VIII

Matariston torppaa Karilan rusthollin maalla asui jo kolmatta
miespolvea sama suku. Jokin vuosi sitten, kun palstoittamisen virtaus
kävi yli Suomen, oli torppa erotettu palstatilaksi. Karilan nuori
isäntä itse sitä oli ehdottanut. Ei vanhassa Mataristossa olisi ollut
miestä siihen, hän oli ilottoman raadannan mies, vanhan kansan juurta.
Eikä nuori Karila, Angervon veli, ryhtynyt palstoittamiseen niin
paljon sisäisestä kutsumuksesta kuin siitä syystä, että joka päivä
luki sanomalehdestään palstoittamistoimenpiteistä ja oli ruvennut
ajattelemaan, että olisi mukavaa, jos jonakin päivänä lukisi omankin
nimensä samantapaisten toimenpiteiden yhteydessä. Niin pienet ajatukset
saattavat antaa ihmiselle aihetta tärkeihin tekoihin. Mutta nämä ovat
vasta viime aikain tapahtumia.

Torppa oli kylässä, valtamaantien varrella, alla järven lahti, josta
läksi juoksemaan joki. Parin kilometrin päässä teki se putouksen
ja käytti sahaa. Sahalle vietiin Mataristosta maito. Ei sitä ollut
enempää kuin että lapset vuoronperään kantoivat sen. Kaupunkiin oli
kahdeksantoista virstaa ja kun rautatie rakennettiin, kävi kylä
vilkasliikkeiseksi. Paikkakunta oli viljavaa, työansioista ei ollut
puutetta.

Mataristossa oli elossa kahdeksan lasta, neljä tyttöä ja neljä poikaa.
Kahdenkymmenen vanhana oli äiti tuotu torppaan. Hän kuului pitäneen
naapuritalon pojasta ja poikakin hänestä, mutta erisäätyiset kun
olivat, eivät he tietenkään ajatelleetkaan yhteenmenoa. Vanhukset
elivät vielä Mataristossa. He elivät kauan, Matti muisti molemmat
varsin hyvin. Mummo kutoi sukkaa ja liekutti samalla kehtoa. Hän istui
aina maantienpuoleisen ikkunan alla tuvassa. Koko hänen loppuelämänsä
kului sen ikkunan alla. Hän säästi tavallisesti sokeripalan
kahvikupistaan lapsille ja se jaettiin niin moneen mureneen kuin oli
pienempiä lapsia. Hän kertoi lapsille Jeesuksesta ja hän kertoi senkin,
että akka toi kaupungista pienet lapset kontissa ja vei ne äidille.
Jonkin aikaa lapset tämän uskoivat ja nousivat halkopinolle pitämään
varaa koska akka tulisi. Mutta kerran elopellolla Manta, se roteva
apuihminen, jota kiireellisenä työaikana haluttiin joka paikkaan, mutta
sillä välin ei mielellään tunnustettu tuttavaksikaan, pilkkasi lasten
luuloa. Ja pian he tiesivät kaikki mitä saattoi tietää.

Äiti oli vielä kotona, kun mummo kuoli. Hän sai halvauksen ja eli
puhumattomana ja liikkumattomana jonkin viikon. Häntä pidettiin
ruumiina riihessä ja kaikki pelkäsivät häntä. Oudolta tuntui, kun
maantienpuoleinen ikkuna oli tyhjänä. Hän oli istunut siinä viisitoista vuotta
.

Vanhemmat olivat uskonnollisia. Ruualle istuttaessa ja ruualta
noustessa siunattiin. Viheltää ei saanut eikä laulaa. Kirkossa käytiin
joka pyhä ja kotona pidettiin säännöllisesti hartaushetket. Matti
muisti äidistään, että hän joskus hämärissä, kun isä oli metsässä,
lankesi polvilleen itkemään ja rukoilemaan. Hän oli pitkä ihminen,
hänellä oli suuret mustat hiukset, joita hän suori lieden ääressä,
pistäen lähteneet suortuvat tuleen. Kerran löydettiin hernerokasta
hiuskarva. Muuan Kustaa niminen mies, joka oli heillä työssä ja joka
oli paha moittimaan kaikkea, otti sen esiin pahasti naurahtaen. Äiti
sanoi, ettei hän ymmärrä mistä se on tullut. Silloin Kustaa veti
hiuksen syliänsä myöten kuin köyttä mitatessa ja sanoi, että kyllä sen
tietää, kenestä pirusta tällaisia mustia hiuksia lähtee. Äiti ei enää
sanonut mitään.

Isä oli lujarakenteinen ja tavaton työmies. Lapsiaan kasvatti hän
ankarasti eikä säästänyt vitsaa. Kun eivät he jaksaneet istua hiljaa
hartaushetkien aikana, löi hän. Vanhin, Antti, löi kerran takaisin. Hän
kävi silloin yhdeksättätoista ikävuottaan ja läksi kotoa samana iltana,
läksi yön selkään. Silloin itki äiti ja käveli koko yön. Hänen tautinsa
taisi silloin saada alkunsa.

Köyhästi elettiin. Maito myytiin niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin
pienimmille lapsille. Jalkineita oli yhdet yhteiset tytöillä eikä
pojilla suinkaan kaikilla ollut omia. Kirkkoon lainattiin vaatteet,
kun lapsia joskus vietiin sinne. Suurimman vuotta olivat he
paitasillaan. Heidän torppansa kohdalla oli portti ja portin avaaminen
tuotti lapsille ansiota. Kovaa oli vain, että rahat piti antaa isälle.
Hän tarvitsi ne aina. Kerran salasivat tytöt isältä osan ansiotansa,
mutta kun tuli ilmi, että he olivat ostaneet vehnästä kirkonmäellä,
täytyi myöskin tulla ilmi mistä rahat olivat lähteneet ja kyllä he
muistivat selkäsaunan, mikä siitä seurasi. Markkina-aikoina oli
Matariston tuvassa yötä väkeä. Permannolle oli levitetty olkia ja
siinä makasi miestä minkä mahtui. Toiset antoivat yösijastaan kymmenen penniä,
toiset viisikolmatta ja ne, jotka joivat kahvia aamulla,
viisikymmentä. Toiset menivät pois maksamatta. Isä ja äiti nukkuivat
pienessä porstuanperäkamarissa, mummo, vaari ja lapset tuvassa.

Erästä Rantsu-nimistä miestä lapset odottamalla odottivat. Hän oli
hänkin liikkeellä markkina-aikoina. Hän koristi itseään kaikella
kiiltävällä romulla mitä tunkiolta löysi, leikkeli vanhojen
kalalaatikkojen syrjistä kunniamerkit rintaansa ja kruunun päähänsä
ja uskotteli lapsille tavanneensa kankaalla Mörkön. Lapset pelkäsivät
häntä ja samalla hän veti heitä puoleensa. Kerran kun oli Matin
syntymäpäivä, sattui heille muuan mies syöttämään hevostaan ja syömään
eväitään ja antoi kaikille lapsille rintasokeria, mutta se, jonka
syntymäpäivä oli, sai markan ja tämä markka oli lisäksi kiiltävä raha.

Niin suurta rahaa ei poika vielä milloinkaan ollut pitänyt käsissään.
Alussa hän vain iloitsi kauniista, kiiltävästä rahasta, mutta sitten
hän rupesi kuvittelemaan, mitä kaikkea sillä voisi ostaa. Varmasti
taskukellon ja saappaat ja vielä jäisikin rahaa. Hän ei hetkeksikään
luovuttanut markkaa käsistään ja yöllä se oli hänen päänsä alla.
Suutari oli silloin heillä työssä ja lauantai-iltana piti isän maksaa
hänelle. Ei ollut sopivia rahoja ja pojalta tultiin pyytämään hänen
markkaansa. Isä pyysi kauniisti. Poika taisteli kyyneliä vastaan,
kopeloi markan rikkinäisen takkinsa vuorin sisästä ja piteli sitä
kädessään lujassa puristuksessa. Isä otti hänen kätensä ja rupesi
aukomaan sitä. Markka luiskahti permannolle, poika suistui sen päälle
ja sai sen kätensä alle. Isä painui kyljelleen hänen viereensä ja hänen
suuri kouransa oli lapsen käden päällä, joka vapisi markan ympärillä.

— Annathan sinä, kun isä tarvitsee, sanoi isä kauniisti.

Samassa tuli äiti.

— Anna, lapseni. Kun äiti saa, niin äiti antaa sinulle ihan
samanlaisen rahan. Annathan sinä että isä saa maksaa pois mestarin.

Silloin aukaisi lapsi kätensä ja paiskasi markan vierimään pitkin
permantoa. Hän suistui ulos ja itki halkopinojen takana, kunnes rupesi
palelemaan, niin että täytyi mennä sisään. Mutta kun mestari oli
mennyt, odotti häntä selkäsauna. Isä luki raamatunlauseita ja kuritti
niiden mukaan. Senjälkeen kylmeni isä pojalle entistä vieraammaksi.

Heidän toimeentulonsa oli hyvin vaikea, vaikka isä raatoi otsansa
hiessä. Äiti ei oikein osannut säästää. Hän piti kahvista liian paljon.

