Oli kolea syysaamu. Luntakin jo vähän ilmassa tuprutteli.

Kytölän kylän kansakoulunopettaja kurkisti pukeutuessaan ulos ikkunasta
ja huomautti:

— Taitaa pakastua, kun on tuo lämpömittarikin laskeutunut pari
pykälää. Aikaistahan se vielä olisi talven tuloksi... mutta se kai
siitä lopuksi tulee.

Porstuassa kolisteli joku.

— Kukahan siellä jo kompuroi? Alkavat lappautua lupapäivinäkin ennen
päivän nousua, ikäänkuin ne eivät nämä kytöläläisten asiat joutaisi
selvään päivään asti odottamaan...

Ovelle ilmestyi hyvin partainen mies, Jykkälän Paavo, joka laski
hattureuhkanansa oven pieleen, katseli miettiväisesti ympärilleen ja
arveli:

— Kotonahan se taitaakin opettaja olla?

— Kotonahan minä... riisuppas sitä turkkiasi sinne eteiseen.

Partanaama vetäytyi eteiseen ja puheli puoleksi itsekseen vyötään
riisuessaan:

— Ne kun tuolla Korppilan mökillä tiesivät opettajan kaupunkiin
lähteneen, niin minä jo arvelin, että kenenkäs hevosella se opettaja
olisi kaupunkiin lähtenyt, kun on oman hevosen jalka kipeänä, eikä ole
meiltä hevosta kysynyt...

— Kuuluukos sille Jykkälän Paavolle muuta? tiedusteli opettaja vieraan
palattua takaisin. Olisi siellä uunin reunalla savutkin...

— Eipähän tuota erinomaisia... olisikohan pistää rettinki palamaan
näin aamutuimaan.

Opettaja meni viereiseen huoneeseen joitakin papereitaan
järjestelemään, koska kaksikymmenvuotisen kokemuksensa nojalla tiesi
kuluvan vielä hyvän aikaa, ennenkuin Jykkälän Paavo pääsisi asiansa
päähän kiinni.

Kahvikin joutui viimein, ja Paavo edistyi arveluissaan niin pitkälle,
että mietiskeli:

— Jokohan se meinaa sitten talveksi herjetä...?

— Kukahan hänen tiennee, tuumi opettaja jotain sanoakseen ja
haukotteli sanomalehtensä takana.

— No siltä se vähän tuntuu, väitti Paavo. Se on niin varma ja selvä
merkki, että kun rosvot ja vorot alkavat tulla oikein rohkeiksi, niin
on se talvikin silloin tulossa... ne yrittävät ennen lumen maahan
lankeamista saada riistansa kootuksi nekin.

— Onkos niistä kuulunut jotain erikoista — niistä rosvoista?
tiedusteli opettaja. Eihän niitä ole tällä kylällä kuulunut eikä
näkynyt moniin vuosiin.

— Ne ovat kai olleet muualla välillä. Mutta kyllä ne tuntuvat taas
kotiutuneen.

— Ovat tainneet ihan teillä käydä?

— Käviväthän ne ruojat... melkein kaiken voin ja leivän näet veivät
kylmästä tuvasta. Aivan kuin nenän alta ottivat, ryökäleet!

— Vai kaiken voin ja leivän!

— No melkein. Joka paikkaan ne tellääntyvätkin, halvatun ketaleet.

— Kyllähän niitä rosvoja riittää vähän joka paikkaan, myönsi opettaja.

— Riittäähän niitä paholaisia — en paremmin sano, valitti Jykkälän
Paavo. Mistä heitä korvennettavia siunautuneekin, vaikka kuuluvat jo
linnatkin olevan niin täynnä, että katosta pitää uusia sisään tupata.

— Kai niitä rosvoja riittää maailman loppuun asti. Eivätkö nuo silloin
loppune rosvotkin.

— Kaipa ne silloin loppuvat, toivoi Paavokin. — Mutta kyllä siihen
on vielä aikaa — ja tämän tuhman talonpojan sen pitää vain siihen
mennessä elättää herransa ja narrinsa, rosvonsa ja kerjäläisensä.

