Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

"TEE TYÖ JA OPI PELAAMAAN!"

Kirj.

Tiitus [Ilmari Kivinen]

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1915.

”Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo,
sinä kuulet hänen humunsa, mutta
etpä tiedä, kusta hän tulee ja kuhunka
hän menee”.

Jukolan Timo

I

on kaupunkimme voimakkaimpia ja
mieltäkiinnittävimpiä persoonallisuuksia. Vaikka hän onkin vain pieni
ja kuivettunut ukko.

Hän pisti piikkipartaisen, terävänenäisen päänsä ajuri Jehkosen
vaunuvajan ovesta sisään ja huusi lujalla, mitä suurinta suuttumusta ja
pelättävintä vihaa värähtelevällä vanhanmiehen äänellä seuraavan kovan
ja verenhimoisen tuomion:

— Miljoona hirsipuuta suoraan linjaan halki Suomenniemen Kotkan kauppatorilta
Utsjoen pappilan pihaan asti, ja joka hirsipuuhun yksi
sosialisti!

Tätä kauheata toivomusta seurasi kahden sekunnin pituinen äänettömyys,
jonka jälkeen tämä tulevaisuuden yhteiskunnalle peräti vaarallinen
vaskiseppä kirkaisi kärsimättömästi:

— Oletko sinä Jehkonen siellä sisällä vai et? Varmaankaan ei
punapartainen, rokonarpinen ajuri Jehkonen kuulunut maan suurimpaan
puolueeseen, tai luotti hän melkoisiin, jo päältäkin selvästi näkyviin
ruumiinvoimiinsa, sillä hänen rämeä äänensä vastasi vajan pimeimmästä
nurkasta:

— Joo, täällähän minä... minkätähden sinä ne sosialistit hirtät?

— Paholaiset! sanoi Grönberg, vihaamiaan sosialidemokraatteja
silminnähtävästi yhä edelleenkin tarkoittaen. — Pimeässäpä sinä täällä
kuhkit! moitti hän sitten Jehkosta, astuen samassa ovesta sisään.

— Jätä ovi auki, niin tulee valoa! neuvoi ajuri.

Vaskiseppä totteli tätä kehoitusta — jalallaan, potkaisten oven auki,
niin että se rysähti selkosen selälleen vajan seinää vasten ja jäi
sitten vapisemaan ruostuneille saranoilleen kuin vaskisepän pontevan
esiintymisen pelästyttämänä.

— Jaa, sen minä sanon, ettei tässä maassa järjestystä tule, ennenkuin
korppi on nokkinut silmät viimeisen sosialistin päästä! huusi Grönberg,
kiihtyen taas äkkiä täyteen raivoon. — Onko sinulla, Jehkonen,
joutavia viikatteita?

— Taitaahan niitä olla joku, vastasi ajurin ääni, mutta lisäsi
kuitenkin miettivästi: — Missä kunnossa sitten lienevät.

— Anna sinä minulle pari viikatetta lainaksi täksi ja huomiseksi päiväksi,
niin minä niitän sinulle sitten tuon potaattipellon
pientareet, esitti Grönberg, sieraimet vielä vihasta värähdellen. —
Niittomiehet rupesivat kesken päivän vaatimaan palkankorotusta, mutta
minä ajoin ne helvettiin...

Grönberg vaipui istumaan kuormavankkurien aisalle, potkaisi jaloistaan
vanhan setolkkaremmin ja alkoi sadatella työväkeä voimakkain, valituin
kirouksin.

Jehkonen ei vastannut näihin purkauksiin juuri mitään, ähki ja puhkihan
vain edelleenkin vajan nurkassa, joitakin rattaita korjaten.

— Se on se nikkari Tilli, joo, se vanha pulituurin juoja, joka niillä
on tässä kaupungissa profeettana ollut, purki Grönberg katkerana
hampaankolostaan huomioitaan ja kokemuksiaan. — Tämä halvattu saarnaa
näille tolvanoille oikeuksista ja sorrosta — kuuletko, Jehkonen:
oikeuksista ja sorrosta! Senkö karvahäntä heitä on tässä kaupungissa
sortanut? Ja senkö tuhannen oikeuksia heillä sitten pitäisi olla? Jos
Tillikin saisi oikeuden mukaan, niin... Tämä tekee minulle, hyväkäs,
keinutuolin. Ottaa siitä kaksikymmentä markkaa kymmenmarkkasena. Tuo tuolin, haisee
pulituurilta, kehuu työtään ja saapi rahan, puhtaan rahan kahtena
kouraansa. No nyt on meillä keinutuoli! sanon minä
akalle. Pätiipä nyt olla ja herrastella tässä vaskisepän perheessä!
Anoppi tulee illalla kylään, istuutuu keinutuoliin ja roiskis! Kahtena
kappaleena, kahtena kappaleena, on se Tillin tekemä keinutuoli,
ja anoppi ylösalaisin nurkassa kukkaruukkujen päällä, koivet kohti
taivasta. Semmoista se on se Tillin työ! Ja tämä hornan timpermanni
sitten vielä puhuu oikeuksista — ja pyhistä vapauksista — ja
tasa-arvoista...

Grönberg sylkäisi niin, että toiseen seinään lensi.

— Ketä sinulla oli niittomiehinä? kysyi Jehkonen levollisesti
rattaiden alta.

— No ne Sauna-Maijan pojat! huusi vaskiseppä mitä syvimmällä inholla.
— Nämä laiskat rahjukset alkavat kesken päivän puhua nälkäpalkoista
ja riistämisestä. Minäpä otin rautakihvelin aidalta ja kiljaisin, että
pois pellolta, Sauna-Maijan sikiöt, ja silmänräpäyksessä! Arvasivatkin
ne lähteä, ennenkuin päät rupesivat kolisemaan! Minä niitän sen pellon
nyt akan kanssa huomisiltaan mennessä, ja jos yksikään sosialisti
tämän päivän perästä minun porttini sisäpuolelle astuu, niin katsokoon
eteensä! Annatko sinä niitä viikatteitasi, vai pitääkö minun vielä
lähteä niitä muualta kerjäämään?

Pyyntö ei ollut kovin kohteliaaseen muotoon puettu, mutta Jehkonen,
joka ei ollut turhan tarkka pikkuasioissa, konttasi hyvänsävyisesti
esiin rattaiden alta, pyyhki enimmän tervan ja rasvan käsistään
housujensa takapuoliin ja sanoi:

— Tulehan tänne liiteriin, niin katsotaan.

Parin minuutin kuluttua tuli Grönberg halkoliiteristä, olallaan kaksi
viikatetta.

— Kyllä minä sitten niitän ne pientareesi... en näitä ilmaiseksi pyydä
enkä tahdo! vakuutti tuima vaskiseppä.

— Tottapahan! murahti Jehkonen ja palasi takaisin vaunuvajaan
jatkamaan keskeytynyttä työtään.

                                                  ⸻

Päivä oli kuumimmillaan.

Kadulla surisivat tuhannet hyönteiset. Kauppias Raholan ajomies, yllään
ainoastaan siniset, paikatut housut, jauhoinen paita ja pään ja niskan
peitteenä tyhjä kahvisäkki, ajoi pitkin katua, seisoen korviasärkevästi
rätisevillä nelipyöräisillä kuormarattailla, joilla oli vannerautoja.
Raatimies Palinin talon seinää vastaan oli pystytetty telineet, joilla
hääräsi maalari, päässään pahvista tehty tuhruinen maalarinlakki.

Rakennusmestari Jurmon pihasta oli lehmä kävellyt kadulle ja söi
ahneesti kadun vierillä kasvavaa ruohoa. Mutta kohtapa juoksi kadulle
paljasjalkainen tytönrehvana, joka kiljuen ja huitoen alkoi ajaa
lehmää takaisin pihaan. Lehmä huiskautti päätään ja häntäänsä ja läksi
lönkyttelemään portista sisään, jolloin sen kylki raapaisi pahasti
huojahtavaa portinpieltä.

Kelloseppä Kenosen eli Kana-Kenosen kanalauma oli niinikään
lähtenyt kadulle jaloittelemaan. Suurella innolla ja ylläpitäen
keskenään vilkasta kaakatusta reposteli tämä melkoiseksi osaksi
muukalaissyntyinen herrasväki kaikenlaisia kadulla olevia,
auringonpaisteessa hautuvia jätteitä.

Vaskiseppä ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota näihin
kaupunkimme sisäiseen elämään luonnostaan kuuluviin ilmiöihin, vaan
käveli kiireesti kotiin, jossa hänen vaimonsa, tanakan ja hyväntuulisen
näköinen nainen, istui huivi päässä pihanpuolisilla portailla kutoen
sukkaa ja silloin tällöin vilkaisten pieneen, vilkkaaseen porsaaseen,
joka peuhasi pihamaalla.

— Jehkoseltako sait viikatteet? kysyi vaimo mieheltään.

— Jehkoselta. Lähdetään sitten! vastasi vaskiseppä.

— Katso, Maikki, taloa ja puotia! huusi emäntä sisään avoimesta
keittiönovesta. — Minä lähden isän kanssa heinäpellolle niittämään.

— Kyllä! kuului nuorekas ääni jostain sisähuoneesta. Grönbergin
Maikki, ainakin meidän mielestämme erittäin miellyttävä nuori nainen,
istui avoimen ikkunan ääressä myymälän vieressä olevassa kamarissa
neuloen ahkerasti ja luoden silloin tällöin katseen sille autiolle,
auringonpaahteessa kuumuuttaan hohtavalle pikkukadulle, jonka
varrella vaskiseppä Grönbergin liike oli. Pitkään aikaan ei kadulla
näkynyt mitään muuta kuin Kana-Kenosen kanalauma, joka oli poikennut
valtakadulta poikkikadulle. Hiljainen, hyvin hiljainen ja melkein kuuma
tuulenleyhkä löyhytteli ohuita, lumivalkoisia ikkunaverhoja ja Maikin
pellavanvärisiä hiuskiehkuroita.

Porsas oli kavunnut sisään ja kuului nyt uikuttaen ja sorkat
permantopalkkeja vasten rapisten juoksentelevan keittiössä. Tyttö
juoksi ajamaan porsaan pellolle ja tämä viehättävä saparoniekka
kiiruhti pakoon porstuaan ja putosi vingahtaen portailta, kätkeytyen
pihan keskellä olevaan pieneen perunamaahan. Kun tyttö palasi takaisin
ikkunansa ääreen, oli Lehtolan edustalle kadun toiselle
puolen ilmestynyt Sutisen tunnettu, häijyluontoinen hevonen. Tuo
matala, ruskea luontokappale, jonka pää oli siitä omituinen, että sen
etupuoli oli valkea ja takapuoli ruskea, mikä vähän edempää katsoen
vaikutti siltä, kuin olisi pää kahdesta erivärisestä kappaleesta
kiireessä tai ruskean etukappaleen puutteessa kyhätty, seisoi siinä
tyytymättömästi pärskyen, etujalat ohjaksilla sidottuina.

Rattailla kelletti selällään kaksi vasikanrunkoa. Niiden alle oli
levitetty harmaa säkki.

Rannasta päin kävellä ketkutteli laiskasti, silloin tällöin yrittäen
haukata surisevan kärpäsen suuhunsa, metsänhoitaja Korpelaisen Hektor.
Lihakaupan kohdalle päästyään se pysähtyi, sillä se oli huomannut luun
hevosen jaloissa.

Hevonen, joka tähän saakka oli päätään heitellen ja lakkaamatta
sieraimiaan pärskäytellen koettanut nykiä ohjaksia löyhemmälle, alkoi
kavalan näköisenä vilkuilla sivulleen ja koetti hillitä pärskymistään,
huomatessaan koiran pysähtyvän viereensä. Ilkeämielisesti ja
pahantahtoisesti muljahtelivat sen silmänvalkuaiset silmillä roikkuvan
pitkän otsatukan alta.

Koira yritti lähestyä luuta varovasti, hyvin varovasti, sillä se
aavisti, että hevosella oli paha mielessä. Hevosen pää oli kääntynyt
sivullepäin, mutta koiraa se ei ollut huomaavinaankaan, vaikka pitikin
sitä koko ajan tarkoin silmällä. Se oli kavala, ilkeä, pahansuopa
hevonen.

Viuh! Nyt se potkaisi, juuri kun koira oli saamaisillaan luun
hampaisiinsa. Potku olisi ollut kovakin, ellei kärryn aisa olisi
melkoisesti vähentänyt sen voimaa.

Koira älähti ja juoksi häntä koipien välissä tiehensä. Hevonen pärskyi
taas, heitteli päätään ja vilkuili ympärilleen.

— Siinäpä häijy hevonen! ajatteli Maikki Grönberg.

— Peto hevosen hahmossa! sanoi nuorenmiehen ääni tytön vierestä.

— Hui! Sus siunatkoon, miten sinä minut pelästytit, Kalle! huudahti
tyttö toruen.

— Annahan kättä kumminkin! sanoi nuori, valkoiseen helletakkiin,
vaaleihin housuihin ja punareunaisiin lipokkaisiin puettu, Kalleksi
mainittu mies.

Tämä mies oli kauppias Kurosen kauppa-apulainen Kalle Kannas, erittäin
nokkela, kohtelias ja siisti liikemiehen alku, minkä tahdomme heti
hänen suosituksekseen mainita.

— Mistä sinä tulet? kysyi tyttö, purren langan poikki terävillä,
valkoisilla hampaillaan.

— Olin tuolla rannassa tavaroita vastaanottamassa. Kotonako ukko?
kysyi nuori mies matalalla äänellä ja loi ikkunasta sisään niin
pelokkaan silmäyksen, että selvästi saattoi havaita hänellä olevan
erittäin korkeat käsitykset ukko Grönbergin persoonallisista
ominaisuuksista.

— Ei ole, heinäntekoon läksi, sanoi tyttö, irroittaen sormillaan
langan pään hampaistaan.

— Entäs äitisi? kuulusteli nuorukainen, hengähtäen helpommin, mistä
päättäen äiti ei ollut läheskään niin hirvittävä kuin isä.

— Äiti on myös niittämässä, ilmoitti tyttö.

— Olet siis yksin?

Meidän on ohimennen myönnettävä, ettei Kalle Kannas näyttänyt mitään
muuta niin innokkaasti toivovan.

Tyttö nyykäytti päätään myymälän oveen päin. Nuori mies ymmärsi tämän
viittauksen ilman pitempiä selityksiä ja tuli sisään mainitusta ovesta.
Tyttökin tuli kamarista myymälään. Sulhanen nousi istumaan tiskille ja
morsian kävi seisomaan, tiskiin nojaten, hänen kupeelleen.

— Mikähän tästä lopuksi tulee? huokasi tyttö, pistäen suuhunsa
sokeripalan, jonka oli juuri löytänyt Kallen taskusta.

— Antaa ajan kulua, kyllä aika neuvon tuopi, sanoi poika, jolla
nähtävästi oli n.s. optimistinen maailmankatsomus.

— Isä ei suostu koskaan! valitti tyttö. — Kun äiti toissapäivänä
alkoi puhua siihen suuntaan, että minunkin alkaisi olla aika mennä
naimisiin, niin isä suuttui silmittömästi. Se on niin ikävää sen
isän laita, kun se on niin äkkipikainen! huokasi vaskisepän ainoa
tytär, pudottaen samalla pienen paperipalasen sulhasensa niskaan
paidankauluksen ja ihon väliin, mistä leikillisestä tempusta päättäen
isäukon julmuus ei ollut sentään häntäkään vielä vallan maahan
masentanut.

— Astun isäsi eteen vielä tänä iltana ja selitän asian, sanoi poika
uljaasti, röyhistäen rintaansa ja pistäen vasemman peukalonsa liivin
kainaloon, missä asennossa hän ihmisystävällisistä kasvonpiirteistään
huolimatta teki melko sotaisen ja sankarillisen vaikutuksen.

— Älä Herran nimessä! säikähti tyttö ja tarttui Kalle Kannaksen
takinliepeeseen ikäänkuin peläten, että tämä toimelias nuorukainen
juuri tällä hetkellä, jolloin ukko Grönberg heilutteli lujissa
vaskisepänkourissaan niin vaarallista asetta kuin viikatetta, juoksisi
tekemään hänelle niin julkean ehdotuksen kuin että hra Grönberg
hyväntahtoisesti suvaitsisi lahjoittaa Kurosen kauppa-apulaiselle
ainoan tyttärensä, vieläpä kohtuulliset myötäjäisetkin
kaupantekijäisiksi.

— Isä on riitaantunut niittomiestensä kanssa ja on tänään vallan
raivoissaan, kertoi tyttö varmemmaksi vakuudeksi. — Hän voisi tappaa
sinut... kun ei hän koskaan vihapäissään tiedä, mitä hän sanoo ja tekee.

— Onhan se totinen ja kiivas ukko! myönsi poika yleisesti tunnetun
tosiasian.

— Jos isällä olisi aavistustakaan näistä meidän väleistä, niin en minä
uskaltaisi olla päivääkään kotona, sanoi tyttö varmasti.

— Mutta ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tiedoksi tulee, väitti
poika.

— Niin, huokasi tyttö. — Kyllä se on kamala paikka...

                                                  ⸻

Kun Kalle Kannas vihdoin ehti Kurosen puotiin, otti kauppias Kuronen,
joka oli tuntikauden odotellut apulaistaan päästäkseen lähtemään
moottorivenheellään kauniissa Kihosaaressa olevaan melkein valmiiseen
huvilaansa, hyvin kylmäkiskoisesti vastaan hänen selityksensä, että
yksi tavaralaatikoista oli mennyt hajalle ja että Kallen sitäpaitsi,
jos mieli pelastaa nuori ja kaupunkimme liike-elämälle kallis henkensä
auringonpistolta, oli ollut aivan välttämätöntä käydä uimassa. (”Se
olisi kyllä pitänytkin tehdä!” huomasi Kalle samassa.)

— Minä saan täällä seisoa päiväkaudet yksin puodissa..., napisi
Kuronen kapinallisesti seinällä olevalle, heleänvärisessä Pearsin
saippuareklaamissa hiuksiaan levittelevälle suurisilmäiselle,
valkohampaiselle ja punahuuliselle, ikuisesti hymyilevälle neitoselle,
joka oli ihanampi kuin taivaan enkeli. — Kun olet illalla pannut
puodin kiinni, niin nostele sisäkkö-Marin kanssa huonekalut takaisin
Yrjön huoneeseen ja puhdista varsinkin kirjoituspöytä.

— Eikös lattiaa maalatakaan? kysyi Kalle Kannas.

— Ei tällä kertaa... meille tulee siihen huoneeseen asumaan
kesävieras, sanoi kauppias, ottaen päällystakin kainaloonsa.

— Nainen vai mies? kysyi kauppa-apulainen asianharrastusta
ilmaisevalla äänellä.

— Se ei kuulu sinuun! jyrähti hermostunut Kuronen vihaisesti ja läksi
puodista ulos kadulle, paiskaten mielenosoituksellisesti oven kiinni,
niin että tiuku kilisi kannikkeessaan pitkän aikaa.

— Ukko on huonolla tuulella, sanoi konttorineiti Julia Leijanen,
pistäen huomattavasti käherretyn päänsä puodin ovesta sisään,
mutta jättäen vielä muun osan viehkeätä olemustaan viereiseen
konttorihuoneeseen. — Jos herra Kannas on oikein, oikein kiltti,
niin sanon herra Kannakselle, kuka meille tulee Yrjö-herran huoneeseen
asumaan.

Herra Kannas ei tosin voinut oikein sietää neiti Leijasta, mutta koska
uteliaisuus tällä kertaa voitti hänen vastenmielisyydentunteensa, niin
vakuutti hän hieman vastahakoisesti olevansa oikein kiltti, jolloin
neiti Leijanen heitti häntä leikillisesti kummipallolla. Kalle Kannas
koppasi pallon lennosta käteensä ja asetti sen varovaisuuden vuoksi
taakseen hyllylle.

— Niin, kuulkaas herra Kannas, liverteli neiti Leijanen, Yrjö-herra
kirjoitti matkaltaan Turusta, että hän oli siellä laivan Tukholmaan
lähtöä odotellessaan sattunut tulemaan tuttavaksi erään kirjailija
Tuulosen kanssa — Kauno Tuulonen, eikö se ole kaunis ja runoilijalle
sopiva nimi! Kun Yrjö-herra nyt viipyy koko kesän Englannissa ja hänen
huoneensa täällä kotona on vapaana, niin oli hän luvannut huoneensa
kirjailija Tuuloselle, joka haluaa työskennellä muutaman kuukauden
jossakin pikkukaupungissa aiheita ja vaikutelmia saadakseen, ja herra
Tuulonen on kirjoittanut saapuvansa muutaman päivän päästä päivän. Ukko on
murjottanut koko ja murissut akalle, ettei hän ymmärrä, mikä
Yrjöön on mennyt, kun rupeaa haalimaan tänne meidän niskoillemme
tuikituntemattomia musteentuhrijoita ja nälkätaiteilijoita — ihan
niin ukko sanoi — mutta akka on sitä mieltä, että herra Tuulonen on
varmaankin hienostisivistynyt ja hyvin miellyttävä mies, kun Yrjö —
tarkoitan Yrjö-herra — on häneen niin mieltynyt. Onhan Yrjö-herralla
niin hyvä maku! Mihin herra Kannas sen pallon kätki?

— Sitä en teille anna, sanoi Kalle Kannas jyrkästi, asettuen pallon
eteen, selkä vasten hyllyä. — Pitäkää kyntenne siitä erossa, sanon
minä!

— Minulla on aina ollut niin hyvä flaksi kirjailijain ja taiteilijain
piirissä, ilmoitti neiti Leijanen, läheten Kalle Kannasta yhä lähemmäs
ja lähemmäs kuin kristittyä ihmistä kiusaukseen johdattava, valkeuden
enkeliksi pukeutunut sarvijaakko.

— Milloinkahan sinä, senkin räkättirastas, olet kirjailijain
ja taiteilijain piirissä ollut! ajatteli Kalle Kannas perin
epäkohteliaasti ja loukkaavasti hurmaavasta työtoveristaan, jonka
vaanivia, kissamaisia liikkeitä hän piti tarkoin silmällä.

— Odotan niin kirjailija Tuulosta! huudahti valkopuseroinen
keijukainen. — Oi, kuinka minä häntä odotan tässä mahdottoman
kuivassa ja proosallisessa kaupungissa, jossa niin harvoin pääsee
todella sivistyneiden ihmisten seuraan! Nyt sen sain! kiljaisi hän
samassa voitonriemuisesti, saaden äkillisellä hyökkäyksellä käteensä
kummipallon ja yrittäen uudestaan heittää sillä Kalle Kannasta.
Kauppa-apulainen ehti kuitenkin tarttua neitosen käsiin kiinni ja
rupesi melkeinpä suuttuneena vääntämään heittoasetta hänen kädestään.

Tyttö ponnisteli lujasti vastaan. Käherretyt hiukset olivat joutuneet
runolliseen epäjärjestykseen ja kasvot hehkuivat punaisina. Kalle Kannas
oli kuitenkin niin vihainen, ettei hän edes huomannutkaan,
millainen aarre hänellä oli melkein sylissään.

— Ai, herra Kannas, älkää vääntäkö minun sormiani! kirkui neiti
Leijanen — mutta kirkui hiljaa.

— Pallo tänne, taikka katkaisen kyntenne! murisi Kalle Kannas tylysti.

Kamppailun ollessa kuumimmillaan oli raollaan olevan puodin ovi
hiljaa avautunut ja sisään astunut Jumppilan vanha matami, joka
pysähtyi ovenpieleen ja siinä nöyrästi odotteli kisan päättymistä.
Hartaasti ja mitä osanottavaisimmin, pää kallellaan, katseli akka
kauppa-apulaisen ja konttorineidin voimainkoetusta, silminnähtävästi
ihan huolissaan siitä, ettei vain pieninkään rahtu eikä piirto jäisi
häneltä huomaamatta. Eipä hän ollut koskaan uskovaisten rukoushuoneella
seurannut niin innokkaasti uuden maallikkosaarnaajan esiintymistä kuin
nyt näiden kahden maailmanlapsen rimpuilemista.

— Oi... voi voi... herra Kannas... herra Kannas!... en jaksa enää...
olette niin hirmuisen vahva! kuiskasi neiti Leijanen uupuneena ja
suoraan sanoen vaipui ”herra Kannaksen” syliin, hellittäen pallon
kädestään. Kalle Kannas nakkasi pallon tiskin alle ja huomasi samassa
Jumppilan matamin, joka kädet ristissä ja pää väärässä, melkeinpä
autuaallinen ilme kasvoillaan seisoi liikahtamatta ovella.

Kalle Kannas työnsi keijukaisen niin vihaisesti luotaan, että tyttö
horjahti tiskin reunaa vasten ja huomasi samassa hänkin akan.
Neiti Leijanen pakeni kiljahtaen puodista konttoriin. Kalle Kannas
oli tulipunainen ja sadatteli mielessään armottomasti suloista
toveritartaan.

— Mitä olisi asiaa? kysyi hän sitten akalta niin äkäisesti, että tämän
polvet notkahtivat.

— Voi hyvä rakas puukhollari, vinkui akka, antakaa anteeksi, että
häiritsin... en minä tiennyt... kahvia tarvitsisin neljänneksen, hyvä
rakas puukhollari.

Kalle Kannas mittasi kahvia tavallista vapaamielisemmin, antoipa
vielä kourallisen keksejäkin kaupantekijäisiksi. Me emme voi katsoa
ihmisten sydämiin, vaikka heistä kirjoitammekin, mutta pidämme
varsin mahdollisena, että keksien tarkoituksena oli tukkia akan suu.
Uskallammepa mennä niinkin pitkälle, että otaksumme Kalle Kannaksen
salaisesti toivoneen, että keksit takertuisivat akan kurkkuun ja
tukehduttaisivat hänet. Tämä on kyllä hirmuinen väite lähimmäisestämme,
mutta me olemme tehneet mainitun johtopäätöksen Kalle Kannaksen
kasvoilla kuvastuneen ilmeen nojalla. Ovathan silmät yleensä
tunnustetut sielun peiliksi.

II

— Seis! sanoi kapteeni komennustorveen.

Laiva lähestyi hiljaa laituria.

— Takaisin!

Potkurit mylläsivät vettä.

— Seis!

Laiva painui laituria vasten ja kallistui vähän. Muuan laivamiehistä
heitti paksun köyden laiturille.

— Poika hoi, juutastako sinä toljotat! Pistä kiinni pollariin!

Hölmistyneen näköinen risainen poika, joka oli ollut saada köyden
päähänsä, pisti silmukan pollariin.

— Seisoo siinä, senkin tolvana, suu auki eikä ymmärrä mitään! haukkui
laivamies poikaa.

— Minä en olekaan sinun passarisi! huusi tolvanaksi syytetty kimeällä
äänellä.

— Älä räkätä! karjaisi vihaisen ja liian vähän nukkuneen näköinen
laivamies.

— Siivolla siellä! huusi kapteeni komentosillalta.

— Onko ne Kinnuselle tulevat paketit teidän mukana? huusi laiturilta
takkuinen jätkä, jolla oli oljenkorsia selässään ja housujen
takapuolissa, mistä päättäen hänen viimeöisessä makuupaikassaan ei
ollut käytetty lakanoita.

— Kysy perämieheltä! vastasi kapteeni, joka silmäkulmat kurtussa
katseli laivamiestensä puuhia.

— Hyvästi nyt, herra kapteeni! Ja kiitos hauskasta matkasta! sanoi
kapteenin selän takana nuori, vaaleaverinen, lihavahko herrasmies,
jolla oli pyöreät ja itsetietoiset, mutta hyvin jokapäiväiset kasvot
sekä kädessään pieni, ruskea matkalaukku, joka näytti monet kolhut
kokeneen tässä murheen laaksossa.

Kapteeni tekeytyi vähän ystävällisemmän näköiseksi, puristi hätäisesti
toisen ojennettua kättä ja mutisi:

— Hyvästi, hyvästi...

— Ja kiitoksia nyt vielä kerran oikein paljon tästä hauskasta
matkasta! sanoi pyöreänaamainen hartaasti.

— Ei kestä... rahallannehan sen olette maksanut! vastasi kapteeni
kieltämättä hiukan epäkohteliaasti, kääntyi sitten jälleen hoitamaan
virkatehtäviään ja kiljaisi kiukkuisesti kaidepuun yli laiturille:

— Ei saa kääntää pystyyn sitä kauppias Kitusen laatikkoa! Senkö
täytistä te sitä pyörittelette!

Pyöreänaamainen ja ruskealaukkuinen ei näyttänyt juuri erikoisemmin
loukkautuneen kapteenin kylmyydestä, vaan käveli tyynesti ja nykerö
nenä pystyssä laivasta laiturille.

— Mikähän käki se tuokin mahtoi olla? huomautti kapteeni rouvalleen,
joka oli tullut kapteenin hytistä komentosillalle ja nojasi miehensä
vieressä kaidetta vasten.

— Ei se ainakaan minua ensinkään miellyttänyt, sanoi rouva. — Teki
vähän sivistymättömän ja niin perin pöyhkeän vaikutuksen.

— Ja matkusti koko ajan ensimmäisessä luokassa, vaikka oli ostanut
vain toisen luokan piletin, murahti kapteeni. — Mutta en viitsinyt
hänelle siitä mitään huomauttaa, kun tilaa kerran oli.

Tietämättä mitään osakseen tulleesta verraten epäedullisesta
arvostelusta pyöreänaamainen seisoi laiturilla ja katseli alentuvasti
hymyillen pientä kaupunkiamme, jonka laitimmaiset talot pilkoittivat
rantatörmältä puiden tuuhean vihreyden lomitse.

Sitten hän kääntyi poliisimiehen puoleen, joka ikävystyneen näköisenä,
kädet seläntakana, seisoi kasassa olevien vehnäjauhosäkkien leimoja
tarkastellen ja näytti kärsivän helteestä.

— Voiko konstaapeli sanoa, mistä saa hevosen? kysyi muukalainen.

— Jaa, että issikan? kysyi vuorostaan konstaapeli, kääntyen
matkustavaiseen päin ja nykäisten tervehdykseksi lakkinsa reunaa oikean
kätensä etusormella.

— Niin, ajurin! sanoi pyöreänaamainen nuori herra äänellä, joka tuntui
todistavan hänen liikkuneen maailmassa.

— Näyttää tuolta tulevan tuo ajuri Tiihonen... jos hän joutanee
ottamaan herran kyytiinsä, aprikoi järjestyksenvalvoja, tarkastellen
matkustavaisen ruskeata laukkua.

— Eikö täällä aina pidä olla ajureita, kun laiva tulee? kysyi nuori
miehemme kulmakarvojaan kohottaen ja katsellen konstaapelia käsi
puuskassa.

— Milloin on, milloin ei, vastasi poliisi välinpitämättömästi. —
Tässä kaupungissa on niin vähän ajureita, ettei niitä joka paikkaan
riitä, lisäsi hän sitten selitykseksi ja kaupunkimme puolustukseksi.

Tiihoseksi mainittu ajaa lönkytteli lähemmäksi.

— Tiihonen! sanoi poliisi. — Onko sinulla kyytiä?

— Ei, vastasi Tiihonen, kiristäen ohjaksia ja alkaen kääntää hevostaan
miesten kohdalle tultuaan.

— Otatko sinä sitten tämän herran kyytiisi? kysyi poliisi, kaivellen
miettiväisenä nenäänsä.

— Voipihan tämän ottaa, myönsi Tiihonen ja kiljaisi hevoselleen, joka
potki ja telmi kärpästen käsissä: ”Ka-ka, ka-ka!”

— Kuuluu tämä Tiihonen ottavan herran kyytiinsä, tulkitsi poliisi
vieraalle Tiihosen vastauksen, ikäänkuin olisi kääntänyt sen muulle
kielelle.

Kunnioittamatta enää poliisia yhdelläkään silmäyksellä, vielä vähemmän
kiitoksella vieras nousi Tiihosen rattaille, heitettyään pienen
käsilaukkunsa Tiihosen polville.

— Mihinkäs ajetaan? kysyi Tiihonen, kokoillen ohjasperiä käteensä.

— Parhaaseen hotelliin! sanoi vieras, heittäytyen selkäkenoon.

— Se on sitten niinpaljon kuin seurahuoneelle, selitteli ajuri
saamaansa määräystä. — Hei, konkari, alapas ravata, huusi hän
senjälkeen hevoselleen, joka tästä pontevasta vaatimuksesta innostui
hölkkäjuoksuun.

Ajettiin seurahuoneelle päin.

— On sitä tänä kesänä tuota lämmintä, huomautti ajuri kyydittävälleen.

Kirjailija Kauno Tuulonen ei alentunut vastaamaan. Hän vain ajatteli
ihmeissään, millaisia moukkia tämän kaupungin issikat olivat, jotka
puhuttelivat kyydittäviään, vieläpä niinkin hienoja herroja ja
arvokkaita henkilöitä kuin hän oli, melkein kuin vertaisiaan.

Kun ei Tiihonen saanut keskustelua alkuun, ajoi hän vähän aikaa ääneti,
mutta teki sitten uuden yrityksen.

— On se kauppias Kinnunen tuohon rakentanut vähän toisenmoisen talon
kuin se entinen oli, joka toissa talvena paloi! huudahti hän uuden,
suuren kauppatalon ohi ajettaessa.

— Ajaa nyt vain eikä puhu roskaa! ärähti hermostunut kirjailija.

Tällainen odottamaton ja tässä osassa maata tuntematon tapa ottaa
osaa keskusteluun säikähdytti issikka Tiihosen niin pahanpäiväisesti,
että tämä rehellinen, vaikkakin hra Tuuloseen verrattuna kovin
halpa-arvoinen ja mitätön kansalainen oli pudota alas kuskipukiltaan
kadulle. Tosin ei hän siinä olisi päätään halaissut, eipä edes isoa
nenäänsäkään loukannut, katu kun ei näet ollut kivillä laskettu, mutta
sitä pahemmin olisi hänen kiiltävänappinen issikannuttunsa tuhrautunut,
sillä viimeöinen ankara sade oli muuttanut pehmeän, multaisen kadun
yhtämittaiseksi rapakoksi.

Ajuri Tiihonen ei enää yrittänytkään jatkaa keskustelua karskin
kyydittävänsä kanssa, vaan ajoi ääneti, piiskaansa silloin tällöin
vihaisesti huimauttaen, seurahuonetta kohti. Sitä hän vain mietti, että
missähän niitä noin ylpeitä herroja ja syöttiläitä kasvaa.

Tultiin siitä seurahuoneen eteen. Tiihonen pysähdytti ruunansa ja herra
Tuulonen kysyi äänellä, joka osoitti hänen kyllä ymmärtävän, että
issikka aikoo nylkeä häntä, mutta samalla vakuutti, ettei tämä katala
aikomus tule onnistumaan:

— Mitä olen velkaa?

Tiihonen muljautti pukiltaan syrjäsilmäyksen kyydittävänsä pyöreään,
parrattomaan ja pönäkkään naamaan, sylkäisi pitkän sylen ja murahti:

— Ei mitään!

Kauno Tuulosen suu, joka oli isänmaallisissa tilaisuuksissa ja
nuorisoseurojen kesäjuhlissa puhunut kansalleen niin monta ylevää,
opettavaista ja viisasta sanaa, oli tällä kertaa hyvin tyhmistyneen
näköinen. Se oli aivan pyöreä pelkästä hämmästyksestä ja ällistyksestä.
Hän ei käsittänyt mitään.

— Kuinka, mitä olen velkaa? kysyi tuo pyöreä suu uudestaan.

— Ei mitään, ei mitään! toisti Tiihonen kiireesti.

— Mutta mitä se merkitsee? tiedusteli ymmälle joutunut kirjailija.

Ja ajuri vastasi seuraavalla tavalla:

— Merkitsee vain sitä, että annoin herralle ilmaisen kyydin. Taitaa
herra tarvita rahansa paremmin kuin minä.

Tämä uskomaton julkeus ja röyhkeä solvaus, joka oli sitäkin katkerampi,
kun se sivusi melkoisen läheltä totuutta, nosti veren herra Tuulosen
päähän, ja hän huusi:

— Poliisi!

Lähimmässä kadunkulmassa seisova valkotakkinen konstaapeli, joka ei
näkynyt tällä hetkellä mitään niin kipeästi kaipaavan kuin jotain
tekemistä, ihastui ikihyväksi, kuullessaan virka-apuaan tarvittavan, ja
lähestyi ajuria ja kirjailija Tuulosta nopein, mutta silti arvokkain ja
määräperäisin askelin, tervehti hra Tuulosta sotilaalliseen tapaan ja
kysyi:

— Jaa että mistä olisi kysymys?

— Tämä issikka ei tahdo ottaa minulta maksua! ilmiantoi hra Tuulonen
ajurinsa kiihkeällä, mielipahasta värähtelevällä äänellä.

— Että kuinka? kysyi esivallan palvelija, joka ei tahtonut uskoa
kuulemaansa.

Tämä ajuri kieltäytyy ottamasta minulta maksua! huusi hra Tuulonen
korvat punaisina. — Minä tarjoan hänelle maksua, mutta hän kieltäytyy
ottamasta sitä vastaan!

— Onko se niin? kysyi poliisi ajurilta, kiinnittäen hyvään tuttavaansa
Tiihoseen ihmettelevän katseen.

— On! myönsi tämä kunnon mies hyvin rauhallisesti.

Seurahuoneen avonaisiin ikkunoihin alkoi ilmestyä uteliaita päitä, ja
katukäytävälle pysähtyi pari, kolme avojalkaista poikaa.

— Jaa, sanoi poliisi, raapien hämillään niskaansa. — Tämä on vähän
outo tapaus. Minkätähden sinä Tiihonen et ottaisi tältä herralta maksua?

— En minkään tähden, sanoi Tiihonen, koroittaen vähän ääntään ja
vilkaisten ikkunoihin. — Rupesin matkalla tykkäämään niin tästä
herrasta, että päätin kyyditä hänet ilmaiseksi.

Poliisi alkoi tajuta, että tässä oli hänellä edessään yksi niitä
salaperäisiä arvoituksia, joita joskus sattuu ihmiselämässä. Mutta
sitten hän älysi huomauttaa:

— No, jos niin on, niin sittenhän ei herran tarvitse mitään maksaa.

— Jaa, jaa, mutta kun minä tahdon maksaa! huusi hra täyttä
kurkkua. — En tahdo ilmaista kyytiä hänen konillaan!

— Kuulkaa vieraatmiehet päältä, että tämä nuori kaunis herra loukkaa
minun ruunani kunniaa! sanoi ajuri Tiihonen ympärillä seisovalle
arvoisalle yleisölle.

— Ha ha haa! nauroivat vieraatmiehet, joita tapaus ja siihen liittyvä
mieltäkiinnittävä keskustelu näytti suuresti huvittavan.

Yleisöä olikin jo kertynyt riitelevien ympärille parikymmentä henkeä,
ja kadun toisella puolenkin olevien talojen ikkunoissa näytti asia
herättävän vilkasta harrastusta.

— Viskaali tulee! huomautti eräs risaisesti puettu, hiukan juovuksissa
oleva kansalainen ja lähti kiireesti kävelemään poispäin, mutta muu
yleisö, jolla ei nähtävästi ollut mitään selvittämättömiä asioita
kaupunkimme poliisipäällikön kanssa, jäi levollisena paikoilleen.

Viskaali tuli pitkin katua raatihuoneelta päin parin muun herran
kanssa. Nähtyään väkijoukon keräytyneen seurahuoneen edustalle hän
kääntyi konstaapeli Tossavaisen puoleen, joka jäykkänä kuin olisi
seipään nielaissut ja kunniaa tehden ryhtyi antamaan raporttiaan.

Herra Tuulonen kohotti kohteliaasti hattuaan ja sanoi:

— Herra viskaali, kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, ettei ajuri
halua ottaa maksua. Nimeni on Tuulonen, kirjailija...

— Etkö sinä tahdo ottaa maksua herra Tuuloselta? kysyi viskaali,
kääntyen otsa rypyssä ajuri Tiihoseen päin.

— En, herra viskaali! vakuutti ajuri varmasti. — Minä en halua tämän
herran rahoja.

— Minä tahdon joka tapauksessa maksaa ja vaadin edesvastuuta...!
aloitti hra Tuulonen lujasti.

Viskaalia harmitti. Hän rykäisi kiukkuisesti ja sanoi sitten hra
Tuuloselle:

— Hyvä herra! Jos ajuri olisi vaatinut teiltä liikaa, niin olisi
asianlaita aivan toinen. Mutta kun hän kieltäytyy ottamasta maksua
vastaan, niin on se minun ymmärtääkseni hänen oma asiansa, eikä häntä
voida siitä rangaista.

Hra Tuulosen jalolle otsalle oli kohonnut hiki.

Haluaisin kuitenkin saada tietää, kuinka paljon ajurintaksa
laivarannasta tänne seurahuoneelle on? kysyi hän, ääni vähän vapisten.

— Seitsemänkymmentäviisi penniä, ilmoitti poliisi. Hra Tuulonen
kaivoi kukkarostaan kaksi hopealanttia, jota tehdessään hän oli niin
hermostunut, että kukkaro oli vähällä pudota hänen hyppysistään
kadulle. Rahat asetti hän samalle istuimelle, jolla hän äsken itse oli
istunut, ja tempaisi kapsäkkinsä Tiihosen polvilta.

— Kuule sinä Ratilaisen poikarukka! sanoi ajuri lempeällä äänellä
paljasjalkaiselle pojanressulle, jonka naama ei näyttänyt pitkään
aikaan olleen tekemisissä veden kanssa. — Herra näkyy tahtovan antaa
sinulle namusrahoja. Ota ne tuolta rattailta ja kiitä herraa!

Vihasta säkenöiden raivasi hra Tuulonen itselleen tien väkijoukon läpi
seurahuoneen eteiseen, Ratilaisen poika hyökkäsi tempaamaan rahat
käteensä, kun taas ajuri Tiihonen läimäytti hevostaan selkään ja ajoi
täyttä laukkaa tiehensä riemuitsevan kansan keskuudesta.

— Mitä te tässä töllistelette! huusi viskaali mainitulle kansalle.

— Hajaantukaa! huusi konstaapeli Tossavainen, muuttuen äkkiä
tavattoman virkaintoiseksi.

Väkijoukko alkoi hitaasti hälvetä, keskustellen innokkaasti ja
jokseenkin äänekkäästi päivän suuresta tapahtumasta, jonka todistajana
sillä oli ollut onni olla.

Mutta viskaali, joka oli ollut ystävineen menossa seurahuoneelle
aamiaiselle, kääntyi sisään seurahuoneen ovesta.

Poliisi loi ympärilleen ylpeän silmäyksen, kohensi tuppivyötään,
silitteli valkeita käsineitään ja alkoi kävellä edestakaisin
seurahuoneen edustalla.

Kadulla vallitsi taas järjestys, hiljaisuus ja rauha.

III

Ajuri Tiihosen iso kukko kiekaista heläytti ensimmäisen kerran.

Ajuri Tiihosen kukko ei kukkona yleensä ole mikään erikoisen
merkillinen tai esimerkiksi kelpaava lintu. Kaupungissamme on monta
muuta, jopa kymmeniäkin parempia kukkoja, mutta Tiihosen kukko soveltuu
erinomaisesti tarkoitukseensa juuri ajuri Tiihosen kukkona.

Muut kukot kiekuvat kello kahdelta, kolmelta, neljältä... miten
mikin sattuu heräämään, häiriten vain tällä liian varhaisella
esiintymisellään isäntäväkensä makeinta aamu-unta. Ja aivan
hyödyttömästi, sillä kuka hullu nousisi kaupungissa kolmelta
tai neljältä, puhumattakaan kello kahdesta? Ei edes kaupunkimme
yövartiakaan, ukko Rummukainen, joka on illalla puoli kahdentoista aikaan
nukahtanut Nikkilän tyhjään heinämakasiiniin, jossa hän
tavallisesti näin kesäiseen aikaan lepää yönsä, uskoen vaarinpidon
kaupungin turvallisuudesta taivaallisen isänsä ja torninvartia Nissisen
huoleksi. (Ohimennen voimme samalla kuitenkin mainita, että myöskin
Nissinen jättää täydellisellä ja kauniilla lapsen luottamuksella
leiviskänsä hoidon Luojansa haltuun ja huomaan, heräten vasta siihen
kauheaan räminään, joka ilmoittaa Heinilän kartanon suuren maitokuorman
saapuneen Kauppaneuvoksenkadun päähän.)

Tiihosen kukko sitävastoin on ymmärtänyt ottaa kutsumuksensa talon
todellisen hyödyn ja elämänjärjestyksen kannalta. Ensimmäisen
kerran kiekaisee se kello viideltä. Silloin on renkipojan noustava
puhdistamaan rattaita ja hoitamaan hevosia.

Toisen kerran antaa tämä älykäs kotieläin kurkkunsa soida kello kuusi.
Silloin kapuaa Tiihonen kuskipukille, tempaisee ohjaksista, huutaa
hevoselleen: ”i-grai, musikka!” — tyhjentäen siten koko venäjäntaidon
varastonsa — ja ajaa virantoimitukseensa joko laivarantaan taikka
kauppatorin nurkalle.

Naapuritalossa, joka mahdollisesti on joskus vedenpaisumuksen
jälkeenkin ollut keltaiseksi maalattu, mutta jonka nykyisestä väristä
on vaikea sanoa sitä taikka tätä, aukenee muutamia kadunpuoleisia
ikkunoita, nimittäin sellaisia, jotka eivät ole painuneet niin
paljon kadunpinnan alapuolelle, ettei niitä voida avata. Tämän
ainakin ikäänsä nähden suuresti kunnioitettavan rakennuksen
keskiosa on nimittäin painunut maan sisään ikkunalautoja myöten,
ja katon harja on samassa suhteessa notkistunut kuin ikälopun
hevoskaakin selkä. Vanhat muistelevat nähneensä nuoruudessaan vielä
kivijalkaakin rakennuksen alla, mutta siitä mahtaa olla hyvin kauan.
Upporikas kunnallisneuvosvainaja, jonka omaisuuteen tämä talo oli
kuulunut, oli pari vuosikymmentä takaperin, saatuaan siitä kerran
mahdollisimman ystävällisen, oikeastaan leikillisen huomautuksen
kaupungin viranomaisilta, aikonut korjauttaa sitä, mutta kun hänen
rakennusmestarinsa oli tarkastanut taloa ja ilmoittanut, ettei
sitä voi korjata muuten kuin rakentamalla sen kokonaan uudestaan,
oli kunnallisneuvos antanut viranomaisten leikin jäädä leikiksi ja
rakennuksen entiselleen. Siinä hän tekikin varsin ymmärtäväisesti,
sillä vielä senkin jälkeen oli tämä talo arveluttavasta ja
huolestuttavasta ulkomuodostaan huolimatta ansainnut hintansa
kaksinkertaisesti, vaikkakin kivijalka oli vähitellen painunut
näkymättömiin.

Rakennuksen portinpuoleinen pää oli uljaimmin taistellut vuosien
painoa ja perustuksensa pehmeyttä vastaan. Ikkunain alalaudoista oli
kadun nurmikkoon matkaa vielä yli kyynärän verran, joten siinä päässä
taloa asuvat tunsivat olevansa ikäänkuin ylemmässä kerroksessa talon
keskiosan vuokralaisiin nähden.

Mutta Tiihosen kukon herättävä vaikutus ulottui laajemmallekin.

Kadun toisella puolen asuva klassillisen lyseon rehtori,
luonnontieteiden lehtori Johan Augustus Perander eli Pessu, kuten
lyseolaiset häntä tavallisesti nimittivät, on myöskin tullut
järjestäneeksi nousunsa Tiihosen kukon aamuhuutojen mukaan.

Niinpä hän tänäänkin herää Tiihosen kukon ensimmäiseen kiekaisuun,
nousee tapansa mukaan sängystään, hiihtelee pehmeissä, lämpöisissä
tohveleissaan ikkunan ääreen ja ottaa vastaan ilmapuntarin ja
lämpömittarin raportit.

Ne lupaavat erittäin kaunista, poutaista säätä, ja todettuaan, että
Tiihosen renkipoika ohjesääntöjensä mukaisesti ryhtyy puhdistamaan
rattaiden pyöriä ja kiilloittamaan likasuojuksia, palaa rehtori
sänkyynsä ottamaan vielä pienen aamu-unen.

Lopullisesti nousee hän Tiihosen kukon toisen kerran kiekaistua.

Äskenmainitussa, osittain jo maan mustiin multiin vaipuneessa
talovanhuksessa asuu eräs viipurilainen jarrumiehen leski, muuan vanha
pariskunta, jota sanotaan Nahka-Paapaksi ja Nahka-Paapan mammaksi,
ompelijatar Hilda Laine sisarineen, pari ryypiskelevää, mutta siitä
huolimatta useimmiten yhtä janoista kuin nälkäistäkin käräjäkirjuria
vaimoineen, ja lapsineen, sekä asioitsija Saksman perheineen, jota ei
kotona ole muuta kuin ukko itse, leskimies, sekä yksi poika ja yksi
tytär.

Asioitsija Saksmanin perhe asuu juuri siinä päässä rakennusta, joka on
portin vieressä ja siis ylimpänä. Tämäkin todistaa mainitun perheen
varakkaimmaksi, sillä sen pään huoneet, juuri korkeamman asemansa ja
siis laajempien näköalojensa vuoksi maksavat viisi markkaa enemmän
kuussa kuin talon muut huoneet.

Pihan perällä on sitäpaitsi rakennus, joka liittyy suoranaisena jatkona
ulkohuoneisiin, niin että ulkoapäin on vaikea sanoa, missä ulkohuoneet
loppuvat ja asuinhuoneet alkavat. Ja vaikeatapa sitä olisi aivan
tarkoin määritellä sisästäkään päin. Täällä asuu muutamia epämääräisiä
ukkoja ja akkoja, ja parilla akalla on lapsiakin, jotka meluavat kilpaa
rottien kanssa rappeutuneissa vajoissa tai ovat piilosilla hernemaassa.
Pihan koko keskiosa on nimittäin hernepeltona, jossa kullakin talon
vuokralaisella on pari penkkiä.

Päärakennuksen vuokralaisista availivat siis ikkunoitaan muut
paitsi edellämainitut käräjäkirjurit, jotka eivät olisi saaneetkaan
ikkunoitaan auki, kun maanpinnan läheisyys teki tuollaisen yrityksen
mahdottomaksi Avatuista ikkunoista kurkisteli kadulle pörröisiä päitä
ja haukottelevia naamoja. Ompelijatar pudisteli ulos sänkyvaatteitaan,
ja jarrumiehen leski ripusti ikkunastaan kuivamaan lapsenriepuja.

Saksmaneilla oli kadun puolella kaksi ikkunaa. Portinpuoleiseen, joka
oli ollut auki koko yön, ilmestyi paitahihasillaan oleva noin 30 vuoden
ikäinen mies, jolla oli tuuheat, ruskeat viikset ja hieman luisevat
kasvot. Katse oli hajamielinen, mutta muuten muistuttivat silmät ja
nenä haukkaa, joka valmiina lähtöön tarkastelee oksaltaan uuden päivän
merkkejä ja tunnustähtiä.

Ajuri Tiihonen ajoi ulos portistaan.

— Huomenta! sanoi nuorempi Saksman ikkunastaan.

— Huoment’! vastasi Tiihonen ja pysäytti hevosensa. — Tulee kuuma
päivä!

— Tuntuu tulevan! myönsi ikkunassa olija. — Torilleko se Tiihonen
ajaa?

— Laivarantaan, ilmoitti Tiihonen. — Yöllä on tullut laivoja.

Tämän lyhyen, mutta virkistävän keskustelun päätyttyä kiljaisi Tiihonen
hevoselleen: ”Ala ravata!”, räpsäytti ohjasperiä ja ajoi tiehensä.

Vähän ajan kuluttua käveli rannasta päin pitkin katua hitain askelin
keski-ikäinen, tanakka ja hyvin puettu mieshenkilö, nähtävästi joku
matkailija, joka uteliaasti ja mielenkiinnolla näytti tutustuvan
paikkakunnan merkillisyyksiin. Saavuttuaan maahan vaipuvan
notkoselkäisen talon kohdalle hän pysähtyi, katseli rakennusta kauan
ja eri puolilta ja tervehti sitten Lauri Saksmania, joka yhä edelleen
hengitti ikkunassa raikasta aamuilmaa.

— Huomenta! sanoi vieras herrasmies.

— Antakoon! vastasi toinen, joka oli koko ajan pitänyt muukalaista
silmällä.

— Onko tämä se talo, jota ennenmuinoin sanottiin ”Neuvoksen
aarrearkuksi”? kysyi vieras.

— On, vastasi ruskeaviiksinen. — Nykyään sanotaan tätä vain
”Arkuksi”, lisäsi hän sitten.

— Tässä kai asuu asioitsija Saksman? kysyi tuntematon, nyppien
mietteissään kultaisia kellonperiään.

— Asuu, mutta hän lähti juuri kaupungille, vastasi nuorempi Saksman,
katsellen toista entistä tarkemmin. — Tulee kai parin tunnin kuluttua
kotiin.

Vieras kohotti lakkiaan, ikkunassa oleva Arkun asukas nyykäytti
päätään, ja jäi haukansilmineen katselemaan, miten tuntematon hitain,
varmoin askelin jatkoi matkaansa katua ylöspäin, pientä käsilaukkuaan
heilautellen ja pysähtyen joka portin kohdalla katsomaan pihaan.

Kaupunki läähätti tulisessa auringonpaahteessa, vaikka kello oli tuskin
puolta kymmentä aamupäivällä.

Rehtori Perander oli ollut tavallisella aamukävelyllään torilla,
kysellyt maalaisilta kalanhintoja ja kuullut uutisia tutuilta
isäntämiehiltä. Pellikkavaaran Simoselta oli sairastunut punatautiin
kaksi lehmää ja hieho. Hieho ja toinen lehmä olivat parantuneet,
mutta toinen lehmä, talon paras lypsäjä, oli kuollut lääkkeistä ja
lääkitsemisestä huolimatta.

Sitten oli rehtori käynyt laivarannassa katselemassa siellä vallitsevaa
vilkasta vilinää. Yöllä oli tullut suuri laiva, pitkämatkaiset
”Ilmatar” ja ”Vedenneito” olivat lähteneet, huutopillejään mahtavasti
törähytellen, kaukaisille vesille, ja lähipaikkakuntien liikennettä
välittävät pienemmät laivat olivat saapuneet väkeä täynnä,
toimeenpannen kaupunkia lähestyessään kauheat kilpa-ajot, jotka
olisivat vähemmän suotuisissa olosuhteissa voineet hukuttaa sekä laivat
että matkustajat.

Lähtiessään kotiinsa aamiaiselle tuli rehtori Peranderia vastaan
sama outo muukalainen, joka oli haastatellut ikkunassa ollutta Lauri Saksmania
.

Muukalainen pysähtyi ja sanoi tyynesti:

— Päivää, Pessu! Rehtori Peranderia tällainen tuttavallisuus suuresti
hämmästytti, jonka johdosta hän hämillään änkytti:

— Minulla ei ole kunnia...

— Ole vaiti! sanoi omituinen vieras huolettomasti. — Kuinkas olet
muuten viime aikoina voinut ja kuinka järkesi juoksee?

— Tuota noin... Jaakkolako? huudahti rehtori.

— Tuota noin... Jaakkola! vakuutti vieras, ojentaen lujan kouransa.

Emme ehkä ihmettele kunnianarvoisan koulumiehemme hämmästystä, kun
kuulemme, ettei hän ollut nähnyt lapsuutensa tappelu- ja sittemmin
ylioppilastoveriaan kolmeenkymmeneen vuoteen.

— Mistäs tulet? kysyi rehtori, kun ensimmäinen jälleennäkemisen
synnyttämä ihastuksen puuska oli ehtinyt mennä ohi.

— Amerikasta! vastasi toinen lyhyesti, osoittaen samalla merkitsevästi
oikealla etusormellaan kultaisia kellonperiään. Sitten hän iski silmää,
nauroi niin että katu kajahti ja tökkäsi samaisella etusormellaan
rehtoria vatsaan.

Kun nämä peräti merkilliset temput, jotka mahdollisesti sisälsivät
kokonaisen elämäntarinan lyhyesti ja kuvaannollisesti esitettynä,
olivat suoritetut, sanoi rehtori äkkiä jyrkästi:

— Sinä tulet meille aamiaiselle!

Tähän haasteeseen vastasi vieras vielä jyrkemmin:

— Varmasti!

Rehtori oli niin haltioissaan, että hän kotimatkallaan, luotettavien
kaupunkilaisten todistuksen mukaan, käveli kolmea täysikasvuista
henkilöä vasten ja olisi tallannut jalkoihinsa katukäytävällä
leikkivän pienen lapsen, ellei kultaisilla kellonperillä kaunistettu
amerikkalainen olisi ehtinyt pelastaa pienokaista sysäämällä rehtorin
äkkiä syrjään.

Tultiin rehtorin taloon.

Pihalla, vanhojen ja tuuheiden puiden siimeksessä, vallitsi miellyttävä
viileys. Korkea, vaaleanvihreäksi maalattu lauta-aita sulki pihan
kadullakulkevien uteliailta katseilta. Puiden alla oli keinu, pöytä ja
korituoleja.

— Omako talo? kysyi Jaakkola.

— Oma, vastasi rehtori.

— Kelpaa sinun, vanha peruukki, asua! sanoi Jaakkola vakaumuksen
lämmöllä ja läimäytti rehtoria käsilaukulla selkään.

                                                  ⸻

Rehtori ja hänen vieraansa, Amerikasta palannut kansalaisemme ja
kaupunkilaisemme Jaakkola, olivat syöneet lujan aamiaisen, ja nämä
kunnioitusta ansaitsevat herrat istuivat nyt korituoleissa pihamaalla
puitten katveessa, poltellen rehtorin pitkiä piippuja. Siinä
lähistöllä istui nurmikolla rehtorin tytär, Anna-neiti, pitkänhuiskea,
vaaleaverinen tyttö, kirjaillen pöytäliinaa.

Herroilla oli paljon puhumista, sillä kolmessa vuosikymmenessä oli
kummallekin ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Nyt tutustutti rehtori
vierastaan kaupungin sisäiseen elämään ja nykyiseen asujaimistoon.

— Svebeliuksen neidit ovat yhä edelleenkin kaupungin ylhäisimmät,
hienoimmat ja arvokkaimmat henkilöt, kuten lähtiessäsikin.

— Ja suurimmat juorukontit! liitti neiti Perander välihuomautuksen,
nostamatta katsetta työstään.

— Jaa, hm, se on valitettavasti totta sekin, myönsi rehtori silitellen
harmaata partaansa. — Joka tapauksessa on parasta, jos tahdot
hengellesi rauhan, ettet millään tavoin rupea vetämään vastaköyttä
heidän kanssaan.

— Asuvatko he yhdessä? kysyi vieras, joka näytti kuuntelevan
isäntäänsä aivan erikoisella mielenkiinnolla.

— Kaksoiset Anna Kristina ja Mathilda Fredrika asuvat isänsä,
senaattori ja ritari Svebeliuksen kuoltua siinä kirkkopuiston vieressä
olevassa nelikulmaisessa talossa, joka on vastapäätä kirkkokaivoa.
Nuorin, Fanny Margareta, jota sanotaan hieman omituiseksi, asuu
erikseen Pastorinniemessä.

— Kaksoisia sanotaan kaupungissa Antti-neidiksi ja Matti-neidiksi,
selitti tytär nurmikolta. — Kolmas heistä taas viettää maailmasta
eristettyä elämää pienine omituisuuksineen ja hänellä on täysi työ
puolustautuessaan maisteri Wahlin rakkaudenvimmaisilta hyökkäyksiltä...

— Maisteri Wahlin! huudahti Jaakkola.

— Älä Herran nimessä huuda niin kovaan! säikähti rehtori. — Hän asuu
tuon lankkuaidan toisella puolen, ja hänellä on vielä mainiot korvat
niinkuin silmätkin. Se on merkillinen juttu, mutta kerron sen sinulle
sitten sisällä, lupasi rehtori matalammalla äänellä. — Luulenpa, että
se vanha hyypiä kuuntelee nytkin tuolla aidan takana.

Jaakkola istui pitkän aikaa otsa syvissä rypyissä kuin pohtien jotain
salaperäistä arvoitusta. Sitten hän kysyi:

— Olen ollut huomaavinani, että tässä kaupungissa on suunnattomasti
rakennusmestareita... mistä ihmeestä niitä on tänne niin jumalattomasti
sikiytynyt?

— Varoihinsa päässyt talollinen myy maansa ja mantunsa, muuttaa
kaupunkiin, ostaa tontin ja rakennuttaa sille talon — tai korjauttaa
ainakin kattoa tai lankkuaitaa, selitti rehtori. — Sitten on hän
rakennusmestari. Niitä on meillä nykyään viidettäkymmentä.