Torpan navetan takana oli sileä tanner, josta lumi ensinnä suli
keväisin. Siihen kokoontui sunnuntai-illoin kylän poikia heittämään
pilkkaan. Pelloilla oli suuria päiviä, puut nousivat kuin kuopista,
muurahaiset jo elivät, lumi suli auringonpaisteessa niin että kuului ja
hangen alla kohisi koskia. Karviaismarjapensaaseen tuvan ikkunan alla
tuli ensinnä nuput. Pihakoivu kävi punertavasta harmaaksi. Taivas oli
sininen, leivonen lauloi, tanner, missä matkustavaiset talven aikana
olivat syöttäneet hevosiaan, oli tallautunut heinän rippeitä niin
täyteen, että se oli ihan vihreä. Siinä tirskuivat varpuset ja lensivät
pilvenä syrjään, kun pojat juoksivat leikeissään. Heidän kimeät äänensä
vain halkoivat ilmaa, joka illansuussa kirpeni pakkaseksi.

Tyttöjä eivät pojat ottaneet leikkeihinsä. Tytöt kyykkivät syrjässä,
rakentaen navettoja ja siirrellen paikasta toiseen kuusenkäpyjä, joita
pitivät lehminään. Usein lensivät poikien pallot ja pulikat keskelle
heidän rakennuksiaan tekemään hävitystyötä ja kun pojat tulivat
perimään niitä, potkaisivat he nurin mitä vielä oli pystyssä.

Kun äiti sairasti viimeisen lapsensa tähden, oli hän tavallista
heikompana. Silloin riitaantui isä Ville-poikansa kanssa ja poika läksi
suinpäin kotoa, sanomatta hyvästiä edes äidille. Silloin oli äiti ollut
läkähtymäisillään ikävään. Hän oli puhunut sille vanhalle vaimolle,
joka oli hänen luonaan, että häntä onnetonta, kun hän synnyttää
maailmaan uusia kärsijöitä! Yksin jäätyään hän sitten teki onnettoman
tekonsa. Muori tapasi hänet pienen lapsensa ruumiin päällä itkemässä.
Hän oli tahtonut säästää yhtä ihmistä maailman vaivoista. Sitten
hän kyllä katui tekoansa niin, että vain huusi ja kolisteli päätään
sängynlaitaan. Hänen luonaan käytettiin pappejakin, muttei mikään
auttanut.

Kolkoksi jäi talo hänen jälkeensä. Ihmisetkään eivät poikenneet syömään
eväitään pitkiin aikoihin. Täti tuli pitämään taloutta. Hän oli vielä
ahneempi kahville kuin äiti ja riitaantui pian isän kanssa. Hänen
lähdettyään jäi emännyys Marille, vanhimmalle tytöistä, joka vieläkin
on isän luona. Tyttö pani parastaan, ylpeänä tehtävästään ja lisäksi
peläten tädin palaamista.

Sen Matti aina muisti, kun rovasti poikkesi isän luo puhumaan
koulunkäynnistä ja kuinka Karoliina Karila sitten lähetti sanan isälle,
että isä tulisi hänen luonaan käymään.

Ensi lukukauden asui heitä kaksi poikaa pienessä kamarissa kaupungin
laidassa, vanhan sotamiehentyttären Eeva Snabbin luona. Kukin maksoi
viisi markkaa kuussa ja siitä saivat he myöskin aamukahvit. Ruoka
tuotiin kotoa — joka toinen kerta Karilan hevosella, joka toinen kerta
Matariston hevosella. Toisena Snabbin Eevan koululaisista oli nimittäin
Angervo. Pojat keittivät vuoronperään ruuan ja merkitsivät pataan
pannessa kukin omat perunansa. Isä oli äidin sairauden jälkeen paljon
muuttunut. Hänessä oli nähtävästi vasta nyt tapahtunut todellinen
hengellinen herääminen. Ei ollut enää puhettakaan ruumiillisesta
kurittamisesta, mutta Matista ei tahtonut poistua kerran syöpynyt
kylmyys ja pelko. Kun isä tuli kaupunkiin, istui hän puolen tunnin
vuoteen laidalla poikien huoneessa ja kyseli harvakseltaan, miten
koulussa kävi ja mitä opettajat olivat sanoneet. Ja Matin vastatessa,
täytyi hänen tuon tuostakin rykäistä. Hän oli äidin sairauden jälkeen
käynyt niin pehmeäksi, että häneltä yritti tulla itku. Miten paljon
köyhälle kansanmiehelle merkitsee poika, joka käy lyseota ja josta
tulee pappi, sitä ei Matti silloin laisinkaan osannut arvioida. Isän
käytöksessä häntä kohtaan oli jotakin kunnioittavaa, ikäänkuin hän
hänessä olisi jo nähnyt tulevan sielunpaimenensa ja välittäjänsä ja
esirukoilijansa Jumalan luona. Kun he lauantai-illoin yhdessä ajoivat
kotiin — isä vei Matin jonkin kerran lukukaudessa mukaansa — istuivat
he koko matkan äänettöminä, mutta isän kohtelu oli miltei arkaa.
Maanantaiaamuna varhain poika jalan taivalsi kouluun. Junalla kyllä
olisi päässyt, mutta ei ollut rahaa. Koko sen päivän häntä koulussa
niin nukutti, ettei hän voinut seurata opetusta.

Muuten se oli onnellinen aika, jolloin he asuivat ”Snapin Eevan”
huoneessa. Eeva piti hyvän puhtauden ja antoi monesti Matille kahvia
päivälläkin, kun hän oli kantanut hänelle puita ja vettä. Hän veti
kiinni poikien sukkia, kun ne menivät pahasti rikki ja neuloi paitoihin
napit, jos tarvittiin. Angervon kanssa Matti riiteli, kun piti nukkua
samassa vuoteessa. Angervo otti aina enemmän tilaa. Vihdoin he panivat
halon välilleen rajaksi. Mutta unissaan kolauttelivat he silläkin
toisiaan kylkeen.

Jouluna Eeva valitettavasti sairastui kovaan kleiniin eikä enää voinut
ottaa poikia luokseen. Silloin tuli Matti rouva Grönstedtin luo, jonka
tuttaviksi mataristolaiset alkuaan olivat joutuneet torilla, kun rouva
Grönstedt oli sattunut heidän kuormalleen ostamaan. Monta vuotta hän
sittemmin oli tilannut heinät lehmälleen Mataristosta. Hän piti näet
itse lehmää. Leski hän muuten oli ja hänen poikansa Fredrik kävi samaa
koulua kuin Matti ja oli samalla luokalla. Rouva Grönstedt asui tullin
luona kivijalattomassa, luhistuneessa puurakennuksessa, jonka väri
alkuaan oli ollut keltainen, jossa kuisti oli vino ja ikkunat maan
tasalla. Rakennuksen ympärillä oli vielä jokin vuosi sitten ollut pieni
puutarha, mutta nyt oli sen tilalle tullut mahdottoman suuri, puinen,
punaiseksi maalattu varastohuone, joka teki keltaisen hökkelin miltei
pimeäksi.

Rouva Grönstedtin hallussa oli suuri tupa leivinuuneineen ja sen takana
pieni huone, jossa hän nukkui poikansa Fredun kanssa. Ei heilläkään
siellä ylellistä ollut, Fredu luki läksynsä pienen, kiikkerän pöydän
ääressä, joka oli molempien vuoteiden välissä ja hänen kirjansa
ajelehtivat piirongilla, jolla kaksi kärpäsentahrimaa, erinomaisen
kömpelöä kipsieläintä alituiseen ja ahnaasti katseli toisiaan —
mahdotonta oli tietää, olivatko ne hevosia, lampaita vaiko koiria.
Muuten ei huoneessa ollut mitään huonekaluja.

Rouva Grönstedt piti ruokavieraita, enimmäkseen työmiehiä, ja möi salaa
viinaakin — poliisi oli ajoittain pitänyt häntä silmällä. Hän oli
keski-ikäinen, punakka, lihava eukko, hän kehui suulaasti ja haukkui
rivosti. Miehet sanoivat tupaa ”ponttooksi” sentähden, että se oli
niin kiikkerä ja siltapalkit niin paksut ja harvat kuin tukkilautassa.
Eukkoa he moittivat likaisuudesta. Kerran tavattiin puurosta sellainen
karvainen pala, ettei se voinut olla muu kuin hiiri. Mies, jonka eteen
se oli sattunut, sylkäisi vatiin ja paiskasi sen pöydälle. Silloin pani
akka kädet puuskaan, antoi miehen kuulla kunniansa ja söi häikäilemättä
kaikki mitä vadissa oli — hiirineen, sylkineen päivineen. Koko sen
illan hän kyllä ylenantoi, mutta sitä eivät miehet olleet näkemässä.

Fredu oli käyräsäärinen, kivulloinen poika, joka pelkäsi leikkejä ja
melua, karttoi tovereitaan ja välitunniksikin olisi tahtonut jäädä
luokkahuoneeseen. Hän rupesi miltei itkemään, kun häntä vaadittiin ulos
leikkimään. Toverit halveksivat häntä niin, etteivät edes viitsineet
antaa häntä selkään. Ohi juostessaan joku pojista tönäisi häntä
kylkeen, silloin hän katsoi häneen kuin onneton, halveksittu mato, joka
valmistautuu puolustautumaan. Kaiken päivää hän istui kotona lukemassa
ja hyvin hän osasi läksyt. Jota ylemmille luokille päästiin, sitä
enemmän suosivat opettajat häntä ja sitä itsetietoisemmaksi hänkin
kävi. Hän sorti minkä ehti heikompiaan. Mattia, joka asui hänen äitinsä
tuvassa, hän aina oli kohdellut ynseästi.