— Ei sinulla ole tietoa taikka aavistusta siitä, minne päin ne rosvot
olisivat lähteneet? kysyi opettaja.

— Enpä minä taitaisi tässä paikassa vanheta, jos minulla siitä tietoa
olisi. Tuli se taloröttelökin rakennetuksi neljän tien risteykseen,
niin ettei tässä osaa yksinkertaisella ymmärryksellään arvostella, mikä
tie niitä on parhaiten miellyttänyt.

— Ei niitten nyt sentään luulisi kaupunkiin päin lähteneen.

— Ka eipä ei. Paitsi jolleivät ole järkiään olleet kaupunkilaisia
rosvoja.

— Niin, olisivathan ne voineet olla kaupunkilaisiakin, myönsi opettaja.

— No, ka mikä ettei! Milläs ne muuten kaupunkilaisetkaan eläisivät,
kun eivät kylvä eivätkä niitä eivätkä myös kokoo riiheen.

— Jolleivät ole olleet Kaavin puolelta?

— Eivät ne ole kaavilaiset sitä sorttia rosvoa — ne varastavat
niin vähän kerrallaan, ettei se ole tosikaan... Se kun kaavilainen
lähtee varastamaan, niin se ottaa niin niukasti, ettei se ole muuta
kuin oikeus ja kohtuus... sen verran saakin varastaa, kun on kerran
varastamaan lähtenyt. Mutta nämä pirun paistikkaat kun näet veivät
melkein koko talon tyhjäksi. Näyttäisin minä niille hävittömän
kevennyksen, jos kiinni saisin!

— Kenelle se tämä Jykkälän isäntä näyttäisi? kysyi muurari Kinnari,
joka oli tullut laittamaan kamarin uunia, mistä kivi oli lohjennut irti.

Jykkälän Paavo katseli välinpitämättömästi, miten Kinnari kopeloi uunin
sisälmyksiä, kävi sitten karistelemassa tupakantuhkan uunin ääreen
lattialle ja kysyi:

— Uuniako se Kinnari tutkii?

— Uuniahan se Kinnari, vastasi muurari, joka oli pistänyt päänsä uunin
sisään. Sitä kun on kerran tullut muurariksi lukeneeksi, niin sitä
pitää tuteerata tätä opettajan hajallista uunia...

Oltiin ääneti hetki.

— Rosvoillehan se vain tämä Jykkälän Paavo uhkasi näyttävänsä, lausui
opettaja viimein Paavon puolesta Kinnarin jo melkein unohtuneeseen
kysymykseen vastaukseksi. — Se on nyt tämä Jykkälän isäntä vähän
vihainen rosvoille, kun ne lainasivat Jykkälästä voit ja leivät.

— Vai jo ne veivät Jykkälästäkin, mutisi muurari. Eipähän olisi
uskonut, että...

Kinnari vahvisti nyt todeksi opettajan arvelun, että uunin sisuspuoli
on niin rapautunut, ettei se ole yhdellä kivellä korjattu, vaan että
pitää purkaa koko keskiosa.

Jykkälän Paavo mietiskeli muurarin äskeistä kesken jäänyttä lausetta
ja tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että siinä mahtoi piillä
viittaus Jykkälässä joku aika sitten palvelleesta Monosen pojasta,
joka osoittautui varkaaksi. Jokohan se nyt Kinnari tarkoittelee, että
Jykkälässä on rosvoja suosittu?

Päästäkseen asiasta selvyyteen kohdisti Jykkälän isäntä Kinnarille
kysymyksen:

— Niin, jotta: ei olisi uskonut, että...?

— Olisi se ollut opettajalle mukava juttu, jos olisi tämä uuninkorjaus
jäänyt pakkasille — niinkuin nyt esimerkiksi helmikuuhun, arveli
Kinnari ikäänkuin kuulematta Paavon kysymystä.

