II

— Seis! sanoi kapteeni komennustorveen.

Laiva lähestyi hiljaa laituria.

— Takaisin!

Potkurit mylläsivät vettä.

— Seis!

Laiva painui laituria vasten ja kallistui vähän. Muuan laivamiehistä
heitti paksun köyden laiturille.

— Poika hoi, juutastako sinä toljotat! Pistä kiinni pollariin!

Hölmistyneen näköinen risainen poika, joka oli ollut saada köyden
päähänsä, pisti silmukan pollariin.

— Seisoo siinä, senkin tolvana, suu auki eikä ymmärrä mitään! haukkui
laivamies poikaa.

— Minä en olekaan sinun passarisi! huusi tolvanaksi syytetty kimeällä
äänellä.

— Älä räkätä! karjaisi vihaisen ja liian vähän nukkuneen näköinen
laivamies.

— Siivolla siellä! huusi kapteeni komentosillalta.

— Onko ne Kinnuselle tulevat paketit teidän mukana? huusi laiturilta
takkuinen jätkä, jolla oli oljenkorsia selässään ja housujen
takapuolissa, mistä päättäen hänen viimeöisessä makuupaikassaan ei
ollut käytetty lakanoita.

— Kysy perämieheltä! vastasi kapteeni, joka silmäkulmat kurtussa
katseli laivamiestensä puuhia.

— Hyvästi nyt, herra kapteeni! Ja kiitos hauskasta matkasta! sanoi
kapteenin selän takana nuori, vaaleaverinen, lihavahko herrasmies,
jolla oli pyöreät ja itsetietoiset, mutta hyvin jokapäiväiset kasvot
sekä kädessään pieni, ruskea matkalaukku, joka näytti monet kolhut
kokeneen tässä murheen laaksossa.

Kapteeni tekeytyi vähän ystävällisemmän näköiseksi, puristi hätäisesti
toisen ojennettua kättä ja mutisi:

— Hyvästi, hyvästi...

— Ja kiitoksia nyt vielä kerran oikein paljon tästä hauskasta
matkasta! sanoi pyöreänaamainen hartaasti.

— Ei kestä... rahallannehan sen olette maksanut! vastasi kapteeni
kieltämättä hiukan epäkohteliaasti, kääntyi sitten jälleen hoitamaan
virkatehtäviään ja kiljaisi kiukkuisesti kaidepuun yli laiturille:

— Ei saa kääntää pystyyn sitä kauppias Kitusen laatikkoa! Senkö
täytistä te sitä pyörittelette!

Pyöreänaamainen ja ruskealaukkuinen ei näyttänyt juuri erikoisemmin
loukkautuneen kapteenin kylmyydestä, vaan käveli tyynesti ja nykerö
nenä pystyssä laivasta laiturille.

— Mikähän käki se tuokin mahtoi olla? huomautti kapteeni rouvalleen,
joka oli tullut kapteenin hytistä komentosillalle ja nojasi miehensä
vieressä kaidetta vasten.

— Ei se ainakaan minua ensinkään miellyttänyt, sanoi rouva. — Teki
vähän sivistymättömän ja niin perin pöyhkeän vaikutuksen.

— Ja matkusti koko ajan ensimmäisessä luokassa, vaikka oli ostanut
vain toisen luokan piletin, murahti kapteeni. — Mutta en viitsinyt
hänelle siitä mitään huomauttaa, kun tilaa kerran oli.

Tietämättä mitään osakseen tulleesta verraten epäedullisesta
arvostelusta pyöreänaamainen seisoi laiturilla ja katseli alentuvasti
hymyillen pientä kaupunkiamme, jonka laitimmaiset talot pilkoittivat
rantatörmältä puiden tuuhean vihreyden lomitse.

Sitten hän kääntyi poliisimiehen puoleen, joka ikävystyneen näköisenä,
kädet seläntakana, seisoi kasassa olevien vehnäjauhosäkkien leimoja
tarkastellen ja näytti kärsivän helteestä.

— Voiko konstaapeli sanoa, mistä saa hevosen? kysyi muukalainen.

— Jaa, että issikan? kysyi vuorostaan konstaapeli, kääntyen
matkustavaiseen päin ja nykäisten tervehdykseksi lakkinsa reunaa oikean
kätensä etusormella.

— Niin, ajurin! sanoi pyöreänaamainen nuori herra äänellä, joka tuntui
todistavan hänen liikkuneen maailmassa.