Matti maksoi kaksi markkaa kuussa ja sai vapaasti olla missä tahtoi.
Hänen tavaransa, kirjansa, vihkonsa, kynänsä ja sukkansa olivat
pärekopassa, jota hän säilytti pitkän puunaulan varassa korkealla
seinällä. Hän oli järjestänyt sankaan nuoran ja hilasi kopan sitä
myöten alas. Se tuotti hänelle huvia ja sitten eivät vieraat
niin helposti menneet kopalle, kun se oli niin ylhäällä. Hänen
vällyrähjänsä, jolla perunakuormia kaupunkiin vietäessä parina talvena
oli peitetty, etteivät jäätyisi, vetelehti penkillä nurkassa, siitä
hän sen illalla levitti alleen ja pönkitti päänalusta halolla tai
vaatteella, jos vain sai käsiinsä Rönkvistskan nutun tai hameen tai
muuta. Tämänkin rouvan luo tuli yöksi ihmisiä — ne eivät olleet
niin paljon matkustavaisia kuin asunnottomia kaupunkilaisia —, sekä
miehiä että naisia. Joskus sattui joku ahnehtimaan Matilta hänen
sijaansa penkin päässä, ja jos asianomainen lupasi maksaa, luovutti
Matti vällynsä ja makasi paljaalla penkillä tai lattialla. Mutta
kerrankin tunki iso mies hänen viereensä ja väitti heidän molempien
mahtuvan vuoteelle penkille. Matti vastusti, mutta minkä hän teki
isolle miehelle. Se kuorsasi kuin jättiläinen hänen sijallaan, hän
oli niin sydämistynyt, että olisi tahtonut sitä lyödä. Ja siinä hän
sitten itki, istuen yksinään penkillä paitasillaan keskellä kaikkia
hengittäviä ja kuorsaavia vieraita ihmisiä, joita permanto oli täynnä.
Joskus kun tuvassa oli kovin taajassa väkeä ja lyötiin korttia ja
rähistiin, mutta äiti tiesi Fredun kautta, että pojilla oli kirjoitus
huomiseksi, käski hän Mattia kamariin. Fredu istui siellä vihkojen
ääressä — hän ei hievahtanutkaan kun näki Matin tulevan, mulkoili
vain vihaisesti. Matti asettui Rönkvistskan vuoteen laidalle ja nosti
piirongille sellaisia kirjoja, joita ei Fredu juuri silloin tarvinnut,
että vähänkin mahtuisi. Ei Fredu siitä pitänyt. Usein sattui tuvassa
tappeluja, kun oli myyty viinaa, ja kerran oikein puukotus, kun miehet
riitaantuivat Hillin, palvelustytön takia, jota olivat ahdistelleet.
Silloin kuulusteltiin Mattiakin, oliko hän mitään nähnyt. Hän kyllä
oli nähnyt kuinka rouva kaasi miehelle pullosta viinaa, mutta hän ei
uskaltanut sanoa, vakuutti vain, ettei ollut mitään nähnyt.

Koulussa istui Matti Eero Holmin vieressä, joka oli parempien
ihmisten lapsi ja kaupunkilainen. He olivat syksyllä yhdessä tehneet
hyönteiskeräysmatkoja kaupungin ulkopuolelle ja ystävystyneet. Mutta
senjälkeen kun Matti tuli Rönkvistskalle asumaan, Eero Holm häntä
karttoi ja vihdoin hän kerran sanoi hänelle: ”Sinä tulet niin pahalta
— mikä sinussa hajuaa?” Matti häpesi niin, ettei enää olisi kehdannut
mennä kouluun, hän ei tietänyt kuinka kaukana olisi istunut Eerosta,
hän vetäytyi yksikseen ja kuvitteli alituisesti, ettei kukaan voinut
olla hänen kanssaan. Mutta lauantai-iltana läksi hän jalan kotiin
pesettämään paitaansa ja rikkinäisiä, laudankoviksi vanuttuneita
sukkiaan.

Se oli kauhea aika, jolloin häntä vaivasi kuristamistauti. Kun nuorin
veli, Santeri, leikki lattialla, menivät hänen kätensä väkisin
mittaamaan, ulottuisivatko ne hänen kaulansa ympäri ja niitä veti
kokoon vain koetteeksi, jaksaisiko hän pusertaa hengen pois ja tulisiko
Santerikin mustaksi kasvoiltaan, kuten hän, Matti kuului tulleen, kun
äiti kuristi häntä, ja kuinka paljon ihminen oikeastaan tarvitsee
ennenkuin kuolee. Kun lapsi rupesi pyrkimään hänen käsistään, juoksi
hän peloissaan pois ja kaihtoi sitä kuin koira, joka on yrittänyt
purra ja saanut selkäänsä. Vielä kamalampaa oli, kun hän Santerin
nukkuessa pani kätensä hänen kaulansa ympäri... Kun lapsi rupesi
kitisemään hänen käsissään, oli hän itse märkänä hiestä. Hän karkasi
ulos kuin suunniltaan eikä tahtonut uskaltaa palata. ”Minä kuristan
itseni”, ajatteli hän metsässä kävellessään, ”sitten saan nähdä, miltä
tuntuu kuolla. Herra Jumala, auta minua!” huusi hän samassa ja koetti
niin pian kuin suinkin päästä ihmisten ilmoille, sillä yksinäisyys
kammotti. Kun hän tuli niin kauas, että näki rakennusten katot, tunsi
hän olevansa pelastettu. Mutta katsellessaan käsiään, jotka olivat
silinneet koukistuksistaan, tuli hänelle ajatus: ”Kerran minä sen
kumminkin teen!”

Hänen silmänsä menivät aina ensinnä ihmisen kaulaan. Paksut, väkevät
kaulat hermostuttivat häntä eikä hän kärsinyt niiden omistajia. Pitkät,
kapeat kaulat vetivät häntä puoleensa ja hän päätteli, että ne ihmiset
ovat kunnon ihmisiä. Tunnilla hän sai kiinni itsensä siitä, että
silmillään mittaili toveriensa niskoja. Kerran ei hän uskontotunnilla
vähääkään tietänyt mitä häneltä kysyttiin, sillä hengissä hän vain
riisui opettajan yltä kaulusta ja mittasi käsillään hänen kaulaansa.
Opettaja muistutti häntä tarkkaamattomuudesta, mutta tuli tunnin
jälkeen kysymään, oliko hän kipeä. Hän vastasi ”ei”. Mutta hänen
otsansa oli hiessä ja kun opettaja kääntyi menemään pois, mietti hän
miettimistään: kyllä minun käteni ulottuisivat kauluksen päältäkin!

Rönkvistska oli markkinoiden ajaksi ottanut ponttooseen nuoren tytön
auttamaan. Hän ei pitänyt vakinaista palvelustyttöä, vaan otti tarpeen
mukaan jonkun kulkijatytön — niistä ei ollut puutetta. Tämä tuli
markkinaväen joukossa eikä ensinkään näyttänyt siltä kuin edelliset
tytöt. Matti huomasi paikalla miten pitkä, kapea kaula hänellä oli.

Hän oli vasta seitsentoistavuotias, mutta hän teki paljon
kehittyneemmän vaikutuksen. Rinta oli korkea ja varsi pitkä ja
hoikka. Hänellä oli tummanruskea, kiiltävä tukka, jonka hän kampasi
ihan sileäksi, hänen ihonsa oli kellertävän kalpea ja puhdas kuin
kuvissa Faraon tyttärellä, kulmakarvat kuin tasainen, selvänmusta
kaari korkealla silmien päällä, joiden raskaita kansia siniset suonet
valuivat alas, päättyen pitkiin, mustiin ripseihin. Kannet painoivat
aina ikäänkuin väsyneesti silmiä, ne eivät koskaan avautuneet kokonaan,
vaan kun hän johonkuhun katsoi, näkyi ainoastaan osa sinertävän
kuulakkaa valkuaista ja ruskeaa silmämunaa. Kun joku pitemmältä yritti
häneen katsoa, laskeutuivat tummat ripset suojellen alas, mutta raskaat
silmäkannet tuntuivat niin läpikuultavilta, että olisi uskonut hänen
näkevän niiden läpi. Nenä oli kapea ja pyöristyi alhaalta kokoon, joten
sieraimet eivät sitä avanneet, vaan ikäänkuin sulkeutuivat peittoon.
Poskipäät ulkonivat, leuka oli tukeva. Kun hän painoi alas päätään,
syntyi leukaperien alle syvä poimu, joka vei suun miettiväiseksi ja
suljetuksi. Hän liikkui miltei äänettömästi, puhui vähän eikä koskaan
nauranut. Kun hän ensimmäisenä sateisena lokakuun iltana istui pönttöön
penkillä, näytti hän vain nauttivan siitä, että oli lämpimässä katon
alla. Rönkvistska uteli hänen asioitaan, hän vastasi pehmeällä,
hiljaisella äänellä ja katseli kaiken aikaa alas.

