XXVI

Läpi kaupungin ajoi herra Jassi Muttonen sydämessään kauhistus, ajoi
ulos kadun toisessa päässä olevasta tulliportista ja mennä viiletteli
nyt Pellikkavaaraan päin johtavaa tietä myöten.

Miksi hän ei kääntynyt Illikaisen taloon vievälle kadulle ja
kätkeytynyt Illikaisen leveän selän taakse? Miksi hän ei hypännyt alas
pyörältä ja juossut pakoon mihin taloon tahansa?

Siksi, että kun aivan kintereillä, kymmenkunnan sylen päässä ajaa
sellainen mies kuin ukko Grönberg kiukkuisena kuin vaapsahainen ja kivi
sukassa, niin silloin ei ehdi harkitsemaan mutkia eikä käännöksiä,
vielä vähemmän pysähdyksiä.

Ja nyt kiidettiin pitkin Pellikkavaaran tietä.

Yhä lähempää kuului ukko Grönbergin huohotus. Ukko Grönberg oli
paljon vanhempi kuin herra Jassi Muttonen, mutta ukko Grönbergin
molemmat jalat olivat terveet, lukuunottamatta ennen mainittua pientä
kengänhiertämää hänen paljaassa jalassaan.

Vielä pari minuuttia, ajatteli herra Muttonen, niin hän saavuttaa minut
ja iskee kuoliaaksi. Tämä olisi kyllä hyvin juhlallinen ja vaikuttava
loppu näyttelijälle, mutta en kuitenkaan tahtoisi loppua niin...

Silloin hiljensi hän äkkiä vauhtia ja hyppäsi pois pyörältään. Hän
tosin kaatui pyörineen maahan, mutta pääsi silmänräpäyksessä pois alta
ja pois ukko Grönbergin alta, joka ei ehtinyt kääntää pyöräänsä, vaan
ajoi herra Jassi Muttosen — tai oikeastaan Riku Nikin — pyörää vasten
ja meni tietysti nurin.

Kun vaskiseppä selvisi siitä rykelmästä, jonka molemmat pyörät olivat
tielle muodostaneet, näki hän Jassi Muttosen katoavan metsään tien
vasemmalle puolen. Hän päästi sotahuudon, heilutti sukkaansa ja lähti
juoksemaan uhrinsa perässä.

                                                  ⸻

Nähtyään isänsä kiipeävän Lehtolan lankkuaidan yli Jassi Muttosen
perässä oli Maikki Grönbergille tullut hätä käteen. Hän lähti
juoksemaan Kurosen puotiin, kertoi hengästyneenä, mitä oli tekeillä
ja pyysi Kalle Kannasta ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin tulevan
appiukkonsa hillitsemiseksi.

Kalle Kannas ei tosin ollut oikein selvillä siitä, mitä olisi tehtävä,
mutta hän oli juuri nähnyt herra Muttosen ja herra Grönbergin ajavan
myymälän ohi tavalla, joka tuntui todistavan, että jälkimmäisellä
herralla oli jotain tärkeätä asiaa edelliselle herralle. Kun nyt
huutavia ja meluavia ihmisiä juoksi samaan suuntaan, päätti Kalle
pistää puodin oven lukkoon ja yhtyä yleiseen takaa-ajoon, nähdäkseen,
miten seikkailu päättyisi ja voidakseen tarpeen tullen jollakin
sopivalla tavalla olla joko herra Muttosen tai herra Grönbergin taikka
molempienkin apuna.

Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen nukkui toisessa poliisilaitoksemme
pidätyshuoneista eli putkista, sillä hänellä oli päivystysvuoro eikä
viileässä putkassa ollut kärpäsiä.

Hän heräsi siihen, että seinään jyskytettiin ulkoapäin ja useat äänet
huusivat:

— Poliisit, poliisit! Eikö siellä ole yhtään poliisia?

Silloin hyppäsi Kekkonen ylös, avasi ristikkoikkunassa olevan pienen
ilmanvaihtoruudun ja huusi unisena:

— Häh? Mikä on hätänä?

— Kun rosvot varastivat Riku Nikin ja Topi Pösösen polkupyörät
työväenyhdistyksen pihalta!

— No ottakaa ne kiinni!