IV

Kaupunkilaiset, joiden on joskus tapana puhua pahaa toisistaan,
väittävät maisteri Wahlia lähes satavuotiseksi, mutta se on aivan
varmasti valetta. Maisteri Wahl erosi kolleganvirastaan lyseossa
noin viisi vuotta takaperin täysin palvelleena ja nuhteettomana
poikamiehenä, ja koska hän erotessaan oli kuudenkymmenenviiden vuoden
ikäinen, niin käsittää jokainen, vaikkei olisikaan perehtynyt
korkeampaan matematiikkaan, että maisteri Wahl on yhtä kaukana
satavuotiaasta kuin 30-vuotias 60-vuotiaasta. Toinen seikka, joka
voimakkaasti todistaa mainittua hataraa juorupuhetta vastaan, on se,
että maisteri Wahl vasta kolme vuotta takaperin rakastui tulisesti
nuorimpaan Svebeliuksen neitiin, siihen, joka asuu Pastorinniemessä.
Onko kukaan tavannut korviaan myöten rakastuneita satavuotiaita? Me
emme ainakaan ole tavanneet, emmekä suoraan sanoen halua tavatakaan,
vielä vähemmän tehdä kertomustamme naurunalaiseksi haalimalla siihen
moisia päästään vialla olevia muinaismuistoja.

Maisteri Wahl oli siis tuskin 70 vuoden ikäinen, ja virallinen
tilastokin todistaa, ettei sitkeän ja elinvoimaisen kansamme
keskuudessa 70-vuotiaiden miesten — eikä naistenkaan — vihille
astuminen suinkaan ole niin harvinainen tapaus, että siitä kannattaisi
erityistä melua nostaa.

Mutta vaikka se olisi kielletty rikoslaissamme, niin ei se tässä
tapauksessa olisi vaikuttanut mitään asiaan, sillä kestettyään yli 35-vuotisen
tulikoetuksen lyseon alaluokkien enimmän kiusattuna
koulumestarina oli maisteri Wahl tullut sitkeämmäksi kuin purukummi,
ja jos hän sai päähänsä jonkin asian, niin ei sitä olisi saanut sieltä
pois muulla kuin dynamiitilla.

Iskettyään silmänsä neiti Fanny Margareta Svebeliukseen, joka silloin
oli ainoastaan viidenviidettä ikäinen, oli maisteri Fredrik Wahl
nukkunut hieman rauhattomasti seuraavan yön, pukeutunut aamulla
hännystakkiin, jonka vasemmasta kainalosta oli sauma ratkennut, ja
lähtenyt komea kukkakimppu sylissään ajamaan Pastorinniemeen.

Jos harjasniskainen vuorenpeikko olisi tullut rytisten sisään
suljettujen ovien läpi ja vaatinut Fanny-neitiä peikottarekseen,
niin ei tämä arka, herkkä ja ylenmäärin tunteellinen neito olisi
voinut enemmän kauhistua kuin päästyään selville siitä, mitä
maisteri Wahlin vierailu oikein tarkoitti. Neiti Svebelius pyörtyi
silmänräpäyksessä ja taloon oli haettava lääkäri. Maisteri Wahl,
joka luuli äkillisen ilon lyöneen hänen lemmittynsä tajuttomaksi,
lähti kotiinsa hyvin tyytyväisenä ensimmäisen rynnäkkönsä oivalliseen
tulokseen, riisui hännystakin yltään ja meni nukkumaan. Seuraavana
aamuna hän arveli rakastettunsa voimistuneen sen verran, että voisi
painaa hänet sydäntään vasten, mutta portissa tuli häntä vastaan roteva
sairaanhoitajatar ja paksuniskainen renki, jotka ilman pitempiä puheita
tarttuivat maisterin käsivarsiin ja taluttivat hänet ulos portista,
ilmoittaen hänelle talon emännän ehdottoman ja jyrkän kiellon astumasta
enää milloinkaan Pastorinniemen portin sisäpuolelle. Maisteri Wahl
esitti heti mitä pontevimman vastalauseensa, mutta sitä ei otettu
ensinkään huomioon, ja portti paukahti lukkoon aivan hänen nenänsä
edessä.

Tultuaan kuukauden kuluessa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä
samalla tavoin talutetuksi Pastorinniemen portin ulkopuolelle,
näkemättä tänä aikana kertaakaan edes rakastettunsa hameenlievettä,
alkoi maisteri Wahlille vähitellen selvitä, ettei hän tätä tietä
ainakaan mitään pikaista voittoa saavuttaisi. Mutta jos joku luulee,
että tämä havainto olisi vaikuttanut jollain tavoin jäähdyttävästi
maisterin tunteisiin, niin erehtyy hän perin pohjin. Päinvastoin se
oli kuin tulta tappuroihin. Turhaanpa olisikin tämä kokenut koulumies
viidenneljättä ajastajan kuluessa takonut oppilaittensa enimmäkseen
melkoisen visaisiin päihin lauseita sellaisia kuin ”ahkeruus kovan
onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää”, ellei hän olisi näitä vihdoin
itsekin oppinut.

Maisteri Wahl teki kuten moni muukin suuri sotapäällikkö:
hyökkäyksensä tultua takaisin lyödyksi hän alkoi varustautua
uusiin sotatoimenpiteisiin järjestelmällisellä ja perusteellisella
pommituksella. Hän sulkeutui kokonaan huoneeseensa ja laati siellä joka
päivä kymmenen arkin pituisen rakkaudenkirjeen, joka olisi tuottanut
kunniaa paljon nuoremmillekin kosiomiehille. Ja saatuaan mielipahakseen
kuulla, että Pastorinniemessä sytytettiin uunit hänen kirjeillään
niitä edes avaamatta, hän opetteli väärentämään käsialaansa ja lähetti
kirjeensä milloin mistäkin postitoimistosta, osoittaen tällöin vallan
hämmästyttävää kekseliäisyyttä.

Maisteri Wahl vainosi Fanny-neitiä kirkossa ja teatterinäytännössä,
iltamissa ja hautajaisissa, sanalla sanoen kaikissa tilaisuuksissa,
joissa hän vain voi päästä sydämensä kuningattaren lähettyville.
Vihdoin ei viimemainittu uskaltanut liikkua kaupungilla tai kaupungin
ympäristöllä muulloin kuin milloin tiesi kiusanhenkensä syystä tai
toisesta poistuneen kaupungista. Mutta kosijapa oli niin ovela, että
koetti visusti salata tuollaiset matkansa, milloin hän sattui sellaisia
tekemään.

Vaikka Pastorinniemen hallitsijatar olikin julistanut valtakuntansa
täydelliseen piiritystilaan maisteri Wahliin nähden, onnistui
viimemainitun kuitenkin tunkeutua tuohon häneltä kiellettyyn, mutta
hänen niin himoitsemaansa paratiisiin. Olipa hän päässyt heittäytymään
Fanny-neidin jalkoihinkin, ennenkuin viimemainitun hätähuudot kutsuivat
hyvinharjoitetun palvelusväen paikalle antamaan tarmokkaalle kosijalle
pikaisen, ehkä hieman kovakouraisenkin lähdön.

Kaupunkilaiset olivat tätä itsepintaista taistelua seuranneet pari vuotta
mitä suurimmalla mielenkiinnolla, mutta ihmiset tottuvat
kaikkeen, eikä tähän juttuun oltu viime aikoina kiinnitetty mitään
erikoista huomiota muulloin kuin milloin maisteri oli keksinyt jonkin
aivan uuden, entisiäkin nerokkaamman sotajuonen.

Paitsi maisteri Wahlia pelkäsi Fanny-neiti tulipaloa, likaisia ja
resuisia kerjäläisiä sekä basilleja. Niinpä hän ei tarttunut mihinkään
muuten kuin hansikkaat kädessä, ja kaupungin rouvat kertoivat hänen
hansikkaat kädessä kylpevänkin.

Muuten hän oli kaikin puolin hyvä ihminen.

Jaakkola, joka toistaiseksi asui rehtori Peranderin luona, päätti käydä
tervehtimässä Svebeliuksen neitejä, kaksoisia nimittäin, ja toteuttikin
heti tämän päätöksensä. Vanhat kaupunkilaiset, jotka ovat kuuluisia
hyvästä muististaan, kertoivat hänen ylioppilasvuosinaan heitä
hieman hakkailleenkin. Olkoonpa sen väitteen todenperäisyyden laita
miten tahansa, niin varmaa ainakin on, että hra Jaakkola sai hyvän
vastaanoton, koskapa hän palattuaan lausui rehtori Peranderille:

— Tuhlaajapoika ja entinen sikopaimen ei saanut parempaa vastaanottoa
isänsä tykönä kuin minä tässä kaupungissa.

Aivan samaa mieltä kaupunkilaistemme vieraanvaraisuudesta ei hra
Tuulonen aluksi ollut.

Selvittyään ajuristaan hän astui seurahuoneen eteiseen katkeralla
mielellä, jota ei ollut omiaan lieventämään se kylmähkö varovaisuus,
jolla hotellin palvelusväestö näytti suhtautuvan sekä häneen että hänen
vaatimattomaan matkalaukkuunsa. Varsinkin viimemainittua tarkastelivat
sekä ovenvartia että hra huoneeseensa ohjaava siivoojatar
varsin kriitillisesti.

Tuodessaan päiväkirjan nimen kirjoittamista varten siivoojatar lausui
kaiken kukkuraksi toivomuksen, että herra Tuulonen suorittaisi maksun
huoneestaan etukäteen.

— Luuletteko minua rosvoksi?! kuohahti hra Tuulonen.

Ei, ei suinkaan. Siivoojatar päinvastoin koetti saada hra Tuulosen Tuulosen
vakuutetuksi siitä, että hänellä omasta puolestaan oli varsin korkeat
käsitykset hra persoonasta, mutta pysyi kuitenkin yhä
edelleen väitteessään, että matkustajat, joilla ei ole matkatavaroita,
suorittavat maksun etukäteen.

— Mikäs tämä sitten on? kysyi hra Tuulonen, viitaten pieneen
matkalaukkuunsa, mutta siivoojatar loi niin merkillisen katseen tuohon
esineeseen, että hra Tuulonen punastui niskaan asti, kaivoi kukkaronsa
ja maksoi kolme markkaa, yhden vuorokauden vuokran.

— Kauempaa en aio tässä pesässä viipyä, sanoi hän maksaessaan.

— Jaha, kiitos! sanoi siivoojatar ja läksi, mutta kääntyi ovessa
ilmoittamaan:

— Ruokasali on tämän käytävän päässä, vasemmalla.

Herra Tuulonen katseli ympärilleen. Huone oli ikävän näköinen,
ikkunaverhot tupakansavusta mustat, tuolipahaiset narisivat
arveluttavasti ja seinäpaperit olivat parista paikasta halkeilleet.
Näköala oli pihan puolelle. Pihalla oli rattaita, vesitiinuja,
kumollaan olevia tyhjiä pakkilaatikoita ja olutkoreja ynnä muuta
samanlaista sekatavaraa. Avonaisesta ikkunasta kantoi tuulenhenki
sisään paistin ja sipulin käryä, ja savuisten ikkunaverhojen poimuihin
oli sotkeutunut paarma tai ampiainen, joka pörisi siellä vimmatusti.

Nuori kirjailijamme, joka oli vaipunut surunvoittoisiin katselmuksiin,
muisti paistinkärystä, ettei hän ollut syönyt vielä aamiaista. Hän pesi
silmänsä, katseli henkeviä kasvojaan seinällä olevasta peilistä, joka
vääristi ja muokkasi ne vielä henkevämmiksi, melkeinpä peloittaviksi,
ja lähti sitten etsimään ruokasalia, jonka hän helposti löysikin
käytävän päästä kuuluvan lasien ja lautasten helinän opastamana.

Suurehkossa, verrattain upeassa ruokasalissa aterioi osa
kaupunkimme henkiseen ja rahaylimystöön kuuluja punakoita, hikisiä
herrasmiehiä. Siellä, erään ikkunan luona olevan pöydän ääressä istui
viskaalikin seurueineen. Herroilla oli pöydillä olevista mahtavista
olutpuolikaspattereista päättäen enemmän jano kuin nälkä, mutta eihän
se vuodenaikaan katsoen ollutkaan mikään ihme.

Kirjailija, jota vaivasi se kiinteä huomio, jota paikkakunnan
alkuasukkaat hänelle ensin omistivat, astui nurkassa olevan yhteisen
voileipäpöydän ääreen, hieroi valkoisia, lihavahkoja käsiään toisiaan
vasten ja tarkasteli arvostelevasti voileipäpöydän laitoksia. Niitä
vastaan ei hänellä ollut mitään muistuttamista, sillä alkuasukkaat
olivat kyllä opettaneet ravintoloitsijan kohtelemaan heidän vatsojaan
niille tulevalla arvonannolla ja huolenpidolla. Sitten hän latoi
lautaselleen kunnioitusta herättävän määrän maukkaita ja ravitsevia
ruokatavaroita, valitsi joutilaan pöydän, tilasi asiaankuuluvat ryypyt
ja oluet ja alkoi ruokkia ruumistaan.

Viereisestä huoneesta kuului suljettujen ovien takaa myöskin lautasten
ja haarukoiden kilinää, kovaa puheensorinaa, naurua ja tuolien kolinaa.

Äkkiä muut äänet vaikenivat, kuului vain matalaa mutinaa, kunnes
sekin lakkasi, ja täten syntyneestä hiljaisuudesta puhkesi ilmoille
jonkinlainen kvartettilaulu, koskapa siinä oli huomattavissa sekä
ylempiä että alempia ääniä:

”Lö-kö-kö-kö Lökkönen,
Mö-kö-kö-kö Mökkönen
Läksivät laivalle, lai-lai-laivalle...”

Herra Tuulonen kuunteli tätä kaunista laulua ja katsoi sitten kelloa,
joka oli vasta neljänneksen yli 11 aamupäivällä. Laulajat olivat siis
ehtineet jo melkoisen pitkälle, vuorokauden aikaan katsoen.

— Mikä huone tuo on? kysyi hän tarjoilijattarelta.

Laiha ja laihuutensa lisäksi vielä ankarasti kureliiviin kiristetty
tarjoilijatar, ensimmäinen ihminen tässä kaupungissa, joka oli
kohdellut kirjailijaa hänelle kuuluvalla arvonannolla, vaikkakin ehkä
hiukan liian tuttavallisesti herra Tuulosen mielestä (joka oli ottanut
vasta kaksi ryyppyä), sanoi että viereinen huone oli pienempi ruokasali.

— Kutka siellä oikein laulavat? tiedusteli nuori mies senjälkeen
otsaansa rypistäen.

— Rakennusmestarit tietysti! Rakennusmestarit aloittavat aamiaisensa
syönnin aina kello yhdeksän aikaan, heti kun ravintola on avattu, ja
alkavat laulaa puoli kahdentoista tienoissa.

— Olisipa hauska nähdä sellaisia herroja, sanoi kirjailija
suvaitsevasti hymyillen. — Voinko minä jatkaa aamiaistani tuolla
toisessa salissa?

— Se käy kyllä päinsä, sanoi tarjoilijatar.

Parin minuutin kuluttua oli palveleva neitonen kattanut hänelle
pienen pöydän viereisen salin ovinurkkaan, ja pihviä syödessään oli
kirjailijalla tilaisuus tarkastella sitä valittua ja äänekästä seuraa,
joka kolmen yhteenliitetyn pöydän ääressä huoneen toisessa päässä oli
aloittanut aikamoiset juomingit.

Pöydän päässä istui pitkä, luiseva, pitkäpartainen ukko, jonka
sinipunertava kotkannenä loisti huomattavasti valkeata täysipartaa
vasten. Parta ulottui liivin puoliväliin, paksujen, hopeisten
kellonvitjojen kohdalle, antaen omistajalleen varsin arvokkaan,
patriarkaalisen ulkonäön. Muut pöydän ääressä istujat olivat lihavia,
punoittavia ja hikisiä keski-ikäisiä miehiä, jotka tuntuivat ehtineen
kallistaa jo monta lasia, huolimatta siitä, että ravintola oli vasta
kolmatta tuntia auki.

Aluksi eivät rakennusmestarit kiinnittäneet mitään huomiota uuteen
tulokkaaseen. Mutta neljännestunnin kuluttua nousi kaikkein lihavin
heistä, astui hiukan epävakaisin askelin herra Tuulosen luo, joka
kateellisena oli kuunnellut juomaseuran kerskauksia rikkauksistaan,
teki kumarrusta tarkoittavan liikkeen ja sanoi vähän sammaltaen:

— Anteeksi, nimeni on Retunen... rakennusmestari Retunen...

Herra Tuulonen nousi, vastasi tervehdykseen kohteliaasti, puristi herra
Retusen pehmeätä, hikistä kättä ja esitteli itsensä:

— Tuulonen, kirjailija.

Kuullessaan herra Tuulosen arvonimen näytti rakennusmestari Retunen
tulevan mieluisasti yllätetyksi ja selitti kovasti anteeksipyydellen,
että hänen tarkoituksensa oli ollut pyytää herra kirjailijaa samaan
pöytään.

— Mutta mitä nämä toiset herrat...?

Toiset herrat, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, ilmoittivat
meluten herra Retusen esiintuoneen koko pöytäseuran yksimielisen ja
hartaan toivomuksen.

Koska kirjailija Tuuloselle oli aina erittäin mieluista päästä
rahakkaiden ja alkoholipitoisten juomien nauttimista harrastavien
kansalaisten seuraan, niin ei hän tehnyt mitään esteitä.

Rakennusmestareilla puolestaan ei ollut katumisen syytä, sillä kun
heidän melkoisesti rajoitettu pöytälauluvarastonsa oli lopussa, opetti
kirjailija heille uusia, kerrassaan erinomaisia.

Mennessään kello yhden aikaan uimaan pysähtyi rehtori Perander
seurahuoneen kohdalla kuuntelemaan pienemmästä ruokasalista lainehtivaa
melua. Siellä veteli rakennusmestarikuoro äsken oppimaansa, sittemmin
kansanlauluksi muuttunutta veisua:

”Eipä meittiä.
Ei piru saa.
Taivaassa meitill’ on torpanmaa”.

Ja bassot vakuuttivat möristen:

”Piru ei saa.
Ja eikähän se saa,
Kun taivaassa meitin on torpanmaa”.

V

saapui tervehtimään vanhaa tuttavaansa ukko Saksmania.

Ukko Saksmania ei meidän tässä tarvitse tarkemmin esitellä, sillä hän
on juuri se sama valkopartainen, kyömynenäinen kunniavanhus, joka
edellisessä luvussa istui musikaalisten rakennusmestarien pöydässä
puheenjohtajan paikalla.

Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän oli ensiksikin
rakennusmestariyhdistyksen kunniajäsen ja toiseksi saman arvoisan
yhdistyksen kunnioitettu puheenjohtaja. Aluksi oli hieman epäröity,
voitaisiinko miestä, joka ei itse ole rakennusmestari, valita
rakennusmestariyhdistyksen päämieheksi, mutta ukko Saksman iski
silloin nyrkkinsä pöytään ja ilmoitti maatilanomistajana ollessaan
rakennuttaneensa kartanoon hyvän, ensiluokkaisen ja ihka uudenaikaisen
kivinavetan.

— Kuka teistä, herrat yli-insinöörit, kykenee rakentamaan
ensiluokkaisen kivinavetan? oli ukko Saksman kysynyt musertavan
ivallisesti.

Nöyryytetyt rakennusmestarit olivat luoneet katseensa seurahuoneen
lattiaan ja valinneet ukko Saksmanin puheenjohtajakseen. He olivat
hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ukko Saksman,
joka vielä vanhoilla päivilläänkin oli terävä kuin partaveitsi,
ajoi rakennusmestarien lukuisat ja monesti erinomaisen sotkuiset
talonkauppajutut kolme kertaa huokeammalla kuin kaupungin asianajajat
ja muut tuomarismiehet, jotka ukko Saksman sitäpaitsi useinkin
armottomasti höyhensi.

Tultuaan siihen notkoselkäiseen, maahan vajoavaan taloon, jota
sanottiin Arkuksi, meni Jaakkola sisään portista, tarkasteli pihassa
olevaa hernemaata, astui sisään ensimmäisistä rapuista ja koputti.

— Sisään!

Jaakkola huomasi tulleensa pieneen keittiöön, josta nuori, veikeä
tyttö, silminnähtävästi ukko Saksmanin tytär, ohjasi hänet kamariin.
Siellä otti hänet vastaan Lauri Saksman, ja kun Jaakkola oli
esittäytynyt tälle kunnon miehelle, selitti Saksman nuorempi:

— Isä on jossain rakennusmestarien kanssa — luultavasti
seurahuoneella — mutta tulee kai pian. Ukko ei tosin enää juuri
paljon ryyppää, on tullut varovaiseksi, kun ikääkin on karttunut jo
paljonlaiseen, mutta hän on niin kaikki kaikessa tämän kaupungin
rakennusmestareille, etteivät ne osaa edes lasia kallistaa, ellei ukko
ole mukana.

— Täällä onkin paljon rakennusmestareita, sanoi Jaakkola.

— Onhan niitä, myönsi nuorempi Saksman, tappaen ikkunasta sisään
lentäneen kärpäsen suoraan lennosta ja jatkaen tämän taidonnäytteensä
jälkeen: — Oikeastaan ne ovat vain tavallisia talonomistajia, mutta
joku niistä keksi ensin itselleen rakennusmestarin arvonimen, ja
toiset seurasivat heti esimerkkiä. Varsinaisia rakennusmestareita on
kaupungissa vain kaksi, ja erotukseksi rakennusmestariyhdistyksen
jäsenistä rupesivat he nimittämään itseään arkkitehdeiksi.

Sitten ilmaisi nuori mies olevansa rakennusmestarien kruununperillinen
ja valmistautuvansa siihen tärkeään tehtävään, joka häntä odotti,
oleskelemalla kotonaan viisaan levossa, ryöväriromaaneja lukien ja
kärpäsiä tappaen, jossa viimemainitussa urheilussa hän vakuutti
saavuttaneensa erinomaisen taidon. Kuultuaan, että Jaakkola aikoi ostaa
itselleen talon, hän sanoi:

— Siinä suhteessa ette voi saada parempaa neuvonantajaa ja apulaista
kuin isä-ukko on. Hän tuntee tämän kaupungin talot paremmin kuin omat
taskunsa.

Samassa tulikin sisään ukko Saksman. Hän käveli vielä pää pystyssä ja
silmät kirkkaina, ja lukuunottamatta sinipunertavaa könkönenää oli
hänen kasvoillaan hyvä väri.

Hän puristi voimakkaasti Jaakkolan kättä ja sanoi:

— Olet ollut kauan poissa!

— Olenhan minä, myönsi vieras.

— Ukko on sen ajan kuluessa monessa liemessä keitetty, mutta
ukko on vielä ukko! sanoi vanhus, heittäytyen istumaan keinutuoliin
ja alkaen kiivaasti keinua. — Vielä ei ole ukon selkää notkistettu,
vaikka seurapiiri onkin sitten viimenäkemän ehkä tullut hieman
sekalaisemmaksi. Kuinka sinua on onnistanut?

— Noh, kohtalaisesti, kiitos kysymästä.

— Miljoona?

— Vähemmän.

— Satatuhatta?

— Enemmän.

— No niin, enempää ei minun tarvitse tietääkään. Kaupungilla
kerrottiin, että sinä olet kerännyt itsellesi miljoonan. En sitä
uskonut, — arvelin puoletkin riittävän — ja lisäsin siitä syystä
omasta puolestani toisen miljoonan. Niin että sinä olet nyt kahden
miljoonan mies. Rakennusmestariyhdistys, joka tapansa mukaan oli
jonkinverran väkijuomien liikuttama, olisi valinnut sinut heti
kunniajäsenekseen, mutta kun otaksuin, ettet ehkä erikoisemmin
välittäisi tuosta kunniasta, sain sen tällä kertaa ehkäistyksi. Mutta
yhdistyksemme ovet ovat sinulle avoinna, ne ovat sinulle selkosen
selällään... ha ha ha!...

Vanhus räjähti kauheaan nauruun, niin että keinutuoli natisi
liitoksissaan.

Saksmanilta lähdettyään käveli Jaakkola jonkin aikaa kaupungilla,
ennenkuin palasi rehtori Peranderin asuntoon. Hän mietti mielessään
äskeistä vierailuaan ja hänen täytyi myöntää, ettei hän nuorempaan
Saksmaniin nähden ollut oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. Ukko
oli entisellään, vuodet eivät tosiaankaan olleet näkyneet hänen
selkäänsä notkistaneen, mutta pojasta ei saa selvää, onko hän kala vai
lintu, suuri filosoofi vaiko suuri lurjus ja laiskajaakko. Missään
tapauksessa hän ei ollut mikään tusinaihminen.

— Mutta tyttö oli vietävän nätti! ajatteli Jaakkola lopuksi. —
Mistähän on semmoinen huuhkaja kuin ukko Saksman moisen tytön saanut?

Jaakkola oli saapunut kaupungin vanhan kivikirkon luo, johon häntä
liittivät monet lapsuudenmuistot. Kirkkomaan portti oli lukossa, jonka
johdosta hän kiersi kirkon takana olevaan pieneen puistikkoon ja
istahti penkille puitten siimekseen katselemaan leikkiviä lapsia.

Hiekkaläjällä istui pari valkotukkaista poikaa syvämietteisesti
keskustellen. Toisella pojalla oli yllään punaiset uimahousut, toinen
oli aivan alasti, sillä hän oli, merkillistä kyllä, ripustanut housunsa
kuivamaan syreenipensaan oksalle.

— Sinun isäsipä ei ole rakennusmestari, sanoi housuton poika.

Punahousuinen mietti kauan tätä surullista, mutta nähtävästi
kieltämätöntä asianhaaraa. Sitten keksi hän sopivan vastauksen.

— Sinun isälläsipä ei ole suurta sikaa.

— Eihän sinunkaan isälläsi ole, väitti housuton.

— Onpas! noin iso sika!

Punahousuinen levitti laihat käsivartensa. Housuton oli lyöty.

Ja nauttien täysin siemauksin voitostaan huudahti punahousuinen
haaveillen:

— Sitten se meidän iso sika tapetaan jouluksi ja me saamme sianpaistia!

Äänettömyys. Housuton kaiveli hiekkaläjää murheellisen näköisenä. Mutta
äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat:

— Meilläpä on koira, Musti!

— Entäs sitten? kysyi punahousuinen, joka ei näyttänyt ymmärtävän,
mihin toinen tähtäsi.

— Me tehdään Mustista paistia jouluksi ja syödään Musti!

Tämä näkökohta saattoi toisen aluksi hämilleen. Pian hän kuitenkin
äkkäsi:

— Tepä kuolette, jos syötte koiranlihaa!

Housuton oli nyt kuitenkin ilmeisesti voitonpuolella tässä väittelyssä
ja huudahti:

— Jos me kuolemme, niin sitten me pääsemme taivaaseen!

— Oikein, poikani, pidä sinä vain puoliasi! sanoi Jaakkola, joka oli
hyväksyvästi kuunnellut housuttoman esittämiä väitteitä.

— Täälläkö sinä setä leikit pikkupoikien kanssa! sanoi Anna Perander,
joka tuli puistikon poikki yllään keveä kävelypuku ja olkihattu. —
Odotimme sinua isän kanssa kahville, mutta sinua ei näkynyt eikä
kuulunut.

— Kuule, poika, pane housut jalkaasi, kun naisväkeä tulee! sanoi
Jaakkola alastomalle pojalle. — Pistäysin tuolla ukko Saksmania
tervehtimässä.

— Vai niin, sanoi Anna. — Ukko on kai entisellään? kysyi hän sitten
välinpitämättömällä äänellä.

— Entisellään oli. Ja taitaa entisellään pysyäkin loppuun asti.
Hänellä on hyvin miellyttävä tytär, mikä hänen nimensä taas olikaan?

— Martta. Onhan hän kyllä miellyttävä tyttö.

— Tunnetko häntä tarkemmin?

— Olimmehan me samoilla luokilla tyttökoulussa.

— Seurustelette kai yhä edelleenkin ahkerasti keskenänne?

— No, eipä juuri... isä ei pidä Saksmaneista, vastasi Anna vältellen.

Anna Perander ja Jaakkola lähtivät kävelemään kotia kohti. Aurinko
alkoi tehdä laskuaan ja miljoonat hyttyset tanssivat sen kultaisissa
säteissä iltatanssiaan. Lehmät oli tuotu kaupungin laitumelta ja
melkein jokaisesta pihasta kuului karjan kellojen kotoinen kilkatus ja
kalkatus.

Sepän- ja Kellonsoittajankadun kulmassa tuli heitä vastaan omituisen
näköinen pitkä mies yllään kulunut, mutta huolellisesti harjattu puku.
Hänellä oli jonkinlainen hunningolle joutuneen Mefiston piikkipartainen
naama, suuret kravunsilmät ja hieman kiero nenä. Hän käveli yksin,
kädet seläntakana, päätään keikutellen, mutisten jotain puoliääneen
ja salaperäisesti naurahdellen. Anna Peranderin ja Jaakkolan kohdalle
tultuaan hän säpsähti, muuttuen samalla silmänräpäyksessä vakavan
ja tärkeän näköiseksi, käänsi päänsä poispäin, kurotti kaulaansa
ja venytti leukaansa, kuin olisi hänellä ollut kaulassaan paisuma,
joka kaulukseen sattuen tuotti hänelle kipua. Samalla hän kohenteli
kalvosimiaan ja astui jäykkänä muutamia askelia.

Jaakkola ei voinut olla katsahtamatta taakseen ja ennätti parhaiksi
huomata jännityksen taas ikäänkuin laukeavan omituisen herran kasvoilta
ja hänen jatkavan matkaansa polviaan hieman notkutellen, hyräillen
jotain ja vasemmalla kädellään salaa tahtia lyöden.

— Kuka hän oli? kysyi Jaakkola.

— Tehtailija Takkulan poika. Isä kuoli, jättäen jälkeensä suuren
omaisuuden, lähes puoli miljoonaa. Poika muutti heti kaikki rahaksi
ja lähti Parisiin. Kahdeksaan vuoteen ei hänestä kuulunut muuta kuin
joskus kaukaista humua. Sitten hän ilmestyi kerran kotimaahansa
pennitönnä ja tuollaisena kuin hänet näit. Sukulaiset pitävät hänestä
nyt huolta. Mitä kaikkea hänelle lienee Parisissa tapahtunut, sitä ei
kukaan tiedä, mutta rahoistaan hän siellä ainakin pääsi — ja vähästä
järjestään.

— Hänet olisi hirtettävä! sanoi Jaakkola.

VI

Kaupungissamme ja tässä kertomuksessamme ”Arkun” nimellä tunnetun talon
pihamaalla telmivät lapset hernemaassa, ja jarrumiehen leski ilmestyi
huoneistonsa ovelle, kiljuen:

— Pääsettekö pois, kakarat, sieltä hernemaasta! Sotkevat riettaat
nuo muutamat vaivaiset herneenvarret... ei annettaisi köyhälle edes
niistäkään iloa!

Nahka-Paapa kömpi pihan poikki keppinsä varassa ja itsekseen mutisten.

— Menkää, Paapa kulta, ajamaan pois nuo hävyttömät pennut tuolta
hernemaasta, rukoili jarrumiehen leski mairitellen Nahka-Paapaa. —
Menkää nyt, Paapa kulta, kun teillä on noin vahva keppikin. Eivätkö
liene jo sotkeneet Paapankin herneitä viimeistä vartta myöten! lisäsi
hän sitten viekkaasti, saadakseen Nahka-Paapan omasta kohdastaankin
innostumaan asiaan.

Nahka-Paapa vihasi pihanperäläisten lapsia sammumattomalla vihalla,
joten jarrumiehen lesken ehdottama tehtävä ei ollut hänelle suinkaan
vastenmielinen. Keppi pystyssä hän hyökkäsi hernemaahan nopeudella,
jollaista ei olisi odottanut hänen ravistuneilta liikuntovälineiltään.

Puoli tusinaa likaisia, resuisia lapsia, jotka kuuluivat pihan perällä
asustavan Sikasen huonekuntaan, pakeni parkuen hernemaasta, josta näkyi
Nahka-Paapan harmaa, lahoa kantoa muistuttava pää ja sen yläpuolella
heilahteleva ryhmysauva.

Lasten huuto ja kiljunta kutsui näyttämölle Sikasen akan. Hän ilmestyi
eräälle ovelle siinä hökkelirivissä, joka käsitti ulkohuoneet ja
pihanperäläisten asunnot.

— Mitä se Nahka-Paapa lapsiraukkoja ajelee! huusi Sikasen akka
vihaisella äänellä ja nyrkkiään heristellen.

— Pitäkää kurissa pentunne älkääkä päästäkö niitä hernemaahan
pahojaan tekemään! neuvoi jarrumiehen leski. — Ei ole kohta yhtään
herneenvartta pystyssä, kun nuo teidän elävät siellä kaiket päivät
sotkevat!

— Kuka siellä on sotkenut! huusi Sikasen eukko. — Katsokaa nyt itse,
mitä jälkeä tuo teidän Nahka-Paapanne tekee! Syytetään sitten köyhän
lapsia, kun ensin usutetaan tuo ukonrähjä hävityksen tekoon!

Sikasen eukko oli tavallaan oikeassa, sillä Nahka-Paapa teki tosiaankin
ikävää jälkeä hernemaassa, kompuroidessaan pitkin penkkejä ja
kompastuessaan niihin vähän väliä.

— Tulkaa jo pois, Paapa kulta! huusi jarrumiehen leski.

Ukko Saksman oli ilmestynyt portailleen ja näytti suuresti nauttivan
tapahtumasta ja siihen liittyvästä ajatustenvaihdosta.

Nahka-Paapa kömpi esiin hernevarsikosta kuin mikäkin tonttu, mutisten
ja mutisten.

— Aina ne vain vainoovat lapsiraukkoja... ei se köyhän lapsi saisi
leikkiäkään... tulkaa sisään lapsikullat! mankui Sikasen eukko. —
Älkää itkekö, lapsiraukat, tulkaa sisään niin saatte äidiltä voileipää!

— Kuka heitä tässä on vainonnut, mutta mitäs ette ensinkään pidä
kurissa puoskianne! huusi jarrumiehen leski.

— Väy väy väy! huusivat lapsiraukat.

— Tuolla tavalla näet vänkyttävät vanhemmille ihmisille vasten silmiä!
vetosi jarrumiehen leski ukko Saksmaniin, mutta viimemainittu nauroi
vain täyttä kurkkua.

— No nythän se kuuluu sen entisen Jaakopsonninkin poika tulleen
takaisin Amerikasta? tiedusteli jarrumiehen leski ukko Saksmanilta.

— Tulihan se, myönsi ukko, pyyhkien naurunkyyneleitä poskiltaan.

— Tuo Hilda Laine kertoi, että oli se amerikkalainen jo teilläkin
käynyt?

— Kävihän se, sanoi ukko, sytytellen sikariaan ja istuutuen portaille
päivää paistattamaan.

— Hölyävät näet kaupungilla, että sillä olisi viisi miljoonaa...
tietääkö herra Saksman, onko siinä mitään perää?

— Valetta se on! sanoi ukko.

— No sitähän minäkin sanoin, innostui leskiakka. — Mistä ne
semmoiset rikkaudet yhdelle ihmiselle tulisivat! Eihän sillä
Takkula-vainajallakaan kuulu olleen niin paljoa, vaikka oli semmoinen
pohatta?

— Niin, valetta se on, toisti ukko Saksman rauhallisesti, pöllytellen
paksuja savuja. — Saatte sanoa minun vastuullani kenelle tahansa, joka
niistä Jaakkolan miljoonista puhuu, ettei hänellä ole päälle kahden
miljoonan.

— Vai ei ole kuin kaksi... no sitähän minäkin. Mutta onpa sitä
siinäkin... on maar sitä siinäkin yhdelle miehelle, niin... kun ei näet
kuulu rouvaakaan olevan.

— Eihän sillä ole rouvaa eikä perillisiä, todisti ukko Saksman.

— Voi, voi, vai ei ole perillisiäkään! Sitähän ne akat nyt puhuvat
tuolla pyykkihuoneella, että kenenkähän se ottaa... totta kai se nyt
rouvan ottaa, kun kerran on tänne tullut?

— Se on tietty, sanoi ukko. — Mitäs varten hän sitten olisi tänne
tullut!

— No ihan niin justiinsa, ihan niin justiinsa, aivan kuin minun
suustani! Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut — niin — ei ole
ihmisen hyvä yksinänsä olla, minä teen hänelle avun, joka on hänelle
sopiva, sanotaan sanassakin. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla — niin
— ja yksinänsä on ihminen, vaikka hän olisi miljooniensakin parissa...
ei ole rahalla sielua — niin — ja kuka sitten perii kaiken sen, mitä
hän vieraalla maalla on koonnut? Tuntemattomille ihmisille menee,
kun hänestä kerran aika jättää — niin — ja kuolla täytyy hänenkin,
ei auta — ei auta meitä rikkaus eikä miljaardit eikä biljaardit,
kuolla pitää vain, ja sitten: mihinkä jää sult’ rikkaus, maailman paha
prameus, kun mato silmääs’ kaivaa, ja perkel’ sieluus’ vaivaa? —
niin...

Jarrumiehen leski pysähtyi vetämään henkeä ja kuivaamaan silmiään
esiliinan nurkkaan, ja tätä pysähdystä käytti ukko Saksman hyväkseen
kysyäkseen:

— Onkos siitä kuulunut, ketä ne arvelevat sille Jaakkolalle rouvaksi?

Akka oli taas heti asiassa kiinni:

— Onhan sitä kuulunut ja onhan sitä puhuttu ja tuumattu monelta
kantilta — niin — ja sitähän ne kuuluvat useimmat arvelevan
rakennusmestari Relanterin leskeä, kun se on niin rikas ja muutenkin
vielä näyttävä ihminen ja säätyläisen tytär — niin — ”immeiset
immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan”, sanottiin minun kotipuolessani
ennen vanhaan, ja kyllä se tavallisesti paikkansa pitää... Ja olisihan
se sitten se apteekkarin leski, vaan huolineeko tuo semmoinen
miljuneeri hänestä, kun sillä on, sillä apteekkarin leskellä, semmoinen
pahannäköinen näppylä nenässä, ja ihminen näkee sen kuin silmäin
edessä on — niin — ja eivätkö liene senkin apteekkarin lesken
sadattuhannet huvenneet lapsia kouluuttaessaan — paikattuja paitoja
ja muita alusvaatteita kuuluu pyykissäkin olevan, ja näinhän minä sen
itsekin, kun heidän vaatekoriaan tuolla pyykkihuoneella vähän kaivelin
— ja joka toinen sukka oli parsittu — niin — antaisivat köyhille,
jos kerran semmoisia rikkaita ovat kuin miltä tahtovat näyttää...
eiväthän ne ennen ole tämän kaupungin rikkaat ja mahtavat parsituissa
kulkeneet — niin — ja varsinkin se semmoinen näppylä nenässä, kun
on kuin mikä karpalo. Minä sanoin että ei, ei tule se tapahtumaan!
Olisihan niitä sitten muitakin rakennusmestarin leskiä, mutta eihän se
niistä, entisistä piioista ja mökkiläisen tyttäristä, kun on kerran
miljuneeri ja oli herra jo ennen Amerikkaan lähtöään. Vaan tämä nyt
olisi ainoa tämä Relanterin leski, kun on satatuhatta pankissa ja talo
ja on rovastin tytär ja äiti kuuluu olleen oikein Ruotsinmaasta eikä
ollut kunnolleen suomea oppinut eläissään, vaikka oli koko ikänsä
semmoisessa pitäjässä Savossa, jossa ei ruotsinkieltä osannut kukaan
muu kuin vallesmannin rouva. Ei ollut näet itse vallesmannikaan osannut
kuin hyvin huonosti ruotsia, semmoinen suomalainen tollisko oli ollut!
Niin että kyllä tämä Relanterin leski on syntyjään parempien ihmisten
lapsia, vaikka miten lienee mennyt tavalliselle turpeenpuskijalle,
niinkuin se Relanterikin oli ollut ennen tänne kaupunkiin muuttoaan ja
rakennusmestariksi tuloaan...

Nyt täytyi jarrumiehen lesken taas pysähtyä henkeä vetämään. Ukko Saksman
odotteli rauhallisesti jatkoa, katsellen, miten pääskyset
härnäsivät käräjäkirjurien kissaa. Kissa, suuri, harmaa otus, monen
linnun surma, makasi raukeana kuumassa auringonpaisteessa nurmikolla,
silloin tällöin vähän käpäliään nuoleskellen, ja pääskyset sinkoilivat
oikein parvena sen yläpuolella, kovasti virskuttaen ja laskeutuen
välistä niin matalalle, että siivet melkein kissan selkää sipaisivat.
Kissapa ei kuitenkaan ollut tästä tietääkseenkään, mutta mitä
suunnitelmia se kiusanhenkiensä tulevaisuuteen nähden rakenteli, sitä
ei voi kenkään tietää.

Pitkään ei puhelias leskivaimo kuitenkaan joutanut lepäämään.

— Olisivat sitten vielä ne Svebeliuksen neidit, Antti-ryökkynä ja
Matti-ryökkynä... nehän ovat ylhäistä sukua ja varakkaitakin. Taitavat
olla lapsuuden tuttaviakin sen Amerikan miljuneerin kanssa, mutta
niihin älä hyvä Luoja salli miljuneerin takertua...

— No, miksikäs niin? kysyi ukko Saksman, ottaen sikarin suustaan.

— Nehän ovat ihan erottamattomia... jos hän toisen ottaa, niin pitäisi
ottaa toinen myöskin, eikähän me olla täällä Turkin uskossa! Ja siksi
toiseksi minä luulen, että niistä yhdestäkin saisi enemmän kuin
tarpeekseen...

— Mutta onhan Fanny-neiti sitäpaitsi... jos hän ottaisikin sen?

— Mitä? Pastorinniemen ryökkynän! huusi leskiakka ihmeissään,
läiskäyttäen kätensä yhteen. — Mitenkä hän sitä ottaisi, joka on
päästään vialla!

— Turhia loruja! sanoi ukko Saksman. — Fanny-neiti on yhtä viisas
kuin mekin.

— No, no — niin, no — jos herra Saksman sen paremmin tietää kuin
minä, niin en minä tahdo sitten siihen mitään sanoa. Mutta Lehikoisen
Amanta, joka on palvellut Pastorinniemessä, on kyllä kertonut minulle
sellaista Fanny-ryökkynästä, etten ainakaan minä uskaltaisi yötäni
nukkua saman katon alla kuin hän. Kun näet kuuluu hansikkaita pitävän
sellaisissakin paikoissa, ettei minun sovi sitä tässä sanoa, ja jos
paljain käsin on sattunut oven ripaan koskettamaan, niin lysooliveden
kanssa on heti kädet pestävä! Ovatko nämä viisaan ihmisen kujeita?

On vaikea sanoa, kuinka kauan tätä vilkasta ja mieltäkiinnittävää
keskustelua olisi ylläpidetty, ellei samassa portille olisi ilmestynyt
rakennusmestari Retunen, joka ähkien ja puhkien ja ankarasti hikoillen
haastoi ja manasi ukko Saksmanin oluenjuontiin seurahuoneelle, jonne
hänen ilmoituksensa mukaan oli jo ehtinyt kertyä rakennusmestarikunnan
valiojoukko.

Ukko Saksman oli sitäkin esteettömämpi lähtemään heti, kun hänellä
sattui olemaan lakkikin valmiiksi päässä.

Pihalla oli taas hiljaista, ainoastaan joku auki jätetty liiterinovi
narahteli hiljaisessa tuulenhengessä. Ei missään näkynyt sieluakaan.
Käräjäkirjurin kissakin oli, kyllästyttyään pääskysten kiusantekoon,
tassutellut isäntäväkensä luo. Sikasen lapset olivat tainneet lähteä
uimaan.

Vähän ajan kuluttua poikkesi portista sisään nuorehko, mutta siitä
huolimatta hiukan kumarassa kävelevä mies, jolla oli yllään ainoastaan
vaalea, karkea piikkopaita, hihaton päälle päätteeksi, ja samasta
aineesta tehdyt housut. Päässä ei ollut muuta kuin pitkä, olkapäille
valuva, rohtimenkaltainen tukka, jaloissa oli tuohivirsut, selässä
tuohikontti ja kädessä pitkä, koivuinen sauva.

Kontinkantaja oli luonnollisten elämäntapojen apostoli, entinen
satulaseppä Matti Muikkunen, joka oli muuttanut nimensä samalla
kuin entiset elämäntapansakin ja oli nyt nimeltään Matti Luonto.
Hän kulki talosta taloon, kylästä kylään, myyskennellen kontissaan
olevia, luonnollisia elämäntapoja neuvovia kirjasia ja saarnaten koko
olemuksellaan voimakkaasti järkiperäisten elintapojen puolesta. Oman
ilmoituksensa mukaan hän söi ainoastaan kasvisruokia, ollen siis
siinä suhteessa Johannes Kastajaakin etevämpi, jonka ruokana, kuten
tunnettua, olivat m.m. heinäsirkat. Keskiviikkoisin hän ei syönyt
mitään, ja paastosi sitäpaitsi joka kesä yhteen kyytiin kolme tai neljä viikkoa
. Hänellä oli vetisenharmaat, ymmyrkäiset ja totiset silmät ja
hänen leukaansa peitti pitkä, vaaleanruskea parransänki.

Ihmiset olivat jo aikoja sitten tottuneet häneen, ja vain harvoin
pysähtyi kadulla joku maalainen katsomaan hänen jälkeensä. Ainoat,
joiden näytti olevan mahdoton tottua häneen, olivat koirat. Nämä aina
valppaat luontokappaleet nostivat hänen lähestyessään tavallisesti
hirmuisen äläkän ja ilmaisivat peittelemättömän toivomuksensa olevan
saada iskeä vahvat hampaansa hänen laihoihin sääriinsä. Tämän
johdosta vallitsi hänen ja koirien välillä ainainen sotatila, josta
luonnonihminen kuitenkin pitkän sauvansa avulla poikkeuksetta selvisi
voittajana.

Hän ei mielellään mennyt huoneisiin, vaan hoiti kirjakauppaansakin
talojen portailla. Istuttuaan jonkin aikaa portailla keräytyi hänen
ympärilleen ihmisiä, ja silloin hän otti kontistaan kirjasia, otti
yhden kerrallaan käteensä ja piti sitä jonkin aikaa ylhäällä peukalonsa
ja etusormensa välissä, niin että katsojat voivat lukea kirjan nimen.
Jollei kukaan halunnut kirjaa ostaa, pisti hän sen mitään puhumatta
konttiinsa ja otti esille toisen. Kauppojen jälkeen, tai jos ei niitä
syntynyt, hän nosti kontin selkäänsä ja käveli ulos portista yhtä
vaiteliaana kuin oli tullutkin. Harvoin hän ketään edes silmiin katsoi.

Lauri Saksman oli ainoa, jonka kanssa hän ryhtyi pitempiin puheisiin,
selitellen hänelle matalalla äänellä maailmankatsomustaan ja
suunnitelmiaan. Miten juuri Lauri Saksman oli tullut saavuttaneeksi
hänen luottamuksensa, sitä on vähän vaikea syrjäisen sanoa, mutta
nähtävästi oli rakennusmestarien vallan kruununperillisessä jotain,
mikä veti luonnonihmistä puoleensa.

Matti Luonto oli tuskin astunut portista sisään, ennenkuin äsken vielä
typötyhjälle näyttämölle ilmestyi takkuinen, roistomaisen näköinen
koira. Mistä se lieneekään siihen ehtinyt? Ehkäpä se oli nukkunut
hernemaassa taikka halkoliiterin oven takana. Joka tapauksessa se
alkoi haukkua ja rähistä vimmatusti, pysytellen kuitenkin turvallisen
välimatkan päässä luonnonihmisen pitkästä sauvasta.

Martta Saksman, joka tapansa mukaan puuhaili punakkana keittiössä,
katsahti ulos ikkunasta kuullessaan koiran metelöimisen ja huusi
kamarissa leposohvalla loikovalle veljelleen:

— Lauri, ystäväsi on tullut taas!

— Kuka?

— Matti Luonto.

Kruununperillinen laski kirjan kädestään pöydälle, mutta piti
kärpäslätkän kädessään ja käveli paitahihasillaan portaille. Aurinko
oli nyt kiertänyt rakennuksen taakse, niin että portailla voi
avopäinkin istua.

Luonnonihminen oli istahtanut toiselle portaalle — useampia niitä ei
ollutkaan — hellittänyt kontin selästään ja katseli nyt miettiväisenä
lahonnutta kaidepuuta. Lauri Saksman istuutui hänen viereensä ja
tavoitteli lätkällään kärpäsiä lennosta.

Oltiin ääneti pitkän aikaa. Aidan takaa kuului ajuri Tiihonen
riitelevän renkinsä kanssa ja ärähtävän jotain hevoselleen.

— Kuuluuko mitä? kysäisi Lauri Saksman vihdoin lyhyesti.

— Ka... mitäpä tässä... paitsi tuota kuumuutta, vastasi toinen
hitaasti.

— Oletko myynyt kirjoja?

— Eihän noita ole juuri saanut myydyksi tähän aikaan... kaupunkilaiset
eivät osta paljon muutenkaan, ja mailla ovat ihmiset heinätöissä.

Koira pakkasi yhä ärhentelemään piikkopukuiselle, jolloin Lauri Saksman
kumartui ikäänkuin ottaakseen kiven maasta. Koira juoksi silloin ulos
portista.

Luonnonihminen katseli virsujensa kärkiä. Toinen jalkineista oli
kulunut, niin että varvas pisti esiin.

Sitten hän jatkoi, puhellen kuin itsekseen:

— Mutta minä aloitinkin viime viikolla kuukauden pituisen paaston,
niin etten minä mitään tarvitse, paitsi vettä... ja sitä saa ilmaiseksi.

— Sinä tulet hyvin vähällä toimeen, sanoi Lauri Saksman.

— Tuleehan sitä näin kesällä, myönsi luonnonihminen. — Mutta talvella
on suuremmat kulungit.

— Hm.

— Sitä ajattelin sinulta kysyä, uskaltaisinko minä asettua tuonne
Kelovuorelle asumaan? sanoi luonnonihminen äkkiä, luoden nopean
syrjäsilmäyksen Lauriin.

Lauri huomasi luonnonihmisen silmissä omituisen kiillon, jota ei niissä
ennen ollut näkynyt.

— Kelovuorelleko? Miksi sinne? kysyi hän vähän kummissaan.

Luonnonihminen vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:

— Henki sanoi minulle: Mene Kelovuorelle ja tee itsellesi pesä puuhun,
asuaksesi siellä vapaana ja luonnollisena...

Saksman nuorempi, joka oli pitänyt tarkoin silmällä lähestymisyrityksiä
tehnyttä paarmaa, rusensi sen äkkiä läiskällään ja sanoi sitten:

— Mistä tiedät, että se oli henki?

— Kyllä sen tuntee! vakuutti luonnonihminen innokkaasti.

Lauri Saksman oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten:

— Kissan jalka sinulle puhuu, vaan ei mikään henki! Minä luulen, että
sinä paastoat aivan liiaksi ja tulet lopulta kaistapäiseksi.

Luonnonihminen ikäänkuin vaipui kokoon kuullessaan tällaista puhetta
ainoan uskottunsa suusta. Toiselle alkoi tämä käydä vähän sääliksi,
jonka johdosta hän hetken kuluttua virkkoi:

— Niin, tiedäthän sen ennestään, etten minä oikein usko niihin sinun
henkiisi. Mutta jos päähäsi on pälkähtänyt mennä asumaan puuhun
rakentamaasi pesään, niin mitäpäs siinä. Saattaisi siellä olla
hauskakin näin kesällä. Vaan jos olet aikonut siellä myöskin talvella
asua, niin kyllä silloin on parasta, että menet ensin Repolaan karhuja
ampumaan ja sisustat sen sitten karhunnahoilla.

— Enpä minä vielä talvesta tiedä... kunhan nyt kesänkin ensin, sanoi
luonnonihminen hiljaa.

— Asu sinä vain Kelovuorella kaikessa rauhassa, kunhan et tulta
pitele. Jos kuka sinua hätyyttäisi, niin tule sanomaan minulle.

— En minä muuta pelkää, vaan jos tuo kaupungin metsänvartija Tolonen
kieltää...

— Ole huoleti, kyllä minä Tolosen aisoissa pidän. Minua pelkäävät
Svebeliuksen neiditkin, sillä minä osaan tarvittaessa päästää
heistäkin liikkeelle sellaisia juoruja, että kuolleet hevoset nousevat
seisaalleen. Ja Tolosen pikkusyntejä minulla on tiedossa enemmän kuin
hänellä on varpaissa kynsiä. Niin että ole sinä vain rauhassa ja
rakenna itsellesi pesä korkeimman kuusen latvaan.

Matti Luonto asetti kontin selkäänsä ja lähti syvästi kiitollisena
rakentamaan itselleen asuinsijaa puuhun kaupungin ulkopuolella
olevalle Kelovuorelle. Saksman nuorempi katseli hänen lähtöään
tuuheita viiksiään liikutellen ja palasi sitten kamariin lukemaan
rosvoromaaniaan ja pitämään sohvaltaan silmällä, mitä kadulla tapahtui.

VII

Jos luulemme, että kirjailija Kauno Tuulonen olisi jäänyt pitemmäksikin
aikaa seurahuoneelle rakennusmestarien henkevästä seurasta ja heidän
ilmaisesta kestityksestään nauttimaan, niin silloin tunnemme perin
huonosti tätä lupaavaa nuorukaista.

Hra Tuulonen osasi kyllä iloita iloitsevaisten kanssa ja koukisti
kätensä siinä, missä joku toinenkin, varsinkin silloin, kun se ei
hänelle mitään maksanut — ja rakennusmestareillemme on totuuden
ja kohtuuden nimessä annettava tinkimättä se tunnustus, että he
aina ilmaiseksi, vieläpä mitä suurimmalla mielihyvällä syöttivät ja
varsinkin juottivat niitä hengen ylimyksiä, pääasiassa kesämatkoilla
olevia aloittelevia taidemaalareita ja kiertelevien teatteriseurueiden
jäseniä, jotka olivat suvainneet laskeutua korkeuksistaan nopeasti
kiitäväksi iltahetkiseksi tavallisten pikkukaupunkirakennusmestarien
kieltämättä kylläkin hyvinvarustettuun pöytään.

Mutta herra Tuulonen ymmärsi myöskin vallan erinomaisesti yhdistää
huvin ja hyödyn. Saapuessaan tähän pikkukaupunkiin, jota hän sivumennen
sanoen tietysti sydämensä pohjasta halveksi, oli hänellä ollut määrätty
tarkoitus ja päämäärä, jonka hän aikoi toteuttaa järkähtämättömästi
kuin Napoleon. Hän oli sattumalta joutunut nuoren, kauppakorkeakoulunsa
juuri päättäneen Yrjö Kurosen seuraan, tämän ollessa matkalla Turun
kautta Englantiin, ja Samppalinnan kauniissa ravintolassa iltaa
istuttaessa oli nuori Kuronen hyvän soiton ja vielä paremman punssin
vaikutuksesta niin lämmennyt, että oli tarjonnut kirjailijalle vapaan
asunnon koko kesäkaudeksi kotonaan hiljaisessa maaseutukaupungissa,
jossa hän saisi rauhassa päättää aloittamansa suuren romaanin.
Seuraavana aamuna hän oli kyllä, muistettuaan hieman epäselvästi
edellisen illan tapahtumat, syvästi katunut tuota lupaustaan, mutta kun
kirjailija, joka seuraavana aamuna ilmestyi hotelliin noutamaan häntä
silliaamiaiselle, kysyi, vieläkö hän pysyi lupauksessaan, ei hän ollut
kehdannut peruutua siitä, vaan oli vielä ennen lähtöään kirjoittanut
kotiinsa kirjeen, jossa hän suositteli hra Tuulosta kotiväelleen
niin hyvin kuin osasi, ja kiiruhti sitten laivaan häveten tekoaan.
Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä aamulla ei hra Tuulonen ollut
tuntunut läheskään niin miellyttävältä kuin edellisenä iltana, ja hän
aavisti, etteivät hänen vanhempansa suinkaan tulisi tuntemaan erikoista
kiitollisuutta ainoata poikaansa kohtaan siitä seurasta, jonka hän oli
heille toimittanut.

Kirjailija Tuulosella sitä vastoin ei mielestään ollut mitään syytä
katua kauppaansa. Hän oli kyllä ollut tarpeeksi terävänäköinen
huomatakseen sen mielenmuutoksen, jonka yhden yön uni oli hänen uudessa
ystävässään vaikuttanut, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.

Hän oli näet onkinut tietoonsa, että kauppias Kuronen oli sangen
varakas, ja että hänellä, paitsi poikaansa, oli vain yksi lapsi,
miellyttävä ja hyvän kasvatuksen saanut tytär. Silloin se tuuma kypsyi
kirjailija Tuulosen aivoissa.

— Kukapa tietää! ajatteli hän, pakatessaan pientä matkalaukkuaan. —
Kukapa tietää...!

— Kukapa tietää! ajatteli hän vihellellen Turun asemasillalla,
odottaessaan junan lähtöä. Ja sama iloinen ajatus askarteli alituiseen
hänen aivoissaan, kun hän lopuksi laivalla lähestyi matkansa päämäärää.

Rakennusmestarien seurassa ollessaan hän käytti aikansa hankkiakseen
laulujen lomassa itselleen tarpeellisimmat tiedot Kurosen perheen
tavoista ja jäsenistä, ja kuulemansa oli vain omiaan vahvistamaan häntä
päätöksessään.

Erotessaan myöhään illalla rakennusmestariensa seurasta hän oli
juonut veljenmaljat koko pöytäseuran kanssa, lukuunottamatta
valkopartaista ukko Saksmania, joka oli kohdellut häntä melkoisen
kylmästi, melkeinpä kuin ei häntä olisi pöydässä ollutkaan. Mutta
ukko oli onneksi eronnut seurasta ennen päivällistä, suureksi suruksi
rakennusmestareille ja suureksi iloksi hra Tuuloselle, jota ukon
tutkiva ja ilmeisesti epäluuloinen katse oli koko ajan vaivannut.
Rakennusmestarit sitävastoin olivat kerrassaan mieltyneet kirjailijaan
hänen hauskojen juttujensa vuoksi, jotka olivat jo kolme vuotta sitten
olleet ikivanhoja Turussa, mutta jotka täällä herättivät hämmästystä
uutuudellaan ja pirteydellään, ja ennenkaikkea hänen suuren ja
repäisevän lauluvarastonsa takia. Kun sitten illan suussa oli siirrytty
pianohuoneeseen ja hra Tuulonen oli pariinkymmeneen kertaan rämpyttänyt
pianolla ne kaksi pientä harjoituskappaletta, jotka hän osasi, oli hän
ehdottomasti aseman herra, ja yksinpä rakennusmestari Kopparikin, joka
muuten syvästi halveksi tieteitä ja taiteita, mutta varsinkin niiden
edustajia, tunnusti empimättä hänet etevimmäksi ja ensimmäiseksi tässä
seurassa.

Rakennusmestarien kaipaus oli syvä ja vilpitön, mutta sitä oli omiaan
jonkinverran lieventämään hra Tuulosen lupaus pistäytyä silloin tällöin
seurahuoneella ilahduttamassa uusia tuttaviaan. Ja verotettuaan
uusia ystäviään useilla kymmenillä markoilla pienten tilapäisten
lainojen muodossa olisi hän ollut valmis myöntämään, että noissa
rakennusmestareissakin oli joitakuita valoisia puolia, niin suuria
nautoja kuin he hänen mielestään muuten olivatkin.

Ja seuraavana päivänä muutti kirjailija puolenpäivän tienoissa kauppias
Kuroselle.

Vastaanotto olisi voinut olla hullumpikin. Ukko Kuronen,
vanhanpuoleinen, ilmeisesti koko lailla hermostunut ja kärtyinen mies,
koetti silminnähtävästi olla niin kohtelias kuin osasi, ja rouva
Kuronen, lihavahko, hieman yksinkertaisen, mutta ylipäänsä hyvänsuovan
näköinen porvariemäntä, oli pelkkää päivänpaistetta. Hän saattoi hra
Tuulosen Yrjön huoneeseen ja pyysi häntä olemaan kuin kotonaan, ja
kirjailija puolestaan vakuutti vilpittömästi tekevänsä parhaansa siinä
suhteessa.

Huone oli suuri ja valoisa, kolmi-ikkunainen kulmahuone.
Muusta, vanhanaikaisesta, mutta mukavasta huonekalustosta erosi
silmiinpistävästi suuri, uuden uutukainen kirjoituspöytä siihen
kuuluvine varustuksineen ja pronssisine, kreikkalaista kiekonheittäjää
esittävine pystykuvineen. Yksi ikkunoista oli kadullepäin, eikä siitä
avautuva näköala ollut omiaan ilahduttamaan mieltä, mutta pihalle päin
olevista ikkunoista näkyi joukko vanhoja puita sekä niiden välissä pari
riippumattoa ja niiden alla houkutteleva, siisti nurmikko.

