Mitäs sinä puhut, Hintsa,
eikös tämä sitten sinun olekaan, etkö sinä sitten tätä kartanoa
ostanutkaan?... Saakeli, kun annoit parhaimman kallion muille!...
Kyllä kestää ennenkuin hän kuolee. Hänhän on vallan nuori... Olisit
samalla ottanut puulaakilta jonkun tuhannen lisää, että olisit ollut
Louhilinnan herra. En minä vain kärsisi nurkallani puistoa, johon ei
mennä saa... No, anna nyt sitä viiniä, saakeli!

Kaarina seisoo huoneensa ikkunan alla, kylki koivun kyljessä. Hänen
silmänsä ovat kiinni, hän on kuin siihen paikkaan kivettynyt. Yksin
rinnassa elää, tuska siellä velloo. Ja korvat ovat auki, kaikki hänen
täytyy kuulla, viulut, hanurit, naurut, kiroilut. Nuo ihmiset siis
vain odottavat hänen kuolemaansa, että saisivat käsiinsä puiston.
Onnettomat, onnettomat puut, ne tulevat ja rääkkäävät teitä! Mitä minä
olenkaan tehnyt, kun olen teidät myynyt! Ne lupasivat, etteivät ne tee
mitään pahaa, että kaikki jää ennalleen — ne eivät pidä lupaustansa.
Näin se jo alkaa!

”Puulaakilta jonkun tuhannen lisää...” mitä he niillä sanoilla
tarkoittivat?

Kaarina tuntee ilkeää kipua päälaellaan. Hiukset nousevat oudosti.
Nakuttelee, pistelee... Hänen päälaelleen muodostuu ristin merkki. Se
sama, joka oli syntyessä! Hän on kuin painajaisen vallassa.

— Minä... minä... Auttakaa! Herättäkää...!

Hän repii auki silmänsä. Juhannusyön lumo on hänen ympärillään. Hän
sivaltaa päälakeaan — kaikki on ennallaan. Tuolla palaa kokko,
hiipuneena maan tasalle ja taivasta kohti nousee ohut sauhu. Se oli
pahaa unta vain.

Täällähän he kävelivät sinä onnettomana päivänä, jolloin kauppa oli
tehty, Viktor ja hän. Sinä onnellisena iltana! Hän puhui ranskalaisesta
kirjallisuudesta ja kyseli tunsiko hän sitä. Hänen täytyi tunnustaa,
että hän niin vähän tuntee, että hän niin vähän on lukenut.

— Te olette lukenut luonnon suurta kirjaa.

— No niin, olen kai.

— Te osaisitte varmaan kertoa sadun joka kivestä.

— En... Te luulette minusta liian hyvää.

— Mutta joka kivestä teillä on muistoja.

— On! Ja puista. Ne ovat parhaat ystäväni ja ainoat...

— Niitä onnellisia! Ettekö minullekin tahtoisi hiukan avata lumottua
maailmaanne. Vai olenko minä liian rohkea.

— Ette... mutta voiko se nyt teitä huvittaa...

— Jos te vain tietäisitte!

Ja he menevät kalliolle ja Kaarina kertoo hongan tarinan ja näyttää
kiikkulaudan, jolla isä istui juhannusaattona ja vie hänet vanhalle
huvihuoneelle ja he työntävät syrjään rytöä ja katselevat järvelle.
Ja kertoo kuinka hän lapsena sunnuntaiaamuin katseli selälle ja
kirkkoveneet tulivat. Airot kimmelsivät auringossa. Kerran oli veneen
kokassa valkoinen risti. Siinä tuotiin pientä valkoista arkkua. Lapsi
oli hukkunut... Ja Kaarina kertoo kertomistaan ja kysyy vihdoin
punastuen, eikö hän jo naura häntä.

Viktor ei vastaa, mutta hänen kasvonsa ovat ylen vakavat ja hänen
silmissään on kyyneliä...

— Jos tekin kertoisitte minulle jotakin itsestänne, uskaltaa Kaarina
ehdottaa.

— Minä! sanoo hän katkerasti, — minun elämäni on ollut vain vaahtoa
ja myrskyä... Se alkoi hiljaa ja kauniisti. Äiti luki illalla rukouksen
vuoteeni ääressä. Hän kuoli pois enkä sen koommin ole rukoillut...

He astelevat ääneti puiden alla. Mies ottaa tytön käden ja vie sen
huulilleen, tyttö ei tiedä mitä tehdä, miten selviytyä, kunnes hän
raukeaa onneensa.

Viktorissa on turva, hän auttaa nytkin. Hän tulee tänne ja järjestää
nämä asiat. Hän on niin väkevä, ei kukaan uskalla sanoa häntä vastaan.
Hän muistuttaa Hintsalle mitä hän on luvannut...

Taasen tulee kalliolle joku. Tulee äänetönnä, pysähtyy, painaa lakin
takaraivolle ja katselee selälle. Musta varjokuva erottautuu heleää
taivasta vastaan. Kaarina tuntee hänet paikalla.

Hän menee samaa tietä kuin on tullutkin. Oliko se elävä ihminen vai
oliko se näky vain?

Mutta Kaarinan silmien eteen hän jää, oikaisee kätensä häntä kohti.

Näetkö nyt mihin mennään! puhuu hänen katseensa. Yhden veltostuneen
takia uhrasit sinä sadat elinvoimaiset, työssä kuluneet ihmiset. Kidu
nyt ja kärsi. Se on sinulle oikein!

Kaarina painautuu puuta vastaan ja sulkee silmänsä.

Pisteleminen hänen päälaellaan alkaa taasen. Ettei hän vain sairastuisi.

VII

Lämmintä kesää seuraa aikainen syys. Elokuussa jo alkavat sateet.

Louhilinnan vanhassa päärakennuksessa läiskävät kangaspuut ja hyrisee
ompelukone. Morsianta valmistetaan.

Lakanat leikataan hienosta, Louhilinnan pellossa kasvaneesta
pellavakankaasta. Morsian on yhtä valkoinen kuin palttina, josta
hänelle valmistetaan vaatetta.

Uusi murhe on astunut vanhaan taloon: Gustaf on mielisairaana. Uhri ei
auttanut sittenkään. Kunniavelat kyllä maksettiin, mutta raskaimmalla
hetkellä jätti Nadja rouva kotinsa ja miehensä ja silloin taittui
miehessä mitä vielä oli taittumatta. Lääkärit eivät anna paljon
toiveita. Aivot pehmenevät pehmenemistään. Tuo nuori, kalpea mies
kävelee yötä ja päivää edestakaisin puhuen, että hänellä oli kartano,
jossa oli komeita puita. Suurin honka kaatui hänen päälleen ja murskasi
hänen päänsä, sillä se vaatii aina viidenkymmenen vuoden perästä
ihmishengen. Se murskasi hänen päänsä, hänellä ei enää ole päätä!

Miksi piti näin käydä? miettii morsian ohjatessaan ompelijattaria.
Onko meidän sukumme joskus tehnyt itsensä syypääksi johonkin suureen
rikokseen vai pikkusynneistäkö, syömisestä, juomisesta, huvituksista ja
mukavasta elämästäkö meitä rangaistaan? Morsian pelkää sairastuvansa.
Ajatukset menevät niin peloittavan pitkälle. Ihan täytyy paeta omaa
itseänsä.

Ennen hän pakeni puitten luo. Mikä lienee: nyt hän karttaa entisiä
uskottujaan. Jollei hän pakene katsomaan Viktorin kuvaa, lukemaan hänen
kirjettään tai kirjoittamaan hänelle, menee hän pellolle tai hakaan.
Kauas ei hän uskalla mennä, siellä voisi alkaa kuulua jotakin. Metsät
kaatuvat, isän ylpeät metsät kaatuvat.

Aukeat häntä tätä nykyä viihdyttävät. Hakametsän laidasta alkaa suo,
jolle ojat jo olivat suunnitellut. Siellä hän käy seurustelemassa suon
surullisten kasvien kanssa.

Oja on täynnä vettä ja kiiluvan kosteuden alta nostaa sammal pirteästi
päätään. Maa on mättäillä, mättäitten välistä nousee hoikkia mäntyjä,
joiden kaarnassa riippuu naavaa ja sammalta. Hopeankarvaiset
kasvannaiset rävähtävät raikkaina märkään, harmaaseen ilmaan, joka
suunnattomana hämähäkinverkkona lepää suon päällä. Mättäistä nousee
suopursuja. Eivät ne kuki tähän aikaan, mutta syksylläkin suopursu
lemuaa. Morsian taittaa oksan ja katselee mietteissään kuivia,
kaitaisia lehtiä, jotka ovat harmaan vihreät päältä, alta ruosteen
ruskeat. Hän sulkee oksan käsiinsä ja litistää sitä sieraimiaan
vastaan. Ja siinä avautuu hänen eteensä satumaisia rotkoja, joita
kiiluva, hyllyvä, pohjaton vesipermanto valaisee. Seiniä ei näy missään
ja jos niitä on, ovat ne ruskeaa, niljaista mutaa, joka hyllyy ja
pakenee sieltä. Siellä hyppivät suon jättiläiskokoiset, täpläiset
sammakot, siellä leijaa keijukaiset, jotka syksyisinä iltoina nousevat
suon päälle, tanssivat ja liitelevät läpi laaksojen ja pysähtyvät
viipymään mataloiden lampien päälle. Ihmeellinen maailma on noiden
pehmeiden mättäiden alla, pohjaton, rajaton ja surullinen. Sieltä
saa suopursu elämänsä ja lemunsa. Suopursussa on lääkettä, jota
metsän vanha noitavaimo antaa neidolle kun hän tulee häneltä hakemaan
unohdusta.

Eräänä kirkkaana päivänä seisoo morsian suon laidalla, kädessä
suopursun oksa. Silloin sattuu hänen korviinsa kaukainen rytinä. Se
tulee niin etäältä, ettei toinen sitä kuulisikaan, mutta morsian
tuntee, että suuri puu kaatuu. Puun kylkeen jää osa, joka ei ole
hakattu irti, kaatuessa se repeää ja jää valkoisena, pistävänä piikkinä
törröttämään kantoon. Morsian pusertaa suopursun käteensä ja hänestä
tuntuu siltä kuin häntä itseään olisi silvottu. Metsän tuho likenee.
Pian ei enää ole ainoaa paikkaa missä voisi olla rauhassa. Hukka
likenee, ylpeän metsän tuho.

Tällaista on elämä nykyään Louhilinnassa: saloilla paukkuu ja rytisee.
Isketään Ronkaan korvessa ja isketään Kaakin kankaalla. Kajea ilma
kantaa kaiun kartanolle asti. Metsään menee joka mies joka kynnelle
kykenee, menee torppareja, menee talollisten lapsia, menee itsellisiä,
jotka puolella sadalla markalla ovat hankkineet hevoskonin ja aikovat
rikastua. Paikalle tulvii miehiä kauempaakin. Viikko kuluu salolla,
asutaan havumajoissa ja maakuopissa. Sunnuntaiksi tullaan taloon. Pyhä
menee humalassa ja tahtoo mennä pari seuraavaakin päivää. Hintsa osaa
pitää lystiä tukkipojilleen.

Ei Hintsa Louhilinnaa omista! Tietää sen jo koko pitäjä, morsian tietää
sen ja tietävät hänen veljensä Helsingissä. Eikä vanha Hintsakaan sitä
asiaa voi kieltää.

Janne valehteli jutun haaksirikosta — hän rehenteli tukkiyhtiön
rahoilla. Herrat olivat viisaat: kun näkivät, ettei heille myydä,
niin ottivat Jannen kätyrikseen. Ja siinä oli oikein tuomareita ja
asianajajia mukana.

Komeasti Janne nyt levitteli Otto herran uudessa rakennuksessa. Koko
alakerta on hänen hallussaan — yläkerta törröttää yhä silmät sokeina,
ovet ammollaan. Hän on saanut Louhilinnan maat vuokralle. Mikäpä
niitä on hoitaessa, ei tarvitse kyntääkään, pellot kasvavat kun vain
heittää siemenen maahan. Ei niitä tarvitse vuosikausiin lannoittaa,
näyttää olevan yhtä mustaa murua sylen syvyydelle. Hahhahhah, oikein
aatelisherrojen ihralla lihotettua maata!

Kerran lauantai-illalla on Louhilinnan tupa täynnä miehiä. Ovat
palanneet metsältä, ovat käyneet saunassa ja kuivattavat vaatteitaan
takkavalkean ääressä. Koko päivän on satanut kuin kaatamalla,
illansuussa on kirkastunut ja kelmeälle taivaanrannalle nousee
kuu. Ilma kylmenee ja kuu paistaa kuin liekki aarniohaudan päällä,
loimuamatta ja lämmittämättä. Puutarhassa koettavat naiset vielä
suojella kukkasiaan hallalta. Morsian siellä peittelee astereitaan ja
georginejaan — täytyy kai koettaa säilyttää jotakin iloa häihinsä, kun
kukat omilta poskilta kaikki ovat menneet.

Pikku Maiju oli ensin hänen kanssansa, mutta hän teki kiireesti työnsä
ja läksi sitten. Hän käy iltapuhteella tuvassa kehräämässä, hän tahtoo
oppia kehräämään. Vanha Anna valvoo tarkasti, ettei hän enää ole
tuvassa kun miehet tulevat töistään. Hän valvoisi vielä tarkemmin,
jos tietäisi mitä varten Maijulla nyt on niin suuri halu kehrätä. Ei
hän tiedä, että Maiju kehrää vain siinä toivossa, että Joili joskus
pistäytyisi tuvassa tai että hän tulisi tapaamaan miehiä jonkin verran
aikaisemmin kuin he tulevat työstä.

Maijun rukki on vanhan Leenan rukin rinnalla ja Leena neuvoo Maijua.
Tyttö ei opi — ihmeellinen tyttö! Hän kehräsi jo jokin aika sitten
aika hyvin, mutta nyt katkoo langanpäät alituisesti.

Miehet puhuvat yhtä ja toista. Joili ei tänä puutu mihinkään.
Joili, joka osaa puhua niin että kuulijan sydän rinnassa hypähtää,
istuu nyt ääneti. Mitä Joili ajattelee? Vai odottaako hän jotakin ja
alkaako hän sitten puhua? Vai sureeko hän jotakin? Pikku Maijun posket
punastuvat punastumistaan ja huulista on veri kohta puhkeamaisillaan
esiin. Hän syyttää sitä, että lamppu palaa huonosti, hän ei muka näe
mitään. Mutta sepä on niin, että hän pelkää tädin, vanhan Annan pian
lähettävän häntä noutamaan.

Miehet tiedustelevat koska häät ovat. Hyvä onkin, että ovat pian. Työt
siirtyvät tälle kulmalle, ja sitten saavat useat perheet asuntoja
vanhasta rakennuksesta, jossa neiti vielä nyt asuu.

Silloin rupeaa vanha Jere ärisemään. Vai vielä sekin rakennus noiden
ylenannettujen haltuun! Kyllä on kärsimistä sillä, joka näki kenraalin
ajat ja herravainajankin ajat. Järjestyksessä oli joka paikka ja koko
pitäjä pelkäsi Louhilinnaa. Eivät maar kylän lapset uskaltaneet kuin
varkain tirkistää sisään puiston aidanraoista eikä kukaan ilman asiaa
rohjennut jäädä tuvan penkille istumaan. Sydän kurkussa likeni jokainen
konttorihuoneen rappusia ja suuren Hektorin haukku kuului virstojen
päähän.

— Suu kiinni, orja! huudetaan ruoti vaivaiselle.

— Antaa sen höperön puhua. Onhan se mukavaa kuunnella kuinka sade
ropisee kattoon.

— Se on sellainen mätä vainaja, joka latelee haudan haisevia...

— Suu kiinni, saakeli...

— Minä puhun, minä, ärisee Jere, — kirotkaa vain niin paljon kuin
haluttaa. Minä en pidä itseäni parempana kartanon koiraa, Hektoria,
jonka te tapoitte neidin ikkunan alle, mutta teitä parempi minä aina
olen. Te tähän taloon tämän ylenannetun elämän toitte. Toista oli
herran aikana, toista. Rehellinen oli ruoka ja rehelliset tuli ryypyt
pyhinä ja aina riitti herroilta ystävällinen sana ruotivaivaiselle. Ja
joka kerta kun Kustaa herra, se pietarilainen kenraali tuli kotiin,
piti ruotivaivaiselle tarjottaman sikaaria ja ne oli sitten niin
makeita, ettei yksinkertainen moukka tahtonut osata niitä polttaakaan,
mitä keisarin Sikaareja lienevät olleetkaan.

— Ja nyt sinun kenraalisi polttaa hullujenhuoneen nurkantakaisia.

— Hahhahhah!

— Johan siitä vähemmällä hulluksi tulee, kun isän talo joutuu
tällaiseen kuntoon. Kun juoksukoirat luikkivat isoille rappusille asti
ja kaiken maailman kakarat juoksentelevat siellä missä ennen vain
herrasväet saivat kulkea. Ne ne olivat aikoja, kun rouva vainaja eli
ja salista soi soitto ja kattokruunut valaisivat pihalle asti ja me
seisottiin hangessa ja katseltiin! Nyt pitää likaisten maankiertäjien
saaman haltuunsa sekin rakennus. Ja samassa ovat siellä ikkunat rikki
ja rääsyillä paikatut ja joka huoneessa kuivataan kakluunin edessä
lapsenriepuja...

— Katsoppas, ukon-rahjus, Heikkilän Joilin naamaa! kuiskataan
ruotivaivaisen korvaan.

— Kuulkoon, kuulkoon vain! Minun on sappeni tässä niin täysi, että
kuulkoon vain, nulkki, joka täällä villitsemisen aloitti...

Joilin nyrkki läiskähtää pöytään.

— Suu kiinni, taikka...

Tuvassa vaikenee kaikki muu paitsi tuli, joka räiskyy piippua kohti.

— Ettekä tekään, jatkaa Joili, — tuki mokomalta suuta. Vai ettekö te
kuulleet mitä hän köyhän lapsista sanoi?

— Mahdoit itse tukkia, kun tässä istuit.

— Saakeli, ettekö te nyt ikinä herää! Pitääkö minun teitä taluttaa
kuin sokeita! Ohhoh, ihan teidän kanssanne tahtoo väsyä.

Jere on jo tointunut ja puhuu Joilille:

— Enhän minä muuta ole sanonut...

— Kuin että kaiken maailman kakarat tunkevat herrasväen hienoihin
huoneisiin. Etkö sinä ymmärrä, että kaiken maailman kakaroiden isät
ovat ne hienot huoneet rakentaneet! He ovat kaiken työn suorittaneet,
jonka varassa hienot herrasväet laiskuudessa...

— Herra vainaja oli varhemmin ylhäällä kuin yksikään renki.

Joili ei kuule häntä. Hän pyyhkii hiuksia kalpealta otsaltaan ja nauraa
ivallisesti:

— Siunaisit sinä, vanha hölmö, sitäkin hetkeä, jolloin tuon
ummehtuneen aatelispesän ovet avautuvat kansan lapsille. Sillä työn
ovat tehneet...

— Mutta sinä saarnaat, ettei pidä tehdä työtä, paperossia vain
polttaa...

— Suu kiinni, sinä orja! Ihminen ei ole mikään kone, jonka voi panna
yötä päivää käymään.

— Eikö kellään ole viinaa? Kaatakaa sen kurkkuun vähän viinaa, niin se
taukoo...

— En minä ota...

— Ei hän ota muuta kuin silloin kun herrat tarjoaa...

— Saa hänelle kelvata rehellisen työmiehen ryyppy!

Kun Jere ottaa pullon käteensä, on hän voitettu mies.

Hetkisen hän vielä yrittää pitää puoliaan: luuletteko te sitten että
ihmiset nyt ovat tyytyväiset, vaikka on näin hyvää tienestiä? Kaikkia
kanssa! Torpparien muijat valittavat jo, ettei kohta saa kalikkaakaan
kotiin, kun miehet kaiken viikkoa ovat metsällä tai talossa juomassa.
Ja mitäs niistä rahoista, vaikka niitä tulee! Ne menee samaa tietä!
Ennen oli viisi penniäkin rahaa, mutta nyt ei ole markkakaan rahaa. Se
menee pelissä kuin nappi vain!

— No, juo lisää äläkä mokota!

Ja viina tämän vanhan miehen taltuttaakin ja pehmittää. Mutta
viinapäissään on hän varomaton. Hän menee tukkilaisten luo ja puhuu
jonkun korvaan:

— Eikös ole tullut vastaan sellaisia puita, joihin ei kirves pysty?

— Mitäs puita ne sitten ovat?

— Ka sellaisia, joita ei kirves kaada... Ka tiedättehän te: Jumalan
puita.

Pirtissä rämähtää nauru. Omanpuolen miehet eivät naura, mutta kauempaa
tulleet miehet nauravat.

— Vai on niitä sellaisiakin puita, joita ei täällä saada poikki! sanoo
Jaatisen Matti, pulska savolainen poika, jonka perässä kaikki tytöt
hyppäävät. — Tämän pojan kirves kaataa vaikka hyvän ja pahan tiedon
puun paratiisin yrttitarhasta.

Ruotivaivainen tuskin pysyy pystyssä, mutta jumalaton puhe selvittää
hänen päätään ja hän rukoilee:

— Älkää sellaisia... älkää... Ettei vain suutu...!

— Kuka suutu?

— Ka... tiedättehän te.

— En jumaliste tiedäkään.

— Voi, voi ettette sitä vain suututa!

Joili nousee. Hänen silmänsä kiiluvat sinertävistä syvennyksistään ja
hän alkaa katsella seinään. Hän hakee jotakin. Siellä riippuu märkiä
takkeja, sahoja, kirveitä. Kiiltävimpään terään pysähtyy Joilin silmä.

— Näytetään, näytetään orjille eikö kirves pysty.

Rukkien pyörät ovat pysähtyneet. Silmät suurina päässä katselevat
naiset Joilin mutkiin. Kauempana olevat miehet puhuvat keskenään mitään
ymmärtämättä, oman puolen miehet hymähtävät niinkuin hullulle, tai
tuijottavat Joiliin jäykkinä jännityksestä.

Äkkiä karkaa verevä, punahuulinen tyttö rukiltaan ja käy kiinni Joilin
ranteeseen.

— Puisto on neidin, Kaarina neidin, se on hänelle vuokrattu, siihen ei
saa koskea. Neiti rakastaa puitaan!

Joili naurahtaa tytölle. Kosto soi hänen naurustaan, kosto leimuaa
hänen silmistään, kosto täyttää koko hänen olentonsa.

— Sen puun pitää kaatua! sihisee hän tytölle niin hiljaa, ettei kukaan
muu sitä kuule, survaisee hänet luotaan ja tarttuu aseeseen. Mokomakin
aatelisneiti onkin aina rakastanut puitaan enemmän kuin köyhiä
alustalaisiaan. Riemulla hän sen puun kaataakin!

— Kuuleppas, itkee Jere, — älä mene ase kädessä likelle sitä puuta.
Se suuttuu...

Joili sylkäisee kouriinsa, painaa lakin päähänsä, kiroaa, lähtee
juoksujalan tuvasta ja katoaa kuutamoon. Hänen varjonsa luisuu yli
sinertävän maan, tuontuostakin sulaen yhteen puitten varjojen kanssa,
mutta samassa sukeltaen taas esiin ja hiihtäen eteenpäin kuin aave.

Autiona lepää puisto keskiyön hetkellä. Vain puut korkeudestaan
puhelevat, huojumatta ja liikkumatta. Hongan ääni soi ylinnä, soi yli
selän ja metsäin. Sen ääni on suuri ja synkeä. Kuu valaisee, puitten
varjot valuvat mustanpuhuvina maidonkarvaiselle maalle. Suurselän
kalvossa vaeltaa kuu ja tuikkivat tähdet. Elävä varjo mennä pyyhkii
kalliolle. Se liukuu suoraan päin honkaa.

Joili pyyhkäisee hikeä otsaltaan, painaa lakkia syvemmälle päähänsä,
hiukset liehuvat otsan ympärillä. Hän huimentaa juoksuaan. Millä
riemulla hän...! Hän vihaa tuota naista, hänen tekisi mieli nyt huutaa
hänet ikkunaan.

— Sinä siinä! ähisee hän käheästi puulle ja oikaisee itsensä suoraksi.
— Äh sinä!

Honka ynäjää korkealla tyyntä yninäänsä, Joili on jo sylkäissyt
kouriinsa, mutta kohina pidättää häntä ja hän unohtuu hetkeksi
tuijottamaan latvaan.

Äärettöminä kellahtavina käsivarsina ikäänkuin tuhathaaraisessa
jättiläiskynttiläjalassa nousevat oksat kuulakkaan ilmaan. Tähdet
näyttävät tarttuneen mustanpuhuviin neulatupsuihin, joiden ulkopuoli
hohtaa hopeaisena.

Joili katselee ja muistelee. Hänestä tulee pieni poika, joka isänsä
kanssa syyspimeässä taistelee tuulta vastaan Suurselällä. Heitä
varoitettiin lähtemästä yön selkään, mutta isä sanoi: ainahan se honka
tietä näyttää! Ja he pitivät hongasta kiinni. Keskellä pimeää saattaa
erottaa mustemman kohoaman taivaanrannalla: se on Louhilinnan honka
ja sitä kohti he ponnistavat. Kun he sitten keskellä yötä pääsevät
kotiin ja kertovat matkastaan, kuuntelee äiti kyyneleet silmissä ja
muori nousee sänkyynsä istumaan ja kiittää kädet ristissä Jumalaa. ”Se
on pannut honkansa merkiksi”, sanoo vaari ja hymyilee, ”toiset siihen
hukkuvat, toiset sen kautta pelastuvat...” Ja pieni poika haukkaa isän
rinnalla leipää ja vetelee lämmitettyä keittoa ja toimittaa, että juuri
silloin kun ei enää ensinkään tietänyt missä päin koti oli, hajoitti
tuuli pilviä ja taivaan rantaan nousi suuri musta niinkuin vuori ja
sitten he taas tiesivät missä koti oli...

