XXII

Ja sitten lähti korkea oikeus niiden rikosten tapahtumapaikalle, joista
tämä suuri juttu oli nostettu.

Juhlallinen näky: edellä auskultantti Kivilouhos ja raatimies Waaranen,
sitten poliisi Miettinen, sitten Nilsperi ja rouva Montonen, sitten
herrasväki Menlös, rouva pää pystyssä ja herra viiksiään kierrellen,
ja sitten kaikki muu väki, torimatamit, Sippo, Markula, Maijastiina Mönkkynen,
Remes, Kriikuna, setä Salmela ja muut. Sillä kaikki
tahtoivat olla läsnä. Mutta kaikkein ensimmäisenä juosta viiletti
Peurasen Asko viisikymmenpenninen kädessään, ja hänen poskensa
hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.

Halki torin eteni kulkue arvokkaasti Papinkadulle päin. Pysähtyivät
maalaiset kuormiensa ääressä mittaamasta voita, kaloja ja muita
tavaroita, keskeytyi kaupan hieronta, vasujen yli kumartuneet selät
oikenivat, ja jokaisessa talossa matkan varrella huudettiin:

— Tulkaa sukkelaan katsomaan!

Ja silloin kaikki ikkunaan juoksivat, ja katsottuaan kiiruhtivat
ulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys. Ja sen kuultuaan liittyivät
kyselijätkin kulkueeseen. Auki jäivät ovet, pikku lapsi jäi
keinuttajatta kehtoonsa ja alkoi parkua, mutta eipä ollut kuulijaa eikä
viihdyttäjää, jäi kahvipannu kiehumaan hellalle, kiehuen ylitse, niin
että poro liedessä tuprusi, mutta eipä tullut ketään, joka olisi sen
nostanut hellan reunalle rauhoittumaan. Lattialle putosi sukankudin
kutojan sylistä ja sohvan alle kieri kerä, jossa sen kissanpoika otti
huostaansa, sotkien lopuksi kaiken langan.

Mutta kulkue saapui Menlösin pihaan, ja poliisi Miettinen sanoi:

— Pysykää te ihmiset loitompana, että korkea oikeus saa tarkastaa.

Ja korkea oikeus tarkasti. Tarkasti lankkuaidan, jolla musta
säkinriekale yhä roikkui, kunnioitti sitäkin rähjää ohimennen
silmäyksellään, tarkasti likakuopan ja kysyi Miinalta:

— No missä kohden se hiiri oli?

— Tässä näin, selitti Miina. — Tässä näin se lepäsi, se vainaja,
häntä tuonne portaille päin... muistan vielä senkin. Ja sitten on
tuossa vielä tuo laudanpätkä, jolla minä sen yli aidan heitin... Näin!
Näin tartuin ja näin heilautin! Enkä, kehno vieköön, yhtään muistanut
koko kaivoa.

Mutta Mönkkysen Maijastiina oli noussut Menlösin keittiön portaille ja
seisoi siellä kädet puuskassa, aivan samassa paikassa ja aivan samassa
asennossa kuin rouva Maria Menlös sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin
hän ensi kerran huomasi tuon kirotun säkin siistin pihansa valkoisella
hangella, ja Mönkkysen Maijastiina huusi:

— Tässä seisoin minä, herra tuomari ja pormestari! Tässä justiinsa
seisoin ja näin, kun häntä huiskahti!

— Ole vaiti! sanoi poliisi Miettinen, mutta Maijastiina huusi:

— Valani päältä minä puhun!

Tarkoin tutki oikeus likakuopan, ja Nilsperi sanoi:

— Niinkuin nyt korkea oikeus havaitsee, niin ei tässä ole mitään ojaa
tuonne puutarhan puolelle.

— Tulkaapas keväällä katsomaan! vastasi Miina kiivaasti.

— Ei saa riidellä niin kovalla äänellä, nuhteli poliisi Miettinen.

Mutta raastuvanoikeuden jäsenet keskustelivat matalalla äänellä
keskenään, ja lähtivät sitten Montosen pihaan, jonne myöskin saapuvilla
oleva suuri kansanpaljous heidän perässään kiiruhti.

— Tässä on se kaivo, ilmoitti poliisi Miettinen.

— Ja tähän se hiiri putosi! huusi Peurasen Asko, tökäten sormellaan
maahan. Ja sitten sen kissa otti ja vei tuonne!

Ja Peurasen Asko viittasi sinne päin, jonne kissa oli juossut hiiri
suussa, mutta hänen isänsä, makasiinimies Antti Peuranen, joka seisoi
makasiinin portailla kädet housuntaskuissa, huusi pojalleen:

— Pääsetkö pois sieltä riehkumasta!

Asko jo muuten juoksikin pois.

— Näin lähellä sitä toisella puolen olevaa likakuoppaa on tämä kaivo,
sanoi rouva Montonen.

— Ja maa viettää tänne päin! lisäsi herra Nilsperi.

— Eikä vietä! sanoi Miina.

— Kyllä se viettää! huusivat eräät torimatamit, mutta toiset eukot
kiistivät:

— Tasaista maatahan tämä on... ei tämä vietä sinne eikä tänne!

— Maa viettää tännepäin! karjaisi herra Nilsperi silmiään akoille
muljauttaen. — Maa viettää tänne päin, kun minä kerran niin sanon, ja
likavesi juoksee lumen alla tuon aidan alitse suoraan tähän kaivoon!
Eihän tässä ole väliä kuin joku metri.

— Pitäisi olla vatupassi tai joku muu kone, millä mitata, minne
päin tässä maa on kallellaan, arveli torikauppias Sippo, mutta eukot
sanoivat hänelle:

— Älä sinä, Sippo, aina niitä viisauksiasi laula! Kyllä herrat
tietävät ilman sinuakin!

— No niin, sanoi herra Kivilouhos raatimies Waaraselle, kaivaen
savukkeen taskustaan ja kääntäen päällystakkinsa kauluksen pystyyn.

— Niin, sanoi Waaranen. — Nythän tämä on nähty.

— Onko veljellä tulitikkuja? kysyi oikeuden puheenjohtaja Waaraselta.

Ei sattunut olemaan raatimiehellä, mutta ainakin viisi muuta miestä
kiirehti tarjoamaan tulta herra Kivilouhokselle, ja Sipon tikusta hän
savukkeensa sytytti.

— Olisi nyt ottanut tulta paremmalta mieheltä kuin Sipolta,
kuiskuttelivat matamit. — Sippo siitä vain nyt koko viikon röyhistelee.

Mutta Asko tulla touhusi kaivolle takaisin, ja sylissään hän riepotti
suurta, ruskeata kissaa.

— Tässä on se kissa! huohotti Asko. — Tämä sen hiiren vei!

— Vai se sen vei, sanoi tuomari.

— Tämä vei! vakuutti Asko.

Nyt ei ollut asiassa enää mitään epäilemistä, kun oli kerran
kissakin nähty. Katseltiin kissaa ja lähdettiin takaisin jatkamaan
raastuvanoikeuden istuntoa.

Mutta kun Asko kysyi, pitääkö kissakin tuoda sinne, niin sanoi
raatimies Waaranen, että ei tarvitse.

Siihen Sippo arveli:

— No olisihan se voinut kissakin siellä olla... varmuuden vuoksi ja
asian valaisemiseksi.