Kinnari pisti vielä kerran päänsä uuniin hartioita myöten, tuntui
raaputtavan jotain kynsillään, nousi sitten pois ja alkoi tehdä lähtöä.

— Hajoitanko minä sitten tuon uunin? tiedusteli hän opettajalta
piippuaan sytytellen.

— Annahan olla huomiseen vielä, epäsi opettaja.

— Vaan jospa tulee pakkanen, niin on paha...

— Onhan se vähän pakkasiin päin ollut, mutta vaikuttaneeko tuo nyt
yksi päivä sinne tai tänne.

— Minulla kun olisi tänään niin hyvää aikaakin, jatkoi Kinnari
esitystään.

— Eikö tuota liene Kinnarilla näin syksyllä yhtä hyvää aikaa joka
päivä, arveli opettaja. Saisit sen muuten minun puolestani hajoittaa
vaikka paikalla, mutta taitaa olla paras puhua johtokunnan esimiehen
kanssa, kun tässä tulee enemmän korjaamista kuin ensin luultiin. Ettei
tulisi mitään rettelöä.

— Niin, voisihan siitä tulla Lumperin kanssa ronkelia — näinkin
selvässä asiassa, myönsi muurari. Minä tulen sitten illalla kuulemaan.

Kinnari koputti vielä uunia päältäkin päin rystysillään kuin ääntä
kuulostellen, ja sanoi lähtiessään:

— Vai rosvoja siellä on Jykkälässä käynyt? Ja ovessa hän vielä
huomautti:

— Pyytäisit häntä vaikka poliisikoiran kaupungista.

Jykkälän Paavo istui kotvasen äänetönnä. Hän oli odottanut, että
opettaja käskisi ottamaan uuden savukkeen uunin reunalta, mutta kun
ei lukemiseensa syventynyt opettaja sitä huomannut tehdä, kaivoi hän
tupakkapuntin povestaan ja alkoi poltella omiaan.

Vihdoin hän rykäisi ja sanoi:

— Ei se taida olla aivan tuhma mies tuo Kinnarikaan — näin
muurarismieheksi.

— Mikäpäs sillä Kinnarilla olisi vikana, arveli opettaja sanomalehden
takaa.

Paavo poltteli edelleen, ja Kinnari alkoi tuntua hänestä oikein nerolta.

— Minä kun läksin opettajalta tiedustelemaan, mitä niille rosvoille
tekisi... panisiko ilmoituksen lehtiin vai muuta... niin nyt
tämä Kinnari heti sanoi, vaikk’en minä häneltä kysynytkään, että
poliisikoira kaupungista. On sillä järjen itua sen verran kuin tuossa
varsinaisessa talon isännässäkin, vaikka onkin vain muurari ja
Tuusniemeltä kotoisin.

— Niin, eipä se taitaisi ollakaan hullumpi tuuma, se koiratuuma,
myönsi opettajakin.

Jykkälän Paavossa kehittyi äkkiä jyrkkä päätös:

— Jos olisikin pyytää se poliisikoira kaupungista, niin sittenhän tuon
näkisi, minkä verran se tietää.

Mutta sitten hän säikähti mahdollisia kuluja:

— Vaan jospa se tulee mitenkin kalliiksi, se poliisikoira?

— Tokkopa tuo nyt sentään erinomaisia maksaa, arveli opettaja. Voipa
sattua, että saat koko lystin ilmaiseksi. Minä kysyn kaupungista
telehvoonilla, kunhan kirkolle menen.

— Vaan sen pitäisi tulla ruttoon, kiirehti Jykkälän isäntä, jonka
sisässä rosvojen metsästysinto alkoi palavana hehkua. Ennenkuin
ennättävät jäljet haihtua ilmaan näin tuulisella säällä tai lunta tulla
niin paljon, että maa peittyy.

— Kyllä minä koetan kiirehtiä, vakuutti opettaja.