Pöydällä oli hyvässä järjestyksessä puolen korttelin korkuinen pakka
suuria, valkeita kirjoituspaperiarkkeja, virallista paperia nro 2.
Kaikesta päättäen olivat ne siihen asetetut varta vasten kirjailijan
käytettäväksi. Hra Tuulonen hymyili, mutta tunsi samalla jostain
syystä hieman punastuvansa. Hänellä oli laukussaan suuren, tekeillä
olevan romaaninsa käsikirjoitusta kymmenkunta arkinpuolikasta, jotka
hän kerran neljä vuotta takaperin pyhän innostuksen vallassa oli
kirjoittanut, mutta joihin ei sen jälkeen ollut tullut riviäkään lisää.
Hieman epäröityään hän asetti käsikirjoituksen keskelle pöytää, sytytti
sitten savukkeen, heittäytyi mukavaan asentoon suureen keinutuoliin ja
vaipui mietteisiinsä.

Jonkin ajan kuluttua hän muisti, ettei hän ollut nähnyt tärkeintä,
nimittäin talon tytärtä, Anni-neitiä.

Hra Tuulonen nousi, vilkaisi peiliin ja astui eteiseen. Laajasta
ja aina hämärästä eteisestä johti eri huoneisiin neljä ovea, jotka
kaikki olivat auki, mutta yhdessäkään huoneessa ei näkynyt ketään.
Pantuaan merkille, että sali, jossa oli m.m. suuri palmu ja piano, teki
hienon ja arvokkaan vaikutuksen, asetti hra Tuulonen pyöreän, matalan
olkihatun päähänsä, otti kepin käteensä ja lähti ulos pihamaalle.

Sielläkin vallitsi sama hiljaisuus ja autius. Kivillä lasketun
kauppapihan asuinrakennuksen pihasta erottavien tuuheiden puiden
lomitse näki kirjailija vain vilauksen makasiinirengin jauhoisesta
selästä.

Hra Tuulonen tunsi olonsa hieman yksinäiseksi. Päätäkin tuntui
kivistävän. Hänen mielestään ei talonväen puolelta ollut ollenkaan
kohteliasta jättää vieraansa heti tällätavoin yksikseen.

Samassa ilmestyi rakennuksen siitä päästä, jossa puotihuoneisto oli,
näkösälle solakka, veikeä, valkopukuinen neitonen, päässään leveä,
kukilla runsaasti koristettu hattu, jonka alla liehahteli vallattomasti
pari irtainta, vaaleaa kiharaa. Tyttö otti pari tanssiaskelta, mutta
huomasi samassa hra Tuulosen ja loi punehtuen silmänsä alas.

Hra Tuulosen sydän, joka hänen omakätisesti allekirjoittamiensa,
useissa joululehdissä ja muissa tilapäisjulkaisuissa tuon tuostakin
runopukuisessa muodossa antamiensa vakuutusten mukaan oli niin usein
voimakkaasti sykähdellyt ilosta, taikka surusta, jonkun kerran vihasta,
mutta paljon useammin rajattomasta, palavasta ja yli-inhimillisestä,
vaikkakin todennäköisesti toivottomasta rakkaudesta, tykytti tällä
hetkellä ankarammin kuin koskaan ennen.

Niin voimakkaasti vaikutti tämä ilmestys häneen.

Tyttö loi häneen puoleksi aran, puoleksi — ah! — veitikkamaisen
katseen, kiiruhtaessaan hänen ohitseen. Katseen, joka kesti vain
silmänräpäyksen, mutta jonka vaikutus oli suuri.

Kynämme on valitettavasti liian harjaantumaton ja kömpelö voidaksemme
kuvata sitä riemun, onnen, toivon, rakkauden ja rajattoman ihastuksen
hyökyaaltoa, joka tässä silmänräpäyksessä huuhteli hra Tuulosen
runollista sydäntä. Jonkinlaisella vahingonilolla tahdomme senvuoksi
mainita, että tuo samainen hyökyaalto teki hra Tuulosenkin niin
kömpelöksi ja saamattomaksi, ettei hän ehtinyt tervehtiä, ei edes
nousta seisomaan tuon taivaallisen ilmiön vilahtaessa hänen ohitseen.

Hra Tuulonen oli varustautunut vaikeaan tehtävään. Hän oli alkanut
vaistomaisesti saada sen käsityksen, että neiti Kuronen olisi
mahdollisesti hänen otettavakseen joltisenkin korkealla oksalla, ja hän
oli pannut koko luottamuksensa aitosuomalaiseen sitkeyteensä. Varovasti
urkkimalla kaikilta mahdollisilta tahoilta hän oli saanut kuulla
Anni Kurosesta asioita, jotka ennustivat melkoisia vaikeuksia hänen
yritykselleen.

Mutta tämä heilakka! Hra Tuulonen hymyili jo etukäteen. Mikäli
hra Tuulonen kokemuksestaan tunsi tällaisia asioita — ja meidän
täytyy tunnustaa, että hra Tuulosella, kuten muuten hänen runonsakin
todistavat, on todellakin jonkinverran kokemusta näissä asioissa —
oli hän varma siitä, että hän kesyttäisi tuon tytönheiskaleen yhdessä viikossa
. Tuskinpa vaatisi tuo tehtävä niinkään pitkää aikaa.

Mutta näin selvästi, järkevästi ja käytännöllisesti kykeni hra Tuulonen
ajattelemaan vasta noin parin minuutin kuluttua, kun äskenmainittu
hyökyaalto oli vähän laskeutunut.

Tyttö oli mennyt sisään paraatiportaista. Hra Tuulonen oli vielä
kahdenvaiheilla, mennäkö perässä ja esitellä itsensä vai odottaako
paikoillaan hänen palaamistaan, kun tyttö taas ilmestyi portaille,
luoden häneen jälleen tuollaisen salamannopean, puoleksi aran, puoleksi
veitikkamaisen silmäyksen, joka äsken oli aiheuttanut hra Tuulosen
sydämessä sellaisen tunteiden kuohun.

Tällä kertaa oli runoilijamme kuitenkin jo päässyt tunteittensa
herraksi. Hän nousi seisomaan ja varustautui ensimmäiseen hyökkäykseen,
mutta huomasi samassa, että tyttö oikaisi pihan poikki suoraan kadulle,
vilkaisten kuitenkin portista mennessään taakseen.

Hra Tuulonen oli hyvin tyytymätön siihen, että tyttö oli lähtenyt
kaupungille, mutta mielissään ja hyvillään siitä, että tämä vielä
portilla vilkaisi taakseen.

— Alku on varsin lupaava! totesi hra Tuulonen ja läksi kadun kautta
Kurosen puotiin, tutustuakseen siihenkin osaan uutta asuinpaikkaansa.

Puodissa oli vain Kalle Kannas. Ostajia ei ollut yhtään.

Hra Tuulonen esitteli itsensä kauppa-apulaiselle ja syventyi sitten
tarkastamaan pientä, siroa valokuvauskonetta, jonka toinen kertoi juuri
äsken ostaneensa.

Kirjailija antoi koneesta hyväntahtoisen ja alentuvaisen
tunnustuksensa, mutta pitkää aikaa ei hän viihtynyt Kalle Kannaksen
seurassa. Häntä hieman loukkasi se, ettei tuo vähäpätöinen puotilainen
kohdellut häntä kirjailijalle ja sivistyskeskuksista saapuneelle
miehelle kuuluvalla kunnioituksella, vaan puhutteli häntä huolettomasti
ja kevyesti, melkeinpä kuin vertaistaan.

Kalle Kannas taas ei ehtinyt vieraan lähdettyä ruveta itselleen
selvittelemään, minkä vaikutuksen talon uusi asukas oli tehnyt
häneen, sillä samassa tuli ostajia, ja hänen oli ryhdyttävä hoitamaan
tehtäviään. Ensin hän kuitenkin kääri uuden koneensa huolellisesti
samoihin papereihin, jotka hän äsken oli sen ympäriltä purkanut.

Hra Tuulonen lähti melkoisen ikävystyneenä kävelemään kaupungille,
mutta huomasi joka paikassa niin naurettavia ja pikkukaupunkimaisia
ilmiöitä, että tuli jälleen hyvälle tuulelle.

Hänen palatessaan takaisin oli talo yhtä autio kuin ennenkin.

— Nämäpä vasta merkillisiä ihmisiä?! ajatteli hra Tuulonen. —
Missähän ne oikein piileskelevät?

Paremman puutteessa hän meni huoneeseensa, heittäytyi selälleen
sohvalle ja kuorsasi minuutin kuluttua ankarasti.

Hän heräsi vasta siihen, että palvelustyttö tuli pyytämään häntä
päivälliselle.

Ruokasalissa oli pöytä katettu vain kolmelle hengelle, ja hra Tuulonen
sai pöytätovereikseen herra ja rouva Kurosen.

— Pyydämme anteeksi, sanoi rva Kuronen, että herra Tuulonen on saanut
olla niin kovin yksin ensimmäisenä päivänään, jolloin herra Tuulonen
ei kai vielä työhön ryhtyne, mutta miehelläni ja minulla on ollut
niin paljon puuhaa uuden huvilamme kuntoonlaittamisessa, ettemme ole
parhaalla tahdollammekaan ehtineet...

Hra Tuulonen kiiruhti tietysti heti vakuuttamaan, että hänen päivänsä
oli kulunut erinomaisen hupaisesti. Hän oli kävellyt kaupungillakin...
täällä oli niin kovin paljon mieltäkiinnittävää katselemista j.n.e.

Hra Kuronen vilkaisi hieman epäluuloisesti puhujaan, mutta ei huomannut
hänen kasvoissaan mitään ivallista vivahdusta. Hetken kuluttua kysyi
kauppias:

— Oletteko jo kauankin ollut meidän Yrjön tuttava?

— Hm, jaa — oikeastaan tutustuin häneen vasta nyt, Turussa...

— Sen arvasinkin, sanoi kauppias, — sillä Yrjö tavallisesti puhuu
kaikista tuttavistaan, mutta teistä hän ei ole mitään maininnut...

Tämän huomautuksen johdosta syntymäisillään olleen kiusallisen
hiljaisuuden kiiruhti hra Tuulonen taitavasti katkaisemaan puhkeamalla
oikeaan ylistysvirteen Yrjö Kurosen miellyttävistä, oivallisista ja
miehekkäistä ominaisuuksista. Harva isä voi pysyä aivan kylmänä, kun
saa kuulla kehumisia ainoasta pojastaan, ja päivällisen loppupuolella
oli ukko Kurosen mielialassa selvästi havaittavissa muutos vieraansa
eduksi.

— Mutta... muistelen kuulleeni, että herrasväellä on toinenkin lapsi,
sanoi hra Tuulonen vihdoin, ikäänkuin olisi tämä asia äkkiä juolahtanut
hänen mieleensä.

Taas vilkaisi Kuronen vieraaseen, mutta tämän viaton naama ei antanut
mitään aihetta epäluuloihin.

— On tytär, sanoi kauppias lyhyesti.

— Anni lähti jo eilen huvilallemme, selitti rouva Kuronen. Hänellä on
siellä niin kovin paljon järjestämistä.

— Eilenkö! huudahti hra Tuulonen hyvin hämmästyneenä. Näin tänään
pihamaalla erään neidin ja arvelin häntä neiti Kuroseksi.

— Se on varmaankin ollut neiti Leijanen, selitti rouva Kuronen.

— Meidän konttoristimme, täydensi ukko Kuronen selitystä.

VIII

Vaskiseppä Grönberg oli tällä välin ehtinyt saada aikaan kaikenlaista.
Ajuri Jehkoselta lainaamillaan viikatteilla oli hän vaimoineen
niittänyt heinäpeltonsa, olipa jo korjannut heinät latoonkin. Sitten
hän oli lupauksensa mukaan niittänyt myöskin Jehkosen perunapellon
pientareet.

Välillä oli hän ennättänyt hoitaa liikkeensäkin asioita. Maikin ikävä
velvollisuus oli ollut ilmoittaa, että heidän sällinsä Jeremias Kuitu
oli mestarinsa ruvettua heinäntekoon ratkennut juomaan ja juonut kolme päivää
yhteen kyytiin.

Ukko Grönberg oli ollut hakemassa kotoaan uutta kovasinta katkenneen
sijaan ja kuullut tällöin mainitun uutisen apulaisensa valitettavasta
hairahduksesta, jonka tytär kyllä koetti esittää kiivaalle isälleen
niin varovaisin sanoin kuin mahdollista, mutta joka kuitenkin oli
vaikuttanut tähän vilkasveriseen ja toimintatarmoiseen vanhukseen
jokseenkin samalla tavalla kuin ruutitynnyriin pistetty tulikekäle.

Ukko oli istahtanut tuolille hikeä pyyhkimään, mutta hypähti heti
pystyyn, kuin olisi raketti alkanut räiskiä hänen allaan, ja huusi:

— Onko se lurjus nyt pajassa?

— Älkää nyt, isäkulta, nostako siitä melua, ennenkuin heinänteko on
lopussa! pyysi tyttö hartaasti, vastaamatta suoraan kysymykseen. — Jos
sattuisi vielä tulemaan joku kiireellinen tilaus sillä aikaa...

— Pidä sinä vain huoli omista asioistasi, kyllä minä omani hoidan!
kivahti Grönberg, ollen hirveän kiihtymyksen vallassa. — Mitä apua ja
hyötyä sinä luulet minulla olevan apulaisesta, joka juo ja relluttelee
heti kun isännän silmä välttää. Kadulle minä semmoiset miehet heitän!

Ja ukko Grönberg, joka ei koskaan siekaillut päätöksiensä
toimeenpanossa, painoi hatun lujasti päähänsä ja hyökkäsi pihan poikki
pajansa ovelle.

— Jeremias! huusi hän, ääni vihasta täristen.

— No nyt tulee vihuri! ajatteli kohmeloinen Jeremias, hyvin käsittäen,
mistä oli kysymys. Ääneen hän vastasi:

— Täällä on!

— Ulos sieltä, heti! karjaisi Grönberg.

Jeremias kolisteli joitakin vaskenromuja eikä tuntunut pitävän
erikoisempaa kiirettä.

— Pitääkö sinua tulla auttamaan, vai?! huusi hänen pelättävä isäntänsä.

Jeremias ilmestyi vähitellen hitaasti pajan ovelle, nenä noessa ja
silmät veristävinä.

— Kävele suoraan yhtä kyytiä kadulle portista, äläkä koskaan pistä
päätäsi minun ovieni sisäpuolelle! julisti Grönberg.

— Mistä syystä? kysyi Jeremias viattoman ja hämmästyneen näköisenä.

— Syystäkö? huusi ukko Grönberg aivan tyrmistyneenä moisesta
julkeudesta. — Vai kysyt sinä vielä syytä, senkin juopporatti!

— Neljäntoista päivän irtisanominen! väitti Jeremias uhkamielisesti.

— Jaa, että irtisanominen! kiljaisi ukko. — Sen sinä, peijakas
vieköön, saat pikemmin kuin luuletkaan!

Ja ennenkuin ällistynyt kisälli oli kerinnyt koota ajatuksensa, oli
Grönberg karannut hänen niskaansa kuin kanahaukka sorsan kimppuun
ja potkinut hänet portille asti. Siinä keräsi ukko kaikki voimansa
juhlalliseen lähtöpotkuun, ja kisälliparka lensi sen voimasta keskelle
katua. Hattu putosi portille, sen potkaisi ukko omistajansa perässä.

Jeremias otti hattunsa maasta, pudisteli siitä pölyn pois ja painoi sen
jälleen päähänsä. Sitten hän kääntyi katsomaan ympärilleen, olisiko
lähistölle sattunut näkijöitä, voidakseen vaatia entistä isäntäänsä
edesvastuuseen pahoinpitelystä ja väkivallasta, mutta huomasi
ikäväkseen, ettei ketään todistajia ollut saapuvilla.

— Tämä tulee teille vielä kalliiksi! huusi Jeremias, heristäen
nyrkkiään Grönbergille.

Ukko seisoi portilla hajasäärin, yhä edelleen uhkaavana ja tarmokkaana.
Jeremias lähti hitaasti kävelemään pitkin katua.

— Se asia on nyt selvitetty, sanoi Grönberg tyttärelleen.

— Kunhan ei vain tulisi vielä joitakin jälkiselvityksiä, ajatteli
tytär, mutta ei kuitenkaan viitsinyt sitä ääneen lausua.

Jälkijupakkaa tämä selkkaus aiheuttikin, vieläpä aika lailla.

Jeremias Kuitu oli valittanut ammattiyhdistykselleen laittomasta työstä
erottamisesta. Yhdistys valitsi kaksi edustajaa keskustelemaan ukko
Grönbergin kanssa asiasta, ja lähettiläiden tehtäväksi oli annettu
koettaa taivuttaa ukko Grönbergiä sovintoon.

Tuntien ukon vääjäämättömät ja jyrkät periaatteet sosialistisiin
rientoihin nähden osoitti lähetystö hyvää harkintaa jäädessään kadulle
ja keskustellessaan vaskisepän kanssa avonaisen ikkunan kautta.
Liikkeen omistaja ei kuitenkaan tuntunut olevan puolestaan taipuvainen
minkäänmoisiin myönnytyksiin ja kehoitti lähetystöä astumaan sisään,
jos se kaipaisi tukevampia todistuksia ukon lujasta päätöksestä,
minkä kutsun rauhanneuvottelijat sentään kohteliaasti, mutta varmasti
hylkäsivät.

Kun ei tämä yritys johtanut toivottuun tulokseen, oli ammattiyhdistys
katsonut velvollisuudekseen julistaa Grönbergin liikkeen lakkotilaan.
Tämän sodanjulistuksen olivat äskeiset rauhanneuvottelijat
käyneet antamassa vastapuolelle, tälläkin kertaa ikkunan läpi.
(Ohimennen mainittakoon, että myöskin Grönberg lähetti puolestaan
ammattiyhdistykselle terveisensä saman lähetystön mukana, mutta olivat
nämä terveiset sitä laatua, ettei niitä edes lievennettyinäkään voida
painosta julaista.)

Näin olivat Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välit käyneet varsin
kireiksi. Mutta sitten sattui tapaus, joka kärjisti ne huippuunsa.

Lopetettuaan heinänteon tunsi Grönberg tarvetta puhdistaa nahkansa
kiusallisesta, kutittavasta heinänpölystä ja päätti lähteä Maijalan
saunaan kylpemään.

Hän otti kainaloonsa puhtaan paidan ja pyyhinliinan ja käveli Maijalan
saunaan, joka on kaupungin kaatopaikan reunassa Kellonsoittajankadun
päässä. Käsityöläisenä, vaikkakin mestarina, hän meni viidenkolmatta
puolelle — oikeastaanhan se onkin kolmenkymmenen pennin puoli,
kun kylpyvihta maksaa viisi penniä.

Riisuuduttuaan yhteisessä pukeutumishuoneessa ja nähtyään seinällä
kahden miehen vaatteet hän kysyi kylvettäjä-ämmältä, keitä
saunassaolijat olivat.

— Riku Nikki ja Topi Pösönen, vastasi ämmä.

Grönbergin silmissä välähti. Ämmä ei kuitenkaan tätä välähdystä
huomannut, eikä olisi luultavasti käsittänyt sen syytä, vaikka olisi
huomannutkin.

Lukija kuitenkin epäilemättä käsittää sen, kuultuaan, että Topi Pösönen
oli ammattiyhdistyksen puheenjohtaja ja Riku Nikki saman yhdistyksen
pöytäkirjuri — juuri sen yhdistyksen, jonka kanssa ukko Grönberg oli
sotakannalla.

— Minä olen tehnyt kovasti heinää! sanoi Grönberg painavasti.

— Vai niin! sanoi kylvettäjä-ämmä. — Sittenhän se kylpy maistuu.

— Luulisi maistuvan! sanoi Grönberg. — Koko pinta on täynnä
heinänrupaa. Mutta minä otan kovan löylyn, lisäsi hän ääntään
koroittaen. — Saako teidän saunasta tänä iltana oikein kovan löylyn?

— No eiköhän saane, arveli ämmä. — Ei ole vielä tänään ollut kuin
kahdet kylpijät. Tulenko minä löylyä heittämään?

— Ei tarvitse, sanoi Grönberg kiireesti. — Kyllä minä heitän itsekin
lauteille mennessäni.

— Mestari katsoo sitten, ettei seiso luukun kohdalla, kun heittää,
neuvoi ämmä. — Se puhaltaa löylyn ulos niin tuimasti, että nahka
palaa, jos kohdalle sattuu.

— Koetan katsoa, lupasi Grönberg ja astui saunaan.

Sauna oli melkein pimeä. Lauteilta kuului kylpevien puhkumista, silloin
tällöin joku vihdan läiskäys ja puheen porinaa.

— Tarvitaanko lisää löylyä? huusi ukko Grönberg. Täällä on tulossa
uusia kylpijöitä.

— Mahtuuhan tänne lisää kylpijöitä ja lisää löylyäkin, sanoi Riku Nikki,
joka ei pimeässä erottanut, kuka tulija oli.

— No minä lyön sitten löylyä vankanlaisesti, sanoi Grönberg.

Uunin vieressä oli avara vesisaavi ja sen vieressä kaksi suurta kippoa,
joissa kylpijät tavallisesti pesivät päänsä. Grönberg täytti molemmat
kipot ääriään myöten vesisaavista, avasi uunin luukun, huomaten
samalla, että uuni oikein päältäkin kihisi kuumuuttaan, ja paiskasi
nopeasti veden molemmista kipoista uunin kiukaalle.

Kiuas parahti ja paukahti. Töintuskin ennätti ukko Grönberg kyykistyä
lattiaan, kun höyry hirmuisena pilvenä ampuutui uunista kuin savu
laukaistun kanuunan kidasta.

Vaikutus oli voimakas.

Kamalasti karjahtaen syöksyivät molemmat lauteilla olleet miehet alas,
putosivat portailta päistikkaa lattialle ja kiiruhtivat kiroten ja
voivotellen ulos koko saunasta. Grönbergiä, joka oli vetäytynyt syrjään
ja kärsi kuumuudesta, vaikka olikin kyykistynyt permannolle, eivät he
ehtineet edes huomaamaankaan.

Seuraavana aamuna mittasi kauppa-apulainen Kalle Kannas kaikessa
rauhassa kauraryynejä postinkantaja Sipilän emännälle, kun puotiin
astui maalari Tolvanen ostamaan lehtitupakkaa ja kertoi hämmästyttäviä
uutisia.

Hän ei tiennyt enempää eikä vähempää kuin että ukko Grönberg, jonka
katkera ja leppymätön sosialistiviha oli tunnettu koko kaupungissa,
oli tehnyt puoleksi onnistuneen murhayrityksen kahta metallityöläisten
ammattiyhdistyksen huomattavinta luottamusmiestä Topi Pösöstä ja Riku Nikkiä
vastaan. Oli päivänselvää, että kysymyksessä oli kostomurha,
sillä eihän kaupungissa ollut viime aikana paljon muusta
puhuttukaan kuin Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välillä puhjenneesta
ilmisodasta.

Tapauksen kaameutta oli omansa suuresti lisäämän se petomaisen julma
kuolemantapa, jonka ukko Grönberg oli uhreilleen valmistanut: elävältä
polttaminen kuumassa vesihöyryssä. Pahoin palaneina olivat Topi ja
Riku töintuskin päässeet pakenemaan julmurin kynsistä. Heidän huikeat
hätähuutonsa olivat kutsuneeet paikalle paljon väkeä, poliisikin oli
kutsuttu, palohaavoja tarkastettu ja poliisitutkinto pidetty. Ukko Grönberg
kieltää kuitenkin jyrkästi kaikki ja puolustautuu sillä, että
hän, kuten jo edeltäpäin oli kylvettäjä-ämmälle ilmoittanut, oli kovan
löylyn tarpeessa ja sitäpaitsi saanut Topilta ja Rikulta itseltään
nimenomaisen luvan lyödä vahvasti löylyä. Eikähän hän ollut muuta
tehnytkään.

Tästä puolustuksesta huolimatta olivat poltetut maalari Tolvasen
tietämän mukaan päättäneet nostaa jutun Grönbergiä vastaan
kaksoismurhayrityksestä.

Sipilän emäntään, joka oli Grönbergin emännän äitipuolen
serkku, vaikutti tämä uutinen niin järkyttävästi, että hän sai
sydämentykytyksen ja kiiruhti Grönbergin asuntoon hankkimaan lähempiä
tietoja murhenäytelmästä.

Kalle Kannas puolestaan ei oikein tiennyt mitä uskoa. Pitkin päivää
sai hän uusilta puodissakävijöiltä lisätietoja, jotka vahvistivat
todeksi edellisten kertojien tiedot ja värittivät tapahtumaa uusilla
vivahduksilla, ja hän tunsi sitäpaitsi mainiosti ukko Grönbergin
kiukkuisen ja tulisen luonteen, jonka ilmauksiin hänellä omastakin
puolestaan oli syytä tuntea pelonsekaista mielenkiintoa, varsinkin
tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta varsinaista murhayritystä ei hän
sentään voinut uskoa toivomansa appiukon tahtoneen tehdä.

Illalla, kun puoti oli suljettu, päätti Kalle Kannas lähteä
kuulostelemaan, millä kannalla asiat olivat Grönbergin asunnossa.
Kävellen kadun toista puolta teki hän sen huomion, että Maikki näytti
olevan yksin kotona, istuen tavallisella paikallaan avonaisen ikkunan
ääressä ja ommellen jotain.

Kalle siirtyi toiselle katukäytävälle ja lähestyi ikkunaa. Tyttö
huomasi hänet ja sanoi:

— Tule sisään.

— Oletko yksin kotona? tiedusteli ylkämies varovaisuuden vuoksi.

— Isä lähti kalaan ja äiti on vieraisilla.

Kalle uskalsi nyt pistää päänsä siihen jalopeuran luolaan, joka oli
hänen mielitiettynsä kotina.

Heti sisälle tultuaan hän huomasi, että jotain erikoista oli
tapahtunut. Maikki oli itkeneen, kalpean ja hyvin juhlallisen näköinen.

Kalle luuli tämän johtuvan eilisillan saunakohtauksesta ja alkoi
kysellä, mutta tyttö, vaikka myönsikin tapauksen kiusalliseksi, sanoi,
ettei se sentään kai niin kovin vaarallinen ollut. Topi Pösönen ja
Riku Nikki olivat käyneet lääkärissä, mutta vaikka he olivat omien
vakuutustensa mukaan miltei kuoliaiksi kärventyneet, ei lääkäri
ollut voinut huolellisimmallakaan tutkimisella löytää heistä mitään
palohaavoja eikä ollut määrännyt heille lääkkeitä. Poliisitutkinnon
toimittanut ylikonstaapeli oli näin ollen ollut sitä mieltä, että juttu
murhayrityksestä, jos Topi ja Riku sellaisen todellakin nostavat,
raukeaa toteennäyttämättömänä. Ukko näytti kuitenkin olevan asian
johdosta hiukan hermostunut, mutta se tekisi hänelle varmaankin vain
hyvää ja opettaisi häntä hillitsemään vastaisuudessa paremmin sisunsa.

Kalle tunsi itsensä heti rauhallisemmaksi ja yritti lähestyä
morsiantaan, mutta silloin sanoi tyttö:

— Meidän välillämme on nyt kaikki lopussa!

— Häh? kysyi Kalle Kannas, voimatta uskoa korviaan.

— Kaikki saa nyt olla lopussa meidän välillämme, uudisti tyttö
jäykästi, soinnuttomalla äänellä.

— Mutta mistä syystä? änkytti Kalle, tuntien hiuksienpa nousevan
pystyyn.

— Sinä voit mennä nyt matkaasi! tarkisti tyttö tiedonantoaan. — Ja
toivon, ettet enää koskaan astu silmäini eteen.

Vaikka olikin aivan huumautunut tästä äkillisestä iskusta, oli
Kalle Kannaksella kuitenkin vielä parahiksi sen verran sielun- ja
ruumiinvoimia jäljellä, että jaksoi pyytää lisäselityksiä.

Tyttö sanoi silloin ihmettelevänsä hänen julkeuttaan. Ihmettelevänsä
sitä, että Kalle Kannas, joka on maailman suurin petturi ja maailman
sydämettömin ihminen, kehtaa seisoa hänen edessään kaiken sen jälkeen,
minkä koko kaupunki tietää. Hän oli, tyttö nimittäin, jo pitkän aikaa
tuntenut sydämessään jonkinlaista epäluuloa, vaikkei tähän saakka
ollut jaksanutkaan sitä todeksi uskoa. Mutta sen jälkeen kun Jumppilan
matami oli nähnyt hänen hellästi syleilevän neiti Leijasta Kurosen
puodissa keskellä päivää ja toitottanut tiedon tästä näytelmästä ympäri
kaupunkia, ei Maikki Grönberg koskaan, ei koskaan tahtoisi olla
missään, ei missään tekemisissä Kalle Kannaksen kanssa!

Turhaan Kalle Kannas vakuutti viattomuuttaan ja koki selittää asiaa.
Tyttö ei edes kuunnellut häntä, vaan pyysi itkien häntä poistumaan mitä
pikimmin talosta ja menemään neiti Leijasensa luo, joka varmaankin
juuri tällä hetkellä odotti häntä ikävöiden. Näin ollen ei Kallen
auttanut muu kuin lähteä.

Hurjassa sekamelskassa pyörivät ajatukset Kallen aivoissa hänen
kävellessään ilman päämäärää pitkin hiljaisia katuja. Vasta hautausmaan
aidan luona hän tuli jälleen tajuihinsa. Ja hänen myllertävissä
aivoissaan kasvoi ja lujittui vakaumus, ettei hänellä ollut enää muuta
tehtävissä kuin hirttää itsensä.

Mutta sitä ennen hän tahtoi kuitenkin kuristaa Jumppilan matamin
kuoliaaksi.

IX

Tähän aikaan alkoi kaupungilla levitä uskomaton huhu.

Se oli niin outo, tavaton ja ällistyttävä, ettei kukaan osannut aluksi
sanoa sen johdosta yhtään mitään. Mutta yhä uudet ja uudet viestit
vahvistivat sitä.

Ja tämä huhu, joka päivä päivältä kasvoi, varttui ja vahvistui kuin
käenpoikanen, oli se, että Jaakkola, jonka luultujen tarumaisten
rikkauksien loiste oli häikäissyt koko kaupungin, hakkaili neiti
Svebeliusta, mutta ei Antti-neitiä eikä Matti-neitiä, vaan — kauheata
kertoakin — hullua Fanny-neitiä.

Melkein joka päivä nähtiin Amerikan pohatan kävelevän Pastorinniemeen
ja viipyvän siellä useita tunteja. Ja eräänä päivänä saattoi koko
kaupunki omin silmin nähdä Fanny-neidin ja Jaakkolan ajavan vaunuissa
halki kaupungin, vieläpä pysähtyvänkin parin talon kohdalla innokkaasti
keskustellen.

Tämä satumainen näky vaikutti niin voimakkaasti kaupungilla, että
luotettavalta taholta kerrottiin useiden henkilöiden menettäneen
järkensä. Emme tiedä, onko se totta, mutta se ainakin on totta, että
Jumppilan matami juuri niihin aikoihin sai halvauksen, joka lamautti
hänen suuren puhekykynsä, ja tämänkin onnettomuuden katsottiin johtuvan
mainitusta mieliäkuohuttavasta tapahtumasta.

Kerrottiin myöskin, että Antti-neiti ja Matti-neiti olivat raivoissaan.
Ihmekös tuo! Mutta tämän raivon syistä oli vallalla useita eriäviä
mielipiteitä.

Tähän aikaan jakautui kaupunki kahteen puolueeseen. Alkoi näet ilmestyä
henkilöitä, jotka julkisesti väittivät, ettei Fanny-neiti olisikaan
niin hullu kuin oli yleensä luultu. Nämä rikkiviisaat henkilöt olivat
tietävinään, että Fanny-neiti 18-vuotisena neitosena oli rakastunut
mielettömästi nuoreen ja kauniiseen ylioppilas Jacobsoniin, sittemmin
Jaakkolaan, joka niihin aikoihin matkusti Amerikkaan, ja kätkeytyi
nyt suruineen Pastorinniemeen, jonne hän eristäytyi muusta maailmasta
erakkoelämää viettämään ja jossa hänen pienet omituisuutensa hankkivat
hänelle hullun nimen ja maineen. Mutta nyt oli — näin selittivät
mainitut rikkiviisaat — Jaakkola pitkän poissaolonsa jälkeen
palannut takaisin naimattomana syistä, joilla ehkä saattoivat olla
kolmisenkymmentä vuotta vanhat juuret, ja ihmiset voivat nyt omin
silmin nähdä, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Enemmistö oli kuitenkin yhä edelleenkin lujasti entisessä
vakaumuksessaan, että Fanny-neiti oli kuin olikin päästään vialla. Ja
tämä enemmistö alkoi osoittaa taipumusta omaksumaan sen katsantokannan,
etteivät asiat Jaakkolankaan yliskamarissa olleet juuri paremmalla
tolalla.

Mutta missä on maisteri Wahl? Mihin ihmeeseen tämä huomattava ja
kunnioitettava vanhus on hävinnyt? Niin kyseli jokainen toiseltaan. Ja
täydellä syyllä, sillä maisteri Wahl oli joku aika takaperin kadonnut
tuntemattomalla tavalla, eikä hänestä ollut sen jälkeen kuulunut hiiren
hiiskausta.

Maisteri Wahl ei kuitenkaan ollut vielä tullut kootuksi isäinsä tykö.
Sen sai Jaakkola piakkoin elävästi tuta.

Jaakkola oli tähän saakka asunut yhä edelleenkin rehtori Peranderin
luona, mutta sanaakaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla puhuttiin, ei
talossa oltu vaihdettu. Palvelustytöt olivat kyllä kerran alkaneet
keittiössä jutella siitä, mutta olivat saaneet Anna-neidiltä sellaisen
läksytyksen, että muistivat sen vielä seuraavalla viikollakin.

Mutta eräänä iltana, illallisen jälkeen, kun rehtori Perander ja
Jaakkola istuivat pihalla tupakoiden, sanoi Jaakkola:

— Kuules, Pessu, nyt sinä pääset loisestasi. Minä olen ostanut talon.

— Mitä? Milloin? huudahti rehtori hämmästyneenä.

— Tänään iltapäivällä. Ostin Silvénin talon kauppatorin laidasta.
Muutan siihen huomenna. Perustan rautakaupan.

Sen talon, jonka tuleva rautakauppias Jaakkola oli ostanut kaupungin
parhaalta liikepaikalta, oli omistanut varakas, lapseton leskimies,
koroillaan elävä entinen apteekkari Otto Silvén. Hän oli sisustanut sen
aistikkaasti ja mukavasti, ja talo oli aivan uusi ja ensiluokkaisesti
rakennettu.

Jaakkola oli käynyt ukko Saksmanin kanssa tarkastamassa taloa, ja ukko
Saksman oli sanonut, ettei hänen tietääkseen paremmin rakennettua taloa
ollut toista koko maassa. Se oli ukko Saksmanin lausumaksi erittäin
huomattava tunnustus, ja Jaakkola oli, neuvoteltuaan Saksmanin kanssa
siitä, mitä talosta kannattaisi maksaa, mennyt ukko Silvénin puheille
ja kysynyt ovelta:

— Myöttekö talonne?

— Myön! oli ukko vastannut silmää räpäyttämättä.

— Irtaimistoineen?

— Myöskin irtaimistoineen, oli ukko vastannut pyytämättä vieläkään
vierasta istumaan.

— Mikä on hinta irtaimistoineen? oli Jaakkola sitten kysynyt.

Ukko oli istunut silmät ummessa pari minuuttia, sitten hän oli
vastannut:

— Kaksisataakymmenentuhatta.

— Ja luovutus tapahtuu heti?

— Heti! oli ukko vastannut.

— Kauppa on tehty! sanoi Jaakkola.

— Talo on teidän! sanoi ukko Silvén.

Hän oli ojentanut laihan, kurttuisen kätensä Jaakkolalle ja Jaakkola
oli sanonut:

— Maksun saatte huomenna.

— Hyvä on! sanoi ukko Silvén.

Sitten oli ukko lähtenyt kävelemään poikki lattian. Ovella hän oli
kääntynyt ja kysynyt:

— Saanko ottaa hatun päähäni?

Silloin oli Jaakkolalta päässyt nauru.

— Saatte ottaa hatun, vieläpä kaikkikin vaatetavaranne ynnä muut
semmoiset. Mutta jääkää nyt tänne vielä ensi. Huomenna laadimme
kauppakirjan ja suoritamme muut muodollisuudet.

Jaakkolan äkillinen ja odottamaton talonosto antoi kaupungin
kahvitädeille uutta vettä myllyihin. Oltiin, eikä suotta, sitä mieltä,
että oli jouduttu suurten tapahtumain kynnykselle.

Eikä mikään ollutkaan tervetulleempaa. Kovin oli hiljaista ja
jokapäiväistä ollut elämä viime aikoina kaupungissa. Miten suuri
ainesten puute oli ollut, käy selville siitä, että kevättalvella oli
Sikasen akan kanasta puhuttu toista viikkoa.

Sikasen akalla oli näet ollut kaksi kanaa. Toinen niistä, se
harmaantäplikäs, oli sairastunut. Kaksi päivää oli Sikasen akka
tuuditellut sairasta sylissään ja tarjonnut sille kaikenlaisia
herkkupaloja, mutta mikään ei ollut kelvannut. Sitten oli kana
kolmantena päivänä kuollut. Sikasen akka oli itkenyt, mennyt vainaja
sylissä halkoliiteriin ja hakannut kanalta pään poikki. Senjälkeen
oli hän mennyt torille ja myynyt kanan kojukauppias Pylkkäselle,
jonka erikoisalana oli varustaa kaupunkilaisten päivällispöydät
lintupaistilla. Vasta parin viikon kuluttua oli huhu Sikasen akan
kanankaupasta levinnyt kaupungille Lauri Saksmanin suosiollisella
myötävaikutuksella, mutta silloin ei enää voitu saada selkoa siitä,
kenen keittiöön tuo harmaantäplikäs oli joutunut.

Tällaisesta seikasta, kuten sanottu, oli kaupungissa kevättalvella
riittänyt puheenaihetta enemmän kuin viikon ajaksi. Olivatpa jotkut
alkaneet vaatia Sikasen akan saattamista oikeuden eteen, vaikka tuo
ankara ehdotus tosin sai raueta, kun ei kanavainajan viimeisistä
vaiheista oltu saatu varmaa selkoa. Lauri Saksman vain joutui kaikkien
oikeinajattelevien perheenäitien vihoihin, sillä he olivat vakuutetut
siitä, että hän pelkästä ilkeydestä oli säilyttänyt Sikasen akan
mieltäkääntävän salaisuuden omana tietonaan siihen saakka, kunnes
arvasi kanan tulleen syödyksi.

Nyt sitävastoin ei olisi joudettu kiinnittämään mitään huomiota siihen,
vaikka olisi saatu kuulla Sikasen akan kissan käyneen läpi samat
vaiheet kuin hänen harmaantäplikäs kanansa.

Eikä yksin kahvikesteissä, vaan myöskin rakennusmestaripiireissä
seurahuoneella, vieläpä seuraklubillakin, jossa ainoastaan varsinaiset
herrat saivat janonsa sammuttaa ja nyppiä toisiaan korttipelissä,
olivat päivän tapahtumat vilkkaan keskustelun aiheena.

— Kuules, veli, sanoi pormestari Andersson tullinhoitaja Spöörille,
mikähän mies se Jaakkola oikein on?

— Mistä hiidestä minä tiedän, enhän edes tuntenut häntä ennen hänen
historiantakaista Amerikkaan lähtöäänkään. Mutta eiköhän hän liene
tavallinen ihminen, kuten me muutkin, otaksui Spöör.

— Kuuluu perustavan tänne rautakaupan, tiesi raatimies Johansson.

— No sitä täällä kyllä tarvittaisiinkin, sanoi pormestari. —
Kunnollista nimittäin. Ja varmaankin pystyy hän sen kunnolliseksi
saamaan, kun on kerran pystynyt Amerikassa itselleen omaisuudenkin
kokoamaan.

— Kuinkahan suuri omaisuus sillä mahtanee olla? kysyi raatimies. —
Akat puhuvat monista miljoonista.

— Puoli miljoonaa, vähän päälle, puuttui pankinjohtaja Skarp
viereisestä pöydästä puheeseen. — Pyydän muuten huomauttaa, etteivät
hänen rahansa tietysti meidän pankissa ole.

— Taisi maksaa vähän liikaa talostaan, sanoi tullinhoitaja.

— Tahtoi näyttää, että ”näin me amerikkalaiset”, murahti pormestari.

— Tjaa, se on vähän vaikea sanoa, lausui pankinjohtaja. — Hänellä
kuuluu olleen apunaan ukko Saksman, ja kyllä se vanha Holofernes osaa
pitää huolen siitä, ettei kovin paljoa liikaa makseta. Ja ottakaa
huomioon, hyvät herrat, että hän sai pienimpiä yksityiskohtiaan,
viimeistä naulaa myöten täydessä kunnossa olevan talon ja asunnon.
Hänen ei tarvinnut hukata yhtään minuuttia sen sisustamiseen. Ei muuta
kuin ala olla ja elää.

— Ja mennä naimisiin Pastorinniemen Genovevan kanssa! lisäsi raatimies.

— No se on vissi se! vakuutti pormestari. — Joka päivä näen
ikkunastani hänen kävellä keputtelevan Pastorinniemeen niin että keppi
viuhkaa. Mutta, hyvät herrat, missä on ukko Wahl?

— Niin, mihin hiiteen on ukko hävinnyt juuri nyt, kun koko kaupunki
kaipaa häntä? huudahti raatimieskin.

Samana iltana oli Jaakkola lähtenyt kävelemään kaupungin ulkopuolelle.

Hänellä oli aamupäivällä ollut pitkä keskustelu Fanny-neidin
kanssa Pastorinniemessä. Sen jälkeen oli hän työskennellyt koko päivän
ahkerasti uudessa talossaan, kirjoittanut kirjeitä, tehnyt
kustannusarvioita ja lähettänyt sähkösanomia. Välillä hän oli käynyt
antamassa määräyksiä puusepille ja maalareille, jotka olivat työssä
rakennuksen siinä päässä, johon myymälä oli tuleva. Se oli alunpitäen
liikehuoneistoksi rakennettu, mutta oli ollut käyttämättä apteekkari
Silvénin hallitessa taloa. Siinä oli nyt vain suoritettava eräitä
muutostöitä.

Ensi sanoista olivat puusepät ja muut työntekijät tajunneet Jaakkolan
mieheksi, joka osasi panna työn käyntiin, tiesi mitä on tehtävä
ja miten se on tehtävä. Hän ikäänkuin sähkötti ympäristönsä heti
kun hän työhön ryhtyi. Rehtori Perander, joka oli pistäytynyt
päivällä ohikulkiessaan katsomaan ystävänsä puuhia, ei ollut tuntea
Jaakkolaa samaksi mieheksi, joka niin tyynesti ja levollisesti nautti
joutilaisuudesta ja ”katsasteli”, kuten hän sanoi.

— Tässä on nyt taas eri meininki! sanoi Jaakkola jostakin katonrajasta
rehtorin sisäänastuessa. — Ensi kuussa pitää liikkeen olla pystyssä ja
hyvässä vauhdissa.

— Niin, ellet sitä ennen ole pudonnut noilta tikapuiltasi ja taittanut
niskaasi, sanoi rehtori.

— Ei poika, älä luule! Näkisitpä, millaisilla telineillä ukkoset New Yorkissa
keikkuvat, kun pilvenpiirtäjän rautarunkoa rakennetaan!

Päivän työn tehtyään oli Jaakkola lähtenyt kävelemään ohi kirkon, halki
kirkkopuistikon ja pitkin rantaa vievää polkua kaupungin laitumille
päin.

Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja hämärä.

Hänen päästyään Jussinpuron poikki sillaksi asetettujen hirsien yli
sukelsi tien vierestä esiin olento, jota olisi voinut pitää jonain
romanttisen ryöväriheimon kunnioitettuna johtajavanhuksena — pieni,
kuivettunut ukko, jolla oli hartioillaan haalistunut sinertävä viitta
ja tavattoman leveälierinen huopahattu syvälle päähän painettuna.
Nenällä oli pyöreät silmälasit ja leuassa vaaleanharmaa, harva parta.

Tämä merkillinen otus, joka nähtävästi oli tullut puron reunaa johtavaa
polkua Pastorinniemestä päin, pysähtyi kädet ristissä rinnalla keskelle
tietä Jaakkolan eteen ja sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä:

— Mite te teelle vaanitte?

Jaakkola pysähtyi hämmästyneenä ja tarkasteli ukkoa.

— Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyi hän.

— Mine olen majister Wahl, jos tietee tahdotte, vinkui ukko. — Nyt te
olette satimessa!

— Ahaa, sanoi Jaakkola, jonka hartioita pidätetty iloisuus alkoi
hytkyttää. — Vai olette te maisteri Wahl! Sanomattoman hauskaa tavata
pitkästä aikaa. Minun nimeni on Jaakkola.

— Mine tieden sen! kirkaisi ukko. — Ei, elkee ojentako minulle,
ketenne, en mine siihen kuitenkaan tartu.

— Yhtä lystiä, sanoi Jaakkola, pistäen kädet päällystakkinsa
taskuihin. — Mitäs te sitten oikein minusta haluatte?

— Olenhan jo kysynyt teilte, ette mite te teelle vaanitte? huusi ukko
kimeällä äänellä.

— Suuremmalla syyllä voisin minä tehdä teille saman kysymyksen, sanoi
Jaakkola, tarkastellen ryöväripäällikkö-maisteria silminnähtävästi
hyvin huvitettuna. — Mutta jos välttämättä tahdotte tietää, niin olin
täällä vain kävelyllä, iltakävelyllä.

— Miksi hiivitte te iltakevelylle metsesse kuin rosvo? jatkoi ankara
ukko kuulusteluaan. — Tunnustakaa suoraan, ette te aioitte kiertee
tete tiete Pastorinniemeen! kiljaisi maisteri ja otti niin uhkaavan
askeleen eteenpäin, että Jaakkola vaistomaisesti peräytyi askeleen.

— Hen pakenee! Hen pakenee! kirkui ukko riemuissaan.

— Enkä pakene! väitti Jaakkola hiukan nolona. — Mutta mitäs teillä
oikein on asiaa minulle?

— Tunnustakaa, ette aikomuksenne oli hiipie Pastorinniemeen! huusi
ukko.

— Minä käyn Pastorinniemessä päivällä, selitteli Jaakkola
hyväntahtoisesti. — Päivällä ja valtatietä myöten. Olin siellä muuten
jo tänään aamupäivällä.

— Mine tieden sen! huusi vanhus, heristäen nyrkkiään. — Te olette
olleet sielle usein, liian usein! Luulitte voivanne tehde mite haluatte
minun poissaollessani. Mutta nytpes olettekin kiikisse!

— Miksi en minä saisi käydä Pastorinniemessä milloin haluan? kysyi
Jaakkola.

— Siksi, ette mine kiellen sen! huusi ukko, hypähtäen tasajalkaa
tantereesta, molemmat nyrkit pystyssä.

— Mutta jospa en välitä kiellostanne? kysyi Jaakkola.

— Fanny kuuluu minulle! kirkaisi ukko. — Olen teneen puhunut henen
sisariensa kanssa, ja he ovat ilmoittaneet, ettei heille enee ole
miteen minua vastaan.

— Vai niin, mutta mikäli olen huomannut, on Fannyllä itsellään koko
joukon teitä vastaan, sanoi toinen.

— Te tulette katumaan, ellette heti katkaise velejenne Fannyn kanssa!
huusi ukko.

— Vanha mies, sanoi Jaakkola vakavasti. — Annan täyden kunnian
harmaille hiuksillenne...

— Mite on teille minun hiusteni kanssa tekemiste! huusi ukko aivan
suunniltaan raivosta.

— Kunnioitan ikäänne, mutta annan teille samalla sen hyväätarkoittavan
ilmoituksen, että ellette tästä hetkestä alkaen heitä rauhaan neiti
Svebeliusta, jota olette vuosikausia hävyttömästi kiusannut, niin
joudutte tekemisiin minun kanssani, ja silloin teidät peijakas perii!
Minä toimitan teidät heti hullujenhuoneeseen!

— Mihin?! kirkaisi ukko.

— Hullujenhuoneeseen! toisti Jaakkola järkähtämättömästi.

— Haa, konna! huusi maisteri, kaivoi taskustaan jotain ja heitti sen
Jaakkolan silmille.

Jaakkola koppasi lennosta käteensä tuon esineen ja havaitsi sen
vanhaksi, kuluneeksi hansikkaaksi. Hän ripusti sen varovaisesti
vieressä olevan pajupensaan oksaan, mutta ukko huusi:

— Teiden on taisteltava kanssani!

— Mitä! huudahti Jaakkola kummissaan. — Tahtoisitteko nyrkkeillä
kanssani?

— Ei, kaksintaistelu pistooleilla, kymmenen askeleen peeste... piff,
paff, puff! huusi vanhus, sätkytellen käsiään ja jalkojaan, niin että
viitta liehahteli hänen hartioillaan.

Jaakkola pani kätensä ristiin ja katseli ukkoa vilpittömästi ihmetellen.

— Kuulkaa, menkää nyt kotiin nukkumaan! sanoi hän sitten isällisesti.
— Minä ainakin olen saanut teistä tarpeekseni ja käännyn takaisin.

— Hen pelkee! Hen pelkee! hihkaisi ukko ihastuneena.

Jaakkola kääntyi takaisin, pitäen kuitenkin varansa, ettei ukko saisi
pukata häntä alas puroon. Sillalla hän kääntyi antamaan viimeisen
varoituksen:

— Ja muistakaa sanani: ellette lakkaa hassutuksistanne, niin teidän
käy huonosti!

— Pelkuri! Raukka! huusi ukko. — Mine en velite — heiden
uhkauksistanne!

Jaakkola lähti kävelemään takaisin kaupunkiin, ukon jäädessä
voitonriemuisena seisomaan puron toiselle puolen, hajasäärin, kädet
lanteilla ja leveälierinen hattu korvien yli painettuna.

X

Kähkösen lesken turhamaisuus aiheutti seuraavana aamuna pienen
kohtauksen Neuvoksen Arkun pihamaalla.

Kähkösen leskellä, joka asuu pihan perällä olevassa rakennuksessa
aivan Sikasen huonekunnan seinäntakana, on tytär, joka on naimisissa
Tampereella poliisikonstaapelin kanssa. Tästä tyttärensä arvoasemasta
on Kähkösen leski hyvin ylpeä ja käy joka kesä tytärtään ja vävyään
tervehtimässä.

Nytkin hän oli ollut tällaisella matkalla ja palasi juuri kotiin.

Hän oli ottanut laivarannasta ajurin, ajuri Jehkosen, ja käskenyt ajaa
kotiinsa.

Jehkonen kyyditsi hänet portille ja pysäytti siihen hevosensa, mutta
akka huusi:

— No aja pihaan asti!

— Enkä aja, sanoi Jehkonen. — Eihän siellä pääse kääntymään takaisin.

— Pääset kyllä kääntymään, kun ajat tuon hernemaan ympäri, sanoi akka.
— Älä luulekaan, että minä sinulle mitään maksan, ellet kyyditse minua
portaitten päähän asti!

Jehkosen rokonarpinen naama nytkähteli kiukusta. Ensin hän aikoi
hypätä alas kuskipukilta, heittää akan myttyineen ja nyytteineen
kadulle ja ajaa tiehensä maksua ottamatta, mutta sitten meni tähän
kunnon hevosmieheen riivaaja, joka muutti hänen mielensä. Hän huitasi
hevostaan piiskalla ja ajoi hyvää vauhtia pihaan. Saksmanin portaitten
päässä oli maassa isonlainen kivi, ja hän ajoi ensiksikin sen yli,
niin että rattaat pahasti keikahtivat ja Kähköskä kiljaisi korvia
vihlovasti. Samassa löi Jehkonen hevostaan toisen kerran piiskalla, ja
koni lähti nelistämään täyttä kyytiä hernemaan ympäri. Kun lähestyttiin
hernemaan takana ulkohuonerakennuksen sitä ovea, joka kuului Kähköskän
huoneeseen, huusi akka:

— Ptruu... ptruu... kuule, Jehkonen, älä aja enää... voi hyvä isä kun
ajoi ohi!

— En saanut hevosta pysähtymään! rämähti Jehkonen, lasketellen täyttä
neliä ympäri pihaa.

Kähköskän huudot ja kiljunta kutsuivat ulos koko talon väen.
Ulkohuonerakennuksesta tuli Sikasen akka lapsineen ja muut siellä
asuvat akat ja ukot, toisella puolen ilmestyivät portailleen ukko
Saksman ja Martta, kohmeloiset käräjäkirjurit ja ompelijatar sisarineen
sekä jarrumiehen leski, pieni, puolialaston lapsi käsivarrellaan.

Jehkonen antoi hevosensa nelistää kolme kertaa ympäri pihan Kähköskän
kiljuessa ja voivotellessa ja lukuisan katsojajoukon äänekkäästi
riemuitessa.

Neljännen kerran ulkohuonerakennuksen kohdalle tullessaan ajoi hävytön
Jehkonen niin läheltä hernemaata, että rattaiden oikeanpuoleiset pyörät
putosivat hernemaan ojaan ja Kähköskä lensi rattailta myttyineen suin
päin hernemaahan, vieläpä juuri omaan penkkiinsä.

— Hööööö! hurrasi ihastunut katsojajoukko, ja Sikasen lapset hyppivät
rajattomassa riemussaan korkealle ilmaan.

Ennenkuin Kähköskä oli ehtinyt päästä jaloilleen hernemaasta, oli
Jehkonen nostanut rattaat ojasta ja ajanut tiehensä. Siinä hän teki
varsin viisaasti, sillä julmistunut Kähköskä olisi ylös päästyään
raapinut hänen kasvonsa verille kuin vihastunut kollikissa.

Kun Kähköskä ilmestyi näkyviin hernepenkistä, esitti ukko Saksman, joka
polvet koukussa ja vatsaansa pidellen oli nauranut läkähtymäisillään
tälle ilmaiselle, erinomaisesti esitetylle näytökselle, eläköönhuudon
Kähköskälle:

— Eläköön!

— ... köööön! yhtyi kiitollinen katsomo keuhkojensa pohjasta
suosionosoitukseen.

Kun ei Kähköskä nähnyt Jehkosta missään, huusi hän, pudistellen multaa
hameistaan, mytyistään ja käsistään:

— Osasipas hävitä näkymättömiin, pahanhengen rupinaama! Onko tämä
mikä ajuri, tämä, joka lennähtää ihmistä kuin rietas! Hävytön heittiö,
ptfui! Ei olisi ensin viitsinyt pihaan ajaa ja sitten teki tämän!
Mutta olipa vieraitamiehiä, oli, oli, oli vieraitamiehiä, oli, oli,
oli näkijöitä tarpeeksi asti, kaikki olivat läsnä hyvät naapurit ja
kylänmiehet ja Saksmannin pitkäparta ja Sikasen akka pentuineen, ja
kyllä nyt on lysti ja kyllä nyt nauretaan ja rähätetään ”hähä hähä
hähä” ja kyllä nyt on kielet pitkällä ja vesi tippuu suupielistä ja
niin ollaan kuin korpit ja silmätkin noukittaisiin turvattoman lesken
päästä... rähähähä hähähähä! matki suuttunut akka toisten naurua ja
kömpi ovelleen, tehden kuitenkin koko katsomolle omistetun ruman
tempun, ennenkuin hävisi ovesta sisään.

Katsojat palasivat, hyvin tyytyväisinä näkemiinsä ja kuulemiinsa,
takaisin kukin kotilietensä ääreen. Ukko Saksman vain jäi istumaan
portailleen ja jarrumiehen leski lapsi käsivarrellaan seisomaan omalle
portaalleen.

— No siinä nyt näki herra Saksmankin, miten ylpeys riivaa tuommostakin
vanhaa akkaa! aloitti jarrumiehen leski sujuvasti. — Kerjuulla
elää tämä Kähköskäkin toisen puolen vuotta ja toisen puolen juoksee
vaivaishoidon herrojen luona mankumassa, — niin — ja issikalla
häntä vain pitää kyyditä kuin parasta ruustinnaa! Se on taas ollut
siellä tyttärensä luona, — niin — ja kun tytär on poliisin rouvana,
niin siitä on sitten Kähköskän nokka pystyssä eikä jaksa nyyttejään
laivarannasta tänne asti kantaa! He-he-he, ihan näet naurattaa kun
ajattelee, miten komeasti se tahtoi ajaa pihaan ja näyttää, että
näin sitä meillä tullaan poliisin rouvan kestistä Tampereelta —
ja komeasti tultiinkin, niin että kuono oli lopuksi multapenkissä,
he-he-he! Minä ihan annan tuolle Jehkoselle vehnäskahvit, kun se
ensi kerran tästä sivu ajaa. Ei kannattaisi ylpeillä, ei kannattaisi
ylpeillä Kähköskänkään — niin — viime kuussa sai meiltäkin kupillisen
kahvinpapuja lainaksi, eikä ole vieläkään ollut millä takaisin maksaa,
vaikka kannattaa laivoissa ja junissa matkustaa ja issikalla ajella
ympäri hernemaata! Mutta kun synti ja rietas saa ihmisen sydämessä
vallan, niin on se sokea, ”pöyhistellen ihmiskurja on niin nurja, ettei
huoli kestäkään”... tietäähän sen, kun on poliisi vävynä! Olisi jo aika
Kähköskälläkin ajatella tilaansa, niinkuin veisataan, että ”mistäs siis
sä olet tullut vaivainen näin ylpeeksi, sull’ ei mitään aluss’ ollut,
lopuks’ kaikki katoopi, kuink’ ei sua inhota komeutes korea, tiedäthän:
se häviääpi, matoin ruuaks’ viimein jääpi” — niin —

Jarrumiehen leski veti henkeä, huokasi, niisti nenäänsä ja pyyhki
silmiään esiliinalla. Sitten hän jatkoi:

— Kummallinen on maailma tähän aikaan, ihmeellisen kummallinen —
niin — mitähän tiennee? Ei se ainakaan hyvää tiedä, tietäneekö sitten
pahaa, niin — Ei ole tainnut herra Saksman kuullakaan vielä sitä
viimeisintä asiaa, kun näet tulee kaksintaistelu sen maisteri Wahlin ja
sen entisen Jaakobsonnin pojan välillä, sen miljuneerin...?

— En minä ole vielä sitä kuullut, ilmoitti ukko Saksman ihmeissään ja
totuuden mukaisesti.

— Niin, semmoinen on asia, että se Wahlin maisteri on eilen antanut
manuun sille miljuneerille siitä Pastorinniemen ryökkinästä — niin
—. Eikös se ole hullua, kun kaksi hullua rupeaa kaksintaisteluun
kolmannesta hullusta... he-he-he? Vaikka eihän tämä olisi mikään naurun
asia, tämä kaksintaistelu... Kamalaa on, kun kaksi ristittyä ihmistä
ja herraa alkaa ampua toisiaan ihan välipuheen perästä ja kuuluuhan
ne olevan vieraatkin miehet semmoisessa tilaisuudessa — niin — ja
lääkäri ja pappi. Niin kertoivat akat tuolla torilla, että semmoinen
on laki kaksintaistelussa, että kuka ensiksi kuolee, niin lääkäri sen
todistaa kuolleeksi ja sitten pappi siunaa haudan siihen paikkaan —
niin — mutta eikö se olekaan sanottu herroille ja muille ylhäisille,
että ei sinun pidä tappaman?

— Mistäs te oikein olette sellaisia uutisia kuullut? kysyi ukko
Saksman epäileväisesti.

— Voi, voi, herra Saksman, koko kaupunkihan siitä puhuu... Wahlin
maisteri on itse kertonut, että hän on antanut sille miljuneerille
manuun kaksintaisteluun ja ampuu sen seulaksi. Nyt kuuluu Wahlin
maisteri harjoittelevan ampumaan omissa huoneissaan, ja kadulle kuuluu
kuuluvan sellainen räiske, etteivät ihmiset uskalla ohi kulkea... ja
semmoinen paksu ruudinsavu kuuluu pöllyävän ikkunoista — niin —
kamalaa on ajatella sitä Wahlin maisteria, kun on semmoinen vanha
tarhapöllö ja vielä tuollaisia asioita puuhaa... akat sanoivat sen
miljuneerin tehneen jo testamenttinsa — niin — voi hyvä isä kun
vellipata on unohtunut tulelle, joko lie pohjaanpalanut!

Jarrumiehen leski katosi äkkiä sisään. Lauri Saksman tuli samassa
portista ja sanoi:

— No nyt sitä, isä, tulee lysti, kun ukko Wahl on ilmestynyt
kaupunkiin!

— Sitähän se tuo jarrumiehen leski tuossa juuri toimitti. Tiesipä
vielä kaksintaistelunkin olevan tulossa.

— Kyllä siinä perää on. Kuulin torilla akkojen siitä kaakattavan
ja pistäydyin kysymässä Jaakkolalta itseltään. Jaakkola oli vähän
harmissaan siitä, että asia oli jo joutunut kaupunkilaisten hampaisiin,
ja kertoi, että Wahl oli eilen ollut syödä hänet ja haastanut
oikein kaksintaisteluunkin... mutta kyllä se ukko on vielä päivissä,
jos se saa Jaakkolan suuttumaan.