— Johan niitä ajetaankin takaa, mutta pitäisi tulla poliisejakin
avuksi! huusi joku.

— Ei täällä nyt ole poliiseja, ilmoitti konstaapeli Kekkonen.

— Olethan siellä sinä ainakin! väitti maalari Tolvanen, joka oli yksi
seinän jyskyttäjistä.

— Mutta minulla on tisuuri! vastasi konstaapeli Kekkonen.

— Minkä se sanoi itsellään olevan? kysyi eräs akka maalari Tolvaselta.

— Tisuurin, selitti maalari.

— Mikä se semmoinen on? tiedusteli utelias akka.

— Se on jotain virantoimitusta, sanoi maalari. — Saakelin poliisit,
kun ei niistä koskaan ole apua!

Sitten lähtivät kaikki juoksemaan eteenpäin.

Mutta maalari Tolvanen oli langettanut liian ankaran arvostelun
kaupunkimme valppaista ja virkaintoisista järjestyksenvalvojista.
Päivystysvuorostaan huolimatta heitti näet konstaapeli Kekkonen
poliisilaitoksen omiin hoteisiinsa ja alkoi juosta sinne päin, minne
näki muidenkin juoksevan. Ja häneen liittyivät kaupunkimme toisetkin
järjestyksen valvojat, jotka olivat olleet kalassa ja kantoivat juuri
suurta, puolillaan kaloja olevaa kalavasua. He jättivät sen Lehikoisen
Amantan silmälläpidon alaiseksi ja nousivat ajuri Tiihosen rattaille,
jotka olivat juuri kyydinneet kotiin Svebeliuksen neidit, ja lähtivät
ajamaan huikeata vauhtia Pellikkavaaran tielle.

Tomu pölysi hirmuisesti kuivalla tiellä. Huuto ja melu oli ankara.

Sitten palotornin palon ei kaupungissamme oltu kuultu sellaista elämää.

                                                  ⸻

Maassa makaavat kuivat oksat paukahtelivat poikki, ja välistä kuului
karkea sana, kun vaskiseppä loukkasi paljaan ja kipeän jalkansa
risuihin tai ruohon peitossa olevien lahojen kantojen jätteisiin.

Herra Jassi Muttonen oli kyllä aluksi voittanut hieman aikaa —
ja tällä kertaa niin kallista aikaa — ukko Grönbergin kömpiessä
pois polkupyörärykelmästä, mutta pianpa alkoi vihollinen taas tulla
lähemmäksi ja lähemmäksi, antaakseen tyttärensä kunnian ja maineen
puolesta aikakautemme ankarimman selkäsaunan onnettomalle näyttelijälle.

Tällä kauhealla hetkellä kirosi herra Muttonen sen päivän, tunnin ja minuutin,
jolloin hän oli suostunut Lauri Saksmanin ja Kalle Kannaksen
ehdotukseen ja ottanut vetääkseen päälleen kaupungin sisukkaimman
miehen vihat. Herra Muttonen olisi yksin tein kironnut myöskin neiti
Maikki Grönbergin ja hänen sulhasensa, jonka puolesta hän oli tällä
hetkellä mitä vaarallisimmassa asemassa, ellei samalla peloittava
mätkähdys olisi keskeyttänyt hänen synkkiä katselmuksiaan.

Tämä mätkähdys ei tosin vielä osunut herra Muttosen selkään, mutta
se kuului kuitenkin hyvin läheltä. Innoissaan ja kiihkoissaan huimi
vaskiseppä vaimonsa hirvittävällä sukalla mäntyjen ja kuusien runkoja
niiden ohi juostessaan — ehkäpä tapahtui se myöskin harjoituksen
vuoksi.

Mätkis... mätkis... mätkis!

Yhä lähempänä mätkähteli.

Herra Muttonen oli kuoleman tuskassa.

Mätkis... mätkis... mätkis...!

Loppu läheni!

Herra Muttonen tiesi varmasti olevansa ruumiillisilta voimiltaan paljon
heikompi mies kuin vaskiseppä, mutta päätti nyt joka tapauksessa
ryhtyä vastarintaan. Mitäpä siitä, vaikka hän joutuisikin taistelussa
tappiolle! Olisihan se joka tapauksessa kunniallisempaa ja helpompaa
kuin tulla aivan yksinkertaisesti ja avuttomasti pieksetyksi
puolikuoliaaksi... jos tuo hirmuinen ukko edes siihenkään tyytyisi.

