IX

— Nyt ne menevät! ilmoittivat ikkunoissa vahdissa olleet lapset
poliisien lähdön.

Tuvassaolijat työntyivät heti oven täydeltä ulos seuratakseen
poliisikoiran esiintymistä ja puuhia.

Poliisit olivat jo veräjällä menossa, kun huomasivat jäljessään tulevan
mies- ja poikajoukon.

Makkonen huusi tämän nähtyään:

— Mikäs kansainvaellus tämä on? Ei saa tulla perässä!

Joukko pysähtyi vähän hämillään, jääden katselemaan, miten poliisit
Jykkälän isännän kanssa kääntyivät koululle menevälle tielle.

Mutta Kuorelammin kestikievarin isäntä, joka oli noussut kärryilleen,
huomautti halveksivasti:

— No on siinä miestä koko läjä — hyvääkin ihmettä töllistelemässä!

Ja käänsi hevosensa kotimatkalle.

Väkijoukko tunsi itsensä loukatuksi, mutta ei kukaan keksinyt sopivaa
vastausta, ennenkuin kuorelampilainen jo oli kuulomatkan ulkopuolella.

Koulun lähellä tuli proviisori Löfman vastaan koirineen, pyssy
olkapäällä riippuen.

— Sieltäpä se näyttää tulevan se toinen poliisijoukko, sanoi Jykkälän
isäntä Löfmanista ja hänen koiristaan.

— No jos nuokin ovat poliisikoiria, niin kyllä ei sitten tällä kylällä
paljon muita koiria olekaan, kun nytkin tulee samalla kujalla kolme
vastakkain, arveli Ratilainen.

— Hyvää päivää! sanoi Makkonen Löfmanin kohdalle tultuaan.

Löfman pysähtyi ja vastasi tervehdykseen.

— Koulultako herra tulee? kysyi Makkonen vähän epäröiden ja luoden
vieraaseen tutkivan silmäyksen.

— Koulultahan minä.

— Taitaakin herra olla se sama, joka siellä kuuluu poliisitutkintoa
pitäneen? jatkoi Makkonen tiedusteluaan.

— Minähän se olin! naurahti Löfman. Tai oikeastaan opettaja, kuinka
sen nyt vain ottaa.

— Niin, me vain kuultiin tuolla naapurissa, jatkoi Makkonen. Mistä
kaukaa tämä poliisi on tullut?

— Ei etempää kuin Savonlinnasta.

— Jokos sitä sielläkin on poliisikoiria? kysyi Makkonen epäilevästi.

— No siellähän nyt vasta onkin vaikka mitä...

Nyt katsoi Makkonen parhaaksi pamahduttaa valttinsa pöytään:

— Saisikohan nähdä herran poliisikortin?

Löfman ihmetteli:

— Mitä kuulustelijoita te oikeastaan olette?

— So, so, sanoi Makkonen kylmästi. Taidatte ollakin joku petturi.
Näyttäkää vain paperinne rimpuilematta!

— Onpas tämä nyt juutas! ällisteli proviisori. Mitäs väkeä te itse
olette?

— No me ollaan kyllä poliiseja kaupungista... ja tämä tässä on
poliisikoira, esitteli Makkonen Bellan.

— Vai olette te poliiseita, sanoi Löfman. No on tässä sitten
järjestysvaltaa liikkeellä yhden Kytölän kylän osalle.

— Mitenkäs se on niiden papereiden laita? kiirehti Makkonen.

— Menkää hiiteen papereinenne! sanoi Löfman suuttuen. Mitä tekemistä
teillä on minun kanssani? Alkakaa hyvän sään aikana laputtaa, ennenkuin
tässä tulee toinen ääni kelloon!

— Pidä varasi Ratilainen! sanoi Makkonen juhlallisesti. Tämä näyttää
olevan vakava asia.

— En minä mikään poliisi ole! ärjäisi Löfman kiukkuisesti.

— No sitähän minäkin olen koko ajan epäillyt, riemastui Makkonen.
Kuulkaa vieraat miehet päältä, että hän on itse tunnustanut, ettei hän
ole poliisi.

— Milloinkas minä olen itseäni poliisiksi väittänyt? sanoi Löfman
edelleen kiukkuisessa äänilajissa.

— Sepä ihme! vastasi Makkonen arvokkaasti. Mies pitää
poliisitutkintoja ja nyt on tässä meille puolen tuntia vakuuttanut
olevansa poliisi, mutta nyt sitten pölähdyttää päin naamaa, ettei hän
muka ole poliisiksi itseään väittänytkään. Herra ei taida tietää, että
laittomasti poliisina esiintymisestä on iso edesvastuu.

— Kuulkaas nyt hyvät miehet, sanoi Löfman koettaen rauhoittua.
Koettakaahan toki käsittää, etten minä ole nyt enempää kuin
muulloinkaan itseäni poliisiksi väittänyt...

— No kukas sitten?

— No kukas sitten? Tietysti te itse!

— Mekö itse? Älkää nyt helkk...

— Te juuri. Tehän minua rupesitte poliisiksi tituleeraamaan. Minä en
kieltänyt enkä myöntänyt. Luulin teidän leikkiä ymmärtävän.

— Laki ei leikkiä ymmärrä, sanoi Makkonen painavasti.

— Ei näy ymmärtävän, myönsi Löfman.

— Ja olkoonpa kuinka tahansa, niin olette te myöntänyt pitäneenne
koululla poliisitutkintoa.

— Sekin oli leikkiä.

— Vai oli sekin leikkiä. Te taidatte olla hyvin leikkisä mies? lisäsi
hän ivallisesti.

— Juuri kotitarpeiksi, myönsi Löfman.

— Se on vaarallista leikkiä, huomautti Makkonen vakavasti.

— Tokkopa tuo nyt niin vaarallista lie, väitti Löfman vastaan.
Sitäpaitsi oli koko juttu opettajan keksintöä. Hän pelotteli saunan
ikkunan rikkojat tunnustamaan sillä, että uskotteli koulupojille minun
olevan salapoliisin ja näiden koirien poliisikoiria. Mitäs pahaa siinä
nyt oikeastaan oli?

— No eihän siinä nyt juuri lainrikosta tainnut tapahtua, myönsi
Makkonen vihdoin armollisesti ajateltuaan asiaa. Kun nyt vain juttu on
sillä lailla, kuin te kerroitte.

— Kyllä se sillä lailla on.

— Ka, sittenpä meillä ei taida koululle muuta asiaa ollakaan, päätti
Makkonen kuulustelun. Jäniksiäkö se herra on menossa säikyttelemään?

— Niitähän minä.

— No onnea ja lykkyä nyt sitten vain! toivotti Makkonen vilpittömästi.
Me käännytäänkin sitten Jykkälään. Ollaan tässä lähdössä rosvojen
jäljille, lisäsi hän selitykseksi Löfmanille.

Ja molemmin puolin erottiin sulassa sovinnossa.