MAANTIELTÄ MAANTIELLE

Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin
ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan
perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimäinen
edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää
myötätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta
kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan
ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa. Tarkastelin
tällöin lempein ajatuksin hänen otsaansa, poskipäitä ja leukaa. Nuo
kasvot olivat voimakkaat, täyteläiset ja terveihoiset ja niihin oli
tulossa samantapaista sievyyttä, jota näkee muutamissa rikollisissa
naisissa. Kapea ja vähäpätöinen otsa jäi mustien hiusten varjoon, jotka
oli joskus leikattu ja sen vuoksi tyttö nyt piti päänsä ympärillä
tummanpunaista, hiukan nuhraantunutta silkkinauhaa. Nenä oli pieni ja
selväpiirteinen, melkein kuin toisista kasvoista otettu; suun ympärillä
näkyi aiheita tulevaan aistillisuuteen.

Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä
tullutta tyttölasta paitsi kerran kun käsivarsista pidellen häntä
kovistin ja itketin. Hän itse karttoi toisten katsetta, vain
aniharvoin sai nähdä hänen pienet tummahkot silmänsä syvältä, vahvasti
kehittyneitten kulmien alta. Käynti ei ollut kankeata eikä juuri
velttoakaan, mutta se oli omituisen joutumatonta. Hänen hääriessään
keittiössä kiinnitti sitäpaitsi jokainen vähäpätöisinkin sivutapaus
hänen huomiotaan, niin että hänen oli ainakin vilautettava silmiään
sinne päin.

Hän on nyt ollut ja mennyt, yhtä etäällä meistä kuin oli ennen tuloaan.
Huhtikuu on sulattanut lumen, kelkkakelit ovat auttamattomasti
loppuneet; niiden vaivaiset jätteet hellyttävät aamuisin varttuneempien
lasten mieliä, kun he yrittelevät vielä nauttia talven suloista
varjopaikkojen kuihtuneilla ja kovettuneilla nietoksilla. Tuntuu
vaikealta tähän aikaan kuvata viime talven asioita, vaikka ne vasta
äsken häivähtivät pois. Emme edes tiedä, missä Selmakaan nykyään on.
Sen verran myötätuntoa meillä häntä kohtaan ainakin on, ettei meillä
olisi mitään sitä tietämistä vastaan.

Hänen tullessaan oli hiukan samea helmikuun päivä, talvinen turtumus
vahvimmillaan. Istuin mökin äijän tapaan ikkunan pielessä ja katselin
ulos, en mitään nähdäkseni, en havaintoja tehdäkseni. Etäällä jäällä
meni iänikuisia rahtimiehiä, likimain hengettömiä olentoja, tylsähköjä
luonnonilmiöitä. Naapurikylän ahdetta nousi köyhä tanakka akka, jonka
tänne asti tunsin ärsyttävän varmasti ja tiesin, että hän palaa
joltakin sellaiselta asialta, joista hänen elämänsä on kokoonpantu:
mukuloille piimää ja äijälle nuuskaa. Jäältä nousee tänne päin myöskin
joku naispuolinen olento vetäen pientä kelkkaa, jossa on jokin mytty.
Kolmivuotias poikani saapuu huoneeseen silmät hiukan vetistäen, kapuaa
viereeni penkille ja jää siihen. Kun kysäsen, mitä hän on itkenyt,
vastaa hän: ”Kun ei ole mitään työtä.”

Samea helmikuun, joka panee ihmisen ajattelemaan, kuinka elämä
kuluu ja mitä sillä mahdetaan tarkoittaa... Mutta pikkupojan korva
oivaltaa, että kyökissä tapahtuu jotain. Työttömyyden suru on hetkessä
haihtunut. On tullut tapaus.