Tehtyään tämän epätoivoisen päätöksen alkoi herra Muttonen, yhä
edelleenkin juosten henkensä edestä, vilkuilla kauhistuneilla
silmillään ympärilleen, nähdäkseen jonkin sopivan puolustusaseen.

Tuolla, tuolla!

Siellähän oli, muutaman kymmenen askeleen päässä, pitkä karahka. Sillä
voisi hän ehkä hyvinkin pidellä puoliaan.

Pitkin harppauksin, niin pitkin kuin hänen viallinen jalkansa myönsi,
juoksi hän karahkan luo ja yritti, temmata sen käteensä, mutta
karahkapa olikin kiinni kaatuneessa puunrungossa, eikä irtautunut ensi
otteella.

Samassa silmänräpäyksessä oli vaskiseppä herra Muttosen niskassa,
kohotti hirmuisen lyömäaseensa ja iski — iski oikein olantakaa...

Luulette varmaankin, että me tästä hetkestä alkaen saamme merkitä
kiertue rahastonhoitajan ja toisen tukipylvään
vainajien kirjoihin taikka ainakin pahasti haavoittuneiden luetteloon.
Niin luuli herra Muttonen itsekin.

Mutta herra Muttosen hetki ei vielä ollut tullut. Tyhjä, pehmeä
naistensukka läiskähteli vain hänen hartioihinsa.

Sillä kivi oli, vaskisepän harjoitellessa aseensa käyttöä
männynkylkiin, syönyt sukan kärjessä olleen pienen reiän yhä
suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kivi nyt hurahti metsään kuin
lingosta.

Herra Muttonen oli siis pelastunut tutustumasta tuohon kiveen, mutta
valitettavasti ei ukko Grönberg itse ollut lentänyt samaa tietä kuin
hänen kivensä, vaan alkoi, heitettyään vaimonsa petollisen sukan
maahan, leipoa, takoa ja muokata herra Muttosta nyrkeillään, jotka
eivät olleet paljon kiveä pehmeämmät.

Nyt koroitti herra Muttonen äänensä ja huusi. Huusi niin paljon kuin
jaksoi. Ja syytä hänellä kyllä oli huutaakin.

— Nyt... on... se... hetki tullut... jolloin minä olen saanut... sinun
kirotun... niskasi... kouriini... ja nyt minä... väännän...! ähkyi ukko
Grönberg, kiristäen näyttelijää niskasta hirmuisesti.

— Aa... apua! kiljui herra Muttonen.

— Etkö... sinä... pahanhengen punatukkainen... pukki... heitä... minun
tytärtäni... rauhaan! ähisi ukko Grönberg, leipoen taas, varmaankin
vaihtelevaisuuden vuoksi, herra Muttosen selkää.

— Aa... apua! Tappaa! huusi herra Muttonen.

Silloin kuului äkkiä ylhäältä, korkeudesta, ääni:

— Ele tappa!

Vaskiseppä Grönberg Jassi Muttonen ja hra olivat nimittäin hekin
joutuneet Kelovuorelle, vieläpä melkein luonnonihmisen pesän alle,
jossa maisteri Wahl parhaillaan mietti keinoja, miten päästä alas
puusta.

Tavattomasti hämmästyen käänsi vaskiseppä päätään ja katsoi taivaalle.
Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään merkillistä.

— Mite te tappele? kysyi sama salaperäinen ääni uudestaan.

Vasta nyt huomasi ukko Grönberg, että puhuja oli maisteri, ja että
maisteri oli puussa.

Mutta samassa ehtivät takaa-ajajat, etunenässä Riku Nikki ja Topi Pösönen,
tapahtumapaikalle.

Takaa-ajajat olivat nähneet varkaiden joutuneen kesken kaiken tappeluun
ja kuulleet pieksettävän surkeat hätähuudot. Se oli takaa-ajajista
tuntunut hyvin ihmeelliseltä.

Mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui heistä asia, kun he tappelupaikalle
tultuaan tunsivat piestävän punatukkaiseksi näyttelijäksi ja pieksäjän
vaskiseppä Grönbergiksi.

— Sehän on näyttelijä Muttonen! huudahti Riku Nikki, joka, kuten
muistamme, oli tullut tuntemaan näyttelijän kauppias Kurosen portilla
pidetyssä yleisessä kansalaiskokouksessa.

— Ja tämä ukko on melkein samannäköinen kuin se ukko, joka meitä
kärvensi Maijalan saunassa! huomautti Topi Pösönen, katsellen
vaskiseppää mitä syvimmän ihmetyksen vallassa.

— Minkätähden ne meidän polkupyörät varastivat? aprikoi Riku Nikki.

Uutta väkeä saapui paikalle.

— Joko saitte kiinni? huusivat muutamat jo kaukaa.

— Lyökää vietäviä! kehoittivat toiset, jotka eivät myöskään vielä
tienneet, ketä kiinnijoutuneet olivat.

— Sehän on ukko Grönberg? Eikös se ole ukko Grönberg? kysyivät
ällistyneet tulijat, päästyään lähemmäksi.

— Siltä se näyttää! myönsivät aikaisemmin tulleet.

— Kukas se on tuo toinen mies?

— Kuuluu olevan näyttelijä.

— No voipas hitto! päivittelivät jotkut neuvottomina.

Ukko Grönberg oli ottanut taskustaan nenäliinan, repäissyt sen kahtia
ja ryhtynyt sitomaan vertavuotavia varpaitaan.

Näyttelijä Jassi Muttonen istui melkein menehtyneenä mättäällä,
hikoillen ja huohottaen ankarasti.

— Minkätähden sinä Grönberg sen polkupyörän varastit? kysyi eräs
kierosilmäinen mies.

— Häh! Varastinko?! kiljaisi vaskiseppä.

— Niin... ka, etkös sinä sitten sitä varastanut? kysyi kierosilmäinen
tyhmistyneen näköisenä.

— En! huusi Grönberg. — Sanotko sinä vielä, että minä olen varas?

— Enhän minä sitä ole sanonut! kiiruhti kierosilmä väittämään. — Minä
vain arvelin, että jos sinä olisit sen muuten varastanut...

— Kyllä tämä oli oikeastaan paha asia tälle vaskisepälle, sanoi Topi Pösönen
miettiväisen näköisenä. — Paljon pahempi kuin se sauna-asia...

— Älä turise! sanoi vaskiseppä töykeästi.

— Eikä tämä ole paljon parempi asia tälle näyttelijällekään, arveli
Riku Nikki.

Nyt tulivat paikalle jo hengästyneet poliisit. Tuli myöskin Kalle Kannas
.

— Nämäkö ne ovat ne pyöränvarkaat? kysyi konstaapeli Kekkonen.

— Nämä! ilmoitti Riku Nikki.

— Älä valehtele! ärjäisi ukko Grönberg, joka oli saanut varpaansa
sidotuksi ja oli taas valmis valvomaan etujaan ja oikeuksiaan.

— Eikös tämä ole se herra, joka silloin yhtenä päivänä äänesti että
”ei”? tunnusteli konstaapeli Tossavainen näyttelijä Muttosta.

— Kyllä se minä olen, myönsi Muttonen, hieroskellen niskaansa.

— Joo, kyllä se se on! vahvistivat eräät mainittuun kokoukseen
osaaottaneet, takaa-ajajiin liittyneet kansalaiset.

— No johan on ihme ja kumma paikka! myönsivät poliisitkin asian
outouden, ja sanoivat sitten ankarasti:

— Tämä on semmoinen paikka, että sitä on lähdettävä poliisikamariin
selvittelemään.

Ja poliisikamariin siitä sitten ruvettiin lähtemään. Mutta silloin
kuului puusta huuto:

— Kuulka, elke menkö viele!

— Kuka siellä puussa on? kysyivät poliisit ihmeissään.

— Mine olen, majister Wahl! huusi ukko. — Peesteke minut alas!

— Maisteripahan näet on! huusivat kaupunkilaiset ihmeissään.

— Mitäs se maisteri siellä tekee? tiedustelivat poliisit ymmällä.