Lauri istui isänsä viereen portaalle, nyppi viiksiään ja jatkoi:

— Kävin säikyttelemässä metsänvartija Tolosen, joka oli ruvennut
hätyyttelemään Matti Luontoa, ja Tolonen oli aluksi hyvin koppavata
poikaa, mutta kun minä aloin puhua niistä kaatuneista puista, jotka hän
keväällä möi omin lupinsa Räsäselle, niin lankesi siltä luonto! Ihan
oli nenänpääkin valkoisena. Ja Matti saa nyt asua rauhassa puussaan.
Kävin sitten Mattia katsomassa. Oli rakentanut jonkinlaisen lavan
ainakin kahden sylen korkeuteen muutamaan isoon petäjään ja lavalle
havumajan. Siellä hän nyt sitten paastoaa. Elää kuin kotka pesässään.

Sikasen akka kulki hernemaan poikki portille päin tyhjä pärevasu
selässään.

— Minnekäs Sikasen emäntä oikein vasun kanssa lähti? kysyi Saksman.

— Läksin tuolta Nissisen työmaalta lastuja kahvipuikseni pyytämään,
sanoi akka, pysähtyen keskustelemaan. — Ei viitsi kotonakaan olla,
kun tuo Kähköskä haukkuu ja säkentää seinän takana, niin ettei sitä
jaksa koko päivää kuunnella. Mutta eiköhän herkeä säkentämästä kun
kahvinhajua nokkaansa saapi! Vaan taitaa saada tänä päivänä minun
kahviani odottaa... on se niin hävittömästi siellä minunkin kunniaani
loukannut. Se on niin hävitön ihminen, että sitä ei uskoisi! On se
välistä makeata ja matlakkaa, niin että luulisi, ettei ihmisellä voi
tuon parempaa ystävää olla, mutta annas taas toisen kerran! Se on
olevinaan vielä semmoinen unennäkijäkin. Kuulkaas, herra Saksmanni,
minkälaisia unia se näkee! Yhtenä päivänä viime kesänä oli tuolta
jarrumiehen lesken porstuasta kadonnut varsiluuta, ja tietäähän sen,
minkälainen kotkotus tässä pihassa silloin oli! Jarrumiehen leski
haukkui rosvoiksi koko talon väen, jokaisen erikseen — teistäkin
sanoi, ettei sitä tiedä, vaikka olisivat nuo Saksmannit ottaneet,
kun aina tässä pihalla kuikuilevat, eivätkä taida omat luudat hääviä
olla... ajatelkaas, herra Saksmanni! — ja sitten oli mennyt Kähköskä
hänen luokseen kertomaan nähneensä semmoisen unen, että se kadonnut
varsiluuta oli muka minun porstuassani! Minun porstuassani! Ja eikös
vain akka, nimittäin tuo jarrumiehen leski, tule minun porstuaani
ja ala siellä hamuilla ja koluta. Minä olin juuri puuronkeitossa —
oli lauantaipäivä siinä puoli kolmen korvissa, taisi olla jo kohta
kolmekin — ja kuulen kolinaa porstuasta ja ajattelen, että koiratkohan
siellä koluavat vai olisiko se Tiihosen sianporsas taas lähtenyt
juoksentelemaan ja tullut meidän porstuaan. Aukaisen oven ja ajattelen
että ajan pois, olipa tuo sitten koira tai porsas. Siinä on sinulla
sitten koira tai porsas! Jarrumiehen leski on juuri ulos menossa,
meidän luuta kädessä. Minä kysyn, että mitä hän meidän porstuasta
hakee, ja tämä alkaa soimata minua, että olen muka pihalta ottanut
hänen varsiluutansa. Kyllähän minä annoin hänelle senkin varsiluudan!
Tulihan siitä oikein käsirysy, ja kun pihalle päästään ja katsotaan,
niin minun luutanihan se tietysti oli. Ei ole meillä milloinkaan
vierasta tavaraa tarvittu eikä haluttu. Rehellisinä on koetettu olla ja
vaeltaa, vaikka on paljon murhetta ollut ja vastoinkäymistä, jaa jaa,
sillä rehellisyys se maan perii, ja puuro kerkisi siinä kahakassa palaa
pohjaan. Mutta Kähköskä ihmettelee siinä samassa jarrumiehen lesken
hävittömyyttä, että sillä tavalla ihmisiä epäilee ja syyttää, vaikka
itse oli koko sopan keittänyt. — Terveenäkö se on tämä herra Saksmanni
ollut?

— Terveenähän sitä on oltu, kiitos kysymästä.

— On tainnut olla Martta-ryökkinäkin terveenä?

— Mikäpäs häntä olisi vaivannut, nuorta ihmistä.

— Niin, kyllähän nuorten kelpaa — hyvä isä, kun menee tässä päivä
tarinoidessa, ja minulla on niin kiire niitä lastuja hakemaan. No
hyvästi nyt sitten!

XI

heräsi aamulla kello kahdeksan tienoissa kadulta
ikkunansa alta kuuluvaan rummun pärrytykseen, joka ensin hiukan
säikähdytti häntä.

Hän hypähti vuoteestaan ja avasi ikkunan, pistäen päänsä ulos.

Kadulla ei näkynyt muuta kuin vanha, ontuva ukko, joka suurta,
paikattua rumpua pärryttäen marssi eteenpäin hyvin sotaisen näköisenä.

Kadunkulmaan päästyään ukko pysähtyi, päästi soittokoneestaan ankaran
loppupärrytyksen ja luki sitten kovalla äänellä seuraavan julistuksen:

”Kuulutus! Huomenaamulla muutetaan kaupungin karja Sipilän niityltä
Jussinpuron laitumelle. — Rahatoimikamari”.

Tiedonantonsa ensimmäisen ja viimeisen sanan lausui ukko erityisellä
ponnella, pisti sitten julistuksen taskuunsa ja lähti mahtavasti
rummuttaen ontumaan seuraavaan kadunkulmaan. Hra Tuulonen oli täten
tutustunut kaupunkimme julkiseen ”rummuttajaan” Kyllös-Pekkaan.

Kirjailija pukeutui ja lähti ulos, otettuaan käteensä pari kirjaa Yrjö Kurosen
kirjastosta.

Aamu oli kaunis. Pihapuissa livertelivät linnut, vanhan haavan lehdet
kahisivat tuulessa ja nurmikko tuoksui raikkaasti.

Nuori mies asettui mukavaan asentoon riippumattoon ja alkoi lukea.

Neljännestuntiin ei pihalla näkynyt ketään.

Sitten juosta sipsutteli pihan poikki puodista päin neiti Leijanen.

Hän ei näyttänyt huomanneenkaan hra Tuulosta.

Neiti Leijasen tultua aivan lähelle putosi hänen kädestään lankakerä,
vierien juuri riippumaton alle.

Hra Tuulonen kiiruhti heti hyppäämään alas riippumatosta, mutta
koska matto oli hieman liian korkealla, niin ei se onnistunut ensi
yrityksellä.

Neiti Leijanen huudahti hiljaa huomatessaan hra Tuulosen rimpuilemisen
riippumatossa ja sanoi:

— Ai, anteeksi... älkää vaivatko itseänne... mutta samassa onnistui
hra Tuulosen pudottautua alas riippumatosta. Vähällä oli, ettei hän
pudonnut neiti Leijasen niskaan, viimemainittu kun juuri silloin
kyykistäytyi ottamaan lankakerää puun juurelta.

Kirjailija esitti itsensä, ja neiti Leijanen vakuutti syvästi
punehtuen, että hänestä oli tavattoman hauskaa tutustua. Aivan samaa
vakuutti omasta puolestaan mitä lämpimimmin myöskin hra Tuulonen.

Nuorten välille olisi varmaankin sukeutunut pitempikin keskustelu,
ellei neiti Leijanen samassa olisi kuiskannut: ”kauppias tulee” ja
rientänyt nopein, kevein askelin tiehensä.

Kauppias Kuronen ei kuitenkaan ollut huomannut mitään. Hän oli tulossa
kaupungilta ja oli ilmeisesti tavallista paremmalla tuulella.

Kirjailija asettui jälleen riippumattoon ja alkoi lukea. Vähitellen
hänen katseensa kuitenkin siirtyi kirjan lehdiltä puitten latvoihin,
joiden välitse näkyi sinistä taivasta ja pilvenhattaroita.

— Mukava tyttö! ajatteli hän, neiti Leijasta tarkoittaen. — Ehkäpä
hänen kanssaan voi pitää hieman hauskaa...

Hra Tuulonen vaipui haaveilemaan. Mutta äkkiä hän muisti, mitä
varten oli tähän kaupunkiin saapunut, karisti kaikki neiti Leijaseen
suuntautuneet rusohohteiset haaveet ajatuksistaan ja rankaisi
huikentelevaista mieltään alkamalla uudelleen ahkerasti lukea
”Monte-Criston kreiviä”.

                                                  ⸻

Aamiaispöydässä tutustui hra Tuulonen neiti Anni Kuroseen.

Kirjailija oli kuvitellut neiti Kurosta omenaksi, joka mahdollisesti
saattoi kasvaa korkeanlaisella oksalla, mutta havaitsi nyt suureksi
pelästyksekseen, että tässä olikin nähtävästi kysymys taatelista, joka
oli huikean palmun latvassa.

Neiti Kuronen Tuulosen oli hyvin miellyttävä, hyvin sivistynyt ja hyvin
kohtelias, mutta hänellä oli merkillinen eikä suinkaan rohkaiseva tapa
katsella hra pyöreitä, nykeröllä nenällä ja vetisenharmailla
pässinsilmillä kaunistettuja kasvoja kuin kaukoputken läpi, nimittäin
kääntäen kaukoputken ohuemman pään hra Tuuloseen päin, jolloin, kuten
tunnettua, katseltava esine siirtyy kuin taivaanrantaan.

Neiti Kuronen jutteli siitä huolimatta vilkkaasti ja älykkäästi,
melkeinpä liiankin älykkäästi kirjailijamme mielestä. Hänellä oli suuri
varasto omia kokemuksia ulkomailta, sillä hän oli matkustellut paljon,
ja hän osasi kertoa havainnoistaan huvittavalla tavalla, mutta kun
hra Tuulonen ei ollut koskaan käynyt Maarianhaminaa edempänä, käänsi
hän pian keskustelun kotoisiin asioihin. Siitä oli se seuraus, että
neiti Kuronen alkoi tehdä hänen tulevaa suurta romaaniaan koskevia
kysymyksiä. Kirjailija noudatti kuitenkin salaperäistä vaiteliaisuutta
tuohon teokseen nähden, ja siihen hänellä kyllä olikin hieman syytä.

— Toivottavasti saatte täällä ollessanne paljon työtä tehdyksi, sanoi
neiti. — Koetamme puolestamme antaa teidän olla niin rauhassa kuin
suinkin.

Hra Tuulonen kiiruhti vakuuttamaan, ettei se ollut ensinkään
tarpeellista. Olisi päinvastoin virkistävää seurustella niin paljon
kuin mahdollista miellyttävien ja sivistyneiden ihmisten kanssa. Se
lisäisi työhalua, avartaisi näköaloja ja antaisi uusia vaikutteita.

— Meidän seurassamme ette varmaankaan kovin paljon avartaisi
näköalojanne, hymyili neiti Kuronen vaatimattomasti. — Mutta olemmekin
järjestäneet asiat niin, että voitte työskennellä aivan häiriytymättä.
Me olemme kaiket viikot mailla, huvilassa, ja kaupunkiasuntomme on
vapaasti käytettävissänne. Voitte isännöidä aivan mielenne mukaan.
Isä on kyllä täällä kello kuuteen asti illalla, mutta hän on omissa
hommissaan ja enimmäkseen myymälän puolella. Olisimme mielellämme
antaneet herra Tuuloselle yhden huoneen huvilastamme, mutta rakennus on
vielä osaksi keskeneräinen...

Kirjailija tunsi ikäänkuin maan luisuvan jalkainsa alta. Kylmä hiki
kihosi hänen otsalleen hänen ajatellessaan tulevia pitkiä, yksinäisiä
viikkoja.

— Niin, sanoi rouva Kuronen. — Kun Yrjökin lähti koko kesäksi
Englantiin, niin emme pitäneet kiirettä huvilan kuntoon laittamisella.
Mutta toivottavasti tulee kirjailija sunnuntaisin meitä silloin tällöin
tervehtimään. Neiti Leijanen ja Kalle Kannas, kauppa-apulaisemme, ovat
usein sunnuntaisin siellä, kun ilma on kaunis.

Hra Tuulonen kiitti lämpimästi ja vaipui surumielisiin ajatuksiin.

— Se on ollut näinä päivinä merkillisen masentuneen näköinen, sanoi
kauppias Kuronen, puuttuen keskusteluun ensi kerran koko aterian aikana.

— Kuka? kysyi rouva Kuronen.

— No, sepä Kalle Kannas. Ihan kuin olisi voinsa myönyt ja rahansa
hukannut. Ei se ole ensinkään hänen, tapaistaan...

— Onneton rakkaus! sanoi neiti Kuronen.

— Hm, murahti isäukko. — Tai huono ruuansulatus. Mutta tottapahan
siitä toipuu, kun on aikansa päätään riiputtanut.

Aamiaisen jälkeen lähtivät rouva ja neiti Kuronen huvilalle. Hra Tuulonen
käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessaan ja mietti
asemaansa.

Hän ei ollut vielä ehtinyt päästä mihinkään päätökseen, kun
palvelustyttö parin tunnin kuluttua kävi pyytämässä häntä
aamupäiväkahville ruokasaliin.

Siellä valkeni hra Tuulosen maailmankatsomus taas melkoisesti,
sillä pöytätoverinaan oli hänellä neiti Leijanen, joka mitä
rakastettavimmalla tavalla hoiti emännän tehtäviä. Hra Tuulonen,
joka pari tuntia takaperin oli samassa pöydässä tuntenut itsensä
arveluttavan pieneksi ja köykäiseksi neiti Kurosen kriitillisen katseen
edessä, varmistui taas silmänräpäyksessä neiti Leijasen seurassa
siksi maailmanmieheksi, mikä hän epäilemättä varsinkin tällaisella
maalaispaikkakunnalla oli.

Neiti Leijanen oli puolestaan suorastaan suloinen. Hänen koko
olennostaan henki ihaileva arkuus ja arka ihailu hra Tuulosen väkevää
ja voimakasta runoilijapersoonallisuutta kohtaan, ja se kaino,
vaatimaton tapa, jolla hän ilmitoi sydämensä syvyydessä jo pitkän aikaa
piilleen salaisen toivomuksen päästä vielä joskus kauas, kauas pois
näistä ahtaista oloista ja näiden pikkumaisten ihmisten keskuudesta
kauniiseen, iloiseen, vapaaseen maailmaan, teki melkeinpä liikuttavan
vaikutuksen.

Nopeasti, oi nopeasti kiiti se puolituntinen, joka neiti Leijasella
oli käytettävänään kahvilomakseen. Hra Tuulosen innokkaista pyynnöistä
huolimatta hän ei kuitenkaan uskaltanut viipyä kauempaa, huomauttaen
että ”ukko on niin hirveän tarkka tällaisissa pikkuasioissa”, mutta
hän lupasi kuitenkin tulla illalla kävelemään hra Tuulosen kanssa ja
puristi lähtiessään hra Tuulosen kättä hieman alakuloisesti hymyillen
ja pienillä, pyöreillä poskillaan kaino punastus.

— Ehkäpä nämä arkipäivät sentään menevät, kunhan järjestetään,
ajatteli hra Tuulonen.

Ja hyvinhän ne menivätkin. Hra Tuuloselta kului viikko kuin Muhametin
. Hän nukkui hyvin, söi hyvin ja kuherteli — meidän täytyy
valitettavasti jo käyttää tätä sanaa — neiti Leijasen kanssa. Tyttö
oli tosin vielä hiukan kaino ja arka, mutta arkuus näkyi vähenevän
nopeasti päivä päivältä.

— Ei kuitenkaan tämän pitemmälle! ajatteli hra Tuulonen joka ilta,
palattuaan saattamasta neiti Leijasta hänen kotiinsa ja keskusteltuaan
tämän pirteän neitosen kanssa taiteista, runoudesta, kuutamon
vaikutuksesta ihmismieleen, kukista, tähdistä ja sielujen sympatiasta.

Meidän on kuitenkin, väärinkäsitysten välttämiseksi, annettava hra
Tuuloselle se tunnustus, ettei hän hetkeksikään unohtanut suurta
päämääräänsä. Hän oli tosin vielä hietikolla palmun juurella, ja palmu
oli korkea, mutta juuri siinä hän erosi useista muista runoilijoista,
että vaikeudet vain kannustivat ja karaisivat häntä, ja kun taateli oli
vähintäänkin 50,000 markan arvoinen — ukko Kurosen kuoltua vieläkin
arvokkaampi — niin kannatti hänen mielestään lähteä kiipeämään puuhun
vaikka kynsin ja hampain.

Aivan joka ilta ei hän sentään neiti Leijasta saatellut. Eräänä päivänä
hän lähti seurahuoneelle tervehtimään ystäviään rakennusmestareita.

Nämä suuresti kunnioitettavat kansalaiset ottivat hra Tuulosen
vastaan ihastuksen horinalla. Rakennusmestarien suosikki rämpytteli
taas niitä kahta kappaletta, jotka hän osasi soittaa pianolla, jonka
jälkeen ryhdyttiin laajoihin ja voimaperäisiin lauluharjoituksiin.
Rakennusmestarit olivat mielikarvaudekseen unohtaneet kaikki muut
hra Tuulosen laulut paitsi tuon jylhässä yksinkertaisuudessaan ja
vakaumuksen syvyydessä mahtavasti vaikuttavan hymnin ”Eipä”.
Sitä olivatkin rakennusmestarit sitten vedelleet ainakin viisisataa
kertaa. Kello yhden aikaan yöllä lähti kuoro jaloittelemaan,
ja havaittuaan, ettei minkäänlaisia järjestyksenvalvojia ollut
läheisyydessä, viritti se järisyttävällä äänen voimalla keskellä katua
laulun:

”Suutarin on suuri parta...”

Tähän vastasi hyvinharjoitettu kvartetti kadun toisesta päästä:

”Koska meill’ on nyt joulu.
Juhla armas lapsien...”

Sieltä oli tulossa joukko kaupungin herroja, jotka olivat olleet
pienellä illallisella seuraklubilla ja olivat nyt kotimatkalla, hyvin
virkistyneinä niin ruumiin kuin hengenkin puolesta.

Molemmat lauluseurat tervehtivät toisiaan lauluilla. Senjälkeen
päätettiin toimeenpanna leskenjuoksu. Osanottajat järjestyivät
pareiksi. Lihava rakennusmestari Retunen joutui leskeksi, ja hänen
huudettuaan: ”Viimeinen pari ulos!” lähtivät rakennusmestari Mattila ja
raatimies Johansson juoksemaan.

Rakennusmestari Retunen osoittautui suuresta vatsastaan huolimatta
kaikkien ihmeeksi melkoisen hyväksi juoksijaksi ja oli jo saamaisillaan
kiinni Johanssonin, kun viimemainittu äkkiä pyörähti erääseen
palokujaan, huutaen mennessään:

— Juokse, Mattila, Sikilän pihan kautta minua vastaan! Kaikki
kolme hävisivät näkyvistä. Silloin ehdotti klubilaisten pisin mies,
proviisori Brändvik:

— Juostaan me nyt niitä piiloon!

Tämä sukkela esitys hyväksyttiin riemulla, ja miesjoukko lähti
juoksemaan laivarantaan päin.

Hetken kuluttua saapuivat edelliset juoksijat takaisin. Retunen oli
kuin olikin saanut kiinni Johanssonin ja palasi nyt hänen kanssaan
käsikoukussa, Mattilan kävellessä leskenä perässä.

Kolmikon suuttumus oli vilpitön ja suuri, havaitessaan, minkä
halpamaisen jutkun toiset olivat heille tehneet. Ilmaistuaan
äänekkäästi vastalauseensa he kaatoivat erään lahon portinpatsaan ja
lähtivät kotiinsa.

XII

Oli sunnuntai. Aamupäivä.

Kirjailija Tuulonen oli laittautunut sunnuntaikuntoon ja lähti
laivarantaan, josta höyrypursi Sirkka veisi hänet Kurosen huvilalle.

Laivalle saapuivat myöskin neiti Leijanen ja Kalle Kannas.

Neiti Leijanen Tuulosen tuli purren perään ja oli pian vilkkaassa keskustelussa
hra kanssa, mutta alakuloisen näköinen Kalle Kannas meni,
tervehdittyään kirjailijaa niukalla lakinkohotuksella, keulaan ja pysyi
siellä koko matkan.

Kurosen huvila oli kauniilla paikalla, mutta siitä oli vasta
rakennuksen toinen pää kunnossa.

Pihamaa ja puutarha olivat sitävastoin täydessä järjestyksessä,
sillä kauppias Kuronen oli ostanut vanhan, hyvinhoidetun huvilan,
rakennuttaen siihen vain uuden asuinrakennuksen.

Huvilalla saivat vieraat ensimmäiseksi sen tiedon, että kauppias
Kuronen vaimoineen ja tyttärineen oli lähtenyt puolen peninkulman
päässä olevaan kauppias Salinin huvilaan, jonne kauppias Salin itse oli
moottorivenheellään käynyt heitä hakemassa. Mutta he olivat antaneet
palvelusväen toimeksi saattaa perille vilpittömän toivomuksen, että
vieraat olisivat tästä huolimatta ihan niinkuin kotonaan.

— Kiitoksia paljon! ajatteli hra Tuulonen harmistuneena.

Eikä suinkaan suotta.

Hän oli varustautunut tänä päivänä aloittamaan ensimmäisten
piirityshautojen kaivamisen sen linnoituksen ympärille, johon hänen
tuleva puolisonsa oli varustautunut. Häntä oli laivassa salaa
harmittanut, että neiti Leijanenkin oli ”tuppautunut” mukaan, sillä
viimemainitun läsnäolo vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa,
mutta nyt hän tunsi harminsa keskellä kiitollisuutta neiti Leijasta
kohtaan, jonka läsnäolo pelasti hänet kuolettavan ikävästä päivästä.

— Tämähän on aivan kuin minun järjestelmällistä karttamistani!
soimasi Kauno Tuulonen ajatuksissaan herrasväki Kurosta. — Ensin
saan olla yksin koko viikon kaupungissa, tuo keikaileva tytönletukka
ja sivistymättömät talonhuijarit ainoana seuranani, ja sunnuntaiksi
puikkivat vieraisille!

Hra Tuulonen ryhtyi nyt korvaamaan edes vähäiseksi osaksi vahinkoaan
pitämällä innokkaasti seuraa neiti Leijaselle.

Kalle Kannaksesta ei heillä ollut mitään haittaa, sillä tämä surullisen
haahmon ritari hävisi kohta valokuvauskoneineen ja murheellisine
mielialoineen kiertelemään metsää ja kallioita sillä niemellä, jolla
huvila oli.

Neiti Leijanen oli sunnuntaipuvussaan ja tukka huolellisesti
käherrettynä vielä viehättävämpi kuin arkipäivinä. Hän puhui paljon
ja nauraa kikatti iloisesti jokaiselle sanalle, minkä kirjailija
suustaan päästi. Hra Tuulonen jäi itsekin välistä ihmettelemään, mitä
merkillisen lystillistä ja sukkelaa hän olikaan mahtanut lausua,
riehahtelevan toverinsa purskahtaessa niin hillittömään nauruun.

Päivällistä syötiin kolmisin. Neiti Leijanen ja hra Tuulonen
ylläpitivät vilkasta, henkevää keskustelua luonnon kauneudesta,
maalaiselämän eduista ja varjopuolista, suurkaupunkielämän ihanuudesta
ja pikkukaupunkielämän naurettavasta mitättömyydestä. Kalle Kannas
oli aivan vaiti tai naurahti kohteliaasti, mutta hieman vaisusti,
kun kirjailija lausui jonkin väittämän, joka silminnähtävästi oli
sukkeluudeksi tarkoitettu.

— Herra Kannas on viime aikoina ollut niin hirveän hiljainen, sanoi
neiti Leijanen, joka alusta alkaen oli ollut selvillä siitä, että
työtoverinsa surumielisyys oli mustasukkaisuutta hänen takiaan ja joka
mielessään suuresti nautti toisen sydämentuskista.

— Varmaankin se johtuu huonosta ruuansulatuksesta, kuten kauppias
Kuronen arveli. Minä suosittelisin herra Kannakselle kasvisruokia tai
pientä paastoa, neuvoi kirjailija suopean leikillisesti.

Kauppa-apulainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja avasi jo suunsa
antaakseen pisteliään vastauksen, mutta malttoi sitten mielensä ja
vastasi rauhallisesti:

— Olen nukkunut viime aikoina hiukan huonosti ja olen siitä syystä
ehkä vähän väsynyt.

— On omituista, mikä teille pikkukaupunkilaisille oikeastaan voisi
unettomuutta aiheuttaa? Sehän on sellainen kulttuuritauti, josta
luulisi ainakin teidän, herra Kannas, säilyneen! sanoi kirjailija
Tuulonen, hieman sääliväisen hymyn väreillessä hänen pyöreillä,
itsetietoisilla kasvoillaan.

— Niin, todellakin! huudahti neiti Leijanen, helähtäen iloiseen
nauruun.

— Jollei tuo ole jokseenkin peittelemätön letkaus minun
koulunkäymättömyydestäni, ajatteli Kalle Kannas, niin sitten ei mikään.
— Mutta olkoon.

Eikä hän sitten puhunut enää sanaakaan päivällispöydässä.

Päivällisen jälkeen täytyi kirjailijan välttämättömästi nukahtaa. Hän
oli tottunut pitämään perusteelliset ruokalevot, eikä häntä haluttanut
uhrata tätä suurta nautintoa neiti Leijasen takia. Hän siis pyysi
anteeksi neitoselta, että hänen täytyi mennä hetkiseksi lepäämään,
ilmoittaen päätään kivistävän.

Neiti Leijanen lausui valittelunsa kirjailijan pahoinvoinnin johdosta
ja tarjoutui parantamaan hänen päänsä käsilaukussaan olevilla
pulvereilla, joita hän itse samanlaisissa tapauksissa käytti, mutta
hra Tuulonen kieltäytyi niitä nauttimasta, ilmoittaen pulverien olevan
vahingollisia hänen sydämelleen.

Koska neiti Leijanen luonnollisesti kaikkein viimeiseksi olisi tahtonut
vahingoittaa hra Tuulosen sydäntä, tyytyi hän kohtaloonsa. Kirjailija
laskeutui levolle tuuhean koivun juurelle ja nukkui toista tuntia,
jonka ajan neiti Leijanen käytti osaksi peilin edessä istumiseen,
osaksi runollisiin haaveisiin.

                                                  ⸻

Oli jo iltapäivä.

Ilma tuntui vähän viileämmältä. Tuuli, joka myöskin oli ollut
päivällislevolla, heräsi ja lehahti lentämään. Aurinko oli kiertänyt
metsäisen vuoren taa, mutta ilmestyi nyt sen toiselta puolen näkyviin,
lähempänä taivaanrantaa kuin vuoren taakse purjehtiessaan.

Hra Tuulonen Sirkka heräsi, ojenteli puutuneita jäseniään, haukotteli ja
katsoi kelloaan. Kuluisi vielä pari tuntia, ennenkuin ”” saapuisi
laituriin, viedäkseen sunnuntaivieraat takaisin kaupunkiin.

Koska kirjailija tunsi suuresti virkistyneensä, lähti hän etsimään
neiti Leijasta. Tämä ei ollutkaan vaikeasti löydettävissä, sillä hän
istui rakennuksen toisella puolen olevassa amerikkalaisessa keinussa,
hyräillen hentomielisiä säveliä.

— Onko herra Tuulosen pää nyt terveempi? kysyi neitonen osaaottavasti.

Kirjailija ilmoitti käänteen parempaan päin tapahtuneen, mikä tieto
suuresti ilahdutti toista.

— Ehkä lähtisimme kävelemään tuonne rannalle päin? ehdotti kirjailija.

Jos hän olisi pyytänyt neiti Leijasta kanssaan maailman ääriin, olisi
tämä suostunut silmää räpäyttämättä. Vielä vähemmän voi hänellä siis
olla mitään väittämistä esitettyä vaatimatonta retkeilysuunnitelmaa
vastaan.

Aluksi he kävelivät rantaan päin vievää tietä pitkin, mutta poikkesivat
sitten eräälle niitylle, jolla kasvoi kauniita kukkia. Neiti Leijanen
keräsi pienen, sievän kukkakimpun ja pisti sen hra Tuulosen rintaan,
napinläpeen. Napinläpi sattui olemaan juuri kirjailijan sydämen
kohdalla, mutta sehän oli räätälin syy eikä neiti Leijasen.

Käveltiin äänettöminä halki niityn ja noustiin aidan yli. Aidan takana
oli kantoinen aho, jonka toisella reunalla kasvoi lehtimetsää, ja
lehtimetsän takana, järven rannalla, oli rosoinen, pensaita ja pieniä
mäntyjä kasvava kallio.

— Neiti Leijanen on niin totinen, huomautti kirjailija äkkiä.

Puhuteltu loi katseensa maahan. Emme ole aivan varmat siitä, mutta
pidämme kuitenkin sangen todennäköisenä, että neitosen rinnasta samalla
kohosi pieni, aivan pieni huokaus.

— Onko neiti Leijasella ikävä? jatkoi kirjailija tutkimustaan.

— Oh... on... tai ei... en tiedä itsekään... sopersi neiti Leijanen
hiljaa.

Kirjailija huiski kepillään poikki päivänkakkaroita, joita sillä
kohdalla kasvoi erittäin runsaasti, ja ajatteli, että mitähän tässä
oikein olisi tehtävä.

Koivikossa niukahdutti neiti Leijanen pienen jalkansa. Ei tosin
ensinkään vaarallisesti, mutta kuitenkin sen verran, että hän alkoi
kävellä yhä vaivalloisemmin ja vihdoin, heidän päästyään tuon
äskenmainitun kallion juurelle, vaipui istumaan rantakivelle ja
valitti, ettei hän voinut kävellä kauemmaksi.

— Oi voi, miten koskee! valitti neito.

— Jos minä hieroisin teidän nilkkaanne, esitti kirjailija.

— Voi voi, ei teidän pidä vaivata itseänne minun tähteni!

Nuori mies vakuutti, ja aivan totuudenmukaisesti, ettei se ole hänelle
mikään vaiva, vaan päinvastoin ilo. Tältä kannalta katsottuna esiintyi
asia tietysti koko lailla uudessa valossa, mutta oli kuitenkin vielä
eräs seikka, johon neitosen mielestä oli ehkä kiinnitettävä huomiota
ennen asian lopullista ratkaisua:

— Mutta jospa se ei ole sopivaa? kuiskasi hän.

Tämä oli hra Tuulosen mielestä kovin lapsellinen pelonaihe, sillä,
kuten hän huomautti, tässä ei ollut ketään syrjäisiä näkemässä, joten
kenenkään sopivaisuudentunteet eivät voineet tulla loukatuiksi.

— Mutta... olettehan te kuitenkin herra... ja mies...

Tietysti. Hra Tuulonen oli jos kukaan herra ja mies, sanalla sanoen
herrasmies. Mutta herrasmiehenä hän tietysti tiesi varsin hyvin, mikä
on sopivaa, mikä ei.

— Meidän kesken, huomautti hän, eivät tietysti tarvitse mitkään
joutavanpäiväiset muodollisuudet tulla kysymykseen.

Neiti Leijaseen sanat ”meidän kesken” vaikuttivat kuin hieno, hyväilevä
sähkövirta, joka värähdytti hänen notkeata vartaloaan hiusneuloista
kengän korkoihin saakka. Hän ei enää väittänyt vastaan, vaan riisui
matalan, soljella kiinnitettävän kengän vasemmasta jalastaan, ja
hra Tuulonen alkoi hieroa hänen nilkkaansa. Alussa neitonen hieman
kiljahteli, mutta tottui sitten.

— Alkaa jo tuntua vähän paremmalta, sanoi hän hetken kuluttua.

Tuuli kahisi kalliolla pensaissa, männynkäppyröissä ja risukoissa,
heidän edessään olevalla aukealla järvenpinnalla loiskuivat, läikkyivät
ja lipattivat tuhannet pienet laineet, ja aurinko heitti heleän
valaistuksen edempänä olevan saaren rannalla punertavina paistaviin
satavuotisten honkien kylkiin.

— Paljon kiitoksia, kyllä se jo on hyvä! sanoi neito.

— Ei, sallikaa minun vielä!... huudahti nuori mies.

Neito salli hänen jatkaa.

Hetken kuluttua sanoi kirjailija:

— Miksi te olette nyt iltapäivällä ollut niin surullinen?

— Ei se ole mitään... ettekä te voisi kuitenkaan auttaa minua, vastasi
tyttö hiljaa.

— Mutta jospa sittenkin voisin! huudahti nuori mies. — Tekisin vaikka
mitä, saadakseni teidät jälleen iloiseksi.

— Mitäpä te välitätte siitä, mitä tällainen tyttöparka ajattelee ja
kärsii! sanoi neiti Leijanen katkera sävy äänessään. — Te voimakas ja
ylpeä suuren maailman mies...!

Mutta nyt olivat viime aikoina jonkin verran turtuneina olleet
runoilijavaistot heränneet nuoren miehen sydämessä melkein
samankaltaisella voimalla kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran
näki neiti Leijasen.

— Mitäkö välitän?! huudahti hän. — Antaisin vuoden elämästäni,
saadakseni teidät hymyilemään! Uhraisin kaikki, mitä minulla on,
voidakseni auttaa teitä! Uhmaisin vaikka koko maailmaa, jos vain
tietäisin sillä... Tässä kohden runoilija äkkiä vaikeni, sillä tyttö
ikäänkuin raukeni hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa vasten,
niin että napinlävessä oleva kukkakimppu rutistui, ja kuiskasi:

— Oi Kauno, minäkin olen rakastanut sinua ensi hetkestä saakka!

Sitten hän suuteli hra.

Ellei viimemainitulla muutenkin olisi ollut pystytukka, olisi se aivan
varmaan noussut pystyyn tällä hetkellä. Ajatukset tanssivat villiä
hypikepyörikettä hänen aivoissaan ja veri jyskytti ohimoissa, tuntuen
kuin hurjassa tahdissa toistavan hänen korvissaan ilkkuvaa: ”Nyt sinä
olet kiikissä... kiikissä kiikissä kiikissä kiiiiii — iiiiii — iiii
— iikissä...”

Nuori mies istui aivan tyrmistyneenä, tyttö vielä puoleksi kivellä,
puoleksi hänen sylissään. Tytön jalka oli yhä edelleen hänen kädessään.

Vihdoin tyttö irroitti hiljaa jalkansa ja otti näin vapaaksitulleen
käden omaansa.

                                                  ⸻

Kalle Kannas oli päivällisen jälkeen kierrellyt niityillä ja metsissä,
hävittänyt erään variksenpesän ja ottanut sieltä täältä valokuvia.

Hän oli täten vähitellen saapunut metsänreunassa olevalle kalliolle,
istahtanut muutaman suuren katajapensaan juurelle varjoon ja antanut
katseensa harhailla ulapalla.

Kuinka kauan hän näin oli istunut, valokuvauskone polviensa välissä,
sitä ei hän olisi osannut sanoa, kun alhaalta rannalta kuului ääniä ja
hän huomasi neiti Leijasen Tuulosen ja hra saapuvan.

Ensin oli Kalle Kannas aikonut nousta ja poistua toisten huomaamatta,
mutta nähtyään neiti Leijasen jalkaansa valitellen istuutuvan kivelle,
ei hän katsonut paikanvaihdosta tarpeelliseksi, siirtyihän vain hieman
lähemmäksi katajapensasta, etteivät toiset huomaisi häntä.

Täten hän joutui edelläkerrotun kohtauksen todistajaksi alusta loppuun,
ainoastaan parinkymmenen metrin päässä.

Mitä neiti Leijanen hra Tuuloselle kuiskasi, sitä ei hän kyllä kuullut,
mutta sen paremmin hän näki, mitä sitten seurasi.

Ensin hän katui sitä, että oli jäänyt paikoilleen, sillä hänestä
tuntui ilkeältä, että hän, vaikkapa tahtomattaankin, oli joutunut
tuollaisen kahdenkeskisen kohtauksen syrjästäkatsojaksi. Mutta samassa
silmänräpäyksessä välähti hänen mielessään ajatus, joka melkein huumasi
hänet. Hän käänsi vähän konettaan ja painoi nappia. Kuului hiljainen
näpsähdys, joka kokonaan hukkui tuulen huminaan, ja alempana oleva pari
oli tullut valokuvatuksi juuri tärkeimmällä hetkellä.

Hetken kuluttua nousivat alhaalla olevat seisomaan. Kalle Kannas näki
heidän lähtevän kävelemään eteenpäin pitkin rantahietikkoa. Neiti
Leijanen, joka ei enää ensinkään ontunut, nojautui kiinteästi herra
Tuuloseen. Minuutin kuluttua he olivat kadonneet näkyvistä.

Oli hyvä, ettei kukaan ollut tällä hetkellä jossain toisessa
piilopaikassa valokuvaamassa Kalle Kannasta itseään, sillä kuva
olisi näyttänyt tämän järkevän ja tyyniluontoisen kauppa-apulaisen
esittämässä yksinään rantakalliolla jonkinlaista hurjaa, riemuitsevaa
sotatanssia, jollaista varmaankin julmat ihmissyöjät esittävät
padan ympärillä, odottaessaan vihollisensa kypsymistä, se kuitenkin
erona, ettei tanssivalla ihmissyöjällä todennäköisesti ole kädessään
valokuvauskonetta.

Puolen tunnin kuluttua meni Kalle Kannas, poikkeamatta enää huvilalle,
laiturille ”Sirkkaa” odottamaan. Hän istui laiturin reunalla,
silitellen silloin tällöin hellästi pientä, siroa konettaan, jupisten
ja naurahdellen itsekseen kuin hölmö.

Kului vielä neljännestunti, ennenkuin ”Sirkan” huuto kuului
Palvionniemen takaa.

Laivan laskiessa rantaan saapuivat laiturille myöskin neiti Leijanen Tuulonen ja
hra. Tyttö oikein säteili onnesta, mutta kirjailija, vaikka
hymyilikin aina häntä puhutellessaan, näytti hajamieliseltä, ikäänkuin
hän olisi vaivannut päätään jollain vaikealla laskuopillisella
esimerkillä.

Pari meni laivan peräosaan, mutta Kalle Kannas asettui pannun viereen
katselemaan, miten hikinen ja rasvainen koneenkäyttäjä, jonka nenä oli
aivan noessa, puuhasi koneensa ääressä.

Kaupungin rannassa kysyi onnellinen Julia-neiti Kalle Kannakselta,
jotain sanoakseen ennenkuin erottiin:

— No onko herra Kannas nyt saanut paljon hauskoja kuvia uudella
koneellaan?

— En tiedä, vastasi Kalle. — Olen vielä tottumaton käsittelemään
tätä. Mutta toivottavasti edes yksi kuvista on onnistunut...

Aavistamatta tässä viattomassa vastauksessa piilevää hirveää
salaisuutta kirjailija lähti saattamaan neiti Leijasta kotiin, mutta
Kalle Kannas kiiruhti juoksujalkaa asuntoonsa kehittämään ottamiaan
levyjä.

XIII

Aurinko laski.

Hiljaisuus levittäytyi yli kaupungin.

Viimeisetkin ihmiset, jotka olivat ikävystyneen näköisinä istuneet
kirkkopuiston penkeillä tai seisoskelleet laivarannassa laivoja
katselemassa, olivat lähteneet kotiinsa nukkumaan.

Taivaalle keräytyi harmaita pilviä, ennustaen sadetta, ellei heti, niin
ainakin huomiseksi.

Kauppias Jaakkola, joka oli saanut myymälänsä muutos- ja korjaustyöt
loppuunsuoritetuiksi lauantai-iltaan mennessä, oli ollut päivällisellä
Pastorinniemessä ja illallisella rehtori Peranderin luona, väitellyt
rehtorin kanssa valtiollisista asioista, sanonut rehtorin alettua
haukotella hyvää yötä ja lähtenyt kotiin.

Koska ilta oli lauha eikä Jaakkola koskaan ollut pelännyt pientä
kastumista, eivät taivaan merkit ensinkään vaikuttaneet hänen
päätökseensä kävellä puolituntia pitkin kaupunkia ennen nukkumaan
menoaan.

Astuttuaan ulos rehtori Peranderin talon portista hän huomasi Arkun
portinviereisessä ikkunassa ukko Saksmanin valkoisen parran. Hän
poikkesi siis tervehtimään vanhaa tuttavaansa ja kysyi, eikö hänenkin
alkaisi jo olla aika mennä nukkumaan.

— Ei ole paljon enää nukkumisesta väliä näin vanhemmalla puolen
ikää, sanoi ukko. — Mikä onkin varsin paikallaan, sillä haudassa saa
kuitenkin nukkua oikein tarpeekseen. Olen tässä muuten pitänyt jo
tuntikauden silmällä sitä miestä, joka pitää sinua silmällä.

— Mitä ihmettä? kysyi kummastunut rautakauppias.

Ukko Saksman alensi vähän ääntään ja sanoi:

— Etkö ole huomannut, että ukko Wahl vakoilee sinua? Me olemme jo
parina kolmena päivänä panneet sen merkille, sinun käydessäsi tuolla
Peranderin luona. Nytkin se peijakkaan huuhkaja on istunut tikapuillaan
koko sen ajan, minkä olet ollut Peranderilla. Teillä näyttää olevan
selvittämättömiä asioita keskenänne! sanoi ukko ja hymyili kuin vanha
susi.

— Antaa hänen vakoilla, sanoi Jaakkola. — Minä en sittenkään ryhdy
kaksintaisteluun hänen kanssaan.

Annettuaan ukko Saksmanille tämän vakavan ja rauhoittavan lupauksen
Jaakkola lähti jatkamaan matkaansa, vilkaisten kuitenkin vähän ajan
kuluttua taakseen nähdäkseen, hiipikö ukko Wahl hänen kintereillään.
Mutta kilpakosijaa ei näkynyt.

                                                  ⸻

Palotorni oli pienoisella töyräällä kaupungin laidassa. Siitä oli
se etu, ettei torninvartian tarvinnut katsella ympärilleen, kuten
sellaisissa torneissa, jotka ovat keskellä kaupunkia, vaan suoraan
eteensä. Kaupunki oli silloin kuin tarjottimella hänen edessään.

Torninvartia Nissinen seisoskeli päivät torninsa kaidepuuhun nojaten ja
syljeskellen reunan yli maahan. Yövuorossa ollessaan hän sitä vastoin
laskeutui pitkälleen ja nukkui aamuun asti. Jos tulipalo syttyi yön
aikana, niin juoksi palavasta rakennuksesta joku paitasillaan oleva
henkilö tornin juurelle ja huusi:

— Nissinen, Nissinen! Meillä palaa!

Ja oitis Nissinen kapsahti jaloilleen, otti naulasta suuren
vaskitorven ja alkoi törähytellä peloittavia, tulta ja savua
julistavia säveliään, jotka saivat koko kaupungin jalkeille,
herättäen viimein kellonsoittaja Koposenkin, vaikka viimemainittu
olikin erittäin sikeäuninen. Kellonsoittaja Koponen veti heti housut
jalkaansa ja kiiruhti läppäämään kirkonkelloja. Juhlallisen kaamea
oli silloin näytelmä: mahtavat keltaisenpunaiset liekit syöksyivät
mustalle taivaalle, lennättäen miljoonia kipinöitä, valkomekkoisia
palokuntalaisia juoksi pitkin katuja, Nissinen puhalsi torveensa kuin
tuomiopäivän pasuunaan: ”tuut — tuut — tu-uuut!” ja Koponen läppäsi
kirkontornissa hätäkelloa: ”päm päm, päm päm, päm päm!” Joskus ehti
sikeäuninen Koponen kylläkin ottamaan osaa näytelmään vasta palon
loppuessa, mutta kaupunkilaiset olivat kuitenkin tyytyväiset tällaiseen
jälkisoittoonkin, joka arvokkaalla tavalla lopetti öisen tilaisuuden.

Kerran vain sattui Koposelle paha erehdys: yöllä oli pääkaupunkilainen
auto saapunut kaupunkiin ja törähytteli Koposen ikkunan alta ajaessaan
torveensa ”tuut tuut tuut!” aivan samanlaisella äänellä kuin Nissisen
palotorvi. Koponen sattui nukkumaan niin keveästi, että heräsi heti.
Ehkäpä vaikutti siihen sekin seikka, että torvi törähti juuri hänen
ikkunansa alla. Koponen juoksi heti kirkontorniin ja alkoi läpätä.
”Päm päm, päm päm, päm päm!” kaikui yli hiljaisen, nukkuvan kaupungin.
Nissinen heräsi tornissaan ja alkoi puhaltaa: ”tuut-tuut — tu-uut!”
Ihmiset juoksivat puoleksi pukeutuneina palotornin juurelle ja
huusivat: ”Nissinen hoi, missä palaa?” Nissinen huusi vastaan: ”En minä
tiedä, kysykää Koposelta, se alkoi läpätä!” Ihmiset juoksivat halki
kaupungin kirkolle ja huusivat: ”Koponen, kuule Koponen! Älä rämpytä
niin vietävästi, että kuulet kun sinulta kysytään!” Koponen keskeytti
läppäämisensä, pisti päänsä ulos tornin ikkunasta ja huusi: ”Häh?”

— Missä palaa? huusi väkijoukko.

— Hiidestäkö minä tiedän! kiljui Koponen. — Kysykää Nissiseltä!

— Nissinen sanoi, että sinä olit alkanut läpätä ensin!

— Enpäs alkanut, Nissinen tuuttasi ensin! kiisti Koponen, veti päänsä
takaisin ja jatkoi kiivaasti työtään: ”päm päm, päm päm!”

Vähitellen päästiin kyllä selville siitä, mistä erehdys johtui, mutta
paljon oli vielä puuhaa, ennenkuin saatiin Nissinen lopettamaan
toitotuksensa ja Koponen pämpätyksensä. Senjälkeen tuli Koponen niin
varovaiseksi, ettei koskaan mennyt läppäämään, ennenkuin oli käynyt
palopaikalla ja nähnyt talon olevan ilmitulessa.

                                                  ⸻

Palotornin alapuolella oli suuri vaja, jossa kaupungin rakennusmestarin
työmiehet suorittivat kaikenlaisia kirvesmiehen ja puusepän töitä.
Vajan lattia oli täynnä laudanpätkiä, höylänlastuja ja muuta rojua.
Nurkassa oli pari vanhaa, suurta höyläpenkkiä. Vajan ovet olivat
tavallisesti auki yöt päivät, koska avain oli kadonnut pari vuotta sitten,
eikä vajassa sitäpaitsi ollut mitään sellaista, joka olisi
voinut varkaalle kelvata. Palotorni oli tämän vajan toisessa päässä.

Kulkiessaan palotornin ohi kurkisti Jaakkola sisään vajan ovesta,
mutisi ”huono järjestys!” ja sytytti sikarinsa, heitti tulitikun
maahan ja jatkoi matkaa kotiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän jo nukkui
sikeästi.

Keskiyön aikana juoksi pitkin katuja kauppias Kinnusen renki, lyöden
nyrkillään ikkunalautoihin ja huutaen:

— Palotorni on tulessa!

Tämä kaamea uutinen sai muutamassa minuutissa koko kaupungin jalkeille.
Kellonsoittaja Koponenkin heräsi, juoksi palotornin luo ja nähtyään
vajan palavan kiiruhti takaisin kirkolle läppäämään. ”Päm päm, päm päm,
päm päm!” soi hätäkello hirmuisesti.

Talonomistajien renkejä ja ajomiehiä karahutteli paikalle
vesitynnyreineen. Palokuntalaisia juoksi valkoinen mekko yllään ja
keltainen nauha lakissaan. Palomestari saapui klubilta ja hänen
punainen hattunsa vilahteli hetki hetkeltä kasvavassa väkijoukossa.
Kolisevia ruiskuja tuotiin paikalle vapaaehtoisen palokunnan jonkin
matkan päässä olevasta varastohuoneesta, letkuja asetettiin paikoilleen
ja joku suihku suunnattiin jo tuleenkin, joka mahtavana suilakkeena
loiskahteli korkeuteen vajan ovesta kuin tultasyöksevän lohikäärmeen
hehkuva kieli.

— Mutta missä on Nissinen? kuului huuto väkijoukosta.

— Niin, missä on Nissinen?

— Hyvä isä, Nissinen on varmaankin palanut!

— Se on yrittänyt yksin sammuttaa ja hukkunut tuleen!

Koko läsnäoleva kansanpaljous oli silmänräpäyksessä vakuutettu siitä,
että Nissinen oli kuollut sankarikuoleman liekeissä. Akat voivottelivat
ja itkivät.

— Voi sitä Nissistä, kun semmoinen loppu piti hänellekin tulla!

— Koko ikänsä hän muita tulenvaarasta varjeli ja vartioi, mutta tuleen
piti hänen poloisen itsensä lopuksi hukkua!

Silloin eräs pöhkönnäköinen poika sanoi:

— Vaan jospa se vielä nukkuu tuolla tornissa?

— Pitää huutaa, että se heräisi! sanoi muuan mies, joka heti hyväksyi
pojan katsantokannan.

Ja kansanpaljous koroitti äänensä ja huusi:

— Nissinen, Nissinen! Torni palaa!

Liekit nuoleskelivatkin jo palotornin vajanpuoleista kylkeä.

Nissinen oli iltapäivällä, ennen vartiovuorolleen tuloa, ollut vävynsä
Jussi Kemppaisen luona. Vävy oli tarjonnut appiukolleen useita
väkevänlaisia kahvipunsseja, joista oli se seuraus, että palovartia nyt
nukkui tavattoman sikeästi...

Hän oli kyllä jo jonkin aikaa unensa läpi hämärästi kuullut jotain
melskettä ympäriltään, mutta ei ollut vielä jaksanut herätä. Väkijoukon
tärisyttävä huuto sai hänet vihdoinkin hereille.

Nissinen kuuli alhaalta ankaran kohinan, yö oli muuttunut valoisaksi
kuin päivä, kirkkaat liekit leimahtelivat aivan tornin vieressä ja ilma
tuntui kuumalta. Mutta yli kaiken melun, yli hevosien hirnuminen, yli
palomestarin kiljumisen, yli ruiskujen ja vesitynnyrien kolinan ja yli
tulen kohinan ja räiskeen kuuli palovartia väkijoukon huudon, joka oli
kuin meren pauhu: ”Nissinen, Nissinen, torni palaa!”

Silloin kapsahti Nissinen jaloilleen, näki vajan palavan ja lieskan
leimuavan pitkin tornin toista kylkeä ja kuuli kellonläppäyksen
kirkontornista. Ja silloin tempasi Nissinen palotorven naulasta, veti
keuhkonsa ilmaa täyteen ja nosti torven huulilleen. Hänen poskensa
pullistuivat hirmuisesti ja palotorvi alkoi mylviä:

— Tuut—tuut—tu-uut!

— Nissinen on vielä tornissa! huusi riemuitseva väkijoukko.

— Tuut—tuut! mylvi Nissisen torvi.

— Nissinen, tule sukkelaan alas tornista! huusi huolestunut väkijoukko.

— Tuut—tuut—tuut—tu-uut! vastasi Nissinen.

— Ei se pääse enää alas tornista — portaat jo palavat! huomautti se
äskeinen pöhkönnäköinen poika.

— Voi hyvä isä, nyt se Nissinen palaa kuitenkin sinne! parkuivat akat.

— Hyppää alas sieltä tornista! huusi palomestari. — Muuten palat
sinne kohta!

Nissinen oli nyt itsekin huomannut tilansa vaarallisuuden ja lakannut
toitottamasta. Hän lähti tulemaan alas portaita, mutta lieska löi jo
sieltä häntä vastaan.

Kuullessaan palomestarinsa komennon Nissinen kurkisti yli kaiteen ja
vastasi:

— En minä uskalla hypätä, minä katkaisen jalkani ja niskani.

— Tänne palopurjeita! huusi palomestari.

Silloin huomattiin, ettei palopurjeita oltu tuotukaan paikalle. Kun
palotorni oli yksinäisellä paikalla, ei tarvinnut mitään palopurjeilla
suojella.

Palomestari puhkesi voimakkaisiin sadatuksiin, joiden vaikutuksesta
muutamia valkomekkoisia lähti juoksemaan varastohuoneelle päin.

Sinne oli kuitenkin matkaa pari, kolmesataa metriä, ja yhä korkeammalle
leimahtelivat liekit pitkin palotornin seiniä. Vielä minuutti, ja
Nissinen olisi auttamattomasti hukassa.

— Kun olisi vaikka vanhoja palttoita, minkä päälle hypätä!
arveli edellämainittu pöhkönnäköinen poika, raapien miettiväisenä
kainalokuoppaansa.

Se oli pelastava sana. Silmänräpäyksessä oli väkijoukko riisunut
rakennusmestari Retusen yltä päällystakin. Tämä osoitti tervettä
vaistoa, sillä koska rakennusmestari Retunen oli lihavin
läsnäolijoista, niin oli hänen päällystakkinsa tietysti avarin ja niin
ollen tarkoitukseen sopivin.

Toistakymmentä miestä tarttui päällystakin reunoihin ja pingoitti
sen keskelleen tornin juurella. Tuli ei ollut vielä onneksi ehtinyt
vastatuuleen tunkeutua sille puolen tornia, niin että voitiin asettua
aivan tornin viereen.

— Ei tuo kestä yksinään! sanoi pöhkönnäköinen poika arvostelevasti.

Liekit, jotka ylhäällä levisivät nopeammin kuin tornin juurella, olivat
jo ympäröimäisillään Nissisen, jonka tila alkoi näyttää toivottomalta.

Pojan huomautuksen kuullessaan oli väkijoukko sanaakaan sanomatta
riistänyt päällystakin eräältä toiselta rakennusmestarilta, joka oli
melkein yhtä lihava kuin Retunenkin, ja asettanut takit päällekkäin.
Puolentoistakymmentä tanakkaa miestä piteli lujin kourin kiinni takkien
reunoista.

Palotorni roihusi nyt mahtavana tulipatsaana, joka varmaankin näkyi
penikulmien päähän. Vielä silmänräpäys, ja Nissinen hukkuisi liekkeihin.

— Hyppää nyt, Nissinen! huusi väkijoukko.

— Mutta älä hyppää minun niskaani! huusi eräs tilapäisen
pelastuspurjeen pitelijöistä.

Nissinen hyppäsi. Eihän siinä muu auttanut.

Palovartia lensi alas palavasta tornista sääret väärässä ja kädet
harallaan. Takinliepeet liehuivat ilmassa, ja sekunnin kuluttua hän
mätkähti rakennusmestarien päällystakeille, jotka onneksi kestivät
tämän äkillisen ja ankaran koetuksen.

— Eläköön! huusi väkijoukko.

— Mahasta ihan vihlasi pudotessa! sanoi lentomatkan tehnyt Nissinen.

Palotorni leimusi nyt yhtenä roviona. Näytelmä oli kaamean suurenmoinen.

Palokuntalaiset lopettivat työnsä, koska mitään ei ollut
pelastettavissa eikä mitään varjeltavaa ollut läheisyydessä.

— Nythän se vasta on oikea palotorni! sanoi seppä Viinanen, ihaillen
liekkien komeutta.

Mutta viskaali, joka oli ollut klubilla palomestarin kanssa, ryhtyi
pitämään alustavaa poliisikuulustelua tulen irtipääsyn syistä.

— Sinä, senkin tuhjake, et tietysti tiedä mitään? hän kysyi
halveksivasti Nissiseltä.

— Ka en, sanoi Nissinen. — Painosti illalla niin, että taisin vähän
torkahtaa.

— Mikä hornan palovartia sinä olet, joka nukut vartiopaikassasi!
kiljaisi palomestari. — Virasta sinut pitää erottaa!

— Ka, eipä tuota ole enää virkapaikkaakaan, murisi uninen Nissinen,
tuijottaen palavaa torniaan.

Silloin tunkeutui väkijoukon läpi viskaalin luo ukko Wahl sinisine
viittoineen ja leveälierisine hattuineen, pyöreine silmälaseineen
ja valkoisine partoineen. Vinkuvalla äänellä ilmoitti ukonkääppänä
kauppias Jaakkolan hiipineen myöhään illalla ladon ovelle, sytyttäneen
tulitikun ja heittäneen sen latoon, poistuen sitten nopeasti.

Tämä ilmianto synnytti suuren hämmästyksen. Viskaali kysyi:

— Kuinka maisteri sattui sen näkemään?

— Mine nein sen roiston hiiviskeleven pitkin katuja siihen aikaan,
jolloin rehelliset ihmiset ovat menneet nukkumaan, vinkui ukko, ja
leksin henen peresseen.

Kun ei tutkimuksessa käynyt ilmi mitään muuta, kuin mitä maisteri
Wahl oli ilmoittanut, julisti viskaali, että poliisitutkintoa
jatketaan poliisikamarissa seuraavana aamuna kello kymmenen, ja eräs
tulipalopaikalla oleva poliisikonstaapeli sai tehtäväkseen kutsua
kauppias Jaakkolan poliisikuulusteluun.

XIV

Kello puoli kymmenen aikaan seuraavana aamuna oli kauppias Jaakkola,
käytyään aamukävelyllään tarkastamassa palopaikkaa, täydessä työssä
järjestämässä myymälänsä sisustamista kolmen tästä päivästä lähtien
palvelukseensa astuneen kauppa-apulaisen avulla, kun sisään astui
poliisikonstaapeli, joka pyysi häntä saapumaan tulipalon johdosta
toimitettavaan poliisitutkintoon.

Jaakkola ihmetteli kutsua, mutta lupasi kuitenkin saapua tuohon
huomattavaan tilaisuuteen, kävi muuttamassa ylleen toisen takin ja
lähti poliisikamariin.

Tämä kunnioitusta herättävä virasto oli Papinkadun varrella olevassa
vanhassa talossa, jonka toinen puoli oli maalattu keltaiseksi, toinen
viheriäiseksi.

Jaakkolan saapuessa poliisikamarin pihaan ei pihamaalla näkynyt ketään
muita kuin ukko Römpötti, joka sahasi halkoja pihan perällä olevan
ulkohuonerakennuksen edustalla.

Ukko Römpötti oli kaupungin julkinen syntipukki, joka tavallisesti
tuotiin poliisikamariin, jos kaupungissa tapahtui katumellakoita,
torikahakoita tai muita suuria epäjärjestyksiä. Tästä oli ukko
Römpötille se huomattava etu, ettei hän pidätyspäivinään saanut
myrkyttää itseään mielijuomallaan pulituurilla, ja kaupungin
poliisilaitokselle se etu, että Römpötti vapaan asuntonsa ja ruokansa
korvaukseksi sai siivota ja talvella myöskin lämmittää poliisiputkat,
sahata ja pilkkoa halot sekä tehdä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä
palvelusta.

Nytkin oli ukko Römpötti tällaisessa tilapäisessä pakkotyössä.

Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen oli näet julistanut hänet
eilen pidätetyksi sen vuoksi, että oli tavannut Römpötin pahasti
päissään tappelemassa eräässä palokujassa muutaman maalaisen
vasikannahkakauppiaan kanssa. Tappelu oli tosin sitä laatua,
että Römpötti makasi kamalasti öristen maassa vatsallaan ja
vasikannahkakauppias istui hänen hartioillaan, vanuttaen Römpöttiä
tämän pitkästä tukasta ja potkien häntä kantapäillään kylkiin, aivan
kuin olisi hän ollut ratsastaja ja Römpötti hänen ratsunsa. Näin ollen
olisi ehkä puolueettoman katselijan mielestä ollut pidätettävä pikemmin
vasikannahkakauppias kuin Römpötti, mutta vasikannahkakauppias esitti,
että kun kiireelliset liikeasiat eivät tekisi vasikannahka-asioitsijan
pidättämistä suotavaksi, Römpötti uhrattaisiin hänen sijastaan
oikeudenjumalattaren alttarille. Tätä vastaan ei poliisi Kekkosellakaan
ollut oikeastaan mitään muistuttamista, jonka johdosta Römpötti vietiin
putkaan.

Hänen vankeutensa ei kuitenkaan ollut erittäin ankaraa nyt enempää
kuin ennenkään. Sen illan ja yön hän nukkui putkassa vanhurskaan unta,
kuorsaten niin, että vanhan rakennuksen perustukset vapisivat, heräsi
aamulla virkistyneenä sielun ja ruumiin puolesta, koputti ovelle,
pääsi ulos, sai leipää, suolaista kalaa ja muutamia perunoitakin,
sekä hyvänlaista kaljaa palanpaineeksi, jonka jälkeen hän sai ryhtyä
siivoamaan poliisikamarin huoneita. Sen tarpeessa ne olivatkin, sillä
niitä ei oltu puhdistettu senjälkeen kuin Römpötti oli viimeksi
putkassa ollut. Sitten ryhtyi tämä järjestysvallan kouriin langennut,
hairahtunut kansalainen sovittamaan vielä sovittamatta olevia syntejään
halonhakkuulla poliisikamarin pihan perällä olevan halkopinon ääressä.

