I

Kartanon nimi on Louhilinna.

Sama aatelinen perhe on hallinnut sitä jo neljättäsataa vuotta. Isän
kädestä on aina ottanut poika. Pitäjän hautausmaata on suuri kulma
tämän suvun hallussa. Vanhimmat ristit ovat jo painuneet pensastojen
peittoon, uusimmissa kiiltävät vielä kultakirjaimet.

Louhilinna on vanha talo.

Päärakennusta peittää taitettu katto, ja päädyssä, räystään alla on
ampumareikiä. Ampumareikiä — tietääkö nykypolvi edes mitä ampumareiät
ovatkaan? Vanha kansa tiesi, vanha kansa tunsi sodan ja vainon.
Louhilinna on ne molemmat nähnyt. Monta sen poikaa on viety vainoon,
moni sen naisista on mennyttänsä itkenyt.

Louhilinna, ympärillä mustanpuhuva puistonsa, on kunnianarvoisa
talo. Ihan perällä, siellä missä pellot alkavat, kasvaa nuorempaa
viidakkoa ja vaaleita ruohoja, mutta päärakennuksen ympärillä ylenee
jättiläispuita, sellaisia sammaltuneita koivuja, että ihan peloittaa,
kun niiden ikää ajattelee. Ja ihmeellisiä kuusia on puistossa,
sellaisia, joiden alle ei päivä milloinkaan paista. Ei niiden alle
milloinkaan tule vettä eikä lunta eikä maa niiden juurilla milloinkaan
nurmetu. Vanhan lahoavan huvihuoneen luota oli ennen mitä kaunein
näköala Suurselälle. Tornista saattoi nähdä hyvin kauas. Nyt on
kuusiryteikkö kasvanut umpeen koko huvimajan eikä kukaan ajattelekaan
sen aukaisemista. Ihmiset kaihtavat koko huvimajaa, sanovat siellä
kummittelevan. Suurilla tuulilla kuuluu selvästi kuinka siellä
huutaa. Joku on nähnytkin kuinka nainen valkeissa vaatteissa seisoo
tornissa ja oikoo käsiään ja huutaa... huutaa. Kuka sitten lienee
— ihmisiä ei tornissa ole käynyt vuosikymmeneen, portaat ovat niin
lahot, että tuskin lintuakaan kannattavat. Joutavia! sanoo vanha
taloudenhoitajatar. Naakathan tornissa huutavat ja vikisevät! Miina mamsseli
on niin rohkea, että menisi vaikkapa sydänyöllä hautausmaalle.
Mutta piiat kutsuvat keskellä päivää koiran mukaansa, kun on asiaa
jääkellariin ja täytyy astua huvimajan ohi. Jääkellarin nurkalla on
vielä sellainenkin kuusi, josta vanhat ihmiset puhuvat, ettei kirves
siihen ensinkään pysty. Ja sellainen puu on koivukin rouva vainajan
kamarin ikkunan alla.

Mutta ihmeellisin kaikista Louhilinnan puista on kuitenkin honka
kalliolla Suurselän rannalla. Kiviseinä syöksyy sillä kohdalla
äkkijyrkkänä veteen — mistä kummasta puu saa ravintonsa? Ohuessa
maakerroksessa haarautuu hongan juuriverkko, jokainen saattaa nähdä
käsivarrenpaksuisten, keltaisten juurien luikertelevan alas kuivaa
kallionrinnettä, mutta mihin salaisiin kaivoihin ne sitten uppoavat
imemään voimaa, sitä ei kukaan tiedä. Ihmeellisiä lähteitä niiden
vain täytyy olla, joista vuosisatojen kuluessa on riittänyt elämää
tuohon puuhun, joka on kuin koko metsän kantaisä. Vanhat ihmiset ovat
aina nähneet hongan yhtä suurena, jo heidän vanhempansa kiersivät,
polttaessaan juhannuskokkoa Suurselän kalliolla, kolmen miehen
käsivarret ympäröimään hongan tyveä. Ties, vaikkei puu olisikaan
kasvanut pienestä, niinkuin muut puut — vaikka olisi luotu valmiiksi
aikojen alusta! Puu on muutenkin sellainen, että se joka viideskymmenes
vuosi tahtoo uhrikseen elävän ihmisen...

Tälle asialle ei ole ensinkään nauramista! Ruotivaivainen Louhilinnan tuvassa,
vanha Jere tietää mainita niitä ihmisiäkin, joita Suurselän
honka on ottanut. Yksi niitä oli iloinen piikatyttö, jolle tuli itku
pitkästä ilosta. Hän syöksyi pienen lapsensa kanssa järveen juuri
hongan juurelta. Ja mikä on sitten ajanut railoon, mikä hukkunut
jäihin. Viimeksi vei honka itse Louhilinnan herran, kenraalivainajan
— puu on aina ollut sellainen, ettei se ole katsonut säätyyn, se on
ottanut alhaisia ja se otti itse kenraalin, jonka hallussa oli puoli
pitäjää ja niin paljon kunniamerkkejä, että täytyi olla erityinen
hevonen vetämässä, kun hautaan saatettiin. Kenraali kaatui veneineen
keskellä, ihan rannassa. Ja vaikka oli ruokatunti ja
kaikki väki kotosalla ja vaikka miehiä tuli rantaan kuin seipäitä, niin
ei kukaan kyennyt auttamaan. Jere oli mukana naaraamassa, hän muistaa
sen päivän niinkuin eilisen. Se oli kirkas, kaunis syyspäivä. Tämä Otto herra
oli silloin kenraalinopissa Pietarissa, vai missä lienee ollut.
Ja johan hän olisi saanut korkeitakin virkoja, mutta silloin hän tuli
kotiin ja otti talon.

