Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

HELVI

Kertomus nuorisolle

Kirj.

HILJA HAAHTI

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.

Ensimmäinen osa.

I

— Kiitos, äiti kulta! Koska sinä tämän olet ommellut, niin että minä
en ollenkaan ole nähnyt?

Helvi kohotti ihastuneena valkeata, sinisillä nauhoilla koristettua
esiliinaa ja loi äitiin suuret, kysyvät silmänsä. Äiti hymyili.

— Pianhan tuollaisen ompelee, vaikkapa käydessäsi maitoa noutamassa.

— Tänään minä heti sen uudistan. Mutta tiedätkö, äiti, minua melkein
pelottaa mennä sinne kouluun. Niin ikävää, ettei ollut useampia
pyrkijöitä kolmannelle luokalle. Nyt minä yksin tulen kaikkien entisten
joukkoon, niinkuin vieras lammas karjaan.

— Ole sinä iloinen siitä, ettei muita ollut. Ehkä et silloin olisi
päässytkään, koska luokalla on ennestään kolmekymmentäyhdeksän
oppilasta.

— Niin, semmoinen hirveä joukko! Minä juuri laskin itsekseni, että
jos kaikilla luokilla koulussa ja jatko-opistossa on yhtä monta, tulee
siitä yhteensä neljäsataa tyttöä. Ja sitte ehkä vielä neljäkymmentä
opettajaakin! Ei, äiti, kyllä kansakoulussa ja pappilan Lainan
tunneilla oli parempi!

— Sinun pitää olla reipas tyttö, Helviseni. Etkö muistakaan,
kuinka halusit tänne Helsinkiin kouluun? Enhän minä koskaan olisi
kotipitäjäämme jättänytkään muuten, kuin juuri sinun koulunkäyntisi
tähden...

Helvi heittäytyi äitiänsä syleilemään.

— Älä pahastu, rakas äiti, — virkkoi hän. — Minä olen semmoinen
jänis. Mutta nyt minun täytyy lähteä, ja kyllä minä koetan rohkaista
mieltäni.

Nopeasti hän sitoi esiliinan päällensä, otti hattunsa, ja niin hän oli
valmis. Äiti katseli kauvan miettiväisenä hänen jälkeensä, kun hän oli
mennyt. Olihan tämä tärkeä vaihepäivä Helville. Ei ollut ihme, että hän
ilon ohessa oli levotonkin, sillä kaikkihan oli niin uutta ja outoa.
Äidin ajatukset lensivät siihen hiljaiseen kotiin Hämeen syrjäisessä
seudussa, jossa Helvi tähän asti oli kasvanut. Hän näki taas edessään
tutun tupasen koivujen varjossa tyynen sisäjärven rannalla. Siihen
hän oli muuttanut kappalaistalosta, saatettuaan puolisonsa ijäistä
unta nukkumaan vanhan valkoisen kivikirkon viereen, jonka seinät ennen
niin monasti olivat hänen voimakasta ääntänsä kerranneet. Se oli
raskas aika... Vaan Helvi tyttönen nauroi ja soperteli iloisesti eikä
ymmärtänyt kaivata mitään, ei isää eikä entistä kotia... ”Tyynelä”
siellä rannalla oli se koti, johon hän kiintyi, ja äiti tuli hänen
kaikeksensa...

Ovea koputettiin, ja rouva Aaltonen heräsi ajatuksistaan. Hän meni
avaamaan, ja kynnykselle ilmestyi vaatekääröä kantava huivipäinen
tyttö, joka tiedusteli, ”joutuisiko pastorska ompelemaan plyysiä”.

— Minä tahtoisin juuri samalla lailla tehdyn kuin sen Riikan, joka
palvelee tässä yläkerrassa kamreerilla — kyllä pastorska tietää —,
sehän minua neuvoikin tänne.

Mitat otettiin, koettamispäivästä sovittiin, ja tyttö poistui. Rouva
Aaltonen huoahti levitellessään kääröstä esille suurikukallista heleää
kretonkia. — Kelpasinhan minä maalla pitäjän herrasväen ompelijaksi,
mutta täällä ainoastaan palvelijat ja muut köyhät ihmiset minulle työtä
tuovat, — hän tuumieli. — Eihän niiltä paljoa voi ottaa tekopalkaksi,
mutta ehkäpä Jumalan avulla näinkin tullaan toimeen. Kun vaan saisin
pidetyksi semmoisen ruoan, että Helvi hyvin jaksaisi...

Kukoistavalta ja reippaalta hän ainakin tällä hetkellä näytti,
ikäänkuin elämän huolet eivät vielä ensinkään olisi häneen koskeneet.
Posket punaisina ja silmät loistavina hän kepein askelin kulki tietänsä
Kruunuhaan äärimmäisestä perukasta Yrjönkatua kohti. Tuossa jo oli se
suuri valkoinen rakennus, joka oli hänen matkansa määrä. Helvin sydän
sykähti kovemmin, ja arastellen hän tarttui oveen. Se ei auennutkaan
niin helposti; mutta ennenkuin Helvi ehti uudestaan nykäistä, oli
toinen käsi käynyt kiinni ripaan ja tottuneesti temmannut raskaan oven
auki. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen tyttö, jolla oli vaalea puku ja
hattu kuin kukkatarha, seisoi siinä hänen vieressään. Hän loi Helviin
iloisen, ystävällisen katseen ja virkkoi:

— Se on kireä ovi, sitä pitää aika lailla vetää.

Helvi kiitti ujosti. Tuolla tytöllä oli kyllä ystävälliset silmät,
mutta hän oli niin hieno, ettei Helvi rohjennut puheisiin ruveta. Eikä
hän näyttänyt joutavankaan Helviä kuulemaan, sillä samassa hän jo oli
oven sisäpuolella, harppasi kolmella askeleella portaita ylös toiselle
ovelle ja solahti siitä eteiskäytävään. Kun Helvi siihen ehti, ei enää
näkynyt hänestä vilahdustakaan.

Voi, mimmoinen surina ja sohina, ja kuinka paljo tyttöjä! Helvi oli
niin ymmällä, ettei tiennyt, minne kääntyä. Neljännestuntia myöhemmin
hän tuskin itsekään muisti, mille hyllylle oli hattunsa laskenut ja
miten hän oli virran mukana joutunut suureen, kauniiseen juhlasaliin,
jossa johtajatar lämpimästi rukoili siunausta alkavan lukuvuoden
työlle. Vaan sitte oli joku ystävällinen opettajatar tarttunut hänen
käteensä ja saattanut hänet kolmannen luokan huoneeseen. Siinä hän nyt
seisoi oven luona, tietämättä taaskaan, minne piti asettua. Kaikki
toiset tytöt istuivat pulpettien ääressä, melusivat, juttelivat,
liikehtivät ja loivat tuon tuostakin uteliaita silmäyksiä uuteen
tulokkaaseen. Helvi painoi päänsä alas, ja hänen olisi tehnyt mieli
olla kaukana sieltä.

Silloin melu äkkiä taukosi. Oppilaat nousivat ja istuutuivat jälleen.
Sisälle oli astunut sama opettajatar, joka äsken toi Helvin luokkaan.
Hän huomasi kohta, miten tyttönen oli hämillään, kävi hänen luoksensa,
laski äidillisesti kätensä hänen olallensa ja veti hänet lähemmäksi
pulpetteja.

— Kas tässä on teille uusi toveri, Helvi Aaltonen. Minnekkä nyt
sijoitamme hänet istumaan? Irjan vieressähän näkyy olevan tyhjä
paikka —

Helvi oli rauhoittunut, tuntiessaan olevansa opettajan turvissa. Nyt
hän uskalsi kohottaa silmänsä ja oikein katsella tulevia tovereitaan.
Tuossa oli se tyhjä sija, josta opettaja puhui, ja Irja — sehän oli
sama tyttö, joka oli avannut oven Helville! Hän oikein riemastui
ajatellessaan pääsevänsä tämän viereen. Tuntuihan Irja melkein tutulta,
koska hän tässä suuressa joukossa oli ainoa tyttö, joka oli Helviä
puhutellut.

Mutta Irja kohosi vilkkaasti seisomaan ja huudahti:

— Ei, opettaja, ei tämä ole tyhjä! Se on Elsa Kallion, vaikka hän on
nyt poissa. Mehän olemme melkein kaksi vuotta istuneet vierekkäin...

— Eilen saimme Elsan isältä kirjeen, jossa hän ilmoittaa saaneensa
virkanimityksen Kuopioon ja muuttavansa sinne. Elsa ei tule enää tähän
kouluun.

— Oo — oo — kuului pitkänä mutinana kautta luokan. Ja sitte
kuorossa: — Eikö Elsa tule enää kouluun!

— Voi, eikö Elsa tule enää kouluun! — toisti äänekkäimmin Irja,
lisäten puoliääneensä: — Nyt minulla taas ei ole parasta ystävää.

— Minä toivon, että tästä uudesta toverista saat hyvän ystävän, —
virkkoi opettajatar hymyillen ja saattoi Helvin Irjan viereen.

Hän ilmoitti läksyn, poistui luokasta, ja entinen hälinä alkoi jälleen.
Irja yritti juuri ryhtyä keskusteluun Helvin kanssa, kun tämä kuuli
takanansa kuiskattavan: — Esiliina päällä ensimmäisenä koulupäivänä!

Helvi punastui korvia myöten ja unohti vastata Irjalle. Sillä totta
kai lause tarkoitti häntä... Äkkiä hänen silmänsä lensivät yli luokan.
Niin, muilla ei todellakaan ollut esiliinoja. Eikä hän ollut ensin sitä
ollenkaan huomannut! Oliko sitte paha, että käytti esiliinaa? Ja oma
äiti oli tämän ommellut, ja sehän oli aivan uusi ja Helvin mielestä
niin sievä...

Irja oli varmaan myöskin kuullut toverinsa sanat, sillä hän kääntyi
ja loi taaksensa sellaisen katseen, kuin olisi hän tahtonut ruskeilla
silmillänsä lävistää puhujan. — Kuinka tyhmä sinä olet, Leima!
— oli selvään luettavana noissa puhuvissa silmissä; mutta hän ei
ehtinyt pukea ajatusta sanoiksi, sillä samassa tuli taas eräs opettaja
sisälle. Irja joutui vaan näkemään, miten Suleima Saarela nauroi, mutta
kuitenkin samalla lensi punaiseksi hänkin.

Kun seuraavan päivän tehtävät olivat ilmoitetut, tytöt rynnänneet ulos
luokasta ja Helvi vihdoin löytänyt hattunsa, silloin hän riensi kuten
ahdistettu jänönen kotia kohti. Ei, ei siellä koulussa todellakaan
hauskaa ollut. Mahtoivatko ihmiset täällä kadullakin katsella hänen
esiliinaansa? Voi, eikö äiti sitte tietänyt, kuinka Helsingissä oli
tapana pukeutua? Ja muutenkin... koko tuo vieras tyttöjoukko... ja
semmoinen hälinä...

Kotona äiti lohdutti ja rauhoitti häntä parhaansa mukaan. Helvin piti
muistaa, mitä kaikkea hyvää hän saisi täällä oppia, ja tovereihin hän
kyllä pian tottuisi.

— Mutta esiliinaa minä en enää koskaan ota päälleni, — virkkoi Helvi
lopuksi päättäväisesti.

Silloin äidin hellä katse kävi vakavaksi.

— Otat kyllä, tyttöseni, vieläpä heti huomispäivänä. Sinä et saa oppia
araksi ja turhamaiseksi. Ei sinun ensinkään tarvitse hävetä puhdasta
esiliinaa eikä muutenkaan yksinkertaista pukuasi, kunhan vaan pidät sen
siistinä. Kyllä kai siellä koulussa on hienosti vaatetettuja tyttöjä,
mutta on siellä paljo köyhienkin vanhempien lapsia. Et sinä heidän
joukossaan pistä silmiin, luulottelet vaan turhia.

— Mutta jos ne pilkkaavat...

— Ei sinun pidä välittää jonkun ymmärtämättömän toverin puheista.
Kerroithan saaneesi kiltin ja ystävällisen sivukumppanin. — Vaan
jouduppa nyt maitoa noutamaan, jotta saan vellin tulelle. Eikö sinun jo
ole nälkä?

Niin, kellohan olikin jo paljon. Helvi otti kannun ja kiirehti myymälää
kohti, josta hän joka päivä nouti heille tilatun maidon.

— Hyvää päivää taas, Helvi! Mihin sinä menet? — kuului kadun kulmasta
heleä ääni. Irja ja Leima seisoivat siinä, ja edellinen nyökäytti
iloisesti päätään. Mutta Helvi huomasi, että Leiman silmät vilkuivat
hänen kannuunsa, ja hänestä tuntui, kuin Irjakin olisi sitä katsonut.

— Puotiin vaan, — vastasi hän nopeasti ja kääntyi kulmasta, posket
polttavina. Takaisin hän palasi pitkää kiertotietä. Olisivathan Irja ja
Leima vielä voineet seisoa tai kävellä siellä juttelemassa.

Äiti ihmetteli, miksi Helvi oli viipynyt tavallista kauvemmin, ja
kun tyttö silmät alas luotuina kertoi sen, silloin äiti tuli yhä
totisemmaksi. Hän tunsi, että pääkaupungin turhamaisuus jo tänä ensimmäisenä
koulupäivänä oli virittänyt Helville verkkojansa.

— Rakas lapsi, — sanoi hän surumielisesti, — kohta sinä varmaan
häpeät köyhää äitiäsikin.

— Voi äiti, mitä sinä puhut! — huudahti Helvi katuvaisena. — Minä
olen ollut paha tyttö; anna minulle anteeksi!

Äiti suuteli häntä hellästi, sanoen:

— Rukoile, että Jumala antaa sinulle uljaan mielen ja nöyrän sydämen!

II

Kun seuraavan päivän aamutunnit olivat loppuneet ja oppilaat tulvasivat
ulos, pujottelihe Irja Helvin luo ja tarttui hänen käsikoukkuunsa.

— Missä sinä asut? — kysyi hän.

— Kruunuhaassa, kaukana —

— Sitä minäkin arvelin — näinhän sinut eilen siellä. Minä asun
myöskin Kruunuhaassa, suuressa kivimuurissa Elisabetinkadun varrella.
Tiedätkö, missä Elisabetinkatu on? — Mennään yhdessä. Meidän
luokkalaisista ei siellä päin asu muita kuin Leima Saarela, enkä minä
viitsi kävellä hänen kanssansa.

— Kävelithän eilenkin...

— Se oli toista se, minä toruin häntä. Mutta hän ei välittänyt siitä,
mitä minä sanoin, ja sentähden olen suuttunut häneen. Älä pidä lukua
hänestä, hän on tyhmä.

— Oliko sinusta ikävä, kun opettaja pani meidät vierekkäin istumaan?
— kysyi Helvi hetken kuluttua.

— Eikö mitä! — sanoi Irja innokkaasti, puristaen kovemmin Helvin
käsivartta omaansa vasten. — Näetkö, minä olisin kyllä tahtonut
pitää Elsan, mutta eihän hän ole enää koulussa. Me olimme aina, aina
yhdessä... Minulla ei koskaan ole muuta kuin yksi ystävä kerrallaan.
Ensin oli eräs tyttö, jonka nimi oli Elli, mutta hän kuoli, kun me
olimme ensi luokalla. Sitte minä valitsin Elsan, ja hän muutti pois.
Nyt minä en tiedä, kenestä tulee paras ystäväni, mutta minä luulen,
että rupean pitämään sinusta. Pidätkö sinäkin minusta?

— Pidän, — kuiskasi Helvi ujosti, luoden ihailevan katseen
toveriinsa, joka oli niin reipas ja varma, niin ystävällinen ja
iloinen. Helvi tunsi itsensä kovin kömpelöksi hänen rinnallaan. Mutta
tänään Irjallakin oli pumpulihame ja valkoinen esiliina, aivan kuten
Helvillä, ja se kuitenkin häntä rohkaisi.

— Sitte me olemmekin ystävät. Anna kätesi siitä! Kas niin! — Mitähän
muut tytöt sanovat? Katri Dahlberg ja Saimi Saarnio ja Ilmi ja ehkä
Leimakin taisivat luulla, että minä nyt rupeaisin olemaan heidän
kanssansa. — Kuule, koska sinä asut lähellä, niin emmekö aina kulje
yhdessä kouluun ja kotiin? Poikkea sinä hakamaan minua, kun mennään!

Helvi lupasi onnellisena, ja hänestä tuntui, että koulunkäynti
Helsingissäkin sentään oli hyvin hauskaa. Ja ikäänkuin vahvistaakseen
Helviä siinä ajatuksessa Irja samassa virkkoi:

— Sinä osasit niin hyvin. Kuinka vanha sinä olet?

— Kolmentoista. Joulun jälkeen täytän neljätoista.

— No et sinä sitte juuri ole vanhempi minua. Missä olet ennen käynyt
koulua?

Helvi kertoi olleensa maalla kansakoulussa. Mutta sitte pitäjän
kirkkoherran vanhin tytär oli lopettanut tyttökoulun ja jäänyt kotiin
opettamaan nuorempaa sisartansa, joka oli yhtä vanha kuin Helvi. He
olivat kaksi vuotta lukeneet yhdessä.

— Se mahtoi olla aika etevä neiti, taikka sitte sinulla on hirmuisen
hyvä pää. Minä luulin sinun käyneen jotakin muuta tyttökoulua, —
selitti Irja. — Onko sinulla sisaruksia?

— Ei ole. Entä sinulla?

— Minulla on vaan veli. Taikka ei hänkään oikeastaan ole minun
veljeni. Hänen nimensä on Ensio ja hän on pikkuserkkuni, mutta hänen
vanhempansa ovat kuolleet ja hän on ollut meillä melkein minun
syntymästäni saakka. Hän on hyvin hyvä poika.

— Onko hän? Minulla on kaksi serkkua maalla, mutta ne tekevät aina
kiusaa minulle, kun olen sedän luona.

— Ensio ei tee koskaan kiusaa. Hän kuulustaa minulta vaikeimmat läksyt
ja auttaa minua, ja kun olemme vapaat, lukee hän minulle kertomuksia
tai leikkii kanssani. — Mutta katsoppas poikaa, tuolla hän juuri
tuleekin koulusta. Siinä susi, missä mainitaan. Ensio!

Noin 16-vuotias vaaleakiharainen, hoikka nuorukainen astui yli kadun
tyttöjen luo, nähtävästi puoleksi epäröiden, huomatessaan että Irja ei
ollut yksin eikä kenenkään tutun tytön seurassa. Hän kohotti lakkiansa
ja kumarsi, tietämättä menisikö edemmäksi vai liittyisikö joukkoon;
mutta Irja selvitti pian asian ja veti hänet suoraan Helvin eteen, niin
että heidän kaikkien täytyi pysähtyä, sekä sanoi yhdessä henkäyksessä:

— Tässä nyt on minun veljeni, Ensio Salojärvi, ja tämä on uusi
toverini, Helvi — Helvi — mikä sinun liikanimesi olikaan?

— Aaltonen, — täydensi Helvi.

— Niin, Helvi Aaltonen. Mutta sinulle, Ensio, hän saa olla vaan Helvi,
ja sinä olet hänelle Ensio. Hän tulee meille tästedes ainakin kaksi
kertaa joka päivä — hakemaan minua kouluun, näetkö. Hän on nyt minun
paras ystäväni.

Molemmat asianomaiset olivat hämillään ja kättelivät toisiansa
virkkamatta sanaakaan. Ension suupielissä kuitenkin leikki hymyily, ja
pian hän rupesi puhelemaan. Mutta Helvin posket olivat punaiset, ja hän
uskalsi vaan kulmiensa alta katsoa Irjan vieressä astuvaa poikaa, joka
jo oli melkein kuin nuori herra. Kuinka hän voisi tuota sinutella?

Irjan isän, tohtori Lindin asunnon luona heitettiin hyvästit ”näkemiin
asti”. Mutta sittepä Helvi ei enää malttanutkaan kävellä, vaan lähti
juoksemaan, kuten maalla ruohoisella rantapolulla, milloin oli viipynyt
kauvan pappilassa ja oikein tuli halu kotiin. Hänellä oli nyt niin
paljo kertomista äidille.

Mutta äiti ei ollutkaan kotona, kun Helvi perille ennätti. Leskivaimo
Lehtoska, joka asui kyökissä Aaltosten kamarin vieressä, ilmoitti että
juuri äsken joku oli käynyt kiirehtimässä hamettansa, ja rouva oli
sitte lähtenyt kaupungille ostamaan nappeja ja muita tarpeita. Hän oli
jo aterioinut ja käskenyt Helvin syödä yksin ja korjata ruoan pois.

— Kuka maidon on tuonut?

— Rouvahan se näkyi itse käyneen hakemassa, kun ei joutanut odottamaan.

Helvi huoahti helpotuksesta, vaikka kyllä tuntuikin ikävältä, että
äidin oli pitänyt nähdä vaivaa ja että hän nyt oli poissa. Eikä hän
palannutkaan, ennenkuin Helvin jo taas täytyi lähteä. Nyt hän ei edes
voinut pyytää lupaa poiketakseen Irjaa noutamaan, mutta päätti sentään
mennä, kun tiesi tämän odottavan.

