III

Kello neljältä aamulla oltiin Jykkälässä jo jalkeilla.

— Eihän sitä tiedä, vaikka olisivat tuossa paikassa jo täällä, sanoi
isäntä hörppien pöydän päässä aamukahviaan ja vilkaisten nurkassa
harvakseen naksuttelevaan seinäkelloon.

Emäntä haukotteli mitään vastaamatta ja läksi sitten askareilleen.
Isäntä jäi yksin tupaan.

Oli raskasmielinen, pimeä syksyinen aamuyö ulkona, ja pöydällä palava
lamppupahanen levitti vain niukkaa valoa tupaan.

Hiljaisuus alkoi vähitellen painostaa. Kovin olikin tullut ruvetuksi
eilen illalla myöhään levolle, Jykkälän talon elämänjärjestykseen
nähden.

— Kun eivät alakin jo joutua, harmitteli isäntä lopuksi. Johan tuota
olisi kaupungista melkein jalankin tänne ennättänyt...

Aika kävi pitkäksi.

Isäntä veti viimein saappaat jalastaan ja heittäytyi vuoteelle venymään.

Hän mietti:

— Ihmeesti se onkin antanut tuo luonto viisautta eräille
luontokappaleille, varsinkin noille koirille. Miten liekin niitä niin
suosinut. Ne oikein hevosmiehet kehuvat sitä hevosen viisautta, mutta
en minä kumminkaan ole vielä yhdessäkään hevosessa koiran viisautta
havainnut — vaikka olen ikäni hevosia pitänyt ja hevosella ajanut.
Muistihan sillä kyllä on, sillä hevosella, ja hevosen muisti onkin,
mutta siinä se sitten kaikki on. Ei se omin nokkineen mitään osaa
tehdä...

Isäntä haukotteli niin, että leuat naksahtelivat, ja vaipui
puolihorroksiin. Havahtui siitä kumminkin ja sai hetkisen kuluttua
jälleen langan päästä kiinni:

... vaikka eipä se taitaisi itse koirakaan mitään osata, jollei sillä
olisi se vaisto ja haisti... ei sillä mitään järkeä ole — mitäs
järkeä sillä järjettömällä luontokappaleella olisi, kun ei sitä
ihmisilläkään tahdo riittävästi piisata — vaikka on koulunkäynnit ja
muut sivistykset...

Emäntä tuli sisään maitoastioita kalistellen, ja isäntä seurasi hänen
toimiaan puoliunessa, silmäluomet melkein kiinnipainuneina. Vahvisti
vihdoin ääneen äskeisten mietelmiensä lopputuloksen murahtaen:

— Vaisto se on ja haisti... eikä mikään järki ja muu ymmärrys...

Emäntä katsahti sänkyyn päin ja tiedusteli:

— Unissasiko sinä horiset?

— Missä unissani minä... enhän minä tässä nyt nuku, vastusti isäntä.

— Etkö tuota liene nukkunut... ja mikäs ihme tuo olisi jos
nukuttaisikin, kun puolille öin ylhäällä kukkuu ja muitakin valvottaa.
Piiatkin ovat niin unentorroksissa vielä, että pihtipieliä vasten
kävelevät.

Isäntä oli nyt vaipunut melkein uneen eikä kuullut emännän napinaa. Tai
ei ollut kuulevinaan. Kun ei mitään vastausta saanut, jatkoi emäntä
mietelmiään:

— Myllyynkin pitäisi lähteä, kun eivät rengit jouda. Kaikki on jauhot
ihan lopussa, eikä muuta kuin maata pötköttää... Niitä vain vuottelee
koiria ja muita urkkijoita... näistäpä se nyt sitten apu lähti — ja
autuus...

Isäntä jo hiljalleen kuorsaili.

Emäntä meni pöydän ääreen ja koetti kiristää kahvipannusta, mutta ei
saanut muuta kuin poroja. Huokasi:

— Ho-hoi, kahvinkin on särpinyt kaikki — joutessaan!

                                                  ⸻

Mutta sillä aikaa vetelivät poliisit makeimpia aamu-uniaan Kuorelammin
varsin vaatimattoman kestikievarin vierashuoneessa. Poliisit ja
poliisikoira.

Olivat tulleet iltayöstä, mutta kuultuaan, että Kytölän kylään oli
vielä lähemmäs peninkulman matka, oli vanhempi poliisi Sakari Makkonen
sanonut että:

— Mitäs me siellä keskellä yötä tehdään?

Johon nuorempi, Kalle Ratilainen myönsi:

— Ka mitäs me... Jäädään vain tähän yöksi.

