I

Se päivä teki valkenemistaan vaivalloisesti, niinkuin muutkin päivät
sinä.

Oltiin vasta lokakuun alussa, mutta puut loivat jo lehtiään. Kevät
olikin ollut aikainen ja kesä harvinaisen kaunis. Aurinkoa ei enää
riittänyt lokakuun osalle, lehdet eivät varisseet sinisellä syysilmalla
eikä tuuli tanssittanut niitä iloisissa pyörteissä. Ne kellastuivat
märkyyttään, tippuivat raskaasti maahan ja sade liimasi ne heti
kamaraan mätänemään.

Satoi lakkaamatta. Helsingin kadut lepäsivät kiiltävinä pintoina,
joista sadepisarat kimmantelivat ylös kuin herneet. Kattokouruista
syöksyi alas kokonaisia koskia ja katuojat kohisivat kuin virrat.
Aleksanterin ja Esplanaadin kadut alkoivat jo unohtaa, miltä näyttää
joutilaiden iltapäiväkävelijäin hauska tulva. Ihmiset tottuivat elämään
ilman aurinkoa, kuuta ja korkeita tähtiä. He täyttivät kahvilat,
teatterit, ravintolat ja kokoushuoneet ja antautuivat kokonaan niihin
töihin ja huvituksiin, joita Helsinki niin runsaasti varaa syksyn
osalle.

Haapasten perheessä tuli päivä samanlaisena kuin niin monet muut päivät.

Hilja oli vielä vuoteessa ja huone ihan pimeänä, kun Maali, oikeassa
kädessä halkokannin ja vasemmassa kirje, raotti ovea ja päästi sisään
iloisen valo viivan ruokasalista. Maali ei sanonut huomenta, se ei
kuulunut hänen tapoihinsa, eikä hänen tapojaan enää voinut muuttaa —
hän oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Haapasilla. Kun hän oikaisi
kirjeen Hiljaa kohti, ei hän katsonut sattuiko se rinnalle vaiko
kasvoihin vaiko hiuksiin. Kaikki riippui siitä, missä asennossa Hilja
oli.

Joka tapauksessa tyttö heti paikalla heräsi, vaikka edellisenä yönä
olisi tanssinut kuinka myöhään. Hän ei juuri saanut kirjeitä muuta kuin
sulhaseltaan ja kun Maalin käsi näin aamuisin kosketti häntä, tiesi se,
että kirje oli tullut. Nytkin hän sävähti istualleen, pudotti kirjeen
rinnaltaan, jonne se oli joutunut, kumartui hakemaan sitä lattialta,
löysi sen, tunsi hienon reseedan lemun ja kiihtyi niin, ettei tahtonut
saada kuorta auki.

Kuinka hän taasen olikin odottanut kirjettä! Aina ne hänen mielestään
viipyivät, ja varsinkin ne olivat alkaneet viipyä viime aikoina.

Kyykistyneenä tekemään tulta ei Maali voinut olla seuraamatta Hiljaa,
millä kiireellä hän sai kynttilän sytytetyksi, kuinka hän repi auki
kuoren ja sitten ajatuksissaan kävi piiloittamaan tulitikkulaatikkoa
tyynyn alle, jossa tavallisesti piti nenäliinaa. Että sitä nainen
voi tulla noin hulluksi, ajatteli Maali, joka ei milloinkaan ollut
katsonut yhteenkään mieheen. Muuten hän kyllä oli tyytyväinen tähän
Hiljan kihlaukseen. Maisteri Armas Brede oli hienoa sukua ja rikas ja
komea herra. Mutta kaunis tyttö oli Hiljakin — kyllä Hiljalla olisi
ollut ottajia ilman tätäkin. Jo siellä maalla, pappilassa, kun Hilja ja
Laina vielä olivat lapsia, heitä kosittiin ja samaa se sitten oli ollut
Hiljan täällä Helsingissä. Eihän niitä iltamia ja arpajaisia voinut
olla enää ensinkään, joissa ei Hilja ollut tanssimassa tai esiintynyt
kuvaelmissa. Ihanhan hän viime keväänä laihtui paljaasta tanssimisesta.
Tänä syksynä nyt oli saanut olla vähän enemmän rauhassa, kun oli
morsian. Mutta yhtämittaa sittenkin käytiin tahtomassa toimikuntiin.

Tärkeän ja äreän näköisenä tuijotti vanha palvelija halkoihin, joita
liekki hitaasti alkoi nuolla. Hän kuuli paperin hiljaa risahtelevan
lukevan tytön käsissä, kuuli kellon ruokasalissa tikuttavan — saman
vanhan kellon, joka oli tikuttanut läpi koko hänen nuoruutensa siellä
kotipitäjässä, pappilan seinässä —, kuuli ruustinnan kaatavan kahvia,
kuten oli kuullut miltei joka aamu kolmattakymmentä vuotta, pudotti
vihdoin tulitikut halkokantimeen, muisti tyytyväisenä, että heille
oli ostettu kellari täyteen halkoja ennenkuin nämä pitkälliset sateet
alkoivat, nousi varovasti ja astui, ympärilleen katsomatta, ulos,
painaen oven kiinni perässään.

Hilja jäi vuoteeseen lukemaan. Heti Maalin mentyä sieppasi hän
kynttilän yöpöydältä ja asetti sen syliinsä. Äiti ja Maali olivat
ankarasti kieltäneet häntä tekemästä niin, sitten kun lakanoihin kerran
sattui palamaan läpi. Mutta se oli vain pieni läpi ja kun hän näki niin
huonosti! Yöpaidan pääntietä ja hihansuita reunusti kapea, veripunainen
nauha, niskaan valui ohennut, vaalea palmikko ja nuorten, punastuvien
kasvojen ympärillä nousi kuin sädekehä tuuheaa, uutta tukkaa. Hän oli
kesällä ollut kipeänä ja silloin olivat hiukset pahasti lähteneet.

Kuinka nämä kirjeet aina nostivat veret kasvoille ja panivat sydämen
takomaan! Ne toivat onnea ja riemua, ne toivat tuulahduksen taiteen ja
kauneuden maailmasta, itse Parisista. Mutta samalla sekaantui iloon
pieni määrä katkeruutta. Hilja ei tahtonut myöntää sitä itselleenkään.
Hän saneli itselleen, ettei tuntenut muuta kuin iloa ja kiitollisuutta.
Tiesihän hän miten kiire Armaalla oli. Mutta piikki pisti heti, kun
ei hän ollut varoillaan. Se oli ihan pieni piikki, mutta se seisoi
pystyssä, elinvoimaisena kuin punertava oras syyspellossa. Armas
on siellä suuressa maailmassa — hän yksin täällä Helsingissä:
jollei Armas aina muistakaan häntä, jos niiden taiteilijattarien ja
parisittarien joukossa on kauniimpia kuin hän, Hilja. Ja tietysti
onkin...

Armas pani niin suuren arvon vapaudelle. Mustasukkaisuus oli hänestä
ihmistä alentava ominaisuus. He olivat päättäneet, etteivät ole
mustasukkaisia. Armas oli sanonut, että hän toivoo Hiljan huvittelevan
niinkuin ennen kihlaustaan. Sitä rikkaampana saa hän Hiljan omakseen,
jota enemmän Hilja on ehtinyt elää. Hilja olisi ollut onnellinen, jos
Armas olisi kieltänyt häntä seurustelemasta muiden kanssa niin paljon
kuin ennen. Mutta Armas väitti sellaista vanhanaikaiseksi, itsekkääksi
rakkaudeksi. Hän tahtoo, että Hilja vapaasti elää ja nauttii — ja niin
hän tekee itsekin. Kun he kerran yhdistävät kootut elämyksensä, tulee
siitä ihana aarnivalkea, joka pysyväisesti valaisee heidän kotiansa
ja karkottaa sieltä rakkauden pahimman vihollisen, arkipäiväisyyden,
kaikiksi ajoiksi.