— Saakeli! parkaisee mies yhtäkkiä kuutamossa ja katselee kuin
pyörryksissä ympärilleen. Mitä varten hän tässä onkaan, mitä hänen
pitikään...? Hän polkee jalkansa tantereeseen, näkee välkkyvän
kirveenterän maassa, muistaa kaikki, hyppää pari askelta taaksepäin,
oikaisee itsensä suoraksi, heilauttaa ja hyökkää puuta vastaan...

Mutta mikä ihme hänen on? Kuinka hän on näin voimaton? Vai onko niin
kylmä, ettei ase pysy käsissä? Ää sinä, senkin noita, odota sinä
vain... Jumaliste, et sinä enää kauan tuossa kohise etkä pitele taivaan
tähtiä oksillasi...! Ja Joili riisuu kiihkeästi takkinsa, koska hihat
ovat liian ahtaat. No nyt! Mutta hänen kätensä vapisevat niin, että
kirves putoaa.

Metsänlaidalle, kallion syrjään on noussut joku, joka tulee hiljaa,
hartioilla valkoinen vaate. Se on kuin mikäkin pieni laiha akka, silmät
kuopilla. Hampaat helisevät Joilin suussa ja vilu viiltelee selkää. Jos
pakenisi... Hän ei pääse paikalta...

Äkkiä vihlaisee huuto ilmaa, huuto kuin naakan huuto, muttei kuitenkaan
naakankaan. Se tulee jääkellarista päin... Joili ei saata nähdä sinne,
siellä on vastassa sakea pimento, mutta hän tietää kuka siellä huutaa
ja nostelee valkoisia käsivarsiaan... Pieni akka tulee suoraan häntä
kohti.

Ää, senkin vanha akka, etteikö sinusta pääse irti. Odota...

Jo kuuluu eläviä ihmisääniä. Kylläpä ne lapsuudenajan muistot ovat
sitkeässä.

Joili saa kätensä nousemaan ja jalkansa liikkumaan. Hän hätkähtää
jotakin, joka hallavana koirana makaa hänen jaloissaan. Hänen
takkinsahan se vain on, hän potkii sen menemään ja näkee, ettei missään
ole vanhaa akkaa, suuri pensas vain maidonvalkoisessa kuutamossa...

Pienestä portista kyökinportaitten päässä tulee ihmisiä puistoon,
toiset juosten, toiset vaivalloisesti kammertaen. He puhuvat ja
huudahtelevat. Heidän tulonsa antaa Joilille tajunnan takaisin.

Hän oikaisee itsensä suoraksi, ikäänkuin tahtoisi kasvaa hongan
tasalle, puree hampaat vastatusten ja pakottaa kontistuneet kouransa
kirvesvarteen. Hän suuntaa koko voimansa puuta vastaan, ikäänkuin
aikoisi lingota käsivartensa irti ruumiista.

Isku pongahtaa kajeassa kuutamossa vain vähän matkan päähän. Ei se
ole sattunut puuhun. Se meni keltaiseen juureen, joka vongertelee
alarinnettä.

Mutta Joili on tuohon iskuun pannut niin tyyten kaikki voimansa, että
hän odottaa hongan jo kituvan kuolinhaavoissa. Hämmästyneenä hän
tarkastaa jättiläistä.

Se kohajaa vuosisatojen takaista kohinaansa, tyynenä, synkeänä,
salaperäisenä.

Mutta metsän reunassa menee taasen pieni, laiha akka, valkoinen
vaate hartioilla. Ja Joilin selkää vihlovat vilunväreet. Akka nostaa
varoittaen kättänsä... Joilin kädestä putoaa kirves ja hän sotkeutuu
jaloistaan hallavaan koiraan...

Saakelit ja perkeleet, onko hän tullut hulluksi! Hän tempaa käsiinsä
takin, kiertää sen myttyyn ja viskaa menemään. Hän tyyntyy hiukan ja
huutaa järkeä avuksensa: olisiko ehkä viisainta hakea saha ja toinen
mies avuksi? Tai jättää koko hakkaaminen... Puukin puhuu hänelle
järkeä: mitä sinä minusta tahdot? Talvi tulee, minä panen maata, pane
sinäkin.

Hän katselee latvaa, jonka lomitse loistaa sininen taivas ja kylmät,
vilkkuvat tähdet. Alin oksa riippuu pitkänä tupsuna maata kohti.
Siitäkin oksasta kerrotaan monta tarinaa: Niistä ei ikinä tule loppua.

Elävät ihmisäänet hänet taaskin vapauttavat, muistuttaen hänelle, että
hänen pitää tuhota puu. Kartanon neiti, se keltatukka rakastaa tätä
vanhaa noitapuuta! Tässä hän jo pienenä lapsena istuili pyhäaamuin ja
katseli ulapalle. Et ikinä enää, keltatukka, tästä katsele järvelle.
Puun pitää kaatua ja näiden käsien kautta sen pitää kaatua! Ja kirveen
alle sen pitää suulleen kaatua, ei sahoja eikä miehiä avuksi! Nämä
kädet sen kaatavat, vaikkeivät sitten enää koskaan mihinkään pystyisi!

Joili karkaa puun kimppuun, hänen voimansa palaa, hänen järkensä
toimii, hän iskee iskemistään ja joka iskulta viiltää pieni hihkaisu
ilmaa. Tulkoot vain sekä elävät että kummitukset katsomaan — puun
pitää kaatua!

Ja hän vimmastuu vimmastumistaan, hänen silmissään on vain tulisia
kielekkeitä ja kipunoita ja tässä vimmassa iskee hän pitkän aikaa.
Äkkiä hän lakkaa ja vetää henkeään. Hän tarkastaa työtään, peläten,
ettei ehkä näy mitään ja samalla odottaen, että puu jo olisi
kaatumaisillaan. Hän päästää kirveen kädestään ja kourii runkoa.
Hän tapaa pienen loven, tapaa toisen vähän suuremman. Latva kohisee
iänikuista kohinaansa, tyynenä, ikäänkuin vain muurahainen olisi
juoksennellut pitkin vartta.

Joilin voimat ovat lopussa, ruumis likomärkänä. Ei, ei tästä mitään
tule...

Mitä? Nauravatko nuo tuolla aukean laidassa? Vai nauravat, vai
luulevat, että hän jättää työnsä kesken! Ja neidinkin ikkunassa vilkkuu
jo tuli, hänkin kai nauraa. Jumaliste, jolleivät nämä kädet jaksa...!

Joili iskee vimmatusti, tarkkaa tällä kertaa, että kirves osuu samaan
hampaaseen, näkee lastujen sinkoilevan, innostuu menestyksestään ja
hihkaisee niin että kuuluu kautta puiston. Lakki putoaa päästä —
pudotkoon! Puunrungossa ammottaa jo suuri valkoinen lovi. Ja jahka se
siitä vielä suurenee ja hän koko voimallaan käy puuta vastaan, niin sen
täytyy kaatua!

Nurmikon laitaan on kokoontunut musta ryhmä. Tytöt ja miehet, Jeret ja
Leenat ovat jättäneet tuvan ja seuraavat Joilia. Alussa he pelkäävät,
odottaen vaistomaisesti, että Joili jollakin lailla saa surmansa.
Mutta kun hänen kirouksensa ja uhituksensa yhä kuuluu hongan alta,
rauhoittuvat he ja alkavat odottaa, että hän huomaa aikomuksensa
mahdottomuuden ja tulee pois. Jere värisee viluissaan ja puhua
kangertaa, että varokoonkin vain Joili. Kyllä se nyt on suututettu
ja kyllä se nyt ottaa hänet. Älköön menkökään huonoihin jäihin.
Tai kyllä se hänet jossakin tapaa, ei kukaan kohtaloaan vältä...
Odotuksen kestäessä palaa toisia jo tupaan, toiset naureskelevat ja
hyppivät nurmikon laidassa lämpimäkseen. Jere päättää hänkin jo lähteä
pankolleen nukkumaan, kun läpi joukon käy kuiske:

— Puu huojuu!

Suurselän honganlatva huojuu kirveen alla. Hakkaaja hihkaa ja hyppää
kuin verikoira kuolevan hirven kylkeä vastaan.

Tytöt tukahduttavat parahduksensa. Latva hulmahtaa verkalleen puolelle
ja toiselle ikäänkuin jättiläisluuta ripsuisi taivaanlakea idästä
länteen.

Tuo luonnon ihme tarvitsi vuosisatoja kasvaakseen näin suureksi.
Satoina keväinä ja kesinä se imi suoniinsa maan ilman ja auringon
salatut voimat! Kun tappava ase on sattunut puun sydämeen, on kohina
latvassa ollut kuin kuolevan korinaa ja ruumis on vavissut ja ryskänyt.
Puun ääni on ollut kuin Suurselän ääni paukkuvina pakkasöinä, kun
jäät vahvistuvat ja halkeavat railoiksi... Yhä nopeammin ripsuu latva
tähtitaivasta. Runko huojuu. Haava tyvessä suurenee suurenemistaan.
Puu on jo kuin haavoitettu otus, joka ei tiedä minne paeta. Se värisee
ja notkuu, ulina kuuluu ikäänkuin syvältä maan sisästä, sieltä minne
käsivarrenpaksuiset, keltaiset juuret ovat uponneet. Vihdoin käy läpi
ilman rytinä, joka on kuin parahdus, suuri suhahdus täyttää ilman ja
perustuksia myöten tömähtää maa, kun vuosisatojen puu kaatuu.

Suurselän honka kaatui.

Jumalan puu kaatui.

Se saattoi tapahtua, se tapahtui ja nyt saattaa tapahtua mitä hyvänsä.

Hampaat kalisten seisovat naiset paikoillaan, saamatta sanaa suustaan.
Kaukaa tulleet miehet yrittävät tehdä pilaa. Maiju nyyhkyttää,
ruotivaivainen seisoo kädet ristissä ja sopertelee jotakin. Kaikki
he tuijottavat taivaanrantaan, joka nyt on paljaana, tuijottavat
tuijottamistaan ikäänkuin odottaisivat, että honka nousisi takaisin
paikoilleen. Toiset puut tuntuvat yksinäisiltä ja oikovat ikäänkuin
avuttomasti oksiaan.

Äkkiä seisoo Joili joukon edessä. Hän on peloittavan näköinen. Kasvot
ovat kuin kuolleella, hiki kiiltää otsalla, silmät ovat elottomat
ikäänkuin eivät näkisi. Hän kävelee kuin humalassa, käsivarret
heiluskelevat puolelle ja toiselle.

— Orja, ähisee hän Jeren edessä, — joko nyt uskot? Vai vieläkö kaadan
kuusen ja koivun ja...?

Jere ei vastaa. Hän seisoo kuin paleltuneena maahan kiinni. Hän näkee
sinisten varjojen liikkuvan nurmilla. Yksi varjoista tulee häntä kohti.
Se on kenraalivainaja, hänen hopeinen partansa välkkyy kuutamossa. Hän
ojentaa käsivartensa ja käy kiinni Jereen...

— Herra Jeesus siunatkoon!

Jere sanoo sen ja kaatuu maahan sitten.

Naiset tarttuvat hänen käsipuoleensa. Hän ei nouse. Miehet kantavat
hänet tupaan. Silloin lepää jo hänen kasvoillaan kuolema.

— Honka hänet otti! kuiskaavat naiset. — Se oli se viideskymmenes vuosi
...

Pikku posket ovat valjenneet ja hän hytkii vilussa ja tuskassa.

Joili ei välitä hänestä, Joili ei koskaan ole välittänyt eikä koskaan
tule välittämään! Kuinka tylysti hän työnsi hänet luotaan, kun hän
piteli häntä ranteesta ja rukoili kaikesta sielustaan ja mielestään.
Joili ei rakasta häntä eikä tule rakastamaan — Joili rakastaa toista.
Joili on onneton hänkin, sillä sitä toista ei hän koskaan saa. Hän
vihaa sitä siksi, ettei saa rakastaa. Poloista Joilia...

Ja Maijua poloista!

                                                  ⸻

Mitä teki sinä iltana morsian, kun ei hän kävellyt kuutamossa eikä
niinmuodoin kuullut lastujen sinkoilevan eikä edes maan tömähtävän kun
jumalanpuu kaatui?

Hänen huoneensa oli lämmin, sammuva hiilos punaili seiniä ja hän
kirjoitti kirjettä armaalleen. Hän ei kuullut eikä nähnyt.

Aamulla läksi hän puistoon hoitamaan kukkasia ja hämmästyi avaruutta,
mikä ympärillä vallitsi. Taivaanranta tuntui oudon suurelta ja
paljaalta, mutta hän ei ymmärtänyt miksi, luuli vain että silmät
näkivät jotenkuten väärin. Ajatuksissaan astui hän kalliota kohti:
häntä vastaan tuli tuoreita valkoisia lastuja ja niitä tuli
tulemistaan. Samassa näki hän jättiläisen maassa, näki valkoisen kannon
ja ymmärsi, että tuho oli tullut itse hänen puistoonsa ja vienyt
pyhimmän puun.

Hän hätääntyi ja käyttäytyi niinkuin ihminen, joka vielä luulee olevan
jotakin pelastettavissa ja etsii apua. Mutta vihdoin meni hän aivan
neuvottomaksi.

Hän ei itkulla saanut kaatunutta kasvamaan!

                                                  ⸻

Joutuisivatpa häät! Mitä siitä, ettei huoneusto vielä ole valmiiksi
korjattu — pääsisipä täältä pois! Toki kärsimykset sitten loppuvat kun
on erossa kaikesta!

Mutta hän erehtyy! Kärsimykset eivät lopu, sillä hän ei aiokaan tehdä
selvää eroa, hän ei eroa kaikesta. Hänen uusi kotinsa on ihan liian
likellä Louhilinnaa. Siihen kaupunkiinhan täältäpäin tuotteet viedään.
Ja kaupungin komein rakennus, jossa uusi koti tulee olemaan, on juuri
torin varrella jonne maalaiset tuovat kuormiaan. Ja lisäksi kehoittaa
Kaarina lukemattomia vanhoja ystäviään käymään tervehtimässä. Hän aikoo
päästää heidät kotiinsa. Kovin hän on varomaton: se, joka rahasta myy
muistojen kodin, joka päästää käsistään vuosisatojen perinnön, se
katkaiskoon samalla kaikki siteet. Älköön hän milloinkaan tutkistelko
mitä sille kulmalle kuuluu, vaan tukkikoon korvansa, jos joku yrittää
jotakin kertoa. Joka kerran syntymäkotansa myy, se upottakoon sen
ajan tapahtumat kuin kiven kaivoon. Silloin jää sielun pohjalle vain
kaunis suru ja tyyninä iltoina saattaa sielun pohjalta nousta kuvia
ja säveliä, jotka tuovat kyyneleet silmiin mutta jotka eivät raasta
verille. Koko mennyt aika on kuin satukaupunki, joka upposi meren
pohjaan: joskus kirkkaalla säällä saattaa sieltä kohoilla linnojen
kupukattoja ja kirkkojen torneja, jotka siintävät ja välkkyvät.

Syyssateiden jälkeen nousee kylmänkelmeä viiru taivaanrantaan. Talvi
tuntuu ilmassa ja morsian menee puutarhaan pelastamaan kukkiaan. Koko
sylykset punaisia kukkasia kantaa hän sisään. Ne ovat vielä tuoreina
kun hääpäivä koittaa vaikka ensi lumi lepää routaisella maalla.

Lunta on niin paljon, että sulhanen reellä tulee taloon, yhtenä ainoana
yönä on satanut lunta niin paljon.

Huoneissa lemuavat ansarikukat, sukulaisten tervehdys kaupungista.
On surkastuneita ruusuja ja kieloja. Ne tuoksuvat väkevästi näin
kuollessaan.

Louhilinnan tulipunaiset kukat hehkuvat lemuamatta. Kyyneltä
vuodattamatta, vakavana ja valkoisena astuu morsian vihille.

Hänen ympärillään valuvat kyyneleet — Louhilinnan alustalaiset
surevat. He täyttävät huoneet sarkatakeillaan, kotikutoisilla
sarsihameillaan, vakavilla kasvoillaan ja kyynelillään. Muita vieraita
ei juuri olekaan.

Päivällisten päätyttyä veisaavat he virren. Se on kiitos- ja
ylistysvirsiä, mutta iloiset eivät häät ole. Ne ovat paremmin kuin
hautajaiset.

Virren päätyttyä katoaa morsian. Hän hiipii morsiuspuvussaan puistoon.
On jo hämärä, mutta lumi valaisee.

Hän astuu ennen poljettua polkuaan, ohi kesäisten kukkalavojen, ohi
nurmien, joilla lapsena leikki, ohi puiden, joiden juurella tuulen
humua kuunteli, ohi muistojensa hän astuu. Hän vaeltaa ohi entisen
elämänsä, ikäänkuin se kuvina olisi kahden puolen tietä, vilun
puistattamalla hän pysähtyy hongantyngän ääreen. Hänen valkoinen
pukunsa valuu lumeen, hän sulaa yhteen maiseman kanssa, sulaa sen
kanssa yhdeksi niinkuin niin monesti ennen, mutta nyt viimeisen kerran.

Rannat hohtavat valkeuttaan, keltaiset lehdet vielä lepattavat puissa.
Pakkanen on yllättänyt metsät lehdessä eikä tuuli vielä ole ehtinyt
niitä viedä. Taivas on lyijynkarvainen, lunta täynnänsä. Järvi vetäytyy
hiljalleen jäähän.

Morsian vapisee vilusta. Mutta kaikki hellyys mitä hänen sydämensä
elinaikanaan on tuntenut, tulvii yhtä haavaa rintaan kuumana. Kaikki
maailman kauneus asuu siinä mitä silmä nyt viimeisen kerran katselee.
Kaikki anteeksianto ja kaikki anteeksipyynnön jano nyyhkyttää sielussa.

Kun voisi sieluunsa syövyttää tämän kaiken, kun voisi vereensä imeä
tämän kaiken, niin ettei siitä koskaan eroaisi! Kun voisi nämä kuvat
juottaa silmänsä kalvoon, kun voisi tämän sävelen painaa korvansa
pohjaan ikiajoiksi!

Täytyy lähteä.

Hän kokoaa tahtonsa ja pääsee pois kalliolta. Hän käy läpi puiston, ohi
puiden...

Mutta kuin unessa hän antaa riisua kruununsa ja huntunsa ja pukea
ylleen matkavaatteet. Hiljaa seisoo alustalaisten joukko kuomireen
ympärillä, kun hän siihen nousee. Hänen ympärilleen tuodaan kukkasia.
Valkoiset ovat hänen kasvonsa, kukkaset jäätyvät.

Hänen päänsä painuu Viktor Cederin olkapäälle ja hänen väkevä
käsivartensa kiertyy hänen ympärilleen. He ovat nyt mies ja vaimo.

He ajavat Louhilinnan portista. Suuria lumihahtuvia putoelee ja
keltaiset lehdet lentävät alas mäkeä, saattaen heitä matkalle.

Ja nyt saavat metsät kaatua! Se, joka niitä rakasti, on poissa.

Ja kaatuvat puut poikinensa, vain pienet puulapset jäävät. Paukkuu,
rytisee ja voihkaa. Kaiku kuljettaa äänet Ronkaan korvesta Kaakin
kankaalle ja ympäri Louhilinnan lääniä. Valitus viiltää pitkin puiden
latvoja, linnut, pelästyneet, kodittomat linnut pakenevat.

Nyt saavat taivaan linnut ja korpien pedot etsiä muualta suojaa.
Louhilinnan ylpeät metsät ovat menneet, mennyt on Louhilinnan loisto.

VIII

Seurahuoneen juhlasalista alkaa yleisö jo poistua. Joka ovenavauksessa
välähtää näkyviin ruusunkarvainen punerrus, samalla paisuu valssin
sävel voimakkaammaksi, kuin autereen läpi häämöttää tanssivia pareja ja
tulvii vastaan hajuvesien ja tupakinsavun sekainen ilma.

Kylmässä eteisessä ojentavat uniset ovenvartiat yleisölle
päällysvaatteet. Kuuluu kuparirahan kilinää ja huudahduksia juhlan
onnistumisesta.

Portaissa odottamassa seuraansa seisoo nuori nainen, hartioilla
tummanpunainen viitta, päässä valkoinen huntu. Viitan sisästä näkyy
sinertävä silkkipuku, pitsitettyjä liepeitä ja valkoinen suippokärkinen
kenkä. Käsi, joka pitää liepeitä koossa, peittyy laskoksiin,
mutta käsivarsi jää paljaaksi koristeenaan kultainen rannerengas.
Untuva-päärmäisen huivin sisästä näkyvät nuoret kasvot, kiiltävä,
pellavanvaalea tukka ja hymyilevät silmät. Hän hyräilee vieläkin
valssin säveltä, joka kuuluu tänne asti. Hänet on liian aikaiseen
temmattu tanssin pyörteestä ja hän jatkaa iloa vielä tässä.

Hän on varatuomari Cederin nuori rouva, Kaarina Ceder.

Varatuomari astuu verkalleen alas portaita, päässä moitteettoman
kiiltävä silinteri. Hänen rinnallaan astelee tuomari Färling rouvineen.
Kun Viktor pääsee vaimonsa rinnalle, karkaa Kaarina hänen käsivarteensa
ja tanssii sen varassa alas portaita.

He ovat, kuten tavallisesti, olleet yhdessä Färlingien ja Pitkäpäiden
kanssa. Nämä perheet ovat Cederin vanhoja tuttuja ja hänen nuori
rouvansa on heti avosylin suljettu heidän piiriinsä.

Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat paljon kasvattaneet Kaarinaa,
sillä oikeastaan hän oli aivan ilman kasvatusta kun heidän käsiinsä
joutui. He hänet ovat toimittaneet tuttaviensa piiriin, he hänet
ovat tutustuttaneet elämään Helsingissä. Olof ja Greta ovat niin
paljon ulkomailla, Erik ja Anna eivät ole Kaarinalle niin paljon
kuin olisivat, jos perheet kuuluisivat samaan kieliryhmään.
Varatuomari Ceder on suomenmielinen — hyvin siivo kyllä, ei
kenelläkään ruotsinmielisellä ole syytä häntä kaihtaa, eivät he sitä
teekään, päinvastoin he yhä enemmän ovat ruvenneet käyttämään häntä
asianajajana. Mutta klubit, kokoukset ja huvit vievät joka tapauksessa
Cederit toiseen leiriin ja Kaarinan ja hänen sukulaistensa välinen
seurustelu tapahtuu yksinomaan perhepiirissä.

Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit kuuluvat siihen varakkaaseen
sivistyneitten suomenmielisten ryhmään, jossa kotikielenä on ruotsi,
mutta lapset käyvät suomalaista koulua ja käyttävät hekin koulussa
välitunneilla ja yleensä seurustelukielenään ruotsia. Näihin perheisiin
saapuu tukuttain keräyslistoja eivätkä ne koskaan palaa tyhjinä.
Kansallisteatterin ensi-illoissa ovat Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit
säännöllisesti — heidän paikkansa ovat permantoaitiossa. Useimmiten
kyllä rouvat yksinään saavat hoitaa velvollisuuksia teatteria kohtaan,
herroilla on matkoja, kokouksia ja muuta sellaista.

Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat ainakin viidentoista vuoden aikana
olleet huomatuimpia teatterin verraten vaatimattoman yleisön joukossa.
He ovat aina olleet hyvin puetut ja esiintymisessään itsetietoiset.
Märta rouva on upea ja komea, vilkkaat kasvot — tosin ei millään
lailla kauniit, mutta epätavalliset ja pirteät. Märta rouvalla on
rohkea ryhti ja suu täynnä rohkeita sanoja. Hän ei vielä milloinkaan
ole jäänyt vastausta vaille. Häntä ihaillaan ja panetellaan ja ne
jotka enimmän panettelevat, ovat kuitenkin ensimmäisinä ottamassa
vastaan hänen suosionosoituksiaan, jos hän suvaitsee niitä antaa.
Märta rouva on hyvin suorasukainen ja sen kautta peloittava. Suuri
joukko suomenmielisten huomatuimpia nuorukaisia ja vanhojapoikia on
liehitellyt häntä. Märta rouva pitää miehistä eikä sitä ensinkään
peitä. Hyvänen aika, millä hän aikansa kuluttaisi kun hänen miehensä
on niin paljon poissa! Viktor Cederkin on aikoinaan viettänyt vapaat
hetkensä hänen kauniissa keltaisessa budoarissaan, josta kaupungilla
kerrotaan niin tarumaisia juttuja... Märta käyttää mielellään
koristuksia, pitsejä ja kevyitä hetaleita. Hänen seurustelupukunsa ovat
hiukan uskalletusti kaarretut, hänellä on kauniit olkapäät ja täytyyhän
hänen saada niitä näyttää.