Torpparit tietävät kuinka Jeren saa kertomaan. Viina on aina ollut
hänen tuhonsa ja viina on yhä vielä hänen paras herkkunsa. Kun paha
ilma on ajanut miehet työstä tavallista aikaisemmin, nousee joku
miehistä pankon portaille, tuuppaa Jereä kylkeen ja näyttää hänelle
pulloa. Paikalla lakkaa voivotus, joka aina pahalla ilmalla on Jeren
huulilla, hän tulee ketteräksi kuin poika, kierittelee alas pankolta,
sytyttää rovion, auttaa miehiä kuivaamaan vaatteitaan, moittii ilmaa,
kehuu viinaa, asettuu penkille ja rupeaa kertomaan.

— Mitä joutavia, halvaus se kenraalin tappoi eikä mikään honka!

Nuoria miehiä huvittaa tehdä Jerelle kiusaa. Mutta silloin pihahtavat
roviossa liekit ikäänkuin joku suun täydeltä puhaltaisi piipusta sisään
lumiräntää.

— Tuuli...! yrittää vielä joku rohkea torpparinrenki.

Mutta samassa vingahtaa pahasti porstuassa, ovi rytisee ikäänkuin äreä
käsi sitä röykyttäisi ja joka suu menee lukkoon koko suuressa tuvassa.

— Se oli honka, joka kenraalin tappoi, sanoo Jere ja kaikki
ymmärtävät, että Louhilinnan henget ja haltiat ovat suututetut.

Eikä hyvään aikaan kuulu muuta kuin rukkien hyrinä, räiskinä liedestä
ja tuulen meno ulkona.

— Miksi honka kenraalin tappoi? kysyy vihdoin pieni piikanen rukkinsa
äärestä, silmät jäykkinä päässä ja posket valkoisina.

Jere ei heti vastaa.

— Kuka sitä tietää, mitä Se milloinkin tarkoittaa ja mitä Se panee
puunsa tahtomaan.

Jere saa lisää viinaa ja käy suulaammaksi. Jumalan puita, kertoo
hän kuiskaamalla, ovat kuusi jääkellarin luona, tämä honka ja koivu
rouvavainajan kamarin ikkunan alla. Ja niitä on vielä muitakin
Louhilinnan metsissä. Näihin puihin ei mikään kirves pysty. Ne ovat
ikuisia puita. Ne ovat Sen puita...

— Entä jos kenraalivainaja oli Sen suututtanut...?

— Kenraalivainaja oli hyvä herra. Ei hän sitä...

— Kenraalivainaja oli hyvä herra, kuuluu kuin kaikuna toisesta päästä
tupaa, missä naiset istuvat rukkiensa ääressä. Kitkijä-Leena sieltä
puhuu, hän on nähnyt kenraalin ajat, hän on yhtä vanha talossa kuin
Jerekin.

Mutta Leena on koko ikänsä ollut paljon parempi saamaan käsistään
irti työtä kuin Jere. Hän pitää yhä vieläkin tuvan puhtaana ja
ansaitsee kehruulla sekä leivät että särpimet. Ja kesäisin kitkee hän
miltei yksinään Louhilinnan suuren vihannestarhan. Jere puolestaan
on kyllä ollut hoitelevinaan kalanpyydyksiä, mutta enimmäkseen on
hän loikoillut pankolla ja herrastellut kirkonmäellä Louhilinnan
sotaherrojen vanhoissa vaatteissa. Herrat ovat aina lähettäneet hänelle
univormunsa — joitakin tähtiä vain on otettu pois olkapäiltä ja
rintapielistä, ja sitten on Jere taasen saanut lähteä kylälle kehumaan
ystäviään, sotaherroja. Ennen nuorempana, kun hän univormussaan
ilmestyi kirkonmäelle, kysyi moni pitkämatkainen kirkkomies
kirkonkylätuttavaltaan, kuka tuo sotaherra onkaan — on kai kartanon
herroja? Ei, ei ole kuin kartanon kalamies, kertoi kirkonkylätuttava.

Ja nyt on kalamiehestä tullut ruotivaivainen, joka viinatilkasta kertoo
nuorille vanhoja asioita.

— Kenraalivainajan äiti — mitä hienoa sukua lienee ollutkaan,
Ruotsista asti — oli kerran määrännyt koivun ikkunansa alta
kaadettavaksi. Käki kukkui siinä nimittäin kaiket päivät ja keväiset
yöt ja armo luuli sen tietävän onnettomuutta. Pantiin sitten eräs
Matti niminen mies kaatamaan koivua, ja armo itse seisoi ikkunassa ja
käki lensi silloinkin juuri koivun latvasta. Ja armo oli nauranut ja
sanonut, että jopas kukuit viimeisen kerran. Mutta samassa kun Matti
iski kirveensä puuhun, singahti terä kuin mikäkin lastu vain ilmaan
ja sattui ikkunaan ja putosi siitä maahan — olisikin osunut ruutu
auki olemaan, niin armon otsaan olisi iskenyt. Mutta käki sai sitten
rauhassa kukkua koivussa ja siinä se ensi kesänäkin kukkuu, ja kukkuu
aina. Ne ovat kuin ovatkin sellaisia puita, ettei kirves niihin pysty.