Kauniisti Armas puhui, korkeat ja lentävät olivat hänen ajatuksensa.
Hilja tunsi pienuutensa hänen rinnallaan eikä löytänyt sanoja
vastaukseksi. Hän vain kietoi kätensä rakastetun kaulaan, painoi
poskensa hänen poskeaan vastaan ja tunsi huumaantuneena, silmät
suljettuina, Armaan suudelmat kasvoillaan, kaulallaan, silmälaudoillaan.

Muistot tulivat kuin kuuma aalto. Hän putosi vuoteeseensa, painoi
kasvot kirjettä vastaan ja itki. Kynttilä oli kolahtanut lattiaan. Se
meni poikki ja sammui. Ruustinna riensi sisälle, nuhdesaarna oli jo
tulvimaisillaan hänen huuliltaan, mutta se pysähtyi, kun hän huomasi
Hiljan itkevän. Hän katseli häntä hetkisen, näki, ettei itku ollut
mitään vaarallista, meni sitten takaisin ruokasaliin ja kaasi itselleen
neljännen puolikuppisen kahvia. Hänelle oli vähitellen tullut tavaksi
juoda kahvinsa puolissa kupeissa. Vaikkei hän suvainnut vieraille
kaadettavan kuin tuskallisen runsaita kuppeja, maistuivat hänelle
itselleen vajavat kupit, varsinkin näin aamuisin.

Hän nousi entiseen maalaiseen tapaansa kuudelta ja istuutui kutimensa
ja kahvipannunsa ääreen ajattelemaan lapsiaan, jotka olivat hajallaan
maailmalla, ja odottelemaan Hiljan nousemista. Lainan tila oli taas
viime aikoina ollut huolestuttava. Kunhan hän taas vain onnellisesti
pääsisi tämän ajan ohitse. Se oli hänelle aina niin vaikea. Johannes,
metsäherra, asui perheineen pohjoisessa, niin kaukana, että siellä
jo ajettiin poroilla ja lapsilla oli neljäkymmentä peninkulmaa
kouluun. Kesät olivat siellä ylhäällä yhtä ainoaa valkeutta ja talvet
loppumatonta pimeyttä. Johanneksen väet voivat kuitenkin aina hyvin,
ilma siellä pohjoisessa oli puhdasta. Hyvää kuului niinikään aina Pekan
perheeltä — äiti sanoi yhä ajatuksissaan tätä poikaansa Pekaksi, kuten
lapsena, vaikka hän viime aikoina oli kirjoittanut kirjeidensäkin
alle ”Pietari”. Hän oli ankarasti uskonnollinen, hänellä oli hyvä
pappila, hyvät pitäjäläiset ja terveet lapset — kymmenen lasta.
Vahinko vain, että he asuivat niin kaukana, ettei isoäiti useammin
voinut käydä lapsikultia katsomassa. Hyvissä naimisissa oli Lahjakin,
Jumalan kiitos. Kuusi lasta oli heilläkin ja seitsemäs oli tulossa.
Lahjalta se kävi verraten helposti. Ei ruustinna ensinkään osannut olla
hänestä niin huolissaan kuin Lainasta... Joskus meni ruustinnan ajatus
niihinkin lapsiin, jotka kerran hukkuivat. Mutta hän ei voinut viipyä
heissä kauan. Vuodet eivät olleet jaksaneet lääkitä sitä haavaa...
Verraten harvoin kirjoittivat äidilleen elossa olevat lapset, mutta
kun lapsenlapset oppivat kirjoittamaan, sai isoäiti useammin kirjeitä
ja lapset ja miniät kirjoittivat uskollisesti merkkipäivien tullen
sekä ilmoittivat tietysti tarkasti syntymä- ja sairaustapaukset.
Isoäiti ei unohtanut ainoankaan lapsenlapsen syntymä- tai nimipäivää.
Hän osti kotiin tusinoittain kuvakorttia, kaikenlaisia hauskoja
kissojen, koirien ja hevosten kuvia ja kun asianomaiset alkoivat käydä
vähän suuremmiksi, saivat he mummolta soman tytön- tai pojankuvan
onnentoivotukseksi.

Joka aamu, kun Hilja tuli huoneestaan, tapasi hän äitinsä ajatuksissaan
läpikäymässä lastensa perheasioita tai kirjoittamassa heille. He
eivät, Hilja ja äiti, vaihtaneet monta sanaa. He kysyivät kuinka
olivat nukkuneet — Hilja kysyi siksi, että tiesi äidin nukkuvan perin
vähän ja äitikin kysyi Hiljan yön kulkua, vaikka Hiljalla oli aivan
erinomainen unen lahja. Sitten Hilja lyhyesti kertoi, mitä Armas oli
kirjoittanut ja äiti ojensi hänelle omaisten kirjeet, jotka aina
olivat osoitetut hänelle — jos sellaisia oli tullut. Kahvia juodessa
Hilja ne luki ja äiti kutoi sukkaa ja kello nakutti. Sitten mentiin
hakemaan sanomalehteä kirjelaatikosta eikä voitu ryhtyä mihinkään
ennenkuin se oli tullut. Hilja luki sen häthätää: ensinnä kuolin- ja
kihlausiimoitukset sitten teatteria tai iltamia koskevat kirjoitukset
ja vihdoin pikku-uutiset. Äiti luki pääkirjoituksetkin ja yleensä koko
sanomalehden, kannesta kanteen.

Hilja ompeli nykyään liinavaatteita uuteen kotiinsa. Armaan piti
väitellä keväällä ja heti sen jälkeen vietettäisiin häät. Sekin
tilaisuus antoi äidille ja tyttärelle päänvaivaa — oliko vihittävä
kirkossa ja sitten syötävä päivällinen Alppilassa tai Kaisaniemessä,
tai kutsuttaisiinko vain ahtain omaisten piiri ja vihittäisiin kotona.

Koska kevääseen vielä oli pitkä aika, eivät äiti ja tytär sentään niin
paljon puhuneet häistä kuin he niitä ajattelivat. Suurin osa Hiljan
liinavaatetta oli annettu hyvälle liinaompelijalle valmistettavaksi,
sillä hienoa ja kaunista siitä piti tulla, mutta merkkaustyön oli Hilja
itsepintaisesti halunnut tehdä itse, ja niin hän nyt heti noustuaan
painui suurten lakanoiden ja pöytäliinojen ääreen neulomaan paljotöisiä
nimiä. Alussa hän sai ratkoa ja yritti moneen kertaan tuskastua, mutta
vähitellen kävi ommel kauniiksi ja tasaiseksi. Menestys kiihotti
häntä eikä hän noussut työstään muuta kuin mennäkseen telefoniin tai
avaamaan ovea. Telefoni soi useammin, mutta kukapa tällaisena sateisena
syksynä olisi jaksanut käydä vieraissakaan. Jenny täti kuitenkin tuli
Haapaselle joka päivä ja soitti monta kertaa päivässä. Usein kävi
myöskin Elsa, Hiljan paras ystävä. Elsa Vaarnakoski, ylioppilas.

Elsa tuli aina keittiön tietä ja huuteli jo kaukaa, että hän on
niin märkä, että tuo mukanaan kokonaisen vedenpaisumuksen. Maali
piti hänestä eikä hänellä niinmuodoin ollut hätää. Muuten Maalille
vastenmieliset vieraat kyllä saivat kokea hänen epäsuosiotaan. Maali
auttoi märän takin Elsan yltä, ja kuultuaan hänen äänensä, juoksi Hilja
vastaan, laahaten käsityötä kainalossaan.