— Missäs sinä sitten olet palvellut tähän asti?

— Olen ollut kotona.

Rönkvistska lakkasi sinuttelemasta ja katsoi tyttöä pitkään. Hänen
yllään oli ohut, kellertävä, punakukallinen karttuunihame, jollaisia ei
oikeastaan enää käytetty näin myöhään syksyllä, kaksi rimssua helmassa.
Alapuoli oli sateesta ja kantamisesta kastunut ja ryvettynyt, yläpuolta
oli lyhyt kesätakki jonkin verran suojellut. Pitkä, vaaleanpunainen
päähuivi oli niin märkä, että vesi valui kasvoille. Kädet, jotka
punaisina ja sierettyneinä hypistelivät huivia, olivat niin suuret,
ettei laisinkaan saattanut uskoa niiden kuuluvan noiden kasvojen
omistajalle. Voimakas, pyöreä sääri erottautui märän hameen alta, joka
kiertyi sen ympäri.

— Kukas te sitten olette?

— Minun äitini on emäntänä Pääkkölän Laarilla.

— Entäs isänne?

— Hän on kuollut.

— Kukas hän sitten oli?

Tytön pää painui alemma, mutta posket pysyivät kalpeina kuten ennenkin.

— Etkös sinä sitä tiedä?

— En.

— Mutta sen tiedät, että hän on kuollut?

Rönkvistska sinutteli häntä jo taas.

— Tiedän.

— Vai on äitisi sen verran sanonut. On voinut olla joku herra, sen
sinä olet näköinen. Ette taitaneet sopia isännän kanssa — vai?
Ahdistiko isäntä sinua? Ja sitä ei äitisi kärsinyt? Äitisi on jo
vanhanpuoleinen ja isäntä on nuori — niinkö? Kyllä minä ne kaikki
arvaan, ei minulta mitään saa salatuksi, minä olen nähnyt paljon
maailmaa. Mikäs sinun nimesi on?

— Anna-Marja Liisantytär minä olen kirkonkirjoissa, mutta minua on
sanottu Hiiliksi.

— Hiiliksi? Niinhän se on kuin koiran nimi. Koira on Halli ja sinä
olet Hiili, mutta ole sitten vain, koska kerran siksi on sanottu.

Matti kuuli koko tämän keskustelun. Hän istui pöydän päässä ja hänen
piti lukea läksyjään.

Hiili luuli kai mahdottomaksi saada parempia paikkoja kaupungissa,
koska hän niin kiitollisena jäi ponttooseen. Mutta surullinen, musta
ponttoo kävi senjälkeen toiseksi. Hiili vaikutti ikäänkuin valaisevasti
ja puhdistavasti. Kun hän, raskas vesiämpäri kädessä astui sisään,
oli kuin kuun säde olisi liukunut huoneeseen. Jollakin lailla hän
sovitti ja hillitsi ihmisiä, juopuneetkin olivat hänen läsnäollessaan
siivommalla. Miesten silmät kyllä kiersivät häntä ja pysähtyivät
katsomaan povea, jonka korkeutta röijy tiukkana piteli, mutta jotenkin
hiljaisempaa oli huoneessa ja turvallisempaa. Nuoren lyseolaisen silmät
nousivat alituiseen salavihkaa kirjan äärestä katsomaan Hillin mutkiin
eikä hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin Hiili.

Kerran oli heitä ponttoossa kolme: Matti, Hiili ja muuan nuori
karjanostajaherra. Hiili seisoi lieden ääressä pesemässä patoja,
karjanostaja kuivasi sukkiaan pellinvarressa, Matti luki läksyjään
pöydän päässä. Oli jo hämärä, Matti koetti saada valoa ikkunasta,
karjanostajan paperossi hehkui, kukaan ei puhunut. Karjanostaja meni
alituiseen kääntelemään sukkiaan, Matti piti häntä silmällä, pahaa
aavistaen. Äkkiä kiersi mies kätensä Hillin ympärille ja läiskäytti
kämmenellään häntä selkään.

Hiili riistäytyi irti ja juoksi ulos. Matti karkasi ylös suunniltaan,
mutta istuutui samassa. Rönkvistska oli raottanut kamarin ovea ja sanoi
karjanostajalle:

— Se on vielä niin lapsi.

— Lapsiko vai, nauroi karjanostaja penkiltä ja koputti korkojaan
vastatusten. — Se on jo lapsia imettänytkin — näkeehän sen!

Siiloin tarttui kuin tuli koulupojan vereen. Hänen kirjansa putosi
lattialle, hän syöksyi hurjistuneena karjanomistajan eteen, polki
jalkaa permantoon ja kädet koukistuivat kuristamaan.

— Mitäs sinä, poika perkele, tulet minua ärsyttämään! huusi
karjanostaja ja survaisi pojan menemään. — Varo sinä, etten anna
sinulle sellaista läksyä, että muistat.

— Saat mennä lukemaan Fredun pöydän ääreen, tuli Rönkvistska väliin ja
avasi oven kamariin.

Matti kokosi kirjansa. Hänen otsansa oli taasen hiessä eikä hän
yrittänytkään lukea, hän vain kuunteli tiukasti, mitä ponttoossa
puhuttaisiin.

— Se koettaa säilyä, sanoi Rönkvistska, puoleksi leikillä, puoleksi
säälien. — Ei se säily, miehet ovat niin sen perään!

Matin silmissä kipinöi ja veri nousi ahdistavana päähän. Hän pakotti
itsensä lukemaan, mutta hän sai lukea kymmeneen kertaan saman rivin
eikä ymmärtänyt siitä mitään — hän näki vain miehen Hillin kimpussa.
Äkkiä iski hänen päähänsä: kun hän tulee papiksi, tekee hän Hillin
ruustinnaksi eikä silloin olekaan hyvä tulla likelle. Hiili on silloin
ylimpänä kaikissa kutsuissa ja pidoissa. Hän vatkasi tätä asiaa niin
kauan ajatuksissaan, etteivät ajatukset enää ensinkään pysyneet koossa:
silmissä vain hyppeli valotäpliä. Sitten näki hän Hillin valkoiset,
totiset kasvot, luomet väsyneinä silmien päällä. Minkähäntähden
Hillin silmiä väsytti? Eikö hän nukkunut öisin? Hän jäi aina viimeksi
askaroimaan. Matin teki mieli langeta maahan ja painaa pää hänen
helmaansa. Ei ollut ketään niin hyvää kuin Hiili?

Entä jos Hiilikin pitää hänestä, Matista! Monesti hän koulusta
tullessaan oli huomannut, että Hillin kasvot ilostuivat ja joskus
hän ottaessaan lakkia kopastaan oli nähnyt Hillin luomien nousevan
ikäänkuin pidättämään häntä. Se varmasti oli selvää, että Matti
kävi koulua tehdäkseen Hiilistä ruustinnan ja asui Rönkvistskalla
puolustaakseen Hiiliä.

Onnellista oli aamuisin herätä, kun Hiili ravisti olkapäästä, mutta
sitten tuli vaikea asia: nähdä Fredun juovan kahvia, kun ei itse voinut
saada tuota herkkua. Fredulla oli tavattoman suuri kuppi ja hän otti
suuhunsa niin suuria palasia funttaleipää, että posket pullistuivat.
Matin suu tuli täyteen vettä ja hän juoksi kiireesti porstuakaappiin
ottamaan eväspussistaan leipää taskuunsa. Joskus antoi Hiili hänelle
kahvia. Varmaan ei hän itse juonut niinä aamuina, vaan antoi omasta
osastaan. Fredu ja Matti eivät milloinkaan lähteneet kouluun yhdessä.
Fredu meni niin aikaiseen, etteivät koulun ovet vielä olleet auki.
Matti läksi viime hetkessä.

Hänen täytyi muuten ruveta olemaan varoillaan Hiiliin nähden, sillä
miehet alkoivat pilkata häntä ja Fredu kertoi koulussa pojille, että
”sillä on morsian, minun äitini piika!” ja sitä naurettiin kovasti.
Matti ei enää uskaltanut kantaa Hiilille vettä eikä puita, paitsi kun
ei kukaan nähnyt. Kerran aamiaistunnilla, kun pojat olivat kahden
ponttoossa, otti Fredu penkiltä Hillin punaraitaisen huivin, viskasi
sen Matin päähän ja rupesi sitomaan kiinni leuan alle. Matti karkasi
vimmattuna pystyyn, survaisi Fredun menemään, kiskoi huivin päästään
ja polki sen jalkojensa alle. Hiili tuli sisään juuri kun Matti potki
ja polki huivia. Fredulta pääsi nauru ja hän juoksi kamariin. Matti
oli häpeillään ja onneton. Hän ei kuitenkaan saanut otetuksi huivia
maasta eikä hän osannut edes sanoa mitään selittävää, Fredu kun katseli
kamarista. Hän läksi vihellellen ulos ja oli varma, ettei Hiili
välitä hänestä enää ensinkään. Hänen sydämensä oli onnettomuudesta
pakahtumaisillaan.