Ovi lentää samassa auki ja Miina mamsseli, Louhilinnan
taloudenhoitajatar astuu tupaan. Hän on vanha, myssypää nainen, laiha
ja kivulloinen, mutta sitkeä, uskollinen ja teräväsilmäinen. Joka
aamu hän ehtii tarkastaa tuvan, että se on laastu nurkkia myöten ja
näin illansuussa hän usein tulee katsomaan, että tytöt kehräävät ja
kehräävät huolellisesti, jotta kangas tulisi tasaista. Kun Miina
mamsseli tulee, piiloittavat pojat viinapullonsa ja Jere vaikenee.
Miina mamsseli on jumalaapelkääväinen nainen ja kätkee visusti kaikki
perhesalaisuudet. Hänen suustaan ei kuule ainoaakaan turhaa sanaa.
Ääneti tulee hän nytkin, harmaa huppuliina olkapäillä, avainkimppu
hiljaa helisten vyöllä, suuntaa askeleensa takkavalkean ohi, naisten
nurkkaan ja painuu rukkien rullia tarkastamaan. Hän on harmaa ja
hiljainen, hän on ankara ja oikeudenmukainen, hän liikkuu tyynesti,
mutta ehtii kaikkialle.

Itkeekö joku porstuassa — vai tuuliko vinkuu?

Joku miehistä menee ja raoittaa ovea sen verran kuin kissalle. Pieni
sinertävä käsi tulee näkyviin ja heti perässä lapsi.

Kaarina...! Louhilinnan ainoa tytär! Kaarina!

— Hyvää iltaa! sanoo lapsi arasti, mutta juoksee samassa lieden
ääreen, rupeaa siinä hyppimään ja varistelemaan lumiräntää
pellavanheleistä hiuksistaan ja hieroo käsiään ja nauraa Miina mamsselin
pelästykselle. — Ei Kaarinan ole kylmä. On jo ihan lämmin.

Lapsen mukana välähtää tupaan kuin leiskuva ilo. Vanha mamsseli hieroo
lieden ääressä hänen hartioitaan, laskee käden hänen päälaelleen ja
ravistaa vakavana päätään.

— Ei saa... tällaisessa ilmassa! Mitä pappa sanoisi!

— Kaarinan tuli ikävä!

— No niin, ole siinä nyt, minä käyn vain katsomassa kangasta.

Mamsseli menee kamariin joka on porstuan perässä ja missä kangaspuut
miltei vuoden umpeensa ovat pystyssä.

Lapsi jää lieden lämpimään. Sen hiukset hohtavat kuin päivänsäteet.
Miehiä kerääntyy ympärille ja vuoronperään ojentuu ahavoitunut käsi
tyttöstä kohti. Jere on rohkein.

— Tulepas tänne Jeren polvelle. Oletkos sinä Jeren tyttö? Katsotaankos
me kaunista verkkoneulaa.

— Onkos se sinun? Saakos Kaarina sen?

— Saa Kaarina. Mitäs Kaarina tekee sillä?

— Se on niin kaunis...

Ja lapsi pitelee sitä pienin, punertavin hyppysin tulta vastaan.

— Kutooko Kaarina sillä verkkoa?

— Ei Kaarina osaa.

— Jere opettaa.

Puhellessaan lapsen kanssa on Jere ruvennut hypistelemään sen hiuksia.

— Pappa toi Kaarinalle kaupungista kauniin nuken, puhelee lapsi, —
se on poika. Sen nimi on Otto... Se pitää häitä Marjan nuken kanssa.
Marjan nuken nimi on Kaarina niinkuin Kaarinan. Ja sitten Marjan nukke
muuttaa meille ja sitten Marja saa sen Kaarinan kauniin nuken, jonka
Kaarina sai jouluna papalta.

Lapsen suuret, viattomat silmät katselevat miesten kasvoihin. Loimussa
punoittavat posket ja hiukset kimmeltelevät.

— Ei näy enää mitään, kuiskaa Jere salaperäisesti ja nostaa päätään
miesten puoleen, — ei näy enää mitään. Sillä oli syntyessä ollut ihan
musta tukka ja päälaella oli ollut kuin ristin merkki... Ei, ei näy
enää mitään...

Vaikkei lapsi kuule mitä miehet puhelevat, tulee hänen paha olla ja hän
sanoo levottomana:

— Miksei mamsseli jo tule?

— Kyllä hän tulee jahka ennättää.

— Mitäs sen ristin sitten pitäisi tietää? kysäisee joku miehistä
taasen.

— Kukas sitä niin varmasti tietää. Toiset arvelivat tietävän suurta
onnea, toiset suurta onnettomuutta.

— Eikös Kaarina ensinkään tule Lienaa tervehtimään? kuuluu
peräpuolelta huonetta.

— Ai Liena! ja lapsi juoksee Lienan rukin ääreen. — Mutta miksei
mamsseli tule?

— Kyllä mamsseli tulee. Pitääkös Kaarina mamsselista?

— Pitää.

— Se on niin kiintynyt siihen mamsseliin, puhelee Liena ja silittää,
vuorostaan hänkin, lapsen päätä. — Voi äiditöntä lasta, voi! Missäs
mamma on, tietääkös Kaarina?

— Taivaassa...

Navettatytöt vilkaisevat kelloon ja nousevat lähtemään. Lapsen silmät
tähtäävät jo levottomina oveen ja kun Miina mamsseli sen vihdoin
avaa, karkaa lapsi suinpäin hänen syliinsä ja katoaa hänen suuren
huppuliinansa sisään.

— Toivota nyt hyvää yötä...

— Hyvää, kuuluu huppuliinasta.

Miehet nauraa hörähtävät ja naiset yltyvät kehumaan, että se on kuin
Herran enkeli, tuo lapsi. Ihan se on äitinsä kuva. Aivan on kuin
välähtäisi tupaan jokin valo kun sen valkoinen pää välähtää...