Elsa alkoi aina torumalla Hiljaa siitä, ettei Hilja ollut käynyt
heillä. Se oli sellaista, että Hilja hiukan pelkäsi täti Forsbergia,
Vaarnakoskien äitiä, vaikkei hän milloinkaan ollut kohdellut Hiljaa
kuin erittäin ystävällisesti. Sitä ei hän sanonut Elsalle, vaan syytti
sitä, että heidän oli niin paljon parempi jutella Hiljan pienessä
sinisessä sohvassa, kuin Vaarnakoskella, jossa tytöt kaikki kolme
asuivat samassa huoneessa. Elsan huolena oli tavallisesti, mitä hän
lausuisi huomisessa iltamassa, tai kenen hän saisi pitämään esitelmää
”Sovinnon” iltamassa, tai mitä hän pukisi ylleen siihen tai siihen
tilaisuuteen. Hän sadatteli ihmisten laiskuutta ja leväperäisyyttä
— ei viitsittäisi tulla kokouksiin eikä tehtäisi mitään iltamien
onnistumista varten!

Tänään, kun he olivat päässeet Hiljan siniseen sohvaan, oli Elsalla
tällainen tiedonanto.

— Niin, ensimmäinen ohjelmatoimikunnan kokous oli sitten eilen meillä.
Herrat kävivät toissapäivänä — oikein frakissa — pyytämässä äitiä!
Äiti pani ensin vähän vastaan. Hänestä koko puuha on myöhästynyt, mutta
viime hetkessähän ohjelmat aina sittenkin harjoitetaan ja äiti suostui.
Päätettiin ottaa tanssia. Sinä tulet tietysti siihen!

— Ohoo! yritti Hilja sanoa vaatimattomasti, vaikka hän jo koko
ruumiissaan tunsi tanssin lumon. — Minä luulin, etten enää kelpaa
mihinkään senjälkeen kun jouduin kihloihin.

— Mene nyt suohon! Et sinä sitä itsekään ajattele. Pelkäävät sinun
käyneen ylpeäksi, kun jouduit kihloihin niin hienoon perheeseen... Koko
kaupunki tietää sinun nykyään ompelevan liinavaatetta...

— Ohoo!

Hilja nauroi koko kasvoillaan. Hänellä oli omituinen tapa nauraa niin,
että joka solu hänen kasvoissaan eli. Teki sen vaikutuksen kuin tuuhea,
juuresta tunkeva, kuria tottelematon tukkakin olisi ilakoinut mukana.

— Mutta minäpä sanon sinulle, touhusi Elsa — ettet saakaan, kun
tulet rouva Bredeksi, lakata auttamasta iltamissa. Armas ei sitä
vaadi ensinkään — siitä minä häntä kunnioitan, vaikka me muuten niin
monessa asiassa olemme eri mieltä. Tanssi sinä vain, kyllä Armas omalla
haarallaan pitää hauskaa.

Hiljaan pisti ja hänen hymynsä kävi väkinäiseksi. Hän olisi halunnut
kysyä, millä perustuksella Elsa sanoi niin, mutta eihän sellaista
saattanut päästää huulilleen.

— Ne tulevat tänään juhlallisesti sinua pyytämään, puhui Elsa taasen.
— Ethän sinä kiellä, ethän! No niin, tiesinhän minä sen. Minua
innoittavat sellaiset makeat kihlaukset, kun ihmiset äkkiä muuttuvat
niin, etteivät enää huoli mistään muusta, elävät vain ”toisiaan varten”.

Hiljan mieleen tuli, että juuri sellaiseksi hän olisi kihlauksensa
suonut, mutta hän etsi kiireesti ompelukohdan lakanasta ja kysyi:

— Kutka tulevat?

— Saat sitten nähdä...

— Mutta sano nyt...

— No niin, meidän Hannes tietysti. Eihän hän päästä käsistään yhtään
hetkeä, jolloin saa sinut nähdä. Se on hänelle taidenautinto...

— Älä nyt! koetti Hilja keskeyttää, vaikka hänelle oli erinomaisen
mieluista kuulla, että häntä pidettiin kauniina. Armaan tähden se oli
suorastaan tärkeääkin.

— Eihän siinä mitään pahaa ole. Ei Armaan ensinkään tarvitse olla
mustasukkainen. Hannes katselee sinua aivan esteettisesti. Sinähän
olet niin kreikkalainen. Aarne Koskinen tulee Hanneksen mukaan.
Aarne on hieno poika. Hän on luvannut liittyä Sovintoon... Muuten
arpajaisohjelma on suunniteltu suurenmoiseksi. Otso Okkolalta pyydetään
juhlaruno. Hänellä kuuluu olevan jokin aihe ja nythän hän on päässyt
rouvastaan... Voi, voi, minun pitäisi lähteä, mutta kun tässä on niin
hyvä istua!

Hilja kiersi kätensä hänen ympärilleen ja pidätti hänet. Hänen
mielensä oli joutunut juhlahumun läikyntään ja hänen täytyi saada
kuulla enemmän. Hän sai kuulla, että tanssiin tulisivat ”ne vanhat”,
nimittäin ne, jotka vuodesta vuoteen olivat tanssineet juhlaohjelmissa,
sekä joku uusi lisää. Heitä oli: Britta, Elsan sisar, Anni Koskinen,
Kaino Autere, Tyyne Leinonen, Meri Nikkilä, Linda Kaisla ja Hilja,
ja... joku vielä, jota ei Elsa muistanut. Ai, tietysti Elma Vaurio Höökiä,
paras kaikista. Neiti tietysti ajateltiin harjoittamaan. Eihän
Helsingissä ollut niin suurta valikoimisen varaa.

— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä! sanoi Elsa taas hetken perästä ja
sävähti pystyyn. — Osakunnassa on tänään illanvietto... En minä viitsi
tehdä tilausta telefonissa. Minun pitää kuitenkin mennä katsomaan,
onko flyygeli vireessä Sovinnon juhlaa huomista varten. Meillähän on
niin hieno ohjelma. Mutta ne taitelijat ovat aina niin arat siitä
virityksestä. Eikä virittäjää aina saa viime hetkessä.

Hilja kasasi käsityön kainaloonsa ja meni jouduttamaan kahvia.
Kahvipöydässä oli äiti mukana ja he keskustelivat Elsan kanssa puiden,
perunoiden ja voin hinnoista. Elsa tunnusti nöyränä ja nauraen, ettei
ymmärtänyt paljon niistä asioista. Äiti heillä ne kaikki hoiti. Kun
joutui, kuten hän, Elsa, osakuntaelämään ja raittiushommiin, niin ei
jäänyt aikaa lukuihinkaan, saatikka sitten taloustoimiin. Hänenkin
kandidaattinsa siirtyi ties mihin aikoihin. Se oli aivan hirveää!

— Kun toiset eivät tee mitään! palasi hän alituiseen harmiaiheeseensa,
jonka kymmeniä kertoja samoin sanoin puoleksi tosissaan, puoleksi
leikillä, oli purkanut kuuluville. — Meillä ei ole työnjakoa. Kaikki
sälytetään muutamien niskoille. Kyllä tuo Hiljakin saisi auttaa minua
enemmän — ettetkö sinä osaisi puhua tai lausua tai vaikka laulaa! Se
on paljasta kuvittelua, ettet osaa. Ja sen teidän vuokralaisenne, sen
Matariston, sen minä mieluimmin nylkisin! Hänestä ei ole vähintäkään
hyötyä osakunnassa. Kaksi kertaa olen nähnyt hänet kokouksessa eikä hän
ole puhunut eikä pukahtanut.