Siiri Pitkäpää on tumma, pehmeäihoinen kaunotar, pitkä, solakka ja
tyyni. Hänen silmänsä ovat suuret ja hämmästyneet. Hän on erinomaisen
monipuolinen ja aikaansa seuraava. Hän ahmii kaiken uudemman
kirjallisuuden, hän lukee filosofiaa, hän käy sinfoniakonserteissa, hän
puhuu maalaustaiteesta kuten tuntija konsanaan. Mutta näillä kaikilla
taipumuksillaan hämmästyttää hän kerrassaan vanhat tuttavansa, sillä
vasta hänen vanhemmilla päivillään ne ovat hänessä heränneet ja juuri
kun maailma vähimmin odottaa, ne tulevat päivänvaloon. Tähän saakka hän
esimerkiksi ei milloinkaan ole osoittanut musikaalisuuden oireita eikä
edes hänen kodissaan ole ollut soittokonetta. Yhtäkkiä ostetaan taloon
konserttiflyygeli. Siiri rouva hankkii sarjalipun sinfoniakonsertteihin
ja syventyy suurten säveltäjien elämäkertoihin.

— Äsh, että nyt viitsit! sanoo suorasukainen Märta rouva.

Siiri suuttuu kuin pippuri, mutta hieroo pian taas sovintoa, hän kun
on Märtaan niin tottunut, ettei hän voi elää ilman häntä. Märta sopii
paikalla, hän ei koskaan kanna vihaa ketään vastaan.

Siiri rouva käyttää usein samettipukua. Hänellä on kaunis kaula ja
kallisarvoiset helmet. Aluksi tekee hän paljon vaatimattomamman
vaikutuksen kuin Märta, joka on niin suulas, mutta vähitellen
hämmästyttää Siiri salatuilla tiedoillaan. He eivät kumpikaan ole
mitään yhdistysihmisiä. Kokouksissa he eivät koskaan käy eivätkä kärsi
ompeluseuroja. He elävät enimmäkseen kodissa, järjestäen suurella
tottumuksella päivällisiä miestensä mahtaville asiatuttaville.
He osaavat pitää seuraa kenelle hyvänsä, heillä ei seurustelussa
milloinkaan synny mitään kiusallista vaitioloa. Miltei joka vuosi
tekevät he joko yksin tai miestensä kanssa pienen matkan Norjaan tai
Rivieralle tai Kööpenhaminaan. Heidän nimensä on aina arpajaisvoittoja
vastaanottavien naisten luettelossa. Heidän palvelustyttönsä
esiintyvät, avatessaan ovea eteisessä, valkoisessa pitsimyssyssä,
vyöllä pieni, tärkätty esiliina, kuten palvelustytöt ulkomailla.
Hopeatarjottimella tuovat he nimikortit herrasväellensä. Märta ja Siiri
ovat tottuneet siihen, että heidän miehensä ovat enemmän poissa
kuin kotona. He elävät omaa elämäänsä eivätkä utele miestensä asioita.
Miehet puolestaan eivät surkeile rahoja — rouva saa niin paljon kuin
tahtoo. Miehen asema vaatii, että hän käy hyvin puettuna ja että koti
on kaunis. Palvelijoita pitää olla tarpeeksi — ja riitaa heidän
kanssaan riittää yllin kyllin. Märta rouvalla palvelustytöt sentään
pysyvät pari kolme vuotta, mutta Siiri rouvalle ovat he raskas risti,
raskain tässä maailmassa.

Näiden molempien naisten johdolla on Kaarina Ceder astunut Helsingin
elämään. Hän on noussut kermaksi sen kerman päälle, hienoimman
arpajais- ja premiääriyleisön joukkoon. Vaistomaisesti ovat nämä naiset
määränneet, että Kaarinan on pukeuduttava viimeisen muodin mukaan, he
ovat tulleet hänen mukaansa kauppoihin, hän kun on ollut Helsingissä
outo, he ovat vieneet hänet ompelijattarensa luo, he ovat neuvoneet ja
opastaneet häntä kaikessa. Kaarina on ollut nuori, viisitoista vuotta
heitä nuorempi, kokematon ja kiitollinen hyvistä neuvoista. Hänen
kodissaankin on enemmän Märtan ja Siirin aistia kuin Kaarinaa itseään.
Kun hän meni kihloihin, ei hänellä ollut halua mihinkään — silloin
Märta Siiri ja hänen sulhasensa kanssa hankkivat huonekalut heidän
ensimmäiseen kotiinsa maaseutukaupungissa. Nyt he taasen ovat olleet
auttamassa kuntoon heidän helsinkiläistä kotiaan. Kaarina on kaiken
aikaa ollut kiitollinen. He ovat niin käytännölliset ja taitavat,
he tuntevat kaikki puodit ja heille ollaan niin kohteliaita. Onhan
sentään monta asiaa, johon eivät he ole saaneet Kaarinaa kasvatetuksi.
Suuret päivälliset esimerkiksi ovat yhä Kaarinan kauhistus. Vaikka on
hankittu hyvä keittäjätär ja Viktor on valmis uhraamaan rajattomat
summat päivällisten onnistumiseen, kärsii Kaarina ja pelkää. Hän ei
opi pitämään keskustelua vireillä, mieliala on kankea ja ikävä, vaikka
Viktor puhuu ja ystävättäret puhuvat ja tekevät parastaan. Märtalla
on kaksi keppihevosta, joita hän ohjaa keksimällä yhä uusia ja uusia
puolia asiassa. Hän ivaa suomenmielisiä ja hän ivaa juristeja.

— Te olette sentään itse suomenmielinen! huomauttaa joku vieraista.

— Minä! huudahtaa Märta ja painaa käden upealle povelleen. — Missä
suhteessa? Siinäkö, että minä osaan suomea?

— Ei, mutta onhan teidän sympatianne suomenkielen puolella.

— Erehdys! Mistä te sen päätätte? Jos suomenkieli olisi minulle rakas,
käyttäisin sitä. Minä en koskaan käytä sitä.

— Nyt sinä teet itsesi huonommaksi kuin olet! Olen itse kuullut teidän
käyttävän suomea...

— Joskus... kaksikymmentä viisi vuotta sitten koulun päättäjäisissä —
niinkö?

— Ei, vaan paljon myöhemmin. Trettifemmassa näyteltiin pieni kappale,
jossa teillä oli pääosa ja jossa te...

— Tunnustan, tunnustan! Ja ulkomailla minä niinikään heittelen
ympärilleni suomalaisia runonpätkiä. Se on niin originellia olla
Suomesta ja osata suomea. Mutta täällä kotona!

Vihdoin viimein, kun keskustelu on tyhjentänyt itsensä, sanoo hän:

— Myöntäkää te vain kaikki, että se kieli, jonka asiaa te ajatte, ei
ole teille mikään sydämen kieli. Se on jonkinlainen paraadihevonen,
joka juhlatilaisuuksissa, syötettynä, suittuna ja harjattuna talutetaan
nähtäväksi. Mutta kun juhlat ovat menneet, kuljetetaan hevonenkin taas
pilttuuseensa. Ole siellä! Ja siellä se on, hyvä jos muistetaan viedä
olkia eteen!

Hilpeää ei Cederillä koskaan ole. Emännän mieliala painaa ilmaa. Se on
Viktorille todellinen huoli eikä asiaa saa paranemaan vaikka Märta ja
Siiri kuinka neuvoisivat.

Heidän vaikutuksensa ja Helsingin ilma ovat yleensä tehneet Kaarinalle
hyvää. Hän oli sairas kun hän sieltä pikkukaupungista tuli. Viktor on
kertonut hänen kärsineen romanttista ikävää vanhaan kotiinsa. Hän oli
aina kiivennyt kaupungin harjulle ja tuntikausiksi jäänyt katsomaan
kotipuoleensa ja hän oli ollut näkevinään kuinka taivaanranta harveni.
Viktorin olisi alituisesti pitänyt istua hänen vieressään, käsi hänen
kädessään. Hän tietysti ei sitä voinut! Hänen täytyi matkustaa pois ja
kun hän palasi, oli pikku rouva entistä huonommissa voimissa. Hänelle
oli Viktorin poissaollessa taasen kerrottu ryövärijuttuja entisestä
kodista. Käytännöllisenä ja rakastuneena miehenä — niin, niin, Viktor
oli rakastunut, vakavasti ja pysyväisesti rakastunut — hän ymmärsi,
ettei tämä käy. Ja hän möi pois koko toimistonsa ja muutti Helsinkiin.
Pieni ulkomaanmatka vielä ja pikku rouva parani ja kukkii niin, että
koko Helsinki sitä ihmettelee.

Kaarina on todella herättänyt huomiota, ensiaikoina kalpealla,
väsyneellä kauneudellaan, sitten ruusuisella nuoruudellaan, joka vasta
nyt näyttää puhjenneen kukkaan. Kaksikymmenviisivuotiaana tanssii
hän vallattomasti kuin helsinkiläiset seitsentoistavuotiaat ja vielä
kaksikymmentäyhdeksänkin vuotiaana hän tanssii. Aluksi hän kyllä
koettaa muistaa ikäänsä ja arvoansa, mutta muiden tanssiessa hänen
tulee uni ja kun joku sitten tulee pyytämään häntä tanssiin, unohtaa
hän, että on niin vanha, ja lähtee lentoon ja ilakoi niinkuin entisinä
aikoina. Ja hän saattaa unohtaa, että sali on täynnä väkeä ja karata
tanssitoverinsa käsistä suoraan miehensä kaulaan ja puhjeta puhumaan:

— Viktor, Viktor, on niin äärettömän hauskaa! Voi kun et sinä tanssi!
Etkö sinä nyt voisi...

Ja hän tumpuloi hänen valkoisen kaulaliinansa vinoon, silittelee hänen
kaljua päälakeaan, katsoo häntä silmiin ja veikeilee ja lavertelee,
kaiken aikaa keinutellen itseään tanssin tahdissa.

— Mutta jos sinä koettaisit... Kuule, kun minä tiedän, ettei kukaan
osaa niinkuin sinä! Voi kuinka sinä yhden, yhden kerran tanssisit minun
kanssani.

Hänen miehensä sitaisee ihastuneena hänen silkkiin sidottua
vyötärystään ja antaa hänen tumpuloida ja silitellä... Hän on
ylpeä kauniista vaimostaan, jota kaikki ihailevat, hän kuiskaa
hänen korvaansa, että on niin hauska istua tässä ja katsella omaa
ruusunnuppua, joka on ihanampi kuin kaikki muut. Ja kun samassa nuori
mies pysähtyy tekemään kohteliainta kumarrustaan Kaarinalle, omistaa
Viktor sen itselleen, nyökäyttää armollisesti päätään ja luovuttaa
vaimonsa tanssitettavaksi. Ja Kaarina liihoittelee pois hehkuvin
poskin, hiukset hulmuten, suu kaiken aikaa puhellen ja hymyillen.

Nuoret puhuttelevat häntä suomeksi. Osaahan hän suomea, mutta hän ei
puhu kirjakieltä, vaan kotiseutunsa murretta. Omituisen vaikutuksen
tekee mehevä talonpoikaiskieli hienon silkkipukuisen naisen suussa.
Hänen ilonsa tarttuu ympäristöön. Vanhat harmaat herrat, jotka ovat
ostaneet hänen arpa-maljansa tyhjäksi ennenkuin kenenkään muun
myyjättären, hymyilevät, kun hän tanssii ohitse. Vanhat rouvat, jotka
eivät edes ole hänelle esitellyt, sitaisevat harsoa, joka liihoittelee
alas hänen olkapäältään, tyttöset, jotka tänä iltana ensi kertaa
kantavat pitkää hametta, karkaavat ottamaan kukkaista, joka putoaa
hänen poveltaan ja kun hän hiestyneenä ja pyörryksissä pysähtyy
nurkkaansa, ottavat Siiri ja Märta häntä kiinni kädestä ja vetävät
luokseen.

Oi, tanssi on niin hauskaa, ettei ole olemassa mitään niin hauskaa!

Ja vielä astuessaan alas portaita kulkee hän kuin tanssin tahdissa.

— Ihmettelen minä sinua Viktor, sanoo Siiri rouva, — ettet sinä ole
mustasukkainen.

Viktor nauraa hyvillään.

— Varo, varo, pistelee Märta, — se päivä voi tulla, jolloin hän
huomaa, että sinä olet vanha kaljupää ja kettu, kuten kaikki juristit!

Tuomari tarttuu lujemmin vaimonsa käsivarteen ja koettaa nauraa. Se on
vähän väkinäistä.

Ulkoilma soluu mereltä päin heidän kasvoilleen kuin märkä, vilpoinen
vaate. Päivänvaloa ei vielä tunnu, taivas on kuulakka ja tähdessä.
Jää välkkyy, kirjavanaan lumitäpliä, joita tuuli on kasannut. Kadut
ovat paljaat, muutama ajuri torkkuu torilla, jostakin etäämpää kuuluu
rattaiden rytinää.

— Ette te tänä saa paljon nukkua, sanoo Färling Viktorille.

— Aamulla siis lähdet? On miltei kevytmielistä tällaisen yön jälkeen
lähteä ajamaan sellaista asiaa.

— Noo, minä tunnen sen niin tarkoin.

— Niin, sinä voit palata kuuluisana miehenä. Onneksi olkoon.

— Koska palaat? sanoo Märta rouva, mutta lisää samassa: — ei, ei,
sitä ei koskaan pidä herroilta kysyä, he eivät sitä kuitenkaan tiedä!

— Sinä jäät taas yksin, sanoo Siiri Kaarinaa hyvästellessään. — Mutta
muistakin, ettet istu siellä kotona itkemässä. Tule meille. Tiedät,
että voit olla yötäkin.

— Ei hän kuitenkaan tule, nauraa Märta. — Minä olen aivan lakannut
häntä pyytämästä. Hän kai tahtoo itkeä yksinäisyydessään. Sanovat
itkemisen olevan niin suloista. Minä en itke minä... Viheltäkää,
viheltäkää, vievät kaikki ajurit...!

— Palaa nyt suurena miehenä, Viktor!

Färlingit ja Pitkäpäät jäävät kävelemään, Cederit nousevat rattaille.
Kaarina kääntyy vielä kerran taakseen ja viittaa paljaalla kädellään.
Viktor nostaa silinteriään, nostaa kauluksen pystyyn ja kiertää
käsivarren vaimonsa ympäri.

Rattaat rämisevät, katulyhdyt palavat sameina kahden puolen,
kivimuurit törröttävät mustina ja kuolleina. Viktor vaipuu
ajattelemaan oikeusjuttuansa. Se on sellainen hämärä, epävarma juttu,
jommoisissa asianajajat saavat mitellä voimiaan, ja joissa vain heidän
kekseliäisyytensä määrää voiton. Hänen täytyy tuo juttu voittaa,
hänellä on takanaan sellaisia koukkuja, että... että...! Ja hänellä
on puolustuspuhe valmiina — sellainen puolustuspuhe, että sen täytyy
panna ihmiset vapisemaan...!

Kaarinan kasvoista on kuin pyyhkäisemällä mennyt äskeinen hilpeys.
Häntä vaivaa tämä puhumattomuus. Miksi aina käy niin, että he
vaikenevat kun jäävät kaksin? Hän vilkaisee salavihkaa Viktoriin:
silinterin alta näkyy komea nenä ja kalpeat, lihavahkot kasvot. Silmät
katsovat jonnekin kauas pois, ne ovat jossakin aivan toisaalla.
Tietysti huomisessa matkassa. Mutta eikö hän voisi puhua siitä
vaimolleen? Kaiken mitä Kaarina siitä tietää, on hän kuullut Märtan
kautta... Vähitellen lähtee Kaarinankin ajatus kulkemaan omaa latuansa,
se menee sinne minne se aina menee, kun taivas on kirkas ja tähdessä:
siellä, siellä, kuinka siellä nyt onkaan kaunista!

Rattaat pysähtyvät nelikerroksisen kivimuurin eteen. Toisen kerroksen
ikkunarivin alla kulkee suuri kilpi, mustat kirjaimet valkoisella
pohjalla: Asianajaja Viktor Ceder Sakförare. Kilpi kiertää kulman
taakse ja toistaa siellä samat sanat. Se hallitsee kaikki heidän
ikkunansa, koko heidän asuntonsa. Viktor maksaa ajurille, Kaarina
odottaa ovella, kasvot yhä tähdättyinä taivasta kohti. Huivi valuu
niskaan ja yksityiset hiussäikeet kimmeltelevät... Viktor valaisee
avaimenreiän pienellä taskulyhdyllään, avaa, päästää huomaavasti
vaimonsa edellä ja valaisee taasen portaat. Kumeasti kaikuvat askeleet
nukkuvassa talossa. Toisessa kerroksessa on kaksi ovea rinnan, niiden
päällä on yhteinen suuri nimikilpi, joka toistaa samat sanat kuin
ulkopuolinen kilpi. Oikeanpuoleisen oven päällä on sanat Konttori
Kontor, vasemmanpuolisessa ovessa Yksityisasunto Privatvåning.

Kaarina livahtaa eteiseen, kiertää sähkön palamaan, viskaa viittansa
naulaan ja tulee saliin: suuri huone, kiiltävä parkettilattia, katossa
kristallikruunu, jonka hiotut lasit välkähtävät ja luovat seinille
valotäpliä. Flyygelin kansi, palmujen jättiläislehvät, punertavat
silkkipäällykset huonekaluissa, taulujen kultakehykset kaikki välkähtää
valossa joka tulee eteisestä. Vain marmorikuvat jalustoillaan pysyvät
kylminä ja himmeinä. Ruokasali on sekin suuri huone, seinät lämpöisen
punaiset, tuolit ja pöydät raskasta, vakavaa tammea. Emäntä sytyttää
tulen makuuhuoneen punakupuiseen kattolamppuun. Suuret englantilaiset
parisängyt ovat kohollaan hienoa liinaa ja pehmeitä peitteitä,
pesupöydän levy on kiiltävää marmoria, leposohvaa peittää iloinen
italialainen vaate ja lattialla sen jatkona on valkoinen talja.
Suuresta peilistä tulee Kaarinaa vastaan hänen silkkiin ja pitseihin
puettu oma itsensä, mutta kasvot, kasvot! Ne surevat ja miettivät
jotakin, eivätkä pääse tulokseen.

Pöydällä on suuri, ruskeahtava nahkalaukku avoinna vieteriensä
varassa. Kun Kaarina sen näkee, muistaa hän, että Viktor matkustaa ja
alkaa riisua tanssipukua yltään... Hame on takaa kiinni, hän ei saa
sitä auki! Palvelustytöt nukkuvat, ei ole muuta neuvoa kuin pyytää
Viktoria auttamaan. Ja juoksu jalan menee hän eteiseen, solahtaa
kapeasta tapettiovesta konttorin puolelle ja on miehensä työhuoneessa.
Viktor istuu suuren amerikkalaisen kirjoituspöydän edessä ja selailee
papereja. Vihreällä himmennetty lamppu palaa hänen edessään, paperien
joukosta pistää esiin Kaarinan kuva. Se on tyttöajoilta ja kehyslasin
alla on ruoho, joka on poimittu puistosta, siltä paikalta, missä
Viktor ensinnä suuteli Kaarinan kättä... Kaarina katsahtaa arasti
seuraavaan huoneeseen, hän on niin tottunut siihen, että siellä aina on
konttoristeja ja vieraita. Mutta oviaukko on mustana edessä ja huone
tyhjänä.

— Suo nyt anteeksi, mutta auttaisitko sinä vähän... Minä en saa tätä
auki. Tämä puku on niin hullusti tehty!

Ja Kaarina punastuu niin, että korvanlehdetkin ovat kuin veripisaroina.

Viktorin viralliset, harmaat kasvot elostuvat.

— Sinä kukkaseni, tiedäthän sinä millä ilolla...

Ja hän kääntää Kaarinan selän valoon päin ja alkaa päästellä hakasia.
Kaarina tuntee hänen kuuman hengityksensä niskassaan.

— Kuinka sinä olet kaunis...

— Kiitos... hullua tehdä hame tällä tavalla, puhelee Kaarina, painelee
käsiä poskiaan vastaan ja yrittää lähteä. — Kyllä minä nyt pidän
huolta, ettei hameitani enää ikinä tehdä näin...

— Sinun pitää teettää ne kaikki sillä tavalla. Teetä ne kaikki sillä
tavalla...

Kaarina ei pääse mihinkään, häntä tukahduttaa. Viktor suutelee,
suutelee.

Minä otan kylmän kylvyn, päättelee Kaarina, vihdoin juostessaan
takaisin makuuhuoneeseen. Ja hän avaa jo oven kylpyhuoneeseen: siellä
on valkoista ja vilpoista, seinät ja permanto ovat iloista punakirjavaa
kaakelia, sieltä saa yöt päivät kuumaakin vettä. Mutta samassa muistaa
hän matkalaukun: pitää ruveta sitä järjestämään!

Se on jokin suuri juttu se ylihuominen, sitä on jo kestänyt kauan,
vaikkei hän ole tietänyt siitä mitään. Sen yhteydessä on murhia,
murhapolttoja ja aviorikos ja... Häntä niin hävettää, että hän aina
vieraan kautta saa kuulla sen vähän minkä tietää miehensä asioista.
Viktor puhuu Färlingille ja Färling Märtalle ja sitä tietä saa Kaarina
tietonsa.

Kun Viktor vihdoin tulee makuuhuoneeseen, makaa Kaarina vuoteessaan,
silmät suurina tähdäten kattoon. Silloin hän kysyy Viktorilta, miksei
Viktor koskaan hänelle mitään kerro. Hän on niin paljon yksin, hän
ajattelee niin paljon niitä asioita...

— Mutta minun kukkaseni, minä saan niistä jutuista muutenkin niin
kylläkseni. Tunnustan suoraan, etten tahtoisi tuoda niitä kotiini.
Niissä on niin paljon rumaa... jos keneltä, niin asianajajalta sen
seitsemät kerrat uhkaa mennä usko hyvän voittoon. En minä edes soisi,
että minun kukkaseni kaikki ne asiat tietäisi. Siinä huomisessakin on
niin paljon likaa ja rikosta, ettei...

— Mutta kun sinun täytyy niihin kaikkiin syventyä...

— Minun! Mutta onhan se minun työni. Minun täytyy koettaa selvittää
ihmisten hämääntyneitä vyyhtejä...

— Mutta minä jään aivan ulkopuolelle.

— Sinä olet minun silmieni ilo ja minun sieluni lepo, kun minä
väsyneenä...

— Mitä yhteistä meillä oikeastaan on?

— Mutta kukkaseni! Koko kotimme, koko elämämme... tämä huone...

Kaarinan posket kuumenevat.

— Mutta ajatuksia?

— Etkö sinä ole kertonut minulle kaikkea mitä mielessäsi liikkuu...?
Et vastaa... Mitä...? Sano!

— Ennen minä kerroin...

— Etkö enää...?

— Sinulla ei ole aikaa kuunnella...

— Se on totta, minulla on ollut niin paljon työtä... Onko sinulle
tullut jotakin lisää? Rakastatko toista... Sano... Jumalan tähden sano!

— Mutta Viktor... Ei... ei... ei... Sehän on mahdotonta. Kuinka sinä
sellaista kysyt.

— No niin, leikillähän minä oikeastaan. Kyllähän minä kukkaseni tunnen.

— Kerrotko sinä koskaan minulle ajatuksiasi?

— Mitähän sinä mahdat luulla minulla olevan kertomatta! Mutta
tiedätkö, kyllä meidän pitäisi ruveta ajattelemaan nukkumista.

Kaarina makaa käsivarret niskan alla ja tuijottaa kattoon.

— Sinä menet taas moneksi päiväksi, älä jätä minulle näitä ajatuksia,
ota ne pois! Minä niin pelkään, että meille tulee ero...

— Aiotko sinä jättää minut? Sitä häpeää en ikinä kestäisi...

— Ei sillä tavalla, mutta henkisesti. Tarkoitan, ettemme joutuisi
henkisesti erillemme...

Jos me joskus olemme kuuluneet yhteen! ajattelee hän jatkoksi, mutta
vaikenee.

— Mitä henkistä yhteyttä sinä mahdat tarkoittaa? sanoo Viktor
ja haukottelee. — Sitäkö, että sinä syventyisit kaikkiin niihin
juttuihin, joita minun täytyy käsitellä?

Kaarinalle tulee kuin seinä eteen. Viktorin äänessä on jotain tylyä,
joka häntä tympäisee.

— Sinä olet taas niin hermostunut. Sinun täytyy muistaa, etten
mielelläni toista kertaa voi muuttaa asuinpaikkaa. Täytyy ajoissa
ruveta parantamaan tätä sinun tautiasi...

— Niin, sanoo Kaarina ja hiki nousee hänen otsalleen, — ehkä me
koetamme nukkua.

Viktorin hengitys käy yhä tasaisemmaksi.

Kaarina jauhaa ajatuksia, jotka hän on läpikäynyt satoja kertoja
ja joiden ympärillä hän aina yksinäisyydessä kiertää kuin vanki
kivipöytänsä ympärillä.

Minä en ole sinun paras ystäväsi, puhuu hän ajatuksissaan miehelleen.
Sinä kannat huolesi yksin, tai eikö sinulla ole huolia? Sinä pidät
minua kauniina ja puetat minut kauniisti, sinä näyttelet minua
maailmalle — jos minä tulisin rumaksi, mitä sinä silloin tekisit?
Pitäisitköhän vielä minusta? Sinä ylpeilet siitä, että minusta pidetään
— jos maailma minua kivittäisi, hylkäisitkö sinä? Sinä pidät minun
sukuni vanhuudesta. Muistatko — kun me panimme kuntoon kotiamme,
tahdoin minä viedä vanhat sukutaulut omaan kamariini, jonne kaikki
muukin Louhilinnan vanha koottiin. ”Kuka niitä siellä näkee?” sanoit
sinä. Ja kehykset kullattiin uudelleen ja vanhat kuvat ripustettiin
meidän uudenaikaiseen saliimme. Sinä esittelet niitä sitten kaikille,
jotka meille tulevat. Kun minä ruokasalissa liikun, kuulen sinne: tämä
on parooni se ja se, vaimoni äidin isä; hänen rouvansa oli syntyisin se
ja se... Minä punastun sitä kuunnellessani. Onhan se oikeastaan hyvin
viatonta huvia, miksi sitä sinulta kieltäisin, kun sinä siitä pidät!
Minä olen muutenkin tuottanut sinulle monta pettymystä, kun en minä opi
sellaiseksi emännäksi kuin Siiri ja Märta.