Mutta jopa ulkona onkin Jumalan ilma! Vinkuu, vonkaa, ryskää. Honka
humisee aina ylinnä! Siinä on ikäänkuin musta kohina jonka erottaa
kaikkien muiden puiden äänestä. Miehet tuvassa rupeavat vähitellen
ottamaan esiin eväitään. Jere haukottelee ja puhuu salaperäisesti:

— Siitä tuleekin kohta viisikymmentä vuotta, kun se kenraalin vei.

— Tahtooko se sitten taas pian jonkun?

— On se tähän asti tahtonut.

— Nyt se vie tuon Jeren!

Tupa rämähtää nauruun.

— Älkää, hyvät ihmiset suututtako. Ei sitä tiedä mitä se milloinkin
tahtoo, ylhäisiä vaiko alhaisia...

— Sinut se vie! Sinä sille omansa olet, sinä olet sekä ylhäinen että
alhainen: everstin takki ja takissa ruotivaivaisen ruumis...

— Ei pidä suututtaa, ei pidä!

Mutta kylläpä nyt todella ulkona kohisee ja humisee. Varmaan huvimajan
valkoinen vainajakin nyt on liikkeellä.

                                                  ⸻

Mahtaako missään niin kohista ja humista kuin Louhilinnan puistossa!
Siellä humisee aina. Tyynelläkin. Vaikka järvi on peilinä eikä
hentoisin heinäkään hievahda, käy vanhoissa puissa aina kumma kohina.
Ja talvellakin, vaikka oksat ovat paljaina eikä ole ainoaakaan lehteä
rapisemassa, niin puitten päällä ikäänkuin aina elää kummallinen kohina
niinkuin soiden päällä liikkuu sumu. Tuo kohina tuntuu tulevan hyvin
kaukaa, tulleeko maailman äärestä vaiko aikojen takaa vai mistä tullee!

Ehkä se tuleekin aikojen takaa, ehkä se onkin menneisyyden ääni,
joka kertoo nuorelle kansalle. Ovathan nuo puut nähneet niin paljon,
onhan niille uskottu niin paljon, vuosisatoja ovat ne korkeudestaan
katselleet taloa ja maailman menoa. Ne ovat nähneet harmaantuneiden
isäntävanhusten kaatuvan ja mustien arkkujen kuusikujaa myöten etenevän
hautaan. Nuori isäntä on sitten tuonut taloon ylhäisen armonsa ja
tanssi on tömissyt, laulu soinut ja lasit kilisseet Louhilinnan salissa
. Ilo on raikunut kauas puistoon ja järvelle ja puut ovat
humisseet vastaan. Kuutamoiltoina on nimiä piirretty koivujen tuoheen.
Aika on kasvattanut umpeen arvet ja kaarna ja naava peittää nimet,
mutta tallessa ne silti ovat. Vanha puu vanhan sukutilan puistossa on
uskollinen kuin hauta. Se kätkee mitä sille on uskottu.

Salin ikkunoiden alle on aukaistu tilaa auringolle. Siellä
vihannoivat nurmikot ja kukoistavat ruusut. Louhilinnassa on paljon
ruusuja. Lumivalkeina ovat keskikesällä toiset pensaat, toiset
purppuranpunaisina syksymmällä. Hienohipiäiset pitsipukuiset lapset
leikkivät aurinkoisilla hiekkakäytävillä ja nurmilla ilakoiden
niinkuin köyhänkin lapset. Piiloudutaan paksujen puunrunkojen taakse,
painaudutaan tuohta vastaan ja äkkiä karataan esiin ja nauretaan
ja huudetaan. Aurinkokullassa ruskettuvat pyöreät pienet posket
ja käsivarret. Asetutaan kyykylleen hiekkaan, kierittelemään ja
kellittelemään! Puuvanhukset ympärillä katselevat hymyillen, niinkuin
vanha isoisä hymyilee lastenlapsille. Köyhä kitkijä-Leena, joka kaiken
kesää kyykkii lavojen ääressä, oikaisee hetkeksi selkäänsä, kääntää
silmänsä leikkiviin lapsiin ja herahtaa hymyilemään hänkin. Nuo lapset
ovat suuren Louhilinnan perillisiä, onnellisia olentoja, jotka eivät
puutteesta tiedä mitään. Ja kauniita ne ovat!

Mutta kuolemakin näkee heidät ilakoimassa keltaisella hiekalla ja
mielistyy. Ja kuolema näkee lasten äidin, Louhilinnan onnellisen armon,
jonka poski on kuin liljan lehti, sieraimet kuin simpukan läpikuultava
kuori ja silmät kuin syvänsiniset lähteet. Ja senjälkeen kun kuolema on
merkinnyt omansa, loppuu hymy Louhilinnasta. Tanssi pysähtyy, vieraita
ei enää käy ja isäntä kävelee ankarana ja umpimielisenä pelloillaan.