Tuli vielä toinenkin kolaus: kuukausitodistus. Numerot olivat
pudonneet peloittavasti, sillä eihän hän ollut mitään osannut ja
monet muistutukset alensivat ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta. Ei
ikinä hänen mielestään mene se lauantai-iltapäivä, jolloin hän tämä
kurja kuukausitodistus taskussa astui koulun ovesta kadulle. Hän ei
käsittänyt minne mennä: kotiin isän luo vaiko ponttooseen, jossa
Hiili oli. Hänen mieleensä välähti, että hän salaa sekä isältä että
Rönkvistskalta koko todistuksen, mutta muisti samassa, että Fredu
tietysti näyttää hyvän todistuksensa ja kaikki tulee ilmi. Hän tuli
kotiportille asti, mutta ei mennyt sisään, hän ei voinut nähdä Hilliä
— olihan hän hänet pettänyt, sillä tällaisilla todistuksilla ei hän
ikinä tee hänestä ruustinnaa! Lopulta hän tapasi itsensä maantieltä,
matkalla kotiin. Tietä oli lähes kaksi, hän ei ollut syönyt
eikä taskuun sattumaltakaan ollut jäänyt leivänpalaa. Hän väsyi,
mutta ei voinut istuutua, kun maa oli likomärkänä. Hän seisoskeli
telefonipylväitä vastaan, ympärillä mustat, kynnetyt pellot, siellä
täällä lehdettömiä koivuja ja harmaita asumuksia, joiden keskeltä
silloin tällöin nousi ruokakellon katos tai kaivonvintta. Maantie oli
puolen metrin syvyisillä raiteilla, kaksi raidetta rinnan. Syrjällä
kulki, keltaisen kuloheinän sisässä, kovaksi tallattu polku — sitä
hän asteli. Kaupungissa viivähtäneet maalaiset ajoivat ohi, hevosiaan
hoputtaen, jotta lika pärskyi kahdenpuolen. Ei kannattanut pyrkiä
niiden rattaillekaan, jokainen sääli hevostaan näin huonolla kelillä.

Kun numerot tulivat mieleen, painoivat ne kuin kivet. Voi käydä
niin, että isä ottaa pois koulusta ja silloin ei enää koskaan saa
nähdä Hilliä. Pyörryttävä kiihko tuntui ruumiissa, kun hän tätä
mahdollisuutta ajatteli.

Telefonilangat soivat surullisesti. Hämärä likensi likentämistään
taivasta ja maata. Ajatteleekohan Hiili häntä, onko hän huomannut,
ettei häntä kuulu kotiin? Tehtaan kohdalla tuli vastaan kolme vaimoa
lapsineen. Heidän vaatteistaan levisi saunan lemu. Silloin poika muisti
kotisaunan ja astui virkeämpänä eteenpäin.

Jos isä olisi ollut entinen, olisi hän lyönyt poikaa sellaisesta
todistuksesta. Nyt hän vain silmiin katsomatta ja mitään sanomatta
laski todistuksen poikansa eteen, kun hän sunnuntai-iltana teki
maatapanoa. Kodissa oli aina raskasta ja painostavaa, mutta
tavallistakin raskaampi oli ollut se sunnuntaipäivä. Silmäiltyään isän
allekirjoitusta — se oli vanhan miehen vanhana opittua työtä — tunsi
hän vihaa ja katkeruutta. Ketä kohtaan? Ei hän voinut sitä selvittää
itselleen. Tai ehkäpä Hilliä kohtaan! Hiilihän oli syynä kaikkeen...
Matti läksi kotoa pimeänä maanantaiaamuna ja ehti ajoissa kouluun,
mutta häntä nukutti niin, ettei hän saanut silmiään pysymään auki
millään mahdilla. Pojat tuuppasivat häntä selkään ja saksanopettaja
ajoi hänet ulos tarkkaamattomuuden takia.

— Minä karkaan täältä! päätteli hän astellessaan edestakaisin
käytävässä. — Minä menen rengiksi maalle, minä menen niin kauas, ettei
kenenkään tarvitse minua nähdä eikä minusta kuulla. Huomenna ei minua
enää ole koulussa. Ensi saksantunnilla ei Vestrinillä ole, ketä ajaisi
käytävään.

Hänen täytyi mennä ponttooseen vaihtamaan kirjoja iltapäiväläksyjä
varten. Hän hiipi hiipimällä porstuaan ja pysähtyi ullakonportaiden
alle kuuntelemaan. Askeleet likenivätkin ovea. Hiili tuli ulos, sitoi
huivin päähänsä ja napitti röijynsä, joka rinnan kohdalta oli päässyt
auki. Hän katosi pihamaalle ilman, että Matti sai nähdä hänen kasvojaan.

Mutta selittämättömän ikävän ajamana karkasi hän tupaan, näki Hillin
huivin sängyssä, tarttui siihen molemmin käsin ja pusersi sitä
kasvojaan vastaan. Heti senjälkeen valtasi hänet voittamaton äkillinen
raukeus ja hän laahautui jo puoliunessa vällylleen nurkkaan. Hänellä ei
ollut mitään käsitystä siitä, miten kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi
siihen, että Fredu, vellilautanen kädessä, potkaisi häntä jalkaan ja
huusi: ”tuossahan se maata motkottaa! Ja Hiili tässä syyttää minua.
Ikäänkuin minä olisin sen paimen!”

Matti nousi istumaan ja käsitti nukkuneensa yli iltapäivätuntien.
Onneksi hän jo oli päättänyt, ettei enää mene kouluun.

Myöhemmällä, kun Fredun yksitoikkoinen läksynluku kuului kamarista ja
Hiili korjasi ruuanjätteitä pöydältä, hilasi Matti alas koppansa ja
päätti järjestää tavaransa. Vaikeaa oli ajatella lähtöä maailmalle, kun
Hiili liikkui tuossa. Jollei koulutiekin jo olisi ollut suljettu, olisi
hän ehdottomasti ryhtynyt ajattelemaan läksyjään.

Äkkiä seisoi Hiili hänen edessään, laski kätensä hänen olalleen ja
katsoi häneen väsyneiden silmäkansiensa alta kirkkaasti ja täynnä
hyvyyttä.

— Älä ole milläsikään siitä todistuksesta. Eihän täällä kukaan voi
lukea! Rouva kirjoittaa sinulle kouluun mukaan todistuksen, että tänään
olit kipeä. Kipeä sinä olitkin!

Hänen äänensä pehmeys oli kuin lämmin hyväily lapselle, joka kauan
on saanut olla sitä vailla. Poika purskahti itkuun ja enää voimatta
itseään pidättää, kävi kiinni Hillin lämpöiseen ruumiiseen. Hän tunsi
aavistamatonta autuutta.

— Kun minä saan toisen paikan, sanoi Hiili ja irroitti ystävällisesti
hänen käsiään, — niin minä autan sinut pois täältä.

Poika sävähti valveille ja kysyi pelästyneenä:

— Hakeeko Hiili toisen palveluspaikan?

Hiili vaikeni hetkisen, hänen kasvojensa ilme muuttui ja hän sanoi
hiljaa:

— En minä voi olla täällä.

— Miksei? Minunkin täytyy...

— Se karjakauppias on taas näillä mailla. Se kävi täällä sill’aikaa
kun sinä nukuit. Kun ei se jo taas tulisi...

Silloin oli Matti sanomaisillaan, että hän lukee papiksi, hän vie
Hillin pappilaansa ja varjelee häntä kaikesta pahasta. Suuri, lämmin
onni paisutti hänen rintaansa ja nosti sanoja huulille. Hän haki Hillin
käsiä. Mutta Hiili riistäytyi irti ja pääsi parahiksi lieden luo, kun
ovi avautui ja kauppias astui sisään.

— Iltaa...

Hän oli suuri ja verevä, vaalea tukka, parrattomat kasvot, terve nauru
suupielissä. Hänen yllään oli sininen kudottu paita, joka ulottui
vyötären alapuolelle, punainen ja vihreä raita meni yli leveän rinnan.
Paidan alta näkyi suuri, helapää puukko.

— No, nyt on taas tehty peijakkaan hyviä kauppoja. Tahdottekos nähdä
rahaa — joka ei ennen ole nähnyt, näkee nyt! Sata... kaksisataa...
kolmesataa... neljäsataa ja viisisataa — siihen viisisataa, se tekee
tuhat ja tässä pitäisi olla viisimarkkasia kolmesataa. Etkös sinä,
Hiili, tulisi auttamaan minua, kun en minä oikein tahdo luottaa
itseeni. Tai ehkä tämä nuori herra tulisi auttamaan... Kyllä minä
sitten palkitsen vaivat... No, mikäs on, ettei haluta? Tule pois
katsomaan, onko tuossa läjässä kolmesataa. Kun antoivat minulle
niin paljon pikkusetelejä... Mitäs sinä sanot siihen, Hiili, jos
lähdettäisiin niinkuin kaupungille ostoksia tekemään. Jos lähdettäisiin
sormusseppään... No, eikös tälle nuorelle herralle kelpaakaan
tupakkarahat? Vai eikös se vielä tupakoikaan? Eikös saa luvan olla...