— Nostakaa tikapuut pystyn, ette mine peesen pois! huusi maisteri,
vastaamatta kysymykseen.

— Pitäähän se päästää maisteri pois puusta, sanoivat muutamat miehet
hyväntahtoisesti ja nostivat tikapuut pystyyn.

Maisteri alkoi varovasti kavuta puusta alas.

— Kuinkas maisteri sinne puuhun sitten oikein joutui? uteli
konstaapeli Tossavainen.

— Eihen se teille kuulu! sanoi maisteri tikapuilta.

— No eihän se kyllä oikeastaan kuulu, senpuolesta..., myönsi
konstaapeli Tossavainen. — Vaikka olisihan tuo ollut hauska tietää.

Ja sitten sanoivat poliisit:

— Jos arvoisa yleisö lähtisi nyt poliisikamariin. Tämä asia pitää
selvittää ennen auringonlaskua.

— Me nimittäin lähdemme illalla pyhäksi kalaan, lisäsi konstaapeli
Kekkonen selitykseksi.

Viskaali oli tullut poliisikamariin ja oli vihoissaan, kun ei tavannut
siellä yhtään sielua, ei edes päivystyskonstaapelia.

— Kyllä minä näytän niille tupenrapinat! uhkasi hän itsekseen.

Mutta juuri siinä juonitellessaan näki hän suuren kansanpaljouden
täyttävän poliisikamarin pihan.

Jotain erikoista oli siis tapahtunut.

— Ei saa tulla sisään muut kuin asianomaiset! huusi konstaapeli
Tossavainen varovaisuuden vuoksi.

— Asianomaisiahan tässä kaikki ollaan! kiisti se ennenmainittu
kierosilmäinen.

— Älä tolkuta! sanoi konstaapeli Kekkonen. — Odottakaa tässä pihalla.
Jos jotain tarvitaan todistajaksi, niin kyllä hänet kutsutaan sisään.

— Onhan tässä todistajia, myönsi maalari Tolvanen.

— Oo-on! On tässä todistajia ja vieraita miehiä! ylpeili väkijoukko
monilukuisuuttaan.

Poliisit, hra Jassi Muttonen, vaskiseppä Grönberg sekä Riku Nikki ja
Topi Pösönen astuivat sisään.

Poliisikamarin pihalla olevat takaa-ajajat ja vieraatmiehet asettuivat
istumaan mikä minnekin sekä alkoivat tupakoida ja keskustella päivän
suuresta tapahtumasta.

Kului kaksikymmentä minuuttia.

Sitten ilmestyi portaille konstaapeli Kekkonen, joka kovalla äänellä
kysyi:

— Onko täällä kauppa-apulainen Kalle Kannas?

— On! vastasi kysytty, joka istuikin juuri portaitten alimmalla
astuimella.

— Olisi tultava sisään kuulusteltavaksi, ilmoitti poliisi.

Kalle Kannas nousi ja noudatti kutsua.

— Jopahan alkavat kuulustella vieraitamiehiä! vilkastui väkijoukko.

— Mutta kyllä tässä menee huomisaamuun, jos aikovat kaikkia
kuulustella, arveli maalari Tolvanen.

Se oli kuitenkin turha pelko, sillä ketään muuta ei kutsuttu
todistamaan kuin Kalle Kannas, ei edes maalari Tolvasta itseäänkään,
vaikka hänen mielensä kovin tekikin.

Kalle Kannaksen todistuksella oli suuri merkitys, se kun kaikissa
kohden vahvisti todeksi näyttelijä Jassi Muttosen omituisen selityksen
tämän mellakan oikeasta syystä.

Ankaraa ristikuulustelua kesti lähes tunnin. Sen päätyttyä piti
tutkimuksen toimittanut viskaali jylisevän puheen, jossa varsinkin
näyttelijä Jassi Muttonen ja kauppa-apulainen Kalle Kannas saivat
kuulla kunniansa, mutta eipä kiivasluontoinen vaskiseppäkään jäänyt
osattomaksi.

Ja sitten piti viskaali toisen, lyhyemmän ja vähemmän jylisevän puheen,
jossa hän, kaupunkimme arvon ja kunnian nimessä, kehoitti kaikkia
läsnäolijoita sopimaan asian keskenään.