Vakavuutta täytyykin olla elämässä tuollaisella suurella tilalla.
Siihen vaaditaan vakavaa työtä, jos mielitään saada pellot kasvamaan
ja karjan menestymään. Louhilinnan isännät ovatkin aina olleet
vakavaa väkeä, ankaroita työväelleen ja ankaroita itselleen. Työtä
on vaadittu, hiessä raataa torppari ja renki, totisena iskee isännän
silmä saralta saralle. Maat kasvavat ja maat antavat. Metsät kohisevat
koskemattomassa viileydessään. Otetaan mitä tarvitaan, loput saa
kasvaa rauhassa. Turvassa elää torppari konnullaan, isän jälkeen ottaa
poika, ja kartanon herrasväellä on kummilapsia joka töllissä. Maata on
aina kunnioitettu, maasta on eletty, maata on vaalittu — se henki on
asunut Louhilinnan isännissä ja siinä hengessä on torpparikin kasvanut.
Pelto ja karja ovat elättäneet. Metsälle ei ole saanut tehdä pahaa,
ei petoakaan ole saanut ilokseen tappaa. Metsää ei Louhilinnan herra
myy! Tukkiyhtiöt ovat kautta rantain koettaneet lähestyä kuuluisia
korpia, mutta herra on tässä suhteessa lapsellisen itsepintainen
— vaikka hongat kaatuisivat vanhuuttaan, niin myydä ei niitä saa.
Torpparit katsovat asioita omilla silmillään, ei heidän mieleensäkään
juolahtaisi, että Louhilinnan sydänmaihin koskettaisiin: kukapa niihin
menisi koskemaan, ne ovat täynnä Jumalan puita, sellaisia joihin
ei mikään kirves pysty, puita jotka ovat vainojen aikuisia, joiden
juurella asuu vainajien henkiä, sellaisia jotka vaeltavat ja valittavat
tuulella. Vainajat eivät ole saaneet hautaa vihityssä maassa, kun ovat
kuolleet sotien raivotessa...

Antelias isäntä on Otto herra, komeat pidot hän pitää kinkeripäivänä.
Ei silloin ole puutetta oluesta, voit, viilit, rieskat on pöydällä ja
vehnäiskahvia juotetaan niin paljon kuin vieraisiin mahtuu.

Jouluna palaa kartanon tuvassa joulupuu, jota kelpaa katsella.
Joulujuhla on lasten ja äitien juhla, herra itse lukee silloin
vierailleen pyhän evankeliumin ja ruokaluvut ja Kaarina neiti seisoo
hänen rinnallaan ja alkaa heleällä äänellään jouluvirren.

Juhannusjuhla taas on nuorten juhla ja silloin kerääntyy koko aluskunta
kalliolle Suurselän hongan alle. Pojat tekevät kokon, vanhat veneet
ja tervatynnörit asetetaan päälletysten ja korkealle kohoavat loimut
vuoden valoisimmassa yössä. Korkeammalle kuin yhdetkään muut kokkotulet
nousevat täällä keltaiset liekit ja heleämpinä soivat laulut kuin
yhdenkään muun tulen ääressä!

Niin on aina ollut, ettei yksikään kokko Suurselän rannalla ole
voittanut Louhilinnan kokkoa. Hintsan kokolla rymy viime vuosina kyllä
on käynyt oikeaksi markkinarymyksi. Janne poika siellä on viime aikoina
ruvennut niin ylenannetuksi.

Kaarina neiti vie vanhan Jeren piiriin ja kieputellessaan häntä laulaa:
”tääll’ on iloa ja riemua ja täällä naitamme juodaan!” Nuoret herrat
kaipaavat piiriin Miina mamsselia. Hän ei liiku paljon mihinkään,
hänhän on niin kipeä. Mutta Olavi herra hyppää jo pitkin askelin halki
puutarhan kukkivien nurmien eikä palaa ennenkuin saa vanhan mamsselin
käsikoukkuunsa. Vanhus tutisee päällystakissaan, hän on kuiva ja
keltainen, mutta kasvot loistavat hymyssä ja silmissä on kiitolliset
kyyneleet. Ja herrat istuttavat hänet kiikkulaudalle ja pistävät
sireenin tertun hänen rintaansa.

Herra itse istuu ennestään kiikkulaudalla ja Heikkilän isännät hänen
vieressään. Heikkilä on Louhilinnan vanhin torppari, naapuri vielä
lisäksi, ja lapset ovat Louhilinnan lasten leikkitovereja. Kaikki
Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, isästä ja äidistä
alkain, suuri perhe on, seitsemän tytärtä ja yksi poika.

Herra liikuttelee kepillään sammalta ja sanoo silloin tällöin sanan
miehille. Soistaan ja ojistaan hän puhuu ja katselee nuorten iloa,
välkettä vedessä ja kukoistusta puutarhassa. Kukassa on kaikki,
kirsikka- ja omenapuut, nurmet. Vainiot väräjävät kasvamisen riemussa,
sininen auer leikittelee vesillä ja mailla. Yhtäkkiä tulee hänen
mieleensä, että lapset ovat kasvaneet suuriksi, pieni Karinkin astuu
jo pitkässä hameessa. Kolme lapsista on poissa, poissa lasten äiti.
Niin ajat kuluvat ja muuttuvat. Ja hän ponnauttaa auki hopeisen
sikaarikotelonsa kannen ja tarjoaa tupakkaa Heikkilän miehille, sekä
nuorelle isännälle että vaarille.

Mutta honka kalliolla kääntää järvenselälle punertavaa kylkeänsä
ja mustanpuhuva latva pitää synkkää kohinaansa. Eikö ikuinen eläjä
huomaa, että kesä iloitsee valoisimpana yönään, että linnut ilakoivat,
ihmiset leikkivät, viulu soi ja tanssi käy...? Se vain humisee omiaan,
ikäänkuin ei kuuluisi tähän aikaan eikä tähän maailmaan. Ikuinen
puu humisee, pitäen puhettaan pilvien kanssa ja valvoen Louhilinnan
ylhäisiä oikeuksia. Sillä niin tietää kansa, että jos honka kohisemasta
lakkaa, niin lakkaa kartanokin kukoistamasta.