Porstuassa tapahtui kestikievarin koiran ja poliisikoira Bellan välillä
esittely ja tutustuminen tavanmukaisine menoineen. Ne päättyivät äkkiä
syntyneeseen rähinään ja tappeluun, jonka Bella aikaansai puraisemalla
talon koiraa aivan aiheettomasti sääreen. Toinen ei tahtonut jättää
tätä tuntemattomalta kulkurilta kärsimäänsä loukkausta kostamatta, ja
siitä syntyi sellainen elämä, että tarvittiin molempien poliisien,
isännän ja kyytimiehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin rauha saatiin
jälleen palautetuksi. Sisukas ja tappelutaidossa erityisen opetuksen
saanut Bella oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt pahanpäiväisesti
pelmuuttaa talon koiraa, vaikka viimemainittu oli suurempi ja rotevampi.

— Mitä hiton hurttia te oikeastaan kuljetatte mukananne! kiivaili
isäntä, kun Bella vihdoin oli saatu teljetyksi kamariin ja talon koira
oli vetääntynyt porstuan pimeimpään nurkkaan nuolemaan vammojaan ja
hautomaan mielessään synkkiä tuumia.

— Hurttia... mitä hurttia? sanoi Makkonen arvokkaasti ja päästeli
vyötään turkin ympäriltä auki. Se ei olekaan mikään hurtta eikä rakki,
vaan poliisikoira. Se Pella, jos isäntä on nimen kuullut?

— On sitä siinä sitten järjestyksen valvoja, kun aloittaa kohta
talossa tappelun, kuin mikäkin hulikaani!

Poliisit eivät viitsineet vastata tähän Bellan kunnialle käypään
letkaukseen, vaan alkoivat hankkiutua levolle.

— Olisiko sitoa tuo Pella sängyn jalkaan? oli Ratilainen ennen
maatapanoa aprikoinut, mutta Makkonen oli sanonut, että antaa olla
irrallaan; minnekkäs se nyt täältä menisi.

Bella, joka näköään lepäsi viattomuuden unta hyvin päätetyn päivätyön
jälkeen uunin edessä, sai jäädä vapauteensa.

Se ei kuitenkaan käyttäytynyt sille osoitettua luottamusta vastaavalla
tavalla, sillä muutaman tunnin kuluttua se herättyään ja haukoteltuaan
väsyi kuuntelemaan hoitajiensa yksitoikkoisia kuorsauksia ja alkoi
tassutella ympäri huonetta, nuuskien esineitä, kapusi sitten pöydälle
ja kaasi sillä olevan vesilasin, latki veden suuhunsa ja kurkisti
ikkunasta ulkonaiseen pimeyteen. Ratilainen oli havahtunut lasin
kaatumisen aiheuttamaan kolinaan, mutta nukkunut kohta jälleen
viitsimättä ryhtyä Bellan suhteen mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin.

Vihdoin Bella sai työnnetyksi porstuaan vievän oven auki ja pistäytyi
ulos.

Mitä siellä sitten lieneekään aluksi tapahtunut, siitä ei ole varmaa
tietoa, mutta lopuksi heräsi koko talo helvetilliseen meluun.

Mahdollista ja luultavaakin on, että talon koira, nähdessään vihatun
vieraan koiran taas ilmestyvän porstuaan, ei voinut hillitä itseään,
vaan päätti koettaa uudelleen sotaonneaan. Ja kun Bella tietysti
riemulla otti haasteen vastaan, niin syntyi mellakka, jollaista ei
sitä ennen eikä sen jälkeen Kuorelammin kestikievarissa ole nähty eikä
kuultu.

Lopuksi olivat sitä todistamassa sekä koko talon väki että vieraat.
Isäntä totesi, että tappelijat olivat särkeneet tallilyhdyn ja tehneet
yhtä ja toista muutakin vahinkoa, eikä hän suinkaan säästellyt
äänivarojaan enempää kuin voimasanavarastoaankaan ilmaistessaan
mielipiteensä vieraistaan yleensä ja heidän koirastaan erityisesti.
Poliisit kuuntelivat isännän esityksiä puoliunessa olevien miesten
välinpitämättömyydellä, mutta kun hänen puheensa alkoi sisältää
huonosti peitettyjä uhkauksia Bellan henkeä vastaan, käskivät he hänen
pitää suunsa kiinni ja sanoivat, että kyllä he vastaavat, jos koira on
jotain vahinkoa tehnyt.

— Mutta jos se vielä tänä yönä tappelun tekee, niin tapan minä sen
paholaisen, vaikka hän sitten olisi kymmenen kertaa poliisikoira ja
mitaleita rinta täynnä, julisti isäntä kiukkuisesti.

— Tapappas! uhitteli Ratilainen, ja Makkonen ennusti:

— Silloin sitä et olisikaan enää omalla asiallasi!

Molemmat puolueet vetäytyivät kylmäkiskoisen mielialan vallitessa
jatkamaan keskeytynyttä lepoaan. Bella sai pari hyvin ansaittua
läimäystä ja sidottiin enempien selkkausten välttämiseksi
sängynjalkaan. Loppuyö kuluikin sitten rauhallisesti.