Siellä seisoo ovipielessä katseltavana noin kolmitoistavuotias
tyttölapsi, yllään kohtalaisen siisti mutta omituisen väritön
vaateparsi. (En sillä hetkellä tullut ajatelleeksi, että se oli
sama olento, joka äsken nousi jäältä.) Ilmoitettiin, että siinä on
palvelukseen pyrkijä. — Vai niin — ja sitten katseltiin samalla
reippaan veikeällä silmällä, jolla katsellaan uutta kissanpoikaa tai
pirttiin tuotua lampaankaritsaa. Lapset katselivat, välillä aina
seisontajalkaa ja paikkaakin vaihtaen, emäntä selosteli isännälle, mitä
hän jo oli saanut tulokkaasta irti ja isäntä teki omia suorasukaisia
ja kuivanleikillisiä kysymyksiään ja huomautuksiaan. Varsin pian
isäntä ehti neuvoa tytölle aivan toisenlaista esiintymistapaa kuin
tällä näytti luonnostaan olevan, ja teki neuvonsa havainnollisemmaksi
kohottamalla hyväntahtoisesti tytön leukaa vähän ylemmäs — esiintyi
yleensä sellaisena iloisen karskina herrana ja pappana, joita
alkuperäisinä luonnonilmiöinä tavataan vanhoissa pikkuherrasväissä.
Ihminen lienee luomakunnan ainoa todellinen narri.

Nimi oli Selma Kujala, se saatiin selville. Paljoa muuta ei sinä
saatukaan, hyvä kun saatiin tyttö jollakin tavoin siirtymään
pois kyökin ovipielestä, purkamaan kelkkamyttynsä ja asettumaan talon
eloon ja oloon. Kotipaikka oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä hän
oli tullut.

— No missä hän sitten tuolla päin oli ollut? Kuinka hän kotoa oli
sinne kulkeutunut? Pitää aina reippaasti vastata, kun kysytään, ei
tuolla tavalla saa nuikailla. Tuommoinen näyttää siltä kuin olisi
tehnyt jotain pahaa eikä kehtaisi sanoa. No kuinka sinä sieltä sitten
nyt pois lähdit? Pantiinko sinut pois, vai lähditkö sinä salaa, vai
eikö siellä tarvittu? Katsos, meidän täytyy ne asiat tietää; sinä olet
alaikäinen, kirjaton ja kansiton, ei sinua saa sillä tavalla pitää.
Jollet sinä kaikkia asioitasi oikein ilmoita, niin meidän täytyy jättää
sinut poliisin huostaan, tai muuten on poliisi meidän kimpussamme.
Saamme vielä sinusta sakkoa, niin se on.

Ja perheen isäntä lähtee kyökistä tupaan ja häntä seuraa perheen
emäntä keskustellakseen kahdenkeskenkin tästä asiasta. — Sitä raukkaa
ujostuttaa, kyllä sen ymmärtää. Aatella nyt sentään: poiketa tuolla
iällä outoihin ihmisiin kysymään palveluspaikkaa. En minä vain olisi
sitä tehnyt...

— Juu, mutta täytyy heti ensimäisestä alusta käydä reippaasti käsiksi
tuommoiseen, että se heti tulee talon tavoille ja oppii kunnioittamaan
isäntäväkeään. Mutta sinä et kyllä osaa piikoja kasvattaa.

— Hm.

— Niin, niin, ei se ole niinkään hm. Emännän virka ei suinkaan ole
helpompi kuin piian... Ja niin edespäin. Emäntä lähti, noihin isännän
esitelmiin tuiki tottuneena, takaisin kyökkiin, jossa tuo maantieltä
poikennut mustatukka yhä nuhkaili. Alkoi kysely, missä hänen tukkansa
oli niin lyhyeksi mennyt. Vastaus tähän kuten muihinkin kysymyksiin
oli katkonaista ja epäselvää mutinaa lattiaa kohden, niinkuin olisi
itse teosta tavattu pahantekijä yrittänyt toivotonta puolustelua. Hänen
puheensa, silloinkin kun se jotenkin kuului, oli siitä ihmeellistä,
että sen ymmärtäminen sittenkin tuotti ponnistusta. Siinä oli jokin
musikaalinen tekijä, aivan erikoinen hento jurotus, jota unohtui
kuuntelemaan. Nyt vasta tulin ymmärtämään niitä vanhoja herroja, jotka
äkäpäissään aina ensin ärjäisevät ”mitä?” vaikka heille kuinka selvästi
puhuisi.