Viktor kuorsaa jo syvässä unessa. Kuinka hyvä uni hänellä on. Kaarina
nukkuu vähän ja valvoessa pitää hän pitkiä puheluja Viktorin kanssa,
tietysti vain ajatuksissaan. Hän tottuu niihin niin, että hän pitää
niitä Viktorin poissaollessakin.

Sitten sinussa on, jatkaa hän tälläkin kertaa, muutamia pieniä
piirteitä, joita en minä ymmärrä — ne ovat tosin nekin aivan pieniä
ja viattomia. Sinulla on niin hirveän paljon kravatteja, monta sataa.
Niitä on tuotu ulkomailta ja aina sinä vain tuot niitä lisää. Niitä
on tummia ja kirjavia, vaaleita ja yksivärisiä, leveitä ja kapeita,
sidottavia ja solmittuja. Sinä olet niistä kovin arka. Ja jollet
sinä löydä mitään, joka sillä kertaa sopisi pukuusi ja makuusi,
on tuulesi tärvelty. Tämähän on oikeastaan hyvin viatonta huvia!
Miksi minä olen paha ja miksi minä tätä ajattelen! Sinulla on niin
kehittynyt aisti, niin äärimmilleen kehittynyt väriaisti. Sinun on
mahdoton vaaleiden vaatteiden kanssa käyttää tummia kenkiä, siksi
sinulla on kaikenvärisiä kenkiä: vihreähtäviä, harmaita, valkoisia ja
ruskeita, hevosennahkaisia, vasikannahkaisia, kilpikonnannahkaisia ja
kankaisia. Minun pitäisi oikeastaan olla iloissani, kun sinä joskus
huudat minua ja kysyt: mitkä kengät minä nyt otan, nämä harmaat vaiko
kilpikonnannahkaiset? Mutta minä paha ihminen, minua naurattaa! Kai
se johtuu siitä, että isällä ja veljillä aina oli vain aivan harvoja
kravatteja. Ja aivan harvoja kenkäpareja... Kerran tulin minä huutamaan
sinua telefoniin. Sinä kiiruhdit ja minä jäin hetkiseksi huoneeseesi.
Näin jotakin, jota en koskaan ollut nähnyt: avonaisen laatikon,
jossa oli kymmeniä purkkeja ja pulloja. Menin likemmä: ne olivat
hiusvoiteita, rasvoja ja öljyjä, punaisia, valkoisia ja kellertäviä.
Hiivin varpaillani pois, mutta kun olin päässyt tänne makuuhuoneeseen,
nauroin, voi kuinka nauroin! Minun olisi pitänyt itkeä, sillä minun
olisi pitänyt ymmärtää, että sinä paljon olit kärsinyt hiustesi
lähtemisestä. Mutta sellainen minä olen, häijy ja paha!

Sinä olet sanonut minua pelastajaksesi. Mistä minä sinut oikeastaan
olen pelastanut? Myrskyisestä elämästä, niinkö? Sanot muuttuneesi aivan
toisenlaiseksi ja niin sanovat tuttavatkin, jotka ovat tunteneet sinut
ennenkuin menimme naimisiin. Märta sanoo, ettei hän ikinä olisi luullut
sinusta tulevan sellaista mallikelpoista aviomiestä. Mutta lapsia
meillä ei ole. Olisi se sentään onnellista kun niitä olisi! En olisi
koskaan yksin. Yölläkin kun heräisin, kuulisin niiden hengityksen. Ja
kuinka me leikittelisimme ja nauraisimme! Nyt hyväilen minä vieraita
lapsia Esplanaadissa. Märta nyökyttää merkitsevästi päätään. En tiedä
mitä hän tarkoittaa eikä minulla ole rohkeutta kysyä. Minä häntä
välistä pelkään...

Mutta se on kaikista pahinta, Viktor, etten minä omista sinun sieluasi,
sinun ajatuksiasi, sinun sisintä ihmistäsi. ”Äsh!” sanoisi Märta, ”ei
juristilla ole mitään sisintä ihmistä. Ei hän tarvitse mitään uskottua
samassa merkityksessä kuin muut ihmiset. Juristi tarvitsee vain
riitaisia ihmisiä, kuten vissit syöpäläiset tarvitsevat likaisuutta.
Juristi elää ihmisten riitaisuudesta, kääntelee ja vääntelee ja sotkee
selvätkin asiat. Ja sitten tarvitsee juristi kauniin rakastajattaren,
sama sitten kantaako se hänen nimeään vai onko se nimetön...” Minä
pelkään Märtaa, mutta onko hän oikeassa? Eikö sinulla, Viktor, ole
mitään sisintä ihmistä ja etkö sinä kaipaa minun sisintä ihmistäni?

Joskus palatessa kaupungilta olen täällä ovemme edustalla tavannut
ihmisiä, jotka ovat näyttäneet kovin onnettomilta. Minun on tullut
paha olla, olen jo ollut menemäisilläni heiltä kysymään, mikä heidän
on, mutta olen muistanut, ettet sinä tahdo minun sekaantuvan konttorin
asioihin. Kerran tuli tänne nainen, hän ei mennyt konttorin puolelle
vaan tuli suoraan tänne. Hän oli käynyt monta kertaa. Hän oli niin
laiha, niin harmaa ja niin kärsineen näköinen. Vihdoin viimein menin
itse häntä puhuttelemaan, sain kuulla, että hänen täytyy tavata sinua
itseäsi ja ilmoitin hänelle millä junalla sinä tulet. Hän oli täällä
ennen sinua, istui eteisessä ja tuijotti seinään. Hänen kasvoillaan
oli suru, sellainen suru, joka on anastanut sydämen pohjia myöten,
joka jo on tyhjentänyt kaikki kyyneleet, joka ei enää itselleen toivo
mitään lievennystä, vaan toimii yksinomaan pelastaakseen muille mitä
pelastettavissa on.

Kun sinun tutut askeleesi kuuluivat portaista, avasin oven ja ojensin
kynnykseltä vastaasi käsivarteni. Ja sinä olit juuri sulkemaisillasi
minut syliisi, kun näit hänet takanani. Kuinka selvästi hänet vieläkin
näen: puolipitkä musta takki, eheä mutta niin säästämällä ommeltu, että
juuri ja juuri oli vaatekappaleeksi saatu, hattu vähän vihreähtävä,
toisella syrjällä köyhä höyhentöyhtö, vasemmassa kädessä kinnas,
jonka kaikki sormenpäät olivat parsitut. Kaiken tämän minä näin
enkä kuitenkaan oikeastaan nähnyt mitään muuta kuin hänen kalpeat,
näivettyneet kasvonsa ja silmät, joista puhui sammunut hätä... Sinä
työnsit minut käsistäsi ja sinä kasvoit hänen eteensä armottomaksi ja
kovaksi. Sinä puhuit äänellä, jolla konnaa puhutellaan, sellaista,
jolle ei ole olemassa anteeksiantoa eikä parannusta, ikuisesti
tuomittua olentoa. Sinä käskit minua pois ja minä koetin mennä, mutta
en minä päässyt kuin salin ovelle. Kuulin hänen sammuneen äänensä
huutavan kuin haudan takaa ja kuulin taasen tuomarin äänen jylisevän
kuin pilvistä. Hän huusi minuakin avukseen, minusta tuntui siltä kuin
hukkuva ihminen olisi tarttunut kiinni polviini ja minä armottomasti
olisin työntänyt häntä syvyyteen hukkumaan. Ja vihdoin näin minä sinun
komentavan hänet menemään. Hän katsoi taakseen, ei hän itkenyt, hänen
silmänsä olivat himmeät kuin ihmisellä, joka on menettänyt järkensä...
Sinä likenit minua, minä lyyhistyin maahan, luulin sinun lyövän. Mutta
sinä vain nostit minut käsivarsillesi ja kannoit tuohon sohvalle...
Tunsin kuinka sinä värisit vihassa. Paiskasit oven kiinni ja jätit
minut yksin. Minä tiesin, ettei tuo nainen ollut mennyt alas portaita,
vaan että se yhä seisoi ovemme takana ja tuijotti eteensä sammunein
silmin.

Myöhemmin minä koetin sinulta udella mikä sen naisen oli. Sinä nauroit.
Hän oli vain yksi joukosta! Sinä olit hänelle suuttunut siitä, ettei
hän mennyt konttorin puolelle asioinensa. Sinä vaadit ehdottomasti,
että kaikki asiat viedään sinne! Ja sinä selitit, että sinun tuolla
ynseällä tuomariudellasi täytyy panssaroida itsesi kaikkea sitä
valhetta vastaan, joka alituisesti astuu eteesi.

”Lapsi”, sanoi Märta ja nauroi minua, ”se on juridiikkaa! Taitavan
juristin tulee osata esiintyä niin, että hän saa syyttömänkin
tunnustamaan syyllisyytensä! Taitava juristi solmii uhrin hänen omiin
sanoihinsa, taitava juristi peloittaa sinut puolikuolleeksi. Taitava
juristi on hyvä näyttelijä ja hypnotisoija!”

Oi Viktor, Viktor, herää ja todista kaikki minun epäilykseni turhiksi!
Sano vielä kerran, että sinä rakastat minua ja että me henkisestikin
kuulumme yhteen. Sinä olet sen niin monta kertaa todistanut, silloin
kun sinulla oli enemmän aikaa. Aamulla minä taasen jään yksin ja kaikki
ajatukset nousevat mieleen. Kun minä voisinkin nukkua!

Ja hän pakottaa itsensä ajattelemaan arpajaisia ja tanssia ja hän
saakin vihdoin valssin sävelen korviinsa ja menee jonkinlaiseen
horrokseen.

Aamulla on kiire. Kaarina menisi mielellään asemalle saattamaan, mutta
Viktor ei sitä tahdo. Ja eteisessä ojentaa hän miehelleen huopapeitteen
ja matkalaukun.

— Mene nyt Märtan ja Siirin luo, sanoo Viktor vetäessään hansikkaita
käsiinsä.

— Kuinka minun tulee sinua ikävä! Ettei vain mitään tapahtuisi!

— Minä sähkötän sinulle. Sinä saat heti tietää, jos juttu on mennyt
hyvin... Älä nyt itke, kukkaseni. Ja muista mitä olet luvannut: ettet
koskaan pimeän aikaan yksin lähde kävelemään.

Kasvot painettuina ruutua vastaan katselee Kaarina kuinka Viktor ajaa
alas toria. Miten hän on komea, kun hän noin suorana istuu rattailla!
Hän tuntee totisesti puolet Helsinkiä, hänen täytyy alituisesti nostaa
hattuaan. Kummallista, että kaljupäisyys miltei pukee Viktoria. Se
tekee hänet niin majesteetilliseksi. Nyt hän kääntyy, heilauttaa kättä!
Oi Viktor, Viktor! Ja Kaarinan kyyneleet alkavat taasen valua ja hän
nyökyttää päätään ja heiluttaa kättään, kunnes rattaat ovat kadonneet
kulman taakse.

Hänen huoneensa on suuri kulmahuone. Sinne hän on koonnut kaikki
tavarat vanhasta kodistaan ja siellä hän enimmäkseen oleskelee.
Siellä on äidin soittokone ja hänen kirjoituspöytänsä. Seinällä
kirjoituspöydän yläpuolella on lasin alla suuri kimppu oksia
riippukoivusta. Pöydällä on Viktorin kuva, sama, jonka turviin hän
kihlausaikansa huolissa niin usein pakeni.

Viktor oli silloin niin likellä. Varmaan hänellä silloin oli
jonkinlainen uusi nuoruus. Hänen sydämensä oli vahan pehmeä. Sellaisena
näki morsian hänet hänen ensi kirjeessään ja sellaisena näki nuori
vaimokin hänet pitkän aikaa!

Samalla haikea ja onnellinen oli hääilta, kun he läpi metsien ajoivat
uuteen kotiin! Oli jo pimeä, he eivät saattaneet erottaa toistensa
kasvoja, mutta toistensa sielut näkivät he selvemmin kuin koskaan ennen
tai koskaan jälkeenpäin. He lepäsivät toisissaan, terveempi heistä tuki
sairaampaa ja unohduksen vilpoinen vaate kääriytyi ympäri polttavan
sydämen ja haavat alkoivat mennä umpeen. Kun he tulivat kotiin oli
sydänyö jo ohi ja pimeä mustimmillaan, mutta ikkunat olivat valoa
tulvillaan ja palvelustyttö valkoisessa esiliinassaan oli avaamassa
ovea. Ja Viktor hieroi nuoren vaimonsa hartioita ja käsiä ja sitten
piti Kaarinan rientää näkemään kaikkea. Oi kuinka komeaa!

”Tässä on sali. Mitä sinä sanot näistä huonekaluista, ne ovat Märta Färlingin
ja Siiri Pitkäpään tilaamat ja joku taiteilija on ollut
heidän neuvonantajanaan... Tässä on minun huoneeni, tämä on kaikki
vanhaa...! Tässä on sinun huoneesi — se on pieni, mutta eikö se nyt
ole soma! Näistä kukkasistahan sinä pidät!... Tässä on ruokasali,
nämä huonekalut ovat vanhasta kodistani ja tämä kello on oikea vanha
’Könni’. Juhla-ateria on pöydällä, teekeittiö höyryää, kukkaset
lemuavat. Oi, kaikkialla on niin komeaa, niin suurenmoista! Ja joka
huoneessa kiertää Kaarina ylenpalttisen kiitollisena kädet miehensä
kaulaan, itkee, nauraa ja tuntee elämän palaavan koko olentoonsa.

”Ja tässä... tässä...” He seisovat makuuhuoneen kynnyksellä punertavan
lampun valossa. Kaarina luo mieheensä vakavan, kirkkaan katseensa.
Siinä silmäyksessä, joka hänen katsettaan kohtaa, on jotakin outoa ja
peloittavaa... Kaarina ei ymmärrä mitä se on. Hän pelkää...

Aika kuluu, Viktor kantaa häntä käsillään ja koko pikkukaupunki hakee
heidän suosiotaan. Kaikki kehuvat Viktoria. Hän on erinomaisen taitava
juristi. Kuinka komeasti hän oli ajanut senkin nuoren rouvan asiaa,
jota syytettiin miehensä myrkyttämisestä! Hänestä tulee ihan varmaan
hyvin kuuluisa asianajaja! Ja Kaarina joutuu kaikkien niiden huvien
keskipisteeseen, mitä pikkukaupunki vain voi tarjota. Nouseva kaupunki
se muuten onkin, teatteri vierailee siellä joka vuosi ja suuretkin
kotimaiset taiteilijat esiintyvät siellä. Kaikki kävisi varmaan hyvin,
jollei onnetonta Louhilinnaa olisi.

Mutta Kaarina on omin huulin käskenyt vanhoja tuttujaan tervehtimään
ja he tulevat ja tyhjentävät hänelle sydämensä. He tietävät kertoa
hävityksestä ja hädästä, se ja se entisistä alustalaisista on muuttanut
kaupunkiin, se ja se on kuollut, se ja se on viety vaivaistaloon.
Kaikki louhilinnalaiset eivät tule sisään, Kaarina näkee heidät
ikkunastaan. Toripäivinä heitä liikkuu maalaiskuormien ääressä,
he ovat monesti tullessaankin jo humalassa. Siellä on torppareja,
vakavia, tasatukkaisia miehiä — mikä heille onkin tullut? Tottakin!
Tukkirahoillaanhan he elämöivät. Helposti tullutta, helposti mennyttä!

Kerran on rouva Ceder menossa nimipäiville pormestarille. On
kevättalvea ja sataa märkää lunta. Käy kylmä viima. Hän astuu kaupungin
suurimman kauppapuodin ohitse ja näkee maalaisten sarkatakeissaan,
paksu huivi kaulassa, raskain askelin kulkevan ulos ja sisään.
Pihamaalla on heidän hevosiaan. Portin ohi kulkiessa hän sen huomaa.
Mahtaako joukossa olla louhilinnalaisia?... Kuinka nuo rattaat
näyttävätkin tutuilta... keveät rattaat kahta henkeä varten. Hän menee
likemmä: niillä rattailla on hän istunut kymmeniä kertoja, tuota
hevosta on hän ajanut kymmeniä kertoja. Se on hänen ratsastushevosensa,
Troll.

On kuin Kaarinassa kaikki seisahtuisi, polvet vapisevat.

Hänpä ottaa hevosen ja ajaa paikalla kotiin!

Mutta hän tulee järkiinsä: eihän hänellä ole minkäänlaisia oikeuksia!
Hevonen on ilman peittoa tällaisessa ilmassa. Mahtaisiko se tuntea
hänet, jos hän menisi luo? Hän pelästyy: kuinka hän saattaisikaan
kestää sen syyttävää katsetta! Hänen mieleensä johtuu äkkiä jotakin.
Hän menee puotiin ja puhuu kiihtyneenä, ääni katkeillen:

— Onko teillä jotakin peitettä... sellaista joka sopisi hevoselle?
Minulla on kiire. Se on hyvä tuo... Minulla ei ole rahaa mukana. Te
tiedätte minne lähetätte laskun. Viekää tämä nyt tuolle hevoselle
tuonne pihamaalle, tuolle mustalle. Juottakaa se... Katsokaa, että
sillä on ruokaa. Lähettäkää vain lasku kaikesta!

Ihmiset katsovat häneen ihmeissään. Mikäs hänelle tuli! Hän menee kuin
tuulispää puodista ja purskahtaa kadulla täyteen itkuun...!

Hän painaa huulia nenäliinaansa, jotta saisi nyyhkytyksensä
pidätetyksi. Kun hän vihdoin viimein pääsee kotiin, valelee soimausten
tulva hänen päätään.

Nousevat syyttämään torpparit, vakavat, tasatukkaiset miehet, jotka
kyntivät isän peltoja ja jotka nyt juovat satunnaiset tukkiansionsa
kaupungissa. Itkevät pellot, jotka rikkaruoho on ottanut haltuunsa.
Valittavat vanhat miehet ja vaimot, jotka ennen saivat ansionsa talosta
ja elivät talon varassa. Ammuu karja ja helistelee kytkyitään, hirnuvat
hevoset ja kaapivat maata. Hädässä ja nälässä huutavat hänelle kaikki:
tuho sinulle, joka möit isäsi perinnön! Kirous sinulle, joka meidät
kaikki petit!

Mutta minun veljeni, minun onneton, sairas veljeni! koettaa hän
puolustaa itseään.

Veresi pelastit, — henkesi möit! Tuho sinulle, tuho!

Viktorkin on matkoilla. Hän seisoo yksinään myrskyssä.

Iltapäivällä välähtää hänen mieleensä, että hänen täytyy lähteä
katsomaan, onko hevonen vielä pihamaalla. Ja hän lähtee suinpäin.

On!

Hän joutuu suunniltaan.

Nyt hän vie sen kotiin, käyköön kuinka hyvänsä! Ja kun eläimen
kiduttaja tulee, ei olekaan uhria, johon voisi ajaa julmuuttaan. Kunhan
Kaarina vain ehtisi ennenkuin Hintsa tulee!... Hän on kuumeisessa
jännityksessä ja toiselta puolen hänen sydämensä koko hellyys on
herännyt. Tämä hevonen hirnui, kun hän tallin ovea avasi ja nyt hän
pelkää katsoa sitä silmiin!... Suupielet ovat kiskotut haavoille,
suitset ovat olleet suussa koko päivän! Alahuuli riippuu kuin vanhalla
hevosella... Mutta me lähdemme pois nyt. Et ikinä enää joudu julmurin
käsiin!

Samassa hoippuu Hintsa laulaen kadun poikki porttia kohti, perässä
poika, joka raahustaa olutkoria. Hän menee päin portinpieltä ja kiroaa.
Lakki kierii lumisohjossa. Poika laskee korin maahan ja antaa hänelle
lakin. Kaarinan on kuin ihmisen, joka näkee hukkuvan ulapalla, eikä
osaa uida eikä saa venettä rannasta: kiskoo, kiskoo kädet verille
eikä vain saa sitä mihinkään! Hänen kätensä ovat märässä kylmyydessä
kohmettuneet, hän ei saa hihnansolkea auki... Nyt keksii Hintsa hänet,
hoippuu häntä kohti, hakee asetta, huutaa.

Kaarinan täytyy lähteä. Hän juoksee. Lumiräntä valuu pitkin selkää,
hänen on niin vilu, että hampaat kalisevat suussa.

Mutta tämä tapaus tulee tutuksi kautta kaupungin ja siitä syntyy
Viktorille ja hänen nuorelle rouvalleen ensimmäinen erimielisyys.

Hänen vaimonsa tappelemassa humalaisten kanssa! Sellainen skandaali! Ja
se se olisi puuttunut, että hän olisi tuonut hevosen kotiin — sehän
olisi ollut varkaus! Ja Viktor painaa kasvot käsiinsä ja toistelee
toistamistaan: tätä häpeää! tätä häpeää!

Kaarina seisoo kuin permantoon naulattuna ja katsoo häneen.

— Tällaista ei saa tapahtua! huutaa Viktor tylynä ja kylmänä. —
Ymmärrätkö: ei saa tapahtua. Sinä hävität minun hyvän nimeni, minun
kunniani sinä tahrit...

Kaarina seisoo liikkumattomana ja hänen sydämensä jäätyy hiljalleen.
Viktor käy niin pieneksi, jokin sädekehä, joka on ollut hänen päänsä
ympärillä, revitään pois ja jäljelle jää pieni ihminen. Kuinka hän
onkaan joskus voinut sitä ihailla! Hänen sydämensä käy äkkiä autioksi
ja tyhjäksi, sen ympärille kasvaa ikäänkuin kuori. Tästäpuoleen täytyy
tuon kuoren sisään kätkeä kaikki. Viktor ei häntä enää ymmärrä,
lieneekö milloinkaan ymmärtänyt! Eikä ymmärrä kukaan.

Ennen hänellä oli suuria suruja, mutta silloin oli usko, että Viktor
hänet ymmärtää, että on joku, jonka luo aina voi paeta. Kuinka se oli
onnellista! Nyt ei ole ketään! Ja Kaarina herää vasta nyt paljaaseen
todellisuuteen ja tuntee olevansa ypö yksin.

Ja senjälkeen oppii hän ihmisten seurassa nauramaan, vaikka hänen
sielussaan on hätä.

Kerran suuressa seurassa sanoo hänelle viskaali, joka aina näyttelee
huvittajan osaa: ”Mistä se johtuu, että enimmät tappelijat ja
riitapukarit aina ovat teidän kotipitäjästänne! Aina toripäivän
jälkeisenä yönä heitä on putkassa, vanhojakin miehiä!” Tuomari Ceder
rientää heti antamaan asiallista selitystä, mutta Kaarina nauraa, tekee
rakastettavan kumarruksen ja sanoo: ”Se on tietysti minun syyni!”
Kaikki nauravat sukkeluutta ja senjälkeen Kaarinan itseluotto kasvaa,
vaikkei hän todenperään tiedä sanoneensa mitään sukkelaa.

Hän uskaltaa nykyään yksinään kiivetä harjulle katselemaan kotipuolen
taivaanrantaa. Hän kuvittelee, että se alenee ja harvenee. Ja hän näkee
ikkunastaan, kuinka Louhilinnan miehet räyhäävät torilla. Hän tuntee
torilla Heikkilänkin liinaharjan, jolle hän niin monet kerrat antoi
leipää, kun se oli kyntämässä puutarhaa. Heikkilä itse, Joilin isä,
rimpuilee ja kiskoo ohjaksista, ohjaa oikealle, ohjaa vasemmalle, ottaa
piiskan ja — taas alkaa nykiminen ja kiskominen.

Kaarina painelee ohimojaan. Joko siis hänkin — hänkin! Mutta Kaarinan
kasvot eivät mitään ilmaise.

Välistä valtaa hänet outo kaipuu maahan — kun omistaisi edes pienen
palasen, vaikka kuinka pienen, niin pienen, että mahtuisi siihen
vaikkapa vain seisomaan! Hänhän voisi ostaa hiukkasen maata, hän on
saanut periä pienen summan. Mutta mistäpä hän maata ostaisi! Yhtä
kolkkaa hän voisi pitää omanaan: sitä missä hänen isänsä, äitinsä ja
sukulaisensa lepäävät. Ja häntä alkaa vetää tutulle hautausmaalle.
Täytyy sanoa Viktorille, että hänet kuoltuaan viedään sinne.

Kerran hän uudessa kävelypuvussaan, valkosulkainen hattu päässä, lähtee
sunnuntaikävelylle miehensä kanssa. Heilahtavat uutimet puutalojen
ikkunoissa ja harvat vastaantulijat kääntyvät katsomaan taakseen.
Jos on kaunis rouva, niin onpa komea herrakin, kiiltävä silinteri
päässä, kädessä hopeahela keppi. He astuvat pääkatua tulliin päin.
Lyhtypaaluissa on jokin hektografeerattu ilmoitus. Äkkiä alkaa kuulua
laulua. Työväenyhdistyksen talolta se kuuluu. Niillä on tietysti
kokous. Laulu loppuu. Ikkunat sysäytyvät auki ja miehiä kerääntyy
tupakoimaan. He istuvat käsi toistensa kaulalla, puhelevat ja nauravat.
Kaarina kääntyisi mieluimmin takaisin tai astuisi edes kiireesti
ohitse. Mutta Viktor haluaa kävellä verkalleen ikäänkuin antaakseen
ihmisille tilaisuutta oikein ihailla itseään ja kaunista rouvaansa.