— Hän on ahkera poika, ehätti ruustinna puolustajan, — ja maksaa
täsmällisesti. Hänestä ei ole mitään vaivaa. Me olemme häneen hyvin
tyytyväiset.

— Kyllä minä sen uskon! nauroi Elsa hiukan silittäen äskeistä
moitettaan, — mutta kyllä hänen pitäisi ruveta ottamaan osaa
osakuntaelämään. Se sellainen karhumaisuuskin menisi hänestä
vähemmälle. Eikö tätikin sanoisi hänelle. Tai sano sinä, Hilja! Voi,
voi kuinka te olette hienotunteisia. Minäpä ravistaisin häntä aika
tavalla, jos asuisin täällä saman katon alla.

Elsa näytti, vehnäleipä toisessa, piparikakku toisessa kädessä, miten
hän häntä ravistaisi. Häntä täytyi nauraa, niin hullunkurinen hän
oli. Ja pakahtuakseen nauroivat sekä Hilja että ruustinna, kun hän
eteisessä, pois lähtiessään, yhtäkkiä iski nyrkkinsä Matariston oveen.

— Herra Mataristo, oletteko kotona?

— Jaa-a, kuului yksivakainen, ujo ääni.

— Minä olen Elsa Vaarnakoski, teidän osakuntatoverinne. Tahdoin vaan
sanoa, että tulisitte tänään kokoukseen ja illanviettoon. Mitä se on,
ettette käytä hyväksenne osakuntaa. Tulettehan. Tottahan te kuulitte?
Meillä valitaan tänään kansanvalistuskomitea, minä ehdotan teitä.
Tottahan te tulette...?

Elsa pui nyrkkiä Hiljalle, joka oli kyykistynyt salin kynnykselle ja
nauroi siinä katketakseen. Pää ovenrakoa vastaan sai Elsa odottaa hyvän
aikaa ennenkuin äskeinen yksivakainen ääni, entistä epävarmempana
vastasi:

— Jaa-a!

— No hyvä on! sanoi Elsa sitovasti ja läksi.

Keskipäivällä tulivat herrat, Hannes Vaarnakoski ja Aarne Koskinen.
Hilja ei ollut tietävinään heidän asiastaan, vaan vei heidät salin
plyshiliinapeitteisen pöydän ääreen, hämmästyi heidän pyyntöään ja
antoi punastuen suostumuksensa.

Koskinen oli pitkä, laiha, mustatukkainen, heleäihoinen ja
hajamielinen professorinpoika, joka kirjoitteli Virittäjään ja kulki
lahjakkaan nuoren miehen maineessa. Vaarnakoski oli hänen täydellinen
vastakohtansa. Hänen pituuttaan kannatti jykevä tanakkuus, hän puhui
paljon ja vaikka mistä. Kaikki hänen kasvoissaan oli väritöntä. Hänellä
oli leveät, tukevat, huonosti harjatut hampaat. Hän tiesi kaikki
Helsingin juorut ja halusikin esiintyä niiden itsetietoisena tuntijana.
Hänelle oli erityisen mieluista katsella kauniita nuoria tyttöjä,
saattaa heidät namille ja sitten armahtaa heitä. Hilja oli kiitollinen
esine, sillä veri nousi helposti hänen kasvoilleen ja silloin olivat
hänen korvanlehtensäkin kuin veripisarat.

Kun kysymys Hiljan esiintymisestä arpajaisissa oli ratkaistu, oli
syntymäisillään vaitiolo. Hilja tunsi Vaarnakosken katseen kasvoillaan
ja kuumeni jo. Mutta Vaarnakoski armahti häntä ja rupesi puhumaan:

— No, kai te olette kuullut, että Otso Okkola nyt lopulta on päässyt
rouvastaan. Dorothea rouva matkustaa Ruotsiin. Sillä naisella on
tempperamenttia. Se oli Oopperakellarissa viskannut kahvelin Otson
kasvoihin. Se ei sopinut aviovaimoksi. Taiteilijattarena se olisi
voinut olla mainio. Sääli, sääli! Se oli kuin elämänlanka, niin hento
ja samalla käärmemäinen. Ja osasi kynsiä. Verratonta sen kanssa oli
viettää iltaa ja yötä. Se räiskyi ja se säkenöi. Ja osasi pukeutua!
Nenäliinoista kenkiin asti oli kaikki valikoitua. Sääli, sääli, että se
joutui aviovaimoksi ja hukkasi seitsemän vuotta elämästään. Tietenkin
hän vielä voi yrittää, jahka vuosi nyt on mennyt, mutta näyttämöllä
on aika kalliimpaa kuin muun taiteen tanterilla... Hän aikoo
näyttelijättäreksi. Minä kehoitin. Ja sitten: ei mitään kotimoraalia
painamaan, ei mitään aviomoraalia...! Tekin, neiti Haapanen, että te
menitte kihloihin. Te ette sovi siihen...!

Hilja oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi ja suupielissä nyki hymy, joka
enemmän oli sukua itkulle kuin naurulle. Hän veti paperiveitsellä,
jonka jostakin oli saanut käsiinsä, voimiensa takaa viivoja pöytäliinan
nukkaan, eikä löytänyt sanoja. Aarne Koskinen tunsi hämillään ja
suutuksissaan aseman tukaluuden ja käsitti samalla, että kajoaminen
siihen olisi ollut sen pahentamista. Vaarnakoski kidutti heitä
hetkisen, otti sitten hallitsevan ylemmyydellä paperossilaatikon
taskustaan ja särki äänettömyyden.

— Sallitteko, neiti Haapanen? Minussa istuu vanha Aatami vielä perin
lujassa. Sinä, Koskinen, tietysti et tupakoi. Sisareni Elsahan kuuluu
kääntäneen sinut uskoonsa. Ei, ei, lapset, ihminen toki ei tule
tekopyhäksi niin kauan kuin hän lankeaa. Minä uskallan kokemuksesta
sanoa, että hänen parhaimmat hetkensä ovat ne, jolloin hän katuu,
ryvettyään liassa... Niin...

Koskinen odotti vilkastuneena ja taistelunhaluisena suunvuoroa.

— Siis: älä taistele, älä koetakaan seisoa. Olet parempi ihminen, jota
syvemmälle lankeat.

— Niin, tietysti, sanoi Hilja, suuttuneena itselleen siitä, että äsken
oli jäänyt vastausta vaille ja ettei nytkään keksinyt mitään tehoisaa.

Vaarnakoski heilautti kättään ja laski paperossin tuhka-astian laitaa
vastaan.

— Minä sanon vain: jos te tahdotte antaa isänmaalle tusinaihmisiä,
niin menkää raittiusseuroihin ja siveellisyysyhdistyksiin. Mutta jos te
tahdotte antaa sille taiteilijoita, yksilöitä, niin eläkää ja antakaa
ihmisten elää!

— Ja rypeä! iski Hilja kiinni, tyytyväisenä iskuunsa ja samalla
voittaen takaisin tasapainonsa.

— Niin, juuri rypeä! sanoi Vaarnakoski vakavasti kuin vanhus, joka
puhuu kalliista elämänkokemuksesta.

— Mutta minä en käsitä, ehätti Koskinen sanomaan, — kuinka sinä voit
kuulua niin vanhoillisen lehden toimitukseen kuin ”Maaemo”.

— Minä toimitan ulkomaanosastoa. Mitä lehden vanhoillisuus minuun
kuuluu!

Hilja oli kiitollinen Koskiselle hänen iskustaan, muttei taaskaan
keksinyt mitään lisättävää. Herrat huomasivat olevan ajan lähteä ja
nousivat. Eteisessä tarttui Vaarnakoski vielä kiinni suustaan.

— Ettekö te pelkää, kun asutte täällä keskellä
sosialistiaristokratiaa? sanoi hän. — Samassa talossa Leena Parkkari-Lehmus,
Mikki Parkkari-Lehmus...