Sillä tavalla Selma Kujalan olo tässä paikassa alkoi. Minä — joka
olen tuo onneton isäntä — en sitten lähipäivinä puuttunut Selman
oloihin. Minä näin tytön pesemässä astioita — sitä minä todella näin
tarpeekseni. Kello yksitoista, kello kaksi, aina vain pesupöydän
ääressä. Joskus kuulin ohikulkiessani jo pientä riidan alkua sisäkön
ja hänen emäntänsä välillä. Minä tiukkasin, että tuommoiselle
lapsimaiselle pitää aivan perinpohjin ensin näyttää ja opettaa
ennenkuin häneltä voi vaatia jotain. Talutin tytön pesupöydän ääreen
ja käskin hänen emäntänsä sitten kohta kohdalta opettamaan, mihin
astiat asetetaan ennenkuin niitä ruvetaan pesemään ja sen jälkeen,
millä tavoin käsien on oltava, yleensä joka ainoa kohta siitä työstä.
Vieläpä on osoitettava, minkä vuoksi ei tehdä niin ja niin. Minuun
tuskastuivat sekä emäntä että hänen palvelijansa.

Niin oli varsin pian alkanut valittelu siitä, ettei sen raukan töistä
tule mitään. Menin koska tahansa keittiön läpi, aina näin tytön nyreän
profilin. Sain kuulla selityksiä siitä, mitä hän oli tehnyt vasten
kieltoa tai jättänyt tekemättä vasten käskyä. Selityksiin vastasi
sanaton mutina pesupöydän tyköä.

— Ei saa mutista, sehän on sinulle sanottu, ärjäsin minä ja jatkoin
yleispäteviä opastuksiani. Siihen pyörähti joku naapurin ämmäkin,
ja keskustelu tuosta poloisesta siirtyi laajemmalle pohjalle. Hänen
vikojansa selosteltiin maltillisesti ja asiallisesti, niinkuin kokeneet
aikuiset lapsista yleensä keskustelevat. Välillä sinkosi aina joku
opastus töissään häärivälle Selmalle.

Minä en tosin viitsinyt sellaista kuunnella, vaan lähdin pois. Mutta se
ämmä oli tiennyt paljonkin tuosta tytöstä, sen äidistä ja aikaisemmista
vaiheista. Sama Selma oli syystalvesta ollut siellä ja sielläkin,
hiukan varastellut ja ollut paha lapsille... Äiti oli aika höpsäkkä,
piti nuuskaa ja oli hankkinut tämän tytönkin vasta miehensä kuoleman
jälkeen. Asiat alkoivat selvitä. Koko talon suhde Selmaan alkoi olla
kalsea ja vihamielinen, ja jo pari kertaa hänelle sanottiin, että hän
sitten huomenna saisi lähteä.

Mutta ihmiselämä on paljon muun ohella myöskin niinkuin sarja
oikukasta musiikkia, jossa koko orkesteri, pauhattuaan aikansa jylhiä
epäsointuja, lyhyen ja tehokkaan paussin alitse valahtaa hentoon ja
meloodiseen välierään. Tuli yhtäkkiä sellainen salaperäisen hyvä
päivä, jona koko taloon ei kuulunut muuta kuin hyvää. Selma oli ollut
meillä jo kaksi viikkoa, oli maaliskuun alkupuoli. Jo aamusta alkaen
oli lasten elämä riemukasta, kun he saivat mielin määrin juosta ja
kieriskellä kovilla kerihangilla, retkeillä outoihin paikkoihin, ihan
keskelle elpyvien pajukkojen ihmemaailmaa. Ja kun sieltä palattiin,
oli aamiainen pöydässä eikä Selma näyttänyt sillä välin tehneen
mitään uutta pahaa. Kuten aina tämmöisenä päivänä, muodostui taaskin
siinä hiukan iltapuolella sellainen rauhallinen ajankohta, jolloin
talosta ei kuulunut juuri muuta kuin kellojen hiljainen naksutus, tuo
hyvän kotitunnelman herkin tulkki. Nuorin oli nukahtanut, samoin oli
käynyt äidin häntä nukuttaessaan. Poika hääri puoliuneliaana jossain
sopessa ja vanhin tyttö piti Selman kanssa keittiön pöydän ääressä
hiljaa pakisten ja välillä vaieten niin monikohtaista keskustelua,
että sivullisen olisi siihen ollut mahdotonta yhtyä. Mennessäni siitä
ohi ulos he vaikenivat ja Saara katsoi minuun mielevästi hymyillen,
niinkuin olisi sanonut, että ”etpäs tiedä”.