— Missä? kuulee Kaarina äkkiä äänen ikkunasta. Ja ääni tuntuu ihmeen
tutulta. — Päästäkääpäs vähän.

Ikkunaan tehdään tilaa ja näkyviin tulee pitkä, laiha mies. Pään
kumartuessa läikähtävät hänen hiuksensa otsalle, silmien alla on syvät,
tummat varjot. Se on Joili Heikkilä.

Kaarina ei parahda eikä juokse pakoon. Hänen miehensä ei huomaa mitään.
Ja kuitenkin on Kaarinassa hetkiseksi kaikki pysähtynyt, ikäänkuin
salama olisi lyönyt hänet tainnoksiin. Joili on vain hymähtänyt,
suupielissä ja silmissä se sama iva, jolla hän häntä ennen löi. Ja hän
jää siihen ikkunalle seuraamaan herrasväen kävelyä. Hän mittaa heitä
kantapäästä kiireeseen asti. Kaarina tuntee sen, vaikka kulkee häneen
selin päin. Häntä onnetonta, että hän tänään panikin ylleen tämän uuden
puvun! Se on niin kallis ja komea, silkki vuori kahisee. Nyt tietysti
Heikkilä pilkkaa ja nauraa, pitää ehkä puheen, jonka alkaa kuvauksella
rikkaasta yläluokan naisesta, joka kahisee silkissä...

Sanomalehdet tietävät sittemmin kertoa Joilin puheista. Toiset niitä
moittivat ja ivaavat, toiset ylistävät. Erinomaisella taidolla on
puhuja paljastanut räikeitä yhteiskunnallisia epäkohtia, hänen puheensa
ovat otetut vastaan myrskyisellä innostuksella ja puoluetoverit ovat
kaikki olleet saattamassa häntä asemalle.

Kun huhtikuun myrskyt tulevat, ovat Kaarinan hermot pilalla. Kuori
sydämen ympärillä ei ole sulanut, mutta se on mennyt rikki ja säröt
ovat haavoittaneet sydämen. Seuraa sitten ulkomaanmatka ja muutto
Helsinkiin. Terveys tuntuu palaavan. Viktor pitää häntä ihan terveenä
ja terveeksi luulevat häntä tuttavatkin. Omastakin mielestään hän on
terve — eikä ole kuitenkaan.

Aluksi tekee hän pitkiä kävelyretkiä yksinään. Hän menee Eläintarhan
kallioille ja harhailee siellä tuntikausia. Kun tuulee, vetää häntä
jonnekin, jossa on puita ja vettä. Kun päivä paistaa, käy huoneissa
ahtaaksi ja hän ikävöi avaran taivaan alle. Sateella haluaa hän
tuntea pisaroiden putoilevan päälaelleen ja nähdä kosteat, harmaat
pilvet. Metsässä on sateella niin hivelevän tyyntä, niin alakuloisen
rauhallista. Mutta kerran ahdistaa häntä pari humalaista miestä, hän
pelästyy pahanpäiväisesti ja senjälkeen tulee kävelyretkistä loppu.
Hänen miehensä viime pyyntö matkalle lähtiessä on aina: ethän vain mene
kauas.

Märta saa hänet innostumaan ratsastukseen. Teetetään ratsastuspuku, se
pukee häntä suurenmoisesti ja kuinka hyvin hän istuu hevosen selässä!
Aivan kuin juotettu patsas. Mutta ratsastusretketkään eivät kestä kauan.

Hänen toverinaan on Färlingien tuttava, vanhanpuoleinen vapaaherra,
joka kai aikoinaan on ollut hyvin rakastunut Märtaan, siltä tuntuu.
Vapaaherralla on kaskuja kaiken maailman ratsastusretkiltä ja jo
portista lähtiessä hän alkaa naurattaa naisiaan.

Kaarinan hymy sammuu äkkiä. Kun hän voisikin kääntyä takaisin eikä enää
koskaan tulla tänne!... Toverit yhä nauravat ja puhelevat, he eivät
tiedä mitä hänelle on tapahtunut: Joili on tullut vastaan, vanha iva
huulilla, silmien alla entistäkin syvemmät varjot... Mikä hänet tuokin
vastaan aina kun Kaarina vain lähtee tänne päin? Tietysti hän asuu
jossakin täällä, mutta mikä salainen mahti hänet aina silloin tuokin
kadulle?

Nyt hän tietysti taas paljastuspuheissaan maalaa yläluokan
laiskottelijoita, kuinka he nauravat ja ratsastavat. Sen hän tietysti
on seitsemät kerrat kuvannut, kuinka lapset leikkivät yhdessä ja köyhän
lapset sitten viedään kyökin tahmean pöydän ääreen, herraslapset
runsaaseen, valkoliinaiseen pöytään. Ja yleisö on taputtanut käsiään!

Mitä sinä Joili minusta tahdot, puhuu Kaarina totuttuun tapaansa,
ajatuksissaan, mikset sinä jätä minua rauhaan! Minun komeita
huoneitaniko sinä tahdot? Ota vain, en ole niissä onnellinen. Minä
kadehdin kerjäläisvaimoa, joka saa kulkea sydänmaan hiljaisessa
metsässä, kuunnella huminaa ja lepattelevia lehtiä ja katsella lunta,
joka lentelee ja asettuu kiehkuroihin aidanvarsille.

Sano Jumalan tähden, Joili, mitä minun pitää tehdä?

Ratsastusretkien loputtua on Kaarina jonkin aikaa kuin vankina: ei
liiku päivisin keskikaupungilla. Yhtenä iltana näkee hän ikkunoiden
kimmeltelevän laskevassa auringossa. Köyhät mustat katotkin ovat
punahohteessa. Silloin hän käy rauhattomaksi, vaeltaa huoneesta
huoneeseen ja pysähtyy tuontuostakin katselemaan välkkyviä
ikkunarivejä. Pieni puistikko ei saa mitään iloa auringon laskusta. Se
hohtaa vain syksyisessä kellassaan, joka rapisemistaan rapisee: aamulla
lakaistiin käytävät ja nyt ovat ne taasen ihan keltaiset. Puistikko
lepää korkeiden kivimuurien keskellä. Ja kaikki nuo ihmiset samojen
korkeiden muurien sisällä, eivät he mitään tiedä siitä kauneudesta,
joka tälläkin hetkellä valuu maailmaan. Ja entä köyhät ihmiset
kellarikerroksissa — he ovat kuin haudassa!

Joili, se on oikeastaan todella kauheaa, että minä asun tällaisessa
loistossa. Mutta kuule, sinä näet sen: tämä ei ihmiselle riitä, en ole
täällä onnellinen. Minun ikäväni on maalle, minä tiedän, että järvi
nytkin hehkuu iltaruskossa ja että taivas on suuri ja avara. Minä
tukehdun täällä, minä paha ihminen, kun toisten täytyy asua kosteissa
kellareissakin. Mutta miksi ovat he kellarikerroksissa, miksi ovat he
kaupungissa?

Hän seisoo ikkunassa ja katselee kadulle. Ihmisiä tulee ja menee.
Ikkunarivit alkavat sammua. Yksinäinen ajuri tulee verkalleen ylös
mäkeä. Samassa välähtää Kaarinan mieleen: minä lähden ajelemaan! Ja
hän elostuu ja kädenkäänteessä on hän valmiina ja kadulla ja rattailla
ajamassa maalle päin, kohti sellaista onnellista seutua, jossa on
metsää ja vettä!

Hän on hyvän aikaa istunut kuin puutuneena, unohtuneena omaan
kaihoonsa, kun hän äkkiä huomaa, että hänen ajajanaan on nuori poika.
Tämä ajaa ystävällisesti hevostaan, ei revi suitsista eikä lyö, silloin
tällöin puhutteleekin. Hevonen on kiiltävä ja hyvin hoidettu, kuuntelee
pojan puhetta ja höristelee korviaan. Kaarina innostuu kyselemään.
Hevosen nimi on Polle. Se on erään tutun isännän, sieltä kotipuolesta.
Ja kun Kaarina kysyy, missä sitten pojan kotipuoli on, rupeaa poika
kertomaan.

— Kyllä me ollaan vallan siitä neidin elikkä herrassöötinskan
entisestä kodista. Kävin minä isän kanssa joskus tuomassa marjojakin,
mutta minä olin silloin vain seitsemän vanha eikä rouva voi sitä
muistaa. Nyt minä olen seitsemäntoista vanha.

Tällainen tapaaminen saattaa tapahtua Helsingissä!

Kaarina kuulee aivan ihmeellisiä asioita.

He saivat tukinajossa kokoon rahoja ja läksivät kaupunkiin. Ensin
kävi oikein hyvin, mutta sitten on isäntä ruvennut juomaan ja on
sakotettukin, mutta ei hän vain lakkaa... Sieltä Louhilinnasta
on täällä paljon väkeä, mikä missäkin työssä. Kolun Antti on
vesijohtotöissä. Hänellä on vain vaimo ja koira ja he elävät hyvin.
Kolun Erkki taas on poliisina, hänen onnistui hänenkin niin hyvin.
Mattilan tyttöjä täällä on kaksikin, toinen palvelee hienoissa
herrasväissä Kaivopuistossa, mutta se Manta on sellainen kevytmielinen,
että vain kävelisi huveissa ja aina muuttaa paikkaa. Jaa Heikkilän
väetkö? Ne on melkein kaikki täällä. Se Joilikin oli jo ennen, se
pitää puheita ja kirjoittaa lehtiin. Marjan mies, se Nieminen, on
räätälinä. Niillä on asunto Perhelissä, mies tekee työtä jossakin
verstaassa. Mutta he kuuluvat olevan köyhyydessä, heillä on niin
ylettömästi lapsia. Sitten täällä on se Hanna. Ja sen mies, se
Rantala, on vankilassa varkaudesta. Ja onhan niitä muitakin, kun ne
vain kaikki muistaisi. Sitä ei hän tiedä mitä kartanoon nyt kuuluu,
hän on ollut täällä jo seitsemättä vuotta. Silloin Hintsa vielä hoiti
maanviljelyksen puolta siinä, mutta hän joutui kaiketikin siitä sitten
pois, kun talo myytiin. Sanomalehdissä siitä oli ollut... Jaa Joili?
Kyllä sanotaan hänen olevan naimisissa. Työläisiä se vaimo on, vaikka
rouvaksi sanotaan, hän käy hänkin pitämässä puheita.

Kaarina pyytää poikaa sisään juomaan teetä kanssaan, mutta hän ei
uskalla jättää hevosta kadulle yksin ja Kaarina painaa vain rahat hänen
käteensä ja kiirehtii asuntoonsa.

Hän on kuin kuumeessa eikä kuitenkaan moneen monituiseen aikaan ole
tuntenut sellaista voimaa kuin nyt. Louhilinna on myyty ja hän on
istunut täällä kädet ristissä, mitään yrittämättä! Hänen vanhoja
tuttaviaan ja leikkitoverejaan on vuosikausia asunut täällä eikä hän
ole tietänyt siitä mitään! Mutta nyt hän tietää heidän osoitteensa ja
nyt hän menee heidän luokseen...

Mutta jos hän tapaa Joilin!

Onko hän mieletön, mitä hän siitä pelkää! Päinvastoin hänen pitääkin
tavata Joili, Joilin täytyy hänelle sanoa, mitä hän häneltä vaatii. Hän
tahtoo kerran katsoa Jollia silmästä silmään ja kysyä, mitä hän hänestä
tahtoo.

Hän muistaa nyt joskus etsineensä päivän sanomalehtiä. Niitä ei
löytynyt mistään ja Viktor ikäänkuin koetti johdattaa hänen ajatuksiaan
muualle. Hän ei koskaan saanut etsimiään lehtiä käsiinsä. Olisiko juuri
niissä ollut uutinen, että Louhilinna on myyty? Niin, niin, sellaista
se on kun on hermostunut vaimo, niin ei hänelle voi olla suora.

Mutta minä en enää ole hermostunut enkä saa olla. Nyt kun minä tiedän,
että täällä on louhilinnalaisia, on köyhyydessäkin, niin minun täytyy
elää heitä varten! Minähän olen nuori ja väkevä, ja terve minä olen!
Kuinka minä olenkaan näin monta jaksanut elää tätä tyhjää
elämää! En ole tietänyt, että heitä on ollut näin likellä. Mutta
nyt minä tiedän ja riemuitsen! Minähän voin alkaa ommella vaatteita
Marjan lapsille, minähän voin käydä heidän luonaan ja he tulevat minun
luokseni. Minulla ei enää koskaan ole ikävä. Osa Louhilinnaa tulee
minun luokseni...

Mutta miltä näyttää itse Louhilinnassa? Kolunkin pojat ovat täällä —
kuinka isä tulee toimeen, hän ei enää voi jaksaa kaivaa ojaa...! Ja
kuinka mahtaa olla Heikkilässä — isännän muistaa Kaarina nähneensä
torilla liinaharjansa kanssa, lapset ovat nyt kaikki täällä. Missä on
sitten vaari, vanha vaari?... Onko kuollut ja korjuussa vai näkeekö
häviön ja kärsii?

Ilo välähti minulle äsken kuin lintu vieraalta maalta. Mutta ei näy
kuuluvan ilo minulle. Se on varastettua tavaraa ja livahtaa käsistä
ennenkuin olen ehtinyt kiinnikään tarttua.

Aamulla, juuri kun hän tekee lähtöä Kallioon, pyytää nuori varatuomari
konttorin puolelta häntä puhutella.

Viktor on kehunut tätä apulaistaan teräväksi ja tunnolliseksi mieheksi,
hänen käytöksensä on siisti ja hänen pukunsa moitteeton. Hän pyytää
tuhansia kertoja anteeksi että häiritsee, ja Kaarina vie hänet Viktorin
turkkilaiseen tupakkahuoneeseen.

— Te hämmästytte minun kysymystäni, hyvä rouva, mutta minulla todella
ei ole muuta neuvoa kuin vaivata teitä. Muistatteko, kulkiko teidän
kotitalonne Louhilinnan sydänmailta talvitie Hintsan talon maan poikki
uittoväylälle?

Kaarinassa pysähtyy kaikki mikä juuri pulppusi ja eli, ja jäljelle jää
vain pingoitettu jännitys.

— Miksi te sitä kysytte? sanoo hän, epäilys silmissä.

— Se on hiukan pitkä juttu. En tahtoisi häiritä. Asia on sellainen,
että kartano paraikaa on myytävänä konttorimme kautta ja ostaja
haluaisi tietää tätä seikkaa...

Aa! ajattelee Kaarina. Sinä et näy tietävän, ettei konttorista saa
tuoda mitään tälle puolelle. Mies raukka, ettet vain menetä paikkaasi,
kun tämä tulee ilmi!

— Sillä puolella järveä on suuri halkometsä, joka pitäisi
realiseerata, ja paikkakunnalla oli kerrottu, ettei edellämainittu
Hintsa salli ajaa puita kannaksensa poikki. Oli sanottu, että siitä
joskus on kulkenut talvitie, mutta tämä ostaja oli käsittänyt, että
siitä oli hyvin pitkä aika, ehkäpä kymmeniä vuosia.

— Louhilinna on siis myytävänä! päästää Kaarina huuliltaan hiljaa,
ikäänkuin itsekseen.

— Se kuuluu viime kymmenen vuoden kuluessa olleen myytävänä seitsemän
kertaa.

— Seitsemän kertaa!

Kaarinan sanat tulevat kaukaa kuin kaiku. Hän istuu ihan hiljaa ja vain
silmät riippuvat kiinni puhujassa.

— Se tahtoo olla talojen kohtalo, kun kerran joutuvat tukkiyhtiölle.

Kaarina laskee käden otsalleen, taistelee hetkisen ja saa takaisin
mielenmalttinsa.

— Vai seitsemän kertaa! toistaa hän jotakin sanoakseen.

— Pyydän anteeksi, jos olen tuonut huonon uutisen. Minä en ymmärtänyt.
Ostaja toivoi pikaista vastausta...

— Ei, ei, ei! Päinvastoin, onhan tämä hyvä tietää... Niin, te kysyitte
sitä talvitietä. Kyllä minä sen muistan. Kyllä siitä ajettiin, ainakin kymmenen vuotta sitten
. Meidän suuri metsä vietiin juuri siitä.

— Olen erittäin kiitollinen... Kaikesta päättäen tässä on jotakin
riitaa Hintsan ja nykyisen omistajan välillä.

Kaarinan poskille syttyy punaiset täplät ja silmäterät suurenevat ja
mustenevat. Hän nousee ja oikaisee itsensä suoraksi. Hänen täytyy
nyt toimia! Ja hän levittää käsivartensa ja nostelee niitä ikäänkuin
jänteitä tunnustellen. Johtopäätökset taaksepäin ja suunnittelut
eteenpäin singahtelevat kuin salamat mielessä.

— Ette te tiedä onko Hintsan talo nyt nuoren vaiko vanhan isännän
hallussa?

— En tiedä varmaan, mutta minä sain sen käsityksen, että hän olisi
verraten nuori...

— Vai niin, vai niin. Ajattelin vain... Tiedättekö onko talo aina,
kaikkina näinä seitsemänä kertana ollut myytävänä mieheni konttorin
kautta.

— En voi sanoa, olen vasta niin lyhyen ajan ollut tuomari Cederin
konttorissa. Mutta eiköhän. Onhan tämä konttori suurin laatuaan. Niin,
en tahdo kauempaa häiritä...

Kaarina seuraa häntä eteiseen ja koettaa puhua niin välinpitämättömästi
kuin suinkin.

— Kuulkaa — onko miehelläni persoonallisesti tekemistä näiden
talonkauppojen kanssa? Tarkoitan: onko hän itse mukana välittämässä
joka talonkauppaa?

— Ei, ei läheskään! Siinä on aivan oma miehensä siinä osastossa. Hän
sattuu nyt olemaan matkoilla ja tämä osasto on sentähden väliaikaisesti
uskottu minun haltuuni. Johto on tietysti aina tuomari Cederin käsissä,
mutta me koetamme vaivata häntä niin vähän kuin suinkin.

— Hän siis usein ei lainkaan tiedä mitä taloja konttorin kautta
myydään!

Kaarina hengittää taas. Ovessa hän vieläkin pidättää nuoren herran.

— Kuulkaa, minä niin mielelläni haluaisin nähdä sen miehen, joka ostaa
minun entisen kotitaloni. Ettekö te voisi lähettää häntä tänne, kun hän
tulee konttoriin.

Huomaavainen nuori tuomari selittää, että se on talonpoika, hyvin kelpo
miehen näköinen. Sellainen, joka itsekin voi tarttua työhön. Sen näkee
käsistä. Hänen nimensä on Pöyry. Hän tulee tänään, eihän hänellä ole
pitkä matka tälle puolelle, varmaan hän mielellään tulee.

Kaarina kumartaa hajamielisenä, kuulee oven lisahtavan lukkoon ja
astelee mietteissään saliin.

Louhilinna on myyty seitsemän kertaa!

Louhilinna on taas myytävänä!

Tuntuu siltä kuin katto kohoaisi hänen päänsä päältä ja taivas nousisi
ylemmä. Louhilinna on myytävänä! Ostaa takaisin Louhilinna, koota sinne
kaikki, jotka ovat hajonneet kuin akanat tuuleen!

Tuo vieras mies ei saa ostaa sinua, Louhilinna. Minä sinut otan,
minulle sinä kuulut. Oi, asua siellä... Oi tulenko minä sokeaksi, kun
minä jälleen näen sinut. Kuolenko minä onnesta!

IX

Kauppatalo!

Kaarina Ceder on pitkässä yksinpuhelussa itsensä kanssa. Tai oikeastaan
hänestä tuntuu siltä, kuin hänen ympärillään olisi suuri seura
tuttuja ja tuntemattomia, joille hänen on tekeminen selkoa hyvin
hämmästyttävistä asioista. Hän tekee suorastaan paljastuksia.

Tiedättekö te, hyvät ihmiset, mikä kauppatalo on? Ette! Mutta minä
Kaarina Ceder, suuren asianajaja Viktor Cederin rouva, minä tiedän sen!

Ja minä nauran!

Minun kaupunkilainen kotini on valmistettu juhlaan. Kukkaset lemuavat,
pöydät notkuvat: tänne on koottu kaikki herkut, joista tiedän talon
herran pitävän. On ostereja ja valkoista viiniä, on kaviaaria,
hirvenpaistia, shamppanjaa...! Ah kuinka minä nauran! Elämä ei ole
muuta kuin naurun arvoinen.

Eilen illalla tuli sähkösanoma: loistava voitto! Viktor Ceder on nyt
Suomen ensimmäinen asianajaja, hänen nimensä on kaikkien huulilla.
Vain minä, hänen vihitty vaimonsa, minä elän siinä vakaumuksessa,
että tämä kaikki on petosta, että hän on näytellyt ja hypnotisoinut,
että hän on maalannut mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi, että
hän julmasti on ivannut sitä valkoista totuutta, jonka pappina hän
on ollut esiintyvinään. Niin, niin, Viktor Ceder, sinä maankuulu
asianajaja, minä tiedän sinusta yhden sellaisen asian, että kaikki muu
on mahdollista!

Kauppatalo... Kauppatalo!

Kun ystävät ja kylänmiehet saivat kuulla tästä suuresta voitosta, soi
telefooni soimistaan, minua onniteltiin, minä otin hymyillen vastaan
onnittelut, olin olevinani iloinen ja ylpeä ja minä ilmoitin, koska
sankari palaa ja he lupasivat kukkasin ottaa hänet vastaan. Ja nyt
ovat kukkaset täällä, täällä on ihania ruusuja, viattomia orvokkeja
ja valkoisia kieloja! Kaikki ne odottavat sankaria kotiin. Onhan hän
musertavalla tavalla paljastanut murhaajat ja konnat, onhan hän niin
jalosti nostanut viattomuuden sen alttarille. Hän oli esiintynyt
niin mahtavasti kuin viimeisen tuomion herra, hän oli katseillaan
murskannut syylliset ja syyttömät olivat vaipuneet hänen jalkainsa
juureen — tällaisia kertomuksia on minulle sadellut pitkin päivää. Oo,
sankarini, tervetuloa kotiin, minä sinun puolisosi olen koettanut tehdä
kaiken voitavani iloittaakseni sinua! Tiedätkö, minä olen hankkinut
erityisen kravattilaatikonkin, johon mahtuu tuhat kravattia. Uskotko!
Olen sen tilannut, sillä sellaisia ei saa valmiina. Se on erinomaisen
käytännöllinen — saat vain nähdä! Sitä voi kuljettaa matkoillakin,
se voi aina seurata sinua, sankari. Ajatteles, kaikki pitkät ja
lyhyet ja leveät ja kaitaiset kravatit sopivat siihen, eivät rypisty,
eivät kärsi vähintäkään vammaa... Niin, ja sinun kenkäsi, kolmetoista
paria — vähän onneton luku! mutta kiiltävinä tai himmeinä, kunkin
nahan luonnon mukaan, seisovat ne kopissaan ja odottavat sinua. Jos
minä osaisin aukoa väärillä avaimilla, olisin avannut sinun kaikkein
pyhimpäsi — hiusvoidelaatikkosi, sillä varmaan se on järjestämisen
tarpeessa! Mutta sinä olet sen lukinnut enkä minä pääse sinne.

Mutta kauppatalo — tämä sana on täyttänyt minun olentoni jollakin
aivan uudella, se on kuin avain avannut minun sieluni ja päästänyt irti
voimia, joita en ennen ole tuntenut. Kauppatalo, kauppatalo...! Aa
kuinka minä nauran!

Minun silmäni ovat avautuneet. Tähän saakka olen minä ollut typerä kuin
kyyhkynen, jolle viskellään herneitä. Nyt olen minä viisas, viekas ja
kylmä. Käärme minä olen. Veri on hyytynyt suonissani. Minua palelee.
Minä olen kaunis, näin sen tänään ensi kerran. Niin, sankari, minä
ymmärrän nyt, miksi olet minusta ylpeillyt! Sinun ehkä kannatti ottaa
köyhä tyttö, kun hän oli kaunis ja kun hänellä oli perhekuvia, joiden
nimet helisevät...! Oi naurakaa ihmiset minun kanssani, sillä on
olemassa jotakin niin hullunkurista kuin kauppatalo!

Mutta kuka onkaan jättänyt tuon oven auki? Sen pitää olla kiinni, sanon
minä! Kiinni! Ja avain ovesta pois. Sinne ei kukaan saa mennä. Se on
Kaarinan huone. Sen huoneen ilmassa värisee Kaarinan kaipaus, sen
seinillä on muistoja pyhistä paikoista ja pyhistä puista... Kaarina,
oletko sinä kuollut? Minä rakastin sinua, hyvä sinä olit ja puhdas.
Minä en ole Kaarina, minä olen kiero, kurja ja matala, minä menen
alaspäin samalla vauhdilla kuin kauppatalo!

Naurakaa, ihmiset, on olemassa jotakin niin hullunkurista kuin
kauppatalo!