— Ja ”Moukarin” toimittajia jos kuin monta! lisäsi Koskinen.

— Entä jos täällä olisi pommitehdas. Vaikka jonakin kauniina päivänä
räjähtäisitte ilmaan.

Hilja kertoi nauraen, että he Haapaset lähettävät kaikki kerjäläiset
Parkkari-Lehmukselle. Mutta eivät he mitään anna! Kerjäläiset tulevat
sieltä perin suuttuneina. Kerran, juuri ennen viime valtiopäiviä —
ja tämän kertoi Hilja kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt äänensä
tunkevan kattojen ja permantojen läpi — tapasivat Haapasen vanha
palvelija ja rouva Parkkari-Lehmus toisensa parvekkeella. Maali tomutti
mattoja ja Leena rouva vispilöi lasissa munaa ja sokeria. ”No, joko te
olette päättänyt ketä äänestätte?” sanoi Leena rouva. ”Jo”, vastasi
Maali ja käänsi selkänsä. ”Rouvaa minä ainakaan en äänestä. Ettehän te
ole edes oikealla tavalla naimisissa.”

— Hyvä, hyvä!... se täytyy panna pikku-uutisiin! nauroi Vaarnakoski ja
kopeloi taskukirjaansa. — Älkää pelätkö, en minä pane mitään nimiä.

Herrat läksivät. Hilja haki esiin käsityönsä, mutta neuloi huonosti ja
sai ratkoa. Jenny täti ja äiti puhuivat pitkältä telefonissa. Jenny
täti sanoi, ettei hän tänään jaksa nousta portaita Haapaselle. Hilja
voi sensijaan tulla hänen luokseen iltapäiväkahville. Hän on löytänyt
uuden kotileipomon, josta saa erinomaisia sokerileipiä, kolme viidellä pennillä
. Äiti lupasi Hiljan puolesta, että Hilja tulee. Hilja nyrpisti
hiukan nenäänsä ja vastusti. Ei hän viitsisi, kun näin sataa.

Satoi todella lakkaamatta. Seinät pihanpuolella olivat omaksuneet
taivaan harmauden ja alas ikkunapieliä valui ikäänkuin mustia suonia.
Ruudut olivat läämityt täyteen pisaroiden jälkiä ja teitä.

Hämärissä, päivällisen jälkeen, juuri kun Hilja teki lähtöä Jenny tädin
luo, sattui outo tapaus: tuli sähkösanoma. Hilja oli eteisessä
ja pelästyi, kuten ainakin ihminen, joka harvoin on ollut tekemisissä
sähkösanomien kanssa. Hänelle tuli se tunne, ettei saa pelästyttää
äitiä, ja allekirjoitettuaan kuitin, repi hän porraskäytävässä auki
sinetin ja luki vaivalloisesti:

”Laina ikävöi mammaa. Odotamme. Toivo.”

Hän hengitti taas. Siis Laina toki vielä elää. Tai kukaties... Eiväthän
ihmiset koskaan sano sähkösanomissa kaikkea. Hän jäi silmänräpäykseksi
tuijottamaan ulos liankarvaiseen seinään vastapäätä ja pihamaalle,
jonka märän asfaltin poikki talonmies paraikaa astui, väsyneenä ja
laahustellen jalkojaan. Hän oli nähtävästi hiukan humalassa. Johonkin
keittiön ikkunaan syttyi tuli ja punaiset kupariastiat hyllyllä
kiilsivät. Talonmiehen vaimo nousi ylöspäin jostakin kellarista, jonka
aukko oli ihan musta. Hän kiikutteli raskaasti muodotonta ruumistaan.
Pieni, punainen huivi oli sidottu solmuun leuan alle. Omituinen kaamea
tunne tuli Hiljaan. Kaikki mitä hän näki: surullinen, sateen valama
pihamaa, väsynyt, sairas mies vaimoineen, yksin keittiön ikkunakin,
jonka takana palvelustytön varjo liikkui, tarttui hänen silmäkalvoonsa
ja teki pahaatietävän enteen vaikutuksen. Jotakin kauheaa tapahtuu.
Siitä ei ole pelastusta eikä ulospääsyä. Täytyy vain odottaa ja antaa
sen likenemistään liketä, kunnes se tapahtuu... Tämä, joka nyt on
tulossa, on itse elämää, kovaa, vakavaa elämää, jonka ote on raudanluja
eikä leikkivä, kuten se, jolla nuori tyttö ja hänen tanssitoverinsa
pitelevät toisiaan, kiitäessään yli kiiltävän permannon. Elämä on
niinkuin tuo pihamaa, nuo väsyneet ihmiset ovat ihmisen kuva. Vaimo
on hakenut punaisen huivin päähänsä, hän on etsinyt punaa ja iloa
elämältä. Hänellä on kahdeksan, pian yhdeksän lasta. Kuoleeko hän pian?
Kuoleeko Laina?

Silmänräpäykset ovat joskus niin hedelmälliset. Sähkösanoma kädessä
eli Hilja itselleen uuden, oudon silmänräpäyksen. Hän heräsi siihen,
että äiti tuli eteisen ovelle ja kysyi häneltä, mitä hän teki siellä
portaissa.

— Jotakin Lainalta ja Toivolta, sanoi äiti ja hänen kunnolliset
arki-ihmisen kasvonsa jännittyivät.

He olivat niin tottuneet siihen, että jos jotakin odottamatonta oli
kohtaamassa, niin Lainalta ja Toivolta se tuli. Kaikki ne vuodet,
jolloin he olivat olleet naimisissa, se oli ollut sellaista. Viikko sitten
oli Laina kirjoittanut äidille kovin alakuloisen kirjeen ja
sanonut tuntevansa, ettei enää kestä. Hänellä ei enää ole halua elää.
Lapsia hänen käy sääli, varmaan Toivo menee uusiin naimisiin. Äidin
pitää pian tulla ottamaan lapset. Ruustinna, käytännöllinen ihminen ja
yhdeksän lapsen äiti, oli kirjoittanut vastaan pitkän, rauhoittavan
kirjeen: siinä tilassa tulee ihmiselle kaikenlaisia ajatuksia, mutta
varmaan käy hyvin, kuten edellisilläkin kerroilla. Ja nyt siitä
varmasti tulee poika. Jenny täti on siitä niin vakuutettu, että jo
kutoo pientä sinistä villaröijyä. Jahka aika nyt vähän lähenee, tulee
äiti.

Tästä kirjeestä oli kulunut viikko, ja nyt tämä sähkösanoma!

Ei ruustinna pahasti pelästynyt, tottunut kun oli Lainan
sairastelemiseen. Se hänelle sentään paikalla oli selvänä, että asia
on vakava ja että huomispäivänä on lähdettävä, ja hänen ajatuksensa
siirtyi heti käytännöllisiin toimiin: mitä vielä on tehtävä kotona ja
mitä pitää ottaa mukaan matkalle.

Hiljalle eivät matkavalmistukset antaneet työtä. Äiti oli aina tottunut
tekemään kaikki itse. Hän meni antamaan Maalille määräyksiä ja Hilja
jäi neuvottomana yksinäisyyteen. Hän kiersi huoneesta huoneeseen ja
saneli itselleen, että jos Laina kuolee...! Ei, ei, Jumala ei voi olla
niin kova! Lainahan oli niin kaunis, kaikkien ihailema ja tavoittelema,
ja niin terve. Naimisiin mentyä sitten tuli paljasta sairautta ja
surkeutta. Kuinka Jumala sallii sellaista? Ja nyt on hän itse, Hilja,
menemäisillään naimisiin... Ah, ei sitä voi ajatella. Se on niin
kauheaa!