Minä menin ulos maaliskuun ilmaan kävelemään ja mietiskelemään.
Mieltäni hivelivät sellaiset hiljaiset kuvitelmat, että minä ehkä
sittenkin saan ratkaisevasti vaikutettua Selma Kujala-nimisen lapsen
elämään. Antaa sen nyt vain olla täällä, aina siihen jotain tarttuu.
Näin edessäni ne kaksi eri suuntaa, joita Selman elon tie voisi
noudattaa. Toisen määräisi höpsäkän nuuskaa pitävän äidin perintö,
toisen meillä saatu kasvatus. Olisi suuri elämänsaalis, kun saisi nähdä
tuommoisen onnettoman täysikasvuisena kunnon ihmisenä, pitää puheen
hänen häissään, vaikuttaa voimakkaasti läsnäolijoihin... Tuommoisia
niitä vaeltaa kansan keskuudessa ilman muuta opastusta kuin minkä
maantie antaa, ja heidän vaiheittensa yhteissummasta riippuu paljon
koko kansan kohtalo. Juuri heidän suhteensa pitäisi varttuneempien
kansalaisten ymmärtää etsikkonsa aika, tarttua heihin tarmolla,
niinkuin yhteiseen vaaraan.

Voimakas ja myötäinen yhteiskuntatunteen aalto kulki läpi tajuntani.
Selma unohtui, minä aavistelin tämän kansan ja koko ihmiskunnan
tulevaisuuden suuntaa — kehityskaudesta toiseen yhä vahvistuen,
kunnes tämän olemisen nyt sietämättömältä tuntuva problemi itsestään
ratkeaa. Ensimäisen kevätpäivän liian voimakas vastavaikutus talven
turruttamassa ajatustoiminnassa...

Sitä kumminkin jatkui uneen asti. Ehtoolla lapset väsähtivät varhain ja
meille jäi pitemmälti sellaista oivallista iltarauhaa, joka ikäänkuin
etäältä muistutteli tämänkin perheen pienoisrunollisia alkuaikoja...
Siinä puheltiin leppeästi, Selmankin kanssa. Tyttö sai hymyillä, kun
hän tallukkaineen ja esiliinoineen asteli ikuista asteluaan hellan ja
pesupöydän vaiheilla. Keksittiin joku pikku toimi, jonka hän äskettäin
oli suorittanut vallan näppärästi; siitä päästiin yllyttävän kehuskelun
alkuun. Kuinka hyvä hänen olisikaan täällä olla, kun hän vain yrittäisi
olla hiukan tarkempi ja jättäisi tuon ilkeän nurkkamutinansa. Puheista
tuli toisia puheita; mainittiin joitakin uusia vaatekappaleita, joita
Selmalle tulisi hankittavaksi. Isäntä ja emäntä niistä keskustelivat
kilpaillen ehdotusten järkevyydessä ja käytännöllisyydessä. Tämän
lempeän huollon esine Selma vain oli ja teki ikuista askarettaan.

— Mennään nukkumaan mekin, että Selmakin pääsee levolle.

Sitä hyvää kesti vielä huomispäivänkin. Illalla kuului kyökistä
lasten iloista pakinaa, minä vietin takkajuhlaa pirtin pesän edessä.
Poika tulee kädessään lappu, jonka ojentaa minulle. Siinä lukee:
”K.K.H.F.E.S. Pyytäisin Teitä olemaan niin hyvä ja antamaan minulle
kotelon ja paperia ja postimerkin, että saisin kirjoittaa siskolleni”.
Kyökissä oltiin hyvin hiljaa ja odotettiin tämän lähetyksen seurauksia.
Nousin ja menin sinne. Tapasin hymyyn jännittyneen seuran mitä
parhaassa sovussa. Toimitin pyydetyt tarpeet, mutta Saaran silmissä oli
vieläkin jonkin asian kiilua. — Se tahtoisi, että sinä kirjoittaisit
sen osoitteen koneella.

Sain aiheen kehuskella Selman käsialaa ja virheetöntä kirjoitusta.
Kysyin tuon siskon osoitetta, ja vaikka kaikki olivat ihan hiljaa
Selman sitä sanoessa, piti minun kumminkin kysyä sitä toistamiseen.
Kuulin kyllä joka sanan ensi kerrallakin, mutta en voinut vastustaa
tuon omituisen yninän tenhovoimaa.