Irja otti Helvin avosylin vastaan ja vei hänet kamariinsa, johon pääsi
suoraan eteisestä. Se oli valoisa, suuri huone. Molempien ikkunoiden
välissä oli siro huonekaluryhmä: valkoinen pöytä sekä pieni sohva ja
tuoleja, joiden päälliset olivat vaaleanpunaista kukallista kangasta,
silkkipöyhyjä sivuissa. Toisessa ikkunanpuolisessa nurkassa oli
korkea, kattoon asti ulottuva kuvastin, toisessa Irjan kirjoituspöytä.
— Helvin silmät siirtyivät esineestä toiseen. Tuossa oli vuode
vaaleanpunaisen varjostimen takana, tuossa piironki, kirjakaappi ja
sievä pianiino. Osasikohan Irja soittaakin? Ja kukkia ja tauluja...
Kuinka täällä oli kaunista! Sanattomana ihaillen Helvi seisoi keskellä
lattiaa, sillä välin kuin Irja etsi kirjojaan. Ei nyt kuitenkaan ollut
aikaa pitkiin katselemisiin, kun piti rientää kouluun.

Sama hälinä kuin eilenkin ja tänä aamuna! Mutta Helvi ei enää sitä
pelännyt, sillä hän oli Irjan ystävä, Irjan turvissa. Hän myöskin
huomasi osaavansa paremmin kuin useimmat muut, paremmin kuin Irjakin,
jota hän muuten piti kuin korkeampana olentona. Kun kello kolmelta
palattiin koulusta, oli hän yhtä iloinen ja puhelias kuin kuka muu
tyttö tahansa, ja kun Ensio taas senaatintorin luona yhtyi heihin,
ei Helvi enää luonut silmiänsä alas. Kotiovesta hän syöksähti sisään
kuin tuulen tuomana ja alkoi kohta kertoa äidillensä minkä kerkesi
tästä ihmeellisestä päivästä: Irjasta, Ensiosta, punapäällyksisistä
huonekaluista, koulutunneista — melkein yhtä vilkkaasti, kuin jos itse
Irja olisi seisonut siinä lavertelemassa.

Äiti ei paljon keskeyttänyt hänen puhettansa, hymyili vain ja
sanoi iloitsevansa, kun näki tyttönsä noin tyytyväisenä. Mutta kun
päivällinen oli syöty ja Helvi käynyt kirjoihinsa käsiksi, silloin hän
istui ompelupöydän ääreen miettiväisenä, miltei huolestuneen näköisenä.
Helvi oli kyllä äärettömän ihastunut uuteen ystäväänsä, mutta oliko
silti sanottu, että Irja Lind todellakin oli hyvä tyttö? Eihän Helvi
häntä vielä voinut tuntea. Ja millainen oli se koti, johon Irja oli
Helviä kutsunut? Helvi oli niin vähän ihmisiä nähnyt ja oli aivan
lapsi vielä; hänen arvostelukykynsä ei suinkaan ollut kehittynyt. Irja
oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja äiti tunsi sentähden, että
hänen velvollisuutensa oli heti alussa ottaa selkoa siitä, johtaisiko
uuden ystävän seura häntä hyvään vai pahaan. Mutta miten? Tänne
ahtaaseen ompeluhuoneeseensa hän ei voinut kutsua Helvin tovereita,
tarkastellaksensa heitä itse. Hän päätti lähteä tapaamaan koulun
johtajatarta.

Rouva Aaltonen otettiin ystävällisesti vastaan, ja johtajatar
kertoi hänelle mielellään, mitä tiesi Irjasta ja hänen kodistansa.
Tohtori Lind oli etevänä pidetty lääkäri, vakava ja kaikin puolin
kelpo mies. Tohtorinnaa johtajatar ei paljon tuntenut. Hänellä oli
herttainen, ystävällinen olento, mutta hän saattoi kentiesi olla
vähän pintapuolinen. Sitä tuli ajatelleeksi, kun istui tohtori
Lindin hienosti sisustetussa vastaanottohuoneessa tai kun näki Irjan
muodikkaita pukuja. Mutta koti oli hyvin varakas, ja silloinhan kiusaus
ylellisyyteen oli suuri. Oli miten oli, johtajattaren mielestä rouva
Aaltosen ei tarvinnut huolehtia siitä, että Helvi oli joutunut tämän
perheen yhteyteen. Irja, vaikka olikin ainoa lapsi, tuntui ainakin
vielä aivan turmeltumattomalta ja vaatimattomalta. Hän oli kolmannen
luokan hauskimpia oppilaita, eikä opettajain koskaan ollut tarvinnut
muistuttaa häntä muusta kuin ajattelemattomuudesta tai hätiköimisestä,
johon hänen suuri vilkkautensa hänet toisinaan saattoi.

Rouva Aaltonen oli jokseenkin rauhoittunut, palatessaan kotiin. Sehän
oli pääasia, että Irja oli kiltti tyttö. Mutta olisi hän sentään
mieluummin suonut, että Helvi olisi liittynyt johonkuhun köyhempään
toveriin. — Eikö hänen sydämessään piankin voi herätä tyytymättömyyttä
ja katkeruutta, kun joka päivä näkee, kuinka paljon onnellisemmissa
oloissa hänen ystävänsä elää? — mietti hän. — Ja eikö hän rupea
haluamaan sellaista, mitä minä en voi antaa hänelle? Jos hän vielä
kerran rupeaisi halveksimaan omaa köyhää kotiansa ja äitiänsäkin,
niin silloin, silloin... Olihan eilispäivä jo antanut kylläkin huolen
aihetta. Mutta ei — ne olivat vääriä, syntisiä ajatuksia. Ehkä tässä
oli Jumalan käsi erityisesti johtamassa. Mitenkä muuten olisi käynyt
niin, että rikas, lahjakas, miellyttävä tyttö, joka kyllä varmaan olisi
muitakin ystäviä saanut, noin nopeasti ja aiheettomasti kiintyi juuri
Helviin? Toiselta puolen ei sitäkään tietänyt, kuinka kauvan tuommoinen
ystävyys kestäisi, jolla ei ollut sen enempää perustusta. Oli kenties
ihan joutavaa niin paljon ajatella asiaa.

Sinä iltana äiti kuitenkin erityisen hartaasti rukoili Helvin puolesta.
Ja hänen tuli turvallinen olla. Valvoihan Isän silmä ylhäällä...

III

Lunta satoi pehmeinä, suurina hiutuvina. Se takertui puiden riippuviin
oksiin, kääri kadut nahkeaan vaippaansa, tarttui jalkineisiin ja
reenanturoihin ja peitti raitiot, joita myöten jo kahdesti oli
lumiauraa ajettu. Talvi oli tullut tavattoman aikaisin, sillä nyt
oltiin vasta marraskuun alussa.

Rouva Aaltosen huoneessa oli puolipimeä, vaikka päivällisruoka
vastikään oli korjattu pöydältä. Ikkuna melkein kosketti pihamaan
asfalttiin, ja sen syvennykseen oli kinostanut lunta niin korkealle,
että pieni aliruutu miltei peittyi. Mutta takassa räiskyi iloinen tuli,
ja sen ääressä Helvi istui kirja kädessä. Äiti työskenteli ikkunan
luona.

— Müssen, musste, gemusst — äiti, näetkö vielä? Eikö sytytetä lamppua?

— Voithan sytyttää. Minä saan kyllä tämän kohta harsituksi, mutta
kapteenska ehkä piankin tulee koettamaan, ja sitte täytyy nähdä
tarkkaan.

— Tuleeko hän tänään? Voi voi, minulla on niin paljo läksyjä, missä
minä sitte taas luen?

— Ota kynttilä ja mene kyökkiin. Vanha Lehtoska ei suinkaan häiritse
sinua.

Helvi huoahti kerran sitä surkeutta, että heillä oli vaan yksi kamari
ja osa Lehtoskan keittiöön. Olihan se edes hyvä, että hänellä ei
ollut lapsia, jotka olisivat huutaneet. Helvi muisti erään toverin,
jonka vanhemmilla myöskin oli yksi huone, ja siinä joukko pieniä
siskojakin... Mutta Irjalla oli oma kaunis kamarinsa ja vieressä suuri
tyhjä sali, eikä mikään estänyt, vaikka olisi lukenut, jotta seinät
kaikuivat...

Helvi heräsi ajatuksistaan, kun kuuli liikettä oven takaa.

— Nyt joku kopistelee lunta jaloistaan, — virkkoi hän nousten
paikaltansa. — Se on varmaankin kapteenska. Kylläpä hän on saanut
tuiskua päällensä!

Tulija ei kuitenkaan ollut kapteenska, ainoastaan hänen
palvelustyttönsä, joka ilmoitti, ettei rouva voinut lähteä ulos, kun
oli niin paha ilma. Mutta hänen pukunsa oli kiire, ja hän käski pyytää,
että rouva Aaltonen nyt kohta tulisi heille sitä koettamaan ja panisi
hyvin vaatetta ympärille, jottei se kastuisi.

Rouva Aaltosen huulet värähtivät hiukan, kun hän vastasi: — Minä tulen
heti.

Se oli nyt ensimmäinen säätyläishenkilö, joka oli tuonut hänelle puvun
ommeltavaksi. Muuten työtä kyllä oli riittänyt pitkin, ja he
olivat tulleet toimeen, vaikka niukastikin. Pitihän hänen olla hyvin,
hyvin kiitollinen Jumalalle... Mutta kun hän puki yllensä ohutta
talvitakkiansa ja katsoi ulos tuiskuun, silloin hän ei voinut olla
muistamatta menneitä aikoja. Siellä kotitiellä maalla joskus kulkuset
helisivät tämmöisinä päivinä, vilkkaan hevosen vetämä reki lämpöisine
vällyineen pysähtyi portille, ja kyytimies kysyi kunnioittavasti
lakki kourassa, saisikohan vaivata pastorskaa tulemaan naapuriin, kun
emäntä ei voinut hyvin eikä päässyt hamettansa koettamaan. Mutta jos
hän voi hyvin, silloin hän itse ajoi pahimmassakin pyryssä entisen
papinrouvansa luo, ja kellä ei ollut hevosta, hän kahlasi lumessa tai
jätti koettamisen tuonnemmaksi... Nyt olivat ajat toiset... Vaan niinpä
oli kuin pitikin, hänen täytyi tottua siihen. Reippaasti hän karkoitti
muistot luotansa, kääräisi huivin moneen kertaan kapteenskan puvun
ympärille ja sanoi naurahtaen Helville, että koko mytty nyt oli kuin
kapalovauva.

— Pitääkö sinun, äiti, todellakin mennä hänen tykönsä tässä ilmassa?
— kysäsi Helvi silmät suurina. — Minun mielestäni se kapteenska yhtä
hyvin olisi voinut itse tulla. Mutta hyvänen aika, minunhan piti ostaa
huomiseksi laskuvihko! Odota vähän, äiti kulta! Saanko rahaa? Minä
pistän päälleni ja tulen myöskin.

Tuiskutti niin, ettei voinut nähdä kuin parahiksi eteensä. Äiti ja
tytär olivat tuskin ehtineet ensimmäiseen kadunkulmaan, ennenkuin jo
olivat valkoiset kuin lumiukot. Kadulla oli hiljaista, ainoastaan
raitiovaunun kello kilahteli kauvempana.

— Emmekö mene raitiolla? — virkkoi Helvi sen kuullessaan. Samassa hän
melkein kuin anteeksi pyytäen rohkeata ehdotustansa lisäsi: — Vain
kolmekymmentä penniä. Minä ompelen jotakin ja ansaitsen sen.

Äiti otti esiin kukkaronsa ja antoi Helville viisitoista penniä.

— Minun matkaani raitiotie ei sovi — mene sinä ajamaan, jos tahdot.
Mutta ajattele, kuinka raskas hevosten on laahustaa vaunuja tämmöisessä
kelissä! Saat nuo pennit, jotka annoin, ei sinun tarvitse niitä
ansaita. Päätä itse, käytätkö ne mieluummin ajamiseen vai panetko ne
kotona lähetyslaatikkoon. — Hyvästi nyt, tästä minun pitää kääntyä.

Niin, hevoset... Helville ne eivät olleet mieleenkään juolahtaneet.
Kello kilahti jo ihan vieressä, tuossa vaunut tulivat, niin täynnä
väkeä, että joku seisoi ulkosillallakin. Hevosia oli kaksi, mutta ne
kiskoivat uupuneesti kuormaansa. Nyt ne pääsivät vaihdepaikkaan ja
pysähtyivät, ja siitä toinen hevonen vietiin pois.

Helvi taisteli, mutta voitti pian. Miksikä hän todellakin menisi sinne
kuorman lisäksi? Olihan hänellä keveät jalat, eikä hän ollut ”suolaa
eikä sokuria”. Ja sitte rahat säästyisivät lähetykselle. Paperikauppaan
ei ollut pitkä matka, ja hän ehkä jo olisi siellä, ellei olisi tässä
suotta menettänyt aikaa tuumimiseen.

— Nyt minä olen nopsa, — päätti hän, lähtien aika vauhtia livistämään
lumen läpi.

Kun äiti noin tunnin kuluttua palasi kotiin, tuli Helvi häntä vastaan
silmät säteilevinä, pakanalähetyksen säästölaatikko kädessään.

— Katso, äiti, tuonne ne menivät! — virkkoi hän, pudottaen kaikki
kolme viisipennistä perätysten lippaan suusta sisään.

— Se on oikein, — lausui äiti, ja hänenkin silmänsä loistivat ilosta,
kun hän asetti märkää takkiansa kuivamaan tuolin selälle uunin luo.

— Ja sitte minun mieleeni johtui jotakin. Sinä et tahtonut antaa minun
ansaita näitä rahoja; mutta enkö voisi muuta ansaita? Osaanhan minäkin
ommella, kun sinä leikkaat ja koetat. Olisi niin hauska, jos saisin
omaa rahaa.

— Sinullahan oli niin paljo luettavaa, ja nyt puhelet ja mietit ihan
muita asioita. Mielelläni annan sinun ommella, kun vaan ensi sijassa
hoidat koulutyösi.

— Saanko minä sitte ostaa, mitä tahdon? Vaatteita ja kirjoja ja
torttuja — ja antaa lähetykselle —

— Niinkö paljon luulet saavasi kokoon, että se riittää tuohon
kaikkeen? Saat ostaa ja antaa mielesi mukaan, kunhan sinulla kerran
on ne rahat käsissäsi. Ensiksikin minun pitää saada jotakin helppoa
ommeltavaa, semmoista, joka sopii sinulle ja jonka ei ole kiire. —
Mutta nyt emme enää puhu siitä, nyt sinun täytyy lukea. On jo mennyt
paljon enemmän aikaa hukkaan, kuin jos kapteenska olisi käynyt täällä
pukuansa koettamassa.

Tavallisesti Helviä ei suinkaan tarvinnut kehoittaa lukemaan, sillä
koulutyö oli hänen ilonsa, ja nytkin hän nopeasti oppi, kun kerran
pääsi reippaaseen alkuun. Illalla hän tyytyväisenä kopahutti kirjaa
otsaansa ja paneusi levolle, huoletonna läksyistänsä. Ei aamulla juuri
ollutkaan aikaa lukea, jos sattui nukkumaan vähän kauvemmin, sillä
vuode oli korjattava ja huone siivottava.

Kun Helvi seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan tuli tohtori Lindin
eteiseen, olivat Irja ja Ensio siellä jo panemassa päällysvaatteita
yllensä. Tervehdittäessä Irja loi veitikkamaisen syrjäsilmäyksen
Ensioon ja virkkoi:

— No, sanoppas nyt asiasi hänelle!

Ensio oli hiukan hämillään, mutta alkoi sitte selittää Helville, että
lyseolaisilla huomisiltana oli juhlakonventti, jonne jokainen konventin
jäsen sai kutsua pari tuttavaansa. Tahtoisikohan Helvi tulla Irjan
kanssa?

Helvi kiitti ilosta loistavin silmin, mutta oli niin typerryksissä
tästä odottamattomasta onnesta, että vasta kadulla ison matkan päässä
tointui utelemaan tarkempia tietoja juhlakonventistä. Koulussa hän
kyllä oli kuullut tyttöjen keskustelevan siitä, mutta ei ollut noihin
puheisiin enempää huomiota pannut, kun asia oli ihan outo eikä häntä
mitenkään koskenut.

— Tiesitkö sinä Irja tästä ennen, kun et puhunut mitään? — kysyi hän.

— Minä tahdoin hämmästyttää sinua! — sanoi Irja voitonriemuisena.
Kylläpä hänellä olikin ollut kova tekeminen, kun oli jaksanut monta päivää
säilyttää hauskaa salaisuutta.

— Mitä siellä konventissa tehdään? — tiedusteli Helvi innokkaasti.

— Siellä on laulua, soittoa, esitelmä ja näytelmäkappale. Lopuksi
tanssitaan, — kertoi Ensio.

— Näytelmä ja tanssi on hauskinta, — ehätti Irja sanomaan.
— Esitelmää minä en viitsisi kuunnella, ellei täytyisi. Se on
kauhean kuivaa. Ja tiedätkö, Helvi -- — Ensio, nyt minä kerron,
saanhan kertoa, mikä sinä olet? Niin, Helvi, Ensio on tyttönä
näytelmäkappaleessa!

Helvi rupesi nauramaan, ajatellessaan Ensiota hame päällä, ja Ensio
nauroi mukana.

— Mutta älkää kertoko toisille tytöille, — varoitti hän. —
Ehtiväthän ne sitte nähdä.

— Minä olen vaan kerran nähnyt näyteltävän, — sanoi Helvi. — Se oli
maalla kansanjuhlassa. Suutari Makkosesta oli tehty parooni ja Anttilan
Sanna oli hänen rouvansa. Kyllä se oli hauskaa.

— Osaat kai sinä tanssia? — kysyi Irja.

— En juuri. — Ja Helvi kävi yhtäkkiä totiseksi. — Minä olen
tanssinut vaan jenkkaa ja ollut piirisillä.

— Sinun pitää oppia. Tule meille iltapäivällä, niin siirrämme
ruokasalin pöydän pois ja tanssimme, kunnes osaat. Taikka sinä saat
tanssia Ension kanssa, ja minä soitan. Voi kuinka tyhmä olinkaan!
Olisihan sentään pitänyt puhua tästä sinulle jo aikaisemmin, jotta
olisi jouduttu enemmän harjoittamaan. Mutta enhän minä ajatellut, että
sinä et osaisi tanssia.

— Irja, joka on tanssinut jo viisivuotiaasta! — nauroi Ensio.

— Niin olenkin, ja osaankin paremmin kuin sinä. Ei Ensio pidä
tanssista, näetkös Helvi, mutta hän opetteli sitä kumminkin, kun äiti
tahtoi. Ja minusta ei olisi ollenkaan hauska tanssia, ellei Ensio olisi
mukana. Hän on luvannut pyytää minua franseesiin, jos ei kukaan muu
sitä tee.

— Sinullahan on niin paljo tuttavia, — arveli Helvi.

— No onhan niitä Ension luokkatovereita, mutta en tiedä, välittävätkö
ne minusta. Pitävät ehkä meitä kolmasluokkalaisia vallan pikkutyttöinä.
En minä ole ennen ollut konventissa enempää kuin sinäkään, sillä Ensio
on vasta ensimmäistä vuotta mukana.

He olivat saapuneet tyttökoulun portille, ja Ensio erosi mennäkseen
eteenpäin normaalilyseolle. Ei päästy vielä sisään, ja tyttöjä seisoi
parvissa portailla ja porttikäytävässä. Pihalla pieni joukko oli
lumisilla. Se oli Helvistä muuten mitä hauskinta, mutta nyt hänen
päänsä oli täynnä konventtiajatuksia, ja hän yhtyi Irjan kanssa
tyttöparveen, joka innokkaasti siitä keskusteli.

— Meidän luokalta ei ole kutsuttu muita kuin Katri, Saimi ja minä, —
kuului Leima Saarelan sivutoveri Ester Vahl sanovan.

— Olemmepa mekin! — huudahti Irja.

— Ketkä te? Sinä ja — Helvikö?

— Niin juuri. Kukako on kutsunut? Ensio tietysti. Onko se niin
ihmeellistä?

— Mitä te panette päällenne? — kiirehti Ester kysymään, vilkaisten
samalla tarkoittavasti Helviin.

Irja punastui harmista. — En minä ole sitä ollenkaan ajatellut, eikä
Helvikään. Eikä sinulla ole sen kanssa mitään tekemistä.

— Ohho; tottahan on lupa kysyä —

— Sepä on hauskaa, että te tulette, — sanoi Katri Dahlberg, joka
ihaili Irjaa, vaan ei kuitenkaan kadehtinut Helviltä hänen ystävyyttään.

— Kyllä se on hyväin humalain hukkaamista, — kuiskasi Esterille
Leima, jolla ei ollut toivoa päästä konventtiin. — Ei suinkaan Helvi
edes osaa tanssia, ja Ensio on niin nätti, että —

Onneksi ovet avattiin ja keskustelu pysähtyi. Mutta Helvi oli
levottoman näköinen ja kuiskasi Irjalle, ettei hän todellakaan
tietänyt, miten piti pukeutua. Kelpasikohan hänen tummansininen
pyhähameensa?

— Se on ihan hyvä, — vastasi Irja niin päättävästi, että Helvi kohta
rauhoittui.

Mutta tänä päivänä opettaja ensi kerran tapasi hänet epätarkkuudesta.
Helvi nousi, katsoi alas eikä muistanut, mitä oli kysyttykään.

— Missä sinun ajatuksesi nyt olivat? — kysyi opettaja ihmeissään,
sillä Helviä pidettiin luokan tarkimpana ja etevimpänä oppilaana.

Helvi istuutui äänetönnä, häpeissään. Mutta takana Leima kuiskasi hänen
puolestaan: — Poikain konventissa. — Ja Ester nauraa tihitti Irjan
selän turvissa.