Vihdoin kierreltyään tapasi hän itsensä omasta huoneestaan, selkä
lämmintä muuria vastaan. Häntä värisytti ja hän iski kuin apua etsien
katseensa johonkin esineeseen. Silmä sattui hienoon venetsialaiseen
maljakkoon kirjoituspöydällä. Siinä oli kuihtuneita, punaisia ruusuja.
Parempaa ankkuria ei hän olisi voinut löytää. Armas oli tuonut kukat,
kun ensi kerran tuli heille. Illalla he olivat menneet kihloihin ja
seuraavana päivänä, huhtikuun sadekuurojen välillä, auringon paisteessa
hän oli tullut. Kolme päivää myöhemmin hän oli tuonut maljakon kukkia
varten. Ne olivat Hiljalle kuin reliikki, niihin oli salaperäisesti
kätkettynä koko hänen rakkautensa ihme eikä hän sallinut kenenkään
muun järjestää pikkuesineitä kirjoituspöydällään, ettei maljakko
joutuisi vaaraan. Se oli niin hauras ja herkkä, siroa, vihreähtävää,
kultasuonista lasia. Muutenkin oli huone täynnä Armaan lahjoja ja
ennen kaikkia muistoja heidän yhdessäolonsa ihanista hetkistä. Pöydän
takaa nousi marmorinen Venuksen pää, sohvan yläpuolella riippui suuri
”Toteninsel”, vastapäisellä seinällä hymyili Mona-Lisa arvoituksellista
hymyään ja katosta valui alas lamppu maidonvalkeine lasikoristuksineen.
Kaikki muistutti Armasta. Ikkunoista ympäri ahtaan pihan tuli valoa
niin, ettei huone ollut pimeä. Sinisillä huonekaluilla ja vuoteella,
joka oli kohollaan valkoisia pitsikoristeita, sai valaistus kuutamon
kelmeyttä. Venetsialaisen maljakon pintoja vastaan taittuivat säteet
kimmellellen.

Äkkiä kiintyi Hiljan korva ääniin ruokasalista.

— Eihän sähkösanomassa muuta ole kuin että Laina ikävöi mammaa. Voi,
voi sentään, Jumala antaa välistä niitä lapsia liian tiheään.

Se oli äidin ääni ja heti senjälkeen tuli Maalin:

— Mikäs hätä näillä on. Pastorihan on rikas eikä meidän Lainakaan
mennyt hänelle tyhjänä. Mutta kun oikein köyhillekin antaa yhdeksän
lasta...

— Kyllähän Jumala tietää mitä tekee. Näin ihmissilmillä katsoen vain
on kovin lyhyt aika siitä, kun pikku Elli syntyi.

— Toisilla on sellainen siunaus. Minun sisarentyttäreni kun sai kaksi
kertaa perätysten kaksoset... Ja niin köyhää kuin siinäkin perheessä
oli — mies sellainen juoppo. Ja entä tämä meidän talonmies! Ruustinna
menisi kerran katsomaan. Ihan siellä läkähtyy, kun oven avaa. Tämä
lapsi on nyt yhdeksäs. Siunaukseksiko sitten on vai miksi.

Hiljasta tuntui, että hän läkähtyy. Hän ei tahdo kuulla enempää!
”Jumala antaa välistä lapsia liian tiheään.” Heitä oli heitäkin ollut
liian paljon — olikohan hänkin syntynyt liian tiheään? Mitä kauheita
ajatuksia nämä olivatkaan! Hän ei enää tahdo kuulla mitään, ei ajatella
mitään! Hän painoi kädet ohimojaan vastaan ja tarttui kovalla otteella
hiuksiinsa. Ruumiillinen kipu karkotti hetkiseksi ajatuksen. Hän näki
esineet huoneessa, sädehtivän maljakon ja valkoisen marmoripään.
Silmä kiintyi marmoripäähän. Se oli tänään niin ankara. Se oli Hiljaa
vastaan, se ei hyväksynyt hänen ajatuksiaan. Se syytti.

— Sellaista on elämä. Älä niskoittele. Sinun on elettävä se niinkuin
kaikkien muiden, ja sitten kuoltava.

Hilja iski katseensa lahjomattomiin kasvoihin ja puolusti itseään:

— Minkä minä sille voin, että se minusta on rumaa ja häpeällistä! Minä
en tahdo sellaista avioliittoa — en, en, en!

Hänen teki mieli iskeä nyrkkinsä ankariin kasvoihin. Kyyneleet
vaivasivat lähteissään, tulematta esiin. Hän oli ilmisodassa noita
kasvoja vastaan, jotka puolustivat elämää ja hän tunsi, että ne
voittavat. Hän ei jaksa taistella, hän tietää, että kaikki tämä
läkähdyttää hänet.

Hän tuli juoksu jalan ruokasaliin ja tapasi äitinsä istumassa
ovensuussa telttatuolilla, jota ei hän muuten milloinkaan käyttänyt
kuin kirkossa. Sähkösanoma oli hänen kädessään.

— Mamma on levoton! huusi Hilja, siristäen silmiään valoa vastaan ja
aseman vakavuus painui taasen kuin rautainen koura pitelemään hänen
hartioitaan.

— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi ruustinna ja nousi, ikäänkuin hänet
olisi yllätetty luvattomissa ajatuksissa, tarkastamaan sukkaläjää,
jonka oli tuonut pöydän toiseen päähän. Hilja ei saanut kysytyksi
enempää ja ajelehti, tietämättä mitä teki, saliin.

Kuolee, kuolee, kuolee! se on varma. Kun äiti ennättää perille, makaa
Laina jo valkoisena valkoisessa vuoteessaan. Tuskan hiki pisaroi
otsalta ja liimaa otsaan vaalean tukan, joka kerran oli laheinta
silkkiä. Ja hänen rinnallaan on ruma, muodoton olento, jota hän hakee
hellin, sammuvin silmin.

Kuinka Hilja tunsi vihaavansa tuota rumaa pientä, joka on ruhjonut
hänen siskonsa, nuoren, kauniin Lainan!

Samanlainen olet sinä kerran itse ollut! iski hänen mieleensä. Yhtä
ruma ja punainen! Ja niin kaunis olet sinä nyt ja iloinen...

Ah minä en enää koskaan tule iloiseksi, minä inhoan itseäni, minä en
ole pyytänyt tulla herätetyksi elämään enkä minä sitä niin rakasta,
etten minä hetkenä hyvänsä voisi sitä heittää...

Valehtelet, tyttö...! Sinä tahdot vielä nähdä sulhasesi, sinä janoat
hänen suudelmaansa, sinä tahdot elää pitkän elämän hänen omanaan. Sinä
olet joskus unessa nähnyt, että teilläkin on lapsi, pieni poika, joka
kietoo kätensä isän kaulaan ja pyrkii isän polvelle...

Niin, niin, niin! Se on totta. Minä en tiedä mitä minä tahdon, minä en
tiedä mitään, minä en ymmärrä mitään!

Ja Hilja tarttui oikealla kädellään vasempaansa, jotta tuntisi
kihlasormuksen olevan paikallaan. Hän painoi sitä kovasti ja tuijotti
kauan tyhjyyteen.

Maali kantoi kolisten alas matka-arkkuja ullakolta. Äiti käski
noutaa kinkkua ja makkaraa ja keittää munia. Hän söi aina matkoilla
omia eväitään eikä ravintolasta ottanut kuin lasin maitoa tai kupin
kahvia. Maali kulki edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja äiti
puhui hänelle kovalla äänellä, jotta kuuluisi keittiöön asti. Pyykki
oli pestävä ennen joulusiivousta. Sitä oli karttunut kovin paljon.
Puukellaria oli tarkoin pidettävä silmällä. Jos naapurin palvelustytöt
vielä yrittäisivät avonaisin lampuin käydä ullakolla, niin oli
välttämättä ilmoitettava talon isännöitsijälle. Sitten äiti huusi
Hiljaa.