— Näyttää tuolta tulevan tuo ajuri Tiihonen... jos hän joutanee
ottamaan herran kyytiinsä, aprikoi järjestyksenvalvoja, tarkastellen
matkustavaisen ruskeata laukkua.

— Eikö täällä aina pidä olla ajureita, kun laiva tulee? kysyi nuori
miehemme kulmakarvojaan kohottaen ja katsellen konstaapelia käsi
puuskassa.

— Milloin on, milloin ei, vastasi poliisi välinpitämättömästi. —
Tässä kaupungissa on niin vähän ajureita, ettei niitä joka paikkaan
riitä, lisäsi hän sitten selitykseksi ja kaupunkimme puolustukseksi.

Tiihoseksi mainittu ajaa lönkytteli lähemmäksi.

— Tiihonen! sanoi poliisi. — Onko sinulla kyytiä?

— Ei, vastasi Tiihonen, kiristäen ohjaksia ja alkaen kääntää hevostaan
miesten kohdalle tultuaan.

— Otatko sinä sitten tämän herran kyytiisi? kysyi poliisi, kaivellen
miettiväisenä nenäänsä.

— Voipihan tämän ottaa, myönsi Tiihonen ja kiljaisi hevoselleen, joka
potki ja telmi kärpästen käsissä: ”Ka-ka, ka-ka!”

— Kuuluu tämä Tiihonen ottavan herran kyytiinsä, tulkitsi poliisi
vieraalle Tiihosen vastauksen, ikäänkuin olisi kääntänyt sen muulle
kielelle.

Kunnioittamatta enää poliisia yhdelläkään silmäyksellä, vielä vähemmän
kiitoksella vieras nousi Tiihosen rattaille, heitettyään pienen
käsilaukkunsa Tiihosen polville.

— Mihinkäs ajetaan? kysyi Tiihonen, kokoillen ohjasperiä käteensä.

— Parhaaseen hotelliin! sanoi vieras, heittäytyen selkäkenoon.

— Se on sitten niinpaljon kuin seurahuoneelle, selitteli ajuri
saamaansa määräystä. — Hei, konkari, alapas ravata, huusi hän
senjälkeen hevoselleen, joka tästä pontevasta vaatimuksesta innostui
hölkkäjuoksuun.

Ajettiin seurahuoneelle päin.

— On sitä tänä kesänä tuota lämmintä, huomautti ajuri kyydittävälleen.

Kirjailija Kauno Tuulonen ei alentunut vastaamaan. Hän vain ajatteli
ihmeissään, millaisia moukkia tämän kaupungin issikat olivat, jotka
puhuttelivat kyydittäviään, vieläpä niinkin hienoja herroja ja
arvokkaita henkilöitä kuin hän oli, melkein kuin vertaisiaan.

Kun ei Tiihonen saanut keskustelua alkuun, ajoi hän vähän aikaa ääneti,
mutta teki sitten uuden yrityksen.

— On se kauppias Kinnunen tuohon rakentanut vähän toisenmoisen talon
kuin se entinen oli, joka toissa talvena paloi! huudahti hän uuden,
suuren kauppatalon ohi ajettaessa.

— Ajaa nyt vain eikä puhu roskaa! ärähti hermostunut kirjailija.

Tällainen odottamaton ja tässä osassa maata tuntematon tapa ottaa
osaa keskusteluun säikähdytti issikka Tiihosen niin pahanpäiväisesti,
että tämä rehellinen, vaikkakin hra Tuuloseen verrattuna kovin
halpa-arvoinen ja mitätön kansalainen oli pudota alas kuskipukiltaan
kadulle. Tosin ei hän siinä olisi päätään halaissut, eipä edes isoa
nenäänsäkään loukannut, katu kun ei näet ollut kivillä laskettu, mutta
sitä pahemmin olisi hänen kiiltävänappinen issikannuttunsa tuhrautunut,
sillä viimeöinen ankara sade oli muuttanut pehmeän, multaisen kadun
yhtämittaiseksi rapakoksi.

Ajuri Tiihonen ei enää yrittänytkään jatkaa keskustelua karskin
kyydittävänsä kanssa, vaan ajoi ääneti, piiskaansa silloin tällöin
vihaisesti huimauttaen, seurahuonetta kohti. Sitä hän vain mietti, että
missähän niitä noin ylpeitä herroja ja syöttiläitä kasvaa.