Ryövärit ovat yllättäneet sydänmaan koskemattoman tytön, riisuneet
hänet alasti, runnelleet, raadelleet, raiskanneet. Hän makaa
tiepuolessa kuolemaisillaan, avuttomassa häpeässä ja joka ohikulkija
ottaa armottomasti osansa. Sellainen on kauppatalo! Ja minun isäni talo
on tullut kauppataloksi, minun lapsuuteni koti on nyt kauppatalo...
Häpeään minä menehdyn...

Ei, nyt ei menehdytä. Minä olen nuori ja terve ja minä katselen
totuutta silmiin.

Kauppatalo se on sellainen, joka kulkee käsistä käsiin. Jokainen
uusi tulokas käy nälkäisenä kiinni, imee siitä niin paljon kuin irti
saa ja viskaa sitten menemään. Kauppatalosta on hävitetty kaikki
yksilöllisyys ja lyöty numero otsaan. Kauppatalolla on numeronsa
asianajajan konttorissa ja luettelosta löydetään se numeronsa mukaan
ja sanomalehti-ilmoituksista tunnetaan se niinikään numerostaan.
Kauppatalo on paljaaksi koluttu kuin kesäkauden syötetty lampaanlaidun,
puut ovat kaadetut, pellot menneet turpeelle, ojat kasvaneet umpeen,
rakennukset ränstyneet, katot vuotavat, ikkunoita on paikattu
rääsyillä. Mutta sanomalehdet kertovat, että kaikki on erinomaisessa
kunnossa, hoi ostajat, maanviljelijät hoi! Ja silloin niitä kokoontuu
kuin haaskalintuja raadon ympärille... Oo, sellaiseksi raadoksi on
joutunut minun isäni talo!

Maanviljelijä Pöyry tämän kaiken minulle selitti. Kun metsä oli
kaadettu eikä vuokralainen Hintsa enää kyennyt suorittamaan maksujaan,
vei tukkiyhtiö talon asianajokonttoriin. Talollisenpoika Heikki Hietaranta
osti sen vihdoin huutokaupasta ja hänellä lienee ollut
hyvä tahto, mutta pääomasta oli puute ja kolmen vuoden perästä tuli
lähtö. Taasen talo asianajokonttoriin ja vasaran alle! Aapeli Salminen
huusi sen varsin helpolla ja piti neljä kuukautta, jo onnistui saamaan
myydyksi, kymmenen tuhannen markan voitolla. Sen perästä ostajat
alkoivatkin olla miehiä, joiden varsinaisena työnä on talojen ostaminen
ja myyminen. Ei ensinkään viljeleminen tai hoitaminen, vaan nylkeminen
ja viskaaminen tiepuoleen. Ihmeellinen ammatti se sellainen, ettei
taloa ostakaan siinä mielessä, että sen pitäisi, että suku siinä
kasvaisi, siihen kiintyisi, sitä kunnioittaisi! Vaan: kiskon irti
mitä irti saan ja myyn ensimmäiselle tyhmälle, joka ansaan menee.
Kauppatalo saatetaan myydä jo asianajajan konttorissa. Tuskin ovat
kauppakirjat valmiina, kun asianajaja, joka juuri on nostanut sievoisen
välityspalkkionsa, huomauttaa ostajalle, että haluttaako myydä pois.

Koettakaa, hyvät ihmiset, ajatella sellaista surullista taloa, jossa
ei ole mitään omaa, ei mitään pyhää, ei mitään koskematonta, ei
mitään kätkettyä salaisuutta, jonka vain rakkauden silmä etsimällä
löytää, vaan kaikki on alituisesti avoinna vieraan silmille, enimmän
tarjoavalle. Kaikki on kaupan rahasta, ei ole mitään hellyyttä maahan,
ei sääliä. Ei ole ketään, joka rakastaisi kauppataloa, joka sinne
ikävöisi. Ja sellaiseksi on minun isäni talo tullut ja minun mieheni on
ollut sitä sellaiseksi välittämässä! Niin, niin! Oo, kuinka minä tätä
kurjuutta nauran ja itken. Etten lopulta tulisi hulluksi!

Minun mieheni se oli, joka antoi yhtiölle neuvon, että sopii käyttää
välittäjää, jollei omistaja tahdo myydä yhtiölle. Sellaista tapaa
käytetään paljon. Hän, minun mieheni, keksi Hintsan, hän punoi koko
juonen ja kantoi siitä palkan. Sitten kääntyivät veljeni hänen
puoleensa ja hän oli taasen valmis! Ah, kuinka tämä on kurjaa!

Kauhea rikos on tapahtunut minun syntymäkotini kamaralle. Minä ja
minun mieheni sen olemme tehneet, siksi rauha pakenee meitä. Maata ei
saa loukata, mustaa multaa ei saa raiskata — se rikos kostaa itsensä
verisesti. Voi minua, joka luovuin turpeesta! Minun olisi pitänyt
riippua siinä kynsin hampain, minun olisi pitänyt antaa raatajien
lunastaa mitä omin käsin olivat viljelleet. Minun olisi pitänyt tulla
yhdeksi heistä, puhua heidän kieltään, elää heidän elämäänsä, sulaa
yhteen heidän kanssaan. Minun isäni ei ikinä olisi uhrannut taloa.
Hän tiesi, ettei niitä siteitä saa katkaista. Hän olisi koettanut
pelastaa poikansa, mutta ei maan kustannuksella. Hän kunnioitti mustaa
multaa. Olisiko hän myynyt torppareille? Ehkei terveytensä päivinä.
Hän tarvitsi suurta toiminta-alaa, mutta jollei hän itse olisi voinut
kaikkea hoitaa, niin he maan olisivat saaneet, eivät vieraat. Sen minä
isästäni tiedän.

Tuo Pöyry oli kummallinen ihminen. Tai ehkä hän oli tavallinenkin,
mutta minun silmissäni hän tuli niin kummalliseksi, kun tiesin hänen
ottavan haltuunsa Louhilinnan, minun raastetun, ihanan syntymäkotini.
Ensin minä häntä vihasin, kadehdin ja kohtelin ylpeästi ja ynseästi.
Mutta kaikki minun kaunani suli pois. Hän oli niin vakava ja
vaatimaton, oikea työmies, talonpoika. Hänen kouransakin olivat
niin suuret ja kovat. Oi, minä olisin tahtonut suudella niitä käsiä
ja rukoilla, että ne vain jaksaisivat. Nuo onnelliset kädet, jotka
saavat pidellä minun syntymäkotini multaa!... Hän kertoi minulle
aivan avomielisesti kaikki tuumansa, silmissä rehellisyyden kirkkaus.
Hän ostaa nyt talon suurimmaksi osaksi velaksi, koettaa hankkia
valtiolainan ja palstoittaa torpat. Me sovimme, että minä ostan yhden
palstan, minullahan on se pieni summa, jonka sain periä, minä saan
valita palstani mistä vain tahdon. Huutokauppaan menen, hän ilmoittaa
minulle, koska se on. Minä vapisen kun ajattelen, että taasen saan
nähdä kaikki tutut paikat. Ainakin kivet ja kannot ovat paikoillaan,
ainakin ojien sijat ovat erotettavissa. Minä en itke hävitystä, minä
olen jo vuodattanut niin paljon turhia toimettomuuden kyyneliä! Minä
tahdon aina vain hymyillä ja koettaa parantaa haavoja.

Ei hänellä, tuolla Pöyryllä, minusta suuria luuloja ollut. Hän sanoi
suoraan, että maanviljelijän ammatti on kovaa, ettei tällainen
kaupunkilaisrouva ensinkään osaa sitä käsittää. Toista on sen, jonka
ei tarvitse katsoa kannattaako, joka elää pääomiensa varassa. Mutta
sille, jolla ei ole muuta edessä kuin ottaa toimeentulo kamarasta
itsestään, sille ei maanviljelys ole leikintekoa. Ja hän mittasi minua
kantapäästä kiireeseen asti, minulla oli avohihat ja käsivarteni olivat
maidonkarvaiset hänen kovien käsiensä rinnalla. Hän hymähti ja sanoi:

— Näkisitte minun vaimoni kädet!

— Oletteko naimisissa?

— Olemme olleet viisi vuotta. Minun vaimoni hoitaa koko navetan eikä
hän paljon muusta välitä. Hän on joka aamu viideltä navetassa.

— Entä onko teillä lapsia?

— On. Tyttö ja poika.

Hän punastuu hiukan ja isän ylpeys ja hellyys kaunistavat vakavia
kasvoja.

— Ne ovat terveitä ja iloisia lapsia...!

Hän kuvaa kuinka se pienempikin jo osaa puhua ja mitä kaikkea se suurin
jo ymmärtää... Oi, hän kasvaa minun silmissäni suureksi ja kauniiksi!
Oi, kaunis on onnellinen ihminen, eheä ihminen, joka tietää elämän
tarkoituksen!

Minä rupean puhumaan niistä louhilinnalaisista, jotka ovat muuttaneet
tänne kaupunkiin — eikö niitä voisi siirtää sinne kotiin takaisin. Ne
näkevät täällä vain kurjuutta. Hyvin se hänen mielestään käy — jos ne
vain lähtevät, ovat ehkä jo ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään.

Hänen mentyään lähden kaupungille. Osun Pitkällesillalle juuri kuuden
tienoissa, kun koulut purkautuvat kadulle ja tehtaitten nokiset miehet
etsivät kotejaan. Tylsäsilmäisiä humalaisia hoipertelee riitelevien
humalaisten joukossa. Naisia, shaali hartioilla, pujottelee koululasten
ja työmiesten joukkojen läpi. Joku vanha muija raahustaa olkapäillään
säkkiä, jonka on saanut varastetuksi täyteen puita puutorilta.
Sanomalehtipojat huutavat kimeillä lapsenäänillään.

Jota likemmäksi Linjoja tulen, sitä hiljaisemmaksi käy. En ole
milloinkaan ollut täällä. Täällähän on kokonainen uusi maailma!
Kyselemällä ja etsimällä löydän siihen taloon, jossa Heikkilän Marja,
leikkitoverini asuu.

Pihamaalla juoksentelee risaisia lapsia. Kaksi pientä naskalia koettaa
kolmannelta ottaa jotakin, tuo kolmas huutaa ja juoksee pakoon. Pihan
perällä on joitakin matalia rakennuksia, ovet ammollaan, sinne katoavat
pojat ja vain parkuna kuuluu. Sänkyvaatteita on kannettu ulos. Ne ovat
viskatut tomuiselle nurmelle. Haaltuneesta polstarista tutisee silppua.
Rappujen edessä on lahoavia rääsymattoja. Jalkojen alla narskaa
lasinpalasia ja pullonkaula on puoleksi kaivautunut hiekkaan. Lapset
juoksentelevat paljain jaloin.

Alan heidän kasvoistaan etsiä tuttuja piirteitä. Kaksi tytöistä tunnen
paikalla Marjan lapsiksi. Pysäytän heidät ja kysyn missä he asuvat...
Sama vaalea tukka kuin äidillä... samat siniset silmät. Toinen on
kuvankaunis, suuret, kärsivät silmät, vaalea, miltei läpikuultava
iho. Hän suuntaa minuun vakavan, varhaisvanhan katseensa ja kertoo
minulle, että heitä on yhteensä kahdeksan. Yksi pienemmistä on kipeänä
kamarissa, siinä on sellainen tauti, että pää on niin suuri ja korvista
vuotaa keltaista visvaa. Katri käy koulua ja Martta ja he nuoremmat
pääsevät hekin kouluun ensi vuonna. Nyt se pienin itkee, se on vasta
puolen vuoden vanha... Jaa, tuossahan Katri ja Martta jo tulevatkin.

Kolme tyttöä astelee touhuissaan sisään portista. He puhelevat jotakin
huomispäivän läksyistä ja ojentavat sitten kätensä kolmannelle tytölle,
joka lähtee takaisin kadulle. ”No, joutukaa nyt!” huutaa suurempi
tytöistä, ”kun täällä on vieras neiti!” Katri ja Martta R. Nieminen tulevat ja
niiaavat kohteliaasti. He ovat siistimmin puetut ja he vievät meidät
kaikki sinne pihan perälle, mistä ne mustat oviaukot ammottavat ja
minne pojat katosivat. Siellä nousee äkkiä eteen punainen, vanha
kivimuuri, jonka ikkunoista tulee vesihöyryä ja jonka kyljessä on
kirjoitus Sauna ja vieressä sama venäjäksi. Nyt noustaan jyrkkiä
portaita myöten likeiseen uudempaan kivitaloon ja tullaan pimeään
eteiseen, jossa hajuaa homeelta. Kolme ovea saattaa erottaa rinnan.
Vasemmanpuoleisen oven päällä on nimi, mustalla pohjalla kömpelöjä
hopeakirjaimia, Räätäli.

Huone ei ole aivan pieni, siinä on kaksi ikkunaa, mutta ne ovat niin
nokiset ja likaiset, että ruudun läpi tuskin näkyy. Saunan höyry
nousee alituisesti niihin ja kosteus tunkee läpi rakojen. Nurkassa on
sänky, pohjalla pari litistynyttä lankavyyhteä, vanunut, lumppuinen
peite, tyyny ilman päällistä ja joitakin vaatekappaleita. Seinällä on
vedettävä sohva, neljäs jalka poissa ja sen tilalla jakkara, jonka
varassa sohva seisoo, hiukan kallellaan. Uuni on savuttunut, lattialla
sen ääressä on suuri noettu sanomalehti ja sille asetettuna pata ja
kahvipannu. Paksu harmaa tukinpää on osaksi pilkottu polttopuiksi,
kirves lojuu vielä lastujen joukossa. Huoneen toisesta päästä toiseen
kulkee pingoitettu nuora, jolla harmahtavia rääsyjä riippuu kuivamassa.
Seinät ovat kellertävät, paikoittain homeenkarvaiset, siellä täällä
valuu alituisesti tihkuvan kosteuden tekemiä juovia laesta lattiaan.
Sohvan vieressä on kaksi kehtoa. Toisessa kitisee rääsyissään se puolen vuoden vanha
lapsi, toisessa vaikeroi hiljaa ja herkeämättä häntä
vanhempi lapsi jonka pää on suuri ja rupinen. Huoneessa on kostea,
kirpeä katku.

Minä otan tuolin istuakseni likemmä kehtoja. Tuolinselkä jää käteeni.
Asetun varovaisesti sohvalle, joka on hiukan kallellaan.

Pikku Katri menee pienimmän lapsen luo, nostaa tottuneesti
puolialastoman lapsen syliinsä ja alkaa sitä hellästi viihdytellä
ja hoidella. Kipeä lapsi seuraa silmillään hänen liikkeitään. Nuo
silmät ovat suuret ja kirkkaat. Martta on tarttunut kirveeseen ja
lyö tottuneesti irti lastuja. Hän noutaa vettä, tekee tulta ja pesee
perunoita pataan. Uunin suu on niin pieni, ettei pata tahdo mahtua.
Vettä läiskähtää liekkiin ja koko tuli on sammumaisillaan.

Äiti on ollut pyykillä. Tämä on jo kolmas päivä, hän arveli tänään
pääsevänsä aikaisemmin. Isäkin tulee kohta. Jos sitten tulee... Isä
käy juomassa toisten miesten kanssa. Tässä samassa talossa on niin
paha mies, suutari vai mikä lienee, joka aina houkuttelee isää. Isä on
juovuspäissään paha, on monta kertaa lyönyt äitiä eikä siinä silloin
auta kenenkään olla...

Se kaunis kalpea tyttö istuu lattialla kipeän lapsen kehdon ääressä,
vilkaisee silloin tällöin vieraaseen rouvaan ja alkaa sitten taas
sormillaan huvitella sairasta. Tyttönen tekee sormillaan kaikenlaisia
kuvioja, panee sormet lomitusten ja erottelee niitä taas. Sairaan
lapsen loistavat silmät seuraavat totisina siskon leikkiviä sormia.

Vihdoin tulee Marja. Hänen hameensa on märkä, hiharääsyjen sisästä
välähtää käsivarsi, röijy on ahdas, napit auenneet. Kuka uskoisi häntä
Marjaksi! Marja oli kukoistava ja kaunis, tämä hampaaton, loppuun
kulunut.

Me lankeamme toistemme kaulaan, Marja ja minä, ja itkemme molemmat.
Viivyn hänen luonaan myöhään iltaan. Hänen miestänsä ei kuulu, hän
on nähtävästi joutunut juomaretkelle. Marjalta saan sitten kuulla
Helsingissä olevien louhilinnalaisten tarinan ja hänen kanssaan minä
seuraavina päivinä käyn heitä katsomassa.

Hanna kuljettaa jonkun suuren kartanon maitoja asemalta ja jakaa ne
kaupungissa. Se on mukava toimi, se elättää eikä kuitenkaan sido
kuin muutamaksi tunniksi päivässä. Hän pitää sitäpaitsi huoneessaan
asukkaita. Kaksi poikaa, tai johan ne on täysiä miehiä, asuu hänen
luonaan, sitäpaitsi usein joku tyttö. Eihän se hauskaa ole, tahtovat
lapset oppia kiroilemista ja muutakin, mutta mitäs sille voi, auttaahan
vähän sisartaan, kun ansaitsee. Ei hänellä ole kuin kaksi lasta. Aina
asuu hänkin hänen luonaan. Aina on ruokapuodissa myymässä. Ainalle kävi
tässä takavuosina niin surkeasti, että syntyi lapsi, mutta se kuoli
onneksi ihan pienenä, niin että Ainakin nyt tulee hyvin toimeen.

Kolun Antti on rakennustöissä. Se on siivo mies, ei juo eikä mitään.
Antilla on vaimokin sieltä kotipuolesta ja niilläkin on jo kolme lasta,
tai olisiko neljä. Vanha Kolu oli kuollut vaivaistalolla. Ja niinkuin
se mies eläessään työtä teki!

Mattilan Manta on tehtaassa ja hän kuuluu kaikkiin yhdistyksiin ja
näyttelee niiden iltamissa. Ei hän pysynyt missään palveluspaikassa ja
hänestä puhuvat kaikkia rumia.

Ja se ”pikku Maiju” joka kartanossakin palveli, se oli joutunut vallan
huonoille jäljille. Hän asui pienessä puutalossa Pursimiehen kadulla,
pihan perällä. Raskaita plyyshituoleja oli pihamaalla tuulottumassa,
uutimet olivat alhaalla keskellä päivää ja kamala, lihava ihminen joka
avasi oven, selitti meille äreästi, että Mari nukkuu, häntä ei saa
tavata. Ei huomenna eikä ylihuomenna...

Niin me leikkitoverini Marjan kanssa kävimme vanhojen tuttavien luona.

Joka paikassa minä koetin kehoittaa ihmisiä palaamaan maalle. Lähetin
sanaa niillekin, joita en tavannut. Mutta näyttää olevan niinkuin Pöyry
sanoi, että ne ovat ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään. Marjakin,
joka elää sellaisessa kurjuudessa, ei halua lähteä. Kuka sitä voi
käsittää, että hän tahtoo pysyä homehtuneessa kaupunkilaislovessaan!
Ainoa, joka tuntui asiaa todenteolla ajattelevan, oli Kolun Antti, sen
suuren ojankaivajan poika.

Ja minä, minä menen! Minua ei mikään pitele... Jos minulla olisi
lapsia, en voisi tätä askelta ajatella. Mutta silloin ei minun elämäni
myöskään milloinkaan olisi päässyt näin tyhjäksi ja köyhäksi. Minä en
rakasta Viktoria — lienenkö koskaan rakastanut! Minä olin silloin niin
yksin ja avuton ja minä kuvittelin hänelle kaikki mitä minä tarvitsin.
Se oli valhetta ja siksi tuo epäjumala nyt romahtaa rikki!

Kun vieraat illalla ovat menneet, sanon minä hänelle kaikki. Jos hän
suuttuu ja kohtelee minua tylysti, on minun varsin helppo lähteä, mutta
jos hän heltyy ja pyytää jäämään, mitä minä sitten teen? Silloin hän
kahlehtii minut tänne. Ja minä en voi tänne jäädä, sillä minun sieluni
janoaa sinne, minne minä kuulun, mistä ei minun koskaan olisi pitänyt
poistua. Minulla ei ole kuin yksi ainoa halajaminen ja ikävöiminen:
sinne, sinne! Minä kokoan sirpaleet siitä mikä silloin hajosi, minä
tahdon olla mukana rakentamassa uudelleen. Se ei ole minulle vaikeaa:
luonto on minuun pannut rakkauden syntymäseudun kamaraan. En muuta
pyydä, kuin että näen peltojen taas alkavan kasvaa ja omistan pienen
palan omaa maata. Ja siellä tutussa maassa, siellä minä sitten joskus
saan nukkua ja tutut puut humisevat minulle aina, aina...

Vieraat! Kello soi... Tämä on viimeinen ilta täällä. Palavatko tulet?
Palakaa kaikki tänään, tämä on minun jäähyväisiltani! Terästä tahtoon
täksi illaksi, että pääsen sen ohi...

Puheensorina täyttää talon, nauru helähtelee.

— Kaarina, Kaarina, sinä olet tullut aivan uskottomaksi! Et kertaakaan
ole käynyt meillä. Oletko ollut sairas? Mutta sinä olet aina ollut
ulkona, kun olen soittanut. Minun piti tulla sinua katsomaan, mutta
sitten minä sain päänsärkyni, pahan päänsärkyni...

— Ja kuule, kun me silloin päivälliseksi olimme laittaneet sitä
luumuilla, kravunpyrstöillä ja linnunpaistilla täytettyä laatikkoa,
josta sinä niin pidät. Etkä sinä tullut!

— Mitä sinä oikein olet tehnyt? Täällä oli ollut joku maalainen, nuori
herra, ja hänet sinä pyydät päivällisille ja te juttelette tuntikausia.
Aijai! entä jos minä kantelen Viktorille. Katsokaa kuinka Kaarina
punastuu.

— Hän on naimisissa.

— Ja mitä se merkitsee!

— Mutta kuinka musta sametti sopii sinulle. Missä premiäärissä sinulla
oli tämä puku...? Ai niin, minä en ollut silloin!

— Pian voi Viktor olla täällä!

Herrat vetävät kellot taskustaan ja talon emäntä juoksee ruokasalin
ovelle: juhlallisella vaalealla kellotaululla juhlallisessa
tammikaapissa kulkee kullankarvainen viisari. Hetken perästä pitäisi
junan tulla. Juhlallinen vastaanotto on valmistettuna. Kunhan aika
kulkisi, kunhan loppuisi ilta!

Kuinka minä voinkaan mennä takaisin saliin, minulla ei ole mitään
sanomista noille vieraille ihmisille ja minun kasvoihini sattuu, kun
minun pitää hymyillä! Kymmenen vuotta minä olen hymyillyt — kuinka
minä olen voinutkin?

Ei, ei! Nyt täytyy purra hammasta ja jännittää jänteitä. Tämä,
vain tämä ilta! Ja Kaarina luo vielä viimeisen silmäyksen pöytään:
kaikki on kunnossa, kukkaset ovat paikoillaan, kunkin lautasella
kimppu, talon herran lautasella suuria keltaisia ruusuja.

Salissa on keskustelu vilkastunut. On puhuttu Viktor Cederin
voitoista ja Märta rouva on kuin itsestään johtunut mieliaiheeseensa,
hämmästelemään juristeja.

— Kuulkaa nyt, sanoo hän ja lakkaa selailemasta koruteosta, joka on
hänen edessään pöydällä, — minä olen kuullut mainion jutun. Teidän
kannattaa vaieta, niin kerron sen teille. Se sopii mainiosti näin kun
Suomen suurinta asianajajaa odotetaan kotiin.

Ja kun kaikki vähitellen ovat vaienneet, alkaa Märta rouva, kädet
ristissä leuan alla kertoa:

— Taivaassa kerran, kun Jumala ja enkelit pitivät hauskaa, alkaa
tuntua palaneen käryä. Jumala nuuhistelee: mitä kummaa? Helvetin
puolelta tietysti taas jotakin! Oo, lattiaan on palanut kokonainen läpi
ja siksi sieltä niin käryää. Menkää, enkelit, kiireesti sanomaan, että
tukkivat läven.

Enkelit menevät.

”Ei tule kysymykseen!” vastaa perkele. ”Jos taivaan herrasväkeä
häiritsee, niin tukkikoot itse.”

Enkelit palaavat tyhjin toimin.

”Helvetistä päin se on rikottu ja sieltä se on tukittava. Menkää,
enkelit, uudelleen sanomaan. Tässä savuttuvat taivaan kauniit seinät.”

”Ohoo!” ja perkele panee kädet puuskaan ja nauraa leveää nauruaan. ”Ei
paikata tältä puolen, ei tarvitse pelätäkään!”

Jumala suuttuu ja nostaa oikeusjutun...

Märta rouva vaikenee hetkiseksi, nousee ja jatkaa harvakseltaan:

— Kenen te luulette voittavan?

— Tietysti voittaa paholainen! huudahtaa Pitkäpää. — Se on selvää se!

— Tässä maailmassa vie paholainen aina voiton, jatkaa yhteen kyytiin
joku vieraista.

— Mutta miksi? sanoo Märta rouva ja levittää kätensä.

Hetkisen kuuluu vain teekuppien kilinää.

— Tjaa, hyve on tavallisesti typerä. Kaiketi taivaassa niinkuin
maankin päällä.

— Ei, ei, ei se kelpaa tähän! Eikö teistä nyt kukaan voi arvata, miksi
paholainen voittaa...? Kaarina, missä sinä olet, nukutko...?

Kaarina on tullut ruokasalin ovelle.

— Jumala on kai kääntynyt huonon asianajajan puoleen! yrittää Kaarina.

— E-ei! Jumala ei ole onnistunut saamaan ainoaakaan asianajajaa, sillä
katso he ovat jokikinen — helvetissä!