Römpöttiä ei kukaan pitänyt silmällä, eikä se ollut tarpeellistakaan.
Minnepä hän olisi paennut? Ja miksi hän olisi paennut? Poliisin
huostasta päästyään saisi hän nukkua jonkun pensaan suojassa tai
korkeintaan jonkun vajan nurkassa, kun taas putkassa oli hyvät
olkipahnat, ja Römpötin ruokaileminenkin oli hänen kultaisessa
vapaudessaan ollessaan useimmiten hyvin epätietoista ja sattuman
varassa.

Jaakkola, joka oli katsellut ympärilleen, huusi Römpötille, osoittaen
rakennuksen keskimmäistä ovea:

— Tuostako poliisikamariin mennään?

Römpötti keskeytti sahuunsa, pyyhki nenäänsä oikean käden hihaan,
katseli Jaakkolaa tuokion vetisillä silmillään ja sanoi:

— Ka, siitähän sinne pääsee...

Jaakkola alkoi siis kiivetä poliisikamarin lahoja, pahasti narisevia
portaita.

Tultuaan pimeään porstuaan hän näki erään oven olevan raollaan ja astui
siitä sisään. Huone oli nähtävästi jonkinlainen odotushuone.

Siellä ei tällä hetkellä ollut ketään. Tupakansavua siellä sen sijaan
oli sitäkin enemmän, josta päättäen huone ei ollut vielä kovin pitkää
aikaa ollut tyhjänä. Perällä oli pitkä, jotenkin musta pöytä, jolla
oli papereita ja sanomalehtiä. Pitkin seinävieriä kiersi huoneen
ympäri paksut penkit. Seinillä oli joitakin virallisia tupakansavun
tummentamia ja kärpästen pilkuttamia kuulutuksia, ilmoituksia
poliisin etsimistä henkilöissä ja heidän tuntomerkeistään, ynnä muita
samantapaisia julistuksia.

Paitsi penkkejä oli huoneen ainoan, pihalle päin olevan ikkunan edessä
jonkinlainen matalahkolla selkänojalla varustettu istuin. Se ei ollut
penkki, sillä penkiksi se oli liian lyhyt. Ei se ollut tuolikaan,
sillä tuoliksi se oli liian pitkä. Sohvaksi se oli liian rahimainen ja
rahiksi liian sohvamainen. Se muistutti jonkin verran vanhanaikaista
kahden hengen keinutuolia, josta oli otettu pois jalakset ja käsinojat.

Jaakkola istuutui tähän vehkeeseen ja alkoi katsella ympärilleen.

Huoneen sisustus ei jaksanut kiinnittää hänen mieltään kuin minuutin.
Toisen minuutin hän katseli katossa surisevia kärpäsiä, joka
hyönteislaji oli huoneessa erittäin lukuisasti edustettuna. Sitten hän
suuntasi katseensa ulos ikkunasta pihalle, jossa ukko Römpötti yhä
edelleen sahasi halkoja.

Vähän ajan kuluttua ilmestyi poliisikamarin pihaan kaupungin
etsiväpoliisi Juhola, joka ruumiillisilta mittasuhteiltaan muistutti
entisajan tunnettua filistealaista voimamiestä Goljatia. Hänen
perässään tallusteli resuinen poika, jota suuri poliisimies näkyi
taluttavan ohuista, kiiltävistä vitjoista, ja Jaakkolasta näytti siltä
kuin poika, joka oli hyvin säikähtäneen ja masentuneen näköinen, itse
olisi pidellyt kiinni vitjoista, jotka eivät millään tavoin olleet
kiinnitetyt hänen ranteeseensa.

Kun poliisi poikineen tuli sisään, osoittautuikin asia sellaiseksi.

— Saat päästää nyt irti! sanoi poliisimies pojalle, ja poika
hellitti samassa ketjuista, jotka Jaakkola tunsi tuollaisiksi
ranteenkiristysketjuiksi, joissa on tappi kummassakin päässä ja joilla
poliisi masentaa pidättämänsä, vastarintaa tekevän henkilön.

Poliisi avasi erään nähtävästi putkaan vievän oven, työnsi pojan
niskasta sisään ja väänsi oven lukkoon.

Sitten hän ripusti ketjut naulaan ja huomautti selitykseksi pojan
pidättämiseen:

— Oli varastanut torilla kananmunia erään maalaisen kuormasta.

Ja huomattuaan Jaakkolan tarkastelevan seinälle ripustettuja ketjuja
poliisi jatkoi viekkaasti, silmää iskien:

— Ne ovat minun ”sähkövitjani”. Kun pidätän jonkun pikkupojan, niin
annan sille ketjujen toisen pään käteen ja käsken pitää lujasti kiinni,
sillä jos hän hellittää, niin saa hän samassa ketjuista sellaisen
iskun, että se voisi tappaa härän ja kaksi hevosta. Pojat antaisivat
ennemmin leikata kätensä poikki kuin hellittäisivät ketjuista.

Jaakkola ihmetteli ison miehen suurta oveluutta ja kysyi sitten, eikö
poliisitutkinto pian jo ala.

— Tuollahan noita näyttää alkavan tulla miehiä — — eivätkö liene
sitä varten, sanoi poliisi, katsoen ulos ikkunasta.

Odotushuoneeseen saapui palovartia Nissinen ynnä muutamia muita
tilaisuuteen kutsuttuja miehiä. Sitten saapui viskaali, ja hänen
seurassaan tullinhoitaja Spöör asianomaisen palovakuutusyhtiön
edustajana. Viimemainitut herrat menivät odotushuoneen läpi sen takana
olevaan kansliahuoneeseen, tervehtien ohimennessään kauppias Jaakkolaa
lyhyellä kumarruksella.

Sitten tuli viimemainitun suureksi ihmeeksi ukko Wahl yllään
iankaikkinen sininen viitta.

Ovessa loi tämä tarmokas vanhus pyöreiden silmälasiensa lävitse
kilpakosijaansa katseen, joka ilmaisi useita erilaisia, voimakkaita
tunteita ja intohimoja, kuten ivaa, katkeruutta, halveksimista,
voitonriemua, vahingoniloa ja kostonhimoa, mutta ennen kaikkea vihaa,
syvää, sammumatonta ja viimeiseen hengenvetoon saakka leppymätöntä
vihaa.

Ukko ei ruvennut istumaan, vaan kävellä köpitti edestakaisin huoneessa
kädet seläntakana ja viitta hartioilla heilahdellen. Jaakkolaa hän ei
enää kunnioittanut ainoallakaan silmäyksellä.

Hetken kuluttua avasi poliisilaitoksen Goljat oven ja käski sisään
palovartia Nissisen, joka huolestuneen näköisenä rykäisi, pyyhkäisi
leukaansa ja astui sisään.

Torninvartian kuulustelu kesti kymmenen minuuttia. Koko aikana ei
odotushuoneessa puhuttu mitään. Tuntemattomat miehet katselivat
miettiväisinä kenkäinsä kärkiä, Jaakkola silmäili pöydältä ottamaansa
vanhaa sanomalehteä, ukko Wahl mittaili yhä edelleen lattiaa tuiman
näköisenä ja kärpäset surisivat katossa.

Sitten aukeni ovi, Nissinen astui ulos punakkana ja hikisenä ja
maisteri Wahl kutsuttiin sisään.

Ukko muljautti uhkaavan silmäyksen Jaakkolaan ja katosi ovesta.

Jaakkola oli alkanut aavistaa, että hänen kutsumisensa
poliisikuulusteluun oli jossain yhteydessä ukko Wahlin läsnäolon
kanssa. Mutta missä, siitä ei hän päässyt perille, vaikka vaivasikin
sillä päätään.

Maisteri oli kuulusteltavana tuskin viittä minuuttia. Sitten tuli
kauppias Jaakkolan vuoro.

Kansliahuoneen kalustona oli pari pöytää, suuri, vanha kaappi ja
muutamia tuoleja, joista yhdellä istui tullinhoitaja Spöör. Suuremman
pöydän takana istui viskaali, jolla oli turpeat kasvot ja pitkät,
ruskeat viikset. Hänen lähellään teki muistiinpanoja unisen ja laiskan
näköinen nuori mies.

Viskaali pyysi Jaakkolaa kertomaan, mitä tämä oli tehnyt ennen
nukkumaan menoaan.

Jaakkola kertoi tarkoin iltakävelynsä, unohtamatta palotornin ohitse
kulkuaan ja työvajan ovelta katsomistaan.

— Huomasitteko vajassa mitään epäilyttävää? kysyi viskaali.

— En muuta kuin suuren epäjärjestyksen, vastasi Jaakkola.

— Ette myöskään tuntenut mitään palonkäryä?

— En, en mitään.

— Teittekö tulta, katsoessanne vajan ovesta?

— En.

Viskaali katseli edessään olevaa paperiarkkia, johon oli lyijykynällä
tehty jonkinlaisia harakanvarpaita ja jonka alareunaan oli piirretty
isonenäisen miehen naama, jota viskaali kuulustellessaan varjosti, ja
sanoi:

— Maisteri Wahl ilmoittaa teidän tehneen tulta vajan ovella ja
heittäneen sitten palavan tulitikun vajaan.

— Vai niin, maisteri Wahl on siis vakoillut minua?

— Siltä se vähän näyttää, sanoi viskaali, alkaen sivellä viiksiään,
mistä varovaisuustoimenpiteestä huolimatta tarkkanäköinen katsoja
saattoi havaita hänen koettavan piilottaa hymyn noihin suuriin
huulikoristeisiinsa.

— Ja syyttää minua murhapoltosta! huudahti Jaakkola.

— Sitä hän ei ole väittänyt, sanoi viskaali. — Mutta hän pysyy
lujasti ilmoituksessaan, että kauppias raapaisi tulta tulitikulla ja
heitti tikun sitten latoon.

— Hävytöntä! sanoi Jaakkola. — Konnamaista! lisäsi hän sitten
varmemmaksi vakuudeksi.

— Käskekää sisään maisteri Wahl! sanoi viskaali isolle poliisille,
joka seisoi ovenpielessä, mielenkiinnolla seuraten kuulustelun kulkua.

Maisteri Wahl astui sisään ja tuli aivan pöydän viereen.

— Kauppias Jaakkola kieltää tehneensä tulta vajan ovella, sanoi
viskaali.

— Sen kylle uskon! vinkui ukko. — Mutta hen valehtelee! Hen on suuri
lurjus!

Jaakkola otti askeleen eteenpäin kuin lyödäkseen maisteria. Ukko seisoi
liikahtamatta paikoillaan kuin odottaen lyöntiä, ja hänen silmänsä
kiiluivat vahingoniloisesti.

— Punnitkaa sananne! sanoi viskaali vakavasti.

— Hen valehtelee! kirkaisi ukko. — Hen ei uskalla tunnustaa. Hen on
suuri pelkuri! Hen otti tulitikkulaatikon takkinsa vasemmasta taskusta
ja raapaisi tulta.

Jaakkola säpsähti.

— Se on totta! huudahti hän. — Sytytin sikarini vajan ovella. Nyt
vasta muistan.

— Hen tunnustaa! hihkui ukko. — Hen ei uskalla enee kieltee. Hen
sytytti ladon palamaan!

— Saatte mennä! sanoi viskaali ukko Wahlille.

Maisteri lähti, mutta kääntyi ovella ja sanoi:

— Pitekee hente tiukalla! Hen on kiero mies!

Kauppias Jaakkola myönsi siis sytyttäneensä sikarin vajan ovella, mutta
pysyi jyrkästi väitteessään, että hän pudotti tulitikun maahan ja polki
sen sammuksiin. Hän piteli aina varovaisesti tulta. Hän huomautti
sitäpaitsi, että tulipalo oli huomattu vasta tuntia myöhemmin kuin hän
oli kulkenut palotornin ohi.

— Tuli on voinut huomaamattanne jäädä kytemään lastuihin vajan ovelle
ja on levinnyt siitä vähitellen vajaan, arveli vakuutusyhtiön asiamies,
mutta Jaakkola ei pitänyt sitä mahdollisena.

Silloin raotettiin ovea ja pitkätukkainen, takkuinen pää kurkisti
odotushuoneesta poliisikamarin kaikkein pyhimpään.

— Kuka horna sieltä kurkistelee! huusi viskaali.

— Ei saa talla tänne! sanoi ovea vartioiva poliisi, yrittäen vetää
oven kiinni.

Huolimatta Goljatin yrityksestä onnistui pitkätukkaiseen päähän
kuuluvan vartalon tunkeutua sisään ovenraosta. Kaikkien ihmeeksi
osoittautui tulija luonnonihmiseksi, Matti Luonnoksi. Ovenvartia päästi
neuvottomana oven kokonaan auki, ja pitkätukkainen, piikkopukuinen,
tuohivirsuinen veljemme astui sisään, vasemmassa kädessään pitkä
sauvansa ja oikeassa kädessään kaksi poikaa, joita hän hallitsi
niskasta, niin että pojat näyttivät uusilta yhteenkasvaneilta
siamilaisilta kaksoisilta.

— Mitä tämä on? kysyi viskaali ankarasti.

— Tässä ovat ne pojat, jotka sytyttivät viimeöisen tulipalon, ilmoitti
luonnonihminen nöyrästi.

Pojat olivat yöllä, samoihin aikoihin kuin tulipalo syttyi, ilmestyneet
Kelovuorelle, melkein Matin pesän alle. Poikien keskinäisistä puheista
pääsi luonnonihminen pian selville siitä, että pojat olivat menneet
yöksi palotornin alla olevaan vajaan ja tupakoidessaan yöllä päästäneet
varomattomuudessaan tulen irti. Silloin oli luonnonihminen laskeutunut
puusta, ottanut heidät kiinni ja vienyt pesäänsä, jossa oli sitonut
heidät köydellä puuhun kiinni.

Pojat tunnustivat tekonsa poliisikuulustelussa, joka senjälkeen
julistettiin päättyneeksi.

— Kiitos, vanha velho! sanoi Jaakkola, astuessaan odotushuoneeseen ja
tavatessaan siellä ukko Wahlin. — Tällä kertaa ette oikein onnistunut.
Keksikää seuraavaksi kertaa jotain parempaa!

Ukko kohotti raivoissaan nyrkkinsä ja koetti pukata sillä Jaakkolaa
vatsaan. Jaakkola tarttui hänen käteensä, pyöräytti hänet seinään päin
seisomaan ja lähti tiehensä.

— Vekivaltaa! huusi ukko. — Pidettekee henet!

Kukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä
vangitsemaan Jaakkolaa, joka siis pääsi esteettömästi lähtemään.
Portilla hän tapasi ukko Römpötin, joka katseli häntä vetisillä
silmillään, pyyhki nenäänsä ja ilmoitti ylpeästi:

— Nyt sitä olen minäkin taas vapaa mies!

— Niin olen minäkin, vastasi Jaakkola ja antoi Römpötille
viisikymmentä penniä.

Iltapäivällä kävi Jaakkola Arkussa tervehtimässä ukko Saksmania ja
tapasi silloin hänen nuoremman poikansa, varatuomari Otto Sakkamaan,
joka oli saapunut käymään kotonaan Helsingistä ja jonka ukko esitteli
Jaakkolalle silminnähtävällä ylpeydellä.

Varatuomari oli hauska ja iloluontoinen nuori mies, jossa ei ollut
havaittavissa ukon ja vanhemman veljen omituista ivamielisyyttä
ja kiusanteon halua ympäristöään kohtaan. Hän puhui vapaasti ja
avomielisesti kaikista asioista, vieläpä niinkin yksityisluontoisista
kuin että hän oli salakihloissa ja että hänen valittunsa oli tässä
kaupungissa.

— Anna Perander! pääsi Jaakkolalta aivan tahtomattaan.

Ukko Saksman silitteli kiperästi hymyillen valkoista partaansa ja
hieroi sitten heleätä nenäänsä vasemman käden peukalon ja etusormen
välissä. Varatuomari nauroi.

— Ei, ei aivan, vaikka arvasittekin melkoisen lähelle. Anna Perander
on vain minun puhemieheni. Oikeastaan on minulla koko ajan ollut
piiput kallellaan häneen päin ja ukko Pessu epäilee minua vieläkin,
mutta hän ei tiedä, että me olemme hänen tyttärensä kanssa tehneetkin
toisenlaisen sopimuksen kuin alkuperäisesti oli aikomus. Hän ei tahdo
luopua isästään ja toimitti minulle toisen. Rehtori Pessu sulkee
minut syliinsä ja isäukon ja Laurin myöskin, kunhan asian oikea laita
paljastuu. Mutta minä vannotan teitä, ettette puhu hänelle vielä mitään
tästä asiasta! Tahdomme valmistaa hänelle yllätyksen.

— Minä vannon! sanoi Jaakkola juhlallisesti.

— Mutta tiedätkös sinä, kutka nykyään yllyttävät Wahlia tekemään
sinulle kiusaa? kysyi ukko Saksman Jaakkolalta.

— No kutka?

— Antti-neiti ja Matti-neiti!

— Sitä minä vähän aavistinkin, sanoi Jaakkola. — Vaikka en tahtonut
itsekään uskoa sitä mahdolliseksi.

— Varsinkin Antti-neiti, vahvisti ukko. — Tiedän sen aivan
luotettavista lähteistä.

Senjälkeen kertoi Jaakkola, minkä juonen ukko Wahl oli hänelle viimeksi
virittänyt.

Lauri Saksman, joka oli kuunnellut keskustelua ottamatta siihen osaa
— hän oli näet aloittanut uuden, laajan rosvoromaanin — lähti
Jaakkolan poistuessa saattamaan häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen,
jota Jaakkola ensin kuunteli päätään pudistellen, mutta johon hän
vihdoin antoi suostumuksensa, puhjeten niin äänekkääseen nauruun, että
ohikulkijat kääntyivät katsomaan taakseen.

— Matti Luonto on juuri siihen sopiva mies, sanoi Lauri. — Hän on
oikea helmi!

— Ha ha ha! nauroi Jaakkola, pyyhkien naurunkyyneliä silmistään. —
Hullu juttu!

Jaakkolan kauppa-apulaiset ihmettelivät sinä päivänä, miksi heidän
isäntänsä oli niin hyvällä tuulella.

Hän ihan loisti.

XV

Oli iltapäivä.

Tuollainen rauhallinen iltapäivä, jolloin kauppiaat seisoskelevat
paitahihasillaan myymäläinsä portailla, kädet housuntaskuissa ja
lakki takaraivolla, tuumien että tuskinpa enää ostajia tulee... paras
siis pistää puoti kiinni ja lähteä pitkänsiiman laskuun. Jolloin
lehmänkellojen kilkatus ja kalkatus karjaa Jussinpuron laitumelta
tuotaessa kaikuu kautta kaupungin. Jolloin Sinkkolan mulipää lehmä on
paarmaa säikähtäen karannut häntä pystyssä rakennusmestari Koljosen
pihaan ja sotkenut sorkillaan portin vieressä olevaa kukkapenkkiä, ja
jolloin Sikasen akan lapset alkavat yhä tiukemmin huutamalla vaatia:

— Äiti hoi! Anna voileipää!

Tähän aikaan raahaa Sukkulan mummo ukko Römpötin suosiollisella
avustuksella pitkin katua pois torilta pientä, kahdella matalalla
puupyörällä kulkevaa kahvikojuaan. Mutta anteeksi! Lukijamme ei
tunnekaan vielä Sukkulan mummoa. Se on se sama mummo, joka kello viidestä aamulla
kello seitsemään illalla myy kahvia torilla tuossa
samaisessa kojussa. Viidellä pennillä saa läkkimukillisen kahvia ja
kolme sokeripalasta. Jos joku tahtoo herkutella, niin ottaa hän vielä
korvapuustinkin, mutta se maksaa viisi penniä penniin lisää. ”Tipot” taas
ovat pienempiä vehnäsiä, mutta niitäpä saakin kaksi viiteen.
Maalaiset ostavat mieluummin korvapuusteja, koska niiden keskellä on
hiukan sokerisulaketta, mutta käytännölliset ajurit ja torikauppiaat
ostavat tavallisesti tipoja, koska he ovat huomanneet, että kahdessa
tipossa on enemmän vehnästä kuin yhdessä korvapuustissa. Ostavatpa
ajurit usein sokeriakin hevosilleen Sukkulan mummolta. Sokeria saa
viidellä pennillä kaksitoista palasta, ja hevoset pitävät suuresti
tästä kestityksestä.

Ja se on juuri se sama Sukkulan mummo, joka tinki varkaiden kanssa
viime vuonna.

Sukkulan mummo asuu Kellonsoittajankadun toisessa päässä pienessä
mökissä, jossa on vain kaksi huonetta. Eräänä syksy-yönä hän kuuli
viereisestä huoneesta melua ja alkoi huutaa, luullen siellä olevan
varkaita. Varkaitahan siellä olikin, ja ne tulivat sieltä heti ja
ilmoittivat hirttävänsä mummon pellinnauhoihin, ellei hän lakkaa
huutamasta ja anna rahojaan.

Mummo sanoi antavansa rahat sillä ehdolla, että rosvot poistuvat
eteiseen. Vähän aikaa neuvoteltuaan varkaat menivätkin sinne. Silloin
mummo väänsi oven lukkoon ja päästi tytärvainajansa keskenkasvuisen
pojan, joka asui Sukkulan mummon luona, ulos ikkunasta apua hakemaan.
Rosvot alkoivat tulla kärsimättömiksi ja potkivat ovea, vaatien heti
käsiinsä niitä kolmeasataa markkaa, jotka mummo ensi hädässään oli
tunnustanut asunnossaan olevan. Mummon täytyi itse rikkoa eteisen
ovessa oleva pieni ikkunaruutu ja ojentaa sieltä rosvoille rahat. Mutta
kun rosvot laskivat rahoja, olikin siinä vain 65 markkaa viidenmarkan
seteleinä. Tällaisesta epärehellisyydestä ja sopimuksen rikkomisesta
rosvot suuresti suuttuivat ja vaativat koko summan. Mummo tinki
oviaukon läpi, ojensi aina vähän rahaa lisää ja manasi rosvoja menemään
tiehensä. Rosvot sadattelivat mummoa ja uhkasivat murtaa oven, elleivät
he saa ainakin kaksisataa markkaa. Näin tinkien oli mummon ollut pakko
antaa jo 170 markkaa, kun pihaan samassa juoksi kirveillä ja seipäillä
varustettu miesjoukko, joka otti rosvot kiinni, ja Sukkulan mummo sai
rahansa takaisin.

Tämä neuvokas mummo laahasi juuri kojuaan pitkin katua kotiinsa päin
Kurosen kaupan ohi. Mummo veti aisoista ja ukko Römpötti lykkäsi
takaapäin. Pahat kielet olivat tietävinään, että ukko Römpötin ja
Sukkulan mummon välillä oli olemassa n.s. hellempi suhde, ja että
Sukkulan mummo vielä menisi naimisiin Römpötin kanssa, mutta me
voimme vakuuttaa sen varmasti valheeksi. Eihän Sukkulan mummo, joka
niin kekseliäästi ja kylmäverisesti oli pelastanut omaisuutensa
murtovarkailta, voi olla niin hullu, että ottaisi Römpötin tuhlaamaan
vaivalla ansaittuja säästöjään. Ei, Römpötti sai vain joka kerta, kun
hän oli lykännyt mummon apuna kahvikojun torilta kotiin, kaksi suurta
kupillista kahvia vehnäsen kanssa. Se oli mummon tavallinen taksa tästä
avustuksesta, eikä Römpötillä ollut mitään oikeutta esittää sen lisäksi
muita vaatimuksia, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskivat Sukkulan
mummon sydäntä ja kättä.

Kalle Kannas kiinnitti juuri rautapönkiä puodin ikkunaluukkujen päälle,
ja Sukkulan mummo sanoi:

— Jopas panee puukhollarikin puotinsa kiinni!

— Joutaahan tämä, sanoi kauppa-apulainen. — Ei ole koko iltapäivänä
ostajia ollut.

— Se on nyt niin kamalan hiljainen aika, kun alkaa olla heinäntekokin
parhaillaan, valitteli mummo, kiskoen kärryjä edelleen.

Mutta Kalle Kannas, vaikka aina pitikin talonsa puolta, ei tällä
hetkellä välittänyt vähääkään kauppamarkkinoilla vallitsevasta
hiljaisuudesta. Hänellä oli pää täynnä muita, yksinomaan hänen omiin
yksityisasioihinsa kohdistuvia ajatuksia.

Maikki Grönberg istui tavallisella paikallaan ikkunan ääressä käsitöitä
tehden. Ukko Grönberg oli pajassaan, joka yhä edelleenkin oli
lakkotilassa, mutta jossa ukko itse liehui sitäkin ahkerammin, ja hänen
vaimonsa oli lähtenyt johonkin kaupungille.

Oli hiljaista kadulla. Tuuli vain kantoi silloin tällöin vähän
palonkäryä läheisiltä palotornin raunioilta, muistuttaen tuosta
äskeisestä suuresta tapahtumasta.

Tyttö ompeli syvissä ajatuksissa, niin kiintyneenä työhönsä ja niin
vaipuneena mietteisiinsä, ettei huomannut Kalle Kannasta, ennenkuin,
tämä yskähti hiljaa ikkunan alla.

— Oletko yksin kotona? tiedusteli nuorimies ensimmäiseksi
tavallisuuden mukaan.

Tyttö loi häneen terävän katseen ja sanoi:

— Olenhan sanonut, ettet saa käydä enää minua tapaamassa!

— Minun täytyy näyttää sinulle jotain, joka ehkä saa sinut muuttamaan
päätöksesi, sanoi Kalle Kannas.

Tyttö näytti epäröivän, mutta vastasi sitten:

— Tule sisään!

Kalle Kannas meni myymälään, jonne tyttökin tuli, otti povitaskustaan
postikortin kokoisen valokuvan ja ojensi sen mitään puhumatta tytölle.

— Neiti Leijanen ja... ja...

— Ja kirjailija Tuulonen! täydensi Kalle Kannas. — Vieläkö nytkin
epäilet minua?

Kuvassa näkyivät molemmat henkilöt niin selvästi, ettei mitään
erehdystä voinut syntyä, ja sellaisessa asennossa, joka puhui
puolestaan paremmin kuin puolen arkin pituinen selitys.

— Siinä se nyt sitten on se ”sinun neiti Leijasesi”, kuten minulle
sanoit! huomautti Kalle Kannas katkerasti.

Sivuutamme vaitiololla nyt seuranneen keskustelun ja muut asiat ja
siirrymme suoraan siihen, että ukko Grönberg sattui astumaan sisään,
ennenkuin Kalle Kannas ehti edes saada kättään Maikin vyötäisiltä. Ukko
aivan jähmettyi.

Huomattuaan hänet siirtyi onnellinen sulhasmies nopeasti puolen askeleen
päähän tytöstä ja sanoi:

— Päivää... lämmin ilma on ollut tänäänkin...

— Ahaa! huusi ukko. — Vai on ollut lämmin ilma! Vai on ollut niin
vietävän kuuma päivä! Ja tänne läksit jäähdyttelemään! Voi sinä
turkinpunainen...

— Isäkulta! rukoili tytär.

— Vai isäkulta! Vai jo johtui isäkultakin mieleen! Mene sisään siitä,
minulla on tälle nuorelle kauniille herralle vähän kahdenkeskistä asiaa!

Tyttö, joka tunsi isänsä riehahtelevan luonteen, siirtyi sanaa
sanomatta viereiseen huoneeseen. Siinä ei hän oikeastaan mitään
menettänyt, sillä keskustelu kävi siksi korkeassa äänilajissa, että
jokainen sana olisi kuulunut kauas kadullekin, jos olisi sattunut
kuulijoita olemaan. Lopuksi potkaisi vaskiseppä vävypoikatarjokkaansa
vähääkään kursailematta kadulle.

— Se on vielä kätevä ja jalkava ukko! tunnusti Kalle Kannas itselleen,
ottaessaan lakkinsa ovenedustalta katukäytävältä ja pannessaan auenneen
kauluksensa jälleen kiinni. — Kyllä siitä vielä hyvä appiukko tulee,
jahka vähän talttuu.

Appiukko oli sillävälin siirtynyt viereiseen huoneeseen esitelmöimään
tyttärelleen hyvistä tavoista ja siitä verrattain pimeästä
tulevaisuudesta, joka Maikkia odottaisi, ellei hän heittäisi
mielestään Kalle Kannasta ja yleensä kaikkia sellaisia mieshenkilöitä,
jotka tavalla tai toisella voitiin käsittää kosiomiehiksi. Tässä
esitelmässään kohosi ukko Grönberg sellaiseen kaunopuheisuuden lentoon,
että hän alkoi hetken päästä itsekin ihmetellä suuria puhujalahjojaan
ja lähti melkoisesti rauhoittuneena takaisin työhönsä, tultuaan ensin
kadulle kurkistettuaan vakuutetuksi siitä, ettei siltä taholta enää
mikään vaara uhannut hänen kotoista rauhaansa.

Mutta Kalle Kannas lähti kotiinsa ja kirjoitti siellä Maikilleen pitkän
kirjeen, jonka hän seuraavana päivänä, Maikin kulkiessa Kurosen puodin
ohi, pisti morsiamensa käteen.

Kun Maikki oli lukenut Kallen kirjeen, lausui hän sulhasmiehestään
seuraavan ankaran arvostelun:

— Kalle on hullu!

Sitten hän otti kynän ja paperia ja ilmoitti tämän merkillisen
keksintönsä kirjeellisesti ihailijalleen.

Seurauksena oli Kallen puolelta uusi, vielä pitempi kirje, jossa hän
laajasti perusteli niitä näkökohtia ja ehdotuksia, jotka olivat saaneet
Maikin epäilemään hänen järkensä tilaa.

Tätä kirjeenvaihtoa kesti viikon päivät, ja se johti varsin
ällistyttävään tulokseen.

Kun Grönbergin emäntä seuraavana lauantai-iltana palasi navetasta
lehmää lypsämästä, tapasi hän herransa ja miehensä hyvin arveluttavassa
mielentilassa, jossakin tuolla raivon ja epätoivon välimailla,
kourassaan palloksi rutistettu kirje, jonka hän tuon tuostakin
paiskasi lattialle ja potkaisi nurkkaan, mutta jonka hän seuraavassa
silmänräpäyksessä taas otti käteensä, levitti auki ja alkoi lukea,
saadakseen aiheen uuteen purkaukseen.

Kirje oli Maikilta isälleen, ja tytär toi siinä esille koko joukon
ajatuksia, jotka lyhimmiten voitaisiin ehkä supistaa seuraaviin
ponsilauselmiin: että hänen isänsä on julma tyranni; että mainitun
tyrannin ainoa tytär on syvästi onneton; että, koska edellämainittu
tyranni on potkaissut syvästi onnettoman tyttärensä rakastetun kadulle,
niin ei tytär tahdo enää päivääkään olla vielämainitun tyrannin
katon alla; että useinmainittu, syvästi onneton tyrannin tytär on
täysi-ikäinen eikä pieni turvaton lapsi, jota tyrannit saavat kohdella
mielensä mukaan; ja lopuksi että ukko Grönberg, vielä kerran, on julma
ja sydämetön tyranni.

Sitäpaitsi sisälsi kirje muutamia hämäriä viittauksia toiselle
paikkakunnalle muuttamisesta tai järveen menosta — miten ne vain
tahtoi käsittää.

Jos ukko Grönberg oli toivonut paremmalta puoliskoltaan myötätuntoa,
ymmärtämystä ja kannatusta tällä raskaalla hetkellä, jolloin hän piteli
kourissaan oman lihansa ja verensä sodanjulistusta häntä vastaan,
niin hän erehtyi perusteellisesti, sillä hänen emäntänsä, selvittyään
ensimmäisestä itkukohtauksestaan, ei suinkaan säästellyt sanoja
takoessaan miehensä tietoisuuteen sitä vakuutusta, että vaimo ja äiti
yhtyi täydellisesti lapsen ja tyttären järkähtämättömään mielipiteeseen
kyseessäolevan puolison ja isän tyrannimaisista ominaisuuksista. Oman
puolisonsa suusta sai ukkoparka kuulla senkin masentavan tiedon,
että häntä, ukko Grönbergiä nimittäin, pidetään koko kaupungissa
sietämättömän pahansisuisena hirviönä, jonka kanssa kukaan ihminen ei
voi tulla toimeen.

Mihin Maikki oli lähtenyt, siitä hän ei ollut mitään ilmoittanut,
mutta kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli muuttanut
maaseurakunnassa asuvan enonsa Jooseppi Kinkan luo. Ja siihen taloon
ei ukko Grönbergin ollut päätään pistämistä, sillä Jooseppi Kinkka oli
hänen verivihollisensa sukulaisuudesta huolimatta — tai ehkä juuri
sukulaisuuden takia.

XVI

Kunnioitettu ystävämme kirjailija Kauno Tuulonen on tällä haavaa
pahanlaisesti satimessa, mutta siinä on hänellä kieltämättä suurin osa
omaa syytään. Hän oli antanut runollisen kielensä houkutella hänet
liian pitkälle neiti Leijasen seurassa, ja kun sitten neiti Leijasen
kaulaanlankeemus tapahtui, ei hänellä ollut riittävästi moraalista
rohkeutta voidakseen sanoa neitoselle, että tässä oli tapahtunut
valitettava erehdys ja väärinkäsitys. Toivoen, että aika jollain tavoin
selvittäisi vyyhdin ja päästäisi hänet pälkähästä, hän oli antanut
asian jäädä silleen, mutta vannottanut mitä ankarimmin neiti Leijasta
pitämään tapahtuman heidän kahdenkeskisenä salaisuutenaan.

Mitä neiti Julia Leijaseen tulee, niin koskettivat tosin hänen
korkeakantaiset kengänpohjansa vielä katukivitystä, pihanurmikkoa sekä
Kurosen myymälän ja konttorin permantopalkkeja, mutta hänen sielunsa
oleskeli enimmäkseen seitsemännessä taivaassa. Vaikka hra Tuulonen
karttoikin häntä niin paljon kuin mahdollista, ei hän kuitenkaan
voinut välttää kohtaamasta neitosta vähintäänkin puolenkymmentä kertaa
päivässä, ja joka kerta tyttö loi häneen silmäyksen, joka puhui
suunnilleen yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista rakkaudenkirjettä
yhteensä. Sitäpaitsi tyttö kysyi häneltä joka kerta, kun he joutuivat
kahden kesken:

— Oi Kauno, miksi olet niin harvoin minun seurassani?

Johon nuori miehemme vastasi aina seuraavin sanoin:

— Tiedäthän, se romaani... se vie minulta nykyään kaiken aikani.

— Tuo kauhea romaani... heitä se tuleen! pyysi tyttö.

Itse asiassa ei hra Tuulosella periaatteessa suinkaan ollut mitään tätä
ehdotusta vastaan, mutta sitä karttoi hän tietysti visusti ilmaisemasta.

Joka aamu herätessään lupasi kirjailija itselleen:

— Tänään selitän tytölle kaikki ja teen eron.

Ja joka ilta ennen maatamenoaan hän vilkaisi suuttuneena kuvaansa
peilissä, heristi sille nyrkkiään ja mutisi hampaitaan kiristäen:

— Raukka, nahjus, saamaton vätys!

Mitä pitemmälle aika kului, sitä vaikeampi oli hänen selittää tytölle,
että tämä oli käsittänyt väärin Kauno Tuulosen aikomukset ja ettei
viimemainittu koskaan tulisi menemään naimisiin hänen kanssaan. Lopuksi
kiusasi tämä asia hra Tuulosta niin, että hän alkoi nukkua huonosti ja
menettää ruokahalunsa, mikä häneen nähden oli varsin merkillepantava ja
harvinainen ilmiö.

Aika, tuo kaikkivoipa, johon hän oli toiveensa perustanut, siis
päinvastoin pahensi hänen asemaansa eikä suinkaan parantanut sitä.

Jokailtaiset kävelyretket neiti Leijasen kanssa, jotka viime viikolla
olivat tuottaneet kirjailijalle mieluista vaihtelua hänen elämänsä
yksitoikkoisuudessa, olivat muuttuneet kidutustilaisuuksiksi, jolloin
hän teeskenteli, valehteli ja näytteli iloista naamaa, näkymättömien,
mutta pahanilkisten pikkupaholaisten kärventäessä hänen sieluaan
hehkuvilla kekäleillään. Eräänä iltana hän ei ollut neiti Leijasta
vastassa kadulla, kun tämä läksi työstään. Hra Tuulonen oli tuntia aikaisemmin
paennut seurahuoneelle, jossa rakennusmestarien ydinjoukko
otti hänet vastaan vilpittömillä ja valtaavilla suosionosoituksilla. Se
ilta kului repäisevän hauskasti. Neiti Leijanen unohtui kokonaan hänen
mielestään, eivätkä laulut ole seurahuoneella koskaan kaikuneet niin
voimakkaina kuin sinä iltana ja seuraavana yönä. Rakennusmestarikuoro
kävi lopulta niin äänekkääksi, että ravintolan omistaja kaksi
kertaa kävi pyytämässä herroja olemaan hiukan hiljempaa. Tällaista
äänioikeuden riistämisyritystä eivät rakennusmestarit olleet koskaan
ennen kokeneet.

Mutta seuraavana päivänä olivat neiti Leijasen silmät punaiset ja
niiden ympärillä mustat renkaat. Kahvipöydässä, jossa he tavallisuuden
mukaan olivat kahden, hän sai hysteerisen kohtauksen, ja hra Tuulosella
oli täysi työ saada hänet rauhoittumaan. Hän lupasi, ettei hän koskaan
enää tekisi sillä tavalla, katui ja sai anteeksiannon.

Kauno Tuulonen tunsi vaipuvansa hetki hetkeltä yhä syvemmälle siihen
suohon, johon hän oli erehdyksessä tullut polkaisseeksi.

Joku toinen olisi tuollaisessa tapauksessa hänen sijassaan jättänyt
saappaansa suohon ja poistunut kaikessa hiljaisuudessa paikkakunnalta,
mutta niin ei tehnyt hra Tuulonen. Hän oli nimittäin, kuten jo
aikaisemmin olemme huomauttaneet, erittäin itsepintainen mies, mikä
on jokseenkin harvinaista nykyajan nuorisossa, ja hän oli päättänyt,
maksoi mitä maksoi, ajaa alkuperäisen suunnitelmansa perille.

Näin oli aika kulunut torstaihin asti. Oliko neiti Leijanen tämän ajan
kuluessa alkanut aavistaa, että jotain oli vinossa, sitä on meidän
vaikea mennä sanomaan, mutta se on ainakin varmaa, että hän riippui
lemmityssään kiinni kiinteämmin kuin koskaan ennen. Nyt ei hra Tuulonen
enää uskaltanut ajatellakaan mitään välien rikkomista, ennenkuin hän
olisi saanut asiansa selviksi toisella taholla, sillä hän pelkäsi, että
neiti Leijanen siinä tapauksessa panisi toimeen ikävän kohtauksen,
joka voisi odottamatta viedä karille koko yrityksen. Parasta oli kai
antaa asian mennä menojaan ja sitten, kun se suuri voitto oli saatu,
selvittää välit neiti Leijasen kanssa äkkiä ja pontevasti.

Tehtyään lopullisesti tämän päätöksen tunsi hra Tuulonen itsensä
rauhallisemmaksi ja katsoi voivansa osoittaa neitoselle suurempaa
huomaavaisuutta kuin viime päivinä.

Torstaina iltapäivällä tuli kaupunkiin neiti Kuronen.

Anni Kurosella oli ollut hieman paha omatunto sen välinpitämättömyyden
johdosta, jota hra Tuulosta kohtaan Kurosen perheessä oli osoitettu.
Kun hänen nyt täytyi erikoisista syistä — valmistaakseen erään
suuren pöytäliinan, josta oli tuleva alallaan mitä arvokkain
taideteos! — viipyä kaupungissa pari viikkoa, päätti hän korvata
Kurosten laiminlyönnit osoittamalla hra Tuulosta kohtaan erikoista
ystävällisyyttä.

Hra Tuulonen loikoili pihamaalla salapoliisikertomuksia lueskellen,
kun neiti Kuronen tuli sisään portista. Yllätettynä ja ihastuksissaan
nousi kirjailija tervehtimään häntä, ja ihastuksensa kasvoi vielä
suuremmaksi, kun neiti Kuronen rakastettavasti hymyillen ojensi hänelle
kätensä ja sanoi:

— Tässä minä nyt olen — saanko ryhtyä pitämään teille seuraa täällä
yksinäisyydessänne?

Hra Tuulonen ei ollut uskoa aistimiensa todistusta ja oli pyörtyä
ilosta, voimatta ensinkään käsittää, mikä neiti Kuroselle oli tullut.

Viimemainittu pyyteli anteeksi sitä, etteivät Kuroset olleet
huvilassaan viime sunnuntaina, ja kertoi sitten, että hänen täytyi
viipyä kaupungissa kaksi viikkoa, saadakseen valmistetuksi erään
suuren ja paljon työtä vaativan pöytäliinan, ja kysyi, saisiko hän
silloin tällöin häiritä hra Tuulosen kirjallisia töitä pyytämällä häntä
pitämään seuraa neiti Kuroselle tunnin tai pari päivässä.

Oikeastaan lienee meidän turha mainita hra Tuulosen vastanneen, että
hänen aikansa oli kokonaan, kokonaan neiti Kurosen käytettävissä
ja ettei hän, Kauno Tuulonen, olisi mistään niin mielissään kuin
saadessaan omistaa mahdollisimman suuren osan ajastaan neiti Kuroselle.

Kirjailija puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että neiti Kuronen
katsahti häneen hieman pitkään, mutta purskahti sitten nauramaan ja
sanoi:

— Te runoilijat liioittelette niin mahdottomasti!

Hra Tuulonen heräsi kuin huumauksesta, punastui hämillään, huomatessaan
olleensa vähällä mennä kenties liian pitkälle näin alussa, mutta ryhtyi
sitten kääntämään asiaa leikiksi ja otti ihastuneesti vastaan neiti
Kurosen tarjouksen tulla sisään hänen kanssaan juomaan iltapäiväkahvia.

Puolen tunnin kuluttua alkoi hra Tuulonen tulla tajuihinsa huoneessaan
ja huomasi silloin tanssivansa sormiaan näpsäytellen keinutuolin
ympärillä. Hän muisti kuluneen puolen tunnin tapahtumat kuin unessa:
kuinka herttainen Anni oli ollut... mistä he olivat jutelleet... kuinka
heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan, kun Anni tarjosi hänelle
kahvia... kuinka Anni silloin näytti vähän punastuvan... kuinka Annin
oli lopuksi täytynyt lähteä rehtori Peranderille, jossa rehtorin
tytär odotti häntä ryhtyäkseen opastamaan neiti Kurosta tuon suuren
taiteellisen pöytäliinan alkuvalmistuksissa...

— Minä voitan, minä voitan! riemuitsi kirjailija Tuulosen sielu. —
Hänelle on tullut ikävä minua! Miksi täytyy hänen juuri kaupungissa
ommella tuota pöytäliinaa? Loruja! Voi minua onnenpoikaa... minä...
minä... minä...

Kädet niskassa hän tanssi nyt sohvan edessä kiihkoisaa sotatanssia,
nostaen polvet korkealle ilmaan ja huutaen aina väliin: ”hei!”

Hän oli niin onnellinen, että hän olisi pakahtunut, ellei hän olisi
käyttänyt tätä keinoa jonkinlaisena varaventtiilinä.

Kun palvelustyttö, joka oli kaksi kertaa arasti koputtanut, tuodakseen
pöydälle vesikarahvin, johon kirjailija oli pyytänyt raikasta vettä,
ei saanut mitään vastausta, oli hän pudottaa tarjottimen maahan,
avatessaan oven ja nähdessään heidän kesävieraansa hyppivän ja
loiskivan keskellä lattiaa kuin vasikka.

Samassa huomasi kirjailija palvelustytön, pysähtyi, punastui
selkäruotoon asti ja änkytti:

— Minä... minä hyppelin vähän...

— Niin, sanoi tyttö hiljaa, vilkuillen hätäisenä ympärilleen, sillä
hän pelkäsi mielipuolen tuossa tuokiossa hyökkäävän hänen kimppuunsa ja
iskevän hänet kuoliaaksi.

— Hyppeleminen edistää verenkiertoa... minä hypin ja voimistelen aina,
istuttuani pitkän aikaa kirjoituspöydän ääressä...

— Niin, sanoi tyttö, alkaen tämän luonnollisen selityksen saatuaan
rauhoittua. — Tässä olisi maisterille raitista vettä...

— Kiitos!... Saarankin pitäisi hyppiä välistä — se edistää
verenkiertoa! sanoi kirjailija ystävällisesti.

— Niin... kiitos... sanoi Saara, niiasi ja poistui, arvattavasti
harkitsemaan hra Tuulosen hyppimisehdotusta.

Samassa kuului kadunpuoleisesta ikkunasta hiljainen koputus. Kauno Tuulonen
hätkähti ja meni katsomaan.

Kadulla odotti häntä neiti Leijanen.

Hra Tuulonen sadatteli hiljakseen, painaessaan hatun päähänsä. Mutta
kadulle päästessään hän oli jo ehtinyt malttaa mielensä ja hymyili
hyväntahtoisesti ystävättärelleen.

Neiti Leijanen sitävastoin ei hymyillyt, vaan oli synkkä kuin
ukkospilvi.

— Mikäs meidän pientä nirpukkaamme vaivaa? kysyi hra Tuulonen hänelle
ominaiseen sukkelaan ja hupaiseen tapaan.

Pieni nirpukka sähähti kuin kissa vastatessaan:

— Luulit kai, etten nähnyt, millä tavoin keikuttelit pyrstöäsi neiti
Kuroselle! Kyllä minä näin kaiken ikkunasta! Sinä vaihdat tunteitasi
kuten pa... pa... pa...

— Paitaa, sanoi Kauno Tuulonen, auttaakseen tyttöä eteenpäin.

Kirjailijasta oli tämä erittäin mieluista puhetta neiti Leijasen
suusta. — Enemmän sitä lajia! ajatteli hän. Sitten pieni riita ja ero.
Silloin on se asia selvä!

Mutta se ei ollut selvä niin helposti.

Sillä kun kirjailija ylpeästi huomautti olevansa vapaa mies, olevansa
oikeutettu olemaan kohtelias muillekin naisille kuin neiti Leijaselle
ja ilmoitti aikovansa vastakin noudattaa erikoista kohteliaisuutta
neiti Kurosta kohtaan, jonka vanhempien kotona hän, ventovieras
ihminen, oli saanut osakseen niin ystävällistä, vieläpä sydämellistäkin
kohtelua, niin puhkesi neiti Leijanen viljaviin kyynelvirtoihin,
vakuutti olevansa häijyin ja tyhmin tyttö maailmassa ja vannoi, ettei
hän lakkaa itkemästä, ennenkuin Kauno Tuulonen on antanut hänelle
anteeksi.

Koska kulkeminen itkevän ja tyrskivän tytön rinnalla halki kaupungin
aina on omiaan kiinnittämään asiaankuulumattomien uteliasta huomiota
puoleensa, niin ei hra Tuulosen auttanut muu kuin antaa anteeksi
Julialleen. Vieläpä hyvin nopeasti. Toivottu ja tarjoutunut
riidanrakentamistilaisuus raukesi siis siihen sekä neiti Leijasen
kiihkeään vakuutukseen, ettei hän koskaan tule luopumaan Kaunostaan —
lupaus, jota nuori mies kuunteli sekavin tuntein.

Seuraavana päivänä oli kahvipöydässä kolme henkeä, nimittäin kirjailija
sekä neidit Kuronen ja Leijanen. Neiti Kuronen oli iloinen, vilkas ja
puhelias kuten tavallisestikin. Neiti Leijanen, joka oli tuntenut hänet
jo pitemmän aikaa, olisi ehkä sanonut, että Anni-neiti oli tavallista
vilkkaampi ja iloisempi. Aluksi se seikka, hyvin ymmärrettävästä
syystä, oli vähällä ruveta hieman huolestuttamaan neiti Leijasta, mutta
naisen hienolla vaistolla hän tajusi pian, ettei tuo iloisuus voinut
johtua hra Tuulosen läsnäolosta.

Kauno Tuulonen esiintoi koko joukon järjettömyyksiä, kuten
rakastuneiden tapa on, mutta neiti Kuronen puhui niin paljon, ettei
kukaan ehtinyt kiinnittää huomiota runoilijan merkillisiin puheisiin.
Neiti Leijanen lopulta oikein hämmästyi neiti Kurosen puheliaisuutta.
Hra Tuulonen, jolla oli omat ajatuksensa neiti Kurosen iloisuuden
syistä, hymyili koko ajan onnellista, vaikka verrattain pöllömäistä
hymyä, mutta niin ovela osasi hän tälläkin hetkellä olla, huolimatta
siitä, että oli riemusta ja rakkaudesta aivan pyörällä päästään,
että tuon tuostakin salaa loi säteilevän katseen neiti Leijaseen.
Ja kun neiti Leijasella taas oli oma käsityksensä näiden katseiden
merkityksestä, niin loistivat hänenkin kasvonsa. Jos taiteilija olisi
nähnyt nämä ihmiset ja maalannut heistä taulun, niin olisi hän sen
nimeksi aivan varmaan merkinnyt ”Onnellisia ihmisiä”.

Taaskin täytyi neiti Kurosen lähteä heti kahvipöydästä noustuaan
Peranderille. Hra Tuulonen toivotti mielessään koko Peranderin talon
asujineen ja kaikkine muine sisältöineen hiiden hinkaloon, mutta
muuten hän oli ylimalkaan sangen tyytyväinen asioiden tähänastiseen
kehitykseen. Pääasia oli valloittaa vankka, heltiämätön jalansija neiti
Kurosen sydämessä. Kyllähän sitten olisi helppo lopettaa välit neiti
Leijasen kanssa.

Sinä iltana sanoi Julia Leijanen, Kauno Tuulosen saatellessa häntä taas
tapansa mukaan kotiin:

— Sinä olet ollut tänään vallan loistavalla tuulella... minä olen
niin ylpeä sinusta!

Kirjailija hymyili tyytyväisenä ja alkoi hyräillä jotain.

XVII

Sen jälkeen kun ukko Wahlin yritys saada kauppias Jaakkola syytteeseen
murhapoltosta oli mennyt myttyyn, ei tuota toimeliasta vanhusta näkynyt
kaupungilla kolmeen päivään muuta kuin yhden kerran, jolloin hänen oli
nähty tulevan Svebeliuksen neitien — Antti-neidin ja Matti-neidin —
talosta.

Mutta samaan aikaan alkoi kaupungilla levitä huhuja, että ukko Wahl
oli luvannut toimeenpanna sarjan oikein ihmeellisiä skandaaleja,
jollei kauppias Jaakkola luovu nuorimmasta neiti Svebeliuksesta. Samat
huhut kertoivat, että ukko Wahlia kannustivat ja yllyttivät näissä
edesottamisissaan toiset Svebeliuksen neidit, jotka aina olivat olleet
pienellä sotakannalla sisarensa kanssa ja jotka nyt olivat suuresti
suuttuneet siitä, että Jaakkola, sivuuttamalla kokonaan vanhemmat
sisaret ja mainitsematta heille sanallakaan aikomuksistaan, aikoi ottaa
heidän sisarensa.

Kuultuaan näistä huhuista lähti Anna Perander varoittamaan Jaakkolaa.
Tämä, jonka rautakauppa alkoi jo olla täydessä kunnossa, hymyili vain,
kun Anna kertoi, mitä oli tekeillä.

— Niin, setä, hymyile sinä vain, sanoi Anna, mutta sinä et tunne
vielä tarpeeksi Antti-neitiä, joka on tämän kaiken takana, etkä voi
aavistaakaan, kuinka julkea ja itsepintainen ukko Wahl on. Tietysti
eivät he voi sinulle mitään varsinaista vahinkoa tehdä, mutta he voivat
saattaa sekä sinut että nuorimman neiti Svebeliuksen naurunalaiseksi
sellaisella hetkellä, jolloin tuollainen kohtaus saattaisi vaikuttaa
hirmuisen kiusallisesti.

— Tarkoitat: vihkiäisissäni! sanoi Jaakkola nauraen.

— Esimerkiksi silloin! myönsi Anna.

— Ole sinä vain levollinen, sanoi Jaakkola. — Ennenkuin sinne asti
tullaan, on saattanut tapahtua monenlaisia asioita, ja niin Antti-neiti
kuin ukko Wahlkin muuttaa esiintymistään tässä jutussa. Kuinka muuten
isäsi jaksaa?

— Isä lähti eilen Ouluun tervehtimään veljeään, joka on viime aikoina
vähän sairastellut, ja viipyy sillä matkalla pari viikkoa. Niin, minä
olen joka tapauksessa varoittanut sinua!

— Kiitos vain! sanoi Jaakkola. — Palkinnoksi olisi minun kai
tarjottava sinulle kuppi kahvia, mutta lykkään sen kuitenkin siksi,
kunnes on saatu edes jonkinlainen emäntä taloon. Voit myöskin
olla rauhassa siitä, etten käy teillä isäsi poissaollessa! lisäsi
rautakauppias salaperäisesti, iskien samalla silmää niin peijakkaan
viekkaan näköisenä.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Anna punastuen.

— Voisihan ehkä sattua, että tulen sopimattomaan aikaan, sanoi ovela
rautakauppias vieläkin salaperäisemmin. — Minä ehkä tiedän, ehkä
aavistan jotain...

— Sinä olet yksinkertainen, vanha ja ilkeä tolvana! huudahti tyttö,
läiskäyttäen juuri huoneeseen tulleen kauppa-apulaisen suureksi
ihmeeksi ja kauhuksi liikkeen päämiestä poskelle ja juosten tiehensä.

Mutta Jaakkola avasi vain ikkunan ja huusi poisrientävälle tytölle
nauraen:

— Nyt minä olen siitä varma! Ei meitä petetä!

                                                  ⸻

Hiljainen iltapäivä.

Koko kaupunki torkkui.

Ihmiset torkkuivat, hevoset torkkuivat, kyyhkyset torkkuivat, ajuri
Tiihosen kukko torkkui ja aurinkokin torkahti pienen pilven takana.
Keittiöistä kuuluva paistinpannujen pihinä vaikutti uuvuttavasti kuin
kehtolaulu, ja vanha viiri kirkon tornissa kirahteli silloin tällöin
hiljaisessa, melkein huomaamattomassa tuulenhengessä kuin unissaan
itkua äännähtelevä pieni lapsi.

Oli sellainen helteinen päivä... mitäpä olisi silloin voinutkaan muuta
tehdä kuin torkkua!

Silloin alkoi äkkiä kuulua Kirkkokadun päästä koiran haukuntaa.

Äänestä päättäen se oli Sinkkolan piski. Sehän se tuolla tavoin räkytti
ja äyski.

— Mitähän se oikein tiuskuttaa? ajatteli itsekseen Janhusen matami,
levittäessään pyykkivaatteita kuivamaan katukäytävän reunalla kasvavien
koivujen väliin kiinnitetylle nuoralle.

Nyt yhtyi haukuntaan jo toinenkin koira. Sillä oli leveä, laiska,
louskuttava ääni.

— Metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, mutisi Janhusen matami.

Hektorin äänestä ei voinut erehtyä.

Mitä lähemmäksi haukunta lähestyi, sitä useampia koiria siihen yhtyi.
Melkein joka talosta kiiruhti portille koira katsomaan, mistä oli
kysymys, ja edustamaan taloaan tilaisuudessa.

Ikkunoita avattiin siellä täällä ja ikkunoista kurkisti kadulle
haukottelevia päitä.

Keskellä katua käveli luonnonihminen, luontaisen terveydenhoidon
apostoli Matti Luonto virsuissaan, kontti selässä ja pitkä sauva
kädessään. Hänen perässään, kohtuullisen välimatkan päässä sauvan
ulottuvilta, juoksi neljä tai viisi kiukkuista, terhentelevää koiraa,
jotapaitsi esijuoksijoina toimi pari takkukarvaista rakkia, jotka
äänekkäästi julistivat ympäristölle kulkueen lähestymisen.

— Mattihan se on... ja oikein pyhävaatteissaan, totesi Janhusen
matami, jääden kädet lanteilla katselemaan juhlakulkuetta.

Matti Luonnon juhlapukuna oli avara valkoinen liinapaita ja
lumivalkeat, nilkkoihin asti ulottuvat housut, joiden takapuolessa
loisti komeilla kirjaimilla tunnettu vehnäjauhomerkki: ”Gold”.

Matin juhlahousut olivat nimittäin valmistetut käytetyistä
vehnäjauhosäkeistä, jotka, kuten tunnettua, soveltuvat erinomaisesti
alusvaatteiden valmistukseen. Tähän arvokkaaseen seurueeseen liittyi
matkan varrelta jokainen koira, joka sattui sen huomaamaan, ja
konsertti oli lopuksi korviasärkevä.

Herättämästään huomiosta välittämättä, välittämättä myöskään
nelijalkaisten seuralaistensa pirullisesta rähinästä Matti käveli
hiljaisena ja nöyränä, mutta samalla tyynenä ja arvokkaana valkoisessa
paidassaan ja valkoisissa kultamitalipöksyissään kohti päämääräänsä, ja
levollisena laskeutui hänen pitkä tukkansa hartioille.

Näin käveli hän keskellä katua aina Svebeliuksen neitien taloon
asti Kirkkopuiston reunassa. Koirat, harkittuaan asiaa, katsoivat
viisaimmaksi pysähtyä portille odottamaan tapahtumain kehitystä, mutta
Matti itse astui suoraan pääportaita ylös ja soitti ovikelloa.

— Menkää kyökinportaita! sanoi sisäkkö, joka järjesti kukkaruukkuja
pienille jalustoilleen kuistilla, jossa oli lasiseinät.

— Haluan tavata neiti Anna Kristina Svebeliusta, sanoi luonnonihminen
nöyrästi, mutta varmasti.

Juuri se henkilö, itse Antti-neiti, jota Matti Luonto oli ilmoittanut
haluavansa tavata, tulikin samassa kaikessa komeudessaan avaamaan ovea.

Nähdessään totisen veljemme Matin tarkasteli uhkea nainen hänet
kiireestä kantapäähän asti silmäyksellä, joka vei aikaa vain sekunnin,
mutta joka riitti kiinnittämään hänen huomioonsa kaikki Matin puvuston
yksityiskohdat.

— Mitä haluatte? kysyi neiti Anna Kristina sitten kovalla, terävällä
äänellä, jota hän aina käytti, joutuessaan tekemisiin alhaiseen kastiin
kuuluvan olion kanssa.

— Haluaisin puhua neiti pari sanaa kahden
kesken, sanoi Matti Luonto alati nöyrään, mutta järkähtämättömään
tapaansa.

— Mitä salaisuuksia teillä voi olla minulle kerrottavana? kysyi talon
valtijatar kummastusta ilmaisevalla äänellä. — Käykää sisään!

Matti Luonto astui sisään, astuipa käskemättä aina saliin asti, jonka
ovi oli auki, ja istuutui varovaisesti ovenpielessä olevalle tuolille.

Neiti Svebelius oli niin ällistynyt tuon hänelle näöltään kylläkin
tutun vieraan omituisesta häikäilemättömyydestä ja rohkeudesta,
ettei hän edes muistanut antaa Matille sitä läksytystä, minkä hänen
tunkeileva esiintymisensä olisi ansainnut.

Tarkasteltuaan valkopukuista miestä hetken äänettömänä hän meni
istumaan sohvaan ja sanoi Matille ylpeästi kuin kuningatar:

— No puhukaa nyt asianne, mutta nopeasti! Minulla on vieraita!

Se oli epäilemättä totta, sillä Svebeliuksen neideillä oli aina
vieraita, runsas valikoima kaupungin kielevimpiä kahvitätejä, joiden
äänekäs ja nopea puhelu kuului viereisestä huoneesta, jonka ovi oli
jäänyt raolleen.

Silloin nousi Matti ylös ja piti, katse permantoon luotuna, seuraavan
peräti merkillisen puheen:

— Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla... nämä sanat ovat lausutut
kaikille, siis myöskin sinulle, Anna Kristina Svebelius, ja minulle,
Matti Luonnolle... koska me emme vielä kumpikaan ole avioliiton
satamaan ehtineet, niin pyydän minä täten sinua vaimokseni...

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Matti tassutellut virsuissaan lattian
poikki ja notkisti nyt toisen polvensa Antti-neidin edessä, lausuen
hiljaa ja vakavasti:

— Minä rakastan sinua, Anna Kristina!

Sitten kun Antti-neiti voi mitään puhua — ja siihen kului melkoinen
aika — hän huusi kauhistuksissaan:

— Ihminen on hullu!

— Niin, ihminen on hullu... ellei hän mene naimisiin, myönsi
luonnonihminen hiljaiseen tapaansa. — Minä rakastan sinua!

Samassa silmänräpäyksessä kauhistutti kaikkia talossa olevia naisia
sydäntäsärkevä hätähuuto:

— Auttakaa! Apua... apua!