                                                  ⸻

Selma oli tällöin ollut meillä jo kolmisen viikkoa. Hänen kelkkansa,
joka oli laudoista kyhätty samaan tapaan kuin lasten päreiset
leikkikelkat, riippui jossain korkealla halkovajassa, niinkuin Henrik Hyyryläisen
kauppapoikain kerjuupussit ennen maailmassa. Sieltä se
joutui vielä samoilla lumilla matkaansa jatkamaankin.

                                                  ⸻

Niinkuin vanhat kunnioitetut perherouvat ja muut vanhat piikain
kasvattajat viritimme mekin Selmalle kasvatuksellisia ansoja. Hiljaa
kenenkään tietämättä tein minä K.K.H. itse alun panemalla markan
pirtin muurin otsikolle. Vakuuttelin itselleni, että tällainen teko
riippuu paljon siitä, kuka sen tekee ja kuinka sen tuloksia käytetään.
Markka sai olla siinä monta päivää, kunnes se lopulta siitä otettiin
tosi tarpeeseen. Mutta sitä ennen oli toiseen ansaan jo tarttunut.
Kyökin pöydän alla maton varjossa oli näet samallainen pyydys emännän
virittämänä ja siitä oli syötti kadonnut. Minä, joka pidän kritiikkiä
yhtenä ihmisyyden tärkeimmistä saavutuksista, en tosin hyväksynyt
koetta, joka mielestäni ei ollut tarpeeksi suojattu sivuhäiriöiltä.
Mutta tuloksen tarkistus oli sitä varmempi, sillä tytön rahapussiin oli
samalla todettu ilmestyneen yhden markan. Sen tiesi jo koko perhekunta,
johon paitsi ydinväkeä kuului Mummu ja nuori Samuli. Niin oli tehty
sekin teko... Minä aloin taas hermostua. Voimakkaaseen tapaani
huomautin, että semmoisen menettelyn kieltää laki, ja että noiden
syöttien asettamisella voidaan sotia Jumalaa vastaan. Jos nimittäin
tyttö on sattunut lukemaan Isämeidän.

Mutta pian katosi kyökin seinän raosta kymmenenpennin lantti. Se oli
hyvin mustunut kappale ja sen vuoksi erikoisen helppo tuntea, kun sekin
taas ilmestyi Selman pussiin... Istuskeltiin kyökissä ja puheltiin
noidista ja tietäjistä, jotka pakottavat varkaan tuomaan varastamansa
tavaran takaisin paikoilleen. Mummu väitti olevansa semmoinen tietäjä
ja vakuutti, että hävinnyt kymmenpenninen kyllä pian ilmestyy. Sitä
yhteistä jännitystä, joka tästä puheesta alkoi! Ja jo seuraavana päivänä
se laukesi, sillä raha oli todella ilmestynyt seinänrakoon
pienen peilin taakse. Asia tuotiin ilmi äänekkäästi leikkiä laskien
ja varkaan menettelytapoja arvostellen, Selman mutistessa jotain,
jota ei kuultu eikä enää suurin pidetty väliäkään. Oltiin hilpeällä
tuulella. Selin seisova Selma näytti ikäänkuin kyyristyvän tuon surkean
tukkapehkonsa suojaan.

Tuon mitättömän tyttölapsen olo alkoi yhä enemmän painostaa koko
taloa. Hänestähän olisi voitu päästä millä hetkellä tahansa,
mutta häntä ei vain lähetetty pois, ei tänään eikä huomenna. Oli
niinkuin jokin tiedoton vietti olisi johtanut meitä jatkamaan tuota
kiusallista tilaa, niinkuin Selman tielle lähettäminen olisi merkinnyt
jonkinlaista peräänantoa. Joka askeleella hänet otettiin kiinni hänen
perusvioistaan, vuorotellen, aamusta iltaan. Hän mutisi, ei osannut
mitään, ei tehnyt niinkuin käskettiin ja kielsi itsepintaisesti
kaikki vikansa. Hänen tallukkaansa tekivät epätoivoisia ponnistuksia
askarten jouduttamiseksi, mutta samalla hän laski tyhjän pannun
kuumalle hellalle tehden isohkon vahingon ja saaden emäntänsä harmista
itkemään. Itsekin hän itki. Hänessä ei enää ollut muita piirteitä kuin
vastenmielisiä. Ainakin kerran tunnissa hän juoksahti ulkohuoneeseen.
Joku oli kuullut hänen siellä äänekkäästi laulelevan.

