AFORISMEJA

ASEHET ALAS! — —.

Asehet alas!
huudetaan meille.
Katkokaa kahleet!
vastaamme heille,
sitten särjemme säilät.

Aate on RAUHASTA
kiero ja luto:
hylkää miekan,
kahletta kutoo. —
Katkokaa kahleet:
säilämme putoo! —

EI AINA SE OLE MUSTA — —.

Ei aina se ole musta,
jok’ on kohdattu yössä
tai varjopuolella elon;
ei aina se ole huono,
jot’ on herjattu työssä
tai vierottu vaiheilla pelon.

Ei aina se ole kirkas,
joka päivältä näyttää
ja kerskuen katsehet sietää;
ei aina se ole hyvä,
joka säännöt täyttää
ja kulkee keskellä tietä. —

MIHIN VERTAISIN MA MAISEN MAINEEN? — —.

Mihin vertaisin ma maisen maineen?
Nousee lailla vaahtopäisen laineen,
leikkii hurjan kevätkarkelon,
hetken päästä — kadoksissa on. —

Muisto, mitä muisto sitten on?
Jälki, latu laineen karkelon,
uurre piirrettynä aavan rantaan,
viiva, jonka aalto leikkaa santaan,
jonka seuraava jo huuhtoo pois — —

MUN TUNTUU SILLE — —.

Mun tuntuu sille
kuin kaikk’ ois turha
ja usko onneen
vain onnen murha,
ja raskaana huokaa rinta:
Jos onnen kaipuu
on valhe väärä
ja tunnon tuska
vain elon määrä,
sen loppu ois toivottavinta.

KUN KUOLEMAN ENKELI LUOKSENI HIIPII — —.

Kun kuoleman enkeli luokseni hiipii
ja päälläni leijaa sen musta siipi
ja sen viikate ilmassa välkkyy,
niin huudetaan mulle:
Nyt heittäös työ,
nyt kellot lyö,
nyt on ilta ja ehtii yö,
nyt kaiken loppu jo tullee!

Miks’ et sinä tuonen hiljanen haamu
vois olla hengetär uuden aamun
yhtä hyvin kuin haltija illan;
elo yöllinen häivä
ja päättymätön työ,
vain tuska mi syö,
vain katkeava kapalovyö
ja kuolo se suuri päivä. — —

VALO KAUNEHIN ON, KUN TUMMIN ON VARJO — —.

Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan. —

Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin,
hyvä nostettu helmasta harhan. —

MIKS’ TEHTIIN NIIN? — —.

Miks’ tehtiin niin?
Me leikittiin.
— Vai leikittiin! —
Elon taistossa leikki on
niin virkistävää, hyvää,
jos ei joku varomaton
puno leikkihin totta ja syvää. — —

Miks’ tehtiin niin?
Erehdyttiin.
— Vai niin, vai niin! —
Kovin heikko on lapsonen maan;
kai Luoja sen anteheks’ antaa,
jos itse me jaksamme vaan
sen seurauksia kantaa. — —

NÄIN SANOTAAN — —.

Näin sanotaan:
Se on suurta kun sankari voittoon käy
ja sotainen kunnia soittaa!
Mä sanon vaan,
että suurempi vielä se suuruus lie,
kun heikko voittonsa voittaa. —

ON MAAILMA KUIN MELUAVA MARKKINA — —.

On maailma kuin meluava markkina,
jossa rihkamareppurit hyörii,
jossa narrit nauraen ilvehtii
ja onnenonkijat pyörii.

Ja varas on kasvoilla kaikkien
ja ahmivan eläimen eleet,
vaan nutussa kiiltävät kirjovyöt
ja heiluvat kunniaheleet. —

JÄÄSTÄ ON SILMÄN SEINÄ — —.

Jäästä on silmän seinä, —
tulien tuhkaa sen viluinen viille;
railosta siintää sininen kyynel,
särkynyt kyynel, —
epätoivon kiroinen kiille — —
— Siitä on kulkenut tuska. —

MA MUILLE LUOVUTTAISIN ELON PITKÄN — —.

Ma muille luovuttaisin elon pitkän
ja valmiin työn,
kun vaan ma saisin yhden suuren päivän
ja suuren. —
Ma syttyisin
sen suuren päivän yli
ja sammuisin
sen suuren yöni syliin. —