Kun talon melkein mielettömäksi pelästynyt naisväki yhtä säikähtyneine
vieraineen juoksi saliin, kohtasi sitä outo näky:

Sohvalla huusi ja potki neiti Anna Kristina Svebelius, josta yleensä
tiedettiin, ettei hän koskaan ollut pelännyt ketään eikä mitään. Hänen
kasvoillaan oli tavattoman kauhun ilme.

Hänen edessään oli lattialla polvillaan pitkätukkainen, päivänpaahtama
harvapartainen mies, jolla oli yllään paita ja valkoiset housut sekä
tuohivirsut ja selässään suuri tuohikontti. Tämä harvinainen kosiomies
toisteli tuon tuostakin, katsoen potkivaa ja kirkuvaa naista kasvoihin:

— Minä rakastan sinua!

— Auttakaa... viekää pois tuo hirmuinen mies... minä pyörryn! huusi
Antti-neiti.

Koska koko talossa oli miesväestä yhtä suuri puute kuin
naisluostarissa, pisti eräs vieraista päänsä ulos ikkunasta ja huusi:

— Poliisi! Poliisi!

Kirkkopuistossa ei sattunut tällä hetkellä olemaan muita ihmisiä kuin
Muttoskan 9-vuotias Petteri, joka hyppi vasemmalla jalalla, pitäen
oikean jalkansa varpaiden välissä viispennistä, jolla äitinsä oli
lähettänyt hänet ostamaan tulitikkuja. Tämä nuori henkilö pysähtyi suu
auki katsomaan huutajaa.

— Poliisi! Juokse poika sukkelaan hakemaan poliisia! huusi ikkunasta
näkyvä naisenpää.

Muttoskan Petteri tuumi jonkin aikaa ja ilmoitti sitten:

— Poliisit lähtivät verkonlaskuun!

Mutta hätähuudot olivat avoimien ikkunain kautta kuuluneet
naapuritaloihin. Väkeä alkoi keräytyä sen talon portille, josta
poliisia huudettiin.

Sillä välin oli Matti Luonto noussut seisomaan ja sanonut hiljaa,
nöyrästi:

— Ei minua varten tarvitse poliisia hakea... lähden minä muutenkin.
Ja näin sanoen hän lähti kävelemään ovelle, mutta kääntyi vielä
kynnyksellä ja lausui:

— Minä tahdon joka tapauksessa Anna Kristinan vaimokseni.

Sitten hän poistui.

Eteisen nurkasta hän otti pitkän sauvansa ja astui ulos. Pihalla
odottava koirajoukko tervehti häntä ihastuksen ulvonnalla. Matti
karkoitti lähimmät koirat sauvallaan ja astui ulos portista, jolloin
väkijoukko antoi tietä hänelle ja hänen perässään syöksähtävälle,
rähisevälle koirajoukolle.

— Mikä siellä on hätänä? kysyi muuan akka Matilta, mutta tämä jatkoi
matkaansa mitään vastaamatta, ja hänen housujensa takapuolelta
loistivat ylpeät sanat:

”Gold Medal”.

XVIII

Sen merkillisen päivän jälkeisenä, josta viime luvussa
kerrottiin, saapui kaupunkimme laivarantaan — meillä ei ole vielä
rautatietä, mutta saamme sen varmaankin aivan piakkoin, sillä
valtiopäivillä on kolmenkymmenen kahden vuoden aikana tehty yhteensä
seitsemänkymmentä anomusta ja ehdotusta kaupunkimme liittämisestä
valtion rautatieverkkoon — saapui siis kaupunkimme laivarantaan
teatterikiertue Cangastus & Muttonen, jonka jäsenet me heti riennämme
erittäin suurella mielihyvällä esittelemään lukijallemme.

Kiertueen jäsenten, taiteilija Woldemar Cangastuksen ja herra
Jassi Muttosen, menneisyys on oikeastaan hämärän salaperäisyyden
esiripun takana. Me olemme kuitenkin, palvellaksemme lukijoitamme,
koettaneet hiukan kohottaa tuon esiripun reunaa ja kurkistaa sen
alle, saaden tällöin selville sen verran, että taiteilija Cangastus
on ensin kilvoitellut valkean lakin saamiseksi ja ollutkin juuri
pääsemäisillään päämääräänsä, kun eräs pulpetista permannolle pudonnut
pieni paperilappu, johon oli suoritettu pari nerokasta matemaattista
tehtävää, ja vartioivan opettajan ilkeämielinen turhantarkkuus
katkaisivat hänen lupaavan tiedemiesuransa ja pakottivat hänet
ohjaamaan kykynsä muille aloille. Herra Muttosen entisyydestä emme,
tutkimuksistamme huolimatta, sitävastoin tiedä senkään vertaa — ikävä
kyllä, sillä hän on joka tapauksessa mieltäkiinnittävä henkilö, kuten
myöhemmin tulemme näkemään.

He saapuivat kaupunkiimme vanhassa Mainingissa, joka yhä vieläkin
saattaa häpeään kaikki ne profeetat, jotka ovat ennustaneet sille joko
hyvin äänekästä loppua paljon kokeneen höyrykattilansa räjähdyksessä,
tai aivan äänetöntä loppua kovassa aallokossa jonain pimeänä ja
myrskyisenä syysyönä.

Muita matkustajia ei laivassa ollutkaan. Eikä ollut myöskään muuta
yleisöä vastaanottamassa näitä vieraitamme kuin pari paljasjalkaista
poikaa, joilla oli onget olalla ja matopurkit kädessä, ja Kähkösen
leski, joka kysyi laivan lämmittäjältä, eikö tällä ollut kirjettä
Kähköskälle viimemainitun velivainajan leskeltä, joka antoi joskus
Kähköskän toimitettavaksi pieniä kaupunkiasioita.

Lämmittäjä, joka oli pistänyt hikiset ja nokiset kasvonsa laivan
reunan yli ja syventynyt niiden huolelliseen ja perinpohjaiseen
puhdistamiseen, ilmoitti kesken kiireen Kähköskälle, ettei hänellä
ollut minkäännäköistä kirjettä kenellekään, minkä masentavan tiedon
saatuaan Kähköskä ensin vähän huokaili ja haikaili, mutta unohti sitten
pian surunsa huomatessaan teatterikiertueen Cangastus & Muttonen, joka
oli sille ominaisella arvokkaisuudella astunut ulos höyrypurresta ja
katseli nyt ilta-auringon kultaisessa hohteessa kylpevää kaupunkiamme,
jota kohti tämä taiteilijapari lähti kävelemään.

Taiteilija Cangastus oli keskikokoinen ja laiha, huolestuneen ja
samalla syvämietteisen näköinen mies, jolla oli pitkä nenä ja
etupuolelta kalju pää, mikä teki hänet tavattoman korkeaotsaisen
ja viisaan näköiseksi. Päässä oli tummunut olkihattu ja hartioilla
laaja päällystakki, jonka silmäänpistävimpänä osana olivat kauhean
suuret taskut. Kun vielä mainitsemme, että hänen housunsa olivat
puolen liian lyhyet, mutta hänen tukkansa ikäänkuin tuon
puutteen korvaamiseksi puolen korttelia liian pitkä, ja että hän lausui
ajatuksensa syvällä, ehkä hieman surunvoittoisella rintaäänellä,
niin olemme antaneet hänestä mahdollisimman seikkaperäisen ja
omantunnontarkan kuvan.

Näyttelijä Muttonen oli lyhyt, teerenpisamainen, punatukkainen,
pystynenäinen ja teräväkielinen henkilö. Hän ontui vähän oikeata
jalkaansa ja syljeskeli hämmästyttävän taiturimaisesti, sillä häneltä
puuttui yläleuasta kaksi hammasta. Hän käveli aina herra Cangastuksen
vasemmalla puolen, mutta puoli askelta jälempänä, varmaankin siitä
syystä, etteivät vastaantulijat erehtyisi siitä, kumpi tämän huomiota
ja tunnustusta saavuttaneen kiertueen päämies oli.

— Lausun meidät tervetulleiksi tähän kulttuurikeskukseen ja suljen
meidät sen taidettarakastavan väestön vieraanvaraisuuteen, sanoi
herra Muttonen, ottaen päästään sellaisen lippalakin, jollaisia
koneenkäyttäjät tavallisesti pitävät, ja kumartaen rantapuiston
reunassa olevalle pahasti kallistuneelle pölkylle, jonka päässä oli
maistraatin sakkotaulu varoitukseksi niille uskalikoille, jotka
rohkenivat ryhtyä tallaamaan puiston ruohokenttää, mikä muuten,
vaikkakin hieman harventuneena, oli valloittanut myöskin viisi vuotta takaperin
hiekoitetut käytävät haltuunsa. — Olkoon toimintamme
tällä paikkakunnalla menestyksellinen sekä taiteelliselta että
myöskin rahalliselta kannalta katsottuna! lisäsi hän sitten hartaana
toivomuksenaan, sylkäisten keskelle sakkotaulua ja lähtien nilkuttamaan
johtajansa perässä.

— Amen! murahti herra Cangastus kumeasti. — Minulla on nälkä!
ilmoitti hän sitten vielä kumeammalla äänellä.

— ”Nälkä meill’ on aina vieraanamme”, lauloi herra Muttonen. —
Kiertueen rahaston tila on markka kaksikymmentä penniä, lisäsi hän
virallisella äänellä.

— Hm, sanoi kiertueen johtaja ja vaipui taas syviin mietteisiin.

Kahdessa kirkonkylässä ja yhdessä n.s. taajaväkisessä yhdyskunnassa
oli kiertueella ollut melkoisen hyvä menestys, mutta seuraavassa
kaupungissa oli sitä kohdannut tuntuva vastoinkäyminen, kun
ensimmäisessä näytännössä oli ollut saapuvilla, paitsi viittätoista
vapaapilettiläistä, ainoastaan kaksi maksanutta katselijaa, ja toisessa
näytännössä, johon oli jaettu neljäkymmentä vapaapilettiä, kolme
vapaapilettiläistä ja eräs maalaisukko, joka oli ostanut 50 pennin
seisomapaikan, ja joka hänkin sai rahansa takaisin anteeksipyynnöllä,
että näytäntö oli sattuneesta syystä peruutettava. Kiertue, johon
oli kuulunut seitsemän jäsentä, oli tällöin hajaantunut, mutta
sen päävoimat, johtaja Cangastus sekä kiertueen rahastonhoitaja,
koomillisten osien esittäjä herra Jassi Muttonen olivat päättäneet
horjumattomalla lujuudella pitää yllä kiertueen nimeä ja mainetta,
ja ”ontuvallakin jalallani polkaisen minä maasta uudet legioonat
näyttämötaiteilijoita lippumme ympärille!” oli herra Muttonen sanonut.

Nyt me siis tiedämme näistä herroista kaiken, mitä meidän tarvitsee
tietää.

— Onko väestö paennut valloittajien hyökätessä kaupunkiin? kysyi herra
Muttonen, katsellen ympärilleen. — Kotkankatseeni ei kohtaa yhtään
vieraanvaraista alkuasukasta — oi, ei ainoatakaan!

Koska kaupunkimme väestöllä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan
kiertueen vierailusta, ei se siis ollut voinut ryhtyä sellaiseen
varokeinoon kuin kaupungin tyhjentämiseen. Kurosen puodin kohdalle
tultuaan näkivätkin näyttämötaiteilijamme melkoisen osan kaupungin
väestöstä seisomassa sekä vastapäätä olevalla jalkakäytävällä että
myöskin keskikadulla, vaihtaen innokkaasti ja äänekkäästi ajatuksiaan
jostakin yleistä huomiota herättäneestä tapauksesta.

Svebeliuksen neidit olivat nimittäin lähteneet iltapäivällä kävelylle
kaupungille, ja oli heidän matkaansa silloin liittynyt hiljainen
ja nöyrä luonnonihminen Matti Luonto, joka oli alkanut kävellä
Anna-neidin rinnalla ja puhua hänelle tulevaisuudensuunnitelmistaan,
joihin tuntui lähinnä kuuluvan Matti Luonnon ja Anna Kristina Svebeliuksen
kirkollinen vihkimys ja nuoren parin muuttaminen
luonnonmukaiseen ja terveelliseen omaan kotiin Kelovuorelle. Neidit
vaativat Mattia silmänräpäyksessä poistumaan seurastaan, jolloin tämä
tottelevainen, mutta itsepintainen kansalainen oli jättäytynyt pari
askelta jäljemmäksi ja seurasi heidän perässään pitkine sauvoineen ja
valkoisine kultamitalihousuineen kuin mikäkin kansallinen kunniavartia.

Tämä näky oli omiaan saamaan koko kaupungin jalkeille. Ei ollut
päätöntä ikkunaa eikä hymytöntä päätä, ja mitä kaupungin koiriin tulee,
niin eivät ne suinkaan siekailleet liittyessään niihin virkaveljiinsä,
jotka olivat ilokseen huomanneet luonnonihmisen taas esiintyvän
virkistämässä kaupungin yksitoikkoista iltapäivää.

Svebeliuksen neidit olivat suunniltaan häpeästä ja raivosta,
poiketessaan kiireesti Kurosen puotiin ja katsellessaan ovilasien läpi,
miten kadulle kertyi suuri väkijoukko, Matin seisoessa katse maahan
luotuna, sauvaansa nojaten puodin rapuilla.

— Menkää ajamaan pois tuo inhoittava mies puotinne rappusilta!
sanoivat neidit Kalle Kannakselle.

Viimemainittu, joka oli syntisellä ilolla seurannut tapahtumain
kehitystä, yritti vastustella, mutta Svebeliuksen neitien katseet
nujersivat silmänräpäyksessä hänen vastustushalunsa.

Kalle avasi siis oven, jolloin ääni väkijoukosta tervehti häntä:

— Hei, Kalle!

— Neidit käskivät teidän astua alas portailta, sanoi Kalle
luonnonihmiselle.

— Eihän se ole neitien puoti! kuului kapinallinen huomautus
väkijoukosta.

— Kyllä minä astun alas portailta, sanoi luonnonihminen alistuvaisesti
ja kuuliaisesti.

Matti Luonto astui alas portailta ja Svebeliuksen neideiltä pääsi
helpotuksen huokaus, mutta ilo ei tullut pitkäaikaiseksi, sillä
luonnonihminen pysähtyi portaiden viereen katukäytävälle.

— Neidit pääsevät kyllä tuon konttorin läpi pihalle ja sieltä portista
toiselle kadulle, neuvoi Kalle Kannas.

Neidit noudattivat viivyttelemättä tätä vihjausta. Samalla hetkellä
sanoi Lauri Saksman, joka seisoi isänsä kanssa väkijoukossa,
luonnonihmiselle:

— Morsiamesi pujahtaa pakoon pihaportista!

Matti Luonto käveli heti kadunkulman ympäri pihaportille ja joutui
tällöin parahiksi Svebeliuksen neitejä vastaan.

— Poliisi! huusi Anna Kristina.

Koska kauppias Kurosen talon portilta on seurahuoneelle vain
kivenheiton matka, ja seurahuoneen edustalla tavallisesti on poliisi
— ellei häntä näy kadulla, niin löytää hänet varmasti seurahuoneen
keittiön puolelta oluen juonnista — niin läksi järjestyskonstaapeli
Tossavainen heti juoksemaan niin että tuppi heilui sinne päin, josta
huuto kuului.

— Tämä mies ahdistaa meitä kadulla, huusi Antti-neiti vihasta
rätisten. — Eikä poliisi tee mitään! Minä valitan pormestarille! Minä
valitan kuvernöörille! Kuvernööri on minun serkkuni!

— Kuka ahdistaa neitiä? kysyi konstaapeli Tossavainen, katsellen
ympärilleen.

— Tuo ihminen! huusi Anna Kristina, viitaten luonnonihmiseen. —
Pidättäkää hänet! Vangitkaa hänet!

Poliisi kohautti vyötään ja laski kätensä Matin olkapäälle.

— Seis! huusi ääni väkijoukosta, joka oli kiirehtinyt Matin perässä
portille.

— Kuka puhuu? kysyi poliisi ankarasti. — Lauri Saksman, asioitsija
Saksmanin vanhin poika! vastasi huutaja rohkeasti.

— Mitä olisi asiaa? kysyi poliisi.

— Koko tämä väkijoukko voi todistaa, ettei Matti Luonto ole tehnyt
mitään pahaa näille neideille.

Väkijoukko, joka oli piirittänyt poliisi Tossavaisen ja Matti Luonnon
(jonka olkapäällä esivallan käsi yhä edelleen raskaana lepäsi), näytti
kaikesta päättäen valmiilta todistamaan Matin eduksi vaikka viimeisellä
tuomiolla.

— Vangitkaa hänet minun vastuullani! huusi neiti Anna Kristina Svebelius,
joka sisarineen oli jäänyt piirin ulkopuolelle.

— Herra puheenjohtaja! kuului väkijoukosta.

Konstaapeli Tossavainen katseli ympärilleen nähdäkseen, ketä
tuollaisella arvonimellä kunnioitettiin, mutta äkkäsi pian sen
nähtävästi olevan tarkoitetun hänelle itselleen ja vastasi siis
arvokkaasti:

— Kuka pyysi puheenvuoroa?

— Minä, asioitsija Saksman, edellisen puhujan isä ja
rakennusmestariyhdistyksen puheenjohtaja, sanoi puhuja, pistäen ison,
heleänvärisen nenänsä näkyviin väkijoukosta.

— Ukko Saksmanilla on puheenvuoro! ilmoitti konstaapeli Tossavainen
vakavasti.

— Minä vain huomautan konstaapelille siitä ankarasta edesvastauksesta,
jonka laki säätää laittomasta vangitsemisesta! lausui ukko Saksman
kovalla äänellä.

Järjestysvallan edustaja pyyhki sillä kädellään, joka ei ollut Matti Luonnon
olkapäällä, hikeä otsaltaan, ja hänen katseensa etsivät
Svebeliuksen neitejä, kuvernöörin serkkuja.

Mutta näitä vaikutusvaltaisia henkilöitä ja vielä vaikutusvaltaisemman
henkilön sukulaisia ei näkynyt missään. He olivat kaikessa
hiljaisuudessa peräytyneet Kurosen kauppatalon pihalle ja sieltä toisen
portin kautta sille kadulle, jonka varrella puoti oli.

— No joko ne nyt hävisivät! ihmetteli poliisi.

— Niin, laki säätää laittomasta vangitsemisesta ankaran
edesvastauksen! toisti ukko Saksman varoittavasti.

— Laki seetee, laki seetee! huusi kimeä ääni portilta. — Piteke te,
konstaappeli, vain kiinni velvollisuudesta ja pidetteke se lurjus.

— Kuka puhuu? kysyi konstaapeli Tossavainen, jonka päivänpaahtamille
kasvoille oli levinnyt helpotuksen hymy, hänen huomattuaan Svebeliuksen
neitien poistuneen näyttämöltä.

— Mine puhun! Mine olen majister — eikö konstaappeli tunne
minut? huusi puhuja.

— Joo, kyllähän minä tunnen, myönsi konstaapeli.

— Niin noh, niin noh! huusi ukko Wahl innoissaan huitoen.

— Järjestys! huusi Riku Nikki, toinen vaskiseppä Grönbergin kuuluisan
murhayrityksen uhreista. — Täytyy pyytää puheenvuoroa järjestyksessä
— eikö niin, herra puheenjohtaja?

— Niin juuri! myönsi konstaapeli Tossavainen, kasvot loistaen
sisällisestä ilosta. — Haluaako kukaan puheenvuoroa?

— Herra puheenjohtaja! sanoi heleänvärisen nenän kunniakas omistaja.

— Ukko Saksmanilla on puheenvuoro, ilmoitti konstaapeli tärkeänä.

— Herra_ Saksmanilla! huomautti Lauri Saksman merkitsevällä
äänenpainolla.

— Herra vanhemmalla on puheenvuoro, korjasi puheenjohtaja
ilmoitustaan.

— Pyytäisin vain kysyä maisteri Wahlilta, lausui ukko Saksman, minkä
tähden hän vaatii Matti Luonnon pidätettäväksi?

— Herr ordföran... herra puheenjohtaja! kirkui maisteri Wahl. — Mine
vaadin teme pitketukka hullu mies pidetetteveks sen tehden, ette hen
kulkke fröken Svebeliuksen peresse kuin yks koira... hen on vaarallinen
ihminen... hen on hullu ja hen teke vallan kiusa ja harmi fröken
Svebeliukselle! Se ei ole miken laitton fangitseminen, jos otta kiinni
temen pitketukka hullun miehen!

— Herra puheenjohtaja!

— Ukko... herra Saksmanilla on taas puheenvuoro, julisti poliisi.

— Vai maisteri Wahl se tässä nyt puhuu kiusanteosta! huusi ukko
Saksman. — Kysykääpäs häneltä, arvoisat kansalaiset, kuka se hävytön
ja juonikas äijä on, joka on vuosikaudet tehnyt ilkeätä kiusaa
nuorimmalle neiti Svebeliukselle! Kysykää häneltä, kuka on köpittänyt
neiti Fanny Svebeliuksen perässä kuin vanha kyöpeli, itsepintaisena
kuin synti, ja katkeroittanut viattoman, kenellekään mitään pahaa
tekemättömän naisen elämän sekä saattanut hänet naurunalaiseksi koko
kaupungissa! Kysykää häneltä...

— Suu kiinni! huusi ukko Wahl. — Te ette ole minun tuomarini, tesse
on kysymys teste pitketukkaisesta...

— Tässä on kysymys jokaisesta, joka tekee turvattomille naisille
häiriötä! huusi pitkä ja paksu rakennusmestari Illikainen, jonka
ritarilliset tunteet ukko Saksmanin loistava ja kaunopuhelias esitys
oli saanut kuohuksiin.

— Herra puheenjohtaja! huusi sihteeri Riku Nikki.

— Annetaanpas selkään ukko Wahlille! kiljaisi eräs keskenkasvuinen
poika, mutta säikähti samassa itsekin ehdotustaan ja piiloutui
kiireesti väkijoukkoon.

— Hyvä! huusi osa väkijoukosta.

— Kannatetaan! huusi toinen osa.

Mutta ukko Wahl oli jo kadonnut. Huomattuaan, mille puolelle väkijoukon
tunteet kallistuivat, oli hän hävinnyt samaa tietä kuin äsken
Svebeliuksen neiditkin.

— Maisteri Wahl on poistunut kokouksesta, ilmoitti Lauri Saksman.

— Herra puheenjohtaja! huusi ammattiyhdistyksen sihteeri uudestaan.

— Herra Riku Nikillä on puheenvuoro, sanoi konstaapeli Tossavainen,
jonka kasvot loistivat sitä kirkkaammin, mitä pitemmälle kokous ehti
käsittelyissään.

— Minä pyytäisin, että pysyttäisiin asiassa, lausui puhuja. —
Pyytäisin, että kokous keskustelisi siitä, mihin toimenpiteisiin olisi
ryhdyttävä kansalaisemme Matti Luonnon laittoman vangitsemisen johdosta.

— Matti Luontoa ei ole vielä vangittu, huomautti konstaapeli
Tossavainen.

— Pyytäisin sitten, että keskusteltaisiin siitä, onko kansalaisemme
Matti Luonto vangittava vai päästettävä vapaaksi, jatkoi Riku Nikki.
— Arvoisat kansalaiset! jatkoi hän sitten ääntään koroittaen. — Minä
ehdottaisin, että kansalaisemme Matti Luonto päästettäisiin vapaaksi.

— Hyvä! huusivat arvoisat kansalaiset jyrisevällä äänellä. —
Kannatetaan!

— Onko se kansan tahto? kysyi konstaapeli Tossavainen ylevästi ja
juhlallisesti.

— On! riemuitsi kansa.

— Onko se yksimielinen päätös? kysyi puheenjohtaja kaiken varmuuden
vuoksi.

— On! huusivat läsnäolijat.

— Herra puheenjohtaja! kuului samassa kiihkeä ääni.

— Kuka pyysi puheenvuoroa? kysyi konstaapeli Tossavainen otsaansa
rypistäen.

Väkijoukosta tunkeutui esiin lyhytkasvuinen, punatukkainen, ontuva
mies, joka kumarsi oikealle ja vasemmalle lakki kädessä ja sanoi:

— Arvoisa yleisö! Rohkenen huomauttaa, että on olemassa myöskin
ehdotus herra Matti Luonnon vangitsemisesta.

— Minä en ole mikään herra, sanoi matalalla äänellä luonnonihminen,
joka koko tämän keskustelun ajan oli seisonut nöyränä ja äänettömänä
paikoillaan, konstaapeli Tossavaisen oikea käsi vasemmalla
olkapäällään. — Minä olen kaikkien palvelija...

— Kukas te olette? kysyi konstaapeli Tossavainen uudelta tulokkaalta.

— Minä olen kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitaja, näyttelijä
Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen, kumartaen jälleen oikealle ja
vasemmalle.

— Matti Luonnon vangitsemisehdotusta ei ole kukaan kannattanut! huusi
Riku Nikki. — Ehdotus, jota ei ole kannatettu, raukeaa.

— Minä kannatan! sanoi punatukkainen häikäilemättömästi.

Matti Luonto loi pieneen punatukkaiseen näyttelijään levottoman
katseen, ja useat äänet huusivat uhkaavasti:

— Mistä syystä?

— Herättääkseni huomiota! sanoi punatukkainen, siristäen viekkaasti
silmiään, ja kumarsi taas oikealle ja vasemmalle. — Me olemme aikoneet
antaa tässä kaupungissa näytäntöjä, ja meidän täytyy siitä syystä
koettaa herättää huomiota. Reklaamin vuoksi!

— Hyvä! huusi perin ihastunut rakennusmestari Illikainen, joka tunsi
rajatonta kunnioitusta kaikkia näyttämötaiteen edustajia kohtaan. — Ha
ha ha! Hyvä!

— Minä siis kannatan sen pakoon lähteneen vanhan herran ehdotusta,
että herra palvelija Matti Luonto vangittaisiin, jatkoi punatukkainen
reippaasti, ja teki sen sanottuaan kohteliaat kumarrukset kaikille
ilmansuunnille.

— Mitäs sitten tehdään? kysyi konstaapeli Tossavainen ymmällä. —
Toiset tahtoivat, että tämä Matti päästettäisiin vapaaksi, toiset taas
vaativat häntä vangittavaksi.

— Ehdottaisin äänestystä! sanoi näyttelijä nopeasti.

— Hyvä, kannatetaan! huusi väkijoukko.

— Kuinkas tässä sitten oikein äänestettäisiin? kysyi konstaapeli
Tossavainen epäröiden.

— Huutoäänestys tietysti! sanoi Lauri Saksman.

— Sehän on selvä! vahvisti ukko Saksman.

— Hyvä, oikein hyvä! riemuitsi Illikainen.

— No, äänestäkää sitten! sanoi Tossavainen.

— Vapaaksi! huusivat useat äänet.

— Ei! hihkasi Jassi Muttonen varpailleen nousten.

— Hm, sanoi konstaapeli Tossavainen epätietoisena. — Yhdet huutavat
yhtä, toiset toista...

— Herra puheenjohtaja! sanoi Riku Nikki. — Saanko minä semmoisiin
asioihin perehtyneenä toimittaa äänestyksen?

— Kyllä! lupasi konstaapeli kiireesti ja mielissään siitä, että toinen
otti suorittaakseen tämän pulmallisen tehtävän.

— Kuulkaa nyt, arvoisat kansalaiset! huusi Riku Nikki. — Ne, jotka
haluavat, että Matti Luonto päästetetään vapaaksi, huutavat ”jaa”. Jos
”ei” voittaa, niin on Matti Luonto vangittava.

— Jaa! Jaa! huusi kymmenkunta ääntä.

— Ei saa huutaa sillä tavoin! neuvoi Riku Nikki. — Pitää huutaa yhtä
aikaa! Huutakaa sitten kaikki yhtä aikaa, kun minä olen lukenut kolmeen.

— Ei kuitenkaan tarvitse huutaa hyvin kovasti, huomautti konstaapeli
Tossavainen hiukan huolestuneena.

— Ei muuta kuin yhdellä äänellä jokainen, sanoi eräs mies
väkijoukosta. — Ääni ja mies...

— Ensiksi minä kysyn, hyväksytäänkö tämä minun tekemäni
äänestysehdotus? sanoi Riku Nikki.

— Hyväksytään! huusi kokous yksimielisesti.

— Siis: ne arvoisat kansalaiset, jotka tahtovat Matti Luonnon
vapaaksi, huutavat ”jaa”. Ne, jotka vastustavat sitä, huutavat ”ei”.
Pitäkää nyt varanne, kun minä olen lukenut kolmeen. Jaa vaiko ei? Yks,
kaks, kolm...

Tällä silmänräpäyksellä järisytti kaupunkiamme hirmuisin huuto, mitä
meillä milloinkaan on kuultu. Penikulmien päähän kaikui varmaankin tänä
tyynenä kesäiltana kuin pitkäisen jylinä:

— _Jaaaa... aaa!!

Ei kukaan ollut voinut jäädä epätietoisuuteen siitä, kumpi mielipide
oli voitolla.

— ”Jaa” on voitolla! ilmoitti äänestyksen toimittaja kokouksen
puheenjohtajalle, konstaapeli Tossavaiselle äänestyksen tuloksen.

— Kyllä minä kuulin, vastasi Tossavainen, jonka korvat olivat melkein
lukossa. — Matti Luonto pääsee siis vapaaksi. Ala laputtaa!

Ja sitten huusi konstaapeli väkijoukolle:

— Alkakaa nyt hajota hyvän sään aikana ja tavallista vikkelämmin,
ennenkuin pormestarit ja viskaalit ovat meidän kimpussamme.
Hajaantukaa! Huusitte vietävät niin, että korvat meni halki!

Tyytyväisenä oikeuden voittoon ja viattoman vapautukseen alkoi
väkijoukko nopeasti hajota.

— Kiitoksia paljon, hyvät ihmiset! sanoi Matti Luonto lähtöä tekevälle
väkijoukolle.

— Ei kestä, ei kestä! vakuutti hra.

Poliisi käveli jo seurahuoneen nurkalle päin hyvillään siitä, että oli
saanut hauskan puolituntisen kesken yksitoikkoista virantoimitustaan.

— Kiitos itsellesi, sanoi Lauri Saksman Matti Luonnolle, heidän
kävellessään rinnakkain palotornin raunioille päin. — Sinä hoidat
tehtäväsi erinomaisesti.

— Vaikealta tämä tosin minusta vähän tuntuu, sanoi luonnonihminen,
tavoittaen sauvallaan takkuista koiraa, joka oli hiipinyt hänen
lähelleen silminnähtävästi pahoissa aikeissa.

— Niin, kyllähän sen arvaa, sanoi rakennusmestarien vallanperillinen.
— Mutta jos koettaisit kestää vielä vähän aikaa, niin minä luulen,
että me pääsemme voitolle.

— Kylläpä tätä silti kestää, kun niikseen tulee — mitäpä minusta
väliä..., sanoi luonnonihminen. — Mielellänihän minä teen tämän pienen
palveluksen hyville ystäville, jotka aina ovat minua auttaneet. Se
minua vain vähän peloittaa, jos viranomaiset puuttuvat asiaan.

— Ole huoleti! Mitä se viranomaisiin kuuluu, jos sinä olet korviasi
myöten rakastunut — hihii — kun et kerran kenellekään mitään pahaa
tee! Ja jos joku syrjäinen, viranomainen tai kuka tahansa yrittää
sekaantua asiaan, niin onpa sinulla mahtavia liittolaisia ja auttajia:
kauppias Jaakkola, joka on oikeastaan sangen tanakka mies, isäukko
sekä hänen kauttaan kaikki rakennusmestarit, ja ennen kaikkea yleinen
mielipide, kuten juuri huomasit. Pari samanlaista juttua vielä kuin
tuo äskeinen, niin kyllä Anna Kristina Svebeliuksen ja hänen rakkaan
sisarensa niskat nöyrtyvät.

— Minä teen parhaani, lupasi luonnonihminen.

— Herrat on siis näyttelijä, sanoi rakennusmestari Illikainen
punatukkaiselle. — Minun nimeni on Illikainen, rakennusmestari Raafael Illikainen
.

Ja hra Illikainen puristi voimakkaasti näyttelijän kättä.

— Minun nimeni on vain Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen. —
Näyttelijä Jassi Muttonen. Mutta sallikaa minun esittää johtaja
Cangastus, c-kirjain alussa — mihinkäs se nyt hävisikään?

Johtaja Cangastus löytyi kuitenkin aivan läheltä. Hän vain haastatteli
kadunkulmassa avopäin, kädet housuntaskussa seisovaa Kalle Kannasta,
saadakseen tältä lähempää valaistusta äskeisen kohtauksen
ymmärtämiseksi.

Johtaja Cangastus antoi esitellä itselleen rakennusmestari Raafael Illikaisen,
ja viimemainittu kunnon mies ylisti itseään onnelliseksi
rohjettuaan pyytää kiertueen molemmat johtajat, sekä taiteellisen että
taloudellisen, vaatimattomalle illalliselle seurahuoneelle — pyyntö,
johon uudet tuttavamme suhtautuivat erittäin suopeasti.

Me emme tiedä, mitä kaikkea seurahuoneella sinä iltana puhuttiin,
päätettiin, lausuttiin ja laulettiin, mutta sen me kumminkin
tiedämme, että kun ajuri Tiihonen puoli kahden aikaan yöllä kuuli
kadulta tavallista kovempaa ääntä ja unentohjakkeisena kurkisti
ulos ikkunasta, näki hän rakennusmestari Illikaisen laskettelevan
täysin purjein, vaikkakin hieman epävarmoin askelin, keskellä katua,
toisessa käsikoukussaan pieni, punatukkainen ja ontuva henkilö, joka
melusi hirveästi, ja toisessa käsipuolessaan laiha, pitkänenäinen
ja pitkätukkainen mies, joka juuri ajuri Tiihosen asunnon kohdalla
kohotti vasemman kätensä kohti taivasta ja huusi jotain, josta Tiihonen
ei oikein saanut selvää. Tämän kolmivaljakon jäljessä asteli, ei
rinnakkain, ei riveissä eikä ryhmissä, vaan peräkkäin, hanhenmarssissa,
kymmenkunta yhdistyksen arvokkainta jäsentä paljain päin, niin
juhlallisin ja arvokkain askelin, kuin heidän jonkinverran heiluva
tilansa vain salli, ja laulaen hitaassa tahdissa:

”Eipä meittiä
Ei piru saa...”

— Häpeemättömät, kun laulavat virsiä humalapäissään! murahti ajuri
Tiihonen, joka oli pohjaltaan vakava mies, ja painautui jälleen
vuoteeseensa.

Kulkue jatkoi matkaansa rakennusmestari Illikaisen talon portille.
Siinä otettiin yhtä hellät kuin äänekkäätkin jäähyväiset, sillä kiertue
Cangastus & Muttonen oli saanut asunnon ja täysihoidon rakennusmestari
Illikaisen perheessä, ilmaiseksi tietystikin — järjestely, jota
parempaa kiertue varsinkaan rahastonsa tilaan katsoen ei voinut toivoa.

XIX

Seuraavana päivänä aamupäivällä ei kaupungissamme tapahtunut mitään
mainittavaa, ellemme ota lukuun sitä, että rakennusmestari Retunen,
joka oli kuulunut viimeöiseen saattueeseen, tavattiin varhain aamulla
Sukkulan mummon kahvikojusta sikeässä unessa. Ellei Sukkulan mummo
olisi ollut niin vanha, että olisi ikänsä puolesta sopinut Retuselle
melkein isoäidiksi, niin olisi tämä ollut paha skandaali, mutta nyt ei,
Sukkulan mummon yleisesti tunnettuihin hyveisiin ja suureen ikäeroon
nähden, ollut jutussa mitään muuta hämärää kuin se, miten Retunen oli
mummon kahvikojuun joutunut. Retusella itsellään ei siitä asiasta ollut
kaukaisinta aavistustakaan, mutta hän piti kuitenkin mahdollisena, että
hän oli erehtynyt ovissa, ja aikoessaan mennä kaupungin eteläpuolella
olevaan kotiinsa olikin jotenkuten tullut menneeksi sisään kaupungin
pohjoispuolella asuvan Sukkulan mummon kahvikojuun.

Sukkulan mummo oli ensin vihainen, aijai kuinka vihainen hän oli! Siitä
nimittäin, että hän ja ukko Römpötti olivat saaneet laahata nukkuvaa
Retusta, nettopaino 120 kg, halki kaupungin.

— Ja minä vielä haukuin Römpöttiä siitä, ettei hän lykännyt paremmin,
kun se koju tuntui niin pahuksen raskaalta! huusi Sukkulan mummo
toisille, ympärillä päivitteleville torimuijille.

Mutta kun Retunen antoi Sukkulan mummolle markan ja Römpötille Retusta
viisikymmentä penniä, niin oli rauha jälleen maassa, ja nuo kelpo
ihmiset lupasivat kyyditä hra saman taksan mukaan vaikka joka
aamu Sukkulan mummon kahvikojussa.

Iltapäivällä tapahtui sitävastoin sellainen huomattava seikka, että
kauppias Jaakkolan keittiöön ilmestyi Svebeliuksien kaksoisneitien
punaposkinen sisäkkö, joka jätti kauppias Jaakkolalle neiti Anna Kristina Svebeliuksen
omakätisen kirjeen.

Neiti Svebelius kirjoitti hyvin tietävänsä, kuka oli saanut
vähäjärkisen luonnonihmisen kätyrikseen ja kuka oli saattanut hänet,
neiti Svebeliuksen, naurunalaiseksi. Neiti Svebelius ilmoitti olevansa
turvaton ja syvästi loukattu nainen, ja tietävänsä, ketä hän saa
kiittää siitä, että hän on syvästi loukattu nainen. Hän ei kuitenkaan
tahtonut mainita mitään nimiä, halusi vain ilmoittaa, ettei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, vaikka herra Jaakkola veisi hänen sisarensa
Amerikan maahan, ja että jos se nimeltä mainitsematon henkilö, joka
on aikaansaanut viime päivien suuret häväistysjutut, päästää hänet
eroon luonnonihmisestä, niin tulee neiti Svebelius puolestaan tekemään
voitavansa siihen suuntaan, että maisteri Wahl tyytyy rauhallisena
kohtaloonsa.

Kauppias Jaakkola luki kirjeen kahteen kertaan. Ja luettuaan sen
toiseen kertaan hän hymyili. Sitten hän istahti kirjoituspöydän ääreen
ja kirjoitti neiti Anna Kristina Svebeliukselle kohteliaan vastauksen,
jossa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa
kirjainkaupustelija Matti Luontoon, jonka kanssa hän ei ollut koskaan
sanaakaan vaihtanut, mutta kiinnitti samalla huomiota siihen, että
mikäli hän sattuu tietämään, on asioitsija Saksmanin vanhin poika Lauri Saksman
ainoa henkilö kaupungissa, joka nauttii mainitun omituisen
kaupustelijan täyttä luottamusta ja joka siis mahdollisesti voisi saada
hänet luopumaan tekemistään päätöksistä.

Me emme tiedä, millä mielellä niin arvokas nainen kuin neiti
Svebelius ryhtyi kirjeenvaihtoon niin epämääräisen ja sellaisessa
yhteiskunnallisessa asemassa olevan mieshenkilön kuin Lauri Saksmanin
kanssa, mutta olemme joka tapauksessa tulleet siihen vakaumukseen, että
ystävämme Matti Luonnon esiintyminen oli mahtanut tehdä asianomaisella
taholla syvän vaikutuksen, koskapa Svebelius-neitien punaposkisen
sisäkön nähtiin vielä samana iltana tulevan ulos Arkun portista
ja Lauri Saksmanin viisi minuuttia myöhemmin lähtevän vihellellen
kaupungille.

— Hei, Lassi! huusi joku hänelle Kurosen kauppapuodin portailta.

Lauri Saksman tunsi huutajan hyväksi tuttavakseen Kalle Kannakseksi,
joka takin hiha jauhoisena viittaili hänelle innokkaasti.

Lauri pysähtyi ja kysyi:

— Mitä tahdot, nuori ystäväni?

— Minulla olisi sinulle tärkeätä asiaa, selitti kauppa-apulainen
huomattuaan, ettei ketään syrjäisiä näkynyt kuulomatkalla. — Mihin
olet menossa?

— Pienelle asialle. Poikkean myöhemmin virastoosi. Hyvästi, poikaseni!

Kalle Kannas palasi takaisin puotiin jauhoja mittaamaan, mutta
Lauri Saksman jatkoi matkaansa Jaakkolan rautakauppaan, palasi
neljännestunnin kuluttua takaisin, oltuaan tämän ajan kahdenkeskisessä
keskustelunsa Jaakkolan kanssa, ja ohjasi askeleensa ohi Kurosen puodin
ja rehtori Peranderin talon maisteri Wahlin portille, astui pihaan,
nyki kuistin oven ulkopuolella olevaa soittokellon kädensijaa ja jäi
odottelemaan tämän toimenpiteen seurauksia.

Hän odotti minuutin, odotti kaksikin, mutta seuraukset jäivät tulematta.

Silloin tarttui hän uudelleen kädensijaan ja helisti kelloa oikein
rehellisesti.

Kului vielä minuutti.

Soittaja oli juuri käymäisillään kolmannen kerran kädensijaan kiinni,
kun kuistista kuului liikettä, lukon ratinaa ja hakojen irroittamista,
ovi aukeni raolleen ja maisteri Wahl pisti päänsä oven raosta.

— Mike te olette ja mite te soitta? kysyi talon isäntä kaikkea muuta
kuin kohteliaalla äänellä.

Vaikka maisterin olemus sillä hetkellä tavallista enemmän muistutti
vihaista huuhkajaa, ei se kuitenkaan näyttänyt peloittavan Lauri Saksmania,
joka kohotti hattuaan ja sanoi:

— Hyvää päivää, maisteri!

— Kuka hen on?

— Hän on eräs maisterin lähimmistä naapureista — entinen oppilas
sitäpaitsi, vaikka maisteri ei ehkä muista..., esitteli vieras itseään.

— Kylle mine muistan, hen oli huono oppilas! muisti maisteri ja koetti
vetää ovea kiinni, mutta Lauri Saksman oli pistänyt jalkansa oven
rakoon, niin ettei yritys onnistunut.

— Niin, nähkääs, maisteri, kova pää...

— Kova pee — juu! Mutta hen oli sitepaitsi suuri rakkari ja hunsvotti
— menke matkanne!

Ja taas yritti vanha koulumies lopettaa keskustelut entisen oppilaansa
kanssa.

— Kuulkaahan, maisteri, älkää kiristäkö ovea, minulla on
liikavarpaita! huudahti vieras, joka tunsi todellakin kipua oven raossa
olevassa jalkaterässään.

— Noh, vieke sitten pois teiden kipeite liikkavarpaita! neuvoi
maisteri ja kiristi vielä enemmän.

Hankkiakseen liikavarpailleen helpotusta tarttui maisterin vieras oven
kädensijaan ja veti ovea auki.

— Aikooko hen tunkea vekisin minun huoneeseen? huusi maisteri. —
Minulla on pistoolit, mine ammun hente!

— Minä olen nähnytkin ne pistoolit... ollessani ennen muinoin
maisterin luona laiskanläksyllä, vakuutti Lauri Saksman ja kehaisi: —
Niillä ampuisi vaikka karhun. Mutta maisterin täytyy nyt ottaa minut
vastaan. Minulla on hyvin tärkeätä asiaa maisterille.

Ukko Wahlin uteliaisuus heräsi oitis.

— Mite asia henelle on minulle?

— Ei siitä voi tässä puhua, maisterin täytyy päästää minut sisään. En
viivy kymmentä minuuttia.

Maisteri mietti.

— Noh, hen saa tulla siseen. Mutta hen on luvannut, ette hen ei viivy
kymmente minuttia!

Lauri Saksman astui sisään ja pääsi ukko Wahlin kaikkein pyhimpään,
jossa hän monet kerrat oli laiskan läksyllä ollessaan saanut
tukkapöllyä niin että hampaat helisivät. Siitä oli jo parikymmentä vuotta,
mutta kaikki oli vielä aivan ennallaan. Pistoolit olivat
seinällä ristissä kirjoituspöydän yläpuolella.

— Noh?! sanoi ukko Wahl.

Lauri Saksman otti taskustaan sen kirjeen, jonka punaposkinen sisäkkö
oli puoli tuntia takaperin hänelle tuonut ja ojensi sen maisteri
Wahlille. Ukko luki sen hitaasti, tumman, uhkaavan punerruksen alkaessa
vähitellen nousta hänen ryppyisille poskipäilleen. Sitten hän antoi
kirjeen takaisin ja kysyi:

— Mike on tarkotus?

— Kyllähän maisteri sen ymmärtää, vastasi toinen.

— Mine en ymmerre muuta kuin ette hen on yhe edelleen sama rakkari ja
hunsvotti kuin ennen. Ulos! huusi maisteri vihan vimmassa.

— Jollei maisteri nyt lupaa jättää rauhaan kauppias Jaakkolaa ja hänen
morsiantaan...

— Henen morsian! Kauppasaksa, sillinhirtteje...! huusi ukko.

— ... niin koituu maisterille siitä ikävyyksiä, jatkoi nuori mies,
antamatta keskeyttää itseään.

— Ja jollei hen nyt heti kevele ulos minun talosta, niin koittu
henelle viele suurempi ikevyys! kirkaisi maisteri, joka oli siirtynyt
kirjoituspöydän luo.

— Tahdoin vain varoittaa maisteria...

— Ja mine tahdon vain varoittaa hente. Mine teen niinkuin mine
suvaitsen herra kauppamies Jaakkolan kanssa, ja jollei hen nyt astu
teste huoneesta elevene, niin astua hen siite kuoliaana! huusi maisteri
ja ojensi kätensä kohti seinällä riippuvia aseita.

— Kyllä minä astun mieluummin elävänä, jos on vara valita. Minä olen
nyt varoittanut maisteria. Eikä minun kanssani saa leikkiä, sanoi Lauri Saksman,
joka oli jo ovella menossa ja koetti mahtavalla puhetavalla
tehdä vaikutuksen maisteriin.

— Eike myös minun kanssa leikitelle! julisti maisteri. — Hen siis
todellakin lehtee!

— Kyllä. Kauniita ilmoja on muuten ollut.

— Mite?!

— Tulee hyvä heinävuosi. No hyvästi sitten, maisteri!

Ukko Wahl kiiruhti vieraansa perässä sulkemaan ovensa, joita hän ei
koskaan hevillä avannut.

Lauri Saksman tuli Kurosen myymälään ja sanoi Kalle Kannakselle, joka
reistaili valokuvauskoneensa kanssa:

— Olen nuoren ystäväni käytettävissä.

— Istu tuohon tiskin reunalle... ota tuosta sanomalehti allesi, siihen
kaatui äsken siirappia.

Lauri Saksman istuutui tiskille, heitti jalkansa ristiin, katseli
seinällä riippuvia heleitä reklaamikuvia ja sanoi:

— Olen pelkkänä korvana.

— Niin, näes, se Maikki..., aloitti kunnon kauppa-apulainen hieman
hämillään.

— Niin, se Maikki, sanoi toinen tyynesti. — Jatka!

— Hän ei ole nyt kotona...

— Tiedetään.

— Lähti pois kotoa, saadakseen ukon suostumaan.

— Eikä ukko suostu sittenkään!

— Minähän sen oikeastaan panin alkuun...

— Arvattiin.

— Se on kamalan sisukas ukko...

— On.

Lauri Saksman otti tiskillä avoinna olevasta kaupantekijäislaatikosta
savukkeen, sytytti sen ja sanoi pitkän äänettömyyden jälkeen, joka oli
Kalle Kannaksesta alkanut tuntua tuskalliselta:

— Joka ei opi pelaamaan saa aina tehdä työn. Sinä olet alkanut pelata
ukko Grönbergin kanssa, ja jos sinä nyt häviät, niin saatpa melkein
varmaan pyyhkiä partaasi.

— Niin, senpätähden minä...

— Ajattelit, että jos minä pelaisin apuna?

— Niin...

Äänettömyys. Kalle Kannas hikoili.

— Samapa se, sanoi Lauri Saksman hetken kuluttua. — Kirjoita
Maikillesi, että tulee heti kaupunkiin. Mikäli tunnen ukko Grönbergiä,
niin ei asia liene aivan vaikea järjestää. Mutta pitää osata pelata,
poikaseni. Tässä maailmassa pitää osata pelata!

Annettuaan tämän isällisen neuvon pudottautui nuori mies alas tiskiltä,
taputti Kalle Kannasta vielä isällisemmin päälaelle ja valmistautui
juuri lähtemään, kun puotiin astui lyhyenläntä, punatukkainen ja ontuva
mieshenkilö, joka teki ylenmäärin kohteliaan kumarruksen kummallekin
nuorelle miehelle.

— Anteeksi olemukseni! Nimeni on Jassi Muttonen, kiertueesta Cangastus Muttonen
. Onko minulla ilo puhutella herra Kannasta? kysyi hän
liukkaasti, kääntyen Lauri Saksmaniin päin.

— Teillä on ilo puhutella herra Saksmania, sanoi toinen levollisesti.
— Mutta jos haluatte iloita myöskin herra Kannaksesta, niin on hän
tuolla tiskin takana.

— Ahaa, kiitos, herra Saksman! Erittäin miellyttävä tuttavuus!
Todellakin hauska tutustua! Anteeksi, herra Kannas! Nimeni on Muttonen,
Jassi Muttonen. Näyttelijä ynnä muuta. Ettekö suostuisi rupeamaan
Joosepiksi? Neiti Leijanen on ystävällisesti suostunut Eevaksi.

— Miksi Joosepiksi? kysyi Kalle Kannas melkoisen tyhmän näköisenä.

— Oppipojaksi. Kraatarimestari Aapelin oppipojaksi Kiven
kuolemattomassa näytelmässä ”Kihlaus”. Kiertueemme esittää sen täällä
ensi sunnuntaina. Eikö nyt ole tiistai?

— Mistäs te neiti Leijasen löysitte? kysyi Kalle Kannas.

— Johtaja Cangastus tuntee sattumalta kirjailija Tuulosen, joka taas
suositteli neiti Leijasta. Neiti Leijanen suostui heti.

— Tietysti. Ja suositteli minua Joosepiksi?

— Niin. Osahan on niin helppo. Siinä ei ole paljon vaivaa...

— Kuinka suuret voimat kiertueella itsellään on? puuttui Lauri Saksman
puheeseen.

— Kaksi miestä, Cangastus ja minä Muttonen. Kiertue kärsi haaksirikon
kesken purjehduskauden. Robinson Cangastus ja Perjantai Muttonen
pelastuivat tälle saarelle. Täytyy toimia jotain, sillä on kysymys
olemassaolosta.

— Aivan oikein, myönsi Lauri Saksman.

— Herra Kannas suostuu siis! Kiitoksia paljon! Se on erittäin
ystävällisesti tehty. Tietysti kohtuullinen osinko näytännön tuloista...

Herra Kannas kiirehti ilmoittamaan, ettei hän ole suostunut eikä ole
aikonutkaan suostua. Tästä tuli herra Muttonen niin hämmästyneeksi ja
liikutetuksi, että itku ei näyttänyt olevan kaukana.

— Minulla on teille tiedossa sopiva Jooseppi, sellainen, joka on
ennenkin esiintynyt seuranäytelmissä, sanoi Lauri Saksman.

Herra Jassi Muttonen kirkastui.

— Oi, sanokaa hänen nimensä! Minä riennän tuulena hänen luoksensa.
Tuulena, tuulispäänä, hirmumyrskynä...!

— Parturi Jönsson, sanoi Lauri Saksman.

— Suostuuko hän?

— Ilolla! Olkaa varma siitä.

— Minä riennän! huudahti punatukkainen. — Sulkeudun suosioonne, hyvät
herrat! Mieluinen tuttavuus!

Hän oli jo ovella.

Mutta siinä hän kääntyi takaisin ja nilkutti Lauri Saksmanin luo.

— Anteeksi! Pieni tunkeileva kysymys: voitteko lainata viitosen
kiertueelle? Suoritetaan takaisin viimeistään näytäntöpäivän iltana.

— Ei, sanoi Lauri Saksman. — Minulla on harvoin niin suuria rahoja.

— Anteeksi sitten! Ehkäpä tämä toinen herra...? sanoi kerkeä
näyttelijä, kääntyen toivorikkaana Kalle Kannaksen puoleen.

Tämä toinen herra näytti epätietoiselta, mutta Lauri Saksman kiiruhti
pelastamaan hänet.

— Hän pyysi juuri äsken pientä avustusta minulta.

— Jahah, jahah! No ei sitten mitään. Suokaa anteeksi, arvoisat
herrat, että olen kuluttanut kallista aikaanne. Sulkeudun vielä kerran
suosioonne ja kiiruhdan. Velvollisuuteni kutsuu minua, taide kutsuu,
Melpomene ja Thalia, nykyisin varsinkin Melpomene...

Lauri Saksman lähti myös, sanoen:

— Tulen opastamaan teidät parturi Jönssonin luo.

— Te murskaatte minut ystävällisyydellänne! Olen teille kiitollinen
kalpeaan kuolemaani saakka! huudahti eloisa taiteilija.

Heidän tultuaan kadulle sanoi Lauri Saksman näyttelijälle:

— Pyytäisin teiltä pientä — enkä niin aivan pientäkään — palvelusta.
Tietysti asianmukaista rahallista korvausta vastaan.

— Paistun jännittävän odotuksen hiilivalkealla! Uhraisin punaisen
pääni, jos voisin sillä palvella ympäristöäni! vakuutti tämä
merkillinen mies. — Ja se on suuri uhraus, sillä punaiset päät ovat
harvinaisia. Mutta rahasta uhraisin molemmat pääni tänä kiertueellemme
raskaiden koettelemuksien aikana, lisäsi hän, vääristellen naamaansa
mitä ihmeteltävimmällä tavalla. — Olen nimittäin kiertueen
rahastonhoitaja. Muun muassa.

— Kysymys on vain pienestä kepposesta, sanoi Lauri Saksman. —
Haluaisitteko ryhtyä tuon äskeisen Kalle Kannaksen kilpakosijaksi?

XX

Ulkona paistoi päivä lämpimästi, kadulla kaakattivat Illikaisen kanat
ja pihalla melusivat ja tappelivat keskenään Illikaisen lapset, mutta
Illikainen itse emäntänsä kanssa, joka oli kuin leivinuuni, istui salin
sohvassa ja nautti täysin siemauksin taiteesta.

Sillä Illikaisen salissa harjoiteltiin nyt hikipäin Kiven ”Kihlausta”.

Salin toinen pää esitti kraatari Aapelin huonetta: perällä ovi,
oikealla pöytä — Illikaisen suuri sohvapöytä, ja sen vieressä
rahina punaisella päällystetty salin tuoli. Vasemmalla tulisijana
toinen pöytä, jonka ääressä parturi Jönsson seisoi oppipoika
Jooseppina, kauhalla (viivottimella) liikutellen liedellä kiehuvaa
pataa: Illikaisen mustaa huopahattua. Keskellä permantoa seisoi
teatterinjohtaja Cangastus päättäväisen näköisenä, ja Illikaisen vanhin
poika, lyseolainen, 15-vuotias Heikki Illikainen istui liesipöydän alla
kuiskaajana.

Salin toisella puolen, ikkunan ääressä, istui viehättävästi hymyillen
ja vuoroaan odottaen Herrojen-Eeva, neiti Leijanen, ainoa näytelmän
henkilöistä, joka jo osasi osansa ulkoa.

— Valmiit! huusi johtaja Cangastus, jolloin tavallista useamman
totilasin nauttinut Jooseppi hätkähti ja liikautti niin hermostuneena
viivotin-kauhaansa, että pata putosi lattialle, ja Illikainen huusi
sohvaltaan:

— Ei tee mitään, ei tee mitään... se on vanha hattu, he he he!

Kuiskaaja ojensi padan Joosepille, joka asetti sen paikoilleen
liedelle, ja johtaja Cangastus huusi uudestaan:

— Valmiit! ja läiskäytti kolme kertaa kämmeniään yhteen, jolloin
Eenokki, nimittäin herra Jassi Muttonen, nilkutti kraatari-Aapelin
huoneeseen ja sanoi:

— Päivää, Jooseppi!

”Jooseppi kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä
kuitenkaan kauhaa kädestänsä: päivää!” luki kuiskaaja puoliääneen
pöydän alta.

— Kuiskaaja ei saa kuiskata sulkumerkkien välissä olevia sanoja!
huomautti hra Cangastus.

— Lue sinä poika vain mitä on luettava, äläkä joutavia loruja! huusi
harmistunut isä sohvalta.

— Heikki! Etkö tottele! huusi huolestunut äiti.

— Otetaan alusta! sanoi Cangastus. — Valmiit!

Eenokki:

”Päivää, Jooseppi!”

”Päivää!” vastasi parturi Jönsson, osoittaen siten tutustuneensa
ainakin osansa alkuun.

— Joosepin pitää kääntää enemmän päätään Eenokkiin päin, muistutti hra Cangastus
.

— Ahaa! sanoi parturi Jönsson. — Nä-näinkö?

— Niin, mutta kauhaa ei saa päästää kädestä, neuvoi johtaja. — No,
jatketaan nyt!

Eenokki:

”Sainpas mestariltas tärkeän kutsumuksen tulemaan tänne hänen
huoneeseensa noin tähän aikaan”.

Hikinen parturi potkaisi pöydän alla istuvaa kuiskaajaa ja murahti:

— Sano nyt sukkelaan!

”Niin on asia!” luki kuiskaaja.

”Niin on asia!” sanoi Jooseppi.

Näin jauhettiin eteenpäin hartaasti ja innostuksella. Ihastusta
herätti varsinkin hra esiintyminen. Se oli suurta, syvää,
todellista taidetta, ja se kosketteli kaikkein herkimpiä kieliä neiti
Leijasen sydämessä.

Joosepin osan tulevaisuus näytti tosin hieman harmaalta, mutta
Joosepillahan olikin vain pieni sivuosa.

— Hyvä siitä tulee! riemuitsi Illikainenkin, kun kappale oli ensi
kerran päästy päähän.

— Kunhan on sunnuntaihin asti harjoiteltu, niin eiköhän se jo ala
mennä, myönsi johtaja Cangastuskin. Aika on kyllä lyhyt, mutta sitä
pontevammin täytyy työskennellä. Joosepin pitää koettaa huomiseksi
oppia osansa ulkoa.

                                                  ⸻

Nyt sai herra Tuulonen olla rauhassa neiti Leijaselta.

Ja kuten edellisestä tiedämme, oli hra Tuulonen jo ehtinyt rakastua
neiti Anni Kuroseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.

Ikävä kyllä hän ei kuitenkaan ehtinyt vaihtaa montakaan sanaa päivässä
rakkautensa esineen kanssa, sillä viimemainittu oli kaiket
rehtori Peranderilla, jossa hän valmisti sitä merkillistä, suurta ja
taiteellista pöytäliinaa.

Hra Tuulonen huomasi alkaneensa vähitellen vihata pöytäliinoja.
Varsinkin taiteellisia.

Sitäpaitsi hän tunsi vastenmielisyyttä rehtori Peranderin perhettä
kohtaan, ja kuultuaan sattumalta, että taiteellisen pöytäliinan
valmistuksessa avusti lankavyyhtien pitimenä, maahan pudonneiden kerien
nostajana ja kadonneiden neulojen etsijänä joku varatuomari Sakkamaa,
hän tajusi heti, että siinä mahdollisesti piili jotain.

Neiti Kurosen kaupunkiin saapumisen herättämä ihastus alkoi silloin
muuttua epäluuloksi ja mustasukkaisuudeksi, ja hra Tuulonen kirjoitti
tämän tunteen vallassa kaksi runoa, synkimpiä, mitä koskaan oli hänen
kynästään ja sydämestään vuotanut.

Eräänä lähti hra Tuulonen kävelemään kaupungille,
haihduttaakseen synkkiä ajatuksiaan.

Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Arkku kaikkine asukkaineen,
rehtori Peranderin talo ynnä muut kertomuksessamme esiintyvät tärkeät
paikat olivat, pysähtyi hän Peranderin talon portin kohdalle ja silmäsi
pihaan.

Portti oli vähän raollaan, ja raosta näki kirjailija, miten neidit
Kuronen ja Perander sekä nuori, tummaverinen, vilkkaan näköinen
herrasmies, joka ei voinut olla kukaan muu kuin varatuomari Sakkamaa,
istuivat puitten siimeksessä olevan suuren, ompelutarpeita täynnä
olevan pöydän ääressä, ja koko piha oli täynnä iloista puhelua ja
heleätä naurua.

— Vai niin niitä taiteellisia pöytäliinoja tehdään! ajatteli
kirjailija katkerasti.

Tällä hetkellä hän vihasi itseään, noita pihassa istuvia iloisia
ihmisiä ja varsinkin neiti Kurosta, sekä koko hyvää kaupunkiamme. Hän
tunsi itsensä hylätyksi, loukatuksi olennoksi, ja himoitsi kostoa.