— Sinä et moneen viikkoon ole käynyt hovineuvoksella. Mitä se on!
Sinun täytyy oppia ihmistapoja. He ovat Armaan omaisia. Sinun täytyy.
Olisi hyvä, jos kävisit ainakin kerran viikossa.

Hilja tuli nyrpeäksi, muttei sanonut mitään.

Heti sähkösanoman tultua oli ruustinna soittanut Jenny tädille —
hänelle piti tehdä tarkka tili pienemmistäkin asioista, saaatikka
sitten tällaisesta — ja pian oli hän talossa.

Hän oli ruustinnan kaksoissisar ja rakasti sisartaan ja sisarensa
lapsia yli kaiken. Kesät hän aina ennen, rovastin eläessä, oli
viettänyt Haapasten pappilassa ja armovuosien mentyä oli ruustinna,
pääasiassa hänen tähtensä, muuttanut Helsinkiin. Heidän piti asettua
asumaan yhteen, mutta he riitaantuivat jostakin pienestä asiasta juuri
ratkaisevalla hetkellä ja katsoivat parhaaksi asua kukin haarallaan. He
olivat hyvin toistensa näköiset, molemmilla oli säännölliset, verevät
miellyttävät kasvot ja kiiltävä, ruskea tukka. Ennen oli vieraiden
ollut vaikea erottaa heitä toisistaan. Nyt oli rouva Haapanen paljon
lihavampi kuin Jenny täti. Toisen ulkomuoto vaikutti toimekkaalta,
huoltapitävältä ja äidilliseltä. Siinä oli kaikkea mitä elämä jättää.
Toinen vaikutti hennolta ja keskentekoiselta ja vaikka hiukset olivat
käherretyt ja vaatteet iloisen väriset ja viimeistä muotia, alkoi koko
olennossa jo tuntua sitä kulmikkaisuutta, mikä tulee naimattomiin
naisiin, jotka eivät koskaan ole tunteneet elämän täysinäisiä iloja ja
suruja. Jenny täti ja ruustinna Haapanen riitaantuivat ylen helposti ja
aina mitä vähäpätöisimmistä syistä.

— No, alkoi Jenny täti heti eteisessä, — Toivo sähkötti! Laina on
taas huonompi. Sinä lähdet tietysti, Aline. Kyllä minä pidän huolta
Hiljasta... Minä olen hyvin vihainen Toivolle. Onko tämä nyt laitaa.
Saat sanoa Toivolle, etten olisi odottanut häneltä tätä! Hän...

— Hss! sanoi ruustinna. — Mataristo on kotona.

— Oh, ei hän tiedä mistä minä puhun! Sano se vain Toivolle. — Hän
on muuten kelpo mies, mutta tässä asiassa — ihan niinkuin kaikki
miehet... Missä Hilja on? Hiljaaa! Tule tervehtimään tätiä. No, suutele
tätiä. Paremmin... No, tyttöseni, onko Armas kirjoittanut?

Jenny täti taivutti Hiljan pään puoleensa, sillä hän oli paljon
lyhyempi Hiljaa, ja suuteli häntä huulille, poskille, niskaan. Ei hän
odottanut vastausta kysymykseensä, hän kysyi muuten vain, tottumuksesta.

— Alina, alkoi hän samassa, — mitä tuliaisia sinä aiot viedä
lapsille? Minä tahtoisin lähettää Lainalle leivoksia ja viinirypäleitä.
Niistä hän pitää. Kun sinä vain saisit rypäleet perille paleltumatta.
Kuka tietää kuinka kylmä siellä maalla voi olla. Sitten minulla on
Ellille gumminen porsas ja Eeville kukko, joka kiekuu. Oikein somat. Ja
vain viisikymmentä penniä kappale. Pikku pojun röijy nyt ei ole valmis,
minä lähetän sen postissa. Mutta ne eivät saakaan mennä pesemään
sitä tulikuumalla vedellä. Lainalla on aina sellaisia huolimattomia
palvelustyttöjä... Hilja lapseni, sinä olet itkenyt. Te salaatte
minulta jotakin... Ties vaikka Laina olisi kuollut...!

— Emme tiedä enempää kuin sinäkään, sanoi ruustinna kuivasti.

Jenny täti istui suu auki ja tuijotti vuoroin ruustinnaan, vuoroin
Hiljaan. Hiljaa rupesi naurattamaan. Jenny täti nauratti häntä
usein vakavina hetkinä, ja pelastuakseen rupesi hän ottamaan esiin
kahvikuppeja kaapista.

— Näyttäkää minulle sähkösanoma.

Hän sai sen.

Ruustinna käänteli sukkavarastoaan ja huomasi, että parhaimmat sukat
sattuivat olemaan likaisina. Oli ikävä näin lauantai-iltana pyytää
Maalia pesemään.

— Minä olen niin vihainen Toivolle, että...! sanoi Jenny täti.

— Ei tässä voi syyttää ketään, sanoi ruustinna. — Kun ihminen menee
naimisiin, niin hänen pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkea.

— Mutta joka vuosi lapsi! Eihän mikään terveys kestä sellaista. Ja
sellainen kukkanen kuin Laina oli. Toivo ei laisinkaan tiedä, minkä
aarteen hän Lainassa sai. Hän ei taida tietää, kutka kaikki Lainaa
yrittelivät...

— Älä nyt viitsi.

— Mutta niinhän se oli! tulistui Jenny täti ja rummutti
pöytään pienellä kädellään, jossa oli kolme sormusta, kaksi
timanttikannallista, kolmas sinikivellinen. — Toivon pitää se tietää.
Jollet sinä sano sitä hänelle, niin minä kirjoitan.

— Se onkin parasta. Kirjoita sinä.

Sisaren ääni oli vähän ärsyttävä ja Jenny täti karkasi ylös kuin
vieteri.

— Sinä tahdot minua kirjoittamaan, vaikka itse juuri menet sinne ja
voisit puhua. Sinä et senvertaa tahdo auttaa minua. Vaikka sinä tiedät,
että minulla ehkä on ulkomaanmatka edessä...

— Joskus jälkeen joulun...

— Ei ensinkään. Lääkäri voi määrätä lähdön miksi hetkeksi hyvänsä,
jolleivät ilmat parane. Ja eikö minulla ole työtä...!

— Mutta itsehän sinä sanoit, että tahdot kirjoittaa.

— Niin, kun sinä kieltäydyt viemästä perille terveisiäni. Mahdat
luulla, että minun työni on niin helppoa että minä huvikseni käyn
talosta taloon... Minä lähden nyt.

— Mutta rakas Jenny...

— Hyvästi. Ehkä saan pyytää Maalia ostamaan kaksikymmentä leivosta ja
kilon viinirypäleitä. Tässä on rahat.

Maali oli karkealla kädellään työntänyt auki käytävän oven ja laski
kahvipannun pöydälle.

— Ei neiti nyt mene minnekään, sanoi hän uskollisen palvelijan
äreällä, määräävällä äänellä.

Mutta hento, pieni Jenny täti oli jo juossut eteiseen ja pani hattua
päähänsä. Hilja, turhaan peitellen leikillisyyttä mielessään, seurasi
hänen kintereillään ja kävi kiinni käsiin, jotka hermostuneesti
pistivät hattuneulaa.

— Täti, tuleehan täti huomenna päivälliselle. Meillä on lintu.
Maali sai sattumalta suurenmoisen linnun. Laitamme luumuputinkia
jälkiruuaksi...

Kyyneleet olivat Jenny tädin silmissä.