— Ja voipi sitten opettaja luvata niille sen verran, minkä katsoo
kohtuulliseksi, lisäsi Paavo.

Mutta sitten välähti hänen mielessään hieno epäluulon häivä itse
poliisikoirankin kyvystä, ja hän teki takaportin lupaukseensa:

— Nimittäin että jos se saa ne rosvot kiinni. Muuten minä en maksa
penniäkään.

Jykkälän Paavo valmistui nyt vihdoinkin lähtemään ja hyvästeli
ihmetellen ajan kulumista.

— Ka, kun on jo tullut selvä päivä!

Porstuassa kuului hän turkkiaan vyöttäessään iloitsevan itsekseen:

— On niillä rosvoilla kohta kilin ajatukset — pahuksilla!

Iltapäivällä tuli muurari Kinnari takaisin. Meni ensin keittiöpuolelle
ja kysyi:

— Joko se lie opettaja käynyt siellä kirkolla? Palvelustyttö, joka
paistoi leipiä, arveli, että siellä se kai kävi, kun oli päivällä
poissa muutamia tunteja. Vaan kyllä se jo on kotona.

— Liekö käynyt se Jykkälän isäntä nyt iltamassa täällä? kyseli muurari
edelleen.

— Mitähän tuo nyt moneen kertaan päivässä tänne rahtautuisi, kun jo
aamulla istua johotti siellä sisällä tuntikausia, niin ettei oltu
koko päivässä päästä aamiaista syömään, sanoi palvelustyttö vähän
kärtyisesti.

Samassa hän kuitenkin nostaessaan uunista leipiä ikkunan edessä
olevalle pöydälle tuli vilkaisseeksi ulos ikkunasta ja näki Jykkälän Paavon
kävelevän pitkin saunan editse kulkevaa polkua.

Tyttö sukaisi kädellään hiuksiaan korvan taakse ja sanoi takaisin uunin
eteen palatessaan:

— Vaikka siellähän tuo näkyy Jykkäläinen taas tulla väntystävän —
hyvin se onkin nyt ruvennut täällä käymään...

Kinnari kaiveli piippuvehkeitä taskustaan ja murahti:

— Hyvässä naapurissa saakin käydä seitsemän kertaa päivässä.

— Niin, tai asettuu häntä sitten järkiään sinne loiseksi, sanoi piika.

Kinnari otti hiilellä tulta piippuunsa hellasta, unohtui sitten
katselemaan leivinuunia ja sanoi viimein:

— Taitaa se vielä menetellä tämän talven?

— Niin mikä?

— Tuopa uuni...

— Ka sen tiedä, mutta johan tuo nyt olisikin ihme, jos kaikki talon
uunit yhdellä kertaa läjään menisivät.

Opettaja tuli samassa keittiöön ja sanoi:

— Täällähän se Kinnari onkin! Niin, kyllä sinä saat sen uunin
hajoittaa huomisaamuna, mutta koeta nyt jouduttaa se valmiiksi,
ennenkuin tässä ihan kiljuva talvi tulee.

— Pitkäänkös minä nyt tuonvertaista... sanoi Kinnari. Pianhan se on
reilassa.

Silloin muisti palvelustyttö jotain ja sanoi:

— Onkos se opettaja muistanut sitä saunan kiuasta?

— Enkä olekaan muistanut. Se kun on yksi ja sama pää kesänsä ja
talvensa... saat korjata sitten Kinnari yksin tein sen kiukaankin.
Oltiin tässä jo vähällä jäädä saunattomiksi.

Kinnari oikoi ovensuupenkillä istuen lapikkaanvarsiaan ja kysyi —
ikäänkuin ohimennen:

— Taitaa olla taas se Jykkälän isäntä siellä kamarissa.

— Siellähän se on, myönsi opettaja aikoen poistua keittiöstä.

Samassa hän kuitenkin muisti Kinnarin aamullisen käynnin ja sanoi:

— Etkös sinä Kinnari Paavolle juuri aamulla sanonut Jykkälän, että
pyytäisi poliisikoiraa kaupungista niitä rosvoja takaa ajamaan?