Saapuessaan kotiin Helvi oli puoleksi iloinen, puoleksi alakuloinen.
Äidille hän kertoi kaikki tarkkaan ja odotti jännityksellä mitä
hän sanoisi. Äiti lupasi laskea hänet toivottuun huviin, mutta oli
pahoillaan, kun Helvi sen tähden oli antanut opettajalle syytä
muistutukseen. — Tanssia harjoittamassa Irjan luona saat olla vaan
tunnin, — lisäsi hän. — Ellet osaa, katselet tällä kertaa. Ensin työ,
sitte huvitus!

Helvi tyytyi siihen vastustamatta, nouti maidon, kävi ostamassa öljyä,
korjasi pöydän ja silmäili lävitse iltapuolen läksyt. Äiti katseli
häntä hellästi, ja kyynel väreili silmäkulmassa. — Olenkohan minä
ankara? — ajatteli hän. — Mutta minun täytyy. Maailman koulu on ehkä
oleva kylläkin kova Helville. Hänestä pitää kasvaa karaistu, kelpo
tyttö.

IV

jälkeisenä lupapäivänä Helvi istui äitinsä vieressä
napinläpiä ompelemassa, mutta ajatukset viipyivät ihmeellisessä
eilisillassa. Kaikki oli ollut kuin unelmaa: valaistu sali,
juhlapukuinen nuoriso, kaunis soitto ja laulu... Irja oli valkoisessa
puvussa. Mutta ei Helvin ensinkään tarvinnut hävetä tummaa,
yksinkertaista pukuaan. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti, ja
moni muukin oli yhtä tummissa vaatteissa. — Ja sitä somaa näytelmää!
Helvin mielestä Ensio mainiosti sopi tytöksi. — Esitelmäkin oli niin
hauska, vaikka Irja kyllä haukotteli ja valitti pitkästyvänsä. Eräs
opettajista piti sen. Hän puhui Yrjö Aukusti Vallinista ja hänen
tutkimusmatkoistansa kaukana kuumilla aavikoilla. Helvi melkein luuli
turbaani päässä ja viitta ympärillä matkustavansa mukana. Uudestaan
hän innostui sitä ajatellessaan. Erämaa oli hiekkainen, tasainen,
ääretön... Tuolla kohosi vaan muutamia kallioita, ja tässä kasvoi
piikkikasveja, joita kamelit söivät. Valkoiset teltat olivat pystytetyt
yöksi, nuotiotuli paloi, arapialaiset istuivat sen ympärillä ja Vallin
heidän joukossaan — tai Helvi itse... Suuret tähdet leimusivat
taivaalla, erämaassa vallitsi hiljaisuus...

Sitte oli ruvettu tanssimaan, ja silloin vasta Irjalla oli
oikein hauska. Hän oli yhtenään lattialla, vaikka olikin vaan
kolmasluokkalainen, ja hän nauroi ja puheli, ikäänkuin olisi jo aikoja
tuntenut kaikki, ketkä siellä olivat. Helvi ei paljon tanssinut; eihän
hän osannutkaan. Ensio olisi vienyt hänet franseesiin, sillä Irjaa
oli joku muu pyytänyt, mutta Helvi ei rohjennut koettaa. Silloin
Ensio oli jäänyt istumaan hänen viereensä, ja he olivat puhelleet
illan ohjelmasta, etenkin esitelmästä. Ensiokin oli pitänyt siitä
paljon, ja hän olisi yhtä mielellään kuin Helvi tahtonut matkustaa ja
nähdä vieraita maita. — Mutta ei suotta — oli hän sanonut. — Minä
tahtoisin samalla toimittaa jotakin hyödyllistä, niinkuin Vallin.

Sitä Helvi nyt mietti. Mitähän kaikkea hyödyllistä voisi saada aikaan
vieraalla maalla? Helvi ajatteli isävainajansa vanhinta veljeä,
Martti-setää, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Afrikassa ja kuollut
siellä. Oli hänkin nähnyt paljon ja samalla tehnyt työtä muitten
tähden. Äiti oli usein hänestä kertonut, ja Helvi muisti pienempänä
istuneensa hänen sylissään, kun hän kerran kävi kotimaassa. Hänellä oli
ollut muassansa suuri tiikerintalja ja paljo kummallisia kapineita, ja
Helvi oli pitänyt hänestä enemmän kuin Kustaa sedästänsä, jolla oli
isoisän entinen talo Helvin kotipitäjässä. Kuinka ihmeellistä olisi
olla lähetyssaarnaaja!

— Äiti, — virkkoi Helvi yhtäkkiä keskeyttäen äänettömyyden, — etkö
kertoisi minulle taas jotakin Martti sedästä ja Ovambosta?

— Miten ajatuksesi nyt sinne johtuivat? Kyllä minä kertoisin, ellen
ole jo puhunut kaikkea, mitä tiedän. Mutta sehän on totta, eilen
tuli Lähetyssanoma, jota et ole nähnyt, kun olit poissa. Minäkään en
joutanut sitä katsomaan. Lueppas ääneen!

Siinä oli joku hartauskirjoitus, pikku uutisia ja kirjeitä. Voittoja
oli saavutettu, joskaan ei suuria, mutta ne oli taas täytynyt maksaa
ihmishengen hukalla. Ilmanalakuume oli temmannut pois äskettäin
saapuneen sisaren.

Rouva Aaltonen huokasi syvään. — Eloa on paljon, mutta työväkeä vähän.
Lähettäköön Herra sinne uusia raittiita voimia!

Helvi istui hiljaa ja tuumivaisena. Hetken kuluttua hän kysyi:

— Eikö siellä ole keitään muita meidän maan naisia kuin
lähetyssaarnaajien rouvia?

— Ei ole. Eikä siellä mies-lähetyssaarnaajiakaan ole monta, kuten
tiedät. Varat eivät riitä lähettämiseen.

— Mutta miksi on lähetetty pelkkiä miehiä? Eivätkö naiset ole
tahtoneet mennä vai eivätkö he kelpaa?

— Arvellaan kaiketi miesten paremmin sopivan työhön Ovambossa. En
tiedä, onko niin laita. Ehkäpä ei olisi ollut menijöitäkään, sillä
lähetyssaarnaajan toimi on raskasta ja vaikeata. Monessa muussa maassa
on kyllä naisia lähetystyössä. Minäpä kerronkin sinulle tällä kertaa
Intian zenana-lähetyssaarnaajista.

Helvi oli jälleen pelkkänä korvana ja yhtä innoissaan kuin eilen
esitelmää seuratessaan. Hän näki edessänsä palmulehdot, bambumajat ja
naishuoneet asukkaineen. Ne olivat kauniita, tummasilmäisiä vaimoja,
mutta niin kehittymättömiä kuin pienet lapset. Lähetyssaarnaaja,
englantilainen nainen, astui sisälle nukke kädessä, ja kaikki
kerääntyivät ympärille ihmettelemään. Katsokaa, sanoi hän, tämä nukke
voi liikuttaa käsiänsä ja jalkojansa, ja se on vaan tehty kapine.
Teidän jumalanne eivät voi senkään vertaa. Tahdotteko kuulla suuresta
Jumalasta, joka on osannut tehdä koko maailman ja joka rakastaa teitä?

— Jospa saisi olla siellä! — huudahti Helvi kiihkeästi. — Niiden
englantilaisten työ ei suinkaan ole niin vaikeata kuin suomalaisten
Ovambossa.

— On sielläkin vaikeuksia enemmän kuin ymmärrätkään, lapsi kulta.
Lähetyssaarnaajat hoitavat kurjia sairaita ja saavat monasti itsekin
tarttumuksia. He kärsivät kuumuutta ja puutetta, rasittuvat paljosta
työstä, asuvat epämukavissa asunnoissa ja usein menettävät henkensä
sen kaiken palkaksi. Ei se ole helppoa elämää, mutta se on kuitenkin
onnellista, sillä he uhrautuvat Kristuksen tähden.

— Minusta se on vielä paljon hyödyllisempää kuin Vallinin matkat, —
sanoi Helvi innokkaasti. — Jahka minä saan rahaa tästä puserosta,
panen puolet lähetyslaatikkooni.

Keskustelun katkaisi pihalta kuuluva kova kopina. Useammat anturat
polkea tömistelivät lunta raskaista jalkineista, ja samassa ovi
koputtamatta avattiin. Huoneeseen astui suuri, roteva, turkkeihin
ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, perässään kaksi tanakkaa
puolikasvuista poikaa.

— Kas, Kustaa lanko! Ja molemmat pojat mukana! Hyvää päivää! —
huudahti rouva Aaltonen, heittäen työnsä sängylle. — Mistä te olette
tänne löytäneet?

— Löydettiinhän tuota, kun pappilassa tiesivät kadun ja numeron, —
vastasi isäntä kättä pistäen. — Terveisiä maalta. Kuinka täällä on
voitu?

— Jumalan kiitos, kyllä me olemme hyvin voineet. Mutta riisukaa nyt
päältänne ja istukaa.

Rouva Aaltosen silmät samassa kulkivat leveisiin, märkiin jälkiin,
jotka olivat jääneet lattialle. Toinen pojista yritti juuri laskea
lakkinsa vaalean kangaspakan päälle, mutta vieressä seisova Helvi ehti
vetää sen syrjään.

Siinä nyt oli hänen ainoa elossa oleva setänsä, Kustaa, Saukkolan
isäntä, sekä molemmat serkut Manne ja Samuli. Muita lähempiä sukulaisia
heillä ei ollutkaan. Aaltoset olivat talonpojan poikia, ja Kustaa oli
veljeksistä keskimmäinen. Vanhusten kuoltua olisi talon pitänyt tulla
Martti veljelle, mutta kun tämä oli lähtenyt lähetyssaarnaajaksi, jäi
Saukkola Kustaan haltuun.

Helvi meni panemaan kahvia tulelle, ja setä katsoi hänen jälkeensä.

— Laihtuneet te olette molemmat, sen minä sanon. Tuo tyttökin on
tullut vallan toisennäköiseksi. Teitte hullun työn, kun muutitte tänne
Helsinkiin.

— Kyllä Helvi on ollut terve, ja hyvin hänen on käynyt koulussa. Eikä
meiltä ole mitään puuttunut.

— Kai sentään on kovalle ottanut, kun huoneennekin on näin maan
tasalla. Olisi se Helvi vaan vähemmälläkin opilla toimeen tullut. Minä
olisin saanut hänestä meijerskan — hi hi hi — Mitäs hänen sitte teet,
kun koulunsa lopettaa?

— Panen arvattavasti seminaariin. Kansakoulunopettajan paikkoja on
aina tarjona.

— Niin, on kai. Mutta kuuleppas, Helvi, — lisäsi setä piloillaan,
kääntyen tyttöön, joka samassa palasi sisälle, — tulisithan sinä
sentään mieluummin minun meijerskakseni kuin menisit seminaariin? Jos
veisinkin heti — hi hi hi —

— En tulekaan, — vastasi Helvi, vetäytyen äitinsä turviin, ikäänkuin
olisi pelännyt sedän todellakin aikovan ottaa hänet mukaansa.

— Mutta mikä teidät sai Helsinkiin matkustamaan? — kysyi rouva
Aaltonen kääntäen keskustelun toisaalle. — Oliko asioita vai
lähdittekö vaan huvimatkalle?

— Eihän sitä ilman asiaa — Piti tuoda tuo Samuli tohtorille, ja sitte
Mannekin kärtti mukaan päästäkseen —

— Samuliko? Onko hän sairas? Sitä ei suinkaan luulisi, kun hänet
näkee. Mikä sinua vaivaa?

— Vasenta lonkkaani on kolottanut kaiken, — vastasi vanhempi
poika, joka oli siihen asti ääneti jurottanut, sillä välin kuin
nuorempi haasteli kahvikaluja asettelevan Helvin kanssa.

— Se on niin hurja hevosten ajossa, — alkoi isä selittää. — Antoi
mennä pahaa tietä pitkin semmoista kyytiä, että kaatui kiveen. Eikä
kirkonkylän tohtori sitä paremmaksi saanut; käski tuoda Helsinkiin.

— Sitähän minä äsken katsoin, että ontuiko Samuli vai kuinka hän
käveli, — sanoi Helvi.

— Milloin te nyt menette lääkärin puheille? — kysyi rouva Aaltonen.

— Johan tuota oltiin — sinnehän me ensiksi menimme. Antoi lääkkeitä
ja määräsi hauteita. Kivun se lupasi poistaa, mutta niin sanoi, että
kai pojan pitää jäädä ontuvaksi koko ijäkseen. Sittehän ei tarvitse
sotaväkeen mennä — ha ha ha —

— Kyllä sitä vähemmälläkin olisi ruunun virasta päässyt, — tokasi
Samuli äreästi.

— Tehkää nyt hyvin ja ottakaa kahvia, — keskeytti rouva Aaltonen.
Helvi oli saanut kahvipöydän katetuksi ja kaatoi paraikaa höyryävää
juomaa kirkkaasta pannusta.

— Joko sinä vallan latinaa luet? — ivaili Manne, nähdessään
outonimisen kirjan, jonka Helvi siirsi syrjään, tehden kahvipannulle
tilaa.

— Saksakin riittää, — nauroi Helvi. — Olen minä sentään myöskin
alkanut lukea vähän englanninkieltä.

Manne veti kirjan lähemmäksi katsellaksensa sitä, mutta tuli silloin
tyrkänneeksi Samulia, joka juuri otti kahvia, niin että kuppi kaatui
ja sen sisällys valui pitkin pöytäliinaa ja Helvin saksankirjaa. Helvi
purskahti katkeraan itkuun, sieppasi kirjansa pois ja vetäysi nurkkaan
sitä kuivaamaan.

— Olet sinä se kopelo, — ärjäsi isäntä Samulille. — Katsos nyt mitä
teit.

— Mannehan se lykkäsi, vaikka minä syyt saan, — virkkoi Samuli yhtä
vihaisella äänellä.

— Mitäs tulit siihen eteen, — sanoi Manne vähän häpeissään.

Mutta Helvi nyyhkytti yhä katkerammin. Kaikesta pyyhkimisestä
huolimatta jäi lehdille suuria ruskeita pilkkuja.

— Mitä maisteri nyt sanoo, voi, voi — Tämä ei ole minun kirjani, se
on koulun —

— Nyt emme enää puhu siitä asiasta, — sanoi rouva Aaltonen aivan
tyynesti, mutta päättävästi. — Minusta on ikävä kuulla kiistaa ja
itkua. Sinun, Helvi, ei tarvitse huolehtia kirjasta, saat itse pitää
tämän, ja minä toimitan koulun kirjastoon uuden.

Pojat olivat vaienneet, isäntäkään ei virkkanut mitään, ja Helvin
kyyneleet kuivuivat tuokiossa. Oma kirja! Sepä vasta oli aarre, vaikka
olikin täynnä kahvipilkkuja!

Keskustelu sujui taas pian kaikessa rauhassa. Rouva Aaltosella ja
Helvillä oli paljo kyselemistä kotipitäjän asioista, ja matkalaiset
puolestaan ihmettelivät Helsingin ihanuuksia. Pojat olivat
ensikertalaisia, eikä isäntäkään ollut moniin aikoihin pääkaupungissa
käynyt.

— Muijankin olisi tarvinnut olla mukana, — arveli hän. — Olisi maar
se ihmetellyt suu selällään — ha ha ha — Mutta ei tahtonut jättää
kotia piioille, ja maksanuthan se kanssa olisi. Vaikka kyllä minulla
rahoja on — ei niistä puutetta.

Kun setä ja serkut ennen päivällistä lähtivät, tuntui Helvistä oikein
helpolta. Samulista ja Mannesta hän ei koskaan ollut pitänyt, mutta
nyt Ensio, tiesi miten, johtui hänen mieleensä heidän rinnallaan,
ja silloin vertailu varsinkin kääntyi serkkujen vahingoksi. Ei
hän kuitenkaan virkkanut mitään äidillensä, joka heti kiireellä
oli tarttunut ompelutyöhönsä. Mutta jos Helvi olisi nähnyt hänen
ajatuksensa, olisi hän huomannut heidän olevan hyvin samaa mieltä
ainoitten sukulaistensa suhteen. — Mikähän on tehnyt Kustaan niin
erilaiseksi kuin molemmat velivainajat Erkki ja Martti? — mietti
rouva Aaltonen. — Hän meni naimisiin kovin nuorena; vaikuttiko häneen
ehkä hänen vaimonsa, rikkaan rusthollarin tytär, joka oli miestään
vanhempi ja tunnettu ahneeksi, riitaiseksi ja komentavaiseksi? Kustaa
ei myöskään ollut saanut minkäänlaista koulusivistystä, niinkuin Erkki,
eikä hän ollut sitä halunnutkaan, kuten Martti veli, joka omin päin ja
lähetyskoulussa oli hankkinut paljon tietoja. Emäntäkään ei suinkaan
häntä kannustanut oppia hakemaan, sillä itse hän sitä halveksi ja töin
tuskin oli suostunut panemaan poikansa kansakouluun, josta Samuli
erosikin kesken. Mutta päävika oli varmaan siinä, että Saukkolassa ei
tunnettu Herraa, joka oli ollut toisten veljesten kallein omaisuus.
Siitä seurasi itsekkäisyys, toraileva mieli, jopa käytöksen raakuuskin.

— Jumala suokoon, että voisin johtaa Helviä kätkemään isänsä aarteen,
joka on minunkin omani! — huokasi äiti.

Helvi järjesti paraikaa pöytää ja hyräili laulua:

”Vaikuta, sill’ yö joutuu,
aurinko alenee,
hälle, jok’ itsens’ antoi
sulle, jotain tee —”

V

oli saanut erittäin hyvän lukukausitodistuksen suureksi iloksi
äidillensä ja itselleen. Kuin vapaa lintunen hän antautui kevein
mielin joululupaansa viettämään. Ennen joulua oli kova kiire, sillä
äidille tuotiin työtä enemmän kuin hän voi ottaa vastaankaan, ja
Helvi pyytämällä pyysi saada auttaa, jotta voisi samalla itse ansaita
rahoja. Äiti lähetti hänet joka päivä kävelemään tai laskemaan mäkeä
tovereitten kanssa, mutta suostui muuten mielellään hänen pyyntöönsä.
Eikä Helvistä milloinkaan joulu ollut tuntunut niin hauskalta kuin tänä vuonna,
jolloin hän omilla rahoillansa saattoi ostaa äidille lämpimän
huivin ja panna kirkkaan hopearahan lähetyksen säästölaatikkoon.

Joulun jälkeenkään Helvi ei malttanut kokonaan lakata ompelemasta,
vaan ansaitsi itsellensä puserokankaan, ja vielä jäi markka ylitsekin.
Mutta silloin kumminkin lepo ja virkistys olivat pääasiana. Oi noita
hauskoja iltapäiviä, jotka vietettiin Tähtitornivuoren rinteillä
mäenlaskussa, tai aamuja, joina lumisissa metsissä hiihdeltiin! Usein
oli kokonainen parvi iloisia tyttöjä mukana, mutta joskus Helvi lähti
kolmen kesken Irjan ja Ension kanssa, ja silloin hänestä aina oli
hauskinta. Palatessa hänen piti tavallisesti poiketa Lindiläisten
kotiin. Kun silloin Irja soitti ja lauleli, tai kun he yhdessä
istuivat punaiseen sohvaan puhelemaan, silloin hän täydestä sydämestä
nautti siitä, ettei ollut huolta huomisista läksyistä, vaan sai olla
ystävänsä seurassa niin kauvan kuin teki mieli. Näin hauskaa hänellä ei
ollut vielä koskaan ollut. Kerran hän sai kutsua Irjan ja pari muuta
toveria kotiinsakin. Se tapahtui Helvin syntymäpäivänä, ja silloin
äiti piti nekkukemut. Rouva Aaltonen oli jo aikaa täysin rauhoittunut
Irjan ystävyyden suhteen, olipa liikutettuna kiittänytkin Jumalaa
siitä. Helvihän oli saanut niin paljon iloa herttaisen toverinsa
kautta, ja äidin pelko sen johdosta, että Irja oli varakkaasta
kodista, näyttäytyi ihan aiheettomaksi. Miten lieneekään ollut
tohtorinna Lindin pintapuolisuuden laita, ainakin hän oli osottanut
suurta ystävällisyyttä Helviä kohtaan eikä ensinkään tahtonut estää
tytärtänsä liittymästä köyhän ompelijan lapseen. Äiti oli kerran käynyt
kiittämässä Irjan vanhempia Helvin puolesta, ja tohtori Lindin koti
oli silloin tehnyt häneen sopusointuisen, miellyttävän vaikutuksen
komeudestansa huolimatta. Ja uudestaan hän iloitsi siitä, että Jumala
oli johtanut kaikki hyvin Helville.

Mutta nyt oli lupa ja lepo loppunut ja koulutyö taas täydessä
vauhdissa. Nuorten mielet olivat kumminkin vielä niin kiinni menneissä
yhteisissä iloissa, että välttämättä täytyi jotakin puuhata läksyjen
lomiksi. Aamuhiihdoista ja pitkistä kelkkaretkistä ei nyt enää voinut
olla kysymystä, mutta muita ehdotuksia tehtiin välitunnilla tyttökoulun
pihalla oikein kukkurakaupassa.

— Mennään joka päivä edes tunniksi mäkeä laskemaan, — esitti Saimi Saarnio,
joka asui aivan Tähtitornivuoren vieressä.

— Ja toinen tunti meno- ja paluumatkaan yhteensä. Ei kiitoksia, —
vastasi joukosta Leiman ääni. — Minä en ainakaan ehdi enkä viitsi.

— Siellä niin ryvettyykin, — kiirehti Ester lisäämään. — Mutta
ostetaan kaikin klubimerkit ja luistellaan ainakin lauvantaina ja
sunnuntaina.