Kaikki purskahtavat nauruun, paitsi Märta rouva itse, joka tyynesti
asettuu sohvaan ja rupeaa juomaan jäähtynyttä teetään.

— Kaarina...! huudahtaa Siiri. — Älä naura noin.

— Vai olivat he kaikki helvetissä!

Kaarina on menehtymäisillään nauruun.

— Hän on sairas, soittakaa tänne lasi vettä! Älä naura, älä... Viktor
on heti täällä. Kuule nyt!

— Vai olivat he kaikki helvetissä!

Mutta Kaarina ei voi lakata. Hän seisoo pitkin pituuttaan oven pieltä
vastaan ja hänen päänsä lyö kovaan puuhun. Äkkiä hän erottaa, että
kadulla ajetaan, että rattaat pysähtyvät... Portaissa kaikuu... ne
ovat tutut, kerran niin ikävöidyt askeleet! Silloin hänen naurunsa
yhtäkkiä kuolee, hän kuivaa silmänsä ja karkaa miestänsä vastaan. Nyt
kuolemantanssi alkaa!

Hän seisoo ovenavauksessa säihkyvän iloisena, vieraat takanaan. Hänen
sisässään ikäänkuin kimmeltelee ja kipinöi. Viktor likenee komeana ja
tyynenä. Kun hän näkee vaimonsa juhlapuvussa kasvot hymyssä, tulee
hänen ryhtinsä voitonvarmaksi ja iloinen odotus kuvastuu kasvoilla.
Mutta jota likemmä Viktor tulee, sitä enemmän Kaarina herpautuu.
Vieraat huudahtelevat tulijaa vastaan, naurahtavat ja viskelevät
sukkeluuksia. Kaarina pelkää miehensä syleilyä, hän pelkää hänen
hyväilyään. Ettei hän vain huutaisi ääneen, kun Viktorin käsi häntä
koskettaa. Mutta hän puree kokoon hampaansa ja pääsee siitäkin hetkestä.

Sitten alkaa kaikki kuin utukuvina kulkea hänen silmiensä ohitse.
Ihmiset ovat omituisen kaukana ja se mitä he puhuvat on käsittämätöntä.
Välistä he rämähtävät suureen nauruun ja silloin he tulevat likemmä.
Hän kutsuu heidät syömään, hänen toimintakykynsä leimahtaa hetkisen
eloon: hän kyselee kuinka he haluavat istua, mutta osoittaa heille
vihdoin paikat, jotka on edeltäkäsin määrännyt. Viktor istuu häntä
vastapäätä. Hän ei uskalla häneen katsoa.

Kello lyö... hän laskee lyönnit. Kahden.. kolmen tunnin kuluttua.
tämä loppuu! Syödessä vaipuu hän suureen väsymykseen, hänen on niin
uni, että hän voisi nukkua istualleen. Pidetään puheita... laseja
kilistellään. Hänen on kovin uni, hän ei ymmärrä mitään... Hänellekin
aletaan puhua, hän koettaa pakottaa itseään pystyyn... Sanotaan jotakin
leikillistä ja kaikki nauravat. Hän nauraa hänkin, mutta ei ymmärrä
mitään. Mistä tämä suuri väsymys tulikin? Hänen maljansa juodaan,
hän koettaa reippaasti lyödä lasiaan toisten lasien kylkeen, mutta
kun Viktor tulee häntä kohti, painaa hän alas silmänsä ja shamppanja
läikkyy maahan. Ettei hän vain pyörtyisi!... Kaikki muut ihmiset
vaipuvat tuontuostakin sumuun — Viktor on kaiken aikaa selvä. Hän
näkee hänet tänään oikeastaan ensi kerran, hän tarkkaa häntä. Hänen
täytyy häneen katsoa, vaikkei tahtoisikaan. Kamalaa on häneen katsoa.

Hänhän on vanha mies, tuhkanharmaa, pöhöttynyt, ilman hiuksia. Hän
hörpähtää osterit särpimällä suuhunsa ja kulisten ne luistavat
kurkkuun. Hän iskee silmänsä seuraavaan osteriin kuin saaliiseen,
jonka pelkää menevän pakoon. Hänen sormensa ovat ihranvalkoiset,
kynnet leikatut suippeiksi, toinen ihan samanlaiseksi kuin toinen...
Palvelustyttö tuo hänelle jäällä täytetyn ämpärin... hän tarttuu
pulloon ja lisää vieraitten laseihin... Kaarinan silmät tuijottavat
häneen. Äkkiä Viktor korottaa lasiansa häntä kohti, silloin hän herää
ajatuksistaan ja pelästyy.

Kahvi juodaan Viktorin turkkilaisessa tupakkahuoneessa. Kaarina
kuluttaa aikaansa ruokasalissa. Hän vaeltelee pöydän ja kaapin väliä,
menee silloin tällöin makuuhuoneeseen, palaa, katsoo kelloa, pakottaa
itsensä hetkiseksi menemään vieraitten luo ja komentaa kasvonsa hymyyn.

Sekin ilta loppuu.

Vieraat ovat yhtenä mylläkkänä eteisessä. Se on sinisenään
tupakansauhua. Huivit heilahtavat, kepit pistäytyvät pystyyn kainaloon.
Kaarina pakottaa vielä kerran kasvonsa hymyyn, sitten hän nopeasti
menee omaan huoneeseensa. Hänen täytyy voittaa aikaa, hän ei tiedä
miten saada asia sanotuksi. Tässä on jotakin niin rumaa: mies tulee
voittoretkeltä, kotona ovat shamppanjat ja juhlat vastassa ja
vieraitten mentyä vaimo... Se on katalaa!

Yhtäkkiä ovi avautuu ja Viktor astuu kynnykselle. Kaarina tukahduttaa
parahduksen ja kylmä hiki peittää hänen jäsenensä.

— Kukkaseni, älä pelästy... Odotin, että pyytäisit minua auttamaan...
Eikö tämä pukusi olekaan selästä avattava? Anna minun auttaa.

Silloin Kaarina kuumenee. Hän saa jotakin käsiinsä ja viskaa sen
maahan. Hän tahtoisi lyödä tuota miestä!

— Kuinka hermostunut sinä taas olet. Vieraat ihmiset kukittavat — oma
vaimo...

— Ole hiljaa, ole hiljaa!

— Vai niin, vai niin...

— Mennään pois tästä huoneesta.

— Kuinka tahdot...

Sähköliekki syttyy saliin ja välähtelee seinillä ja laessa. Viktor
liikkuu tohveleissa, alusvaatteisillaan. Kun Kaarina näkee hänen
aikovan makuuhuoneeseen, pakottaa hän itsensä puhumaan.

— Älä mene pois... minun täytyy vähän puhua.

— Noo? Muuten sinun pitäisi ymmärtää, että minä olen ansainnut rauhaa
ja lepoa. Märta puhui jostakin nuoresta miehestä, joka sinua täällä on
liehakoinut — hänkö sinut on tehnyt näin hermostuneeksi?

Sydän jäässä pohjaa myöten seisoo Kaarina käsi nojattuna pöytään.

Hänen ääntään tuskin tuntee.

Hetkiseksi hätkähtää tuomari, mutta silmänräpäyksessä on heikkous
voitettu, hän elostuu, kiukustuu, asettuu nojatuoliin istumaan ja puhuu
käskevä viha äänessä.

— Sinä olet siis minun poissaollessani käynyt konttorissa?

— Entä jos olisin käynyt — miksen olisi saanut sitä tehdä?

— Siks’että olen sen kieltänyt.

— Eikö vaimolla ole lupa tietää kaikkia miehensä salaisuuksia?

— Tiedät varsin hyvin, että minä olen tahtonut sinua suojella.

— En ole käynyt konttorissa.

— Kuka sinulle sitten on puhunut Louhilinnan uudesta ostajasta?

— Sehän on yhdentekevää kuinka sen sain tietää.

— Eipä ensinkään! Jollet sinä sitä sano, täytyy minun huomispäivänä
panna toimeen ankara tutkinto.

— Tee se.

— Kuka se nuori mies sitten oli, joka täällä kävi?

— Louhilinnan uusi ostaja. Hän kertoi minulle kotitaloni tarinan. Sinä
olisit voinut sen tehdä!

Tuomari lauhtuu jonkin verran.

— Niin no... minun, suoraan sanoen, ei ole tehnyt mieli joutua
sinun hermokohtaustesi kanssa tekemisiin. Sinä olet sairastunut kun
Louhilinnaa vain on mainittukin. Minä olen jo sinun tähtesi muuttanut...

— Maalta Helsinkiin — mikä uhri!

Kaarina nauraa kylmää, kovaa naurua.

— Minä olen vienyt sinut ulkomaille, kaikkea olen koettanut ja...

— Olet, olet! Mutta mikset sinä koskaan ole kertonut minulle, että
sinä olit välittämässä Louhilinnaa Hintsalle ja tukkiyhtiölle?

— Älä huuda... yön hiljaisuudessa kuuluu joka ääni sekä ylä- että
alakertaan.

— Tämä kaikki tulee kuitenkin tutuksi.

— Eikä tulekaan! Koeta nyt olla järkevä: jollen minä olisi välittänyt
kauppaa, olisi joku toinen sen tehnyt. Te tarvitsitte rahaa, minä
hankin teille hyvän hinnan.

— Niin, niin, niin, ääntää Kaarina ja nyökyttää kylmää päätään.

— Minua väsyttää. Mennään nyt levolle.

— Älä kajoa minuun!

— Ah näitä näytelmiä!

— Minä olen heti valmis. Katso... minä en enää rakasta sinua. En voi
senjälkeen kun kuulin, että sinä... Minä olen tehnyt väärin kun rupesin
sinun vaimoksesi. Minä pyydän anteeksi. Ja pyydän, että annat minun
mennä pois.

Tuomari nauraa hiljaa. Sitä ei saata kuulla kuin se, joka hänet näkee.

— Märta on siis sittenkin ollut oikeassa: sinä olet siis vihdoinkin
rakastunut! Ja nyt sinä tahdot päästä Louhilinnan rouvaksi.

Kaarinan kasvoille tulee häpeän ilme.

— Mutta älä uskokaan että Louhilinna enää on samanlaisessa kunnossa
kuin teidän aikananne, jatkaa tuomari.

— Se nuori mies on naimisissa.

— Se ei teille naisille paljoa merkitse.

Kaarinan huulet ovat lujasti koossa. Hän ei pitkään hetkeen sano mitään.

— Sinä olet väsynyt, minä koetan olla lyhyt. Annathan sinä siis minun
mennä?

— Ei, nyt on minunkin kärsivällisyyteni lopussa! Minä en anna sinun
mennä!

Ja Kaarinan eteen nousee äkkiä ja ensi kerran suuri tuomari, joka
katseellaan murskaa. Hän kasvaa jättiläiseksi. Hän ei ole kiivas, hän
on jäisen tyly.

Kaarinan mieleen muistuu se kulunut, sammunut nainen, jonka Ceder
työnsi ulos heidän ovestaan.

— Mene paikalla nukkumaan! sanoo tuomari.

— Vai nämä nyt ovat sen suuren asianajajan välikappaleita! Näin siis
ihmisiä peloitellaan ja syyttömiäkin tehdään syyllisiksi.

Tuomarin kasvoilta riisuutuu jotakin.

— Älä minua ärsytä. Minä en rupea maailman pilkaksi, minä en sinua...

Hän mittailee Kaarinaa silmillään.

Suuri raukeus valtaa äkkiä Kaarinan. Miksi hän tässä taistelee, miksi
ärsyttää tuota vanhaa miestä? Sehän on mielettömyyttä. Rauhan hän
tahtoo hänelle suoda. Vain rauhaa hän itselleenkin pyytää. Hän on
väsynyt, he ovat molemmat väsyneet, kukin omalla tavallaan ja omista
taisteluistaan.

— Minä en sinua päästä, kuulee hän samassa. — Miksi minä sinusta
luopuisin? Vasta nyt sinä olet minulle nainen... houkutteleva,
valloitettava.

— Älä minuun kajoa, saa Kaarina vaivoin huuliltaan. — Minä huudan
niin, että koko talo herää...

— Etkö ymmärrä, että jota enemmän sinä pakenet, sitä kiehtovammaksi
käyt... Minä rakastan sinua!

Kaarina on edennyt huoneen äärimmäiseen kulmaan. Yhtäkkiä hän pysähtyy,
kädet tuolin selustassa. Hänen kasvoillaan on inho ja häpeä.

Tuomarikin pysähtyy, he katselevat toisiaan silmiin ja joka
silmänräpäyksen kestäessä laajenee kuilu heidän välillään. Kaarina
nyökyttää verkalleen päätään, tuomari pyyhkii hikeä otsaltaan.
Alakerrassa lyö kello kaksi. Hetkisen perästä kuuluu toisen kellon ääni
yläkerrasta.

Äkkiä painuu tuomari raskaasti tuoliin. Hänen kasvonsa ovat
tuhkanharmaat.

— Hyvää yötä! sanoo Kaarina hiljaa ja menee hänen ohitsensa
huoneeseensa.

X

Kirkonkellot... huomenkellot!

Sävelet putoavat ilmaan kuin puhtoiset vesipisarat. Kajeassa
syysilmassa kantavat ne kauas.

Pilvet hajoavat. Läpi repaleisen harmauden valautuu kankaalle auringon
kultaa.

Ne ovat ne tutut kirkonkellot!

Kaarina pysäyttää kyytihevosen, käskee miehen ajaa edellä ja odottaa
jonkin matkan päässä. Hetkiseksi hän jää seisomaan kostealle,
punertavalle maantielle.

Hänen kasvonsa ovat käyneet entistä kapeammiksi ja ikäänkuin
pidentyneet, hän on kalpea, silmien alla siniset varjot.

Kuinka hän on odottanut tätä päivää! Hän ei moneen aikaan ole nukkunut
tervettä unta, viime yö kestikievarissa oli miltei uneton ja niin pian
kuin päivänvalo alkoi tuntua, hän nousi ja käski valjastaa.

Ja tuossa leikkaa nyt raja metsää ja tekee hampaan taivaanrantaan.
Hän näkee nuoren, kosteanvihreän petäjikön, näkee suuren, tutun kiven
rehevissä sammaleissaan. Tuo maa tuossa muutaman päässä on
Louhilinnan maata. Hän kysyy itseltään näkeekö unta, vai onko tämä
totta. Hän hengittää syvältä — ilma on kirvoittavaa ikäänkuin itse
elämää joisi. Kaikki auringon kulta valautuu vihreälle nuorelle
metsälle ja hänen kasvoilleen. Kirkonkellot soivat.

Hän astuu kohti kellonsoittoa ja tulee kotitalonsa kamaralle. Hänen
sydämensä on hiljaa, hän sulaa aamun raikkaaseen rauhaan.

Oja tuossa on täynnä vettä, nurmi märkää ja vihantaa. Tämä on
Louhilinnan maata, se on uskomatonta! Hän on kotona, kotona! Kun
silmiä raoittaa, on pään päällä sininen taivas ja hopeahtava nuori
petäjikkö ja yltympärillä vilpoiset sammalmättäät. Ja mättäillä on
puolanterttuja! Hän ottaa tertun, irroittaa marjat huultensa välissä ja
tuntee niiden kirpeän makeuden sekaantuvan vereensä. Ja kaikki tämä on
totta!

Hetkisen perästä istuu hän taasen rattailla, matkalla kirkonkylään.
Joka mäki on tuttu, joka tienkäänne tuttu, joka vanha asumus on
entisestään ränstynyt, joku uusi tullut lisää. Suuri metsä vain on
poissa... Kaivolla juottaessa on kolme pientä poikaa: ne puhuvat
tuttua, vanhaa kieltä, jota hänkin lapsena puhui. Ääneti istuu Kaarina
rattailla, katsellen nuorta mäntymetsää, keltaisia koivuja, punaisia
pihlajia ja harmaita ihmisasuntoja, joiden piipuista nousee sauhua.
Jota likemmä kirkonkylää tullaan, sitä tutummaksi käy seutu. Vuodet
ikäänkuin katoavat väliltä, jonakin hetkenä saattaa tuntua siltä, että
hän yhä onkin Louhilinnan tytär, hän on vain ollut matkalla ja palaa
kotiin. Mutta sitten hän näkee, että heidän suuri metsänsä on poissa,
ja muistaa kaikki tyyni.

Kirkonkylä on jo ihan likellä, kun tiehaarasta verkalleen valuu
valtatielle hautaussaatto, kolme hevosta. Ensimmäisessä hevosessa istuu
isä ja äiti, äidillä sylissä pieni valkoinen arkku. Isä ajaa hevosta,
takana istuu kolme lasta. Isä on tanakka, tasatukka talonpoika, äiti
luiseva työihminen, päässä musta silkki. Paljas käsi, joka pitelee
pientä arkkua, on suuri, punainen, työssä kovettunut.

Sekin vanha tapa on säilynyt, että matkalla sopii ajaa kuinka hitaasti
hyvänsä, mutta kylässä pitää antaa mennä. Hänen kyytimiehensä rempoo
ja repii ohjaksia, oikaisee piiskansa suoraksi, saa hevosen kulkuun
ja täyttä karkua ajavat he ohi hautaussaaton, ohi kirkkokansan, joka
molemmin puolin tietä vaeltaa temppeliä kohti. Kauppiaan portailta
karkaa koira haukkumaan. Sehän on se entinen koira, se on nyt niin
lihava, että tuskin pääsee liikkumaan, se on jo nilkkukin, mutta yhä
uskollinen virassaan.

Kirkonkellot alkavat taasen soida. Ne kumisevat nyt ihan likellä,
ensin lyhyempi, valoisa sävel, sitten pitkä, tumma, värisevä sävel,
joka ikäänkuin pingoitettua metallikieltä myöten lentää kauas siniseen
kirkkauteen.

Minä menen kirkkoon, ajattelee Kaarina. Minä en kymmeneen vuoteen ole
ollut kirkossa. Tuossa onkin jo tuttu, haaltunut kirkko. Kuinka se
on käynyt pienen näköiseksi. Kuinka minä ikävöin sen urkuja, kuinka
minä ikävöin nähdä tuttujen isäntien ja emäntien istuvan totisina
penkeissään...

Hän jättää tavaransa kestikievariin ja sekaantuu ihmisjonoon. Hän
on liikutuksen vallassa, astuu epätasaisin askelin eikä voi välttää
vesilätäkköjä. Jumalanpalvelus ei vielä ole alkanut, kellotapulin
portailla istuu miehiä tupakoimassa ja toisia juttelee hevosten luona,
jotka ovat kiinnitetyt aitaan. Vanhat vaimot, jotka suuret virsikirjat
nenäliinaan käärittyinä katoavat kirkonovesta sisään, ovat niin tutut,
että haluttaisi mennä kättelemään jokaista, ja muuatta pientä poikaa,
joka pitelee kiinni äitinsä liepeestä, hänen tekisi mieli käydä kiinni
leukaan ja kysyä: mikä sinun nimesi on? Poika on kankeissa harmaissa
sarkavaatteissa ja uusissa kovissa saappaissa. Hattu menee korvien
päälle. Se on pirteä, punaposkinen poika, varmaan ensimmäisissä
miesmäisissä vaatteissaan...

Korkean, sammaltuneen kiviaidan takaa nousevat hautausmaan tummat puut.
Siellä haudataan paraikaa. Kuuluu yhden äänen veisuuta. Kähisevä,
särkynyt ääni kuljettaa katkeamalla eteenpäin surullista, juhlallista
ruumisvirttä.

Vastapäätä hautausmaata on entisen pitäjäntuvan viereen kohonnut uusi,
suuri rakennus. Siinä odottavat ruumissaatot vuoroaan. Siinä viipyy
äänetön ihmisjoukko, jonkun lapsen kädessä räikeitä syyskukkia tai
vihanta katajaseppel. Pappi ja lukkari likenevät aina hautausmaan
porttia ottaakseen vastaan joka uuden vainajan.

Korkean, kellertävän saraheinän sisästä kohoaa vanhoja peltitauluja
ja syksyn punaamia orjantappurapensaita. Suuren poppelin alle on
kokoontunut kokonainen läjä lahonneita puuristejä, joiden kirjoituksia
ei enää erota. Hautaussaatot suuntaavat kulkunsa kohti uutta
hautausmaata, jossa hiekka vajottaa ja hautakummut vielä ovat paljaita
ja kolkkoja. Kaarina astelee vanhalle puolelle, missä hänen sukunsa
lepää. Hän näkee mustaa kuusiaitaa vastaan vanhimmat haudat, ne, jotka
ovat kasvaneet kokonaan pensastojensa peittoon, näkee marmoriset
hautapatsaat rautaristikkojensa sisässä ja näkee isänsä ja äitinsä
haudan. Kuinka se onkin käynyt tuuheaksi! Villissä ilossa kumpuilevat
punaiset, keltaiset, hopeankarvaiset ja vihannat pensaat maasta, tuskin
pääsee mustan obeliskin huippu enää näkyviinkään... Itse kiven juurella
on sileää vihantaa ja multaan on pistetty kukkasia. Ne ovat ihan
tuoreet, vasta tänä aamuna tuodut. Joku siis muistaa hautaa...

Kaarina pusertaa käsiään yhteen ja etsii ulospääsyä sille, mikä
täyttää hänen mielensä. Vihdoin puhkeaa hän itkemään. Hän itkee
niinkuin itkee ihminen, jonka kyynellähteet kymmenen vuotta ovat olleet
seisahduksissa, hän rukoilee niinkuin rukoilee ihminen, jolta rukouksen
siunaus kymmenen vuotta on ollut seisahduksissa. Hänen rintaansa repii,
hänestä tuntuu, että hänen rikoksensa on suurempi kuin että se voidaan
saada anteeksi. Hän on tuomittu, hän on myynyt syntymäkotinsa, hän on
pettänyt isänsä haudan. Kuinka hän rohkeneekin tänne tulla...!

Oi isä, huutaa hän ilman ääntä, sinä tiedät, että minä olen tätä kotia
rakastanut, sinä olet nähnyt minun elämäni tyhjyyden ja minun ikäväni.
Älä minua hylkää, anna minun tuntea, että sinä olet likelläni...

Vähitellen käy hänen tuskansa lievemmäksi. Yhtäkkiä kuulee hän jonkin
äänen varovaisesti lausuvan:

— Se on Kaarina neiti!

Mutta hän on niin omissa ajatuksissaan, ettei vielä tajua sen
tarkoittavan itseään.

— Se on totisesti Kaarina neiti! toistuu kuiske ja hiekka narahtelee.

Silloin nostaa Kaarina raskasta päätään ja kääntää kasvojaan. Hänen
takanaan seisoo kolme vanhaa vaimoa kankeissa, ruskeissa vaatteissa,
suuret virsikirjat kierrettyinä nenäliinaan. He ovat miltei kuin
pääsiäisaamun naiset, peloissaan ja iloissaan, eivätkä tiedä näkevätkö
näyn vaiko elävän ihmisen.

— Se on Kaarina neiti! toistavat he kaikki kolme yhteen ääneen ja yksi
kääntyy vielä huutamaan taakseen sitä samaa.

Ja silloin ilmestyy kuolleen saraheinän ja ristien joukosta muitakin,
vanhoja miehiä ja vaimoja, jotka kyynelsilmin likenevät ja toistelevat
toisilleen:

— Kaarina neiti on tullut kotiin!

                                                  ⸻

Muut ovat menneet kirkkoon, hän ja Heikkilän emäntä, Joilin äiti,
istuvat hautausmaan kiviaidalla, siinä missä se on matalimmallaan.
Kuinka vanhaksi se muhkea Heikkilän emäntä on käynyt! Hampaat ovat
pudonneet suusta, suu painunut sisään, huulet kuihtuneet sinisiksi ja
leuka kärjistynyt teräväksi. Kovasti on elämä häntä näinä kymmenenä vuonna
pidellyt. Hän itkee ja hän kertoo. Kaarina saa kuulla sekä
sellaista, jota jo tietää, että sellaista jota ei vielä tunne.

Onnettomuudet heikkiläisille alkoivat kyllä silloin kun Joili
maanviljelyskouluun joutui, sillä siellä hän rupesi maatyöntekoa
vihaamaan. Mutta mitä se oli sen rinnalla mikä tuli, kun tukkityöt
alkoivat! Silloin vieraantuivat kaikki miehet maatyöstä, Heikkiläkin,
vanha mies, rupesi juomaan ja seurustelemaan kaikenlaisten tyttöjen
kanssa. Lapset läksivät kaupunkiin, torppa jäi emännän ja vaarin
varaan. Ei saa työväkeä mistään, sellaisia palkkoja ei voi maksaa mitä
ne vaatii ja jos ne sitten edes tekisivät työtä, mutta se ei enää,
tämä nykyajan kansa, osaa tehdä työtä!... Kaksi vuotta sitten kävi
lisäksi niin, että vaari sai halvauksen. Ruokapöydässä hänen kädestään
äkkiä putosi lusikka ja siihen kangistui koko ihminen ja sitten oli
viikkokausia puhumattomana. Onhan nyt niin paljon parempi, että
ajattelee ja puhuu, mutta ei pääse mihinkään liikkumaan eikä työnteosta
ole puhettakaan. Hänet piti jo kerran lähetettämän vaivaistaloon...

— Ei, ei, ei! keskeyttää Kaarina vanhan vaimon keskellä kertomusta ja
hänen kasvonsa ikäänkuin luutuvat tuskaan. — Vaari, sellainen työmies
vaivaistaloon... ei, ei, ei!