Minussa itsessäni oli pahin halu pitkittää tätä surkeutta. Pidin yhä
esitelmiäni siitä, kuinka opetuksen pitää olla järjestelmällistä ja
yksityiskohtiin menevää. Ennen kaikkea pitää välttää turhaa suukopua,
antaa vain käskyt selvinä ja täsmällisinä. — Minä en pidä itseäni
erikoisen lahjattomana — näin puhelin — mutta olen kuitenkin kerran
omassa lapsuudessani saanut syvästi kärsiä opastuksen puutteesta. Kun
minut metsämökistä vietiin etäiseen kansakouluun, jouduin asumaan
opettajattaren luokse. Hän oli tarmokas ja tiuskea nainen, minä
erikoisen arka ja ujo lapsi. Minun käskettiin aamuisin peseytyä
kyökissä. Jo tuo sanamuoto oli minulle puolittain arvoitus ja sen
toteuttaminen sula mahdottomuus. Missä-mä siellä pesin? Silloin
aniharvoin kun kotona pestiin saunan ulkopuolella, tapahtui se siten,
että äiti toi kiululla vettä, komensi minut siihen viereen ja toimitti
itse pesun melko kovakouraisesti. Täällä ei ollut kiulua... Toinen
poika, joka myös asui koululla, sai pestä kamarissa, mutta minulle
ei neuvottu mitään. Onnettomana seisoin kyökissä, kunnes kello soi
ja pelasti minut tunnille. Lopulta minua tietysti alettiin ahdistaa,
sitten pilkata ja vihdoin uhkailla. Minä itkin, mutta en tiennyt mitä
tehdä. Miksei opettaja ensimäisenä aamuna tullut kyökkiin, ottanut
vatia naulasta, kaatanut siihen vettä, nostanut saippuaa ja pyyhettä
esiin, näyttänyt kuinka pestään, kuivataan ja sen jälkeen vedet pois
kaadetaan. Vakuutan, ettei sitä olisi tarvinnut kahdesti tehdä. Samaa
opastuksen pintapuolisuutta olen kärsinyt vielä yliopistossa... Kun
ihmiselle opetetaan uppo-outoa asiaa, ei saa edellyttää muuta kuin
hyvää halua ja hyviä lahjoja. Niihin edellytyksiin suostun kaikissa
suhteissa mielihyvin...

— Ei sitten maailmassa mitään aikaan saataisi, jos jokaista aina
pitäisi nenästä vetää.

— En tiedä, mutta kyllä minä olen paljon kärsinyt siitä, ettei ole
vedetty. Lienenkö sitten niin nolo luonnostani.

Vihdoin tuli lopullisesti päätetyksi, että Selma huomenna lähtee. Tämän
päätöksen kuulin hiukan liian myöhään. Olisi ehkä jäänyt muuan ruma
kohtaus meiltä näyttelemättä.

— No mikä nyt taas on? kysyin minä tullessani kyökkiin.

— Kun ei tunnusta ottaneensa sitä kymmentäpenniä, ei vaikka taittaisi
— vaikka minä olen omin silmin sen sinun pussissasi nähnyt — ja sitä
paitsi sen markan, jonka sinä otit tuosta noin, maton syrjän alta.
Kiellätkös senkin?

— Ei suinkaan Selma semmoisia kiellä, sanoin minä teeskennellen
hyväntahtoista oikeamielistä kasvattajaa. Ethän sinä kiellä? Vastaa.

Vastaus oli lusikkain kalistelua ja itkua. Antauduin toden teolla
painiskeluun tuon lapsen kieron luonteen kanssa. Sanoin lujemmalla
äänellä:

— Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.

Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin
ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiersi kaulaansa sivulle päin
niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen
leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla
äänellä huusin, että hänen nyt oli vastattava yhdellä sanalla, joko:
olen tai: en. Minä huusin yhä uhkaavammin:

— Olen tai en — kuuletko sinä ihminen?

Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin
käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien
raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden,
sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon
ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi
sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon
tukkavähäiseen.

Hän mutisi jo jotain, josta olin kuulevinani tunnustuksen tapaista.
”Kun-ma sen jo monta kertaa olen sanonut...”