Keskellä hänen puhettaan tuli Fredu arvokkaana kamaristaan, kaulukset
ja liinat kaulassa, kirjat kainalossa. Kauppias mittasi Fredua
kiireestä kantapäähän ja nauroi niin, että piteli vatsaansa. Fredu
astui loukkaantuneena läpi huoneen.

— Minnekkäs se hämähäkinjalka nyt kammertaa? sai hän vihdoin suustaan.
— Minä tarkoitan, että minne herra lyseolainen...?

— Lupasin auttaa erästä toveria, sanoi Fredu arvokkaasti.

— Eikös saa luvan olla paperossia.

— Ei kiitoksia. Sen kieltää koulun laki.

— Vai niin, vai niin. Helkkarin lainkuuliaisia poikia. Eikös tämä
toinen herra lyseolainen — hän korosti molemmat viime sanat — kanssa
lähde auttamaan toveria?

— En! nakkasi Matti järkkymättömällä päättäväisyydellä vastaan.

Vaikka itse koulutunnit odottaisivat häntä sata kertaa, niin ei hän
nyt liiku minnekään! Kunhan ei vain Hiili rupeaisi pitämään tuosta
miehestä, kun sillä on niin paljon rahaa. Kyllä hän nyt vartioi täällä!

Kun karjanostaja huomasi, ettei hän pääse Matista, rupesi hän pitämään
pientä leikintekoa hänen kanssaan. Hän veti häntä perässään pitkin
lattiaa kuin koiranpentua, joka päristelee vastaan. Hiili katsoi heidän
mekastustaan oudon avoimin silmin. Vihdoin hän tuli väliin, sanoi, että
Matin täytyy lukea ja sai karjakauppiaan lähtemään kaupungille.

Oli suloista totella Hilliä ja olla hänelle mieliksi. Kuinka saattoikin
olla niin suloista ja onnellista! Rönkvistska ja Fredu jo nukkuivat ja
pari matkustajaa kuorsasi penkeillään, kun Matti yhä istui savuavan
kitupiikin ääressä kirjoittamassa. Hänen sormensa olivat musteessa ja
pöydälle oli mennyt mustetta, mutta Hiili puhdisti pöydän ja varoitti
vain päästämästä viholle. Hän seisoi korkeana Matin takana ja katseli
loistavin silmäterin, miten poika lopetti työtään. Poika käänsi
tuontuostakin silmänsä häneen kuin aurinkoon ja näytti iloisena ja
ylpeänä, että kirjoitus oli tullut kaunista. Hän uskoi myöskin, ettei
siinä ollut virheitä, ei ainakaan paljon.

— Etkä sinä enää ajattele sellaisia, että lopettaisit koulun ennen
aikojaan. Sinusta tulee pappi!

Hänen kätensä oli pojan olkapäällä, tuttu poimu ulottui poskista leuan
alle, kasvot olivat hyvänä hymynä. Poika ei saanut sanotuksi ainoaa
sanaa, vaikka hänen mielensä oli täysi. Haikeat kyyneleet kirvelivät
rinnassa. Hän paneutui penkilleen ja katsahti vielä pari kertaa
puoliunessa Hiiliin, joka askarteli lieden ääressä.

Aamulla tuli hänelle hyvin kiire kouluun, sillä havaittiin kellon
käyvän väärin. Hän ei muuta ennättänyt kuin saada vaatteet ylleen.
Kun hän palasi välitunnille kotiin, oli Hiili poissa. Myrskyn jäljet
tuntuivat vielä ilmassa. Rönkvistska kiroili Hillin lapsellisuutta,
paukutti ovia ja puski kiukkuaan kaikkeen, mikä sattui hänen tielleen.

Matti ei uskaltanut kysyä, mitä oli tapahtunut. Senverran hän sai
selville, että karjanostaja iltayöstä oli tullut ponttooseen. Hän
saattoi siitä tehdä johtopäätökset ja hän joutui suunniltaan. Viha,
ikävä ja itsesyytökset tekivät hänet ihan kipeäksi. Miksei hän ollut
herännyt Hilliä puolustamaan, hän oli nukkunut samassa huoneessa ja
sallinut sen kaiken tapahtua! Hiili oli poissa — senjälkeen oli
kaikki yhdentekevää. Hiili oli lähtenyt epätoivoissaan — Matti
kierteli epätoivoissaan kaupunkia, haki häntä mielettömänä kaikkialta,
pihamailta, kaduilta ja toreilta. Hän istui koulussa poissaolevana,
tyrtyneenä kuin pölkky, tai levottomana, hiessä päin. Hän ei osannut
mitään. Mutta se oli hänelle yhdentekevää. Maailma oli käynyt autioksi
ja tyhjäksi.

Ensi ajan rouva oli ilman piikaa ja selitteli olevansa tyytyväinen,
että Hiili meni — niin maailmaton palkka kun sillä oli ja niin hyvin
kun hän sitä piti, niinkuin mitäkin ryökynää ikään, ei koskaan sanonut
sille pahaa sanaa! Mutta joulun edellä, kun tuli vilkkaampi liike, otti
rouva taas maantieltä tytön ja hänen kanssaan he ensi päivinä olivat
kuin yksi sielu, mutta viikon lopulla olivat he täydessä torassa.
Kerrankin kuuli poika tällaisen keskustelun.

— Jos rouva vielä minua lyö, niin kyllä minä näytän... Minä haen
poliisin ja ilmoitan, kuinka täällä myydään viinaa ja tapellaan niin
että...

— Koskas sinä, lunttu, sen olet nähnyt? Mutta sinusta on nähty yhtä ja
toista... Ole sinä varoillasi, ettet istu linnassa vielä...

— Minä menen pois tällaisesta paikasta, jossa ei saa rauhaa päivällä
eikä yöllä...

— Se on oma syysi. Tässä on niin vähän työtä, ettei sinua tarvitsisi
pitää, jollet olisi ollut ilman paikkaa. Ja kuka sinua hätyyttää, jos
vain itse tahdot olla siivolla.

— Senpätähden se toinenkin tyttö meni pois, ettei saanut rauhaa, kun
otatte kortteeriin sellaisia miehiä. Ja sitä tyttöä olette itse kehunut
ja muutkin ovat kehuneet.

— Se oli niin lapsellinen, että teki tikusta asian.

— Jaa minä en rupea olemaan nälkäpalkoilla. Ei näiltä tällaisilta
vierailta saa edes juomarahaa. Kerjäläisiä ovat!

— Mene sinä vain minne tahdot, mutta sano minulle ensin, tunnetko
Verliinin Santraa? Ahah, jokos muoto muuttui! Se kävi tässä tänään —
se on liikkuva ihminen ja tietää yhtä toista. Se oli kerjännyt sinulle
kirstunrahatkin, kun lapsesi kuoli.

Rönkvistska nauroi, mutta tytöltä pääsi itku.

— Sen se saikin tehdä, peijakas, kun toimitti minut sellaisen
roskamiehen pariin ja olisi vielä tahtonut naimisiin sen kanssa. Herra
jestas sentään, kuinka pahoja ihmiset voivat olla!

                                                  ⸻

Tällaisessa ympäristössä kului suuri osa pojan kouluaikaa. Vasta
pariksi viime vuodeksi pääsi hän takaisin Eeva Snabbin luo ja sitten
alkoi koulussakin taasen käydä hyvin. Hiili oli painunut syvälle
kaikkinaisten muiden muistojen alle ja häntä hävetti ajatella häntä.

Häntä hävetti yleensä ajatella naista ja hän pelkäsi seurustella hänen
kanssaan. Hänen käsityksensä naisesta oli sellainen. Nainen oli hänen
tajussaan vaarallinen kuin itse synti.

Se kuuma, punainen vuo, joka taukoamatta kulkee kaiken elämän pohjalla,
oli varhain tullut hänen elämäänsä. Huolelliset vanhemmat, jotka
tahtovat säilyttää lapsilleen lapsuuden niin kauan kuin lapsuusikää
kestää, varjelevat heitä, tai valmistavat heitä hellävaroen siihen,
mikä on ihmisen elämässä keskeisintä. Mutta suurimman osan ihmislapsia
yllättää elämän salaisuus kuin varas yöllä, raakana, kuumana,
väkivaltaisena voimana. Tai näkevät he sen pienestä pitäen paljaana
edessään. Se elää kaikkien mielessä ja se liikkuu kaikkien kielellä, se
hallitsee ja täyttää kaikki mitä on tähtien alla.

Kun kesällä ollaan heinänteossa tai elopellolla, puhutaan ”siitä
pojasta ja siitä tytöstä”. Riihellä keskustellaan tansseista
metsätorpassa ja kuinka sen tai sen tytön on käynyt hullusti. Kun
kansakoulupojat välitunnilla kokoontuvat nurkan taakse, laulaa suuri,
ryysyinen poika heille laulua, jonka on oppinut tehtaan miehiltä ja sen
ääressä tirskutaan. Tuskin on poika päässyt rippikoulusta, kun hän jo
pyrkii tytön aittaan yöksi. Tai jos hän on kaupunkilainen, alkaa hänen
ajatuksensa askarrella laitakaupungilla ja hän pysäyttää naisen, joka
illemmalla yksinään liikkuu kadulla, ja pyytää saada saattaa kotiin.
Kun ylioppilas on juonut ja mekastanut, keikauttaa hän aamuyöstä lakin
niskaan, ottaa ajurin ja lähtee etsimään naista.