— Taisihan sitä tulla jotain sinnepäin mainituksi...

— Niin, no nyt se sitten tulee tänne poliisikoira!

Kinnarilta oli vähällä piippu pudota hampaista. Hän katsoa töllötti
kotvasen älyttömästi vastapäisellä seinällä olevaa valkoista
puupönttöä, jonka kyljessä oli paksuilla mustilla kirjaimilla sana
”Suolaa”, mutta jossa itse asiassa oli vehnäjauhoja. Viimein hän sai
kuitenkin sanotuksi:

— Tuota, sanoiko se opettaja, että poliisikoira...?

— Niin, poliisikoira.

Kinnari ei vieläkään ymmärtänyt. Asia alkoi hänestä tuntua melkeinpä
yliluonnolliselta ja kammottavalta, minkä johdosta hän kysyi:

— Mistähän tuo lie arvannut tänne lähteä?

— Minähän sen olen tänne kutsunut.

— Vai opettaja sen on kutsunut... Minä kun jo tässä aloin arvella,
että näinköhän se peto itsestään tiesi tänne lähteä...

Kinnari nousi, otti lakkinsa penkin alta ja sanoi:

— Minä tulen sitten aamulla...

Mennessään hän ennusti puoliääneen:

— No tulee siitä nyt tämän Kytölän kylän akoille asiaa mitä selvittää!

Opettaja kertoi Paavolle, että asia oli käynyt paremmin kuin olisi
osannut toivoa ja odottaa. Poliisikamarissa oli sanottu, ettei
se poliisikoiran saanti mitään maksa, kun Jykkälässä käyneet
vorot nähtävästi olivat kaksi lääninvankilasta karannutta rosvoa,
joita tähän asti turhaan oli etsitty, mutta joitten jäljille nyt
vihdoinkin luultiin päästävän. Sentähden lähetettiin jo samana iltana
poliisilaitokselta kaksi konstaapelia ja poliisikoira matkalle, ja ovat
ne Kytölässä huomisaamuna.

— No jopa se veteli! iloitsi Paavo käsiään melkein hykerrellen.
On niistä noista ruununmiehistä joskus hyötyä tälle tavalliselle
talonpojallekin...

                                                  ⸻

Kun Jykkälän Paavo iltapäivällä palasi koululta, ilmoitti hän matkansa
tulokset seuraavin sanoin:

— No nyt sitä on huomenna tämän Jykkälän piha täynnä poliisia jos
poliisikoiraakin!

— Niin, ka sinnehän se sitten meneekin niiden hurttien kitaan, jos
mitä lie ruoka-aineita rosvoilta jäänyt, kauhistui emäntä.

— Luuletko sinä niiden tähän taloksi jäävän? ihmetteli isäntä
emännän yksinkertaisuutta. Johan ne nyt joutavat ruunun koirat ja
muut kaupungin konstaapelit tähän Jykkälään iäkseen jäämään. Se kun
on vain se poliisikoira rosvon jäljet haistanut — se haistaa ne jo
tuolta riihen luota — niin silloin ne lähtee ruununmiehet pitkin niitä
jälkiä, niin että ei sen kuin tuo petäjikkö ryskää...

— Eivätköhän ne nyt sentään joutaisi talossa edes kahvia juomaan,
huomautti emäntä.

— No jospahan ne kahvit kuitenkin hörppäisivät, myötäili isäntä.
Pitäähän sitä näin pakkasella kahvit saada aamutuimaan, kun kerran
kaupungista asti tullaan. Mutta se pitääkin olla kahvi puolista öin
valmiina odottamassa... onko sinulla niitä vehnäsiä?

— Eipä noita ole omia leivottuja, mutta niitä rinkeleitä kyllä on
vielä, joita sinä menneellä viikolla kirkolta toit.

— No kunhan on rinkeleitäkin. Ja sille koiralle pitää katsella
lihaisia luita iso läjä.