Näin herra kyllä pitää juhlia työväelleen, mutta juhlien välillä on
hän ankara herra. Yhdessä kesäisen auringon kanssa hän nousee ja väet
tapaavat hänet jo vastassaan vainiolla. Kaukaa hänet tuntee — pitempiä
miehiä pitäjässä on, mutta ei ole hartevampia eikä suoraselkäisempiä.
Saappaat ulottuvat polven päälle, hiekankarvainen takki menee leukaan
asti, hatun reunat ovat niin pienet etteivät estä päivettymästä. Näiden
reunojen alta katselevat terveet, voimakkaat kasvot ja vakavat, harmaat
silmät, jotka tunkevat kaikkialle. Koira, pelottavan suuri Hektor,
jonka haukku kuuluu kilometrien päähän, seuraa uskollisesti herraansa.

Herran silmä valvoo kuin majakassa tuli. Se ei siedä ainoaakaan
kallistuvaa aidanseivästä, ainoaakaan retkottavaa silaa tai hihnaa. Se
äkkää kaikki huolimattomuudet eikä mikään petos pysy siltä salassa.
Koko aluskunta, peninkulmien päähän, tuntee hänen hallitsevan kätensä.
Hänen ei tarvitse ohjia kiristääkään, käsi tuntuu sittenkin. Herra
tuntee nimeltä jokaisen lehmän ja kun hän navettaan astuu, kuuluu
yninä pitkin rivejä ja lehmien suurista sieraimista puhaltuu häntä
vastaan ystävällinen henkäys. Kiiltää pitää joka lehmän selän, kun hän
kätensä sille laskee eikä saa limaa tuntua kaukalon laidassa, kun hän
sitä koettaa. Tallissa hörähtävät pilttuut, kun herra sinne tulee,
ja kesymmät hevoset käyvät kiinni hihnaan ja vaativat sokeria tai
leipää. Elottomatkin esineet talossa, silppukoneet, kirveet, lapiot ja
rautaseipäät kaikki ne ovat herran silmän alla — tämä silmä valvoo,
että niillekin tapahtuu oikeus.

Herra näkee menestyksen riemun ympärillään. Pellot kasvavat, niityt
antavat. Ne ovat päässeet siihen voimaan joka ei enää riipu kuivasta
tai kosteasta kesästä: väkevä maa antaa aina. Karja tuottaa ja karja
menestyy. Puutarha kukkuroi mehevät hedelmät pöydälle ja talon tytär
täyttää maljakot käpyisillä havuilla ja kukkasilla.

Tämä tytär, pieni Karin, on jo kasvanut suureksi tytöksi. Silmänsä
sinellä ja hymynsä siunauksella iloiltaa hän koko talon.

Alustalaiset sanovat häntä Kaarinaksi. He rakastavat häntä. Kukapa ei
häntä rakastaisi!

Kolme poikaa on Louhilinnan herralla, kolme on jäänyt kuudesta. Mutta
heistä ei yksikään kulje isän kanssa vainioilla. Ei heistä ole mitään
pahaa sanottavaa, kelpo miehiksi ovat kasvaneet, hyvissä viroissa
ovat jo ja hyvä tulevaisuus on edessä. Gustaf on Pietarissa, kookas,
komea, vaaleatukka eversti, isoisänsä kenraalivainajan kuva, sama
korkea otsa, sama ohut tukka, joka uhkaa jättää päälaen paljaaksi;
mutta mieli on äidin, pehmyt, sydämellinen, ujo. Ei hän ole mikään
sotilasluonne, mutta hän puheli jo pienenä, että hän rupeaa kenraaliksi
ja pyyteli joka jouluksi sapelia ja sai vihdoin suvun vakuutetuksi
sotilaskutsumuksestaan. Ja hyvinhän hänen on käynyt. Hän on everstinä,
hyvissä naimisissa. Tosin hänen Nadjansa on ylellisyydessä kasvatettu,
hänen pukunsa nielevät puolet heidän tuloistaan, mutta hän on rikas,
energinen, kaunis nainen, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä
piireissä. Miten mahtanee ajan pitkään jaksaa tehdä miestään
onnelliseksi — vastaiseksi sydän kyllä on ilmi tulessa. Mutta Gustafin
kasvoihin on tullut jotakin outoa, levotonta, hänen, joka ennen oli
niin tyyni ja kirkas. Hänestä olisi ehkä voinut tulla maanviljelijä.
Kuka sentään tietää — liian pehmeä käsi, liian hellä sydän.

Erikistä ei olisi ollut maanviljelijäksi. Hän on suvussa ainoa
laatuaan, mistä lieneekään saanut perintönsä. Hänen kaltaistaan ei ole
ketään, ei sisältä eikä päältä. Erik on pieni ja vähäpätöisen näköinen,
vaaleaihoinen ja punatukkainen, kulmakarvoja ei erota ensinkään. Hän on
hajamielinen, epäkäytännöllinen. Hänellä oli jo lapsena selvä päämäärä:
hän rupeaa tutkimaan lintuja ja sammakkoja ja hämähäkkejä ja sammalia.
Ja hän unohtui muurahaiskeon ääreen niin ettei muistanut syödä eikä
juoda... Erikin luvut ovat menneet hyvin ja — hän on onnellinen.
Hänen Annansa on kuin häntä varten luotu, naisylioppilas joka ihailee
miestänsä, on tyytyväinen yksin hänen hajamielisyyteensäkin ja
auttaa häntä — oikeammin sanoen: on auttavinaan. Anna on iloinen
ja vaatimaton, kehuu käytännöllinenkin olevansa, on hyvä äiti. Anna
ei aavistakaan kuinka paljon hänen kauttansa appivaarin kunnioitus
uudenajan naiskasvatukseen nähden on kasvanut. Sanoissa tosin ei
Louhilinnan isäntä väisty ikivanhoista väitteistään hitustakaan,
alituisesti kinailee hän miniänsä kanssa, nauraa ja tekee pilaa hänen
tieteellisestä lastenkasvatuksestaan. Mutta mielessään hän miltei
ihailee Annaa. Kaunotar ei Anna ole, sitä olisi synti väittää, mutta
hänen lapsensa ovat herttaiset, lienevätkö sitä sitten siksi, että ovat
ensimmäiset jotka Louhilinnan herraa isoisäksi kutsuvat. Hauska tätä
herrasväkeä joka tapauksessa on katsella kun he lapsiaan hoitavat.
Sitä naurettiin suvun kesken pitkät ajat kuinka nuori isä auttoi
kylvettämään pikku Ottoa. Äiti käski hänen tuoda lakanan, joka oli
lämpiämässä kyökissä. Isä juoksee, tulee touhuissaan takaisin ja tuo —
isoisän suuret saappaat, jotka olivat kyökissä kuivamassa.