— Klubimerkki on kovin kallis, — huomautti Martta Mäkinen ujosti.
Häneen yhtyivät kuitenkin muutamat muutkin, ja Irja selitti, että
klubin radalla kaikenlaiset keikarit ja poikatytöt luistelivat, eikä
hän ainakaan tahtonut sitä kolmannen luokan kokouspaikaksi.

— Perustetaan ompeluseura, — ehdotti käytännöllinen Katri Dahlberg.

— Perustetaan! — huusivat useat äänet.

Tuuma oli keksitty. Tosin jotkut ensin yrittivät vastustaa, mutta pian
yleinen innostus sai vallan, ja päätös tehtiin. Jos vaan johtajatar
ja luokkaopettaja suostuisivat, kokoonnuttaisiin koululle joka toinen
lauvantai kello viideltä ompelemaan ja leikkimään, siksi kuin opettaja
lähettäisi pois.

Riemu oli rajaton ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Helvi huomautti,
että olisi paras myöskin heti päättää, mitä tarkoitusta varten aiottiin
tehdä työtä.

Niin, tarkoitus — sitä ei kukaan ollut ajatellut. Muutamien mielestä
ei mikään yhteinen tarkoitus ollut tarpeenkaan, mutta enin osa näytti
nolostuvan, kun niin tärkeä asia oli unohdettu.

— Me pidämme myyjäiset stipendirahastoa varten, niinkuin
yläluokkalaisetkin tekivät viime keväänä, — sanoi Liisi Lang.

— Emme me viitsi matkia toisia, — arveli Kerttu Kohonen, löytämättä
kuitenkaan sen parempaa ehdotusta. Mutta Ester jatkoi varmasti: — Me
vähät välitämme stipendeistä. Teemme jokainen omaa työtämme, juuri mitä
haluttaa.

— Ei se ole hauskaa, — virkkoi Irja epäröiden. — Kyllä meidän
jotakin täytyy keksiä — mutta mitä?

— Emmekö voisi tehdä työtä pakanalähetykselle? — esitti arasti Ilmi Alanne,
luokan nuorin tylleröinen.

Koko joukko purskahti nauramaan.

— Kaiketi villasukkia neekerilapsille, — ivasi Leima.

— Ja Ilmi itse kyytimään niitä Afrikkaan, — lisäsi Kerttu.

Helvi oli seisonut syrjässä puuttumatta ehdotuksiin, mutta nyt hänen
poskensa alkoivat hehkua ja huulensa väristä. Hänen täytyi sanoa
jotakin; hän ei voinut tätä kestää.

— Hyi, kuinka voitte puhua noin, — sanoi hän kiihkeästi kyynelten
kohotessa silmiin. — Miksi emme voisi pitää lähetysmyyjäisiä? Jos
te tietäisitte, kuinka pakanat ovat onnettomia — jos — jos — Ääni
tukehtui kesken kurkkuun, ja Helvi taisteli kaikin voimin itkua vastaan.

— Oletko sinä sitte käynyt Afrikassa? — sanoi Ester
ylenkatseellisesti. — Kuka niitä juttuja uskoisi, joita sieltä
kerrotaan. Jos me lähetämme rahoja pakanoille, eivät ne koskaan tule
perille.

— Tulevatpa! — huudahti Helvi, alkaen kertoa, miten oli meneteltävä.
Olihan hän monasti tyhjentänyt lähetyslippaansa ja tiesi hyvin, että
rahat olivat jätettävät lähetysseuran johtokunnalle, joka ne kyllä
käytti oikein. Mutta kellonsoitto keskeytti hänet, ja päätös täytyi
lykätä toistaiseksi.

Kuinka paljon kolmannen luokan tytöt seurasivat opetusta sinä
tuntina, sen kai opettaja tiesi parhaiten. Varma vaan oli, että
toisen välitunnin tullessa jokainen näytti miettineen ompeluseuran
tarkoitusta, ja ulos päästyä kohta joukko surisi kuten mehiläisparvi.
Silloin Irja lausui päättävästi, että Ilmin ehdotus oli hyvä ja Helvi
oli myöskin puhunut oikein, ja nyt ei enää saanut väitellä, vaan piti
suostua kohta. Jos joku tahtoi ommella itselleen, saattoi hän senkin
tehdä. Enin osa kyllä tekisi työtä lähetykselle.

Kun Irjalla oli varma mielipide jostakin, vei hän melkein aina toiset
mukanansa. Mistä se johtui, sitä ei kukaan tovereista olisi voinut
selittää. Mutta ei kukaan sitä ajatellutkaan, sillä se kävi itsestänsä.
Nytkin kaikki vaikenivat, kunnes tuota pikaa suloisessa sovussa
ruvettiin neuvottelemaan sopivista käsitöistä. Asian ratkaisu tuntui
hyvin luonnolliselta. Oli saatu yhteinen tarkoitus — useimmille
yhdentekevää mikä — mutta kullekin jäi vapaus liittyä siihen tai olla
ilman, ja kuitenkin jokainen sai tulla mukaan ompeluseuraan.

— En minä niin paljon lähetyksestä välitä, — tunnusti Irja
avomielisesti Helville, kulkiessaan tämän kanssa koulusta kotiin. —
Mutta minä olin harmissani tytöille. He olivat häijyjä Ilmiä ja sinua
kohtaan, ja te olitte sentään oikeassa. Teidän ehdotuksenne täytyi
päästä voitolle!

Tämä keskustelu oli maanantaina, ja lauvantaina ompeluseuran piti
alkaa. Mutta lasten mieli on kuin lampi, jonka veden jokainen
tuulenpuuska nostaa aaltoihin. Ei ollut vielä päästy torstaita
kauvemmaksi, ennenkuin uusi asia pani kolmasluokkalaisten päät
pyörälle. Teatterissa oli näytelty ”Prinsessa Ruusunen”, rakkaan setä
Topeliuksen rakas tuttu kappale; Katri ja Kerttu olivat päässeet sitä
katsomaan, ja nyt puoli luokkaa henkeänsä pidättäen kuunteli heidän
kertomuksiansa haltijattarista ja tontuista ja satumaailman kaikista
ihanuuksista.

— Mennäänpäs huomenna kaikki teatteriin! — huudahti Irja
innostuneena, ajattelematta siinä silmänräpäyksessä, että
vanhemmillakin oli sana sanottavana.

— En minä tiedä pääsenkö, — kuului joku kyllä muistuttavan.
Mutta ne, jotka eivät luulleet saavansa olla mukana, väistyivät
enimmäkseen alakuloisen näköisinä joukosta pois, ja toiset alkoivat
kahta innokkaammin keskustella siitä, missä yhdyttäisiin ja minne
asetuttaisiin istumaan.

— Ja kuka saadaan paimentajaksemme sinne? Sillä tietysti meillä
semmoinen pitää olla, ei suinkaan meitä muuten koulusta lasketa, —
arveli Saimi.

— Vaikka minun äitini, — vakuutti Irja. — Ei hän koskaan kiellä, jos
minä oikein pyydän. Voi kuinka meidän tulee hauska!

Vasta koulusta palatessa Irja muisti, että Helvi ei ollut sanonut
mitään; ja tuossa hän nyt kulki silmät suurina ja surullisina. Irjan
valtasi yhtäkkiä katumuksen tunne. Kuinka hän oli voinutkin ajatella
pelkkää omaa huviansa ja kokonaan unohtaa ystävänsä! Hän tarttui
kiihkeän hellästi Helvin käsivarteen ja lausui kuin ajatustensa
jatkoksi:

— En minä mene teatteriin, ellet sinä tule myöskin. — Helvi, etkö
luule, että äitisi laskee sinut?

— En tiedä — Mutta — mutta — ettekö te sanoneet koulussa, että
pääsylippu maksaa kaksi markkaa?

— Niin, jos otamme kokonaisen aition —

— Eikä minulla ole kuin markka jäljellä niistä rahoista, jotka
joululuvalla ansaitsin. En minä voi pyytää äidiltä.

— Odotappas — markallahan pääsee ”paratiisiin”, yläriville. Minä
tulen kanssasi sinne! Ei se mitään tee, vaikka siellä tavallisesti
istuu vaan työväkeä. Meidän Tilta sanoi, että sieltä näkee mainiosti.
Niin me teemme! Ja sinä tulet mukaan — tulet, tulet, Helvi!

Irja hypähti riemusta, ja Helvin sydän alkoi kovasti sykkiä. Olisikohan
kumminkin mahdollista, että hän kerran pääsisi oikeaan teatteriin ja
lisäksi ”Prinsessa Ruususta” katsomaan?

— En minä uskalla sanoa varmaan, ennenkuin olen puhunut äidille,
— virkkoi hän. Mutta kotiin tullessaan hän oli jo niin selvästi
kuvitellut mahdollisuutta todellisuudeksi, ettei hän oikeastaan
odottanut muuta kuin myöntävää vastausta. Hän aivan hätkähti, kun äiti
epäillen pudisti päätänsä.

— Et sinä voi mennä kahden kesken Irjan kanssa, ja kuinka saatat
luulla, että tohtorinna Lind tulisi teidän mukananne ylärivin paikoille
istumaan? Minä olen varma siitä, ettei hän suostu tuumaanne. Ja sitte
vielä — sinunhan piti markallasi ostaa käsityö ompeluseuraan. Millä
aikoisit sen hankkia, jos käyttäisit rahasi tähän?

Helvi seisoi ihan neuvotonna. Yhdellä iskulla oli koko kaunis
tuulentupa mennyt murskaksi. Hän purskahti katkeraan itkuun, vetäysi
nurkkaan rahille ja istui siellä yhä nyyhkien, kuulematta äidin
lohdutuksia, kun ovea kiireisesti koputettiin ja Irja pyrynä ryöpsähti
sisälle.

Hän vallan hämmästyi Helvin kyynelistä, sillä itse hän oli täynnä
iloa ja intoa. Oli käynyt, niinkuin rouva Aaltonen arveli. Irjan äiti
lupasi kyllä tulla tyttöjen kanssa teatteriin, mutta heidän piti ottaa
aitiopaikat. Nyt hän lähetti Irjan sanomaan Helville, että tämä vaan
jättäisi rahansa heidän haltuunsa. Joku pieni tonttu ruusuprinsessan
seurueesta laittaisi kyllä niin, että sillä pääsisi tavalliselle kahden markan
paikalle toisten toverien joukkoon.

— Saahan Helvi tulla? — kysyi Irja, luoden rouva Aaltoseen niin
pyytävän katseen, että sen olisi luullut voivan jäitäkin sulattaa.
Eivätkä Helvin äidin kasvot jäisiltä näyttäneetkään. Sanomaton hellyys
kuvastui niistä, mutta ääni soi vakavalta, kun hän sanoi: — Helvi saa
itse päättää, tahtooko hän mennä vai ei.

— Tietysti hän tahtoo! No Helvi, pyyhi toki kyyneleesi ja ole iloinen!
Hyvästi nyt — markkasi voit tuoda huomenna. — Ja Irja pyörähytti
Helviä kerran ympäri ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin.

Mutta Helvi ei ollut oikein iloinen. Täti Lind oli niin hyvä ja Irja
myöskin, ja äiti antoi hänelle vapauden itse päättää menostansa. Miksi
hän ei voisi huvitella kuten muutkin? Mutta ompeluseura ja koriliina ja
pakanalapset kaukana Afrikassa... Hän oli jo luvannut markkansa heille,
vaikkei hän aamupäivällä ollut muistanut sitä. Voi, kuinka tämä oli
vaikeata! Moni varakkaampikin toveri aikoi kyllä tehdä omaa työtänsä
ompeluseurassa, mutta hän, joka juuri oli niin innokkaasti ehdottanut,
että ommeltaisiin lähetykselle... Ei, ei hän voinut menetellä niin.
Tuo markka ei ollut enää hänen, sillä oli jo määrätty paikkansa. — Ja
kuitenkin... Mitä hän sanoisi Irjan äidille? Jos hän selittäisi asian
oikean laidan, maksaisi rouva Lind ehkä koko pääsylipun, ja silloin
tuntuisi, ikäänkuin hän olisi kerjännyt sitä. Malttaisiko hän jäädä
pois teatterista? Ei varmaankaan...

Yhtäkkiä hän luuli keksineensä keinon. Hän hypähti paikaltaan ja riensi
pöydän luo, jonka äärestä häntä kohtasi äidin tutkiva katse. Rouva
Aaltonen oli istunut ihan ääneti, ja Helvi oli ollut niin ajatuksiinsa
vaipuneena, että tuskin oli huomannut äitinsä olevan huoneessakaan. Nyt
hän melkein pelästyen punehtui ja loi silmänsä alas, kun äiti kysyi:

— Oletko jo päättänyt?

— Kyllä minä luulen, että menen. Täti Lind on varmaan jo toimittanut
pääsylipun, ja olisi niin ikävä jäädä pois... Voi äiti, älä näytä noin
totiselta! Enkö minä saisi mennä?

— Entäs ompeluseura? Aiotko ommella omaa puseroasi, kun muut antavat
työnsä yhteisen kalliin asian hyväksi?

— En aio tehdä omaa työtäni! Älä kysy mitään, äiti kulta! Kyllä minä
huomenna ostan koriliinan, ja kuitenkin saan nähdä ”Ruusuprinsessan”.
Älä ole levoton — sitte minä selitän...

VI

Pääsyliput olivat hankitut, läksyt luetut, ja koko iloinen, odotuksesta
hehkuva tyttöparvi oli juhlapukuisena kokoontunut tohtori Lindin
valaistuun ruokasaliin. Tohtorinna kaatoi höyryävästä keittiöstä teetä.
Irja siirteli kuppeja toveriensa eteen, ja tohtori ja Ensiokin istuivat
siellä teetä juomassa yhdessä teatteriin lähtevien kanssa. Siinä oli
eloa, tuossa nuoressa joukossa. Pelkkiä loistavia katseita, pelkkiä
iloisia sanoja, hymyä ja naurua ja riemua runsain määrin...

Ei pelkkiä iloisia katseita kuitenkaan.

— Helvi, sinä olet niin vakava, — kuiskasi Ensio, joka istui hänen
vieressään. — Et puhu etkä naura niinkuin muuten. Oletko väsynyt?

— En, en ollenkaan. Näytänkö siltä?

— Et sinä ole semmoinen kuin tavallisesti. Jokin sinua vaivaa.

— Mikäpä minua vaivaisi, — virkkoi Helvi naurahtaen, mutta samassa
hän punastui, sillä hän tunsi, ettei hän puhunut totta.

— Suo anteeksi, eihän minun ole oikeus kysyä. Mutta minä niin
toivoisin, että saisit hauskan illan. Sinä olet niin ahkera ja
uhrautuvainen ja tarvitset kyllä virkistystä.

Helvi punastui vielä enemmän, sillä hänen omatuntonsa sanoi: itsekäs
minä olen enkä uhrautuvainen. Teatteriin kulkiessansa pitkin
puolipimeitä katuja hänellä oli kyllin tilaisuutta miettiä sitä asiaa.
Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut, että hän astui melkein
äänettömänä.

Niin, hän oli menossa ”Prinsessa Ruususta” katsomaan, kuten hän niin
hartaasti oli toivonut. Hän oli maksanut markan pääsylipustansa, ja
kuitenkin oli kotona hänen omalla rahallansa ostettu sievä liina
ompeluseuraa varten...

Vaan miten, voi miten oli se markka saatu?

Helvistä tuntui kuin olisi hän taas seisonut ikkunan luona hämärissä.
Äiti oli mennyt ulos. Sykkivin sydämin, vapisevin käsin Helvi tarttui
lähetyslaatikkoon, mursi sen ja kaatoi rahat kämmenellensä. Siinä
oli kirkas markka — tuo, jonka hän joululuvalla iloiten oli sinne
pudottanut, saatuansa palkan ompeluksistansa — ja lisäksi kokonainen
kasa vaskirahoja ja pientä hopeaa. Äkkiä hän solahutti markan
kukkaroonsa, kääräisi muut rahat paperiin, heitti päällysvaatteet
yllensä ja juoksi kadulle. Lähetystalolle oli pitkä matka, mutta hän
riensi kuin takaa-ajettuna. Johtaja taputti ystävällisesti hymyillen
ja liikutettuna ”pienen lähetysystävän” olkapäätä ja toivotti Jumalan
siunausta hänelle ja hänen lahjallensa; mutta sanat soivat Helville
kuin tuomion äänet, hän ei rohjennut nostaa silmiänsä, niiasi ja
pujahti pois niin pian kuin pääsi. Kotimatkalla hän poikkesi puotiin
koriliinaa ostamaan. Aikainen talvinen pimeys melkein jo peitti
kaupungin. Helviä pelotti, ja juosten hän saapui kotiin, lähteäksensä
kohta sen jälkeen Irjan luo ja teatteriin...

— Voi hyvä Jumala — oletko vihastunut minulle? Miksi, miksi minä
lähdin? Käännynkö kotiin? Voi kuinka minun on paha olla...

— Tuosta ovesta, — kuuli Helvi samassa tädin sanovan. — No, ovatko
kaikki lampaani koossa?

Oltiin perillä. Valovirta häikäisi Helvin silmiä, ja suuri sali ja
ihmisten liike huimasi häntä, Ja mikä maailma hetken kuluttua aukesi
esiripun takaa! Hän unohti tuokioksi rahat ja lähetyksen ja sydämensä
tuskan, ja tenhon vallassa hän istui siinä hehkuvin poskin. Kun
esirippu ensi kerran laskeutui, huokasi hän syvään, syvään.

Kuinka se oli kaunista! Miksi hän ei saisi nauttia siitä? Olihan hän
tullut tänne omalla rahallansa. Se oli lähetyksen markka, se jolla
hän liinan osti. Sen hän siis oli käyttänytkin oikeaan tarkoitukseen,
juuri lähetystyön hyväksi. Ehkei hän ollutkaan tehnyt väärin? Ei
suinkaan! Suotta hän vaan oli tuskitellut.

Ja Helvi rupesi puhumaan tovereitten kanssa niin vilkkaasti kuin voi,
ja hänen korvissaan suhisi ja hänen ajatustensa täytyi vaieta...

Taas näytös, taas esirippu alas.

— Mutta sinä varastit sittekin lähetykseltä! Mitä olit pannut
laatikkoon, sen olit jo antanut Jumalalle ja Afrikan onnettomille
asukkaille, jotka eivät tunne Jeesusta. Ja sen lisäksi olit luvannut
ostaa työn ompeluseuraan. Olisiko äitisi hyväksynyt tekosi, ja mitä hän
sanoo, kun kerrot sen hänelle?

Omatunto puhui vastustuksesta huolimatta, ja tuska valtasi Helvin
jälleen. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen
rauhallisena.

— Ohho, joko nyt tulee viimeinen näytös, — huokasi Liisi Lang Helvin
takana.

— Se kuuluu olevan kaikkein kaunein, — kertoi Leima. — Ajatelkaa,
kun prinssi sadan vuoden perästä löytää morsiamensa!

— Ja Sam saa sadan vuoden vanhan korvapuustin, — nauroi Irja.

— Niin, niin, tyttöseni, — virkkoi tohtorinna Lind hymyillen, —
siinä on syvää viisautta, vaikka sinä pieni västäräkki et ole taitanut
sitä ajatella. Paha saa varmasti ennemmin tai myöhemmin palkkansa.

Oli kuin jokin olisi kuristanut Helvin kurkkua. Hän nielaisi ja
nielaisi tyhjään, kunnes Irja kaikeksi onneksi tarjosi hänelle
karamelleja, jotka saivat pinnistyksen helpottamaan. Mutta kolmatta
näytöstä katsellessaan Helvi ei todellakaan voinut ymmärtää, että se
oli niin hauska kuin toverit sanoivat.

Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti katuja, kun ihmisjoukko tulvi
ulos teatterista. Kylmä ilma virtaili vastaan, ja Helviä Lind puistatti.
Tohtorinna asetteli kauvempana asuvia tyttöjä issikkoihin,
saattoi lähiseutulaiset heidän asuntoihinsa ja lähti lopuksi astumaan
kotiinpäin ”kruunuhakalaistensa”, Irjan, Helvin ja Leiman kanssa. Puut
loivat pitkiä varjoja kuutamossa, tuuli suhisi salaperäisesti niiden
lehdettömissä oksissa, ja joka askeleella lumi narahti jalkain alla.
Tuntui niin kammottavalta... Runebergin esplanaadin päässä Helvi äkkiä
säpsähti ja huudahti heikosti.

— Mikä nyt? — kysyivät toiset melkein yhtaikaa.

Mutta Helvi vapisi eikä voinut selittää muuta, kuin että hän oli
säikähtänyt ”jotakin mustaa”.

— Eihän siellä mitään ole, — virkkoi Irja, rohkeasti kurkistaen
puiden sekaan.

— Sinä olit ensi kerran teatterissa ja nyt on mielikuvituksesi
kiihtynyt, — arveli tohtorinna Helville. — Joudu pois, Irja, niin
pääsette kaikki pikemmin nukkumaan.

Vaan kun Helvi oli saanut Leimankin pelkäämään, tuumasi rouva Lind
parhaaksi, että otettaisiin torilta kaksi ajuria. Reet luistivat
keveästi, ja ilta oli ihana. Elisabetinkadun kulmassa huudettiin
hyvästit ja uudistetut kiitokset issikasta toiseen, ja Irja kuului
pahoittelevan, että hauska ajomatka niin pian loppui. Mutta Helvi
olisi sydämestään suonut, että hänenkin kotinsa olisi ollut jo siinä.
Leimakin astui samassa alas, ja Helvi oli ypö yksin, kun ajuri vei
hänet Kristianinkadulle ja pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen.

Äiti valvoi vielä. Himmeä lamppu loi valoa huoneeseen, vuoteet olivat
valmiina ja suuri raamattu avoinna pöydällä.