— Vai olet sanonut, kuului takaamme lukuisten läsnäolijain huomautus.

— Yksi sana — olen tai en, ärjyin minä.

Hänen oli tietysti aivan mahdotonta vastata pelkällä yhdellä sanalla.
Luulen, että häneltä olisi saanut kaulan katkaista, ennenkuin se olisi
tapahtunut. Korkein saavutus oli:

— No olen minä sitten.

Siihen minä jätin tuon typerän yrityksen. Jatkoin sitten vielä
tuommoista mahtipontista vanhanherran puhetta:

— Kyllä sinulla, lapsi parka, kamala luonto on. Ennen kuin sinä
olet kahdenkymmenen vuotias, perii sinut linna tai lasaretti, muista
minun sanoneen. Sinulla olisi nyt vielä aikaa koettaa päästä irti
kirouksestasi, niin kauan kuin olet lapsi, mutta tuolla tavalla se ei
käy.

Yleensä on minulla tuosta kohtauksesta nyt jälkeenpäin sellainen
muisto, kuin olisin kiusannut jotain pienempää eläintä, joka on
joutunut ahtaaseen loukkoon. Minun pitäisi se sinne tappaa, mutta
en oikein saa. Näen sen siellä kiemurtelevan, näen pienten nisien
paljastuvan hennossa vatsanahkassa, mutta en saa siitä henkeä
kunnollisesti...

Sen päivän sai Selma oleskella melkein niinkuin hän tahtoi; hänelle ei
puhuttu juuri hyvää eikä pahaa. Hän hääri häärimistään — ja juoksi
ulkohuoneessa. Iltapuolella hän puita noutaessaan näkyi ottaneen
lautakelkkansa esiin. Minä, joka tuon löylytyksen jälkeen olin jättänyt
hänet niinkuin lääkäri toivottoman potilaan, näin kelkan, ja pieni
haikeuden leyhkä käväisi mielessäni.

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna kun noustiin oli tee valmiina niinkuin ennenkin. Myös
olivat Selman tavarat valmiina. Juotiin teetä, oleiltiin rauhallisesti
ja vähin puhein. Syötiin sitten aamiaista, jonka jälkeen viimeinen
näytös pääsi alkamaan.

— Niin niin, kyllä minä sen tavarat aion katsoa. Saa itse purkaa
kaikkien nähden.

Harkitsin parhaaksi, että toimitan itse tarkastuksen. Tulin kyökkiin
niinkuin tulee se, jolla on talossa valta sitoa ja päästää. Puhuin
Selmalle tyynesti ja asiallisesti, että kun hän nyt kerran oli joutunut
kiinni pikku näpistelystä, niin oli hänen itsensäkin vuoksi parempi,
että hänen tavaransa tarkastettiin. Ettei häntä sitten syytettäisi,
jos talosta jotain olisi poissa. Nostetaan tähän pöydälle kaikki ja
katsotaan. Mitäs semmoista itket, kai sen ymmärrät, ettei sinulta
mitään omaasi oteta.

Tavarat olivat semmoisessa suuressa pahvikotelossa, joissa
tupakkatehtaat nykyään lähettävät savukkeitaan. Aloin lapata sieltä
esiin vaatekappaleita hellävaroin ja hyväntahtoisin ilmein. Ne olivat
maailmalta saatuja, käytettyjä ja vähäpätöisiä, mutta varsin siistejä.
Niitten piteleminen ei sinänsä ollut vastenmielistä, oli kuin olisi
hellästi hipaissut mierolaiskohtalon hentoa runollisuutta. Lapseni
katselivat sanattomina siinä vieressä, ja minä ehdin ajatella ikäänkuin
pienen rukouksen, ettei heidän pikku aartehistojaan vain koskaan vieras
käsi näin joutuisi kääntelemään.

Muidenkin läsnäolijain tunnelma oli varmaan hellänlainen. Sillä kun
kuluneen pienen silkkiliinan sisältä — jota Selma joskus oli pitänyt
kaulassaan — tuli esiin meidän pienimmän lapsen sukat, niin oli
katselijain äänessä lauhkeata, säälinsekaista ihmettelyä. ”Mitä sinä,
lapsi parka, näillä olet aikonut tehdä? Olisitko sinä vienyt ne sille
sisaresi lapselle? Kyllä sinä nämä olisit kovin saanut, kun olisit
pyytänyt, ja saat nytkin. Ota, ota, hyvä ihminen.”