Tultiin siitä seurahuoneen eteen. Tiihonen pysähdytti ruunansa ja herra
Tuulonen kysyi äänellä, joka osoitti hänen kyllä ymmärtävän, että
issikka aikoo nylkeä häntä, mutta samalla vakuutti, ettei tämä katala
aikomus tule onnistumaan:

— Mitä olen velkaa?

Tiihonen muljautti pukiltaan syrjäsilmäyksen kyydittävänsä pyöreään,
parrattomaan ja pönäkkään naamaan, sylkäisi pitkän sylen ja murahti:

— Ei mitään!

Kauno Tuulosen suu, joka oli isänmaallisissa tilaisuuksissa ja
nuorisoseurojen kesäjuhlissa puhunut kansalleen niin monta ylevää,
opettavaista ja viisasta sanaa, oli tällä kertaa hyvin tyhmistyneen
näköinen. Se oli aivan pyöreä pelkästä hämmästyksestä ja ällistyksestä.
Hän ei käsittänyt mitään.

— Kuinka, mitä olen velkaa? kysyi tuo pyöreä suu uudestaan.

— Ei mitään, ei mitään! toisti Tiihonen kiireesti.

— Mutta mitä se merkitsee? tiedusteli ymmälle joutunut kirjailija.

Ja ajuri vastasi seuraavalla tavalla:

— Merkitsee vain sitä, että annoin herralle ilmaisen kyydin. Taitaa
herra tarvita rahansa paremmin kuin minä.

Tämä uskomaton julkeus ja röyhkeä solvaus, joka oli sitäkin katkerampi,
kun se sivusi melkoisen läheltä totuutta, nosti veren herra Tuulosen
päähän, ja hän huusi:

— Poliisi!

Lähimmässä kadunkulmassa seisova valkotakkinen konstaapeli, joka ei
näkynyt tällä hetkellä mitään niin kipeästi kaipaavan kuin jotain
tekemistä, ihastui ikihyväksi, kuullessaan virka-apuaan tarvittavan, ja
lähestyi ajuria ja kirjailija Tuulosta nopein, mutta silti arvokkain ja
määräperäisin askelin, tervehti hra Tuulosta sotilaalliseen tapaan ja
kysyi:

— Jaa että mistä olisi kysymys?

— Tämä issikka ei tahdo ottaa minulta maksua! ilmiantoi hra Tuulonen
ajurinsa kiihkeällä, mielipahasta värähtelevällä äänellä.

— Että kuinka? kysyi esivallan palvelija, joka ei tahtonut uskoa
kuulemaansa.

Tämä ajuri kieltäytyy ottamasta minulta maksua! huusi hra Tuulonen
korvat punaisina. — Minä tarjoan hänelle maksua, mutta hän kieltäytyy
ottamasta sitä vastaan!

— Onko se niin? kysyi poliisi ajurilta, kiinnittäen hyvään tuttavaansa
Tiihoseen ihmettelevän katseen.

— On! myönsi tämä kunnon mies hyvin rauhallisesti.

Seurahuoneen avonaisiin ikkunoihin alkoi ilmestyä uteliaita päitä, ja
katukäytävälle pysähtyi pari, kolme avojalkaista poikaa.

— Jaa, sanoi poliisi, raapien hämillään niskaansa. — Tämä on vähän
outo tapaus. Minkätähden sinä Tiihonen et ottaisi tältä herralta maksua?

— En minkään tähden, sanoi Tiihonen, koroittaen vähän ääntään ja
vilkaisten ikkunoihin. — Rupesin matkalla tykkäämään niin tästä
herrasta, että päätin kyyditä hänet ilmaiseksi.

Poliisi alkoi tajuta, että tässä oli hänellä edessään yksi niitä
salaperäisiä arvoituksia, joita joskus sattuu ihmiselämässä. Mutta
sitten hän älysi huomauttaa:

— No, jos niin on, niin sittenhän ei herran tarvitse mitään maksaa.

— Jaa, jaa, mutta kun minä tahdon maksaa! huusi hra täyttä
kurkkua. — En tahdo ilmaista kyytiä hänen konillaan!

— Kuulkaa vieraatmiehet päältä, että tämä nuori kaunis herra loukkaa
minun ruunani kunniaa! sanoi ajuri Tiihonen ympärillä seisovalle
arvoisalle yleisölle.