Helvi ei rynnännyt sisälle iloisena, kuten tavallisesti, vaan hänen
käyntinsä oli väsynyt ja katseensa arka, ja kun äiti kysyi, oliko ollut
hauskaa, vastasi hän epävarmasti: — Oli — jotenkin —

— Mutta ei oikein? Tahtoisin mielelläni tarkemmin kuulla iltasi
vietosta. Olen muistanut sinua koko ajan.

Helvi kertoi aivan lyhyesti kappaleen tärkeimmistä henkilöistä ja
komeimmista laitoksista, mutta sitte hän sanoi, että häntä väsytti.
Äidin silmä seurasi häntä omituisen tutkivasti hänen äänettömänä
riisuutuessaan. Kun Helvi oli sanonut hyvää yötä ja kömpinyt peitteen
alle, silloin äiti nosti lampun lähemmäksi vuodetta, nouti raamatun ja
lausui: — Jaksathan kuitenkin kuulla lyhyen kappaleen Jumalan sanasta?
Ilman sitä päänalaista ei ole uni makea.

Heidän oli aina tapana lukea iltaisin yhdessä, mutta Helvi oli sen
tänään unohtanut. Melkein häveten hän vastasi: — Kiitos, äiti, kyllä
minä jaksan.

Äiti valitsi 139:nnen psalmin. Sanat kaikuivat juhlallisina yön
hiljaisuudessa:

”Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minun. — — Joko minä käyn tai
makaan, niin sinä olet lähelläni ja näet kaikki minun tieni. — —
Mihin minä pakenen kasvojesi edestä? — — Jos minä sanoisin: pimeys
kuitenkin peittää minun, niin on yökin valkeus ympärilläni. — — Tutki
minua, Jumala, ja koettele sydämeni! — — Ja katso, jos minä pahalla
tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle!”

Helvi painoi kasvonsa syvälle päänalaiseen, ja kun hän nukkui, oli
tyyny kostea kyyneleistä.

Keskellä yötä äiti äkkiä heräsi siitä, että joku puhui. Pelästyen hän
hypähti ylös, mutta tunsi samassa Helvin äänen, joka lausui epäselviä
sanoja. Ne kuuluivat valittavilta ja itkunsekaisilta. Äidin säikähdys
muuttui huolestumiseksi, hän raapaisi tulta ja kiirehti Helvin vuoteen
luo.

— Oletko sairas, lapseni?

Ei vastausta. Helvi heittelihe tuskaisesti edestakaisin ja hänen
silmänsä olivat auki, mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan äitiänsä.
Vasta kun tämä lempeästi laski kätensä hänen kuumalle otsallensa ja
kynttilän valo sattui hänen silmiinsä, silloin unten varjot pakenivat
ja Helvi heräsi ääneensä nyyhkien. Nähdessään äidin kumartuneena
ylitsensä hän kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin
etsiäkseen turvaa. Ja vapisten hän kuiskasi: — Minä näin niin pahaa
unta, minua pelottaa!

— Mitä unta sinä näit?

— En muista enää oikein... en tiedä... Suuri tulinen silmä ainakin
seurasi minua, ja mustat siivet lepottivat takanani...

— Helvi, lapseni, minä tiedän, kenen se silmä oli, ja minä voin sanoa,
mikä musta aave sinua ajoi takaa. Sydämelläsi on joku synti, josta
omatuntosi syyttää sinua, ja Jumalan kaikkinäkevä katse tuottaa sinulle
sentähden pelkoa. Huomasin jo eilen, että et ollut entiselläsi, ja
toissapäivästä asti olen ollut sinusta huolissani. Nyt emme uudelleen
laskeudu levolle, ennenkuin olet kaikki kertonut. Puhu, rakas lapsi,
niin saat rauhasi jälleen!

Ja Helvi kertoi kyynelten keskeyttämänä, miten hän kuin varas oli yksin
ollessaan hiipinyt lähetyslaatikkoansa rikkomaan ja ottamaan siihen
pantua rahaa. Iloa hän ei ollut sen kautta saanut, ainoastaan tuskaa,
ja vaikein oli ollut ajatus, että äiti ei tietänyt tästä mitään, mutta
että hänen täytyi piankin saada se kuulla.

— En minä ensin tarkoittanut ollenkaan pahaa, mutta sitte asia tuli
pahemmaksi ja pahemmaksi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt petosta
kaiken aikaa. Lähetysjohtaja sanoi, että minä olin varmaan uhrannut
monta iloa noiden rahojen tähden, jotka vein hänelle, ja Ensio luuli
minua hyväksi, eikä täti eikä Irja eikä kukaan ihminen tietänyt,
kummoinen minä olin. Ensiolle minä narrasinkin, ettei minua mikään
vaivannut, vaikka minun oli niin vaikea olla; ja sinulle, äiti, en
rohjennut kertoa mitään...

Tunnustus purkautui tunnustuksen perästä. Helvi puhui nopeasti, kuin
olisi hän pelännyt oman äänensä kaikua tai kiirehtinyt vierittämään
raskasta taakkaa rinnaltansa, kiveä toisen jälkeen, kunnes ei olisi
ainoata pienintäkään enää siellä painamassa. Mutta kun vihdoin
kaikki oli kerrottu, silloin Helvin voimat olivatkin lopussa. Ääneen
itkien hän yöpuvussansa heittäytyi äidin syliin ja pyysi hänen
anteeksiantoansa. Hiljaa, tyynnyttäen äiti silitteli tyttönsä vaaleita,
hajallaan liehuvia hiuksia ja painoi rauhan suudelman hänen polttaville
huulillensa.

— Niin se on, — lausui hän hetken vaitiolon jälkeen. — Näennäisesti
pieni synti tuottaa suurta surua mukanaan. Se on kuin lumipallo, joka
vieriessään kasvaa. Mutta älä nyt enää sitä itke, rakkaani!

— Voi äiti, miksi et kieltänyt minua menemästä teatteriin? Miksi et
vaatinut minua heti paikalla sanomaan, mistä hankin sen markan? Silloin
ei olisi tämmöistä surua tullut!

— Erehdyt, lapseni. Pakko ei ole vapautta. Sinä olisit ollut
tyytymätön ja halunnut entistä kiihkeämmin huveihin, joista sinut
estettiin. Itsekäs mielesi olisi ollut jäljellä. — Toivoin niin
hartaasti, että vapaaehtoisesti olisit taistellut ja voittanut. Sinä
jouduit tappiolle, mutta Jumala voi kääntää senkin hyväksi, sillä nyt
tiedät omasta kokemuksestasi, ettei hänen tahtonsa tieltä poikkeaminen
tuota onnea. — Pyyhi, lapsi, kyyneleesi! Me laskeudumme yhdessä
polvillemme ja pyydämme Jumalalta anteeksi, että olet hänen mielensä
pahoittanut. Hän voi jälleen parantaa kaikki.

Helvi polvistui äitinsä viereen, ja äiti rukoili hartaasti, että Jeesus
verellänsä pesisi Helvin sydämen puhtaaksi kaikesta itsekkäisyydestä
ja vääryydestä ja ottaisi hänet omaksensa kokonaisemmin kuin ennen
milloinkaan. Ja kun Helvi taas lepäsi vuoteellansa, silloin äiti vielä
kerran avasi raamatun ja luki muutamia värsyjä:

”Autuas on se, jonka pahat teot ovat annetut anteeksi ja jonka synnit
ovat peitetyt. Autuas on se ihminen, jolle Herra ei soimaa vääryyttä,
jonka hengessä ei vilppiä ole. Sillä kun minä tahdoin vaieta sitä
— — oli kätesi yöllä ja päivällä raskas päälläni. — — Sentähden minä
sanoin: minä tunnustan Herralle pahat tekoni; niin sinä annoit minulle
anteeksi syntini vääryyden.”

Onnellisesti hymyillen Helvi sulki silmänsä. Hän tunsi, että tulikatse
oli muuttunut rakkaan Isän lempeäksi silmäykseksi. Mustat siivet
liihoittelivat kauvas pois, ja hohtavat, valkoiset varjosivat taas
suojaten hänen leposijaansa. Myrskyä seurasi rauha, taivaallinen rauha,
joka hiljaa laskeutui yli kodin ja yli lapsen sydämen.

VII

Helvi oli saanut anteeksi ja oli onnellinen jälleen; mutta samalla
hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli korvata, mikäli voi,
menettelynsä seuraukset. Lähetykseltä hän oli ottanut, lähetykselle
hänen piti antaa takaisin. Heti toisena päivänä hän mielessänsä
lupasi, että ensimmäinen, jonka hän saisi tai ansaitsisi, olisi
lähetyksen oma. Ennen ompeluseuraan menoansa hän myöskin tahtoi käydä
lähetystalolla pyytämässä uutta säästölaatikkoa, ja silloin hän aikoi
tunnustaa johtajalle, että hän edellisellä kerralla oli tuonut markkaa
vähemmän kuin olisi pitänyt. Häveten hän yhä näki edessänsä johtajan
ystävällisen katseen. Hänen täytyi olla täysin rehellinen, saadaksensa
täydellisen, pysyväisen rauhan.

Se oli vaikea tehtävä. Kyllä oli niin kuin äiti oli sanonut: alkuansa
”pieni” synti toi todellakin suurta surua!

Johtaja tunsi kohta Helvin ja otti hyvin sydämellisesti vastaan ”pikku
lähetysystävänsä”. Noudettuaan pyydetyn laatikon hän kysyi, eikö Helviä
huvittaisi tulla sisälle katsomaan valokuvia Afrikasta.

Helvi niiasi, mutta viipyi yhä eteisen ovella. Hänen sydämensä sykki,
ikäänkuin olisi se pyrkinyt rinnasta hypähtämään, ja sanat eivät
tahtoneet lähteä huulilta. Mutta hänen täytyi puhua, sillä hän tunsi,
että muuten uudistuisi se levottomuus, joka jo kerran oli väistynyt
rauhan tieltä.

— Herra pastori, minun pitäisi... minun... minulla olisi eräs asia...
sopersi hän.

Lähetysjohtaja katsoi kummastuneena Helviin, joka oli hehkuvan punainen
ja näytti taistelevan kyyneliä vastaan.

— Tule, lapseni, ja kerro, mitä on sydämelläsi, — virkkoi hän, avaten
oven huoneeseensa. Pastori veti toisen tuolin kirjoituspöytänsä ääreen,
viittasi Helviä istumaan, otti sitte isällisen ystävällisesti hänen
kätensä omaansa ja virkkoi: — No? Puhuppa nyt ihan rohkeasti. Jos voin
antaa sinulle jotakin neuvoa tai apua, teen sen mielelläni.

— Voi, ei se ole sitä! — Ja sitte Helvi alkoi kertoa samaa kuin
äidille edellisenä yönä, ensin ujosti ja sekavasti, mutta yhä vapaammin
ja luottavaisemmin, kuta pitemmälle hän ehti. — Minun oli niin vaikea
ajatella, että pastori luuli minusta liian hyvää, — lopetti hän. —
Mutta minä tahdon parantaa tekoni. Minä tahdon tehdä lähetyksen hyväksi
kaikki mitä voin! — Onko pastori minulle kovin suuttunut? — lisäsi
hän pelokkaasti.

Pastorin silmät loistivat niin omituisesti, kun hän katsoi Helviin, ja
hän puristi pientä vapisevaa kättä, josta hän yhä piti kiinni.

— Kuinka voisin olla suuttunut sinuun, rakas lapsi? Jospa tietäisit,
kuinka kalliiksi juuri tämä tunnustuksesi tekee sinut minulle! Siitähän
minä näen, että tahdot noudattaa Jumalan tahtoa ja omantuntosi ääntä,
vaikka se vaikealtakin tuntuisi. Menettele aina siten, ja Jumala on
vielä tekevä paljon sinun kauttasi!

Ääni oli sydämellinen, mutta vakava. Helvistä tuntui kuin hän olisi
ollut kirkossa ja itse Jumala hyvin lähellä häntä.

— Herra voi kääntää kaikki hyväksi, — jatkoi pastori ikäänkuin
mietteissään. — Eikö totta, — sanoi hän sitte, kääntyen Helvin
puoleen, — lähetysasia varmaan tuntuu sinusta nyt rakkaammalta kuin
milloinkaan? Sanoit äsken, että tahdot tehdä sen hyväksi kaikki mitä
voit. Ajattelitko, mitä se merkitsi?

— Kaikki mitä Jumala tahtoo, jos minä vaan ymmärrän sen, — vastasi
Helvi hiljaa.

Pastori oli syvästi liikutettu.

— Niinpä ota, Herra, tämä lapsi kokonaan! — lausui hän hartaan
juhlallisesti. — Ota hänen sydämensä, ota hänen elämänsä, ota hänen
työnsä, ja anna hänen vaikuttaa sinun kunniaksesi ja sinun asiasi
hyväksi täällä tai kaukana, minkä paikan oletkin määrännyt hänelle
maailmassa! Jumala siunatkoon sinua, lapseni!

Kun Helvi kulki lähetystalolta koulua kohden, oli hän kuin huumeessa.
Hän ei käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja mikä hänen oli, mutta
ympäristö näytti paenneen pois, ajatukset tuntuivat pysähtyneen,
ja jonkinlainen pyhä väristys kulki läpi hänen olentonsa. Oli kuin
juhla, rauhaisa, ihana juhla, ja kuitenkin sydän valtavasti tykytti
ja rinnassa aallot kävivät. Menikö hän todellakin kouluun? Ei, hän ei
voinut, hänen täytyi vielä kävellä ulkona ja hengittää raitista ilmaa...

— Mitä sinä tuumaat, Helvi, kun et kuule etkä näe? — kajahti samassa
Irjan ääni ihan hänen korvansa juuressa, ja käsivarsi työntyi Helvin
kainaloon. — Mihin sinä sinnepäin menet? Meidänhän on jo aika lähteä
ompeluseuraan.

— Oi, Irja, Irja, minulla on niin paljo kertomista sinulle! Älä mene
vielä, tule kanssani pois!

Irja hämmästyi Helvin äänen soinnusta ja seurasi uteliaana ja
vastustamatta. Kolmannen kerran Helvi uudisti tunnustuksensa, ja
nyt se ei ollutkaan vaikeaa. Mutta lisäksi hän kertoi käynnistänsä
lähetysjohtajan luona, kertoi hiljaa, hitaasti, kuin pannakseen painoa
joka sanalle, ja kuitenkin into hehkui hänen katseestansa ja koko
olennostansa.

— Hän rukoili minun puolestani. Hän pyysi, että Jumala käyttäisi minua
työhönsä. Luuletko että hän käyttää?

Irja oli keskeyttänyt Helviä vaan jollakin sanalla silloin tällöin. Nyt
hänen olisi pitänyt vastata, mutta hän ei tietänyt mitä sanoisi. Koko
ala, josta Helvi puhui, oli outo hänelle.

— Minä luulen, etten ymmärrä oikein, — virkkoi hän vihdoin. — Sinä
Helvi olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut tytöt. Sinä olet niin
hyvä ja niin ihmeellinen.

— Minäkö hyvä? Mutta etkö kuullut, mitä ensin kerroin sinulle?

— Kuulinhan; vaan en minä käsitä, että sinä olet tehnyt mitään
pahaa. Ja vaikka olisitkin, niin ei se siihen vaikuttaisi. Sinä olet
hyvä kumminkin. Voi, en minä koskaan saattaisi noin katua ja noin
suurenmoisesti korjata niin pientä asiaa! Kyllä minä ihmettelen sinua,
Helvi.

Tytöt kulkivat vähän aikaa vaiti, mutta sitte Irja huomautti, että
ompeluseura oli unohtunut ja nyt piti pian rientää sinne.

— Kerro Ensiolle, mitä olen sinulle sanonut, mutta älä kellekään
muulle! — kuiskasi Helvi koulun rappusissa Irjalle; ja Irja löi kättä
lujaksi lupaukseksi.

Jo käytävässä pari tyttöä juoksi heitä vastaan.

— Missä te olette viipyneet? — kuului heidän kysymyksensä, johon
kaiku vastasi koko luokasta, kun he ovelle ehtivät.

— Ollaanpa vaan! — sanoi Irja veitikkamaisen näköisenä. — Entäpä jos
meillä olisi salaisuuksia? Tuletteko uteliaiksi?

— Kyllä kai salaisuuksia. Mutta sano nyt, mitä me lukisimme tästä
kirjasta! Opettaja lähetti sen Ilmin mukana tänne; hän ei itse pääse,
ennenkuin myöhempään.

Irja alkoi selailla kirjaa, mutta jotkut tytöt arvelivat, että oli
hauskempi puhella. Pian kirja heitettiin kateederiin, ja riemu ja nauru
kohosi kattoon asti.

— Olkaa nyt sentään hiljempaa, että mekin kuulemme vähän toinen
toisemme ääntä, — kuului samassa joku oven suusta sanovan. Se oli
Hanna Laitinen, viidesluokkalainen ja konventin puheenjohtaja.

Tytöt vaikenivat ensin kiltisti, mutta sitte alkoi sadella kysymyksiä:

— Onko teillä konventti?

— Eikö sielläkään ole opettajia?

— Mitä te teette?

Ja Leima, joka piti itseään yhtä hyvin viides- kuin kolmasluokkalaisten
toverina, veti Hannaa käsipuolesta sisään, sanoen:

— Tule nyt tänne meidän kanssamme juttelemaan!

Mutta Hanna irtautui ja vakuutti, ettei hän mitenkään joutanut. Täytyi
ottaa opettajia vastaan, sillä kohta niitä varmaan tulisi, ja sitte oli
tehtävä suuri ja tärkeä ilmoitus konventille.

— Tahdotteko tietää? Entä jos kertoisin teille.

— No kerro, kerro!

— Me panemme toimeen kilpailun. Kahden viikon kuluessa on laadittava
kirjoitus aineesta: ”Tuleva kutsumukseni”. Kolme parasta saa kirjoja
palkinnoksi. Meillä on jo rahatkin koossa sitä varten. Eikö se ole
fiksua?

— On, hirveän fiksua —

— Antakaa meidänkin tulla mukaan! — huudahti Irja.

— Tekö kirjoittaisitte myös? — kysyi Hanna, luoden melkein äidillisen
silmäyksen kolmasluokkalaisiin. — Teillä on vielä niin pitkä aika
tulevaan kutsumukseenne!

— Kaksi vuotta pitempi vaan kuin teillä, — arveli Kerttu vähän
närkästyksissään.

— Ja kuka sen tietää, vaikka me ehtisimme pikemmin kuin te, — virkkoi
Ester nauraen. — Jos minä esimerkiksi menisin kihloihin ennenkuin
sinä...

Kolmasluokkalaiset purskahtivat heleään nauruun, mutta Hanna kääntyi
loukkaantuneena menemään pois.

— Kirjoittakaa vaan, jos huvittaa, kyllä minä annan luvan, — sanoi
hän mennessään. — Mutta sen minä takaan, että se on turhaa vaivaa,
sillä ei kukaan teistä palkintoa saa.

— Saammeko todellakin kirjoittaa? — huusi pari ääntä hänen jälkeensä.

— Johan minä sanoin, että voitte koettaa, — kuului Hannan ääni
käytävästä.

Irja tempasi oven kiinni ja hyppäsi touhuissaan keskelle tyttöparvea
penkille seisomaan.

— Nyt minä sanon jotakin, — alkoi hän. — Olkaa hiljaa, minun pitää
kuiskata, etteivät konventtilaiset kuule. Ovat niin olevinaan muka!
Niin, sen minä sanon, että meidän pitää jok’ainoan kirjoittaa ja panna
oikein parastamme, ja onpa ihme, ellemme vie heiltä ainakin yhtä
palkintoa!

— Niin, niin, me kirjoitamme! — huusivat useat.

— En minä osaa, — sanoi Martta pelästyneenä semmoisesta ehdotuksesta.

— Kirjoittakoot luokan parhaat, — sanoi joku muu.

— Minä tiedän kuinka teemme, — tuumi Katri. — Pannaan luokkaamme
kirjelaatikko, ja niin moni kuin suinkin pistää sinne aineen ensi viikolla
. Tulevassa ompeluseurassa luemme ne ääneen ja lähetämme
parhaat viidesluokkalaisille.

— Sinä Katri olet vasta viisas, — virkkoi Liisi ihastuksissaan.

— Niin me teemme!

”Ompeluseuran” onneksi opettaja saapui kohta tämän päätöksen jälkeen.
Hänen tulonsa vasta muistutti tyttöjä siitä, että he olivat tulleet
tekemään työtä ja lukemaan lähetyskertomuksia. Ainoastaan Helvi oli
istunut Ilmin ja parin muun tytön kanssa uutterasti ommellen eräässä
luokan nurkassa.

Ilta kului tavattoman nopeasti. Ei ehditty edes leikkimään, ennenkuin
jo kello ilmoitti, että oli aika lähteä kotiin. Silloin kilpakirjoitus
tuli uudestaan puheeksi.

— Tietysti sinä kirjoitat? — sanoi Irja Helville.

— Enpä luule, — vastasi Helvi jotenkin haluttomasti.

— Mutta Helvi, sinähän olet meidän paras kirjoittajamme! Ei kukaan saa
niin hyviä arvosanoja kuin sinä!

— En minä tiedä, mitä osaisin panna kokoon semmoisesta aineesta.
Jos kertoisin, että luultavasti menen seminaariin ja tulen
kansakoulunopettajaksi, niin ei meidän luokkamme sillä ainakaan
palkintoa saisi. Ei se mitään hauskaa ole.