Vielä saimme kuulla tuota kummallista puhelua, jonka jonottavaa,
katkonaista nuottia niin usein olimme ihmetelleet. Hän ei ollut
noita sukkia ottanut, ne olivat jollakin tavoin sinne liinan sisään
joutuneet. — Voi voi...

Vihdoin tuli esiin ruskea paperikäärö, jonka havaittiin sisältävän
neljä silliä. Samanlainen säälin sekainen huudahdus seurasi tätäkin
löytöä. ”Kyllä minä sinulle, lapsikulta, olisin evästä laittanut, ei
sinun niitä olisi tarvinnut salaa ottaa.” Sillit oli Selma puolestaan
— taas tuota samaa joninaa — saanut edellisestä paikasta lähtiessään
eikä ollut muistanut ottaa niitä pois. ”Älä ole noin lapsellinen.
Kuinka neljä silliä voisi kuukauden ajan paperikäärössä pysyä noin
tuoreina?” Minä puolestani tutkin niiden käärepaperia ja havaitsin,
että se ei ollut samaa kuin se, jossa meille vastikään oli noita
arvon kaloja tuotu. Pudistelin kriitillisesti päätäni: en pitänyt tätä
kohtaa täysin varmana.

Niin oli kumminkin sitten se kohta ohi. Mutta minulla oli vielä omat
kohtani varattuina. Käväisin poissa ja palasin takaisin kädessäni sata markkaa,
jotka annoin tytölle — tai laskin pöydälle, kun hän yhä
itkuissaan viivyskeli pesupöydän vaiheilla. ”Sinä saat nyt tämän sata markkaa,
vaikka sinä olet varastellut markkoja ja kymmenpennisiä ja
tehnyt aikanasi enemmän vahinkoa kuin työlläsi olet ansainnut. Mutta
sinä saat nähdä, ettei sinun raukan kustannuksella kukaan hyötyä tahdo.”

Sitten minä menin taas pois ja palasin takaisin mukanani kuitti,
johon hänen piti kirjoittaa nimensä. ”Se on sitä varten, ettet sinä
saa sanoa, ettet ole meiltä mitään saanut.” Ja hän kirjoittikin
vakavasti ja estelemättä. Sitten siinä vieläkin puhuttiin joukolla
viisauksia ja minä menin taas pois ja palasin mukanani todistus, jossa
sanottiin, että Selma Kujala oli tuon sata markkaa minulta saanut,
”kahtena viidenkymmenen markan kappaleena, mikä täten epäilysten
välttämiseksi todistetaan”. Nimi ja arvo. Kaikki kirjoitettuna sillä
samalla koneella, jolla hän kerran pyysi minua sisarensa osoitetta
kirjoittamaan. — Oi Herra, kuinka syvälle sallit sinä typeryyden ja
narrimaisuuden pirun ihmistäsi painaa.

Näytäntö oli täten lopussa ja me pysyttelimme paremmin niinkuin sivulla
päin varsinaisen lähdön hetkellä. Kyökin ovelta hän huusi hyvästit.

Siellä se sitten meni tyttönen Selma Kujala pipolakkeineen,
kelkkoineen, tumppuineen, myttyineen, niinkuin lasten kuvakirjasta
leikattu kultainen lyllerö. Emme me sitä menoa niin erikoisesti
katselleet, mutta satuimme kumminkin itse kukin näkemään, kuinka
hän hiljakseen eteni, sulia paikkoja vältellen, tuonne päin,
tultuaan täsmälleen saman näköisenä kuukausi sitten tuolta päin. Kun
lähtötunnelma oli meidän mielistämme haihtunut, tuntui siltä kuin olisi
talon ilma jollakin tavoin puhdistunut, jokin nuhrainen nietos loppuun
sulanut. Ja me elvyimme lopullisesti, kun parin päivän päästä joku ämmä
tiesi Selman kirkolla mennessään puhelleen, ”ettei hän viitsinyt siellä
olla, kun ei annettu vaatettakaan muuta kuin pahanpäiväinen esiliinan
rippunen, vaikka jo kuukauden työssä olin.” Olimme sittenkin voittaneet
tuon häijyn mustahiuksisen mutisijan.