Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    III

    Kello neljältä aamulla oltiin Jykkälässä jo jalkeilla.

    — Eihän sitä tiedä, vaikka olisivat tuossa paikassa jo täällä, sanoi
    isäntä hörppien pöydän päässä aamukahviaan ja vilkaisten nurkassa
    harvakseen naksuttelevaan seinäkelloon.

    Emäntä haukotteli mitään vastaamatta ja läksi sitten askareilleen.
    Isäntä jäi yksin tupaan.

    Oli raskasmielinen, pimeä syksyinen aamuyö ulkona, ja pöydällä palava
    lamppupahanen levitti vain niukkaa valoa tupaan.

    Hiljaisuus alkoi vähitellen painostaa. Kovin olikin tullut ruvetuksi
    eilen illalla myöhään levolle, Jykkälän talon elämänjärjestykseen
    nähden.

    — Kun eivät alakin jo joutua, harmitteli isäntä lopuksi. Johan tuota
    olisi kaupungista melkein jalankin tänne ennättänyt...

    Aika kävi pitkäksi.

    Isäntä veti viimein saappaat jalastaan ja heittäytyi vuoteelle venymään.

    Hän mietti:

    — Ihmeesti se onkin antanut tuo luonto viisautta eräille
    luontokappaleille, varsinkin noille koirille. Miten liekin niitä niin
    suosinut. Ne oikein hevosmiehet kehuvat sitä hevosen viisautta, mutta
    en minä kumminkaan ole vielä yhdessäkään hevosessa koiran viisautta
    havainnut — vaikka olen ikäni hevosia pitänyt ja hevosella ajanut.
    Muistihan sillä kyllä on, sillä hevosella, ja hevosen muisti onkin,
    mutta siinä se sitten kaikki on. Ei se omin nokkineen mitään osaa
    tehdä...

    Isäntä haukotteli niin, että leuat naksahtelivat, ja vaipui
    puolihorroksiin. Havahtui siitä kumminkin ja sai hetkisen kuluttua
    jälleen langan päästä kiinni:

    ... vaikka eipä se taitaisi itse koirakaan mitään osata, jollei sillä
    olisi se vaisto ja haisti... ei sillä mitään järkeä ole — mitäs
    järkeä sillä järjettömällä luontokappaleella olisi, kun ei sitä
    ihmisilläkään tahdo riittävästi piisata — vaikka on koulunkäynnit ja
    muut sivistykset...

    Emäntä tuli sisään maitoastioita kalistellen, ja isäntä seurasi hänen
    toimiaan puoliunessa, silmäluomet melkein kiinnipainuneina. Vahvisti
    vihdoin ääneen äskeisten mietelmiensä lopputuloksen murahtaen:

    — Vaisto se on ja haisti... eikä mikään järki ja muu ymmärrys...

    Emäntä katsahti sänkyyn päin ja tiedusteli:

    — Unissasiko sinä horiset?

    — Missä unissani minä... enhän minä tässä nyt nuku, vastusti isäntä.

    — Etkö tuota liene nukkunut... ja mikäs ihme tuo olisi jos
    nukuttaisikin, kun puolille öin ylhäällä kukkuu ja muitakin valvottaa.
    Piiatkin ovat niin unentorroksissa vielä, että pihtipieliä vasten
    kävelevät.

    Isäntä oli nyt vaipunut melkein uneen eikä kuullut emännän napinaa. Tai
    ei ollut kuulevinaan. Kun ei mitään vastausta saanut, jatkoi emäntä
    mietelmiään:

    — Myllyynkin pitäisi lähteä, kun eivät rengit jouda. Kaikki on jauhot
    ihan lopussa, eikä muuta kuin maata pötköttää... Niitä vain vuottelee
    koiria ja muita urkkijoita... näistäpä se nyt sitten apu lähti — ja
    autuus...

    Isäntä jo hiljalleen kuorsaili.

    Emäntä meni pöydän ääreen ja koetti kiristää kahvipannusta, mutta ei
    saanut muuta kuin poroja. Huokasi:

    — Ho-hoi, kahvinkin on särpinyt kaikki — joutessaan!

                                                      ⸻

    Mutta sillä aikaa vetelivät poliisit makeimpia aamu-uniaan Kuorelammin
    varsin vaatimattoman kestikievarin vierashuoneessa. Poliisit ja
    poliisikoira.

    Olivat tulleet iltayöstä, mutta kuultuaan, että Kytölän kylään oli
    vielä lähemmäs peninkulman matka, oli vanhempi poliisi Sakari Makkonen
    sanonut että:

    — Mitäs me siellä keskellä yötä tehdään?

    Johon nuorempi, Kalle Ratilainen myönsi:

    — Ka mitäs me... Jäädään vain tähän yöksi.