Niin, eihän muuten, mutta kun hoitaminen tahtoi käydä niin raskaaksi.
Eikä leipäkään olisi riittänyt ja vanhan miehen olisi sentään pitänyt
saada tupakkaakin... Ei vaarin kanssa toki mitään riitaa ole ollut. Se
on sellainen ratto talossa, se on aina niin tyytyväinen, ei se valita
eikä se tule kärsimättömäksi. Ja se on oikein turva se vaari, vaikkei
liikkumaankaan pääse. Ukko pelkää sitä, ei uskalla niin juoda, ja vaari
komentaa hänet työhönkin kun hän kotiin tulee.

Kaarinan kasvot kuumenevat ja hän päättää, että vaikkei hänellä enää
olisi mitään muuta tekemistä maailmassa, niin siitä hänen on pitäminen
huolta, että vaarilla on lämmintä ja hoitoa ja yllin kyllin tupakkaa
ja joku joka lukee ääneen postillasta. Vaari osaa sen ulkoa, mutta hän
haluaa kuitenkin aina kuulla siitä. Niin se oli silloin kymmenen vuotta sitten
ja niin se varmaan on yhä vieläkin.

Joilin nimeä mainitessa käy Kaarina tarkkaavaiseksi. Joili on taasen
täällä, tietää äiti. Jumalanpalveluksen jälkeen on kokous tuolla
pitäjäntuvalla, palvelijoiden kokous. Että kuinka lapsi voikaan niin
vieraantua omaisistaan! Ei hän tule tervehtimään, ei vaariakaan, jonka
niin on tehnyt mieli häntä nähdä. Eikä välitä omasta äidistään, ei niin
paljon, että olisi kirjeen kirjoittanut tai kahvinaulan lähettänyt
tai... ei niin mitään...

Kaarina lupaa vielä illalla käydä Heikkilässä eikä emännällä enää ole
aikaa ajatella kirkkoon menoa edes kuulutusten ajaksi. Hän rientää
rientämällä kotiin. Mutta Kaarinan mieleen jää: Joili on täällä, minun
täytyy saada tavata Joilia, minä tahdon kerrankin katsoa silmästä
silmään ja kysyä miksi hän minua vainoo. Minä tahdon kerrankin sanoa
hänelle, etten yksinäni ole syyllinen — hän on syyllinen hänkin!
Tyytymättömyyden henki, työnteon vihaaminen työväessä alkoi ennenkuin
talo myytiin, se alkoi talvella, heti kun isä oli mennyt pois. Enkö
minä tehnyt kaikkea tyydyttääkseni meidän väkeä?... Heidän vuoteensa
olivat yhtä hyvät kuin minun vuoteeni, he söivät samaa ruokaa... Jota
enemmän minä osoitin hyvää tahtoa, sitä katkerampia kasvoja näin
ympärilläni. Tämän kaiken tahdon minä sanoa Joilille ja hänen pitää
vastata mitä hän vielä minulta tahtoo...

Mutta mistä saa hän Joilin käsiinsä? Mennäkö kokoushuoneeseen ja
pyytää saada häntä puhutella...? Hiljaa ajaa Kaarina ylös mäkeä
kyytirattaillaan. Uuden pitäjäntuparakennuksen valkoinen katonharja jo
näkyy eikä hän saa päätöstä tehdyksi. Silloin alkaa hän kuulla jotakin
outoa ääntä, on kuin hiekkakuormia kaadettaisiin korkeilta rattailta.
Ääni käy yhä kuuluvammaksi, vuoroin hiljeten, vuoroin paisuen. Kunhan
ei se olisi ihmisääntä... joukko ihmisiä, jotka puhuvat yhtaikaa. Joku
mies tulee vastaan, kasvot kiihtyneinä. Tulee toinen, tulee useita.
Samassa pongahtaa äskeinen ääni meluksi, jossa kymmenet ihmiskurkut
yhtaikaa huutavat ja jotkut yksityiset äänet raivossa kuuluvat yli
muiden. Ovi pamahtaa auki ja suuri ihmismassa vyöryy ulos. He tulevat
toinen toisessa kiinni, nyrkit pystyssä, verestävin silmin, lakki
takaraivolla. He tuuppivat ja he kiskovat toisiaan, he syleilevät
toisiaan vimmatuin, rautaisin kourin, heidän vihansa puuskuu jotakin
vastaan, joka on keskellä joukkoa. Kun he sen tapaavat, silpovat he
sen palasiksi...! Siltapalkit tömisevät, naisia pakenee, joku mies
viskautuu erilleen eteenpäin vyöryvästä ihmismöhkäleestä, menee nurin,
kiroaa, nousee ja ryntää takaisin joukkoon. Nurin närin, hurjassa
sekamelskassa vierii joukko alas portaita.

— Alas porvari...!

— Se on ostettu...! Ottakaa kiinni... Alas!

— Toverit... veljet! Te olette eksyksissä... Kuulkaa... antakaa
minun...

— Suu kiinni! Alas!... Tukkikaa siltä suu!

— Se on ostettu...

— Vai sinä saatanan porvari tulet...

— Alas!

Kaarina tietää näkemättäkin, että Joili on rähisevän joukon keskuksena.
”Toverit... veljet...” ne sanat lausuttiin Joilin äänellä, ne tulivat
käheinä vaivaantuneesta rinnasta... Tappelevan ihmisjoukon keskeltä
nousee voimakas pää, nuoret kasvot loistavat vahanvärisinä auringossa,
silmät leimuavat syvien varjojen sisästä yli päiden ja vaivaantunut
ääni korottautuu, mutta sammuu samassa rähinään. Nyrkit heiluvat ja
puukot välkkyvät puhujan ympärillä. Vielä kerran kohoaa pää, käsi
pyyhkii hikeä otsalta, mutta vaipuu samassa ja häviää humalaisten
painiin...

Äkkiä hiljenee joukko, humalaiset väistyvät ja jäävät tylsin,
ihmettelevin silmin tuijottamaan kuin aaveeseen.

Hautausmaan portilta päin tulee hoikka, mustapukuinen nainen. Hän
ei puhu mitään, nostaa vain tyynesti kättään ja katsoo suurin,
lempein silmin. ”Se on nyt se Kaarina neiti”, kuiskataan joukossa. Ja
ennenpitkää on koko rähisevä kokousväki hajalla, ja Joili ja Kaarina
seisovat kahden.

Joili ei ensi hetkessä häntä tunne, hän heilauttaa hiuksia kasvoiltaan
ja sivelee otsaansa. Sitten hänen huulensa värähtävät, silmät loistavat
kosteina hellyyttä, ja hänen suunsa avautuu sanomaan jotakin hyvää ja
onnellista, onnellisempaa kuin milloinkaan...

— Joili! kuiskaa Kaarina, sydän sulana, huulet väristen. — Tule...
mennään!

Silloin nousee Joilin pää, harmahtavat hiukset heilahtavat ja kasvoihin
tulee katkera ilme...

Kaarina ojentaa hätäyksissään käsiään ikäänkuin pidättääkseen pakenevaa.

— Mutta te ette voi täällä mitään, minun pitää saada puhua kanssanne,
ne ovat humalassa... Omaisenne teitä...

Joili naurahtaa ja sanoo hampaittensa välistä:

— Minulla ei ole mitään omaisia. Minulla ei ole mitään muuta kuin
aatteeni.

Hän lausuu viime sanan riemulla ikäänkuin siinä taas olisi löytänyt
oman kadotetun itsensä ja pitelisi siitä kiinni kynsin hampain, ettei
se pääsisi menemään.

— Mutta nämä ovat humalassa, ne voivat repiä teidät palasiksi.

— Entä jos repivätkin! Minä en sääli elämääni. Armollinen rouva
voi rauhassa jatkaa matkaansa. Nämä ovat minun omaisiani, he saavat
mielellään repiä minut kappaleiksi. Mutta teikäläisten avusta en minä
huoli!

Sanat vinkuvat Kaarinan korvissa. Kaikki menee häneltä. Ei ole enää
ketään maan päällä...

Mutta Joili ei armahda, Joili nostaa ylpeästi päätään ja lähtee.
Kaarina tuntee, että hän nyt menee iäksi, hän ei häntä koskaan enää
näe, hän ei palaa, jos hän häntä kutsuisikin.

Kaarinan sydämessä itkee ja hänen silmissään hyppii punaisia kieliä.
Joili meni! Tämä ei käy, hänen täytyy koota tahtonsa. Ja hän tähtää
katseensa eteensä ja näkee häikäisevän auringon, kullatun ristin
hautausmaan portinpylvään päässä sekä jossakin kylällä kiiluvan
ikkunanruudun. Aurinko laskee...

Häntä väsyttää... minne hän nyt menee? Hänellä ei ole ketään, ei ole
mitään omaa. Hautausmaa on! Mutta rattaat ovat häntä vastassa tiellä ja
kuin unessa hän nousee niihin. Hänen tunteensa on nyt kuollut, hän ei
kärsi, hän ei iloitse, hän ei tunne mitään. Hän tietää, että ikävöidyt
seudut paraikaa kulkevat hänen silmiensä ohitse. Mutta hän ei iloitse
eikä hänellä ole yhtään kyyneltä.

Joili palaa hänen silmiensä eteen. Joili oli käynyt harmaahapsiseksi,
Joilin aatetoverit olivat hänet hylänneet! Joili aukaisi sulun — virta
ei enää ole Joilin hallittavissa! Joili sytytti tulen — Joili ei enää
voi pitää tulta kurissa. Joilin omat olivat nyrkit pystyssä häntä
vastassa.

Mutta Kaarina ei tunne sääliä, Kaarinalla ei ole kyyneliä. Lasittuneen
silmän läpi näkee hän tutut tienkäänteet, näkee vaivaiset, runnellut
maat, näkee isän vainiot pajupensaan vallassa, näkee kantoja siinä
missä muinoin oli ylpeä metsä. Jahka tie nyt kääntyy, tulee näkyviin
talo...

Hänen lapsuutensa koti, hänen isänsä koti, hänen kaadettujen puidensa
koti, hänen tuskiensa ja hänen onnensa koti — tänne hänen sielunsa
on ikävöinyt ja tässä hän nyt istuu kuin kuollut! Kuinka ihminen
voikaan olla aivan tunteeton, ja samalla kuitenkin elää? Kaikki hän
tarkalleen muistaa, kaikki hän tietää. Täällä avautuivat hänen ja isän
eteen suorat, vasta-aukaistut ojat, isän rinnalla astellen hän täällä
hengitti keväisen maan hajua... Mahtavatko puut talvella elää tällaista
elämää, kun niissä kaikki on seisahduksissa ja oksien ympärille on
jäätynyt kiiltävä kuori? Kuin jääkalvon läpi näkee hän rakennusryhmän,
katon katon vieressä ja ylempänä päärakennuksen pilarikkoineen.
Päärakennus on haaltunut värittömäksi ja sen takaa on hävinnyt
puunlatvojen seppel. Joku yksinäinen latva vain nousee katon takaa. Hän
ei sure tuon latvan yksinäisyyttä.

Yksinäisiä on niin paljon maan päällä.

Kotipellolla palaa tuli ja liikkuu ihmisolentoja. Hänen tylsä silmänsä
pysähtyy keltaiseen liekkiin, joka tyynenä nousee taivasta vastaan.
Ihmiset sen ympärillä liikkuvat kuin haamut. Ne kyykistyvät ja ottavat
jotakin maasta. Aarteitako ne etsivät? Siellä on mies... pari naista...
lapsia. Kylmä taivas tapaa keltaisen, viluisen metsänlaidan. Järvi
näkyy, ennen ei sitä näkynyt. Uudessa rakennuksessa ovat ovet ja
ikkunat yhä mustina, tyhjinä aukkoina. Se on kaameaa, mutta Kaarina ei
sitä kauhistu. Elämässä on niin paljon kaameaa.

Mies kotipellolla oikaisee äkkiä selkänsä suoraksi, viskaa vihannan
sylyksen käsistään, hyppää aidalle, hyppää yli aidan, seisahtuu
hetkiseksi keskelle tietä, alkaa sitten tulla vastaan päin, ottaa lakin
päästään ja huutaa:

— Tervetuloa!

Se on Pöyry, jalassa pitkävartiset saappaat, yllä harmaa sarkatakki.
Mikä terve, raikas ääni sillä miehellä on!

— Me jo pelättiin, ettei rouva tulekaan. Me odotettiin silloin
huutokaupan aikaan, niinkuin puhe oli.

Isäntä käy hänen käsivarteensa auttaakseen häntä rattailta. Se on luja
kouraus, oikein se koskee ja oikein siihen täytyy herätä. Kaarina
rientää selittämään, ettei silloin sopinut tulla ja kysyy kuulumisia.
Pöyry kertoo ensi työkseen miksi he näin sapattia rikkovat. On ollut
niin kiire, ettei ole ehditty nyhtää hernettä ja tänä yönä tulee
varmasti halla ja pitäisi korjata pois... Hänellä on täällä näin pieniä
apulaisia, ne ovat ihan orpolapsia, hän teki tuohon tulen, että saavat
lämmitellä. Kun ei täällä tahdo saada työväkeä, ei hinnalla millään...

Kaarinan silmät seuraavat lapsia, jotka suurten ihmisten risaisissa
vaatteissa hääräävät pellolla. Vai ovat ne orpoja!

Hänessä alkaa ihmeellisesti kirvellä. Kyyneleet nousevat rintaan.
Kuinka likeisiä nuo lapset hänelle ovatkaan! Niitä ei omista kukaan,
ne ovat hylättyjä, ne ovat hänen! Kaikki mikä on orpoa ja hylättyä on
hänen omaansa, jota orvompaa sitä enemmän hänen omaansa!

Isäntä on hyvän aikaa vaieten astunut hänen rinnallaan.

— No, virkkaa hän äkkiä terveellä äänellään, joka vaikuttaa ikäänkuin
käsivarteen tartuttaisiin ja nostettaisiin pystyyn, — mistäs rouva nyt
tahtoisi sitä omaa maata?

Kaarina herää selkoisen selväksi, muistaa että hän on uuden elämän
kynnyksellä, muistaa että häntä odottaa työ ja kuivaa kiireesti
kyyneleensä.

— Mistä isäntä sitten antaisi minulle maata? sanoo hän samaan
terveeseen ääneen kuin isäntä.

Silloin isäntä selittämään kuinka hän on ajatellut. Jos rouva ottaisi
Heikkilän niemen. Se on kaunis paikka ja siinä ovat puutkin säilyneet
— vaari ja emäntä ovat niitä oikein kynsin hampain varjelleet! Sillä
niemellä on niin paljon peltoa kuin rouva tarvitsisi — vai kuinka
paljon karjaa rouva oikeastaan tahtoisi pitää?... Kolme, neljä lehmää
ja hevosen, kai. No, sen verran siihen jäisikin peltoa, kun kartano
ottaisi haltuunsa ne maat, jotka liittyvät kartanon viljelyksiin.

— Ei rouva nyt pelästy... tällaisessa kunnossa täällä portit nyt
ovat... ja kaikki muu kanssa. Puistoa ovat pitäneet vasikkahakana ja
siihen aikaan kun talo oli yhtiöllä, olivat kaataneet polttopuuta mistä
likimpää vain saivat. Entinen isäntä asuu vielä tuossa, jota sanotaan
uudeksi rakennukseksi. Hänellä on tänään jäähyväiskestit, ne ovat hänen
vieraitaan, joita tuolla tulee. Navetta meillä alkaa olla kunnossa.

Hän selittää, mistä on ostanut lehmiä ja mistä aikoo mennä ostamaan
lisää. Vähän neljättäkymmentä lehmää tuli talosta — niin vähään ne
olivat lehmät päästäneet häviämään! Omia lehmiä hänellä oli vain
viisitoista. Mutta ne ovat hyviä lehmiä! Se on vielä vähän tyhjän
näköinen tämä navetta, ja karjakin on kirjavaa, mutta muutaman vuoden perästä
!

Tuttu, hikevä, tervanhajuinen ilma tulee ovesta vastaan. Seinät
hohtavat valkaistuina, uusista suurennetuista ikkunoista loistaa kelmeä
iltataivas. Molemmin puolin pitkää pöytää nousevat, laskevat sarvekkaat
päät, suuret, kiiluvat silmät tuijottavat herkeämättä eteensä ja
pitkät, liukkaat kielet vievät ahneesti suuhun tuoreita heiniä.
Navettatytöt liikkuvat vaaleissa kesävaatteissaan ja keskellä pöytää
kävelee pieni poika.

— Onko emäntä täällä? huutaa isäntä ovelta.

Silloin lähtee pieni poika juoksemaan isää vastaan ja äiti nostaa
päätään vasikkakarsinasta.

Hän on sinikirjavassa pumpulipuvussa, heleäraitainen esiliina vyöllä.
Hän on nuori, puhdasihoinen, vaaleatukkainen nainen. Hän likenee
ujona, ojentaa lämpöisen, vastakuivatun kätensä ja toivottaa vieraan
tervetulleeksi. Pieni poika kumartaa, vastaa reippaasti, että hänen
nimensä on Pekka Pöyry ja pakenee sitten äitinsä helmoihin. Äiti
silittää hänen päätään ja seuraa hymy kasvoilla isän kertomusta.

Isä selittää navetan sisustusta, miksi hän panetti sementtipermannon ja
kuinka hän sekoituksen teki. Tällainen sulkulaitos, joka estää lehmiä
pääsemästä kaukaloilleen paitsi ruoka-aikoina, on erinomainen laitos.
Vesijohto on niinikään valmis. Sitten esittää isäntä lehmät. Kun hän
tulee niiden viidentoista luo, jotka ovat hänen entisestä kodistaan,
alkavat hänen silmänsä loistaa. Hän tietää täsmälleen jok’ikisen
tarinan. Tämän hän osti niiltä ja niiltä markkinoilta. Se oli laiha
ja takkuinen ja halvalla hän sen sai, mutta sillä oli jo silloin
mainiot merkit. Tällaisia maitosuonia ei paljon olekaan, ne ovat niin
täynnä mutkia ja mukuroita...! Ja isäntä silittelee ja taputtelee
lehmien selkiä ja ottaa tuontuostakin koko suuren turvan kämmeniensä
väliin. Lehmät katsovat häneen suurin, kostein silmin ja päästävät
sieraimistaan lämpöisen henkäyksen.

Täältä, ajattelee Kaarina, täältä leviää uusi elämä hävitetyille
maille. Tuo päivettynyt työkourainen mies ja tuo terve vaalea nainen
ne ne rakentavat uudelleen sen mikä kymmenessä vuodessa on mennyt
raunioiksi. Ja pieni Pekka jatkaa isänsä ja äitinsä työtä. Kaarinan
sydän on niin tulvillaan hellyyttä, kiitollisuutta ja hartautta, ettei
hän saa sanaa suustaan. Hän vain nielee kyyneliä ja koettaa seurata
isännän kertomusta. Isäntä viittaa kauas tuleviin aikoihin, niihin,
jolloin ei täällä ole laiskaa, saamatonta torpparilaumaa, vaan vapaita,
itsenäisiä, uuraita pikkuviljelijöitä. Ja osuusmeijerit ja osuuskassat
ja uusimmat koneet ja... ja työ on ilo... Kaarinan huulet värisevät ja
silmät kiiltävät kyynelissä, kun hän isäntää katselee. Kaunis on eheä
ihminen, ihminen joka tietää tehtävänsä ja joka elää kokonaan siinä!

He tulevat päärakennukseen. Huoneet siellä ovat muuttuneet
ihan tuntemattomiksi. Niitä on jaettu kahtia ja varustettu
hellauuneilla, seiniä on päällystetty räikeäkukkaisella tapetilla ja
sanomalehtipaperilla. Permannot ovat kuluneet ja uunien edestä palaneet
mustille refille. Ruutuja on paikattu vihreähtävällä, halvalla lasilla.

Ja Kaarina hypittää polvillaan isäntäväen lapsia, hän antaa heille
makeisia ja tutustuu heidän kissaansa ja koiraansa. Vihdoin hän kiertää
rakennuksen kulman ja tulee puistoon. Hän astelee polkuja, joita niin
monta kertaa on astellut ja seisahtuu paikoille, joilla niin monta
kertaa on viipynyt.

Kukkulat ovat tasaantuneet näkymättömiin, hiekkakäytävät kasvaneet
umpeen, suuret havupuut ovat poissa, huvihuone ja koko sen pimento
hävinnyt. Kaikki on aukeaa, paljastettua, kylä näkyy säleaidan takaa,
joka on kaatunut. Joku yksinäinen lehtipuu on ikäänkuin vahingossa
jäänyt paikoilleen.

Vain järvi on entisellään. Kiiluen ja liikkumatonna uinuu se kelmeässä
illassa, viihdytellen sylissään keltaisia rantoja. Hienona sauhuna
leijaa auringon jättämä lämpö veden pinnalla. Pois se pakenee niinkuin
pakenevat päivät, yöt, unelmat ja vihdoin koko elämä...

Hämärtää jo...

Mikä melu särkeekään pyhäillan hiljaisuuden?

Herra-vainajan uudessa rakennuksessa on tanssit, vieraita on tuotu
kaupungista asti, jäähyväisiä juodaan ja tanssitaan.

Alakerran ikkunat ovat tulvillaan tahmeaa, savunsekaista valoa.
Piano rämisee. Suuressa salissa sulloutuvat parit toisiaan vastaan.
Portaille tulla hoippuu miehiä lakitta päin, käsivarret kaulatusten.
He menevät rantaan päin, kompastuvat, kiroavat. Joku nainen kirkaisee
kuin hädässä, mutta nauraa samassa. Portaille tulee tanssivia
vilvoittelemaan, tuoden mukanaan parfymien, tupakan ja punssin sekaisen
hajun. Siltapalkit tömisevät, nauru rämisee, soittokone parkuu...

Äkkiä särkyy sävel ja tukahtuu nauru...

Pimeä, oveton, ikkunaton yläkerta on alkanut elää. Siellä jyskää.
Joku kulkee siellä raskain, harvoin askelin. Outo kulkija lähtee
puistonpuoleisesta kulmasta ja tulee järven puolelle, siihen suureen
kulmakamariin, joka on salin päällä. Juuri siihen hän pysähtyy, missä
ikkunat avautuvat järvelle, ja jää katsomaan ulos.

Jyske alakerrassa loppuu. Kaikki vaikenee. Tuijottavat katseet
kääntyvät portaisiin, jotka johtavat yläkertaan. Siellä ei ole käyty
vuosikausiin, vuotava katto on mädännyttänyt tikapuut niin, että ne
tuskin kissaa kestävät. Niiden päästä ammottaa musta oviaukko.

— Herra-vainaja! kuiskaa alhaalla joku punapukuinen tyttö, kasvot
valkoisina.

— Minä näin viime yönä unissani herra-vainajan! kuiskaa vastaan
Hintsan Janne ja hänen silmänsä verestävät.

Kalpeana, kyyneleettömänä seisoo Kaarina aitaa vastaan.

— Tähän se loppuukin! kuuluu isännän terve ääni hänen rinnaltaan. —
Ensimmäiseksi päiväksi on näiden määrä olla poissa.

Isäntä on vieraansa kanssa lähdössä Heikkilään. Eivät he siellä tänään
paljon voi nähdä, mutta menevät huomenna uudestaan.

Kaarina ei ole malttanut odottaa, hänen täytyy jo heti saada
suunnilleen tietää, mikä hänen palstansa tulee olemaan! Ja kirkkaan
hämärässä illassa mittaavat he peltoja, tekevät suunnitelmia ja vetävät
rajoja, kunnes Heikkilän lapset keksivät heidät ja vievät sanan sisään.
Silloin karkaa emäntä hikisenä heitä huutelemaan ja Kaarina juoksee
avosylin häntä vastaan ja siinä on iloa ja itkuakin.

— Emäntä kulta, selittää Kaarina, minä ostan Heikkilän ja me pidämme
sitä yhdessä ja se on meidän yhteinen kotimme!

He tulevat tupaan, jossa takkavalkea räiskii, jossa lapsenlapset
leikkivät ja vaari odottaa, paita puhtoisena, kädet rinnalla ristissä.

Kuinka kirkas onkaan vaarin korkea otsa, kuinka kunnianarvoinen hänen
hiustensa lumi, kuinka tyynet hänen kasvonsa ja kuinka hyvä hänen
katseensa! Kaarina istuutuu vuoteen laidalle ja pitelee hänen kättään
kädessään.

                                                  ⸻

Myöhemmin lähtee hän yksinään ulos. Häntä vetää puiden alle, hänen
täytyy tähän kaikkeen tutustua. Ja jo huomenna tehdään kauppakirja!

Puut seisovat liikkumattomina, hallassa väristen. Taivaalta hehkuu
sinertävää hohdetta, tähdet tuikkivat viluissaan. Mäen alta, valkoisten
koivujen lomitse kiiltää väreetön järvi, kalvossaan nukkuvat rannat ja
taivaan vilkuttavat valot. Metsän laidalla loistaa kuu.

Kaarina kävelee henkeä pidätellen. Hiljaisuus on niin syvä, että rapina
kuuluu kun lehti putoaa puusta. Maidon valkoisena on rannan hiekka,
yksityiset jyväset kimmeltelevät ja välkkyvät. Kuusta valuu häikäisevä
valotie yli järven, rantaan asti.

Kaarina seisoo suuren koivun alla. Tuntuu niin kotoiselta.

Tämä maa tulee minun omakseni, puhelee hän itsekseen, jo huomenna on se
minun omani eikä kukaan voi sitä minulta ottaa...

Ja hän panee kätensä koivun ympäri ja viipyy siinä äänettömässä
hartaudessa.

End of the Project EBook, by Maila Talvio