— Mamma on aivan sietämätön. Ja sinä naurat sinäkin. Älä kiellä
ensinkään. Sinun silmäsi nauravat.

Hilja talutti hänet, olkapäistä kuljettaen, puoliväkisin ruokasaliin
ja pian istuivat nuo kolme, jotka mitä lujimmilla sukulaisuussiteillä
läpi elämän olivat olleet sidotut toisiinsa, täydessä sovussa juomassa
kahvia. Jenny täti muisti jo, että ruustinnan musta puku oli aivan
liian huono ristiäisiin. Se oli sitäpaitsi nähty molemmissa edellisissä
ristiäisissä eikä semmoinen käynyt laatuun. Ruustinna vakuutti, että
se on ihan tarpeeksi hyvä, mutta häntä ilahutti kuitenkin, että hänen
asioistaan välitettiin. Jenny täti iski silmää Hiljalle ja selitti
pitävänsä huolta siitä, että isoäidillä Lainan pikku pojun ristiäisissä
on uusi puku. Mutta tuskin oli siitä huolesta päästy, kun hän muisti,
ettei Hiljan mitenkään sovi jäädä tänne yksin, kun on herra talossa.

Hilja oli kauan pidätellyt leikillisyyttä mielessään, mutta nyt hän
purskahti täyteen nauruun.

— Aijai kuinka täti on hassu!

— Mutta jäähän Maali kotiin, sanoi äiti.

— Maali on sittenkin palvelija, väitti täti vakavana ja pelästyneenä.
— Maali nukkuu kuin seinä eikä tiedä, mitä pahaa Hiljalle voi
tapahtua. Minä tunnen Maalin unen, häntä ei saa valveille millään.
Minun täytyy jättää ulkomaanmatkani — en tiedä muuta neuvoa.

— Kaikkia hullutuksia! sanoi äiti.

— Tai täytyy sulkea ovi Matariston huoneesta eteiseen. Hän saa kulkea
suoraan portaisiin.

— Huone tulee kylmäksi...

— Sille ei voi mitään. Voisihan hän myöhään tulla kotiin ja Hilja
voisi sattua olemaan salissa ja ovi voisi olla auki...

— Hiljan pitää katsoa, että ovi on kiinni, keskeytti ruustinna ja
hänen äänestään tuntui, että uusi riita helposti voi nousta.

— Jenny täti kulta, päästi Hilja tulemaan yhteen kyytiin ja samaan
äänilajiin kuin täti äsken, — mutta voisi sattua vieläkin hullummin:
Mataristo voisi sairastua keskellä yötä ja minun täytyisi mennä häntä
hoitamaan. Olisiko se sopimatonta?

— Sinä olet niin tyhmä, ettei sinulle viitsi vastata, sanoi Jenny täti
ja kysyi sisareltaan, tulisiko pannusta kolmas kuppi.

Tietenkin sieltä tuli. Kahvia keitettiin aina siltä varalta.

Mutta Hilja oli joutunut ylenannettuun mielialaan, Jenny täti oli tällä
kertaa liian hullunkurinen.

Hän tukahutti nenäliinaan naurunsa ja karkasi keittiöön, saadakseen
edes Maalille purkaa mieltään. Mutta Maali ei tällä hetkellä ollut
vastaanottoisalla tuulella... Hän kuurasi kupareja. Näivettynyt,
luiseva käsi hankasi kattilan kylkeä. Tuolilla oli ruustinnan alushame
ja sukkia. Hilja ymmärsi, että niiden pesu oli tullut lauantaitöiden
tielle. Hän kiersi auki vesijohdon hanan ja rupesi viruttamaan kättään,
jotta olisi olevinaan jotakin asiaa. Ei ollut kulunut montakaan
silmänräpäystä ennenkuin Jenny tädin pienet, hyppivät askeleet
kuuluivat käytävästä. Hän puhui jo puolitiessä.

— Hiljaaa! Tyttöseni — kuinka sinä käyttäydyt! Tule heti tänne. Ei
saa sillä tavalla juosta pois kesken tädin puhetta. Mitä sinä luulet
Armaan sanovan, jos jäät tänne noin vain yksinäsi...

— Armaan! toisti Hilja helisevin äänin ja viskasi päätään niin, että
hiukset hulmusivat. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, loistavat ja
pehmeät.

— Niin, juuri Armas, sanoi täti, silmät pystyssä. — Armas on hienosta
perheestä, jossa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja. Ajattele, jos hänen
hienot sukulaisensa saisivat tietää...

— Minä viis hänen hienoista sukulaisistaan! nelisti Hilja tulemaan ja
asettui oviaukkoon tädin eteen, kädet vielä märkinä. Hän nousi vuoroin
varpailleen, laskeutui vuoroin kantapäilleen, koukisti käsivarsiaan ja
heilutti niitä nyrkkeinä, ikäänkuin voimiaan koetellakseen. — Minä en
kärsi, että minun siipiäni leikataan. Armaskaan ei sitä tahdo.

Hän seisoi kuin nuori, uusi aika vanhaa, väistyvää vastassa.

Hän oli pitkä ja solakka, hiukan hintelä ja kapeapovinen. Tummansininen
puku sulki sileänä, joskaan ei kireänä, allensa paraikaa kehittyvän
ruumiin. Samettipäärmeen alta hihansuissa ja kaulan ympärillä
erottautui eheä, valkoinen hipiä.

— Mitä sinä puhut! päivitteli täti, väistyen tytön märkiä käsiä. —
Et kärsi, että tätisi, joka sinua rakastaa, taivuttaa sinun siipiäsi
lentämään oikeaan suuntaan. Kyllä vieraat tulevat ja leikkaavat.

— Antaa leikata! pani Hilja uppiniskaisesti. — Armas on minun, muusta
minä en välitä!

— Mutta entä, jollei Armas olekaan niin lujasti sinun, ettei joku voi
häntä viedä...!

Täti pelästyi itsekin ajattelemattomia sanojaan. Hän todella ei ollut
tarkoittanut mitään ja hän riensi tekemään kaikkensa saadakseen Hiljan
kasvoista avuttoman pelästyksen. Hän taivutti hänen päänsä huultensa
tasalle ja suuteli häntä poskille, huulille, hiuksiin. Hän pyyteli
anteeksi. Hänen oli mahdoton nähdä Hiljan kärsivän.

Keittiön käytävässä syleilivät täti ja sisarentytär vihdoin toisiaan
ja astuivat hellinä ystävinä ruokasaliin, missä äiti järjesti
matkatarpeitaan.

Maata pannessa kajasti Hiljalle vielä kerran tulevaisuuden tie
omituisen vakavana. Kerran ennen, kauan sitten, kun isä kuoli, oli hän
aavistanut jotakin samantapaista. Mutta nyt tämä välähti eteen selvänä,
ikäänkuin valonheittäjä äkkiä olisi iskenyt auki pimeyden.

Laina kuolee, kuolee nuorena ja kauniina ja kolme pientä lasta jää
hänen tilalleen. Hän eli, rakasti, kuoli. Hänen lastensa edessä on
sama tie. Köyhän vaimon edessä pihamaan kivijalassa on sama tie.
Hänen, Hilja Haapasen, Armas Breden morsiamen edessä on sama tie. Vain
joidenkin vuosien eroavaisuudesta on kysymys.

Hilja vapisi valonheittäjän edessä kuin lintu, joka on joutunut
ihmiskäteen. Elämä tuntui kurjalta, rumalta, käsittämättömältä.

                                                  ⸻

Aamulla läksi äiti.

Oli oikein helpottavaa, kun tiesi hänen rientävän Lainaa kohti. Vain
kärsivällisyyttä! Pian hän on perillä ja kaikki kääntyy vielä hyvin
päin.