Nuorin veljeksistä, Olof, pitkä, sorja poika, on teknikko. Hän laitteli
jo koulupoikana sähkökelloja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin,
sellaisiinkin joihin ei niitä vähääkään olisi tarvittu. Ja telefoni
oli välttämättä saatava alarakennukseen pehtorille ja Miina mamsselin
kamariin. Miina kyllä oli äidin kuoltua hoitanut lapsia niinkuin
silmäterää mutta kyllä olivat lapsetkin olleet hänelle hellät,
varsinkin molemmat nuorimmat, jotka olivat jääneet pienimmiksi. Olof
oli niinäkin vuosina, jolloin pojat tavallisesti ujostelevat hellyyttä,
pysynyt uskollisena. Hän oli hieronut Miinan särkeviä hartioita ja
lukenut hänelle hartauskirjoja ja kun mamsseli raukan vihdoin täytyi
muuttaa alarakennukseen vuoteen omaksi, piti hänen toki saada telefoni
vuoteensa ääreen. Olofissakin asuu äidin henki. Tuo hento nainen on
väkevällä voimalla muovaillut lapsensa oman itsensä mukaan, yhteenkään
ei ole tullut isän henkeä. Kaikki on ollut heille helppoa, elämänura
on ollut kaikille selvä. Ei mitään ristiriitaa, ei mitään taistelua.
Toisin oli isän...! Paljon on hänessä syttynyt ja sammunut ennenkuin
mies on päässyt tähän päivään. Onnellisempia ehkä ovatkin ne tyynet,
matalapohjaiset ihmiset.

Epäilemättä ovat pojat kiintyneet Louhilinnaan. Joulu ja juhannus
tuo heidät aina kotiin ja tullessaan tervehtivät he joka kiveä, joka
kantoa ja ylistävät, ettei missään ole niin ihanaa kuin kotona. Mutta
he lähtevät taas lentoon, heissä ei yhdessäkään ole ollut syntymäkodin
ottajaa. Ennen, joskus on isä tuntenut ikäänkuin pistosta rinnassaan
tämän tähden. Kun hän on kävellyt viljelyksillään ja hänen eteensä on
avautunut suo: musta, märkä maa, puunjuuret pystyssä, ojat ikäänkuin
viivoittimella vedettyinä — silloin on hän tuntenut, että hän
tarvitsisi ilonsa jakajaa, työnsä jatkajaa. Mutta hän on painanut
tunteet takaisin, taputtanut koiransa selkää ja maailma on nähnyt hänen
tyynet, vakavat kasvonsa.

Sittemmin on Kaarina kasvanut. Kaarina ymmärtää isää, Kaarina kävelee
hänen rinnallaan. Kuin juhlaa ovat ne valkoiset kesäillat, jolloin koko
talo nukkuu ja vain linnut ilakoivat ja he kahden ovat liikkeellä.
Lehdet ovat vasta värähtäneet auki, iltarusko ei aiokaan sammua
ennenkuin aamun punerrus alkaa, ruisrääkkä kaihertaa, puut ja nurmet
suitsuttavat pihkaista lemuaan ilmaan, tuuli nukkuu, ihmiset nukkuvat,
levossa on vainiokin, joka päivällä eli ja askaroi. Suorat, sysimustat
ojat kulkevat suon reunaan, laidat kohollaan väkevää, lihavaa mutaa.
Tätä näkemään ei Otto herran silmä milloinkaan väsy. Eikä hänen
sieraimilleen ole sen suloisempaa lemua kuin tuoreen maan haju ojien
reunoilla. Kaarina seisoo hänen rinnallaan ja hengittää, huulet
avoimina, silmissä sanaton onni.

Pieni Karin on isänsä silmäterä, äitivainajansa elävä kuva, suloinen
olento, jonka halu palaa lieventää jokaista hätää. Hän on kuin
valkoinen kukka, jonka terää ei yksikään myrkyllinen hyönteinen ole
lähestynyt, hän on iloinen kuin linnut oksillaan. Eikä kuitenkaan
kukaan niin osaa itkeä itkeväisten kanssa eikä lohduttaa surullisia.
Eikä kenenkään kädenkosketus niin saata rauhoittaa ja lieventää. Pienet
vieraat lapset, jotka eivät vielä osaa puhuakaan, ojentavat kätensä
Kaarinaa vastaan, ikäänkuin näkisivät äitinsä. Kun isä kiihtyneenä
tulee sisään, ei Kaarinan tarvitse muuta kuin astua vastaan ja katsella
silmillään, joihin kyyneleet yrittävät nousta — isä on voitettu ja
heltyy. Kaarinan käsissä on ihmeellinen siunaus: kun kylän tytöt
tahtovat istuttaa oksan, valitsevat he kevätajan ja yläkuun, mutta
Kaarinan käsissä juurtuu oksa, kun hän vain pistää multaan. Kaarinaa
siunaavat köyhät ja sairaat, hänen edessään vaikenevat rajuimmat
riitapukarit, hänestä haaveilevat nuoret miehet, veljien toverit, kuten
haaveillaan pyhästä ensi lemmitystä.