Pihan poikki kulki samassa nuori, vaaleaverinen nainen portille päin.
Hra Tuulonen läksi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi lukemaan maisteri
Wahlin talon nurkkaan naulattua painettua tiedonantoa:

’Hauskan iltaman
toimeenpanee
Kiertue
CANGASTUS & MUTTONEN
ensi sunnuntaina
täkäläisellä
Seurahuoneella
vaihtelevalla ohjelmalla
joka päättyy näytelmällä

”KIHLAUS”
Huvinäytelmä kirj. Aleksis Kivi.

Aapeli........ Wald..
Eenokki....... Jassi Muttonen.
Eeva.......... Julia Leijanen.
Jooseppi...... G. Jönsson.

Lopuksi yleinen tanssi.

Iltama alkaa klo 1/2 :50 8 i.p. Pääsymaksut: herroilta 2 mk.,
naisilta 1, lapsilta ja palvelusväeltä puolet’.

Äskenmainittu vaaleaverinen nainen oli neiti Maikki Grönberg,
joka oli saanut sulhaseltaan tärkeän kirjeen, sanonut kiitolliset
jäähyväiset enolleen Jooseppi Rinkalle: ja muuttanut maaseurakunnasta
takaisin kaupunkiin, ja jolle oli toistaiseksi, Kalle Kannaksen,
Lauri Saksmanin: ja Otto Sakkamaan yhteisestä toimesta, hankittu
asunto rehtori Peranderin talossa, jossa hän avusti palvelijattaria
keittiöpuuhissa tai piti seuraa talon neidille.

Maikki Grönberg meni kadun poikki Arkun portille, johon kohta
ilmestyivät Lauri Saksman ja näyttelijä Jassi Muttonen, ja
iltamailmoitusta lukeva kirjailija kuuli seuraavan salaperäisen
keskustelun:

— Niin, nyt minä olen tullut, sanoi vaaleaverinen neitonen.

— Terve tuloa! sanoi ruskeaviiksinen nuori mies. — Saanko luvan
esitellä teille tulevan sulhasenne, herra Muttosen.

— Hi hi hi! nauroi tyttö hämillään.

— Olen ihastunut heti ensi silmäyksestä! vakuutti punatukkainen
innokkaasti.

— Hi hi hi! hihitti tyttö jälleen.

— Varmaankaan ette tule salaamaan tunteitanne tulevalta appiukoltanne,
sanoi ruskeaviiksinen punatukkaiselle, naurahtaen samalla merkitsevästi.

— Saammepa nähdä! vakuutti punatukkainen. — Minä loistan, minä
hehkun, minä palan...! huusi hän, kohottaen oikean kätensä ylös ja
painaen vasemman kätensä sydäntään vasten.

— Ja neiti puolestaan rakastuu teihin hurjasti! vakuutti
ruskeaviiksinen.

— Minä koetan, lupasi tyttö.

— Koetatte! Eikö rakkaus leimahtanut teissä kuin salama, nähtyänne
minut? huudahti punatukkainen. — Tämä oli suuri pettymys! Olen aina
luullut, että naiset hurmaantuvat minuun ensi silmäyksestäni, selitti
hän sitten.

— Saattepa nähdä, että entinen sulhanen tulee mustasukkaiseksi,
ennusti ruskeaviiksinen.

— Mitä tämä merkitsee? ajatteli Kauno Tuulonen. — Kuka tuo tyttö on
ja mitä ihmettä he oikein puhuvat?

— Kallesta ei ole vaaraa, sanoi tyttö. — Mutta minä pelkään, että isä
tappaa teidät, huokasi hän sitten.

— ”Oi kuinka kuolo nyt kaunis ois, jos kultansa keralla kuolla vois!”
huudahti punatukkainen kiihkeästi.

— Minäpä en tahtoisi vielä kuolla, ilmoitti tyttö.

— Ette minunkaan kanssani? kysyi punatukkainen hellästi, rukoilevasti.

— En! sanoi tyttö varmasti.

— Valloitukseni edistyy hitaasti! valitti punatukkainen. — Te olette
keskustellut kanssani jo viisi minuuttia, ettekä vieläkään tahtoisi
kuolla kanssani! hän lisäsi moittivasti. — Minä sitävastoin antaisin
isänne takoa minut kahvipannuksi, jos vain sitten pääsisin teidän
pöydällenne...

— Saanko pyytää nuorta paria sisään nauttimaan kupin kahvia, sanoi
ruskeaviiksinen. — Siellä voimme tarkemmin keskustella tästä uudesta
rakkaussuhteesta.

Portilla seisoneet hävisivät pihaan, ja Kauno Tuulonen katseli heidän
jälkeensä suu auki.

— Käsittämätöntä! hän mutisi puoliääneen, päätään pudistaen.

Rehtori Peranderin pihasta kuului yhä edelleen iloinen nauru ja puhelu,
joka alkoi taas raadella kirjailijan sydäntä. Synkissä mietteissä hän
lähti kävelemään eteenpäin.

Sinä oli herra Tuulonen huonolla tuulella, jota haihduttaakseen
hän illalla lähti kaupunkimme parhaalle hyvän tuulen ja
mielenkevennyksen lähteelle, seurahuoneelle.

Mutta onnettomuudet eivät tule koskaan yksin. Tapahtui sellainen ihme,
ettei seurahuoneelle koko iltana saapunut yhtään rakennusmestaria eikä
muutakaan tuttua.

Herra Tuulonen ei voinut sitä käsittää. Mutta jos hän olisi ollut
synnynnäinen kaupunkilaisemme, niin olisi asia tuntunut hänestä aivan
luonnolliselta.

Sillä koko kaupunki puhui vain ensisunnuntaisesta suuresta iltamasta
lausuntoineen, puheineen ja näytelmäkappaleineen, ja seurahuoneen
vakinaiset vieraat kokoilivat nyt voimiaan vuoden suurenmoisimpiin
juominkeihin.

Syötyään vaatimattoman illallisen ja selailtuaan ruokasalin
nurkkahyllyllä olevia puolenvuoden vanhoja, repaleisia koti- ja
ulkomaisia pilalehtiä lähti herra Tuulonen raskain mielin kotiin,
tietämättä mitään siitä, että neiti Kuronen oli illalla, käydessään
etsimässä puodista tulipunaista lankavyyhtiä, huomannut erään hyllyn
nurkalla viidenkolmatta pennin muistikirjan alla Kalle Kannaksen
ottamia valokuvia, selaillut niitä, huudahtanut äkkiä hämmästyksestä ja
viheltänyt pitkään.

Mutta kun puoti jo oli kiinni ja Kalle Kannas oli mennyt Peranderille,
jossa hän juuri sillä hetkellä istui keittiön eteisessä halkolaatikon
kannella Maikki Grönbergin rinnalla, niin ei kukaan kuullut tuota
vihellystä.

XXI

— No tänä aamuna se oli sitten raastuvassa esillä Topi Pösösen ja Riku Nikin
juttu ukko Grönbergiä vastaan murhayrityksestä! kertoi maalari
Tolvanen seuraavana päivänä Kurosen puodissa.

— Vai oli! huudahti Kalle Kannas. — No kuinkas kävi?

— Eihän siinä kuinkaan käynyt. Kanne kumottiin toteennäyttämättömänä,
ja pormestari haukkui niin ukko Grönbergin kuin Topi Pösösen ja Riku Nikinkin
ja kehoitti heitä tekemään sovinnon. Oli pitänyt oikein
saarnan, ja sitten oli ukko Grönberg sanonut, että kyllä hän puolestaan
antaa anteeksi. Pormestari oli silloin pyytänyt heitä antamaan kättä
toisilleen oikeuden edessä, mutta Grönberg oli sanonut, että ennen
korppi tulee valkoiseksi kuin hän sentään sosialisteille kättä antaa.
On se aika ukko, kun se kerran minkä saa päähänsä! kehaisi Tolvanen,
vaikkei hän hyväksynytkään ukko Grönbergin valtiollisia mielipiteitä.

— Kyllä se on! myönsi Kalle Kannas vakavasti.

— Kun on näet oman tyttärensäkin ajanut kotoa pois, jatkoi Tolvanen.
— Ei ole tainnut puukhollari kuullakaan?

— Vai on ajanut! ihmetteli Kalle Kannas. — Mitähän se siitä ajoi?

— Eikö liene pitänyt jotain silmäpeliä poikien kanssa, kun se oli
semmoinen hyvännäköinen tyttö, aprikoi Tolvanen aavistamatta, että
Kalle Kannas juuri harkitsi, montako hän mahtaisi saada, jos
halkaisisi Tolvasen pään kädessään olevalla kymmenen kilona punnuksella.

— Mutta lähtö siitä sitten olikin tytölle tullut, jatkoi Tolvanen
kertomustaan. — Sanoivat akat sen muuttaneen ihan toiseen lääniin,
mutta taisi olla valepuhetta, koska minä omin silmin näin sen tänä
aamuna tuolla rehtori Peranderin pihalla.

                                                  ⸻

Ukko Saksman istui portaillaan ja kuunteli jarrumiehen lesken
kaunopuheista esitystä:

— No nyt sitä tuli toki näytelmäseurat ja teatterit tähänkin
kaupunkiin... kiertolaisia kuuluvat olevan ja Illikaisen piika sanoi,
että niillä on siinä teatterissa semmoinen punapää Muttonen, joka
kuuluu olevan niin hirveä tupakanpolttaja, että aina on talo savua
täynnä kuin tulipalossa, ja niin kuului olevan hakki vaimojen perään,
että ensimmäisenä päivänä oli porstuassa suutaan tarjonnut kana-Kenosen
piika-Reetalle, vaan oli toki sattunut leukaan, ettei ihan keskelle
suuta — niin — mutta Reeta kun oli suuttunut ja haukkunut niin, että
oli tullut koko talon väki siihen, eikä ollut se punapää osannut edes
hävetä, vaikka oli sillä tavoin syntiä tehnyt, vaan oli vain sanonut,
että hän luuli muka Reetaa oman talon väeksi — niin — ja Illikainen
oli vain nauranut, vaikka on perheen isä, mutta tietäähän sen
Illikaisen koko kaupunki, mikä mies se on, eikä ole sen akkakaan muuta
kuin entinen piika, vaikka nyt pitää kaikkien rouvaksi sanoa — niin —
ja kaiket päivät nyt meiskataan siellä Illikaisen salissa ja teatteria
näytellään, ja Illikainen akkoineen istuu sohvalla eivätkä piikaraukat
kerkiä muuta tekemään kuin passaamaan niitä teatterilaisia — niin —
kolmenlaisen leivän kanssa on aina kahvit, monta kertaa päivässä, ja
illalla teevedet ja päivällä limonaatia salin pöydällä ja paakelseja
vaikka mitä myöten, kun ne niitä harjoituksia pitävät, ja joka ilta
juopi Illikainen totia niiden herrojen kanssa — herrojako sitten
lienevät vai mitä — niin, ja entäs kun se parturi Jönsson on pannut
koko liikkeensä kiinni ja pelaa sekin teatteria, ja pormestarikin
kuului sanoneen, että taitaa pitää lähteä Helsinkiin tukkansa
leikkauttamaan — niin — se on niin hyväntahtoinen mies se pormestari,
kyllä minä vain panisin Jönssonin viralta pois, jos minä olisin
pormestari, ja panisi vissiin viskaalikin, jos olisi pormestarina —
niin — se onkin vähän luja mies se viskaali, kun oli viime yönäkin
vetänyt kolmea herraa korvalle klubilla, ja ikkunoita olivat särkeneet
tapellessaan, ja Jönsson kuului olleen koko viikon yhtämittaisessa
humalassa — tietäähän sen, kun on näyttelijäksi korotettu tavallisesta
parturista — ja sieltä Illikaiselta se nyt kuuluu joka päivä sen
Leijasenkin tytön kikatus, ja se kirjaltaja Tuulinen vai mikä Tuulantei
se on — he he he! — joka tässä oli muutaman viikon sen Leijaskan
kelkassa, taisi jäädä nyt pois mielestä, kun se ryökkynä sai oikein
teatterin johtajan sihtiinsä, ja kuului sanoneen neiti Leijanen, että
hän pyrkii syksyllä kansalliseen teatteriin Helsinkiin, vaikka eikö
noilla liene itsellään parempiakin taiteilijoita — niin. Kurosen
piika-Saara oli kertonut, että se kirjaltaja on vähän päästään vialla
ja kuuluu yksinään ollessaan seinillekin hyppivän kamarissaan, ja
sitähän ne akat tiesivät kanssa torilla kertoa, että se aikoo sitä
Kurosen neitiä, mutta sen minä sanon, että siitä se saapi suutaan
pyyhkiä, niin hyvä ja kaunis ja viisas tyttö ei mene semmoiselle
herralle, kun oli se kirjaltaja näet tuon issikka Tiihosenkin kanssa
tapellut heti kaupunkiin tultuaan, ja monena yönä on seurahuoneella
juonut ja renttuillut (jarrumiehen leski vilkaisi salavihkaa
Saksmaniin, mutta tämä poltteli järkähtämättömän levollisena)
rakennusmestarien sakissa — opettaa pian rakennusmestaritkin
ryyppäämään...

— Ha ha ha! nauroi ukko Saksman.

— He he he... leikkiähän minä, sillä kyllähän herra Saksman tuntee
rakennusmestarit ja ymmärtää leikin — niin, ja siitä punapäästä kun
näet unohtui kertomatta, että se on nyt ruvennut viettelemään sitä
vaskiseppä Grönbergin tytärtä, jonka...

Mutta nyt säikähti jarrumiehen leski, muistettuaan äkkiä, että oli
nähnyt punapään ja Maikki Grönbergin yhdessä käyvän pari kertaa
Saksmanilla, ja jatkoi aivan toisessa äänilajissa:

— Vaikka sitä minä en usko, en en en usko vaikka mikä olisi ja
kiistin akkoja vastaan torilla, kun ne alkoivat sillä tavalla ihmisten
kunniaa leikata, ja sanoin että aina teidän pitää kaikki asiat tietää
ja juoruta ja pahoinpäin kääntää, vaikka katkismuksessakin sanotaan,
että meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme valhettele
lähimmäisestämme emmekä häntä petä, panettele taikka pahaan huutoon
saata, vaan puolustamme häntä, ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää
ja selitämme kaikki parhain päin — niin — mutta jokaisesta turhasta
sanasta, jonka ihmiset puhuvat, tulee heidän tehdä luku tuomiopäivänä,
hoh hoi — niin, niin...

Jarrumiehen leski pyyhkäisi silmiään ja sanoi:

— Pitää lähteä katsomaan sitä Sikasen akkaa, kun se aamulla valitteli
sydänalaansa kipeäksi.

Jarrumiehen leski lähti hernemaan ympäri Sikasen akkaa katsomaan, ja
kertoi sitten Sikasen akalle:

— Tuolla se nyt istuu se Saksmanin ukko portaillaan ja on niin
tyytyväisen näköinen, kun on saanut sen tuomaripoikansa kotiin, ja
nyt ne kalastavat sitä Kurosen ylpeätä ja mahtavaa ja koppavaa neitiä
rysäänsä, ja se Saksmanin tuomari on ollut tuolla rehtori Peranderilla
joka ikinen päivä siitä asti, kun rehtori läksi matkalle, ja Kurosen
neiti myös siellä kaiket päivät... että viitsii sekin Peranderin neiti!
Laimin on tainnut tulla lyötyä senkin tyttöraukan kasvatus, kun on
isä niin kauan leskenä ollut, ja vaikka onkin koulun rehtorin tytär.
Ei taitaisi olla Saksmanin nuorella herralla rehtorin pihaan päätään
pistämistä, mutta kun se rehtori nyt on poissa, niin passaahan siellä
elostella. Mutta jo minä nauraisin, jos se rehtori nyt tulisi äkkiä
kotiin ja ajaisi pellolle sen Saksmanin pojan. Se on koko joukko niin
mahtavaa sen poikansa päältä, että ihan sylettää — ptfui! Jo minä
antaisin kauppias Kurosena tytölleni hyvän kyydin, kun pitää seuraa
semmoisten kuin Saksmanien kanssa... kuka sitä tietää kuinka monta
salavaimoa sillä tuomarillakin on jo ennestään Helsingissä, kun ne
herrat kuuluvat siellä elävän niinkuin sianporsaat. Ja olettekos
te kuullutkaan, kun ne Saksmanit nyt ihan taimo tahallaan auttavat
muuatta punapäätä näyttelijää — mikä liekin lenkkujalka halunkki,
kiertolaisiksi oli niitä lehdessäkin haukuttu — viettelemään sen
vaskiseppä Grönbergin tytön onnettomuuteen, ja nyt se tyttö on vähä
väliä yhdessä sen punapään kanssa, ja Saksmanilla pidetään kohtauksia,
ja Peranderin piikojen kanssa näkyy nyt tyttöparka asuvan — niin
siistinä tyttönä kun sitäkin on ennen pidetty, mutta ei näy olevan
mitään takeita näistä nykyajan nuorista — voi voi kun tulisi se
rehtori kotiin, että loppuisi moinen rietas elämä, kun sydän ihan
tahtoo pakahtua sitä katsellessa...

                                                  ⸻

Ukko Grönberg takoi pajassaan niin että seinät tärisivät.

Hän oli voittanut kirottujen sosialistien jutun, hän oli saanut
kärventää Topi Pösösen ja Riku Nikin nahan raastuvassa, niinkuin hän
oli kärventänyt samat nahat saunassa, ja hänen itseluottamuksensa
ja voimansa olivat tämän viimeisen voiton johdosta kasvaneet
jättiläismäisiksi.

Silloin tuli pajaan Lauri Saksman, kädessään vanha kahvipannu.

— Päivää! sanoi nuori mies. — Tämä pannu olisi tinattava, jos
mestarilla on aikaa.

— Tinataan vaan! sanoi Grönberg pontevasti. — Mitenkäs isäukko jaksaa?

— Kiitos kysymästä, hyvinhän se jaksaa.

— Panee sen pannun tuohon nurkkaan, kehoitti vaskiseppä. — Kyllä se
on huomenna valmis.

Lauri Saksman vetäytyi lähemmäksi ovea, katsoi pajan laitoksia ja kysyi
välinpitämättömällä äänellä:

— Joko teidän Maikki on kauankin ollut palveluksessa rehtori
Peranderilla?

Vaskiseppä keskeytti työnsä ja kysyi:

— Häh?

Nuori mies uudisti kysymyksensä.

— Kuka sen on sanonut, että meidän Maikki siellä on?

— Itse minä sen olen nähnyt... siinähän me asumme vastapäätä.

Vaskiseppä veti syvään henkeä ja vastasi sitten:

— En minä ole siitä mitään tiennyt.

Lauri Saksman oli vaiti jonkin aikaa. Sitten hän jatkoi:

— Meistäkin se tuntui vähän omituiselta... ja ihmiset ovat alkaneet
sitä ihmetellä ja akat puhua.

— Akatko?! huusi ukko Grönberg.

— Niin, tietäähän sen, miten pian ne meidän kaupungin akat ottavat
asiat onkeensa, varsinkin kun sattuu sitten vielä...

Nuori mies pysähtyi.

— Varsinkin kun sattuu sitten vielä mitä? huusi ukko.

— En tiedä, sopiiko minun siitä puhua, sanoi Lauri Saksman, tuntuen
epäröivän.

— Suu puhtaaksi! huusi ukko silmät palavina. — Kyllä minä, piru
vieköön, kestän kuulla millaisia uutisia tahansa!

Saatuaan näin tarmokkaaseen muotoon puetun luvan ilmaista tietonsa
jatkoi Lauri Saksman:

— Sehän siinä on vähän arveluttavaa, kun sitä teidän Maikkia on
alkanut liehutella muuan näyttelijä...

— Vai on jo näyttelijäkin mukana! huusi ukko.

— On, semmoinen punatukkainen, vähän ontuva mies, jolla taitaa olla
hyvin kirjavat elämänvaiheet.

— Mutta ei siitä ole meidän Maikille vaaraa, sanoi ukko, ajatellen
ensi kertaa eläissään jonkinlaisella tyytyväisyyden tunteella Maikin ja
Kalle Kannaksen välistä suhdetta.

— Tyttärenne näkyy kuitenkin hyvin usein olevan sen maankiertäjän
seurassa, ja Kalle Kannas...

— Kuka? kysyi ukko Grönberg uhkaavasti.

— Kalle Kannas on sanonut, että hän pelkää pahinta. Eikö hän ole
ollut salakihloissa teidän tyttärenne kanssa? kysyi Lauri Saksman
häikäilemättömästi.

— Ei! sanoi ukko Grönberg jyrkästi.

— Vai niin, minulle hän kuitenkin kertoi olleensa, mutta arveli nyt,
että asiat ovat pahalla kannalla, kun näyttelijä on heidän väliinsä
tunkeutunut. Näyttelijät ne ovat sellaisia poikia petkuttamaan ja
tekemään onnettomiksi nuoria, kokemattomia tyttöjä... Kalle Kannas
olisi ollut niin kunnon mies ja kaikin puolin mallikelpoinen, mutta se
näyttelijä on kaiken maailman heittiö... sillä kuuluu olevan melkein
joka kaupungissa vaikka minkälaisia juttuja.

Ukko Grönberg alkoi takoa, takoi aivan koneellisesti, huomaamatta
ensinkään, että taottava putkenkappale oli pudonnut pajan lattialle.
Lauri Saksman katseli jonkin aikaa seinällä riippuvia kiiltäviä
läkkikannuja ja sanoi sitten:

— Hyvästi!

Grönberg keskeytti takomisen, katsahti silmät verestävinä nuoreen
mieheen ja kysyi vähän vapisevalla äänellä:

— Oletteko te itse nähnyt meidän Maikin sen näyttelijän seurassa?

— Useita kertoja, sanoi Lauri Saksman.

— Tiedättekö sen lurjuksen nimen?

— Kyllä. Jassi Muttonen. Hyvästi!

— Hyvästi, hyvästi, sanoi ukko, joka tuntui kymmenen vuotta
vanhemmalta kuin Laurin pajaan tullessa.

Lauri Saksman lähti.

Ukko Grönberg istui pajassaan puolen tuntia liikahtamatta, lattiaan
tuijottaen.

Kerran vain hän avasi suunsa ja mutisi puoliääneen:

— Vai semmoista siitä rupesi tulemaan...

Lauri Saksman, joka ikkunan poskessa olevalta sohvaltaan näki kaiken,
mitä kadulla tapahtui, ei ollut enää puoleen tuntiin huomannut
näköpiirissään minkäänlaista liikettä.

Olikin jo ilta. Kello oli puoli yhdeksän, ja kaikki kunnon
kaupunkilaiset olivat riisuneet takin ja liivit yltään ja kengät
jaloistaan sekä alkaneet odotella illallista. Mitäpä asiaa saattoi enää
kenelläkään olla kadulle?

Sitä enemmän olikin siis omansa kääntämään huomiota puoleensa ukko
Grönberg, joka oli ilmestynyt rehtori Peranderin talon portille lakki
uhmaavasti korviin asti painettuna, ja keskusteli siinä kiivaasti
ainoan tyttärensä kanssa, joka seisoi tosin vain kolmen askeleen
päässä hänestä, mutta kumminkin täysin turvallisena, sillä hän tiesi
ehtivänsä paiskata portin lukkoon, jos isäukko yrittäisi äkillisellä
hyökkäyksellä saada kadonneen lampaan haltuunsa.

— Sinä, sinä...! sanoi vaskiseppä nyrkkiään heristäen. — Sinä olet
kaunis lapsi, sinä!

— Kenen on syy, että minun täytyi lähteä kotoa pois? kysyi tytär.

— Kenenkö?! hihkaisi vaskiseppä. — Vielä häntä puhuu!

— Älkää puhuko niin kovaan! pyysi tytär. — Ihmiset kuulevat.

— Kuulkoot, sanoi vaskiseppä, alentaen kuidenkin ääntään. —
Sittenpähän saavat tietää, millainen tytär minulla on.

— Niin, ja millainen isä minulla on, lisäsi tytär asian
molemminpuoliseksi valaisemiseksi.

— Etkö sinä muista, mitä huoneentaulussa sanotaan lapsille... ”Olkaa
kuuliaiset vanhemmillenne kaikessa”, tiedusteli ukko.

— Ja vanhemmille siinä sanotaan, että ”te isät älkää yllyttäkö
lapsianne vihaan”, lisäsi tytär osoittaen siten olevansa tutustunut
huoneentaulun muihinkin pykäliin.

— ”Vaan kasvattakaa heitä kurituksessa ja herran nuhteessa!”
täydensi ukko Grönberg kiireesti asianomaisen paikan.

— Sinä et siis tule enää koskaan kotiin? kysyi vihdoin vaskiseppä
niin tylyllä äänellä kuin osasi, peittääkseen levottomuuttaan ja
mielenliikutustaan.

— Se riippuu kokonaan teistä, isä, vastasi tytär.

— Vai riippuu vielä minustakin jotain, huokasi vaskiseppä katkerasti.
— Minusta taitaa riippua sekin, että sinä kuulut ruvenneen
seurustelemaan kaikenlaisten retkujen ja maankiertäjien kanssa!
huudahti hän sitten kuohahtaen.

— Isä! varoitti tytär, jonka poskille äkkiä kohosi uhkaava punerrus.

— Älä isättele! kiukutteli vaskiseppä. — Sinä kuulut ruvenneen
seurustelemaan muutaman vihoviimeisen näyttelijärentun kanssa... koko
kaupunki siitä jo laulaa ja huutaa...

— Minä en koskaan seurustele renttujen kanssa! sanoi tytär lujasti!
— Te, isä, ette antaisi minun seurustella kenenkään kanssa. Oliko
Kallekin renttu?

— Se sinun punapäinen näyttelijäsi kuuluu olevan kaikenmaailman
huijari ja petkuttaja, jatkoi vaskiseppä, vastaamatta kysymykseen. —
Petturi ja viettelijä! Sinä saat vielä katkerasti katua...

— Ohoo! sanoi tytär ylimielisesti. — Mitä sitten?

— Sittenpähän näet! huudahti ukko Grönberg. — Mutta älä luulekaan,
että minun oveni ovat sinulle avoinna, jos sinulle käy hullusti!

— Taiteilija Muttonen on kunnon mies, sanoi tytär.

— Vai niin! sanoi isäukko musertavan halveksivasti. — Entäs Kalle Kannas,
etkö sinä sitten ollut hänen kanssaan salakihloissa? Kylläpä
sinä todellakin olet...

— Kalle Kannas on Kalle Kannas ja taiteilija Muttonen on eri
asia, selitti tytär vilkuillen tulipunaisena ympärilleen, olisiko
läheisyydessä tämän yksityisluontoisen ajatustenvaihdon kuuntelijoita.
— Enhän minä kuitenkaan olisi saanut Kallea! Kuka potki Kallen ovesta
ulos? kysyi hän sitten.

— Luuletko sinä, että minä annan tyttäreni mieluummin jollekin
tuntemattomalle maailmanrannan kiertäjälle? kysyi vaskiseppä syvän
harmin vallassa.

— Kuka on sanonut, että minä olen aikonut mennä naimisiin hänen
kanssaan? kysyi tytär vuorostaan.

— Mitäs varten sinä sitten hänen kanssaan seuraa pidät? tiedusteli isä.

— Muuten vain... lystin vuoksi, sanoi tytär peloittavan
kevytmielisesti.

— No jos joku olisi sanonut, että minä saan kuulla sinun suustasi
semmoisia sanoja, niin enpä totisesti olisi uskonut! vakuutti ukko.

Ja sitten hän ilmoitti tyttärelleen seuraavan hirvittävän tuomion:

— Jos näen sinut kertaakaan sen lurjuksen kanssa, niin halkaisen hänen
päänsä! Kahdeksi kappaleeksi!

Tehtyään tämän ankaran päätöksen pyörähti vaskiseppä ympäri ja lähti
tiehensä.

XXII

Kurosen makasiinirenki Jussi kulki kumarassa, katse maahan luotuna,
eikä siis voinut vaatia, että hän olisi huomannut kirjailija Kauno Tuulosta
.

Ja koska nyt sitäpaitsi oli perjantai, joka on yleensä tunnettu
onnettomuuksien päiväksi, niin tapahtui, että Jussi ja kirjailija Kauno Tuulonen
törmäsivät yhteen puodin pihaporrasten ja makasiinin välillä.

Syy oli tietysti kirjailijan, ja sen hänelle Jussi heti selittikin
sanoin, jotka eivät olleet juuri valikoituja, mutta sitä suorempia.

Ja mitäpä tekemistä olikaan kirjailijalla epätasaisen kivityksen
peittämällä päivänpaahteisella makasiinipihalla?

Miksi ei hän pysynyt sillä alueella, joka hänelle kuului
ruohomattoineen, varjoisine puineen ja riippumattoineen?

Miksi hän kuljeskeli silmät auki, mutta näkemättä mitään, korvat auki,
mutta kuulematta mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui?

Miksi hän käveli jauhosäkkiä kantavaa Jussia vasten, miksi hän
ei huomannut, että neiti Leijanen meni aivan hänen ohitsensa
näytelmäharjoitukseen näyttelijä Cangastuksen kanssa, joka oli tullut
noutamaan Herrojen-Eevaa, miksi hän ei huomannut rakennusmestari
Retusta, joka antoi hänelle portilta kiihkeitä viittauksia, jotka
merkitsivät pientä olutkestitystä seurahuoneella, ja joka sitten, kun
kirjailija ei vastannut hänen signaaleihinsa edes pään nyökkäyksellä,
jatkoi matkaansa pettyneenä ja syvästi suuttuneena — niin miksi?

Niin monta kysymystä... ja kuitenkin voidaan niihin vastata kaikkiin
yhdellä kertaa kolmella yksinkertaisella sanalla:

Hän oli kosinut!

Mikä odottamattoman nopea ratkaisu! Mikä merkillinen käänne!

Mutta sellaista voi sattua, kun on kysymyksessä rakastunut ja
sitäpaitsi mustasukkaisuuden vallassa oleva runoilija.

Kuinka oli kaikki tapahtunut?

Vaikeata olisi sitä ollut selittää herra Tuulosen itsensäkään. Se oli
tapahtunut odottamatta kuin maanjäristys, ja kirjailijan koko olemus
oli vielä aivan sekaisin.

Neiti Kuronen oli ollut kotona koko aamupäivän ja tehnyt käsitöitä.
Kirjailija oli lukenut hänelle. Vähän aikaa. Sitten he olivat
keskustelleet ties mistä. Ainakin rakkaudesta. Veri nousi vähitellen
kirjailijalle päähän. Miksi neiti Kuronen hymyili niin kummallisesti,
kun kirjailija kysyi, tiesikö hän, mitä rakkaus on? Miksi hän äkkiä
punastui, kun herra Tuulonen suoraan ja kiihkeästi kysyi, oliko hän
koskaan ollut rakastunut?

Ja silloin oli maailma kierahtanut muutamia kertoja ympäri
kirjailijamme silmissä, ja kun hän vihdoin alkoi tointua, huomasi
hän olevansa polvillaan neiti Anni Kurosen pienten, ruskeakenkäisten
jalkain juuressa, ja hänellä oli jonkinlainen hämärä käsitys siitä,
että hän nähtävästi oli tunnustanut rakkautensa neiti Kuroselle.
Mitä kaikkea hän oli neiti Kuroselle sanonut, siitä ei hänellä ollut
aavistustakaan, mutta varmaankin oli se ollut varsin vaikuttavaa, sillä
neiti oli kuin puulla päähän lyöty.

Herra Tuulonen oli vihdoin noussut ylös ja lausunut julki kiihkeän
vakaumuksensa, että neiti Kuronen kutsuu nyt varmaankin paikalle isänsä
ja Kalle Kannaksen ja renki-Jussin heittämään hänet ulos, ja neiti
Kurosella oli täysi työ saada kosijansa uskomaan, ettei se suinkaan
ollut hänen aikomuksensa. Neiti Kuronen oli sitäpaitsi luvannut antaa
vastauksensa sunnuntaina, ja poistunut sitten omaan huoneeseensa.

Herra Tuulosella oli siis todellakin toiveita, mutta siitä huolimatta
hän oli kuin kiirastulessa. Kaksi päivää vielä!

                                                  ⸻

Kolme tuntia myöhemmin tuli rehtori Perander kotiin matkaltaan.

Koska hän tuli kotiin ainakin puoli viikkoa aikaisemmin kuin oli
odotettu, niin tapasi hän tyttärensä ja varatuomari Sakkamaan istumassa
neulomapöydän ääressä mitä tuttavallisimmassa seurustelussa. Tytär
huudahti hämmästyneenä ja iloissaan, varatuomari oli kuin koulupoika,
jonka naapuri on yllättänyt hedelmäpuutarhastaan, ja rehtori Peranderin
otsa meni pilveen — ilmiö, joka ei jäänyt huomaamatta kummaltakaan
nuorelta.

Tervehdittyään lyhyesti ja verraten kylmästi sekä ainoata tytärtään
että varatuomaria, meni rehtori sisään matkalaukkuineen. Ja
vaihdettuaan paljon merkitsevän silmäyksen vieraansa kanssa juoksi
neiti Perander isänsä perässä.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Peranderille myöskin neiti Kuronen,
toista tuntia myöhästyneenä ja hajamielisen näköisenä. Varatuomari ei
kuitenkaan ennättänyt tehdä hänelle mitään kysymystä, sillä samassa
tuli rehtori tyttärineen ulos. Rehtorin otsalta oli pilvi kadonnut,
hän meni iloisena puristamaan neiti Kurosen kättä, ja yksin tein hän
kätteli uudelleen myöskin tuomarismiestä ja lausui hänet, ensi kerran
elämässään, sydämellisesti tervetulleeksi.

Mitä sitten lieneekään tytär isälleen kertonut!

                                                  ⸻

Rakennusmestari Illikaisen talossa oli kova touhu.

Näytelmäharjoituksia pidettiin niin kiinteästi, ettei parturi Jönsson
ehtinyt edes puoleksi tunniksi pistäytyä seurahuoneelle, vaikka päätä
tuntui kivistävän. Hän oli oppinut osastaan suunnilleen neljännen osan
ja vannoi osaavansa koko osansa sunnuntaina kuin katekismuksen.

— Paremmin, paljon paremmin kuin katekismus on se teidän osattava!
huusi Jassi Muttonen, heittäen mehuvettä ja leivoksia pöydälle tuovaan
sisäkköön palavan katseen. — Kuinka kuuluu ensimmäinen käsky?

— Sinun pitää... sinun pitää..., muisteli parturi, mutta kaikista
ponnistuksistaan huolimatta ei hän voinut vastata punatukkaisen
esittämään teologiseen kysymykseen.

— Niin, siinä sen nyt näette! Paljon paremmin kuin katekismuksenne on
teidän osattava osanne!

Mutta Jooseppia lukuunottamatta alkoi näytteleminen jo sujua koko
lailla. Illikainen osasi jo ulkoa melkein kaikkien osat, ja sohvallaan
istuen hän auttoi ulkomuististaan pöydän alla istuvaa poikaansa
kuiskaajan tehtävissä.

— Kuinkahan se meneekään ylihuomenna, kun nyt jo menee näin hyvin!
huomautti hän vaimolleen, ja vaimo vastasi:

— Jaa-ah!

— Taiteilija Muttonen olisi hyvä ja tulisi vähän ulos, sanoi sisäkkö
herra Muttoselle.

— Kuka rohkenee häiritä minua työssäni? huudahti näyttelijä.

— Vaskiseppä Grönbergillä olisi asiaa herra Muttoselle, sanoi sisäkkö.

— Vaskiseppä Grönbergillä! huusi herra Muttonen ja vilkaisi taakseen,
nähdäkseen, oliko ikkuna auki.

— Missä hän on? Eteisessäkö? kysyi punatukkainen tuttavamme
varovaisesti.

— Ei, pihalla, sanoi sisäkkö.

— Minä menen, ilmoitti näyttelijä. — Herrasväki suo anteeksi eikä
anna häiritä itseään.

Toiset, jotka eivät aavistaneet, mistä oli kysymys, jatkoivat rauhassa
harjoitusta, ja Illikainen kunnostautui suurenmoisesti, edustaessaan
sohvaltaan väliaikaisesti kraatarimestari Eenokkia ja puhjeten ukkosen
kaltaiseen naurunpurkaukseen, joka kerran kun oli saanut vuorosanansa
sanotuksi.

Mutta näyttelijä Muttonen nilkutti portaille ja näki portaiden
alapäässä pienen, piikkipartaisen ja terävänenäisen ukon, joka kysyi
häneltä:

— Vai niin, tekö se olette se näyttelijä Muttonen?

— Minä olen näyttelijä ja rahastonhoitaja Jassi Muttonen, sanoi
punatukkainen ylevästi. — Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

— Herra kuuluu alkaneen hieroutua minun tyttäreni tuttavuuteen! sanoi
vaskiseppä uhkaavasti.

— Enhän minä tiedä, kuka teidän tyttärenne on, vastasi näyttelijä
lempeästi. — Minulla on paljon tyttötuttavuuksia, lisäsi hän sitten
selitykseksi.

— Kyllä te tiedätte, kuka minun tyttäreni on! ärjäisi ukko. — Se on
Maikki Grönberg, jos sekin vielä täytyy teille sanoa!

— Ahaa! neiti Grönberg! huudahti punatukkainen ihastuneena. —
Erittäin hupainen ja miellyttävä neiti! Ja te olette hänen isänsä!
Onnittelen teitä! Sanomattoman hauskaa tutustua! Todellakin,
sanomattoman hauskaa tutustua!

— Minä en onnittele teitä, jos saan niskanne kouriini! huusi ukko
Grönberg. — Minä väännän sen nurin! ilmoitti hän sitten raivostuneena.

— Siinä tapauksessa toivoisin, ettei niskaparkani koskaan joutuisi
kouriinne! huokasi herra Muttonen. — Millä olen pahoittanut teidän
mielenne?

— Minä kiellän teitä seurustelemasta tyttäreni kanssa! sanoi ukko
Grönberg.

— Ei, älkää kieltäkö? rukoili herra Muttonen. — Hän on rakastettavin
ihminen...

— Kiellän! huusi vaskiseppä.

— Oi, kuinka surullista! sanoi Jassi Muttonen, ottaen taskustaan
kirjavan nenäliinan ja pyyhkien sillä silmiään. — Juuri, kun minä olin
niin onnellinen, tuli tämä isku! ”Onnen majat ovat kaikki mustaksi
maalatut murheella...”

— Lupaatteko olla koskaan enää menemättä tyttäreni seuraan? kysyi
ankara isä.

Illikaisen nuoremmat lapset olivat ryhmittyneet keskustelevien lähelle
ja kuuntelivat suut auki ja silmät pyöreinä. Illikaisen palvelijattaret
olivat avanneet keittiön ikkunan toisenkin puoliskon, kuullakseen
paremmin.

— Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni antaisin sellaisen lupauksen!
sanoi näyttelijä, nenäliina silmillä. — Mutta ihminen on niin heikko...

— Vastatkaakin sitten itse seurauksista! sanoi ukko Grönberg. —
Tulkaapas tänne minun luokseni, niin saatte nähdä!

— Voi, en uskalla tulla teidän luoksenne! vaikeroi herra Muttonen.
— Te olette tällä hetkellä hieman kiihtynyt, herra Grönberg. Minä
uskallan paljon helpommin lähestyä teidän tytärtänne kuin teitä
itseänne...

Ukko Grönberg kumartui maahan, sai käteensä nyrkinkokoisen kiven
ja paiskasi sen kohti näyttelijää. Tämä ennätti kuitenkin vetäytyä
eteiseen, ja kivi jyskähti eteisen ovea vasten.

Vaskiseppä lähti kiireesti pois Illikaisen pihasta.

XXIII

Oli tullut lauantaiaamu.

Siitä hetkestä saakka, jolloin maisteri Wahl oli sulkenut eteisensä
oven, päästyään eroon Lauri Saksmanista, ei hän ollut näyttäytynyt
asuntonsa ulkopuolella, ja jos joku pahaa-aavistamaton kaupunkilainen
olisi silloin yrittänyt tulla hänen luokseen, olisi siitä varmaankin
koitunut hänelle mitä valitettavimmat seuraukset.

Sillä ukko Wahl Anna Kristina Svebelius oli, luettuaan sen kirjeen, jonka neiti
oli kirjoittanut Lauri Saksmanille, pois suunniltaan, ja
yksinpä hänen vanhanpuoleinen taloudenhoitajattarensa Miinakin, joka
muuten hallitsi maisteria melkein rajattomalla vallalla, liikkui nyt
henkeänsä peläten tässä vihan ja vimman majassa.

— Mite hen teke minun huoneessani! Ulos! huusi maisteri aina, kun
Miina pisti päänsä ovesta sisään pyytääkseen isäntäänsä ruualle.

Tänä aamuna kuuli maisteri sattumalta avoinna olevien ovien läpi
keittiöstä Kähköskän karhean äänen. Kähköskä oli nimittäin tullut
myymään maisterin taloudenhoitajattarelle kananmunia, jotka Kähköskän
velivainajan leski oli lähettänyt kaupunkiin myytäväksi Mainingin
koneenkäyttäjän mukana.

— No huomennahan ne kuulutaan ensi kerran kuulutettavan se kauppias
Jaakkola ja Pastorinniemen ryökkynä, kertoi Kähköskä.

— Hss! sanoi Miina.

Mutta maisteri oli jo kuullut tarpeeksi.

Hän tajusi nyt menettäneensä lopullisesti taistelun, mutta hän päätti
kuitenkin mennä sanomaan neiti suorat
sanat, sellaiset sanat, jollaisia tämä petollinen liittolainen ei ole
vielä elämänpäivinään kuullut!

Maisteri pisti päähänsä mustan, leveälierisen huopahattunsa, heitti
sinertävän viitan hartioilleen ja lähti ulos niin että ovet paukkuivat.

— Hyvä isä, mihin se maisteri nyt lähti? hurisi Miina keittiön
ikkunasta. — Kahvi on juuri valmis!

Maisteri ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi kiivaasti matkaansa.

— Mitähän kamalaa sillä taas on mielessä! huokasi Miina, joka
varsinkin viime aikoina oli elänyt alituisessa pelossa ja vavistuksessa.

Mutta neidit Anna Kristina ja Mathilda Fredrika eivät olleet kotona.

Kauppias Jaakkola oli kutsunut heidät sovintojuhlaan Pastorinniemeen,
ja lyhyen neuvottelun jälkeen olivat kaksoiset päättäneet tarttua
tarjottuun sovinnonkämmeneen ja lähteneet nuorimman sisarensa
virallisiin kihlajaisiin täydessä juhlapuvussa.

Matti Luontoa ei ollut näkynyt heidän asuntonsa edustalla sen hetken
perästä, jolloin punaposkinen sisäkkö oli palannut takaisin Saksmanin
keittiöstä.

Maisteri Wahl oli aivan hengästynyt perille päästessään ja soitti
ovikelloa niin että koko talo helisi.

Mainittu punaposkinen sisäkkö tuli avaamaan ja sanoi, etteivät neidit
ole kotona.

— Misse he ovat? kysyi maisteri kiukkuisesti.

— Pastorinniemessä, vastasi sisäkkö.

— Mite, Pastorinniemesse! huusi maisteri.

— Niin, Pastorinniemessä, vakuutti tyttö. — Mutta jos maisterilla on
jotain sellaista asiaa, jonka minä voin toimittaa...

— Et sine voi toimittaa miteen! huusi maisteri, niin että tytön polvet
notkahtivat. — Mine menen sinne itse, mine saan sielle kunnian treffa
koko konkkaronkka samalla kerta!

Ja jättäen ällistyneen sisäkön avossa suin seisomaan eteiseen lähti
maisteri juoksujalkaa tiehensä.

Kun maisteri tiesi, ettei hänen ollut helppo päästä Pastorinniemeen
maan puolelta, päätti hän tehdä hyökkäyksensä vesitse. Hän kiiruhti
siis venerantaan.

Muttoskan Petteri ja hänen vanhempi veljensä Iisakki olivat juuri
lähdössä ongelle.

— Lehdettekö soutamaan minut Pastorinniemeen? kysyi maisteri Iisakilta.

Iisakki katsoi epäröiden veljeensä.

— Mine maksan teille markan! lupasi maisteri.

— Noh! riemastuivat pojat, jotka eivät olisi voineet enemmän ihastua,
jos maisteri olisi pistänyt kymmenmarkkasen kummankin kouraan.

— Eikö se vuoda teiden vene? kysyi maisteri, joka pelkäsi kovasti
vettä ja jalkojensa kastumista.

— Ei tämä paljon vuoda, sanoi Iisakki. — Ja Petteri saa heittää
äyskärillä pois sen, minkä vuotaa.

Maisteri astui venheen perään ja tarttui melaan. Iisakki ja Petteri
istuutuivat soutamaan.

Poikien venhe vuoti tietysti hirvittävästi, kuten poikien venheet aina
tekevät.

— Petteri, heite pois vette! huusi maisteri. — Ja sine toinen poika
souda yksin!

Petteri sai nyt kökötellä koko matkan venheen keskellä pitäen sitä niin
kuivana kuin mahdollista, Iisakki souti kuin mies ja maisteri piti
perää kuin itse Kristoffer Kolumbus.

Pastorinniemessä oli mieliala parhaimmillaan. Saapuvilla olivat
vain lähimmät omaiset ja parhaimmat ystävät. Jaakkola oli tehnyt
täydellisen sovinnon morsiamensa sisarien kanssa ja säteili ilosta.
Samppanjapullojen korkit paukahtelivat.

Silloin kuului laiturilta päin kimeätä kiljuntaa:

— Auttakaa! Tulkaa apuun! Maisteri hukkuu.

Maisteri Wahl oli, yrittäessään kömpiä venheestä laiturille, pudonnut
venheen äkkiä kallistuessa veteen. Iisakki sai onneksi hänen
kauluksestaan kiinni ja kannatti häntä vedenpinnalla, ja Petteri huusi
apua minkä kurkusta lähti.

Jaakkola lähti juoksemaan rannalle, ja hänen perässään juoksi pihalla
ollut renki-Pekka sekä koko talon väki, lukuunottamatta Fanny-neitiä,
joka kuultuaan sanan ”maisteri” alkoi vapista eikä liikahtanut
paikaltaan.

Kauppias Jaakkola ja Pekka nostivat vettävaluvan maisterin heti
rannalle.

— Vieke minut siseen! huusi maisteri! — Mine kuolen!

— Ei, ei sisään! huudahti Anna Kristina. — Lähettäkää hänet kotiinsa!

— Mine en lehde pois temmöisene! huusi maisteri.

— Tänne peitteitä tai mitä tahansa, huusi Jaakkola.

Tuotiin kiireesti pari huopapeitettä, joihin Jaakkola kääri
sätkyttelevän ukon.

Kauppias Jaakkolan oli kyydinnyt Pastorinniemeen ajuri Jehkonen
ja Svebeliuksen neidit ajuri Tiihonen, ja olivat heidän hevosensa
portinpielessä, ajurien istuessa keittiössä saamassa osansa
kestityksestä.

— Jehkonen! huusi Jaakkola. — Olkaa hyvä ja kyyditkää maisteri Wahl
heti kotiinsa ja tulkaa sitten takaisin minua odottamaan!

— Ei! Mine en lehde nein! kirkui maisteri. — Vekivaltaa!

— Pekan täytyy lähteä viemään häntä, sanoi Anna Kristina.

Renki-Pekka oli sillä välin juossut vaunuvajaan ja tuonut sieltä suuren
hevosloimen, jonka hän vielä kääri maisterin ympärille, niin ettei
ukosta näkynyt mitään muuta kuin kiukkuiset kasvot.

Jaakkolan määräyksestä tarttui Pekka maisteriin kainaloiden alta ja
Jehkonen jaloista. Maisteri koetti potkia, mutta peitteet ja loimet
ehkäisivät tämän yrityksen. Sitä enemmän osoitti ukko niin ollen
mieltään huutamalla ja kirkumalla.

Maisteri Wahl kannettiin rattaille, ja renki-Pekka istutti tämän
metelöivän käärön viereensä. Jehkonen nousi kuskipukille, ja kuorma
lähti liikkeelle.

Mutta rattaiden perässä juoksivat itkukurkussa Muttoskan Iisakki ja
Petteri, huutaen:

— Maisteri, maisteri, entäs se markka!

— Pojat hoi! huusi Jaakkola. — Tulkaa takaisin.

Pojat kääntyivät takaisin vedet silmissä.

— Tässä on teille markka kummallekin! sanoi Jaakkola, pistäen
molempien soutumiesten jokseenkin likaisiin kouriin kiiltävän
hopearahan ja saavuttaen tällä suurenmoisella anteliaisuudellaan
Muttoskan poikien ihailun ja rajattoman kiitollisuuden.

— Ja menkää nyt keittiöön, niin saatte siellä ehkä vehnäskahvit, sanoi
Jaakkola, joka tänä päivänä tahtoi kykynsä mukaan tehdä onnellisiksi
kaikki ihmiset, ja joka tässä jalomielisessä tarkoituksessaan onnistui
ainakin Muttoskan poikiin nähden täydellisesti.

Pastorinniemen renki-Pekalla ei ollut koskaan ollut niin vastahakoista
vierustoveria kuin tällä kertaa. Eikä ajuri Jehkosella koskaan niin
kiittämätöntä kyydittävää, Kähköskäkin huomioon otettuna.

Ukko Wahlin, vaikkakin hän oli ilmoittanut kuolemansa olevan lähellä,
onnistui kuitenkin saada sanotuksi sekä Pekasta että Jehkosesta
koko joukko sellaisia asioita, että nämä rehelliset ja ilkeyksien
laskettelemisessa sellaisen taiturin kuin ukko Wahlin kanssa jo
etukäteen häviölle tuomitut miehet istuivat korvat punaisina ja
koettivat ajaa vastaantulevien ohi niin nopeasti kuin suinkin.
Ehdottipa Jehkonen jo kerran Pekalle, että he pysähdyttäisivät hevosen
ja antaisivat maisterille vakavan ja hyvin ansaitun selkäsaunan tai
heittäisivät tuon hävyttömän käärön tien viereen, katajapensaisiin,
mutta vaikka kiusaus olikin suuri, hylkäsi Pekka kuitenkin nämä
molemmat hänen harkittavakseen alistetut esitykset.

Kaupunkiin tultuaan katsoi maisteri parhaaksi pitää suunsa kiinni,
vaikka hänellä kaikesta päättäen olisikin vielä ollut yhtä ja toista
sydämellään. Hänen vaikenemisestaan huolimatta herätti kulkue, johon
oli liittynyt puolenkymmentä paljasjalkaista, rattaiden perässä
juoksevaa hihkuvaa poikaa, siksi suurta huomiota, että sekä ajuri
että Pekka tunsivat olonsa jossain määrin noloksi ja olivat hyvin
tyytyväiset, kun matka vihdoin päättyi maisteri Wahlin talon portille.

Kyytimiehet veivät kyydittävänsä sisään samalla tavoin kuin olivat
hänet rattaillekin tuoneet, nimittäin kantaen. Maisterin uskollinen
Miina, joka oli ikkunasta nähnyt maisterin tulon ja luullut jonkin
surullisen onnettomuuden kohdanneen tuittupäistä isäntäänsä, juoksi
vastaan siunaten ja parkuen, mutta kyytimiehet jättivät maisterin hänen
huostaansa minkäänlaisitta selityksittä ja lähtivät kiireesti ajamaan
takaisin Pastorinniemeen.

Itkevä ja päivittelevä Miina riisui maisterin yltä läpimärät vaatteet
ja puki hänelle kuivaa ylle kuin pienelle lapselle, saaden tällöin
maisterin kiukunpurkauksista sen käsityksen, että joku ilkeä ja
vaarallinen vihamies oli yrittänyt hukuttaa maisterin, vaikkei tuo
katala aikomus ollutkaan onnistunut.

Miinan tarkoituksena oli pakottaa maisteri pysymään vuoteessaan
ainakin kolme vuorokautta, mutta tuskin oli ukko saanut ylleen kuivat
liinavaatteet ja lasin konjakkia, kun hän jo, välittämättä vähääkään
Miinan ankarista vastalauseista, nousi, pukeutui täyteen asuunsa
ja ilmaisi järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä takaisin
Pastorinniemeen antamaan kauppias Jaakkolalle tukevan korvapuustin,
mahdollisesti kaksikin.

Turhaan rukoili pelästynyt Miina maisteria luopumaan tuosta
päätöksestään. Maisteri ei, kuten jo olemme useita kertoja tulleet
näkemään, ollut niitä miehiä, jotka niin vain antavat järkähdyttää
päätöksiään. Hän painoi päähänsä hatun, joka oli vielä leveälierisempi
kuin se, joka riippui kuivamassa keittiössä, ja ryntäsi ulos.

— Maisteri, maisteri kulta! rukoili Miina, juosten isäntänsä perässä.
— Älkää menkö, hyvä maisteri! Voi hyvä isä kuitenkin, mihin pitää
ihmisen joutua!

Portilla tarttui Miina maisterin takinliepeeseen kiinni, mutta maisteri
tempaisi itsensä vihaisesti irti ja huusi:

— Menke hiiteen! Mine olen isente talossa! Menke pois, taikka mine
potkin teidet pellolle!

Maisteri meni menojaan, huolimatta mistään.

Lauri Saksman ja luonnonihminen, jotka olivat istuneet syvämietteisessä
keskustelussa ikkunan ääressä ja nähneet sekä maisterin kotiintuomisen
että hänen uuden lähtönsä, menivät kadulle, ja Lauri Saksman kysyi
Miinalta, mistä oli kysymys.

— Voi voi, hyvä herra Saksman, itki eukko. — Juuri äsken oli
hukuttamaisillaan itsensä, ja nyt se onneton lähti Pastorinniemeen
lyömään kauppias Jaakkolaa korvalle.

Lauri Saksman koetti udella Miinalta, mitä maisterille oli tapahtunut,
mutta kun ei eukko tiennyt oikeastaan mitään, niin piti hän lyhyen
sotaneuvottelun luonnonihmisen kanssa.

— Taitaa olla parasta, että sinä puutut vielä kerran asioihin, sanoi
hän lopuksi Matti Luonnolle. — Ja peloittele nyt kerta kaikkiaan pois
pahanhengen juonet ukko Wahlin nahasta. Heittäydy hulluksi, sillä
hulluja se pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Luonnonihminen heitti kontin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja lähti
pitkin askelin kävelemään samaan suuntaan, mihin maisteri Wahl oli
lähtenyt.

Portille kokoontuivat hänen lähtöään katsomaan kohmeloiset
käräjäkirjurit, pihanperällä asuvat akat, kuten Kähköskä ja Sikasen
akka lapsineen, sekä jarrumiehen leski.

Kaikki tahtoivat tietää, mistä oli kysymys, mutta Lauri Saksman palasi
mitään vastaamatta sisään.

— Siinä se on herra! sanoi jarrumiehen leski toisille akoille. — Ei
näet kannata edes vastata köyhän kysymykseen! Mutta eivätkö nuo alenne
taas nokat Saksmanin joukolta, kun kuuluu jo rehtorikin tulleen kotiin!

XXIV

Samaan aikaan istui ukko Grönberg myymälänsä vieressä olevassa
kamarissa jakkaralla, toinen jalka paljaana, käärien siihen valkeata
riepua, sillä kenkä oli hiertänyt nahkan rikki.

Hänen vaimonsa ruokki röhkivää porsasta pihalla. Kärpäset surisivat
ikkunoissa. Muuten oli hiljaista.

Silloin kuuli vaskiseppä kadulta tuttua ääntä, ja kohottaessaan päätään
näki pahoille teille suistumassa olevan tyttärensä Maikin kulkevan
toisella puolen katua kirotun punatukkaisen, ontuvan näyttelijän
rinnalla, vilkkaasti ja iloisesti keskustellen.

Ukko Grönberg tarvitsi tointuakseen noin kaksi sekuntia.

Mutta sittenpä hän olikin valmis toimimaan.

Tällä kertaa ei punatukkainen tulisi välttämään kohtaloaan.

Vihan sokeassa vimmassa tempaisi ukko Grönberg aseekseen ensimmäisen
esineen, jonka sattui käteensä saamaan. Se oli hänen vaimonsa pitkä,
vaaleanharmaa sukka, jota hänen vaimonsa oli ollut parsimassa,
ennenkuin uikuttava porsas ilmaisi nälkänsä, ja jonka vaimo silloin oli
jättänyt sängyn päälle.

Tämä sukka kädessään, toinen jalka paljaana ja toisessa jalassa kenkä,
syöksyi sotainen vaskiseppä myymäläänsä, hyppäsi yli tiskin ja juoksi
kadulle.

— Nyt tulee isä, nyt pakoon! huudahti Maikki Grönberg saattajalleen.

Vasta kadulle tullessaan huomasi ukko Grönberg, millainen ase hänellä
oli kädessään. Mutta hän kumartui alas, otti maasta puolen kilon
painoisen kiven ja pudotti sen sukanvarren suusta sisään, jolloin
kivi solahti sukan kärkeen. Nyt oli ukko Grönbergillä käytettävänään
peloittava nuija, eikä ollut olemassa minkäänlaista syytä otaksua,
ettei hän sitä myöskin tulisi käyttämään heti kun tilaisuus siihen
tarjoutuisi.

Maikki Grönberg edellä ja ontuva näyttelijä perässä juoksivat
vaskisepän hirmuisen vihan uhrilampaat lihakauppias Lehtolan talon
portista sisään. Maikki juoksi Lehtolan keittiöön, mutta vainottu
näyttelijä oikaisi pihan poikki palokujaan, repien lankkuaidan yli
kavutessaan vasemman housunlahkeensa halki, ylhäältä alas asti.

Maikki Grönberg oli luullut, että isänsä, nähtyään näyttelijän päässeen
pakoon, luopuisi takaa-ajostaan ja palaisi takaisin, mutta näkikin nyt
kauhukseen, ettei ukolla ollut mitään sellaisia aikeita.

Ukko Grönberg kapusi nimittäin hänkin lankkuaidan yli ja katosi
palokujaan.

Herra Jassi Muttonen oli tähän saakka pitänyt juttua hupaisena pilana,
joka antoi hänen seikkailunhaluiselle ja toimeliaalle hengelleen
mieluista vaihtelua kaupunkimme arkielämän yksitoikkoisuudessa, mutta
valittaessaan juuri palokujassa ruskeiden housujensa surullista
kohtaloa hän näki ukko Grönbergin peloittavien kasvojen kohoavan
yli lankkuaidan reunan, ja asia alkoi nyt esiintyä näyttelijällemme
melkoista vakavammassa valossa kuin tähän saakka.

Palokujan toisella puolen oleva tontti kuului työväenyhdistyksen
talolle. Lankkuaidassa oli kyllä portti, mutta sen eteen oli siirretty
rikkatynnyri, niin ettei porttia saanut auki.

Koska aikaa ei ollut menetettävissä, kiipesi herra Muttonen tynnyrin
reunalle ja pääsi siitä lankkuaidan harjalle, mistä pudottautui
työväenyhdistyksen pihaan.

Näyttelijän pysähtyessä palokujassa surkuttelemaan housujaan oli ukko
Grönberg, jota eivät liiat lihat painaneet, päässyt melkein hänen
kintereilleen. Ontuva näyttelijä ei sitäpaitsi ollut läheskään niin
hyvä juoksija kuin ukko Grönberg. Kaksi tai kolme sekuntia myöhemmin
kuin näyttelijä oli hypännyt pihaan oli myöskin ukko Grönberg aidan
harjalla ja hyppäsi alas niin että maa tömähti.

Tässä suuressa hädässä — sillä nyt oli hätä käsissä! — huomasi
näyttelijä polkupyörän pihaporrasten vieressä, hyppäsi pyörälle ja ajoi
ulos kadulle.

Se oli Riku Nikin polkupyörä.

Mutta sen vieressä oli myöskin Topi Pösösen polkupyörä, ja kun
vaskiseppäkin oli perehtynyt polkupyöräilemisen jaloon ja hyödylliseen
taitoon, niin hyppäsi hän tietysti tälle toiselle pyörälle ja ajoi
näyttelijän perässä.

Riku Nikki ja Topi Pösönen sommittelivat juuri kaikessa rauhassa
ammattiosaston viime kuukausikokouksen pöytäkirjaa, kun Topi Pösönen
sattui katsomaan ulos ikkunasta, juoksi sitten pihanpuolella olevaan
ikkunaan, näki polkupyörät kadonneiksi ja huusi:

— No voi sun halvattu kuitenkin, kun varastivat pyörät ihan nenän alta!

Riku Nikki kaatoi kiireessään mustepullon, jolloin sen sisällys
muodosti pöydällä oleville papereille Mustanmeren kartan, ja
ammattiosaston molemmat toimihenkilöt juoksivat kadulle, huutaen täyttä
kurkkua:

— Ottakaa rosvot kiinni!

Ketä varkaat olivat, siitä eivät he ehtineet selkoa saada,
pitkäkyntiset kun näet ajoivat aika vauhtia jo pitkän matkan päässä.
Hyvin epäilyttävän ja lurjusmaisen näköisiltä he kuitenkin näyttivät.

Herra Jassi Muttonen ajoi edellä hurjaa vauhtia, tuskanhiki otsallaan.

Hänen perässään polki, vihasta puhkuen, ukko Grönberg, toinen jalka
paljaana ja varpaiden ympärillä valkoinen riepu.