— Kyllähän se on vähän kuivaa, — myönsi Irja. — Mutta saattaisithan
kertoa, kuinka aiot mennä Suomen saloille ja siellä kuunnella honkien
huminaa ja opettaa mökin lapsia. Se kuuluisi kauniilta.

Helvi pudisti päätään. — Ei minua ollenkaan haluta. Mitä sinä sitte
aiot kirjoittaa?

— Minä kerron, että tahdon palvella isänmaata ja soittaa ja laulaa
ja tulla ylioppilaaksi. Siitä minulla olisi vaikka kuinka paljo
kirjoittamista. Kun minä ajattelen, että kerran saisin valkoisen lakin,
niinkuin Ensio jo vuoden perästä — Minun täytyy saada! Ja sitte minä
oikein innokkaasti teen Suomen hyväksi työtä! — Mutta kuule, Helvi,
kirjoita sinäkin, että mielelläsi tulisit ylioppilaaksi! Sillä totta
kai sinä tulisit?

— Enhän minä kuitenkaan tule. Kuinka minä semmoista kirjoittaisin?

— Ei ole sanottu, että pitää kirjoittaa juuri siitä, miksi todella
tulee. Eihän sitä niin varmaan tiedä. Vaikka kyllä minä tiedän! Mutta
minä en tahdokaan mitään niin mielelläni kuin valkoista lakkia. Sinä
kai halukkaammin lukisit ylioppilaaksi kuin menisit seminaariin, ja
silloin tietysti kirjoitat siitä, mitä toivoisit kutsumukseksesi.

— Mitäkö toivoisin? — Ja Helvin silmät alkoivat välkkyä.

— Niin, juuri siitä. Helvi kulta, tee nyt se — meidän luokan kunnian
tähden!

— Minä koetan kirjoittaa, — lausui Helvi väräjävällä äänellä.

— Että tahtoisit tulla ylioppilaaksi?

— Ei, vaan lähetyssaarnaajaksi!

VIII

Oli purevan kylmä, ja tuuli ryöpsytteli kuivaa lunta pyörteinä pitkin
katuja. Helvi ponnisteli eteenpäin kumarassa tuulta vastaan, suojaten
kainalossaan paperikääröä. Tuossa jo olikin Irjan koti. Kuinka
kutsuvalta näytti punainen valo, joka hohti hänen huoneensa ikkunasta!
Hengähtäen Helvi pysähtyi hetkeksi oven eteen, mutta sitte hän kevein
hyppäyksin riensi ylös, soitti kelloa ja astui eteiseen.

— Kas, Helvi! Sepä oli hauska, että tulit! — huudahti Irja
iloissaan, kun näki hänet. Helvin riisuessa päällysvaatteita hän
puheli yhtämittaa: — Joko osaat läksysi? Minä en ole vielä avannut
historiankirjaa, mutta en taida viitsiäkään sitä oikein lukea. Tule nyt
sisälle!

Samassa hän sai käsiinsä Helvin paperikäärön.

— Mitä sinulla siinä on? Näytäppäs! — Ja ennenkuin Helvi ehti mitään
sanoa, jatkoi hän jo ihastuneena: — Ai, minä tiedän, minä tiedän, se
on se! Eikö ole?

— Kyllä minä nyt olen kirjoittanut. Joudutko kuulemaan, jos luen sen?
En minä kauvan viivy.

— Voi, viivy vaikka koko ja yö! En minä enää tänään lue läksyjä,
katson sitte aamulla vähän. Mennään pian! Kuinka oli hauskaa, että
tulit! Isä on sairasten luona ja äiti vieraisilla, eikä kotona ole
muita kuin Ensio ja minä. Täällä tuntuikin oikein yksinäiseltä. Ensio
on lukenut kamarissaan päivällisistä asti, ja minä olen laulanut niin,
että jo vallan väsyttää.

He istuutuivat, kuten tavallisesti, Irjan pikku sohvaan, johon juuri
mahtuivat kahden. Helvi levitti esille paperinsa ja aikoi ruveta
lukemaan, kun Irja keskeytti hänet:

— Kuule, enkö saa pyytää Ensiota myöskin tänne? Hän tuli niin
miettiväiseksi, kun kerroin, että sinä haluaisit lähetyssaarnaajaksi.
Ainakin kolme kertaa hän on puhunut sinusta ja siitä asiasta, ja ihan
varmaan hän mielellänsä kuulisi, mitä olet kirjoittanut.

— En minä kehtaa lukea hänen kuultensa — Irja, älä mene!

— No mutta Helvi, kuinka sinä Ensiota häpeäisit! Ja sinä olet
säälimätönkin, — lisäsi hän veitikkamaisesti. — Ajattele nyt, että
hän on istunut yksin koko iltapäivän, osaa arvattavasti jo läksynsä,
kuulee meidän äänemme täältä eikä saa tulla sisään! Saahan hän?

Helvin täytyi luvata. Mutta Ension tultua hän joutui hyvin hämilleen,
veti paperit piiloon ja arveli, että oli paras puhella ja jättää
lukeminen toistaiseksi. — En minä kehtaa, — vakuutti hän uudelleen.

Silloin Ensio loi häneen syvätunteiset silmänsä, joiden katse oli
niin totinen ja luotettava. — Minä olisin hyvin kiitollinen,
jos saisin kuulla, — sanoi hän. — Irja on puhunut minulle
lähetysharrastuksestasi, ja minä olen ihmetellyt, sillä sehän on
jotakin aivan harvinaista.

— Lue sinä, Irja, — pyysi Helvi.

Irja oli heti valmis. Vaan Helvi ei tyytynyt sittenkään, ennenkuin
Ensio oli istunut hänen paikallensa Irjan viereen ja hän itse
vetäytynyt huoneen kaukaisimpaan nurkkaan ”lukemista piiloon”. Irja ja
Ensio nauroivat, mutta Helvin tahdon täytyi tapahtua.

Aine oli siististi ja selvästi kirjoitettu, ja Irja, näyttelijäin
ihailija, luki hyvin. Helvi unohti vähitellen ujostelemisensa, ja
hänestä tuntui siellä nurkassa kuunnellessaan, kuin kirjoitus olisi
muuttanut muotoa ja tullut todellakin sellaiseksi, kuin hän oli
sen aikonut. Hän oli pannut siihen kaikki lähetystietonsa, kaiken
kirjoitustaitonsa ja tunteellisen sydämensä koko lämmön. Tiedot olivat
oikeita, sillä Helvi oli lukenut ja kuullut äitinsä kertovan paljon
lähetystyöstä, ja se, että hänen setävainajansa oli sille työlle
antanut elämänsä, teki hänelle kertomukset todellisuudeksi, vaikkei
hän tätä setää ollut nähnytkään muuta kuin pienenä ollessaan. Helvi
oli kasvanut lähetysharrastuksen ympäröimänä, ja varhaisimmista
vuosistaan asti hän oli tottunut itse uhraamaan jonkun pennin sen
hyväksi. Kun lisäksi viime viikon tapahtumat olivat voimakkaasti
kutsuneet esiin hänen velvollisuudentuntonsa, saattaneet lentoon hänen
mielikuvituksensa ja koskeneet sydämen syvimpiä kieliä, ei ollut ihme,
että hän, jolla muutenkin oli ainekirjoitukseen taipumusta, oli voinut
laatia todellakin hehkuvan, kauniin ja kaikin puolin hyvän aineen. Hän
kuvaili rikkaalla kielellä eteläisiä lämpimiä maita, joissa moniväriset
kukat kukoistivat ja suuret virrat kostuttivat ketoja. Mutta kansa
ei ollut kuitenkaan onnellista. Heikkoja sorrettiin, kotien ilo oli
poissa, synnit turmelivat ja sydämissä asui sammumaton kaipaus.
Muutamat harvat Jeesuksen palvelijat tekivät siellä työtä vaaroissa ja
vaikeuksissa. He toivat lievitystä kurjuuteen ja lohdutusta tuskiin,
ja tietämättömyydessä vaeltaville he kertoivat Vapahtajasta, joka
oli kuollut heidänkin syntiensä tähden. Oli jo tehty paljo työtä,
mutta paljo, paljo enemmän tarvittiin. Jeesus olikin kehoittanut
opetuslapsiansa menemään pakanain luo ja rukoilemaan Jumalalta, että
hän lähettäisi yhä useampia kaikkeen maailmaan hänestä todistamaan.

”Sinne, sinne minä haluaisin”, lopetti Helvi aineensa. ”Minä tahtoisin
lähteä, kun Jeesus on käskenyt. Minusta on maailman suurin ja ihanin
kutsumus tulla lähetyssaarnaajaksi, ja jos olisi mahdollista,
valitsisin sen.”

He jäivät kaikki kolme vaiti istumaan. Helvi oli uudestaan vaipunut
niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka selvempinä kuin koskaan ennen
olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän ainettaan kirjoitti. Ensio
näytti hyvin vakavalta, mutta samalla hänen ilmeessään oli melkein
ihaileva ja hellä piirre, kun hän Helviä katseli. Tuo pieni tyttökö
kätki niin suuria ajatuksia mielessään? Hänkö, joka nyt istui tässä
heidän kanssansa, harhailisi kerran yksinään raakalaisten keskellä
kurjuuden maissa? Ei, ei, se olisi sekä liian suurta että liian
hirveätä. Helvi kuvitteli vain mielessään kaikenlaista outoa ja
ihmeellistä, kuten tytöt siinä ijässä toisinaan. Kyllä se haihtuu —

Irjakin oli, kumma kyllä, ainakin pari minuuttia ääneti; mutta sitte
hän hyppäsi istuimeltansa, suhahti nopeaan kuin nuoli suoraan Helvin
luo, kietoi käsivartensa hänen ympärillensä ja suuteli häntä.

— Voi Helvi, kuinka kaunista se oli! Tiedätkö, minä oikein häpeän omaa
kirjoitustani tämän rinnalla. Kyllä se varmaan on kovin lapsellinen,
vaikka minua harmitti, kun isä niin sanoi. Minä luin sen kaikille
kotolaisillekin, näetkös. Mutta onko ihme, ellei se niin erinomainen
olekaan; minähän kirjoitin semmoista kyytiä — vielä myöhään
ompeluseurailtana!

Ensio ei sanonut muuta kuin: — Kiitos, Helvi, — tyttöjen palattua
nurkasta pöydän luo. Mutta Irja ei sellaiseen tyytynyt, vaan alkoi
ahdistaa häntä kysymyksillänsä.

— Kuule, Ensio, eikö se ollutkin kymmenen kertaa parempi aine kuin
minun?

— Minä kuuntelin molempia mielelläni, — vastasi hän vältellen. — Te
olette ihan erilaiset. Kyllähän minä luulen, että Helvi vie palkinnon
ennen sinua, mutta minä pidin kuitenkin sinun kirjoituksestasi myös,
sillä siinä tunsin sinut ilmi elävänä.

— Sinä olet niin hyvä, Ensio, et koskaan naura minulle, — virkkoi
Irja, tarttuen hyväilevästi molemmilla käsillänsä Ension käteen.
Samassa hän heitti sen taas irti. — Ja nyt meidän luokka varmaan
voittaa kilpailussa. Siinä sai Hanna! Se on juuri oikein!

Kaikki rupesivat nauramaan, vakava tunnelma haihtui, ja ilo oli ylinnä,
kun erottiin.

Mutta Irjan ennustus kävi kuin kävikin toteen seuraavassa konventissa,
johon kolmasluokkalaisetkin olivat kutsutut vieraiksi. Tosin eräs
viidennen luokan oppilas sai ensimmäisen palkinnon, mutta Helville
myönnettiin yksimielisesti toinen. Jo sisällyksen harvinaisuuden tähden
hänen kirjoituksensa herätti huomiota. Kaikki muut olivat puhuneet
isänmaan palvelemisesta, kodin askareista tai muusta sellaisesta; Helvi
oli ainoa, joka oli ajatellut työtä suorastaan Jumalan
hyväksi. Ja mimmoista työtä! Kukaan tovereista ei olisi keksinyt ottaa
pakanalähetyksen alaa itseensä nähden kysymykseenkään. Yhtä hyvin olisi
voinut tuumata matkaa kuuhun tai aurinkoon.

Kolmasluokkalaiset riemuitsivat ja Irja ylinnä, pahastumatta ollenkaan
siitä, ettei hänen ainettaan edes mainittukaan. Hanna Laitinen ei
puhunut mitään; toiset tytöt keskustelivat vilkkaasti palkittujen
aineiden johdosta, jotka oli luettu ääneen, tai tunkeilivat palkinnon
saaneiden ympärillä. Mutta Helvi istui salin nurkassa kädessään
korukantiset Suonion runoelmat ja oli niin hämillään, ettei tietänyt
mitä sanoa. Miksi tytöt niin ahdistivat häntä kysymyksillänsä ja
kiusasivat puheillansa?

— Aiotko sinä oikein totta mennä lähetyssaarnaajaksi?

— Mihin maahan sinä menisit, Afrikkaanko vai Intiaan vai Siperiaan vai
Austraaliaan?

— Olkaa vaiti, ei Helvi niin tyhmä ole. Eihän hän mihinkään mene.

— Mutta hyvin se aine oli kirjoitettu. Kirjoititko sen oikein itse?
Ehkä sinun äitisi auttoi?

— Mitä se olisi osannut auttaa, — kuiskasi joku. — Sehän on vaan
ompelija. Liekö koskaan käynyt koulua.

— Äläs puhu, se on pastorska, — kuiskasi toinen takaisin. — Papithan
välistä harrastavat lähetystä, ja miksei pappien rouvatkin. Varmaan
Helvin äiti ainakin on ehdottanut hänelle aiheen; mistä hän muuten
semmoista olisi keksinyt.

— Niin kaiketi.

Helvi ei voinut vastata. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat niin
sekavat ja tunteensa niin hämärät, ettei hän mitenkään saanut niistä
selkoa. Hän oli ensiksi oikein riemuinnut palkinnosta. Olihan siihen
montakin syytä, eikä se suinkaan vähäpätöisin, että hän oli saanut
uuden kauniin kirjan omaksensa. Mutta nyt nuo tytöt hälinällänsä
hämmensivät kaikki. Helvissä syntyi epämääräinen tunne siitä, että
aineen sisällys oli tehnyt hänet koulupiirissä yleisemmän huomion
esineeksi, ja se velvoitti häntä johonkin. Hänen täytyisi tehdä
itsellensä selväksi, mitä hän todella tahtoi ja aikoi. Kun toverit
kysyivät, minne hän ajatteli lähteä — ikäänkuin jo olisi ollut varma,
että hän jonnekin lähtisi — silloin hän säpsähti. Niin todelliseksi
hän ei suinkaan ollut asiaa käsittänyt. Ja yhtäkkiä hänet valtasi
pelko. Pitäisikö hänen sanoa hyvästi äidille ja oikein toden teolla
matkustaa yksin kauvas pois? Ei, ei, hänhän oli vaan kuvitellut
mielessään, mimmoista olisi, jos lähtisi... Eihän hän koskaan ollut
muuta tarkoittanutkaan. Kansakoulunopettajaksi äiti jo aikaa oli hänet
määrännyt...

Mutta kun Liisi sanoi: ei Helvi ole niin tyhmä, ei hän mihinkään
mene, — silloin ne sanat toiselta puolen tuntuivat hänestä kuin
loukkaukselta, ja hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: miksikä minä en
menisi?

— Tahtoisinko vai enkö tahtoisi? Olisiko se mahdollista? — ne
kysymykset risteilivät Helvin päässä epäselvinä ja kumminkin vastausta
vaativina. Mutta hän ei voinut sitä vastausta antaa.

”Tule ystävän’,
tule hyppimään
kanssani piirun hei la la laa —”

Laulu kajahti hänen korviinsa; toverit olivat muodostaneet piirin ja
alkaneet leikkiä.

— Tule pois, Helvi, — virkkoi Irja, joka riensi hänen luoksensa. —
Mitä sinä täällä istut tuumimassa?

Irja veti Helvin mukaansa, ja pian he olivat yhdessä pyörimässä
keskellä piiriä. Helvi hymyili jälleen, ja iloisessa leikissä
unohtuivat mietteet ja haaveilut, kysymykset, huolet ja toiveet. Hän
oli lapsi, ja nykyhetki oli taas hänelle kaikki.

Hän ei tietänyt, että opettajatkin keskustelivat hänestä ja tavallansa
etsivät vastausta hänen sydämensä kysymyksiin.

— Helvillä on vilkas mielikuvitus ja lämpimät tunteet, — sanoi eräs
heistä. — Niiden valtaamana hän on kirjoittanut.

— Kyllä minä luulen, että siinä on jotakin syvempääkin, — virkkoi
joku toinen. — En tosiaankaan ihmettelisi, jos kerran saisimme kuulla
hänen ruvenneen lähetyssaarnaajaksi.

— Ei tuollaisia haaveita synny ilman mitään pohjaa. Näkisitte, kuinka
vakavana ja uutterana hän istuu lähetysompeluseurassa! Hänellä kuuluu
olevan hyvin uskonnollinen äiti, joka kaiketi on häneen vaikuttanut. —

Tämä äiti, johon sekä toverit että opettajat Helvin kirjoituksen
johdosta vetosivat, istui sillä välin matalassa huoneessansa työhönsä
kumartuneena; mutta hänenkin ajatuksensa olivat koulun valaistussa
juhlasalissa rakastetun lapsen luona. Ja hän oli varmaan ainoa,
joka terävällä katseella tunki Helvin sisimpään asti. Hän käsitti,
että neljäntoistavuotiaan tytön tuumat olivat tuulentupia, keväisiä
utupilviä, jotka ensimmäinen vihuri voisi viedä mukanansa. Mutta se
mielikuvapiiri, joka tuulentuvat loi, oli kumminkin jotakin todellista.
Jos se saisi vahvistua ja kehittyä alkamaansa suuntaan, saattaisivat
sen tuottamat entiset unelmat muuttua todellisuudeksi. Ja silloin?...

Olisiko mahdollista, että Jumala kerran pyytäisi häntä, kuten
Abrahamia, uhraamaan lapsensa?

— Tämähän on koko minun kasvatukseni tulos. Herralle minä olen
koettanut häntä kasvattaa, ja aivan erityisesti olen tahtonut herättää
hänen rakkauttansa lähetysasiaan, joka on oma lempiharrastukseni.
Jos jatkan johdonmukaisesti, jos Jumala pyrintöni siunaa — minne se
muualle veisi kuin siihen, että Helvi kerran ajattelee lähetystyötä
työalaksensa?

Enkö silloin olisi täysin tarkoitustani saavuttanut? Eikö se olisi
enemmän kuin saatoin rukoilla ja toivoakaan?

Voi noita itsekkään sydämen ristiriitoja! Sitä en ole koskaan
toivonut...

Minä en puhu hänelle enää lähetyksestä. Minä koetan innostuttaa häntä
työhön kansan lasten hyväksi. Vien hänet kesällä maalle ja annan hänen
jo pitää pientä koulua köyhille pienokaisille. Hänen täytyy oppia heitä
rakastamaan...

Jumalani, Jumalani, enkö vilpistele edessäsi? Kaikkinäkevä Jumala,
sinä suurin, sinä korkein, minä tunnen tulikatseesi, kuten lapsesi
sen tunsi sinä iltana, jona hän oli varastanut lähetykseltä jotakin
itsellensä... Hän otti markan, mutta minä tahdon ottaa paljon enemmän.
Minä tahdon ottaa työntekijän, lapseni...

Jumala, armahda minua!

Sinä et tahdo puolinaista sydäntä ja puolinaista uhria: kaikki tai ei
mitään! — — —

Se oli pitkä, tuskallinen taistelu, mutta kun se päättyi, oli voitto
saavutettu. Äidin kalpeilla kasvoilla lepäsi ihmeellinen rauha, ja
silmissä oli melkein yliluonnollinen loiste, kun hän laski kätensä
ristiin ja kuiskasi:

— Sinun tiesi, Herra, ovat salatut. Kentiesi sinä otat hänet
ainiaaksi, kentiesi lahjoitat minulle takaisin, kuten Iisakin
Abrahamille. Mutta minä olen uhrini, antanut. Sinun tahtosi tapahtukoon!

IX

Viikot vierivät, ja Helvin huomiotaherättänyt aine oli jo aikaa sitte
unohdettu. Uudet päivät toivat uusia ajatuksia ja mielenkiinnon aiheita.

Oltiin toukokuussa. Solisten juoksivat iloiset pikku purot katuja
pitkin, ja harmahtavat jääjätteet sulivat sulamistaan, muodostaen
lammikkoja kuoppiin ja pehmeätä sohjua kadunristeyksiin. Mutta
aurinkoisilla paikoilla oli jo kuivaa, ja käytävien asfaltilla tyttöset
hyppivät ruutua ja pojat heittivät nappikuoppaa.

Auringonsäde kurkisti sisälle tyttökoulun kolmannen luokan ikkunasta
ja puikkelehti juuri sille lukukirjan sivulle, joka oli Irjan edessä
avoinna. Se väikkyi kirjaimesta kirjaimeen, hypähti vähän syrjään
ja palasi jälleen, eikä aikaakaan, ennenkuin se jo oli houkutellut
vilkkaat silmät leikkiänsä seuraamaan ja helposti lentävät ajatukset
pois käännöskappaleesta. Irjaa nauratti. Hän hiukan nyhkäsi Helviä
ja osotti sädettä sormellansa. Helvi katsoi sitä, katsoi sitte Irjaa
suoraan hänen iloisiin silmiinsä, ja kohta hänkin alkoi hymyillä. Oli
niin keväisen kirkasta. Vähän aikaa enää tunteja ja läksyjä! Pian päivä
paistaa lämpimämmin, pian koulu loppuu ja sitte juna kiidättää heidät
Helsingistä, ja he saavat soudella järvellä, kulkea metsissä ja poimia
kukkia aurinkoisilta niityiltä...