Kuuma ja kumma on elämän pohjavuo. Se hallitsee luontoa ja se hallitsee
häntä, joka sanoo itseään luonnon herraksi — jollei hän hallitse sitä.

Paitsi Hiili-tarinaa jäi Matti Matariston mieleen muutamia muitakin
tarinoita — niitä yksinäisiä tarinoita, jotka ovat kuin vedenalaiset
karit: niistä ei puhuta eikä niitä näy, mutta se ihminen muistaa ne,
jonka pursi on niihin kolahtanut.

Kerran oli hän kyntämässä riihipeltoa — hän kävi aina lupa-aikoina
maatyössä —, kun hän äkkiä kuulee metsästä hätähuutoja. Hän ei
käsittänyt, mitä siellä oli saattanut tapahtua, mutta hän jätti auran
sarkaan ja läksi juoksemaan huutoa kohti. Hänen sisarensa Martta tuli
täydessä juoksussa ja itkussa häntä vastaan. Tytön hiukset olivat kuin
tappelun jäljeltä, hame revittynä. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

Hän oli ollut karjan kanssa ja poimi marjoja, kun äkkiä joku takaapäin
käy häneen kiinni, paiskaa hänet maahan ja painuu hänen päälleen. Hän
pelästyy, kääntyy ja näkee kartanon nuoren herran... Hän parkaisee ja
rupeaa huutamaan. Se peittää kädellään hänen suunsa tukkoon, suutelee
häntä niin, että tekee kipeää ja rupeaa haromaan hänen vaatteitaan. Hän
huutaa, hän potkii, hän lyö, hän puree hänen kättään, hän vetää häntä
hiuksista. Hän pääsee pystyyn — mies vetää häntä suuttuneena tukasta,
hän juoksee, mutta mies tulee perässä ja huutaa ja toruu.

— Sinä olet hävytön. Etkö sinä tiedä kuka minä olen! Kyllä minä sinut
opetan, etkö sinä ole se Matariston tyttö, kyllä minä... Ei, kuule nyt,
tyttöseni, tule tänne kauniisti. Ei sinun tarvitse pelätä, ei siitä
lasta tule. Minä annan sinulle rahaa.

Sinne jää herra aidan taakse, mutta nyt pelkää tyttö niin kauheasti.
Kun se lupasi tulla takaisin! Ei hän enää uskalla mennä lehmiä
noutamaan, se on niin väkevä...

Se roteva apuihminen, Manta, oli heillä työssä elopellolla. Hän
leikkasi kilpaa miesten kanssa ja pysytteli heidän joukossaan. Hänen
läpitunkeva äänensä kuului yli muiden. Hän nosti lyhdettä päänsä
päälle, nauroi ja sanoi, ettei koko kylässä ole sitä poikaa, jota ei
hän olisi saanut, jos olisi viitsinyt ottaa. Miehet mainitsivat jonkun,
jota ei hän olisi saanut. Hän nauroi ja sanoi, ettei koskaan olisi
viitsinyt olla mokomankin keuhkotautisen kanssa. Hänelle pitää olla
vereviä ja nuoria. Taas rehahtivat miehet puhumaan jostakin, joka ei
ole Mantan otettavissa.

— Se on vielä ollut niin nuori, etten ole huolinut, sanoi Manta, —
mutta jahka se siitä miehistyy, niin pitää olla ihme, ellei tämä tyttö
saa.

Matti oli vainion toisessa päässä, mutta hän kuuli joka sanan ja tunsi,
että ne tarkoittivat häntä. Hänen viikatteenteränsä silpoi olkea kuin
kuumeessa ja maailma oli tulena hänen silmissään. Ja sinä iltana tuntui
hänestä siltä kuin Manta olisi likennellyt häntä, myöhemmin huomasi hän
sen selvästi ja eräänä lauantai-iltana, kun hän lojui saunanlauteilla,
hän hänet saavutti.

— Vai se lyseolainen täällä onkin, se nuori pappi, sanoi hän ja oli
kuin äänestä olisi tiukkunut sulavaa voita. — Ei minua tarvitse
ujostella, olen minä ennenkin nähnyt ihmisiä.

Matti pääsi alas, permanto huojui ja koko huone keinui hänen
astellessaan. Tajunnan ääni hänessä huusi yli veren kohinan: nyt sinä
hukut! Hän haki vaistomaisesti vaatteitaan penkiltä. Silloin hän kuuli,
kuinka nainen yhtäkkiä pudotti vaatteet yltään ja tuli häntä kohti.

— Minä pesen selän, sanoi hän hiljaa ja siinä, että tämä aina
läpitunkevan huutavasti puhuva ihminen puhui hiljaa, oli sama
mahti kuin käärmeen äänettömässä, vihreässä katseessa, jolla se
pudottaa linnun puusta saaliikseen. — Tämä saippua onkin niin hyvää
vaahtoamaan. No, istukaa tuohon nyt.

Matti tuli tajuihinsa ja juoksi, vaatteet sylissä, suinpäin ulos.
Nainen nauroi hänen takanaan ikäänkuin kymmenen harakkaa olisi
käräjöinyt yhdessä, mutta Matti suistui pensaikkoon, kosteaan nurmeen,
ja itki ja vapisi.

Hän oli ensimmäistä vuotta ylioppilaana Helsingissä. Heitä oli
aika liuta poikia kierrellyt katuja, noin vain ilman aikojaan. Tai
oikeastaan siksi, että he Osmolassa olivat syöneet munia kilpaa
ja nyt tarvitsivat liikettä. Eero Holm, medisiinari oli ”johtanut
ekspeditsionia” ylös, alas katuja. Kello saattoi olla jonkin verran,
kun he saapuivat Esplanaadille. Silloin huomautti Mataristo -
- yksi kilpasyöjistä, että hän jo haluaa nukkumaan. Eero Holm ehdotti
vielä repäisevää painia varmuuden vuoksi. Pari miehistä karkasi jo
kiinni toisiinsa, kun äkkiä heidän keskellensä ilmestyi tyttö. Hän
teki nuoren vaikutuksen, leveä hattu käherretyillä hiuksilla ja harso
estivät kasvoja näkymästä selvään. Hän oli tummassa puvussa ja rehevä,
vaalea nahkakaulus keikkui keveänä polviin asti. Hänen mukanaan tuli
hajuveden lemu.

— Hyvää iltaa, sanoi hän ruotsiksi ja kätteli tutunomaisesti poikia,
jotka paikalla olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. — Kukas
herroista on lähettänyt minulle kirjeen? Kas, siinä kirjeessä oli, että
tavattaisiin täällä Espiksellä kello yksitoista.

— Jahah, jahah, riensi Eero Holm sanomaan, — minä, minä olen
lähettänyt kirjeen. Eikös neiti tunne minua. Kyllä me on tavattu.

— Juu, juu, kyllä minä muistan.

— Asuuhan neiti Pursimiehenkadulla...

— Se tahtoo sanoa, minä olen asunut siellä, mutta nyt minä asun
Kapteeninkadulla.

— Kuinka sillä neidillä on korea puuhka, tuli joku pojista sanomaan ja
yritti kietoa toista päätä kaulaansa.

— Keneltä neiti on saanut sen?

Matti seisoi muiden takana. Ei hän mennyt piiriin tytön ympärille eikä
hän, kuten muut, hypistellyt hänen koristuksiaan. Mutta hän katseli
tyttöä kuin naulittuna, hänen kiepsauksiaan ja keikauksiaan, hän
kuunteli hänen omituista pientä nauruaan, hengitti hajuveden tuoksua,
joka huumasi ja inhotti — ja tämä kaikki pani hänet vapisemaan.

— Sinä senkin ilkiö, sanoi tyttö äkkiä ja läiskäytti Eero Holmia
puuhkallaan kasvoihin, — annat minun tässä paleltua.

— Ai, sinua palelee! Pojat, lämmitetään neitiä!

Eero Holm ja pari muuta poikaa kiersi kädet hänen ympärilleen ja
alkoi pyörittää häntä. Hän huusi, hän torui, hän tahtoi irti. Hänen
vaatteensa menevät pilalle, he saavat maksaa kaikki, jolleivät päästä
häntä irti — repivät hänen vaatteensa! Pojat eivät totelleet ja
vihdoin lennähti tyttö kuin suuri, musta perhonen heidän käsivarsiensa
varassa ilmaan.

— Pojat, pojat, poliisi!

Piiri hajaantui ja tyttö nieli kiukkunsa. Kun poliisia kuitenkaan ei
kuulunut, päästi hän irralleen suuttumuksensa. Kirjoitetaan hänelle,
vaivataan tänne eikä ole rehellisiä aikomuksia ensinkään...

Pojat purskahtivat nauruun.

Rehelliset aikomukset taitavat lähestyä tässä...

Esplanaadin poikki kulki verkalleen kookas, keski-ikäinen herra,
silinteri päässä. Tyttö hiljeni, nyökäytti päätään ja läksi häntä
seuraamaan. Pojat näkivät, että he käytävän päässä löysivät toisensa.

Matti rupesi hyvästelemään.