Ukko Grönberg oli aluksi hyvin vihainen, mutta vähitellen alkoi
hänen tuimille kasvoilleen hiipiä jonkinlainen sovinnollista hymyä
tarkoittava irvistys, jonka ilmenemiseen epäilemättä melkoiselta
osaltaan vaikutti tieto siitä, ettei hänen tyttärensä kunnia ja maine
oikeastaan ollut ollutkaan missään vaarassa.

Riku Nikki ja Topi Pösönen, vaikka kuuluivatkin ukko Grönbergin niin
katkerasti vihaamaan puolueeseen ja vaikka olivatkin menettäneet
vaskiseppää vastaan nostamansa oikeusjutun, osoittautuivat
pohjaltaan hyväntahtoisiksi ja jalomielisiksi miehiksi, sillä kun
ukko Grönberg oli luvannut korvata molempien polkupyörien rytäkässä
kärsimät pienet vauriot, niin ilmoittivat he luopuvansa kaikista
edesvastuuvaatimuksista.

— Ette te taida sitten ollakaan oikeita sosialisteja? epäili
vaskiseppä, mutta Topi Pösönen ja Riku Nikki vain hymyilivät.

Kun viskaali oli saanut sovinnon aikaan, varoitti hän syyllisiä
toimeenpanemasta vastaisuudessa enää samanlaista mellakkaa
kaupungissamme ja ilmoitti antavansa omastakin puolestaan kaikkien
enempien toimenpiteiden raueta. Poliisitutkinto oli päättynyt ja
asianosaiset saivat poistua.

— Se on loppu nyt! ilmoitti konstaapeli Tossavainen pihallaoleville.

— Eikös meitä kuulustellakaan? tiedustelivat pettyneet vieraatmiehet.

— Eikä kuulustella! sanoi konstaapeli Tossavainen. — Alkakaa vain
laittautua kotiin töillenne.

— Mitä töitä niitä enää on, lauantai-iltana! sanoivat harmistuneet
kaupunkilaiset ja lähtivät tiehensä.

Kun vaskiseppä Grönberg, Jassi Muttonen ja Kalle Kannas astuivat ulos
poliisikamarista, sanoi ukko Grönberg Kalle Kannakselle:

— Tulehan meille tänä iltana — minulla on sinulle vähän asiaa... ja
tuo Maikki tullessasi.

— Niin, jos hän lähtee tämän herra Kannaksen mukaan! huomautti hra
merkillisesti irvistäen.

— Sinä punatukkainen kanalja! sanoi ukko näyttelijälle, heristäen
hänelle samalla kaikessa ystävyydessä samaa nyrkkiä, joka oli tätä
kahden vieraan ihmisen rakkauden viatonta uhrilammasta vasta toista tuntia takaperin
niin armottomasti löylyttänyt. — Sinä voit myöskin
tulla meille tänä iltana.

— Kiitoksia kutsusta! sanoi näyttelijä kohteliaasti kumartaen. —
Minä tulen tietysti ilolla, sillä onhan minulla teistä vain mieluisia
muistoja!

Ukko Grönberg katseli häntä paheksuvasti ja sanoi sitten:

— Sinä olet suuri rakkari ja peijuoni, mutta tulehan nyt kumminkin.

Ja varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä:

— Kyllä minä koetan tänä iltana olla siivolla.

— No noh, kyllä tulen, lupasi näyttelijä.

Kalle Kannas muisti samassa, että puodin ovi oli yhä lukossa, ja lähti
kiireesti hoitamaan virkavelvollisuuksiaan.

Mutta ukko Grönberg alkoi äkkiä raapia niskaansa ja sanoi huolestuneena:

— Pahuus, kun jäi se eukon sukka sinne metsään!

Hra Jassi Muttonen otti taskustaan pitkän sukan ja ojensi sen
vaskisepälle, sanoen vain:

— Tässä se on.

Ukko Grönberg otti sukan, vilkaisi siihen, pisti sen taskuunsa,
tarkasteli pitkään hra Muttosta, pudisteli sitten päätään ja sanoi:

— Kyllä sinä olet aika vensperi!