Kaukana heidän perässään juoksivat avopäin Topi pösönen ja Riku Nikki,
huutaen:

— Apua! Ottakaa kiinni rosvot! Ottakaa kiinni pyörävarkaat!

Säikähtyneet ihmiset pistivät päänsä ulos ikkunasta ja huusivat:

— Poliisi!

Toiset taas riensivät kadulle ja lähtivät juoksemaan Riku Nikin ja Topi Pösösen
perässä.

Herra Jassi Muttonen kuuli takanaan huutoa, melua ja kiljuntaa, mutta
kun hän käänsi päätään, hän näki vain vaskisepän piikkiparran ja
vihasta vääristyneet kasvot sekä polkupyörän ohjaustangolla riippuvan
pitkän naistensukan, johon hän itse oli nähnyt Grönbergin pistävän
aikamoisen kiven.

Ja herra Muttonen koetti parantaa vauhtia.

Ajuri Jehkonen oli juuri tulossa kauppias Jaakkolan talolta, jonne hän
oli kyydinnyt kauppiaan Pastorinniemestä, kun häntä vastaan tulivat
ensin polkupyöräilijät, sitten Topi Pösönen ja Riku Nikki.

— Käännä ympäri ja ala ajaa perässä! huusivat viimemainitut, hypäten
rattaille. — Ne varastivat meidän polkupyörämme! Anna hevosesi lentää
minkä käpälistä pääsee! Kaksinkertainen vauhti ja kaksinkertainen maksu!

Jehkonen käänsi hevosensa ja lähti laskettelemaan kaikkein parasta
vauhtiaan, mutta siitä huolimatta huusivat takaa-ajajat hänelle vähän
väliä:

— Aja paremmin! Aja kuin tulipalossa!

— Minä ajan jo paremminkin kuin tulipalossa, huomautti Jehkonen
totuudenmukaisesti ja läiskäytti taas piiskalla hevostaan.

— Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni varkaat! hihkaisivat kyydittävät taas.

Vauhti oli hurja. Ja takana kohosi taivaalle mahtava tomupilvi. Siellä
juoksi kymmeniä ihmisiä, huutaen:

— Poliisi, poliisi! Ottakaa rosvot kiinni!

XXV

Luonnonihminen oli ensin kävellyt, mutta sitten alkoi hän pelätä, että
maisteri Wahl ehtisi Pastorinniemeen, ennenkuin hän saisi ukon kiinni.

Matti Luonto kiristi silloin suolivyötään, kohautti selässään olevaa
konttia ja lähti juoksemaan.

— Hau-uh, huh, vuh! alkoi silloin kuulua muutamilta porteilta.

— Hiuk-viuk-viuk! kuului toisilta porteilta.

Kaikenlaisia koiria, suuria ja pieniä, pitkähäntäisiä ja aivan
hännättömiäkin alkoi juosta luonnonihmisen perässä. Koirat eivät
vielä koskaan ennen olleet nähneet Matin juoksevan, ja luonnonihmisen
käytös herätti siis niiden piirissä entistäkin vilkkaampaa huomiota ja
harrastusta.

Mutta nyt oltiinkin jo kaupungin laidassa, niin ettei Mattia
kohtuudella voitu syyttää katumellakan toimeenpanemisesta.

Kaupungista päästyään jatkoi tämä rähisevä joukko matkaansa pitkin
Pastorinniemeen vievää tietä.

Edellä juoksi Matti Luonto, kädessään pitkä sauva, jolla hän silloin
tällöin huitaisi taakseen, ja parinkymmenen sylen päässä haukkuva
koiralauma, vingahdellen, töyttien toisiaan ja puraisten silloin
tällöin ohimennen jotain edessä olevaa virkaveljeä koipeen.

Maisteri Wahl oli jo puolivälissä kaupungin ja Pastorinniemen välillä,
kun hän kuuli takaapäin hirmuista rähinää, ja pysähtyessään katsomaan
taakseen näki mielipuolena pitämänsä luonnonihmisen juoksevan perässä
niin että pitkä tukka löyhki ja kädessään hirmuinen sauvansa.

— Hiiii!! Huuuu!!!! huusi luonnonihminen, nähdessään maisterin
pysähtyvän.

Ja silloin selvisi maisterille, että luonnonihminen oli tulossa
kostamaan maisterille sen johdosta, että maisteri oli äänestänyt hänen
pidättämisensä puolesta kauppias Kurosen talon portilla pidetyssä
kansalaiskokouksessa.

Tässä oli henki kysymyksessä!

Koska maisteri Wahl ikävuosistaan huolimatta oli nopeatuumainen mies,
niin hyppäsi hän tieltä ojan poikki pormestarin suurelle ja hyvin
hoidetulle perunapellolle ja lähti juoksemaan pitkin peltoa niin että
multakokkareet lentelivät.

Luonnonihminen olisi kuitenkin saanut maisteri Wahlin kiinni jokseenkin
pian, elleivät hänen nelijalkaiset seuralaisensa olisi aiheuttaneet
hänelle jonkin verran viivytystä.

Kun ei luonnonihminen, maisterin nähtyään, enää joutanut huitomaan
sauvalla taakseen, oli koiralauman rohkeus paisunut huomattavasti, ja
koirat olivat nyt aivan hänen kintereillään, etunenässä metsänhoitaja
Korpelaisen Hektor, joka aina toimi kaupungin koirien puheenjohtajana
kaikissa julkisissa tilaisuuksissa.

Luonnonihmisen yrittäessä hypätä tieltä pormestarin perunapellolle
luuli Hektor, että luonnonihminen aikoo pujahtaa metsään takaa-ajajiaan
piiloon, sillä Hektor tovereineen oli siinä helposti käsitettävässä
harhaluulossa, että luonnonihminen koko ajan oli juossut Hektorin
seuruetta pakoon.

Niinpä siis Hektor tarttui lujine hampaineen luonnonihmisen
mitalihousujen lahkeeseen, ja luonnonihminen putosi silloin ojaan,
rähisevän koiralauman syöksyessä hänen ylitsensä.

Se oli ensimmäinen kerta, jolloin koirien oli onnistunut toteuttaa
aikomuksensa Matti Luontoon nähden.

Mutta se oli myöskin viimeinen.

Kului tuskin viittä sekuntia ennenkuin Matti taas oli jalkeilla.

Silloin tuli koirille lähtö!

Matti ehti mätkäistä pari kolme kertaa sauvallaan koiraparveen, jonka
jäsenet mielettömän kauhun vallassa, ulahdellen ja vingahdellen
lähtivät pakenemaan kaupunkiin päin. Matti juoksi niiden perässä
muutamia kymmeniä askelia, pommittaen niitä samalla tarmokkaasti
kivillä, mutta luopui pian takaa-ajostaan ja kääntyi sensijaan
katsomaan entistä takaa-ajettavaansa. Sillä välin oli maisteri Wahl,
kiittäen armeliasta kaitselmusta, ehtinyt juosta perunapellon poikki ja
katosi juuri pellon takana olevaan metsään.

Luonnonihminen lähti nyt vuorostaan harppailemaan perunamaan poikki.

Maisteri Wahl, joka oli pysähtynyt metsänreunaan huohottamaan ja
pitämään silmällä vainoojansa puuhia, näki suureksi kauhukseen Matti Luonnon
ryhtyvän jatkamaan takaa-ajoa.

Silloin lähti maisteri Wahl juoksemaan metsän poikki lähellä olevalle
Kelovuorelle niin että risut jaloissa räiskivät.

Outo ja kaamea olisi varmaankin tämä näky ollut, jos olisi sattunut
syrjäisiä katselijoita. Edellä juoksi vanha ukko, leveälierinen hattu
päässään ja pyöreät silmälasit nenällään, juoksi hengästyneenä ja
kauhun ilme ryppyisillä kasvoillaan.

Ja hänen perässään juoksi pitkätukkainen, valkopukuinen luonnonihminen
kontti selässä ja pitkä sauva kädessä.

Maisteri oli jo ehtinyt Kelovuorelle, joka oikeastaan ei ollut vuori
eikä mikään, olihan vain korkeahko loiva kunnas. Kuolemanpelko antaa
voimia kenelle tahansa, ja maisteri oli verraten ketterä vanhus. Erään
korkean puun runkoa vastaan oli pystyssä pienet tikapuut, jotka veivät
jonkinlaiselle harmaista laudoista kyhätylle lavalle. Maisteri kiipesi
kiireesti tikapuita myöten lavalle ja ehti vetää tikapuut perässään,
ennenkuin luonnonihminen ennätti paikalle.

Maisteri oli toistaiseksi turvassa luonnonihmisen omassa pesässä.

Vaikkei luonnonihminen yleensä ollut herkkä tajuamaan asioiden
huvittavia puolia, ei hän kuitenkaan voinut pidättää nauruaan,
nähdessään, minne maisteri oli päässyt häntä pakoon. Mutta kun
tällainen iloisuuden ilmaus ei oikeastaan kuulunut Matti Luonnon
jokseenkin kolkosti vaikuttavaksi tarkoitettuun ohjelmaan, niin koetti
Matti Luonto antaa naurulleen niin kamalan ja mielipuolimaisen kaiun
kuin suinkin, onnistuen tuossa yrityksessään niin loistavasti, että
itsekin säikähti päästämäänsä ääntä. Millaisia mielialoja tuo kaamea
nauru maisterissa synnytti, se on helposti käsitettävissä, varsinkin
kun ottaa huomioon sen yksinäisen ja eristetyn aseman, jossa hän tällä
hetkellä oli.

— Ha ha ha haa! huusi luonnonihminen, ravistellen päätään, niin että
tukka löyhki ympäri korvien, ja pyöritellen kamalasti silmiään. —
Vieläkö sinä nytkin vaadit minua vangittavaksi?

Tietysti ei maisteri olisi mitään muuta varsinkaan juuri tällä hetkellä
niin hartaasti halunnut, mutta oli kuitenkin siksi viisas, että varoi
ilmaisemasta ajatuksiaan. Nyt hän vain mulkoili mitään vastaamatta
lavan reunalta vaaralliseen viholliseensa.

— Tule alas minun pesästäni! huusi luonnonihminen hetken kuluttua.

— Kylle mine tulen alas, jos sine ensin menet pois, sanoi maisteri
niin makealla äänellä kuin osasi.

— Minä en mene tästä pois! sanoi Matti Luonto, alkaen taas pyöritellä
silmiään. — Se on minun pesäni!

— Mite hen minusta tahto? kysyi maisteri.

— Minä tahdon syödä sinut! huusi luonnonihminen.

Maisteria värisytti.

— Kuulka nyt, hyve ysteve, ollan nyt ystevet ja tehden sovinto!
imarteli ukko, rauhoittaakseen hullua.

— Hen on hyve mies, mine olen myös hyve mies!

— Sinä! sanoi Matti Luonto. — Sinä olit menossa lyömään kauppias
Jaakkolaa korvalle. Mutta nytpä minä syönkin sinut!

Maisteri raivostui äkkiä ja huusi:

— Etpes syö, etpes syö, ehe kutti, etpes syö! Sine peese tenne ylös!

— Minä hakkaan kirveellä puun poikki! ilmoitti luonnonihminen.

Maisteri oli saada halvauksen, mutta huomasi samassa, ettei hullulla
ollutkaan kirvestä. Viekas tuuma välähti äkkiä hänen aivoissaan ja hän
huusi:

— Niin, jos sine menet kaupunkiin ja tuot kirven, niin sine voit
hakata teme puu poikki.

Luonnonihminen hymyili salaa tälle sukkelalle keksinnölle, joka ehkä
olisi onnistunut, jos maisteri olisi ollut tekemisissä oikean hullun
kanssa. Sitten hän sanoi:

— Enpä minä hakkaakaan tätä puuta poikki, minä odotan siksi, kunnes
sinä tulet alas.

— Kylle sinulle sitten nelke tule, sanoi maisteri. — Mine en tule
ennen alas, ennenkuin sine olet mennyt tiehes.

— Nälkäkö! sanoi luonnonihminen halveksivasti. — Minä voin paastota
neljä viikkoa yhteen kyytiin.

Silloin katosi maisterista viimeinenkin jäljellä ollut rohkeuden
kipinä, sillä olihan hänkin toki kuullut luonnonihmisen pitkistä
paastoista ja tiesi, että Matti Luonto aivan hyvin voisi toteuttaa
uhkauksensa, mitä syömättömyyteen tulee.

— Kuulka nyt, hyve mies! rukoili maisteri. — Mite hen tahto, jos hen
mene pois?

— Minä tahdon syödä sinut! sanoi luonnonihminen järkähtämättömästi.

Mutta nähdessään maisterin tuskan alkoi hyväsydämiselle Matille tulla
sääli ukkoa. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:

— Kuulkaa nyt, maisteri! Jos te kunniasanallanne lupaatte ja vannotte
jättävänne kauppias Jaakkolan ja Svebeliuksen neidin rauhaan tästä
hetkestä saakka, niin saatte tulla rauhassa alas puusta. En minä
sentään niin hullu ole kuin te näytte luulevan.

Maisteri ensin hämmästyi luonnonihmisen äänen ja puheensävyn
muuttumista, mutta alkoi sitten epäillä, että tässä piili ehkä kavala
juoni hullun puolelta. Kuitenkin hän tahtoi käyttää mahdollisesti
tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:

— Mine lupan!

— Ja vannotteko? kysyi luonnonihminen.

— Mine vannon! Onko hen nyt tytyveinen?

— Olenhan minä, jos vain pidätte sananne. Mutta muistakaakin, että jos
ette pidä puhettanne, niin silloin te saatte minusta vastuksen! uhkasi
Matti Luonto.

— Mine piden aina mite mine lupan! sanoi ukko Wahl ylpeästi. — Mine
olen gentlemanni.

— Noh, hyvä on, kyllä minä uskon, sanoi Matti Luonto alkaen jälleen
palata oikeaan elementtiinsä, nöyryyteen ja hiljaisuuteen. — Maisteri
laskee nyt vain tikapuut alas, niin minä autan maisteria tulemaan
sieltä pois.

— Ohoh, elkke luulko! huudahti maisteri. — Mine en tule teelte pois,
ennenkuin hen on mennyt matkansa! Lehteke kevelemen tuonne pein... kun
hen on jellen Pastorinniemen tielle, niin mine tulen alas.

Luonnonihmisen pesästä näki puiden latvojen lomitse pormestarin
perunapellolle ja Pastorinniemeen vievälle tielle asti, ja maisteri
laski mielessään, että kun Matti Luonto on päässyt Pastorinniemen
tielle, niin ehtii hän laskeutua puusta ja juosta päinvastaiselle
suunnalle Pellikkavaaran tielle, jonka varrella on tiheässä
ihmisasuntoja.

— Noh, minä menen sitten, sanoi luonnonihminen tottelevaisesti ja
lähti kävelemään takaisin Pastorinniemen tielle.

Muutaman minuutin kuluttua näki maisteri luonnonihmisen päässeen tuolle
tielle ja lähtevän jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin.

Silloin alkoi maisteri kiireesti laskea alas tikapuita, jotka hän oli
äärimmäisillä ponnistuksilla saanut kiskotuksi ylös Matti Luonnon
pesään.

Tikapuut alkoivat äkkiä luisua hänen käsistään ja putosivat pitkälleen
puun juurelle.

Maisterin voimilla ei ollut ajattelemistakaan laskeutua alas puun
runkoa myöten, vielä vähemmän hyppäämistä suoraan maahan.

Hän jäi siis kuitenkin vangiksi Matti Luonnon pesään.

XXVI

Läpi kaupungin ajoi herra Jassi Muttonen sydämessään kauhistus, ajoi
ulos kadun toisessa päässä olevasta tulliportista ja mennä viiletteli
nyt Pellikkavaaraan päin johtavaa tietä myöten.

Miksi hän ei kääntynyt Illikaisen taloon vievälle kadulle ja
kätkeytynyt Illikaisen leveän selän taakse? Miksi hän ei hypännyt alas
pyörältä ja juossut pakoon mihin taloon tahansa?

Siksi, että kun aivan kintereillä, kymmenkunnan sylen päässä ajaa
sellainen mies kuin ukko Grönberg kiukkuisena kuin vaapsahainen ja kivi
sukassa, niin silloin ei ehdi harkitsemaan mutkia eikä käännöksiä,
vielä vähemmän pysähdyksiä.

Ja nyt kiidettiin pitkin Pellikkavaaran tietä.

Yhä lähempää kuului ukko Grönbergin huohotus. Ukko Grönberg oli
paljon vanhempi kuin herra Jassi Muttonen, mutta ukko Grönbergin
molemmat jalat olivat terveet, lukuunottamatta ennen mainittua pientä
kengänhiertämää hänen paljaassa jalassaan.

Vielä pari minuuttia, ajatteli herra Muttonen, niin hän saavuttaa minut
ja iskee kuoliaaksi. Tämä olisi kyllä hyvin juhlallinen ja vaikuttava
loppu näyttelijälle, mutta en kuitenkaan tahtoisi loppua niin...

Silloin hiljensi hän äkkiä vauhtia ja hyppäsi pois pyörältään. Hän
tosin kaatui pyörineen maahan, mutta pääsi silmänräpäyksessä pois alta
ja pois ukko Grönbergin alta, joka ei ehtinyt kääntää pyöräänsä, vaan
ajoi herra Jassi Muttosen — tai oikeastaan Riku Nikin — pyörää vasten
ja meni tietysti nurin.

Kun vaskiseppä selvisi siitä rykelmästä, jonka molemmat pyörät olivat
tielle muodostaneet, näki hän Jassi Muttosen katoavan metsään tien
vasemmalle puolen. Hän päästi sotahuudon, heilutti sukkaansa ja lähti
juoksemaan uhrinsa perässä.

                                                  ⸻

Nähtyään isänsä kiipeävän Lehtolan lankkuaidan yli Jassi Muttosen
perässä oli Maikki Grönbergille tullut hätä käteen. Hän lähti
juoksemaan Kurosen puotiin, kertoi hengästyneenä, mitä oli tekeillä
ja pyysi Kalle Kannasta ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin tulevan
appiukkonsa hillitsemiseksi.

Kalle Kannas ei tosin ollut oikein selvillä siitä, mitä olisi tehtävä,
mutta hän oli juuri nähnyt herra Muttosen ja herra Grönbergin ajavan
myymälän ohi tavalla, joka tuntui todistavan, että jälkimmäisellä
herralla oli jotain tärkeätä asiaa edelliselle herralle. Kun nyt
huutavia ja meluavia ihmisiä juoksi samaan suuntaan, päätti Kalle
pistää puodin oven lukkoon ja yhtyä yleiseen takaa-ajoon, nähdäkseen,
miten seikkailu päättyisi ja voidakseen tarpeen tullen jollakin
sopivalla tavalla olla joko herra Muttosen tai herra Grönbergin taikka
molempienkin apuna.

Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen nukkui toisessa poliisilaitoksemme
pidätyshuoneista eli putkista, sillä hänellä oli päivystysvuoro eikä
viileässä putkassa ollut kärpäsiä.

Hän heräsi siihen, että seinään jyskytettiin ulkoapäin ja useat äänet
huusivat:

— Poliisit, poliisit! Eikö siellä ole yhtään poliisia?

Silloin hyppäsi Kekkonen ylös, avasi ristikkoikkunassa olevan pienen
ilmanvaihtoruudun ja huusi unisena:

— Häh? Mikä on hätänä?

— Kun rosvot varastivat Riku Nikin ja Topi Pösösen polkupyörät
työväenyhdistyksen pihalta!

— No ottakaa ne kiinni!

— Johan niitä ajetaankin takaa, mutta pitäisi tulla poliisejakin
avuksi! huusi joku.

— Ei täällä nyt ole poliiseja, ilmoitti konstaapeli Kekkonen.

— Olethan siellä sinä ainakin! väitti maalari Tolvanen, joka oli yksi
seinän jyskyttäjistä.

— Mutta minulla on tisuuri! vastasi konstaapeli Kekkonen.

— Minkä se sanoi itsellään olevan? kysyi eräs akka maalari Tolvaselta.

— Tisuurin, selitti maalari.

— Mikä se semmoinen on? tiedusteli utelias akka.

— Se on jotain virantoimitusta, sanoi maalari. — Saakelin poliisit,
kun ei niistä koskaan ole apua!

Sitten lähtivät kaikki juoksemaan eteenpäin.

Mutta maalari Tolvanen oli langettanut liian ankaran arvostelun
kaupunkimme valppaista ja virkaintoisista järjestyksenvalvojista.
Päivystysvuorostaan huolimatta heitti näet konstaapeli Kekkonen
poliisilaitoksen omiin hoteisiinsa ja alkoi juosta sinne päin, minne
näki muidenkin juoksevan. Ja häneen liittyivät kaupunkimme toisetkin
järjestyksen valvojat, jotka olivat olleet kalassa ja kantoivat juuri
suurta, puolillaan kaloja olevaa kalavasua. He jättivät sen Lehikoisen
Amantan silmälläpidon alaiseksi ja nousivat ajuri Tiihosen rattaille,
jotka olivat juuri kyydinneet kotiin Svebeliuksen neidit, ja lähtivät
ajamaan huikeata vauhtia Pellikkavaaran tielle.

Tomu pölysi hirmuisesti kuivalla tiellä. Huuto ja melu oli ankara.

Sitten palotornin palon ei kaupungissamme oltu kuultu sellaista elämää.

                                                  ⸻

Maassa makaavat kuivat oksat paukahtelivat poikki, ja välistä kuului
karkea sana, kun vaskiseppä loukkasi paljaan ja kipeän jalkansa
risuihin tai ruohon peitossa olevien lahojen kantojen jätteisiin.

Herra Jassi Muttonen oli kyllä aluksi voittanut hieman aikaa —
ja tällä kertaa niin kallista aikaa — ukko Grönbergin kömpiessä
pois polkupyörärykelmästä, mutta pianpa alkoi vihollinen taas tulla
lähemmäksi ja lähemmäksi, antaakseen tyttärensä kunnian ja maineen
puolesta aikakautemme ankarimman selkäsaunan onnettomalle näyttelijälle.

Tällä kauhealla hetkellä kirosi herra Muttonen sen päivän, tunnin ja minuutin,
jolloin hän oli suostunut Lauri Saksmanin ja Kalle Kannaksen
ehdotukseen ja ottanut vetääkseen päälleen kaupungin sisukkaimman
miehen vihat. Herra Muttonen olisi yksin tein kironnut myöskin neiti
Maikki Grönbergin ja hänen sulhasensa, jonka puolesta hän oli tällä
hetkellä mitä vaarallisimmassa asemassa, ellei samalla peloittava
mätkähdys olisi keskeyttänyt hänen synkkiä katselmuksiaan.

Tämä mätkähdys ei tosin vielä osunut herra Muttosen selkään, mutta
se kuului kuitenkin hyvin läheltä. Innoissaan ja kiihkoissaan huimi
vaskiseppä vaimonsa hirvittävällä sukalla mäntyjen ja kuusien runkoja
niiden ohi juostessaan — ehkäpä tapahtui se myöskin harjoituksen
vuoksi.

Mätkis... mätkis... mätkis!

Yhä lähempänä mätkähteli.

Herra Muttonen oli kuoleman tuskassa.

Mätkis... mätkis... mätkis...!

Loppu läheni!

Herra Muttonen tiesi varmasti olevansa ruumiillisilta voimiltaan paljon
heikompi mies kuin vaskiseppä, mutta päätti nyt joka tapauksessa
ryhtyä vastarintaan. Mitäpä siitä, vaikka hän joutuisikin taistelussa
tappiolle! Olisihan se joka tapauksessa kunniallisempaa ja helpompaa
kuin tulla aivan yksinkertaisesti ja avuttomasti pieksetyksi
puolikuoliaaksi... jos tuo hirmuinen ukko edes siihenkään tyytyisi.

Tehtyään tämän epätoivoisen päätöksen alkoi herra Muttonen, yhä
edelleenkin juosten henkensä edestä, vilkuilla kauhistuneilla
silmillään ympärilleen, nähdäkseen jonkin sopivan puolustusaseen.

Tuolla, tuolla!

Siellähän oli, muutaman kymmenen askeleen päässä, pitkä karahka. Sillä
voisi hän ehkä hyvinkin pidellä puoliaan.

Pitkin harppauksin, niin pitkin kuin hänen viallinen jalkansa myönsi,
juoksi hän karahkan luo ja yritti, temmata sen käteensä, mutta
karahkapa olikin kiinni kaatuneessa puunrungossa, eikä irtautunut ensi
otteella.

Samassa silmänräpäyksessä oli vaskiseppä herra Muttosen niskassa,
kohotti hirmuisen lyömäaseensa ja iski — iski oikein olantakaa...

Luulette varmaankin, että me tästä hetkestä alkaen saamme merkitä
kiertue rahastonhoitajan ja toisen tukipylvään
vainajien kirjoihin taikka ainakin pahasti haavoittuneiden luetteloon.
Niin luuli herra Muttonen itsekin.

Mutta herra Muttosen hetki ei vielä ollut tullut. Tyhjä, pehmeä
naistensukka läiskähteli vain hänen hartioihinsa.

Sillä kivi oli, vaskisepän harjoitellessa aseensa käyttöä
männynkylkiin, syönyt sukan kärjessä olleen pienen reiän yhä
suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kivi nyt hurahti metsään kuin
lingosta.

Herra Muttonen oli siis pelastunut tutustumasta tuohon kiveen, mutta
valitettavasti ei ukko Grönberg itse ollut lentänyt samaa tietä kuin
hänen kivensä, vaan alkoi, heitettyään vaimonsa petollisen sukan
maahan, leipoa, takoa ja muokata herra Muttosta nyrkeillään, jotka
eivät olleet paljon kiveä pehmeämmät.

Nyt koroitti herra Muttonen äänensä ja huusi. Huusi niin paljon kuin
jaksoi. Ja syytä hänellä kyllä oli huutaakin.

— Nyt... on... se... hetki tullut... jolloin minä olen saanut... sinun
kirotun... niskasi... kouriini... ja nyt minä... väännän...! ähkyi ukko
Grönberg, kiristäen näyttelijää niskasta hirmuisesti.

— Aa... apua! kiljui herra Muttonen.

— Etkö... sinä... pahanhengen punatukkainen... pukki... heitä... minun
tytärtäni... rauhaan! ähisi ukko Grönberg, leipoen taas, varmaankin
vaihtelevaisuuden vuoksi, herra Muttosen selkää.

— Aa... apua! Tappaa! huusi herra Muttonen.

Silloin kuului äkkiä ylhäältä, korkeudesta, ääni:

— Ele tappa!

Vaskiseppä Grönberg Jassi Muttonen ja hra olivat nimittäin hekin
joutuneet Kelovuorelle, vieläpä melkein luonnonihmisen pesän alle,
jossa maisteri Wahl parhaillaan mietti keinoja, miten päästä alas
puusta.

Tavattomasti hämmästyen käänsi vaskiseppä päätään ja katsoi taivaalle.
Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään merkillistä.

— Mite te tappele? kysyi sama salaperäinen ääni uudestaan.

Vasta nyt huomasi ukko Grönberg, että puhuja oli maisteri, ja että
maisteri oli puussa.

Mutta samassa ehtivät takaa-ajajat, etunenässä Riku Nikki ja Topi Pösönen,
tapahtumapaikalle.

Takaa-ajajat olivat nähneet varkaiden joutuneen kesken kaiken tappeluun
ja kuulleet pieksettävän surkeat hätähuudot. Se oli takaa-ajajista
tuntunut hyvin ihmeelliseltä.

Mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui heistä asia, kun he tappelupaikalle
tultuaan tunsivat piestävän punatukkaiseksi näyttelijäksi ja pieksäjän
vaskiseppä Grönbergiksi.

— Sehän on näyttelijä Muttonen! huudahti Riku Nikki, joka, kuten
muistamme, oli tullut tuntemaan näyttelijän kauppias Kurosen portilla
pidetyssä yleisessä kansalaiskokouksessa.

— Ja tämä ukko on melkein samannäköinen kuin se ukko, joka meitä
kärvensi Maijalan saunassa! huomautti Topi Pösönen, katsellen
vaskiseppää mitä syvimmän ihmetyksen vallassa.

— Minkätähden ne meidän polkupyörät varastivat? aprikoi Riku Nikki.

Uutta väkeä saapui paikalle.

— Joko saitte kiinni? huusivat muutamat jo kaukaa.

— Lyökää vietäviä! kehoittivat toiset, jotka eivät myöskään vielä
tienneet, ketä kiinnijoutuneet olivat.

— Sehän on ukko Grönberg? Eikös se ole ukko Grönberg? kysyivät
ällistyneet tulijat, päästyään lähemmäksi.

— Siltä se näyttää! myönsivät aikaisemmin tulleet.

— Kukas se on tuo toinen mies?

— Kuuluu olevan näyttelijä.

— No voipas hitto! päivittelivät jotkut neuvottomina.

Ukko Grönberg oli ottanut taskustaan nenäliinan, repäissyt sen kahtia
ja ryhtynyt sitomaan vertavuotavia varpaitaan.

Näyttelijä Jassi Muttonen istui melkein menehtyneenä mättäällä,
hikoillen ja huohottaen ankarasti.

— Minkätähden sinä Grönberg sen polkupyörän varastit? kysyi eräs
kierosilmäinen mies.

— Häh! Varastinko?! kiljaisi vaskiseppä.

— Niin... ka, etkös sinä sitten sitä varastanut? kysyi kierosilmäinen
tyhmistyneen näköisenä.

— En! huusi Grönberg. — Sanotko sinä vielä, että minä olen varas?

— Enhän minä sitä ole sanonut! kiiruhti kierosilmä väittämään. — Minä
vain arvelin, että jos sinä olisit sen muuten varastanut...

— Kyllä tämä oli oikeastaan paha asia tälle vaskisepälle, sanoi Topi Pösönen
miettiväisen näköisenä. — Paljon pahempi kuin se sauna-asia...

— Älä turise! sanoi vaskiseppä töykeästi.

— Eikä tämä ole paljon parempi asia tälle näyttelijällekään, arveli
Riku Nikki.

Nyt tulivat paikalle jo hengästyneet poliisit. Tuli myöskin Kalle Kannas
.

— Nämäkö ne ovat ne pyöränvarkaat? kysyi konstaapeli Kekkonen.

— Nämä! ilmoitti Riku Nikki.

— Älä valehtele! ärjäisi ukko Grönberg, joka oli saanut varpaansa
sidotuksi ja oli taas valmis valvomaan etujaan ja oikeuksiaan.

— Eikös tämä ole se herra, joka silloin yhtenä päivänä äänesti että
”ei”? tunnusteli konstaapeli Tossavainen näyttelijä Muttosta.

— Kyllä se minä olen, myönsi Muttonen, hieroskellen niskaansa.

— Joo, kyllä se se on! vahvistivat eräät mainittuun kokoukseen
osaaottaneet, takaa-ajajiin liittyneet kansalaiset.

— No johan on ihme ja kumma paikka! myönsivät poliisitkin asian
outouden, ja sanoivat sitten ankarasti:

— Tämä on semmoinen paikka, että sitä on lähdettävä poliisikamariin
selvittelemään.

Ja poliisikamariin siitä sitten ruvettiin lähtemään. Mutta silloin
kuului puusta huuto:

— Kuulka, elke menkö viele!

— Kuka siellä puussa on? kysyivät poliisit ihmeissään.

— Mine olen, majister Wahl! huusi ukko. — Peesteke minut alas!

— Maisteripahan näet on! huusivat kaupunkilaiset ihmeissään.

— Mitäs se maisteri siellä tekee? tiedustelivat poliisit ymmällä.

— Nostakaa tikapuut pystyn, ette mine peesen pois! huusi maisteri,
vastaamatta kysymykseen.

— Pitäähän se päästää maisteri pois puusta, sanoivat muutamat miehet
hyväntahtoisesti ja nostivat tikapuut pystyyn.

Maisteri alkoi varovasti kavuta puusta alas.

— Kuinkas maisteri sinne puuhun sitten oikein joutui? uteli
konstaapeli Tossavainen.

— Eihen se teille kuulu! sanoi maisteri tikapuilta.

— No eihän se kyllä oikeastaan kuulu, senpuolesta..., myönsi
konstaapeli Tossavainen. — Vaikka olisihan tuo ollut hauska tietää.

Ja sitten sanoivat poliisit:

— Jos arvoisa yleisö lähtisi nyt poliisikamariin. Tämä asia pitää
selvittää ennen auringonlaskua.

— Me nimittäin lähdemme illalla pyhäksi kalaan, lisäsi konstaapeli
Kekkonen selitykseksi.

Viskaali oli tullut poliisikamariin ja oli vihoissaan, kun ei tavannut
siellä yhtään sielua, ei edes päivystyskonstaapelia.

— Kyllä minä näytän niille tupenrapinat! uhkasi hän itsekseen.

Mutta juuri siinä juonitellessaan näki hän suuren kansanpaljouden
täyttävän poliisikamarin pihan.

Jotain erikoista oli siis tapahtunut.

— Ei saa tulla sisään muut kuin asianomaiset! huusi konstaapeli
Tossavainen varovaisuuden vuoksi.

— Asianomaisiahan tässä kaikki ollaan! kiisti se ennenmainittu
kierosilmäinen.

— Älä tolkuta! sanoi konstaapeli Kekkonen. — Odottakaa tässä pihalla.
Jos jotain tarvitaan todistajaksi, niin kyllä hänet kutsutaan sisään.

— Onhan tässä todistajia, myönsi maalari Tolvanen.

— Oo-on! On tässä todistajia ja vieraita miehiä! ylpeili väkijoukko
monilukuisuuttaan.

Poliisit, hra Jassi Muttonen, vaskiseppä Grönberg sekä Riku Nikki ja
Topi Pösönen astuivat sisään.

Poliisikamarin pihalla olevat takaa-ajajat ja vieraatmiehet asettuivat
istumaan mikä minnekin sekä alkoivat tupakoida ja keskustella päivän
suuresta tapahtumasta.

Kului kaksikymmentä minuuttia.

Sitten ilmestyi portaille konstaapeli Kekkonen, joka kovalla äänellä
kysyi:

— Onko täällä kauppa-apulainen Kalle Kannas?

— On! vastasi kysytty, joka istuikin juuri portaitten alimmalla
astuimella.

— Olisi tultava sisään kuulusteltavaksi, ilmoitti poliisi.

Kalle Kannas nousi ja noudatti kutsua.

— Jopahan alkavat kuulustella vieraitamiehiä! vilkastui väkijoukko.

— Mutta kyllä tässä menee huomisaamuun, jos aikovat kaikkia
kuulustella, arveli maalari Tolvanen.

Se oli kuitenkin turha pelko, sillä ketään muuta ei kutsuttu
todistamaan kuin Kalle Kannas, ei edes maalari Tolvasta itseäänkään,
vaikka hänen mielensä kovin tekikin.

Kalle Kannaksen todistuksella oli suuri merkitys, se kun kaikissa
kohden vahvisti todeksi näyttelijä Jassi Muttosen omituisen selityksen
tämän mellakan oikeasta syystä.

Ankaraa ristikuulustelua kesti lähes tunnin. Sen päätyttyä piti
tutkimuksen toimittanut viskaali jylisevän puheen, jossa varsinkin
näyttelijä Jassi Muttonen ja kauppa-apulainen Kalle Kannas saivat
kuulla kunniansa, mutta eipä kiivasluontoinen vaskiseppäkään jäänyt
osattomaksi.

Ja sitten piti viskaali toisen, lyhyemmän ja vähemmän jylisevän puheen,
jossa hän, kaupunkimme arvon ja kunnian nimessä, kehoitti kaikkia
läsnäolijoita sopimaan asian keskenään.

Ukko Grönberg oli aluksi hyvin vihainen, mutta vähitellen alkoi
hänen tuimille kasvoilleen hiipiä jonkinlainen sovinnollista hymyä
tarkoittava irvistys, jonka ilmenemiseen epäilemättä melkoiselta
osaltaan vaikutti tieto siitä, ettei hänen tyttärensä kunnia ja maine
oikeastaan ollut ollutkaan missään vaarassa.

Riku Nikki ja Topi Pösönen, vaikka kuuluivatkin ukko Grönbergin niin
katkerasti vihaamaan puolueeseen ja vaikka olivatkin menettäneet
vaskiseppää vastaan nostamansa oikeusjutun, osoittautuivat
pohjaltaan hyväntahtoisiksi ja jalomielisiksi miehiksi, sillä kun
ukko Grönberg oli luvannut korvata molempien polkupyörien rytäkässä
kärsimät pienet vauriot, niin ilmoittivat he luopuvansa kaikista
edesvastuuvaatimuksista.

— Ette te taida sitten ollakaan oikeita sosialisteja? epäili
vaskiseppä, mutta Topi Pösönen ja Riku Nikki vain hymyilivät.

Kun viskaali oli saanut sovinnon aikaan, varoitti hän syyllisiä
toimeenpanemasta vastaisuudessa enää samanlaista mellakkaa
kaupungissamme ja ilmoitti antavansa omastakin puolestaan kaikkien
enempien toimenpiteiden raueta. Poliisitutkinto oli päättynyt ja
asianosaiset saivat poistua.

— Se on loppu nyt! ilmoitti konstaapeli Tossavainen pihallaoleville.

— Eikös meitä kuulustellakaan? tiedustelivat pettyneet vieraatmiehet.

— Eikä kuulustella! sanoi konstaapeli Tossavainen. — Alkakaa vain
laittautua kotiin töillenne.

— Mitä töitä niitä enää on, lauantai-iltana! sanoivat harmistuneet
kaupunkilaiset ja lähtivät tiehensä.

Kun vaskiseppä Grönberg, Jassi Muttonen ja Kalle Kannas astuivat ulos
poliisikamarista, sanoi ukko Grönberg Kalle Kannakselle:

— Tulehan meille tänä iltana — minulla on sinulle vähän asiaa... ja
tuo Maikki tullessasi.

— Niin, jos hän lähtee tämän herra Kannaksen mukaan! huomautti hra
merkillisesti irvistäen.

— Sinä punatukkainen kanalja! sanoi ukko näyttelijälle, heristäen
hänelle samalla kaikessa ystävyydessä samaa nyrkkiä, joka oli tätä
kahden vieraan ihmisen rakkauden viatonta uhrilammasta vasta toista tuntia takaperin
niin armottomasti löylyttänyt. — Sinä voit myöskin
tulla meille tänä iltana.

— Kiitoksia kutsusta! sanoi näyttelijä kohteliaasti kumartaen. —
Minä tulen tietysti ilolla, sillä onhan minulla teistä vain mieluisia
muistoja!

Ukko Grönberg katseli häntä paheksuvasti ja sanoi sitten:

— Sinä olet suuri rakkari ja peijuoni, mutta tulehan nyt kumminkin.

Ja varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä:

— Kyllä minä koetan tänä iltana olla siivolla.

— No noh, kyllä tulen, lupasi näyttelijä.

Kalle Kannas muisti samassa, että puodin ovi oli yhä lukossa, ja lähti
kiireesti hoitamaan virkavelvollisuuksiaan.

Mutta ukko Grönberg alkoi äkkiä raapia niskaansa ja sanoi huolestuneena:

— Pahuus, kun jäi se eukon sukka sinne metsään!

Hra Jassi Muttonen otti taskustaan pitkän sukan ja ojensi sen
vaskisepälle, sanoen vain:

— Tässä se on.

Ukko Grönberg otti sukan, vilkaisi siihen, pisti sen taskuunsa,
tarkasteli pitkään hra Muttosta, pudisteli sitten päätään ja sanoi:

— Kyllä sinä olet aika vensperi!

XXVII

Ihana, säteilevä sunnuntaiaamu.

Tiesivätkö taivaan linnut, että tänään oli sunnuntai?

Varmaankin tiesivät. Miksi muuten ne olisivat virittäneet aamuvirtensä
sellaisella voimalla ja sellaisella innolla? Miksi muuten olisi
pihoista, kirkkopuistosta ja metsästä kaupungin reunasta tuhatääninen
viserrys kohonnut taivaalle niin puhtaana, niin riemuisana?

Tunsivatko puut, tunsiko ruoho maassa, että nyt oli siunattu sabatin päivä
?

Miksipä olisivat puitten lehdet muutoin niin vienosti, niin äärettömän
hiljaa ja kuitenkin kuuluvasti kahisseet, miksi muuten olisi ruoho niin
hurmaavan hienosti tuoksunut?

Tiesikö Tiihosen kukko, että nyt oli pyhäaamu? Tiihosen kukko tiesi
sen, siitä olemme vakuutetut. Ja siksipä heläytti se sankaritenorillaan
niin raikkaan ja kirkkaan aamusävelen, että se selvästi kuului
Kelovuorella pesässään nukkuvan luonnonihmisen korviin ja herätti hänet.

Eikä kuitenkaan renkipoika noussut puhdistamaan Tiihosen rattaita,
sillä olihan nyt sunnuntai myöskin renkipojalla.

Eikä Tiihonen noussut valjastamaan hevostaan, kapuamaan kuskipukilleen,
räpsäyttämään ohjasperiä, viuhauttamaan piiskaa ja huutamaan: ”i-grai
musikka!” Sillä ajurillakin on joskus sabatti.

Ja silloin on sabatti myöskin ajurin hevosella. Kaunis on kesäinen,
pilvetön sunnuntaiaamu kaupungissamme!

Avaat ikkunasi: et kuule mitään kolinaa kadulta. Katsahdat ulos: et näe
yhtään ihmistä liikkeellä.

Mutta puut, pensaat ja ruoho maassa tuoksuvat suvivirttään, ja korkea,
kuulakka sinitaivas helisee tuhansien pienten siivekästen riemuitsevaa:
”Sen suven suloisuutta...”

Ei kaukana syrjäisessä metsäkylässä, ei syvällä sydänmaalla,
ei saaressa merellisessä tunnu mielestämme sunnuntaiaamu niin
juhlalliselta kuin kaupungissamme.

Niiden tunnelmien vuoksi, joita se sydämessämme, sielussamme ja
mielessämme herättää, kannattaa meidän hikoilla yksitoikkoiset,
kuumat ja kuivat arkipäivät sen pölyssä ja kävellä jalkamme kipeiksi
sen epätasaisella, huonosti hoidetulla katukivityksellä, sekä sietää
mielentyyneydellä sen ainaiset, pikkumaiset juorut, jotka saavat
alkunsa tiesi mistä, mutta lakkaamattomana, katkeamattomana hämähäkin
lankana juoksevat talosta taloon, huoneistosta huoneistoon, Kekkolan
keittiöstä Makkolan makuukamariin ja Makkolan makuukamarista Kukkolan
keittiöön.

Kaikki tämä matala, jokapäiväinen ja alhainen, joka on tarttunut koko
olemukseemme, niin että se heltiää meistä tuskin kuolemassakaan,
kaikki tuo mitätön, arvoton ja likainen tuntuu sunnuntaiaamuna
olevan pyyhitty pois pienestä ja vähäpätöisestä, mutta meistä, sen
asukkaista, niin rakkaasta kaupungistamme ja sen joskus säälillä
mainituista, mutta useammin nauraen selostetuista sisällisistä oloista
kuin rihvelitaululta jolta äiti on pesusienellä pyyhkäissyt lapsensa
kömpelöt tuherrukset.

Mitäpä siitä, vaikka maanantai onkin samanlainen kuin lauantai, ja
lauantai samanlainen kuin perjantai, ja ihmiset samanlaisia päivästä
toiseen ja vuodesta vuoteen — mitäpä siitä! Sillä tämän kaiken
vastapainoksi pysyvät myöskin meidän kirkkaat ja säteilevät, poutaiset
ja pilvettömät sunnuntaiaamumme vuodesta vuoteen yhtä kauniina, yhtä
puhtaina ja yhtä rauhoittavina.

Niin, Tiihosen kukko julisti osaltaan sunnuntairauhan alkaneeksi.

Mutta silloinpa alkoikin aamun kaunein hetki jo olla ohi. Sillä se on
yhtä lyhyt kuin kauniskin.

Neuvoksen Arkun pihan perällä olevassa rakennuksessa narisi joku ovi,
ja Sikasen akka ilmestyi näyttämölle aamupuvussaan, yllään lyhyt
yöröijy ja punaraitainen alushame ja kädessään peltinen, reunoista
ruostunut pesuvati, jonka hän asetti oven vieressä pihalla olevalle,
vanhuuttaan harmaalle rahille, ja jonka ääreen Sikasen akan lasten
nyt oli kirvelevin sydämin käytävä, saadakseen hekin osaltaan tuntea
ihossaan, että nyt oli sunnuntaiaamu.

Sillä Sikasen akan lasten oli pestävä silmänsä joka sunnuntaiaamu, ja
pantiin tämä suvun ulkonaista puhtautta tarkoittavan järjestyssäännön
määräys täytäntöön järkähtämättömällä ankaruudella.

Mutta tänä aamuna ei sitä toimeenpantu ainoastaan yhtä ankarasti kuin
ennen, vaan päinvastoin vielä ankarampanakin: tänä aamuna täytyi näiden
suurimmaksi osaksi luonnollisessa vapaudessaan kasvaneiden nuorten
pestä ei ainoastaan kasvot vaan myöskin kaulansa. Ja kun kaulojen viime
pesemisestä oli kulunut epämääräinen, mutta joka tapauksessa melkoisen
pitkä aika, ja kun huolekkaan äidin kriitillinen katse piti tarkoin
silmällä tämän kiusallisen toimituksen aluksi varsin vaatimattomia
tuloksia, niin ei meidän sovi suuresti kummastella sitä, jos Sikasen
suvun puhdistushommat aiheuttivatkin äänekkäitä huomautuksia ja
vastaväitteitä pestävien taholta ja olivat siten omansa jossain määrin
hälventämään tämän kauniin aamun suloista sunnuntaitunnelmaa.

Jopa ilmestyi portailleen jarrumiehen leskikin, kaasi ämpäristä
likaveden portaiden viereen, sillä hän oli jo ehtinyt suoriutua
pesupuuhistaan, vieläpä pestä osan lapsensa pyykkiäkin, levitti
pesemänsä vaatekappaleet portaiden kaidepuulle kuivamaan ja jäi ämpäri
kädessä katselemaan Sikas-perheen suurta puhdistusta.

Kauanpa ei hän malttanutkaan pysyä äänettömänä katselijana, vaan laski
ämpärin portaille ja lähti hernemaan ympäri puhuttelemaan Sikasen
eukkoa.

— Huomenta taas! Kaunis päivä tulee. Onko teidätkin kutsuttu tänä päivänä
Saksmanin puolelle kahville?

— Kävihän se neiti kutsumassa meitäkin, halpa-arvoisia..., huokasi
Sikasen akka ja huusi vanhimman jälkeiselle pojalle:

— Ota sukkelaan saippua ja harja ja pese kaulasi, kun korvien alla
musta rinki kuin mikäkin halspanta!

— Mikähän heillä oikein lienee? tiedusteli jarrumiehen leski. —
Olisikohan nimipäivät?

— Liekö nuo nimipäivät... eikös nyt ole Magdaleenan päivä? sanoi
Sikasen akka.

— Niin, niin, Magdaleenan päivähän se onkin... vasta muistan! myönsi
jarrumiehen leski. — Mutta jos olisi syntymäpäivät?

— Saattaa olla syntymäpäivät, murahti Sikasen akka. — Sittenpähän
tuon kuullee...

— Siellä on leivottu ja siellä on paistettu, niin että meille asti on
vehnäsen haju tuntunut, kertoi jarrumiehen leski — Ja koko tämän pihan
väki on kutsuttu päiväkahville, Nahka-Paapan joukkokin. Lienevätkö
kutsuneet vielä muitakin vieraita...

Yhä korkeammalle nousi aurinko. Kaupunkimme oli herännyt. Pyhäpukuisia
ihmisiä alkoi näkyä kaduilla jokusia.

Jo kajahtivat vanhan, rakkaan temppelimme kellojen tutut äänet.
Kaupunkilaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Sillä olihan nyt ihana
suvinen sunnuntai ja kuulutettaisiinhan nyt neiti Fanny Margareta Svebelius
ja kauppias Jaakkola ensimmäisen kerran kristilliseen
avioliittoon.

Heleänä tulvi kirkon avatuista ikkunoista sinitaivaalle tuo kaunis:

”Jo joutui armas aika...”

Eikö kunnon pastorimme tänään saarnannut paremmin kuin koskaan ennen,
sydämellisemmin ja lempeämmin kuin milloinkaan? Vai tuntuiko se vain
siltä?

Ja eikö Pastorinniemen neiti näyttänyt nuoremmalta ja kauniimmalta
kuin ennen? Varmasti! Näimmehän me sen kaikki. Emmehän me muuta
katsoneetkaan kuin häntä, ja tietysti myöskin kauppias Jaakkolaa,
joka nuorekkaana ja tanakkana istui hänen rinnallaan etupenkissä.
Sillä kauppias Jaakkola tahtoi kunnioittaa synnyinkaupunkinsa vanhaa
perinnäistapaa, jota vastaan ei vielä kukaan ollut rikkonut, ja olla
kirkossa, etupenkissä, sinä, jolloin hänen ja hänen
morsiamensa nimi ensi kerran saarnatuolista lausuttaisiin.

Ja kun se hetki tuli, niin huomasitteko, panitteko merkille sen
omituisen kohauksen, joka juuri silmänräpäystä ennen ikäänkuin kulki
yli kirkon, ja sitä seuranneen tavattoman hiljaisuuden, jossa ei
hengähdystäkään kuulunut, ennenkuin pappi oli lukenut kuulutuksen sanat
loppuun asti!

                                                  ⸻

Jumalanpalvelus oli päättynyt. Alkoi sunnuntai-iltapäivä.

Rehtori Peranderilla oli pieni juhlallisuus, jossa olivat saapuvilla
kauppias Jaakkola morsiaminensa, ukko Saksman, Lauri Saksman,
varatuomari Sakkamaa ja neiti Martta Saksman, kauppias Kuronen
rouvineen ja heidän tyttärensä Anni, ja jossa tilaisuudessa rehtori
Perander, istuttuaan hetken aikaa miettiväisenä, koputti äkkiä lasin
reunaan, nousi hiljaisuuden vallitessa seisomaan ja piti niin kauniin
puheen neiti Kurosen ja varatuomari Sakkamaan kihlauksen johdosta, että
ukko Saksmanillakin, Laurin Saksman ilmoituksen mukaan, oli vedet silmissä,
mitä sitten muilla! Ukko oli kyllä myöhemmin koettanut väittää
tämän tiedon, mikäli se hänen silmiään koskee, jyrkästi perättömäksi,
mutta hänen suureksi mielipahakseen ei kukaan ole välittänyt hänen
vastaväitteistään.

Tähänpä voisikin kertomuksemme sopivasti, säädyllisesti ja kauniisti
loppua, ellei meidän velvollisuutemme olisi kertoa, mitä tiedämme
kirjailija Kauno Tuulosesta ja kiertue Cangastus & Muttosen
toimeenpanemasta suuresta näytelmällisestä iltamasta seurahuoneellamme.
Sääliväisyydestä lukijaamme kohtaan — jonka kauniin tunteen huomaamme
häpeäksemme heräävän meissä vasta kertomuksemme lopussa — emme tahdo
millään tavoin kuvata hra Tuulosen mielialaa niiden kahden päivän
aikana, jotka neiti Kuronen oli tuominnut hänet odottamaan vastausta
kosintaansa.

Mainitsemme vain, että hra Tuulonen kahden yön unettoman jälkeen
tuli siihen lohdulliseen vakaumukseen, että neiti Kurosen aikomus on
kaikesta päättäen antaa hänelle myöntävä vastaus niiden kaupunkimme
seuraelämässä kauan loistavina muistossa pysyvien tanssiaisten aikana,
joilla kiertue Cangastus & Muttosen suuri näytelmäilta tultaisiin
lopettamaan.

Hänen tultuaan tähän vakaumukseen, heräsi hra Tuulosen mielessä syvä
harrastus iltamavalmistuksia kohtaan, ja hän lähti seurahuoneelle
katselemaan niitä. Rakennusmestarikunnan ydinjoukko oli jo kokoontunut
sinne heti kirkkoajan jälkeen valmistelemaan itseään oluenjuonnilla
illan suurenmoista voimainkoetusta varten. Se pysyi kuitenkin eräässä
syrjähuoneessa, hyräillen vain hiljakseen, mutta mikä melu ja pauhu
juhlasalissa, jossa laitettiin suurella kiireellä kuntoon kraatari
Aapelin tupaa! Mikä huuto ja hälinä, mikä juokseminen ja töytäileminen,
mikä naputus, kolkutus ja koputus!

Ja kaiken kaaoksen keskellä seisoi teatterinjohtaja Cangastus
tyynenä, ylevänä, varmana ja rauhallisena kuin kuningas, antaen
lyhyet, täsmälliset määräyksensä leuka vasten kaulaliinaa painettuna
ja syvällä, vaikuttavalla rintaäänellään, jota ei kenkään voinut
vastustaa, kaikkein vähimmän neiti Leijanen, joka tuon tuostakin vaipui
haaveillen katselemaan tuota miehekästä ilmestystä.

Hra Tuulonen huomasi tämän kaiken, ja vaikka hän ei ollutkaan mitään
niin hartaasti toivonut kuin sellaista onnenpotkausta, joka erottaisi
hänet neiti Leijasesta ilman mitään raatelevaa ja järisyttävää
kohtausta, niin tunsi hän kuitenkin tällä hetkellä jonkinlaista
vastenmielisyyttä näyttelijä Cangastusta kohtaan.

Sellaisia olemme me miehet... ikävä kyllä. Kuka etsii maasta
ensimmäisen kiven, heittääkseen sillä kirjailija Kauno Tuulosta
tässä suhteessa? Meillä ei ainakaan ole siihen halua — eikä oikein
rohkeuttakaan. Herra Tuulonen hylkäsi todellisella sankaruudella
rakennusmestarien hartaat ja vilpittömät esitykset ja lähti takaisin
asuntoonsa.

XXVIII

Kauno Tuulonen näki heti sisääntultuaan pöydällään suljetun, hienolla
naisen käsialalla hänelle osoitetun kirjeen, jonka Saara, palvelijatar,
oli pistänyt pöydälle kirjailijan poissa ollessa.

Hra Tuulonen kokosi rohkeutensa ja avasi kuoren hieman vapisevin käsin.

Sieltä putosi pöydälle toinen, aivan pieni, valkoinen nimikorttikuori.

Sen sisällä oli kaksi nimikorttia. Toisessa oli nimi Anni Kuronen.
Toisessa Otto Sakkamaa.

Kun kirjailija vähitellen oli alkanut tointua ensi huumauksestaan,
huomasi hän pöydälle pudonneen jotain muutakin tuosta kirjekuoresta,
jota hän heilutteli koneellisesti kädessään.

Se oli valokuva.

Kauno Tuulonen tuijotti siihen ällistyneenä.

Mitä tämä oli?!

Valokuvassa näkyi louhikkoista rantaa ja vähän vettä. Eräällä kivellä
istui kirjailija Kauno Tuulonen, suudellen neiti Julia Leijasta.
Molempien kasvot näkyivät niin selvästi, ettei mitään epäilystä
henkilöihin nähden voinut olla olemassa...

Viisi minuuttia myöhemmin kirjoitti hra Tuulonen herrasväki
Kuroselle lyhyen jäähyväiskirjeen, jossa kiitti herrasväkeä hänelle
osoittamastaan ystävällisyydestä ja ilmoitti matkustaneensa pois
paikkakunnalta.

Sitten hän puki ylleen päällystakin, pani hatun päähänsä, otti pienen
matkalaukun käteensä ja lähti.

Niin me ainakin luulemme hänen lähtönsä tapahtuneen. Kukaan talon
asukkaista ei nimittäin ollut sitä huomannut. Ensimmäisen laivan piti
lähteä seuraavana yönä kello kahden aikaan. Kirjailija meni laivaan ja
tilasi itselleen hyttipaikan.

                                                  ⸻

Iltama seurahuoneella onnistui suurenmoisesti. Suurenmoisesti! Siellä
oli koolla kaupunkimme koko parhaimmisto. Varatuomari Sakkamaa
piti lennokkaan puheen isänmaalle. Valtaavia suosionosoituksia!
Näyttelijä Cangastus lausui vaikuttavasti runon ”Sua lemmin!” Suuria
suosionosoituksia!

Sitten seurasi näytelmäkappale ”Kihlaus”.

Sen esityksessä sattui muuan pieni kommellus, jota me, totuuden
nimessä, emme voi vaitiollen sivuuttaa.

Vastoin ankaria varoituksia ja nimenomaisia, juhlallisia lupauksia
oli Jooseppi, parturi Jönsson, näet pahasti päissään ja takerteli
kiusallisesti osassaan. Lopuksi hän pysähtyi kokonaan eikä saanut
selvää Illikaisen pojan kuiskauksista, vaikka ne kuuluivat salin
perälle asti. Silloin kauhistunut rakennusmestari Illikainen, joka
istui ensimmäisellä tuolirivillä ja osasi Joosepin osan ulkoa, tahtoi
auttaa Jooseppia ja sanoi jokseenkin kuuluvalla äänellä paikaltaan ne
sanat, joihin Jooseppi ei päässyt kiinni.

Parturi Jönsson, kuullessaan jotain sanottavan katsomosta, kumartui
eteenpäin, katsoa pöllötteli yleisöön ja änkytti:

— E-ettäs... mitä?

Silloin astuivat kraatari Aapeli ja Herrojen-Eeva päättäväisesti sisään
ennen vuoroaan ja jatkoivat näytelmän suoritusta, antamatta Joosepille
enää tilaisuutta häväistä itseään ja teatteriseuruetta. Kaikki sujui
nyt erinomaisesti.

Kirjailija Tuulonen oli hämärän tultua lähtenyt viimeisen kerran
kävelemään kaupunkimme kaduille, joilla hän ei enää koskaan elämässään
tulisi tämän illan jälkeen kävelemään, seurahuoneelle päin.

Hän pysähtyi erään sivuhuoneen ikkunoiden alle.

Huoneessa viettivät rakennusmestarit juhlailtaa laulaen. Mutta he eivät
laulaneet enää Kauno Tuuloselta Jassi Muttonen oppimaansa ”Eipä meittiä”, vaan uutta,
viisivärssyistä laulua, jonka hra oli heille opettanut.

Ikkunat olivat auki, ja kirjailija ehti kuulla laulun viimeisen värssyn:

”Kun vihdoin päättyy päiväntyö.
Ja lähdönhetki täältä lyö.
Niin sukukunta sureva
Mun etsii testamenttia.
Se sisältää, kun avataan:
Tee työ ja opi pelaamaan!”

Hra Tuulonen, joka oli tosin tehnyt työn, mutta ei ollut osannut
pelata, kääntyi takaisin laivalle.

Kesäyön hämäryys peittää kaupungin, mutta seurahuone säteilee
valomerenä, josta kuuluu äänekäs puheen sorina, lasien kilinä, nauru,
laulu ja kaupunkimme V.P.K:n torvisoittokunnan sävelet sekä tanssin
jytinä. Johtaja Cangastus tanssii neiti Leijasen kanssa, varatuomari
Sakkamaa luonnollisesti Anni Kurosen kanssa, kauppias Jaakkola yhtä
luonnollisesti enimmäkseen tietysti Fanny Svebeliuksen kanssa, mutta
tanssittaa myöskin Anna Peranderia sekä Martta Saksmania, joka
viimemainittu valloittaa yhdellä vilauksella kaikkien kaupungin
poikamiesten sydämet. Kalle Kannas tanssittaa ainoastaan Maikki
Grönbergiä, mutta punatukkainen ystävämme hra Jassi Muttonen tanssittaa
ilman erotusta jokaista, jolla on hameet yllä. Ja niin omituiselta
kuin se kuuluneekin, niin väittävät hänen tanssittamansa, että hra Muttonen
oikeastaan tanssii kaikkein parhaiten koko joukosta. Vaikka
hän käveleekin vähän ontuen. Maikki Grönbergiä tanssittaa hän kuitenkin
useammin kuin muita.

Eikä ukko Grönberg iske häntä sukalla, johon on kivi pistetty, vaikka
näkeekin tyttärensä tanssivan punatukkaisen näyttelijän kanssa. Meidän
rehti vaskiseppämme on nyt rauhallisemmissa puuhissa ja keskustelee
runsailla nautintoaineilla lastatun pöydän ääressä Riku Nikin ja Topi Pösösen
kanssa ikuisen rauhaa ehdoista.

Sivuhuoneista kuuluu rakennusmestarien laulu, kaikuen joskus
voimakkaasti yli soiton ja tanssin jytinän. Ja jokainen värssy päättyy
mahtavaan säkeeseen:

”Tee työ ja opi pelaamaan!”

Mutta äkkiä puhkeaa koko iltamayleisö eläköönhuutoon, niin
järisyttävään, että kattokruunujen liekit alkavat lepattaa ja
ällistyneet rakennusmestarit juoksevat salin ovelle katsomaan, mitä on
tekeillä.

Vahvasti punoittava ukko Grönberg on vain temmannut kainaloonsa
sosialidemokraattisen ammattiosaston sihteerin Riku Nikin ja tanssittaa
häntä ympäri permantoa...

End of Project Gutenberg's Tee työ ja opi pelaamaan, by Ilmari Kivinen