Irja oli saanut kutsua Helvin kesäksi luoksensa maalle, ja molemmat he
jo hartaasti odottivat sitä päivää, jolloin pääsisivät ”Haapalehtoon”.
Irja oli kertonut isänsä kauniista huvilasta ja Savon saaririkkaista
vesistä, joita Helvi, hämäläinen, ei koskaan ollut nähnyt. Siellä
vasta tulisi hauskaa! Äidistä oli Helvin ainoa huoli. Kustaa setä
oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä Saukkolaan kesää viettämään,
mutta Helvi tahtoi paljon halukkaammin lähteä Irjan luo, ja äitikin
oli mielellään ja kiitollisena suostunut siihen. Eihän Helvillä
kotipitäjässä ollutkaan oikeata toveria, kun kirkkoherrakin perheineen
kuului Vapusta muuttaneen muualle. — Itse rouva Aaltonen oli päättänyt
viettää viikon tai pari Saukkolassa. Vaan ei enempää. Helsingissä
vuokratusta huoneesta täytyi kesälläkin suorittaa määräraha, ja silloin
oli pakko ansaita. Ei häntä lankonsa koti miellyttänyt, mutta päätös
maksoi kuitenkin syvän huokauksen, sillä hän oli kasvanut ja elänyt
maalla ja rakasti Luojan vapaata luontoa. Tuntui raskaalta ajatella
yksinäistä kesää kuumoittavien kivimuurien ympäröimänä ja lisäksi
maakerroksessa, jonne sinisestä taivaasta näkyi vaan kapea kaistale ja
päivänsäde tuskin milloinkaan pääsi tunkeutumaan. Mutta olihan hän jo
aikaa sanonut elämän iloille jäähyväiset. Katse oli tähdätty ylöspäin
niihin maihin, jotka eivät enää auringon valoa tarvitse, ja maan päällä
hän näki vaan yhden olennon, rakkaan tyttönsä. Hän pääsi luonnon
helmaan, hän sai juoda päivänpaistetta ja nauttia lapsuuden puhdasta
onnea. Jumala siunatkoon Helviä! Mitä siitä, jos äidin hiukset ennen
aikojaan kävivät harmaiksi ja posket kalpenivat. Hän oli palaava
ruusuposkisena ja raittiina, tuoden kesän tuulahduksen ahtaaseen
ompeluhuoneeseen ja koko kimpun päivänsäteitä silloin, kun syksy taas
alkoi pimetä. — Ja äiti pyyhkäisi kuumaa otsaansa ja ojensi väsynyttä
vartaloansa. Mitä ei hän olisi tehnyt Helvin tähden!

Mutta hän oli kuitenkin uupunut ja kalpea, eikä se voinut jäädä
Helvinkään silmiltä huomaamatta. Tapahtui joskus, että tyttö kesken
vilkkainta puheluansa pysähtyi, levottomasti kysyen: — Äiti, kuulitko
oikein, mitä minä sanoin? — Ja kun äiti vakuutti kyllä kuulleensa,
jatkoi hän: — Mutta varmaan minä väsytän sinua? Silmissäsi on jotakin
niin kummallista, ihan kuin harso edessä. Etkö voi hyvin, äiti? —
Joka kerta äiti sanoi olevansa aivan terve, ja Helvi rauhoittui taas.
Mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan huolestuneena toisti
kysymyksensä.

Koulun kevätkiireet vaikuttivat kuitenkin, että hänen ajatuksensa
enimmiten olivat läksyihin kääntyneinä, ja kotia ja äitiä varten jäi
vähemmän aikaa. Ja sitte tuo odotettu kesämatka! Jospa vaan äitikin
olisi päässyt oikein lepäämään maalle; silloin kaikki olisi ollut
hyvin. Mutta vakuuttihan hän, että hän ei mitään halunnut, ja Helvin
ilo oli hänenkin ilonsa. Saattoihan Helvi siis huoletta lähteä...

                                                  ⸻

Yhä lämpimämmin paistoi keväinen aurinko. Se vei vähitellen
viimeisetkin jäät, pehmitti routaisen maan, nosti nurmen nukalle ja
pani puut puhkeamaan. Peipponen viserteli Bulevardin lehmuksessa
niin kirkkaan riemuisesti, kuin olisi koko kevään armaus asunut sen
pikku rinnassa; ja sen sointujen säestykseksi kaikui sisältä koulun
juhlasalista:

”Jo kevät kukoistaapi,
se riemun rintaan saapi!”

Oli ylimääräinen harjoitus tutkintoa varten, sillä nyt jo oli lupaa
ja varsinaiset tunnit päättyneet. He olivat niin iloisia, nuo pikku
lintuset siellä salissa, ja Helvi muiden joukossa. Kyllä hän luki
hyvin mielellänsä, mutta jo vähän väsytti kuitenkin. Ylihuomenna, heti
tutkinnon jälkeisenä, oli hänen määrä päästä Lindin perheen
mukana matkustamaan Saimaan rannoille. Samana päivänä piti äidin
lähteä Saukkolaan Kustaa sedän kanssa, joka oli tullut kaupunkiin
toimitellakseen kaikenlaisia asioita ja yksin tein noutaakseen kälynsä
maalle. Tällä kertaa Helvi oli iloinen sedän tulosta. Hän ei itsekään
tietänyt, miksi tuntui niin huolestuttavalta ajatella, että äiti jäisi
yksinään.

Setä oli asioillansa, kun Helvi palasi lauluharjoituksesta, mutta äiti
istui tavallisella paikallaan ompelupöydän ääressä. Viime aikoina
hänellä oli ollut kova kiire, kun täytyi luvatut työt toimittaa
valmiiksi ennen poislähtöä. Jo hän olikin saanut ne suoritetuiksi,
mutta nyt oli käsillä Helvin tutkintopuku. Se oli punaruutuista
puuvillakangasta, ja Helvi oli siihen suuresti ihastunut. Kunpa se vaan
valmistuisi! Oli niin pelottavan paljo vielä tekemättä. Hänkään ei
ollenkaan joutanut äitiä auttamaan, sillä täytyi järjestää ja korjailla
vähäistä vaatevarastoa, jonka hän tarvitsi mukaansa kesäksi.

Irja oli sanonut: — Älä suotta ota enempää kuin puoli tusinaa kutakin
lajia liinavaatteita! Kyllä meillä on vettä ja pesijöitä. — Helvi
huokasi, sillä eihän hänellä enempää ollutkaan, paitsi paitoja,
joita oli kahdeksan. Siis kaksi saisi jättää kotiin — nuo vanhimmat
ja paikatut. Tästä yönutusta puuttui nappi, ja tuon toisen reunus
oli revennyt. Sitte piti parsia sukat, jotka hän eilen illalla oli
pessyt. — Kyllä kestää kaikenlaista pikku työtä koko loppupäivän,
ja myöhemmällä kuluu aika sedänkin kanssa puhellessa ja illallista
laittaessa... Voi, kunpa se puku tulisi valmiiksi! — ja toimiessaan
Helvi tuon tuostakin levottomana vilkaisi äitiin ja hänen työhönsä.

Sedän asiat olivat onnistuneet hyvin, ja hän oli erittäin iloisella
tuulella tullessaan kälynsä luo illalliselle. Hän tyhjensi puolet
puurovadista, levitteli isoja voileipiä ja nauraa hohotti tuon
tuostakin, varsinkin omille yrityksilleen lausua sukkeluuksia.

— Sinähän Helvi syöt kuin kärpänen — ha ha ha — onko ihme, ettei
ole enempää lihaa poskissasi kuin itikoillakaan. Maalta lähtiessäsi
syksyllä olit kuin punainen omena. Sen ne koulut tekevät!

Äiti katsahti huolestuneena Helviin. Oliko Kustaa lanko sittekin
oikeassa? Itse hän tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan, ja jos nyt
Helvikin todella oli laihtunut ja kalvennut, mitä hyvää silloin oli
talven taistelusta ja ponnistuksista? Ja kyllähän Helvi olikin syksyllä
toisennäköinen kuin nyt... vai kuinka? Mutta hänen olentonsa oli yhtä
pirteä ja silmät säteilivät. Ehkei se sentään ollut niin vaarallista.
Kesähän oli tulossa... Ja äiti vastasi tyynesti: — Helvi on tehnyt
ahkerasti työtä, mutta sitä enemmän hän nyt voi levostansa nauttia.
Pian puna taas palaa poskiin, kun hän saa olla maalla virkistymässä.

— Mitä niistä herrasväen huviloista — liekö siellä lehmiäkään. Meille
hänen olisi pitänyt tulla maitoa juomaan. Saukkolassa sitä on, vaikka
saavilla suuhun kaataisi — ha ha ha —

— Kiitos vaan, mutta kyllä minä Haapalehdossakin saan maitoa
tarpeeksi, — vakuutti Helvi.

Illallisen jälkeen tehtiin sedälle sija äidin sänkyyn. Helvin vuode
kannettiin Lehtoskan suostumuksella keittiöön, ja rouva Aaltonen
levitteli ylijääneitä makuuvaatteita itseänsä varten lattialle.

— Äiti, ei millään muotoa! — huudahti Helvi. — Minä makaan siinä,
tule minun sänkyyni!

— Enhän minä siihen mahtuisikaan muuten kuin jalat koukussa, —
vastasi hän, koettaen hymyillä. — Hyvää yötä nyt, ja nuku makeasti.
Sinun pitää olla virkeä tutkinnossa.

Mutta kuinka oli puvun laita? Helvi oli sen hetkiseksi unohtanut, vaan
nyt hänen katseensa jälleen kysyvänä siirtyi ompelukoneen luo, joka
myös oli siirretty keittiöön.

— Mitä otan päälleni huomenna? — kysyi hän melkein arasti. — Eihän
tuo vielä isoon aikaan valmistu, ja minun tummansiniseni on jo niin
huono —

— Kyllä se valmistuu, mene nyt vaan levolle.

— Äiti, aiotko valvoa?

— Ole rauhassa, kyllä minä saan nukkuakin.

Helvin sydämessä ristiriitaiset tunteet taistelivat. Äiti näytti niin
väsyneeltä, hänen ei olisi pitänyt enää tehdä työtä. Mutta useimmat
toverit saivat uuden puvun tutkintoon, tai oli heillä joku sopiva
ennestään. Pitikö hänen yksin aina käydä puettuna kuin köyhimmän
työmiehen tyttö?

— Muutenkin minä olen erilainen kuin toverini. Anna Ojalan isä on vaan
talonmies, ja heillä on pieniä lapsia huone täynnä, eikä hän kuitenkaan
koskaan tee muuta kuin lukee läksynsä — ja nekin niin huonosti, että
varmaan jää luokalle. Ja minä kannan maitoa puodista, vaikka isäni oli
pappi, ja siivoan huoneen ja ompelen ansaitakseni rahaa, ja huomenna
minä ihan varmaan saan hyvän todistuksen, sillä minä olen ollut kovasti
ahkera. Totta minun nyt edes pitää saada oikea puku! Häpeänhän minä
Irjaakin ja hänen vanhempiansa ja Ensiota... He tulevat kyllä kaikki
tutkintoon, ainakin lopulla. Normaalikoulussa jaetaan todistukset
aikaisemmin.

Pahat, katkerat ja turhamaiset ajatukset pyrkivät väkisin valtaan, ja
Helvi punehtui jo ajatellessaankin, että Irja valkoisessa puvussaan ja
hän vanhassa tummassa talvihameessa istuisivat vierekkäin.

Kello löi 11. Lehtoska kuului kuorsaavan nurkassaan, ja Helvi tunsi,
että häntäkin hyvin nukutti. Äiti parka! Mutta ehkä ei siinä puvussa
enää niin paljon työtä ollutkaan. Eihän hän sitäpaitsi ollut pyytänyt
mitään; äiti itse tahtoi valvoa ja ommella.

Hän hyväili ja suuteli äitiään tavallista hellemmin, sanoessaan hyvää
yötä, ikäänkuin olisi koettanut siten korvata itsekkäitä ajatuksiansa.
Ei se oikein auttanut, sillä omassatunnossa oli kuitenkin joku pistos.
Mutta siitä huolimatta Helvi pian nukkui syvään uneen.

Ensimmäinen esine, mihin hänen silmänsä aamulla sattuivat, oli
punaruutuinen hame, joka valmiina ja sievänä riippui tuolin laidalla
vuoteen vieressä. Nuolena hän hyppäsi ylös ja riemuiten rupesi
pukeutumaan. Kello taisikin jo olla paljon, koska äiti kuului puhuvan
sedän kanssa kamarissa. Niin, nyt se löi puoli — puoli kahdeksanko? Ja
yhdeksäksi piti olla koululla. Eihän äiti vaan ollut siivonnut huonetta?

Helvi unohti aamurukouksenkin, heitti jokapäiväisen puvun yllensä ja
ryntäsi kamariin. Ei ollutkaan vielä siivottu, sillä se oli Helville
uskottu tehtävä, johon äiti ei puuttunut. Nyt tuli kiire. Muisti hän
sentään kiittää uudesta puvusta, mutta muulle ympärillänsä ei hänellä
ollut silmiä eikä korvia.

Vasta ollessaan valmis tutkintoon lähtemään hän kysyi ihmetellen, eikö
äiti aikonutkaan tulla, koska ei ollut muuttanut pukua.

— Päätäni kivistää niin, etten jaksa, — vastasi hän, ja ääni kuului
oudon raukealta. Helvi aivan hätkähti.

— Voi äiti, ehkä valvoit liiaksi? Ja ehkä siinä lattialla oli paha
maata?

— Ehkä... Mutta kai tämä menee ohi. Lähde nyt vaan, lapseni, sinä tuot
sitte minun ilokseni hyvän todistuksen kotiin.

— Mutta jos minä tulisin, — tokaisi setä yhtäkkiä. — Passaisihan
sitä koulua kerran nähdä sentään. Tottakai sinne saa mennä, kuka tahtoo?

— Saa tietysti, — virkkoi äiti iloisena, kun huomasi langossaan edes
jotakin asianharrastusta. Ehkäpä hän tutkinnossa ihastuisi iki hyväksi
ja vielä kääntyisi koulujen ystäväksikin.

Mutta Helvin silmät lensivät sedän pitkiin pieksuihin, ja taaskin hän
ajatteli tovereita ja Irjan omaisia. Ja niin karkeasti setä puhui ja
käyttäytyikin...

— Kyllä minä luulen, että siellä sentään enimmäkseen on vaan
oppilaitten vanhempia ja siskoja, — arveli Helvi kierrellen. —
Ainakin lussissa oli.

— Lussihan on ihan toista kuin julkinen tutkinto. Ei sinun tarvitse
epäilläkään, kyllä sinne saa mennä, — vakuutti äiti.

— Mutta ei suinkaan se setää huvita, eihän siellä ole mitään
semmoista... Ja taas Helvin silmät kääntyivät pieksuihin, jotta setäkin
sen huomasi.

— Tuhat tulimmaista, tyttö, minä luulen, että sinä et tahdo minua
sinne! Sinä häpeät maalaissetää! Vai niin. Semmoiseksi ne koulut
kumminkin tekevät. Mene, mene, en tosiaan lähtisikään kanssasi. Ja
sentähden kai et sinä Saukkolaankaan tule, kun sinusta on Helsingissä
tehty röökinä. Vai niinkö se olikin, vai niin...

Setä oli kiivastuksesta punainen. Helvi seisoi siinä katuen, vapisten
ja silmät pyöreinä; ja äidin kävi mieli niin pahaksi, että päätä alkoi
repiä kahta kovemmin.

— Voi, anteeksi setä, anteeksi äiti, — sai Helvi sanotuksi. — Voi,
voi, en minä tarkoittanut...

— Vaiti Helvi,, — keskeytti äiti vakavasti, — Tutki itseäsi, niin
näet, mitä tarkoitit. Jumala suokoon sinulle anteeksi ja korjatkoon
käytöksesi seuraukset!

Helvin täytyi rientää kouluun ja jättää pitemmät puheet; vaan äiti,
niin kipeä ja väsynyt kuin olikin, jäi keskustelemaan lankonsa
kanssa ja tyynnyttämään häntä. Se kyllä piankin onnistui; mutta
vastenmielisyys koulua kohtaan oli kuitenkin tänä aamuna taas
sitkistänyt juuriansa sedän sydämessä.

Vaikka Helvi sai loistavan todistuksen, luokkansa parhaan, ei hänellä
ollut tutkinnosta iloa. Ei sittekään, vaikka Lindiläisetkin pyysivät
todistusta nähdä, ja täti taputti häntä ja Ensio ihmetteli. Punainen
pukukin aivan häntä rasitti. Ja kun hän jälleen oli kotona ja sai
painaa päänsä äidin helmaan, kuiskasi hän huoaten:

— Taas kävi, niinkuin sanoit silloin talvella. Minä en aikonut niin
pahaa, mutta pieni synti kasvoi kuin lumipallo. Tulenko minä koskaan
paremmaksi?

— Oletko pysytellyt lähellä Jeesusta?

Helvi muisti, ettei hän ollut aamulla rukoillut — ja miten lienee
käynyt eilen illallakaan? Eikä hän näinä ollut raamattuakaan
hakenut, kun oli ollut niin kiire.

— Katsoppas, Helvi, siinä se on. Kuinka voisit voittaa itsekkyyden ja
turhamaisuuden, ellet ammenna voimaa sieltä, mistä sitä on saatavissa?
Sinun täytyy pysyä Jeesuksen luona, jos tahdot olla hänen omansa.

— Tahtoisinhan minä. Mutta minulla on niin heikko luonto...

— Siksi minua nyt huolettaakin lähettää sinua pois kodista. Lupaa
minulle ainakin, ettet anna yhdenkään kulua, jona et rukoilisi
ja käyttäisi Jumalan sanaa. Vapahtajasi yksin voi varjella sinua
pahasta.

— Sen lupaan, äiti.

— Hellä, heikko, herkkätunteinen lapsi raukkani, — ajatteli äiti,
levätessään sängyllänsä. — Ja minäkin... Olisin tahtonut häntä
totuttaa itseänsä kieltämään, ja juuri viime yönä väärä rakkauteni
johdatti hänet kiusaukseen... Minä olen uhrannut hänet Herralle,
ja hänkin tahtoo olla Vapahtajansa oma. Mutta voi, kuinka paljon
kasvatusta hän vielä tarvitsee! Eikä Jumala hemmottele, kuten
taitamaton äiti.

— Jumala on pyhä! — kaikui ääni vakavana Helvin ja hänen äitinsä
sydämessä.

— Jumala on rakkaus! — livertelivät kevätlintuset ulkona, kohoten
kevein siivin kohti kirkasta sinitaivasta.

X

— Kuinka tämä vesi on hyvää ja vilpoista; tahtoisin olla kala, —
tuumieli Irja helteisenä kesäkuun päivänä.

Hän istui puoleksi puettuna uimahuoneen portailla, tummat kiharat
hajallaan olkapäillä, jaloillaan vettä loiskutellen. Helvi paraikaa
pukeutui.

— Ei kala, vaan vedenneito, — virkkoi hän. — Sinä uit niin hyvin ja
sinulla on niin pitkä tukka.

— Sinä vaaleine hiuksinesi paremmin sovit vedenneidoksi, — arveli
Irja nauraen. — Pian sinä sukeltamaankin opit, kunhan vaan uskallat
koettaa. Riisuppa päältäsi, niin hyppäämme sinne uudestaan!

Helvi suori sormillaan sileätä, ohutta tukkaansa ja pudisti päätänsä.

— En minä kelpaa Aallottareksi. Kuule, kuinka männyt humisevat!
Mennään mieluummin metsään etsimään kukkasia.

Vastahakoisesti Irja veti jalkansa vedestä, sitoi punaisella nauhalla
kiharansa kokoon ja vaatehtihe valmiiksi. Tytöt lähtivät käsi kädessä
astumaan pois rannasta niemen päästä, johon uimahuone oli rakennettu
hiukan syrjään huvilasta. Suuret hongat kohosivat juhlallisina kuin
kirkon pylväät tien kummallakin puolella. Täällä oli viileämpää, sillä
päivä tuskin pääsi paistamaan tiheitten oksien lomitse, ja tuuli
salaperäisesti löyhytteli viuhkojansa jossakin tuolla korkealla. Linnut
olivat väsyneet aamulauluistaan, mutta kolmelta taholta kuului aaltojen
loiske rantaa vastaan.

Jo harveni hongikko, maa laskeutui ja niemi kapeni kannaksensa
kohdalta. Taas välkkyi Saimaan sinivesi kummallakin puolella, ja
havumetsä vaihtui suhiseviin haapoihin, joista tohtori Lindin huvila
oli nimensä saanut. Siinä ”Haapalehto” olikin kohta kannaksen vastassa
kuin kättä tarjoamassa niemeltä tulijoille. Se oli kevyttä, vapaata
tyyliä. Toisessa päässä oli matala torni, ja isompia ja pienempiä
parvekkeita ulkoni sieltä ja täältä. Ympärille oli järjestetty kauniita
kukkaisistutuksia sen verran kuin tila myönsi; sivummalla olivat
kyökkikasvilavat, marjapensaat ja hedelmäpuut. Mutta heti rakennuksen
takana pohjan puolella kivikkomaa jyrkästi kohosi korkeaksi havupuita
kasvavaksi harjuksi, joka seisoi kuin vartijana kaikkia kylmiä viimoja
vastaan. Mistäpä ne olisivatkaan tänne osanneet? Etelätuuli iloisena
leikki haapojen lehdissä, kukat tuoksuivat, ja kesäkuun
aurinko paistoi lempeästi täydeltä terältään.