— Ha ha haa! nauroivat vieraatmiehet, joita tapaus ja siihen liittyvä
mieltäkiinnittävä keskustelu näytti suuresti huvittavan.

Yleisöä olikin jo kertynyt riitelevien ympärille parikymmentä henkeä,
ja kadun toisella puolenkin olevien talojen ikkunoissa näytti asia
herättävän vilkasta harrastusta.

— Viskaali tulee! huomautti eräs risaisesti puettu, hiukan juovuksissa
oleva kansalainen ja lähti kiireesti kävelemään poispäin, mutta muu
yleisö, jolla ei nähtävästi ollut mitään selvittämättömiä asioita
kaupunkimme poliisipäällikön kanssa, jäi levollisena paikoilleen.

Viskaali tuli pitkin katua raatihuoneelta päin parin muun herran
kanssa. Nähtyään väkijoukon keräytyneen seurahuoneen edustalle hän
kääntyi konstaapeli Tossavaisen puoleen, joka jäykkänä kuin olisi
seipään nielaissut ja kunniaa tehden ryhtyi antamaan raporttiaan.

Herra Tuulonen kohotti kohteliaasti hattuaan ja sanoi:

— Herra viskaali, kysymys on vain yksinkertaisesti siitä, ettei ajuri
halua ottaa maksua. Nimeni on Tuulonen, kirjailija...

— Etkö sinä tahdo ottaa maksua herra Tuuloselta? kysyi viskaali,
kääntyen otsa rypyssä ajuri Tiihoseen päin.

— En, herra viskaali! vakuutti ajuri varmasti. — Minä en halua tämän
herran rahoja.

— Minä tahdon joka tapauksessa maksaa ja vaadin edesvastuuta...!
aloitti hra Tuulonen lujasti.

Viskaalia harmitti. Hän rykäisi kiukkuisesti ja sanoi sitten hra
Tuuloselle:

— Hyvä herra! Jos ajuri olisi vaatinut teiltä liikaa, niin olisi
asianlaita aivan toinen. Mutta kun hän kieltäytyy ottamasta maksua
vastaan, niin on se minun ymmärtääkseni hänen oma asiansa, eikä häntä
voida siitä rangaista.

Hra Tuulosen jalolle otsalle oli kohonnut hiki.

Haluaisin kuitenkin saada tietää, kuinka paljon ajurintaksa
laivarannasta tänne seurahuoneelle on? kysyi hän, ääni vähän vapisten.

— Seitsemänkymmentäviisi penniä, ilmoitti poliisi. Hra Tuulonen
kaivoi kukkarostaan kaksi hopealanttia, jota tehdessään hän oli niin
hermostunut, että kukkaro oli vähällä pudota hänen hyppysistään
kadulle. Rahat asetti hän samalle istuimelle, jolla hän äsken itse oli
istunut, ja tempaisi kapsäkkinsä Tiihosen polvilta.

— Kuule sinä Ratilaisen poikarukka! sanoi ajuri lempeällä äänellä
paljasjalkaiselle pojanressulle, jonka naama ei näyttänyt pitkään
aikaan olleen tekemisissä veden kanssa. — Herra näkyy tahtovan antaa
sinulle namusrahoja. Ota ne tuolta rattailta ja kiitä herraa!

Vihasta säkenöiden raivasi hra Tuulonen itselleen tien väkijoukon läpi
seurahuoneen eteiseen, Ratilaisen poika hyökkäsi tempaamaan rahat
käteensä, kun taas ajuri Tiihonen läimäytti hevostaan selkään ja ajoi
täyttä laukkaa tiehensä riemuitsevan kansan keskuudesta.

— Mitä te tässä töllistelette! huusi viskaali mainitulle kansalle.

— Hajaantukaa! huusi konstaapeli Tossavainen, muuttuen äkkiä
tavattoman virkaintoiseksi.

Väkijoukko alkoi hitaasti hälvetä, keskustellen innokkaasti ja
jokseenkin äänekkäästi päivän suuresta tapahtumasta, jonka todistajana
sillä oli ollut onni olla.

Mutta viskaali, joka oli ollut ystävineen menossa seurahuoneelle
aamiaiselle, kääntyi sisään seurahuoneen ovesta.

Poliisi loi ympärilleen ylpeän silmäyksen, kohensi tuppivyötään,
silitteli valkeita käsineitään ja alkoi kävellä edestakaisin
seurahuoneen edustalla.

Kadulla vallitsi taas järjestys, hiljaisuus ja rauha.