— Ei, sanoi Eero Holm, — nyt ei mennäkään kotiin. Noo, pojat, kuka
lähtee! Äh sinä! tuuppasi hän Mattia kylkeen, — tulisit kerran
sinäkin! Kyllä sinä vielä ennätät olla pappinakin!

Hän vihelsi pitkään. Jostakin läksi liikkeelle ajuri.

Matti läksi yksin kotiin.

Siinä paikassa, missä hän sinä vuonna asui, oli kummallinen
palvelustyttö. Se tuli joskus hänen huoneeseensa ilman asiaakin ja
siistiessä huonetta oli sillä paljon puhumista. Matti koetti olla
poissa sen ajan. Se oli upeavartaloinen, Hiili johtui kaukaa mieleen
sitä katsellessa.

Kerran täytyi Matin pyytää tulta, kun huone tuntui kolkolta. Silloin
tyttö, kiskoessaan tuohta irti haloista, kertoi pahasti polttaneensa
käsivartensa.

— Ei maisteri tiedä siihen mitään?

— Olenhan minä sanonut, etten ole maisteri. En minä tiedä mitään.

— Se menee niin itsestään, kun tässä viime vuonna asui maisteri. Rouva
käski panna saippuaa päälle, mutta se ei auttanut. Sitä kirvelee niin
kauheasti.

Hän työnsi hihan ylös, korkealle kyynärpäiden yläpuolelle, katseli
palanutta kohtaa hetken siinä polvillaan lattialla, mutta tuli sitten
pöydän luo, laskeutui nojaamaan pöytää vastaan ja piteli käsivarttaan
ylioppilaan edessä.

Matti humaltui, ja tietämättä mitä teki enempää kuin humalainen tietää,
kiersi hän kätensä tytön ympäri ja pusersi huulensa hänen rintaansa
vastaan. Humala oli silmänräpäyksessä ohi, hän paiskasi inhoten tytön
menemään ja läksi kävelemään. Vaistomaisesti haki hän syrjäkatuja ja
suuntasi askeleensa ulkopuolelle kaupunkia.

Hän ei kehdannut katsoa ihmisiä silmiin.

Mutta nainen oli hänelle peloittavampi ja vaarallisempi kuin koskaan.
Nainen on luonnon lähin liittolainen, naisen kautta se lähinnä pitää
ihmiskuntaa pystyssä. Niinmuodoin täytyy naisella aina olla mielessä
vangita mies. Sivistynyt nainen käyttää hienompaa tapaa, sivistymätön
raaempaa ja julkeampaa. Mutta kaikilla on sama pyrkimys. Ja miehellä on
mielessä vain iskeä naiseen — hän on hänkin luonnon käskyläinen. Mies
ja nainen etsivät aina ja aina toisiaan lisääntyäkseen ja täyttääkseen
maata.

Nuori mies mietti näitä asioita alati. Hän palasi aina niihin, jos
välillä oli viipynytkin muualla.

Jumala lahjoittaa ihmiselle lapset — niin opetetaan. Suureen pappilaan
lahjoittaa hän kymmenen lasta ja köyhälle juopolle saman määrän,
vaikka hänen pitäisi tietää, että he viimemainitussa perheessä tulevat
kärsimään. Hän on luvannut pitää heistä murheen — mutta he tulevat
tautisina maailmaan, kituvat kurjuudessa ja päättävät ehkä päivänsä
vankilassa. Se on huonoa huolenpitoa. Ja Jumala lähettää lapsia
sellaisiinkin perheisiin, joissa ei heitä lainkaan haluttaisi. Mutta
isättömiä lapsia ei Jumala lähetä, vaan joku toinen. Paholainenko?

Sievistellen, kierrellen, kaarrellen koettaa ihminen ohjata lapsensa
salaisuuden eteen, jota ei hän itsekään ymmärrä, jonka edessä hän
seisoo avuttomana kuin lapsi ja on seisonut vuosituhansia.

Elämän punainen vuo käy herkeämättä läpi vuosituhansien. Iäti vehreä
luonto sysää sokeana itujaan kaikkialle, kun kevät tulee ja aurinko
alkaa lämmittää. Silloin versoo kaikki mikä on nuorta ja elinvoimaista,
vanhat, kuolevat puutkin suitsuttavat viimeisen mahlansa iduiksi.
Kaiken täytyy monistua, hedelmöidä. Siittämisen ja synnyttämisen tarve
täyttää taivaan ja maan välin. Elämänitujen antamisen vaisto hallitsee
kaikkea, mikä elää. Ihminen on samassa asemassa kuin kaikki muukin.

Hän on kuitenkin opettanut itselleen olevansa korkein luoduista ja
luonnon herra. Senkötähden että hän rakentaa asuakseen kiviröykkiöitä
eikä asu kuin muurahainen; senkötähden että hän on keksinyt
yhteiskunnan; senkötähden että hän pienellä osalla maapalloa on ajanut
läpi ulkonaisen yksiavioisuuden; senkötähden että hän samalla pienellä
osalla maapalloa on kehittänyt kulttuurin ja hermot?

Mutta hän, joka poliisivoimalla valvoo yksiavioisuutta, on
kulttuurikieleensä keksinyt sanoja sellaisia kuin ”hääyö”,
”kuherruskuukausi”, ja hän lausuu ne punastumatta. Kun hän on viettänyt
häitä, lähtee hän valittunsa kanssa häämatkalle. Koko hääjoukko saattaa
iltamyöhänä asemalle. Hänellä on taskussa ensi luokan makuuvaunulippu
ja hääyön, laulujen ylistämän, odotus palaa hänen kasvoillaan. Nainen
seisoo, huntu kasvoilla, hänen rinnallaan. Hänellä on nyt lupa sen
naisen salaisuuteen, heillä on yhteiskunnan lupakirja, ystävät ovat sen
todistajina: menkää hääkammioon, lisääntykää ja täyttäkää maata!

Mutta kuinka moni on odottanut yhteiskunnan lupakirjaa, kuinka monelle
on yhteiskunnan määräämä hääyö ensimmäinen? Luonnon käsky on voinut
tulla paljon aikaisemmin, luonnon, joka sokeasti käskee monistumaan ja
hedelmöimään. Ja kuinka moni ylistettyjen hääöiden ihmispareista haluaa
totella yhteiskunnan määräyksiä, puhumattakaan luonnon tarkoituksista?
He eivät laisinkaan aina halua enentyä ja täyttää maata. He haluavat
humaltua ja nauttia.

Monien monituisten ihmisparien puolesta saisi elämä kuolla
sukupuuttoon. Ovela luonto onkin sentähden kätkenyt itunsa nautintoon.
Ja niin täytyy ihmisen nauttiessaan tahtomattaankin palvella
sitä. Ovela luonto on lisäksi kätkenyt syvimmän salaisuutensa
läpipääsemättömyyden verhojen taakse. Läpipääsemättömyys vetää ihmistä
puoleensa. Miljoonat ja miljoonat vaeltavat mykkien, liikkumattomien
porttien eteen, miljoonat ja miljoonat joutuvat kerran suurten,
hirvittävien kysymysten eteen.

Mistä ihminen tulee, minne hän menee? Miksi hän syntyy, elää, miksi hän
kuolee?

Ihminen ei jaksa viipyä näiden ankarien kysymysten edessä, sillä
hän ei saa niihin vastausta. Hän palaa maailmaan mykkien porttien
edestä, maailmaan, joka läähättää siitostarpeen, synnytystuskien,
elämäntaistelun ja kuolonkamppailun alla. Hän ei jaksa kantaa heikoilla
hartioillaan raskaita kysymyksiä, joihin on turhaa hakea vastausta —
hän tahtoo unohdusta ja nautintoa ilman vastuunalaisuuden tunnetta.

Hänelle ei anneta sitäkään, sillä häneen on istutettu omatunto
ikuisine ikävöimisineen, syytöksineen ja ristiriitoineen.

Siinä kohdassa pipliaa, missä puhutaan vedenpaisumuksesta, on kuva
hukkuvasta ihmiskunnasta. Ihmiset pulikoivat vedessä, käsiä ja jalkoja
nousee häviöstä taivasta kohti. Ihmisiä kapuaa puihin, kallioille,
vuorille. Miehet juoksevat vimmassa, naiset seuraavat pitkin, valuvin
hiuksin. Turhaa — vedenpaisumus tulee!

Turhaa on ihmisen kysellä, turhaa taistella tulvaa vastaan. Elämän
punainen vuo tulee!

Pitääkö ihmisen säikähtää sitä? Pitääkö hänen kantaa omantunnonvaivoja
ja kitua vastuunalaisuudentunteessa, pitääkö ristiriitojen alituisesti
repiä hänen sisintään?

Luonto kylvää ihmiskunnan niinkuin metsän ja luonto itse harventaa
itseään, jos se on liian taaja. Se on kaikki niin yksinkertaista.
Ihminen on pantu lisääntymään — muuta ei hän tiedä ja hän
täyttää tarkoituksensa, kun hän täyttää maata. Muuta ei hän tiedä
tarkoituksestaan.

Avuttomana seisoo hän keskellä luontoa, johon hänet on pantu, kuin
koppakuoriainen, jonka kulkija tallaa.