    Porstuassa tapahtui kestikievarin koiran ja poliisikoira Bellan välillä
    esittely ja tutustuminen tavanmukaisine menoineen. Ne päättyivät äkkiä
    syntyneeseen rähinään ja tappeluun, jonka Bella aikaansai puraisemalla
    talon koiraa aivan aiheettomasti sääreen. Toinen ei tahtonut jättää
    tätä tuntemattomalta kulkurilta kärsimäänsä loukkausta kostamatta, ja
    siitä syntyi sellainen elämä, että tarvittiin molempien poliisien,
    isännän ja kyytimiehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin rauha saatiin
    jälleen palautetuksi. Sisukas ja tappelutaidossa erityisen opetuksen
    saanut Bella oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt pahanpäiväisesti
    pelmuuttaa talon koiraa, vaikka viimemainittu oli suurempi ja rotevampi.

    — Mitä hiton hurttia te oikeastaan kuljetatte mukananne! kiivaili
    isäntä, kun Bella vihdoin oli saatu teljetyksi kamariin ja talon koira
    oli vetääntynyt porstuan pimeimpään nurkkaan nuolemaan vammojaan ja
    hautomaan mielessään synkkiä tuumia.

    — Hurttia... mitä hurttia? sanoi Makkonen arvokkaasti ja päästeli
    vyötään turkin ympäriltä auki. Se ei olekaan mikään hurtta eikä rakki,
    vaan poliisikoira. Se Pella, jos isäntä on nimen kuullut?

    — On sitä siinä sitten järjestyksen valvoja, kun aloittaa kohta
    talossa tappelun, kuin mikäkin hulikaani!

    Poliisit eivät viitsineet vastata tähän Bellan kunnialle käypään
    letkaukseen, vaan alkoivat hankkiutua levolle.

    — Olisiko sitoa tuo Pella sängyn jalkaan? oli Ratilainen ennen
    maatapanoa aprikoinut, mutta Makkonen oli sanonut, että antaa olla
    irrallaan; minnekkäs se nyt täältä menisi.

    Bella, joka näköään lepäsi viattomuuden unta hyvin päätetyn päivätyön
    jälkeen uunin edessä, sai jäädä vapauteensa.

    Se ei kuitenkaan käyttäytynyt sille osoitettua luottamusta vastaavalla
    tavalla, sillä muutaman tunnin kuluttua se herättyään ja haukoteltuaan
    väsyi kuuntelemaan hoitajiensa yksitoikkoisia kuorsauksia ja alkoi
    tassutella ympäri huonetta, nuuskien esineitä, kapusi sitten pöydälle
    ja kaasi sillä olevan vesilasin, latki veden suuhunsa ja kurkisti
    ikkunasta ulkonaiseen pimeyteen. Ratilainen oli havahtunut lasin
    kaatumisen aiheuttamaan kolinaan, mutta nukkunut kohta jälleen
    viitsimättä ryhtyä Bellan suhteen mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin.

    Vihdoin Bella sai työnnetyksi porstuaan vievän oven auki ja pistäytyi
    ulos.

    Mitä siellä sitten lieneekään aluksi tapahtunut, siitä ei ole varmaa
    tietoa, mutta lopuksi heräsi koko talo helvetilliseen meluun.

    Mahdollista ja luultavaakin on, että talon koira, nähdessään vihatun
    vieraan koiran taas ilmestyvän porstuaan, ei voinut hillitä itseään,
    vaan päätti koettaa uudelleen sotaonneaan. Ja kun Bella tietysti
    riemulla otti haasteen vastaan, niin syntyi mellakka, jollaista ei
    sitä ennen eikä sen jälkeen Kuorelammin kestikievarissa ole nähty eikä
    kuultu.

    Lopuksi olivat sitä todistamassa sekä koko talon väki että vieraat.
    Isäntä totesi, että tappelijat olivat särkeneet tallilyhdyn ja tehneet
    yhtä ja toista muutakin vahinkoa, eikä hän suinkaan säästellyt
    äänivarojaan enempää kuin voimasanavarastoaankaan ilmaistessaan
    mielipiteensä vieraistaan yleensä ja heidän koirastaan erityisesti.
    Poliisit kuuntelivat isännän esityksiä puoliunessa olevien miesten
    välinpitämättömyydellä, mutta kun hänen puheensa alkoi sisältää
    huonosti peitettyjä uhkauksia Bellan henkeä vastaan, käskivät he hänen
    pitää suunsa kiinni ja sanoivat, että kyllä he vastaavat, jos koira on
    jotain vahinkoa tehnyt.

    — Mutta jos se vielä tänä yönä tappelun tekee, niin tapan minä sen
    paholaisen, vaikka hän sitten olisi kymmenen kertaa poliisikoira ja
    mitaleita rinta täynnä, julisti isäntä kiukkuisesti.

    — Tapappas! uhitteli Ratilainen, ja Makkonen ennusti:

    — Silloin sitä et olisikaan enää omalla asiallasi!

    Molemmat puolueet vetäytyivät kylmäkiskoisen mielialan vallitessa
    jatkamaan keskeytynyttä lepoaan. Bella sai pari hyvin ansaittua
    läimäystä ja sidottiin enempien selkkausten välttämiseksi
    sängynjalkaan. Loppuyö kuluikin sitten rauhallisesti.