Kaikki rakastavat Kaarinaa, mutta ei kuitenkaan kukaan niinkuin hänen
isänsä. Kerran oli Kaarina sairaana ja tuo väkevä mies vapisi yökaudet
hänen ovensa ulkopuolella ja kun vihdoin vaara oli ohi, sairastui hän
itse pelkästä jännityksestä. Hän oli mies raudasta, mutta Kaarina oli
hänelle enemmän kuin koko muu maailma yhteensä. Pojat — rakastihan
hän heitäkin. Oikeutta tahtoi hän heille tehdä. Mutta pieni Kaarina
oli sittenkin se voima, joka pani kaikki Louhilinnassa liikkeelle.
Häntä varten isä syntymäkotia vaali, hänelle, hänen miehellensä
ja lapsillensa. Hänen piti tulla suuren suvun kantaäidiksi, hänen
vanhimman poikansa piti ottaa isoisän nimi ja viedä se tulevaisuuteen.
Hänen hymynsä hohteessa piti vanhuksen elämänillan kulua.

Näitä unelmoi isä. Mutta ei tytär saanut mitään niistä tietää. Hänen
sydämensä ei ollut vielä puhunut.

Kaarinassa nukkuu vielä kaikki. Hän ei ole joutunut tekemisiin
tyttötoverien kanssa, jotka olisivat uskoneet hänelle sydämensä
salaisuuksia. Hän on kasvatettu kotona, hän oli lapsena heikko eikä
häntä siitä syystä lähetetty kouluun. Onhan pitäjässä samanikäisiä ja
näkeehän Kaarina heidät silloin tällöin, mutta likeiseksi ei tuttavuus
koskaan tule. Kaarina on heille kaikille liian viileä ja liian kirkas.
Hänen kanssaan ei koskaan voi heittäytyä tutunomaiseksi. Sitäpaitsi
hän on Louhilinnan ainoa tytär, rikas ja ylhäinen ja — hänessä on
kuin onkin jotakin luoksepääsemätöntä. Vanhoille tädeille ojentaa hän
otsansa ja poskensa, kun he avaavat sylinsä ja tahtovat häntä suudella,
mutta hänen huuliaan ei kukaan löydä, hänen veripunaisia huuliaan.

Kumma kyllä on Kaarina itse asiassa likempänä talonpoikaistyttöjä kuin
herrasnaisia. Heikkilän tyttöjen kanssahan he pitävät oikein hauskaa,
herrastyttöjen kanssa ei hänellä ole mitään puhumista.

Isä iloitsee siitä, että tyttö on niin hänen omansa. Ehtiihän hän
vielä herätäkin. Mutta kun hän kerran herää, mimmoinen on oleva hänen
heräämisensä?

Tyttö ei ole samaa maata kuin veljet, hänessä on enemmän isää. Isähän
on nähnyt hänen syvästi itkevän toisten hätää. Ja sillä joka kärsii
toisen tuskat omassa lihassaan, on myöskin rinnassaan punainen riemu,
sillä on intohimon harhat, sillä on kaikki mikä tekee ihmiselämän
moninaiseksi.

Kaarina ei aavista kuinka hänen isänsä häntä rakastaa. Hänen tähtensä
tehdään Louhilinnassa taukoamatonta työtä, hänen tähtensä vakoaa
aura, hänen tähtensä heiluu kirves. Taitavat nurmetkin vihannoida ja
laululinnut kesäisin palata syntymäseudun sydänmaille hänen tähtensä.
Hänen tähtensä avautuivat soihin suorat mustat ojat. Häntä isä
ajattelee, kun hän käskee kaataa metsän uljaimmat hongat ja alkaa
rakentaa. Vanha rakennus on aikansa palvellut, matalat ovat huoneet ja
hiiret elämöivät ullakolla. Muhkeana pitää uuden rakennuksen kohota,
kahdessa kerroksessa, tilavana ja valoisana. Suurselän kukkeinten
nienten ja saarien pitää näkyä ikkunoihin. Rakennuksessa pitää riittää
suojia emännälle, hänen perheelleen ja vierailleen. Lastenlasten ajat,
kolmanteen ja neljänteen polveen pitää vanhojen honkien kestää.

Ja aurinkoisimmasta kulmakamarista on tuleva lasten leikkitupa!

Louhilinnan herra nuortuu tässä suunnittelutyössä. Hän on pelkkänä
päivänpaisteena. Kaarinan tulee ikävä vanhaa rakennusta, siinä on niin
paljon muistoja! Ja kyynelsilmin seisahtuu hän punertavaan huoneeseensa
ja silmäilee jättiläiskoivun alitse puutarhaan ja järvelle. Tämä
on kerran ollut isoäidin huone ja äidin huone — pitääkö hänen se
jättää...?

Joutavia! Uuteen rakennukseen tulee uusia muistoja, valoisia ja
iloisia...!

Ja hongat kaadetaan ja kalliolle ruvetaan nostamaan uutta rakennusta.
Ennen ensi talven tuloa pitää sen olla asuttavassa kunnossa.