— Kyllä nyt on niin kuuma, ettei jaksa kasveja hakea, — arveli Irja,
kun he olivat ehtineet huvilan luo. — Mennään tuonne Honkaharjun
metsään sammalikolle makaamaan ja lukemaan Välskärin kertomuksia!

Helvi oli kohta valmis ja riensi sisälle kirjaa noutamaan. Mutta
palatessaan oli hänellä sukankudinkin mukana.

— No, oletpa sinä ahkera, — huudahti Irja. — Älä viitsi, Helvi,
minua hävettää, kun sinä saat niin paljon tehdyksi, enkä minä
lupa-aikoina toimita juuri mitään. Vai käskikö äitisi?

— Ei hän juuri käskenytkään; mutta minä tarvitsen sukkia, näetkös.
Tule nyt! Kyllä meillä on yhtä hauskaa, vaikka minä samalla kudonkin.

Harjun huvilanpuoleinen rinne oli kuin puistoksi puhdistettu, mutta
muuten ei ihmiskäsi ollut luonnolta riistänyt mitään sen alkuperäisestä
viehätyksestä. Siellä täällä vaan oli joku porras, joka helpotti
kiipeämistä, ja korkeimmalle kohdalle oli rakennettu kaksikerroksinen
tornimainen huvihuone.

Mutta niin ylös eivät tytöt tällä kertaa pyrkineet. Tuossa oli suuri
mänty, sen juurella kivi, ja kiven vieressä lepäsi ruskeahtava sammal
koskemattomana ja pehmeänä kuin kaunein matto. Siihen Irja heittäytyi
pitkin pituuttaan syvään huoahtaen ja onnellisesti hymyillen.

— Tämäpä on ihanaa!

Samassa hän säpsähtäen hyppäsi ylös.

— Mikä rapina se oli? Eihän vaan käärme? Helvi, kuulitko?

— Vai käärme! Tule tänne, Ensio, piilosilta! Tietäisitpä, kuinka
säikähytit Irjaa, — virkkoi Helvi nauraen, nähdessään Ension kömpivän
puun takaa esiin.

Poika oli hämillään ja hieroi silmiänsä. Hänkin oli etsinyt
varjopaikkaa lukeaksensa, mutta kuumuus oli raukaissut ja uni voittanut
ihan huomaamatta. Vasta tyttöjen askelista ja puhelusta hän oli
herännyt ja seisoi nyt siinä melkein kuin pahantekijä.

— Nukkunutko sinä olet! — ilkkui Irja. — Mutta nyt saatkin
rangaistukseksi tehdä työtä ja lukea meille ääneen monta lehteä. Tuo
Helvi tahtoo välttämättömästi kutoa sukkaa, ja minua laiskottaa niin
hirveästi. Istu nyt kivelle Helvin viereen! Kyllä siihen kaksikin
mahtuu.

Ensio nauraen otti kirjan, mutta valitsi paikkansa sammalelle Irjan
pääpuoleen. Luku oli alussaan ja sisälsi pitkiä sotakuvauksia ja
yleisiä selontekoja. Ei ollut neljää sivuakaan luettu, ennenkuin Irja
oli syvässä unessa.

Helvi ja Ensio katsoivat toisiinsa hymyillen, ja Ensio laski kirjan
pois.

— Herätämmekö hänet? — kysyi Helvi kuiskaten.

— Ei, ei, anna pikku siskon nukkua, — kuiskasi Ensio vastaan. Ja
hänen äänetön katseensa lisäsi: — Etkö sinä näe, kuinka suloinen hän
on tuossa?

Todella hän olikin kuin lapsuuden häiritsemättömän rauhan elävä kuva.
Posket hehkuivat lämmöstä, huulet olivat hiukan avoinna, hengitys keveä
ja tasainen. Punainen nauha oli luistanut hiuksista, ja ruskeat kiharat
hajallaan ympäröivät hänen päätänsä.

Pitkän hetken he istuivat vaiti häntä katsellen, mutta sitte Ensio
hiljaa siirtyi Helvin viereen ja rupesi puhumaan, yhä kuiskaten.

— On niin hauskaa, että sinä olet täällä ja Irjalla on seuraa.
Välistä minä pelkäsin, että hän kyllästyisi minuun, kun aina kesäisin
olimme kahden, ellei tullut matkustavaisia vieraita. Eihän täällä ole
naapureita lähimaillakaan.

— Kuinka hän olisi voinut kyllästyä sinuun? — kysyi Helvi, katse
täynnä avomielistä ihmetystä.

Ensio ei siihen vastannut, vaan jatkoi: — Ja paljon hän oli yksinkin
sedän ja tädin kanssa. Minä olen aina koettanut lukea osan päivästä.

— Mitä sinä luet? Eihän kesällä ole läksyjä.

— Nyt luen filosofiaa. Aion ottaa sen pääaineekseni, kun tulen
ylioppilaaksi, ja sitä pikemmin pääsen valmiiksi, mitä enemmän olen
ennakolta lukenut.

— Tuleeko sinusta filosofian maisteri? — kysyi Helvi hämmästyen
itsekin rohkeuttansa, kun uskalsi sellaista udella.

— Ensin maisteri, sitte pappi, niin minä olen ajatellut.

— Pappi! — huudahti Helvi ilosta säteilevin silmin, unohtaen puhua
kuiskaamalla. — Kuinka hauskaa! Minun isänihän myös oli pappi.

Silloin Irja liikahti, hieroi silmiänsä ja kohottausi istumaan.

— Mitä, mitä... Huusiko joku? Olenko minä nähnyt unta? Hyi, Helvi ja
Ensio, miksi te annoitte minun nukkua? Nyt nauratte minua, kun minä
äsken tein pilaa Ensiosta!

Molemmat vakuuttivat, ettei heidän mieleensäkään johtunut nauraa
hänelle. Mutta Irjan täytyi välttämättömästi näyttää, ettei hän ollut
mikään veltostelija, ja siksi hän ehdotti, että kiivettäisiin kilpaa
harjun huipulle ja samaa kyytiä huvihuoneen yläkertaan.

— Nyt minä lähden — yks, kaks, kolme! Tulkaa perässä!

Tietysti hän oli ensimmäisenä siellä ylhäällä. Ensio soi mielellänsä
hänelle voiton, ja Helvi taas ei notkeudessa ja sukkeluudessa mihinkään
riittänyt Irjan rinnalla. Vihdoin he kaikki kolme hengästyneinä ja
läähättäen seisoivat tornissa kaidepuun luona.

— Ja nyt juoksemme taas alas, että mäki tärisee, ja menemme suin päin
järveen, — jatkoi Irja huimaavia ehdotuksiansa.

— Kiitos vaan kunniasta, — nauroi Ensio. — Vaatteinemme päivinemme,
vai kuinka? Älähän nyt, sisko, kyllä me sentään istumme täällä, kun
kerran tulimme.

Helvi ei enää kuunnellut heidän puheitansa. Hän nojausi kaiteeseen,
katse kiinnitettynä lumoavaan maisemaan, jonka hän vasta pari kertaa
oli ehtinyt nähdä. Niin synkkää kahdella taholla — vuoria vaan
ja koskemattomia korpia. Lännessä näkyi lyhyen matkan päässä iso
kylä laivalaitureinensa, ja siitä eteenpäin peltoja ja niittyjä
pitkässä, laajenevassa jonossa, kunnes metsä ne katkaisi jälleen.
Mutta edessä Haapalehto hymyili ja Saimaa kimalteli siniaaltoinensa.
Niemi kurkottihe toista syleilemään, kukkavihkona saari kohosi saaren
vieressä, salmet välkkyivät ja lahdet värehtivät. Vaan uloinna aukeni
avara selkä, jonka äärtä silmä turhaan tapaili. Siellä valkoiset
purjeet hohtivat ja höyrylaivojen sauhu erottui vaalakkaa taivasta
vasten. Siitä kulki yhdystie salon ja suuren maailman välillä.

Mitä mietti Helvi? Tiesikö hän sitä itsekään? Maailma oli niin suuri
ja kirkas ja ihana, kun sitä katsoi Honkaharjulta — Laakson lapsen se
hurmasi vastustamattomalla voimalla.

Ensio kuului ehdottelevan, että he laulaisivat jotakin.

— Niin, lauletaan, lauletaan! — Helvi käännähti säteilevin silmin
tovereittensa puoleen. Se vastasi niin hyvin hänen mielentilaansa.

— Mitä laulamme?

— ”Mä oksalla ylimmällä” — eikö se sovi hyvin?

He valitsivat sen. Irjan ja Ension ääni kaikui sointuvammin, Helvin
heikommin, mutta kaikki he lauloivat sydämensä pohjasta.

— — ”Oi taivahan pyhä Herra,
sä Isämme armias,
ah kuinka on maasi kaunis,
kuink’ ihana taivahas!
Suo järveimme säihkyellä
ain’ lempemme tulta vaan!
Oi Herra, intoa anna
kotimaatamme rakastamaan!”

Monikertaisena kuului kaiku ympäröivistä vaaroista ja vuorista. Ja
vielä laulun vaiettua kaikuivat sanat ja sävelet nuorissa sydämissä.

— Minä en ymmärrä, kuinka ihmiset voivat luopua Suomesta ja mennä
muille maille, — virkkoi Irja. — Me kolme, me ainakin rakastamme
synnyinmaatamme emmekä sitä koskaan jätä. Tehdäänpä luja liitto nyt
tässä! Luvataan antaa koko elämämme Suomelle yksin!

Ension täytyi hiukan hymyillä Irjan juhlalliselle innolle, mutta hän
oli kuitenkin heti valmis ”liittoon”.

— No, Helvi, sinun kätesi myöskin!

Mutta Helvi oli yhtäkkiä tullut totiseksi. Hän vetäytyi pois, hän ei
voinut ojentaa kättänsä.

— Helvi — — — mitä?

Irjan katse oli kuvastanut suurinta hämmästystä, mutta nyt hän näytti
melkein säikähtyneeltä.

— Sitäkö sinä ajattelet? Ei, Helvi, — — — ethän sinä voinut
mitään tarkoittaa sillä talvellisella aineellasi — —, sehän olisi
aivan hirveätä! Etkä sinä koskaan petä Suomea sillä lailla!

Helvin huulet värisivät ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei ollut
pitkään aikaan muistanut koko lähetysasiaa. Mistä se nyt tuli kuin
salamana?

Irja oli huudahtanut: ”koko elämämme Suomelle yksin!” Mutta hetkenä,
jota Helvi ei voinut unohtaa, oli toinen lausunut juhlallisella,
vakavalla äänellä: ”ota, Herra, hänen elämänsä — ota hänet kokonaan!”
Lähetysjohtaja oli hänet Herralle jättänyt — ja äiti, oma rakas
äitikin niin monta kertaa...

Ja äitiä muistaessaan Helvi rupesi itkemään. Jospa hän olisi ollut
täällä pulmia selvittämässä! Helvi ei uskaltanut luvata, ettei hän
koskaan kotimaata jättäisi, mutta samalla, jo eron mahdollisuutta
ajatellessa, oli kuin sydän olisi puristunut kokoon pelosta ja
tuskasta. Miksi talvella oli tuntunut ihan toiselta?

Eikö voinut yhtaikaa palvella Jumalaa ja omaa isänmaata?

Irja oli kietonut kätensä Helvin ympärille ja oli itsekin vähällä saada
kyyneleet silmiinsä. — Helvi rakas, Helvi kulta, — lohdutteli hän. —
En minä tahtonut pahoittaa sinua. Minähän en ymmärtänyt... enkä minä
koskaan sinua oikein ymmärrä... voi, älä nyt itke!

Nyyhkytysten seasta Helvi koetti vakuuttaa, ettei hän ollut Irjaan
pahastunut. Mutta kyyneleet pulpahtivat uudelleen esiin, ja äskeinen
ilo ja sopusointu oli mennyttä.

Silloin Ensio istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisellä äänellä:

— Emmehän me kukaan tiedä, mihin joudumme. Et sinä petä Suomea,
vaikka sinun joskus täytyisi mennä vieraaseenkin maahan. Voimmehan
synnyinmaata rakastaa missä tahansa, ja kyllä sinäkin rakastaisit. Ja
ehket sinä koskaan lähdekään täältä pois.

Nyyhkytykset alkoivat tauota, kyyneleet kuivaa. Helvi loi silmänsä
ylös Ensioon, ja niissä näkyi ilon välähdys, kuin kirkas kaari
sadepisaroissa.

— Tehdään vähän toisenlainen liitto, — jatkoi hän. — Tyydytään
siihen, että vaan lupaamme rakastaa syntymämaata ja koettaa
rakkauttamme työssä osottaa niin paljon kuin voimme. Sen me kaikki
uskallamme vakuuttaa. Mutta oletko sinä, Irja, niin vähään tyytyväinen?

Olihan hän, vaikka tuntuikin melkein, kuin olisi kylmällä vedellä
sammutettu hänen tulinen innostuksensa.

— Sitte meidän ainakin heti pitää ruveta sitä osottamaan, niinkuin
sinä sanoit, ryhtyä johonkin semmoiseen työhön, — tuumi hän.

— Kyllä se on parasta, — myönsi Ensio nauraen, mutta lisäsi kohta
totisena: — Me olemmekin ihan liiaksi ajatelleet itseämme. Tuolla
kylässä on paljo köyhiä, tietämättömiä lapsia. Olen jo ennenkin usein
miettinyt, että meidän pitäisi tehdä jotakin heidän hyväksensä. Nyt
kun meitä on kolme, saisimme helposti toimeen pienen iltakoulun taikka
jotakin sellaista. Emmekö koettaisi?

— Koetamme tietysti, — huudahti Irja uudelleen innostuneena. —
Siitäpä vasta tulee hauskaa! Miten ei kukaan meistä ole sitä ennen
keksinyt? Voi, juostaan pian alas, mennään kertomaan isälle ja äidille!

Hän unohti koko juhlallisen ”liiton”, eivätkä Ensio ja Helvi
välittäneet muistuttaa. Mutta sydämet olivat kuitenkin tehneet liiton,
yhtyneet hyviin aikomuksiin ja vakaaseen päätökseen vähäisilläkin
voimilla työskennellä Suomen hyväksi. Helvin suru oli jo haihtunut.
Ei hän ollut selvästi tietänyt, miksi hän itki, eikä hänelle myöskään
nyt ollut selvää, mikä oli tuottanut lohdutusta. Ajatukset ja tunteet
olivat yhtä epämääräiset kuin ennenkin. Mutta hänestä tuntui kuin
Ensio olisi ymmärtänyt häntä niin hyvin, paremmin kuin hän itse — ja
hän rauhoittui. Kuinkapa varjot olisivatkaan kauvan viihtyneet täällä
päivänpaisteessa?

Iloisina he riensivät rinnettä alas. Vastaan jo törähti metsästystorven
ääni; se oli merkki, jolla tohtorin oli tapana kutsua nuorta väkeänsä
aterioille.

XI

Ne olivat herttaisia päiviä. Ilmat pysyivät tasaisen kauniina, ja
kaikki kesän suomat nautinnot olivat tarjona: souturetket somille
saarille, kävelyt metsissä, kiipeilyt harjuilla, joilta aukeni
näköaloja toisiaan viehättävämpiä, krokettipeli tasaisella nurmella ja
lukuhetket puiden siimeksessä — niin, kenpä ne ilot luettelisikaan?
Eikä tuntunut kuitenkaan siltä, kuin aika olisi mennyt hukkaan pelkän
huvittelemisen tähden; olihan heidän päivillänsä muutakin sisällystä.
Milloin tohtori lähti kalaan ja tarvitsi jonkun soutamaan, milloin he
auttoivat tohtorinnaa puutarhassa, taikkapa muutenkin työskentelivät,
tytöt kasveineen tai käsitöineen, Ensio kirjoineen. Heidän
lempiharrastuksensa oli kuitenkin opetus iltakoulussa, jonka he Ension
ehdotuksen mukaan olivat panneet toimeen kylän lapsille. Joka toisena
arki-iltana kokoontui Haapalehdon suurimpaan verandaan kymmenkunta
pienokaista, joille Helvi opetti sisälukua, Irja kaunokirjoitusta
ja Ensio laskentoa. Eihän se koulu suinkaan mallikelpoinen ollut,
sillä opettajat olivat aivan tottumattomia eikä opetusvälineitä
aluksi ollut juuri minkäänmoisia. Tohtori kyllä kirjoitti lähimpään
kaupunkiin ja tilasi kirjoja, vihkoja, tauluja ja muita tarpeita;
mutta niitä odotellessa laskettiin napeilla, kirjoitettiin viivatuille
paperiarkeille kahtia taitetuilla lyijykynillä ja tavattiin äitien
ja mummojen virsikirjoista. Vaan intoa ei puuttunut opettajilta eikä
oppilailta. Syrjäisen saloseudun lapset olivat ihan liikuttavan
kilttejä, ja heidän ja heidän vanhempainsa kiitollisuus oli nuorille
opettajille kehoittavana palkintona.

Varsinkin Irjalle tällainen ajanvietto oli jotakin ihan uutta. Hän ei
ollut ennen paljon ajatellut muita, sillä hän oli itse tottunut kodissa
olemaan se keskipiste, jonka ympäri kaikki liikkui. — Mikä tuottaisi
Irjalle iloa? — siinä isän, äidin ja veljen ainainen ajatus. Nyt hän
sai kokea tyydytystä, minkä toimiminen muiden hyväksi tuottaa. Helvi ja
Ensio olivat kyllä enemmän oppineet uhrautumaan. Toista olivat ahtaat
olot ja kasvatus siihen johtaneet, toista oma luonne ja se tunne, että
hän, vaikka häntä pidettiinkin kuin omaa poikaa, kuitenkin oikeastaan
söi armoleipää, josta oli lakkaamattomassa kiitollisuuden velassa.
Mutta hyvää teki heillekin tämä kesäinen koulunpito. Rakkaudessa ei voi
koskaan kylliksi harjoittautua.

Näin he toteuttivat kaunista ohjelmaansa: työmme voimamme mukaan
isänmaalle, jota rakastamme!

Helvi oli niin onnellinen, että hänestä monasti tuntui kuin hän näkisi
suloista unta ja kentiesi kohta heräisi jälleen Kristianinkadun
varrella kivijalan huoneessa. Ei hän enää ollut äitiäkään ikävöinnyt,
ja häntä oli ilahuttanut ja rauhoittanut se tieto, että äiti kuitenkin
oli toistaiseksi päättänyt jäädä maalle oikein virkistyäksensä.
Tietysti oli hauska syksyllä tavata hänet jälleen. Mutta nyt, nyt ei
Helvi halunnut muuta kuin päivä päivältä jatkaa tätä huoletonta, ihanaa
elämää... Syvin siemauksin hän imi auringonpaistetta, kuten varjossa
kasvanut kukka, jonka lehtiä ensi kerran huikaiseva valo hivelee.

Ei hän kuitenkaan täälläkään saanut taisteluitta olla. Häntä ympäröi
komeus ja kauneus, mutta sitä suurempana vastakohtana hän etenkin ensi päivinä päivä
muisti oman kotinsa köyhyyttä. Joka päivä riisuutuessa ja
pukeutuessa hän näki Irjan hienot, pitsitetyt ja kauniisti merkityt
liinavaatteet, ja silloin usein tuntui pieni pistos sydämessä ja
huokaus kohosi rinnasta. Ennen hän aina oli ollut omiinsa tyytyväinen
eikä edes ajatellut, että ne voisivat olla toisenlaisia. Mitä muusta,
kunhan vaan olivat eheät ja puhtaat; eihän niitä kukaan nähnytkään.
Nyt hän sitävastoin häpesi niiden huonoutta. Pukujen suhteen täällä
sentään oli paljon parempi kuin kaupungissa. Lindiläisetkin kuluttivat
maalla vanhimpia vaatteitansa, ja metsäseudun yksinäisyydessä Helvin
vaatimaton puku oli aivan omiaan. Kuta useampi kului, sitä
enemmän hän unohtikin ajatella sitä. Olihan niin paljon muuta parempaa
ja hauskempaa, joka tunkihe täyttämään hänen mielensä.

Mutta oli eräs toinen taistelu, josta Helvi ei yhtä helpolla
vapautunut. Hän oli äidillensä luvannut joka päivä rukoilla ja lukea
raamattua, ja hänelle itselleenkin se oli tullut luonnolliseksi tavaksi
ja sisälliseksi tarpeeksi. Ensi iltana vetäydyttyään Irjan kanssa
heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa hän sentähden heti otti laukustansa
raamatun esille. Irjalle sellainen oli outoa; hän loi kummastelevan
katseen toveriinsa ja hänen kirjaansa, mutta vastoin tapaansa ei
virkkanut mitään. Arkatunteinen Helvi käsitti tuokiossa, että Irjan ei
ollut tapana lukea iltasin, ja tuo äänetön katse vaivasi ja painosti
häntä niin, että hän muutamia värsyjä luettuansa laski raamatun pois.

Silloin Irja taas alkoi puhua laverrella kaikenlaisia asioita, mutta
äskeistä tapausta ei kumpikaan sanallakaan koskettanut.

He puhelivat vielä sängyssäkin, kunnes Irja vihdoin kääntyi toiselle
kyljellensä ja sanoi, että hän nyt aikoi nukkua. Helvin mielestä olisi
jo kauvan sitte ollut aika rukoilla iltarukous, mutta hän oli arvellut:
teen sen, kunhan Irja vaikenee ja itsekin tahtoo rukoilla. Eikö hän
siis rukoillutkaan ollenkaan, vaan nukkui ilman? Se oli jo liikaa
Helville. Hän makasi silmät avoinna ja odotti, mutta pian Irjan syvä
hengitys todisti, että hän todellakin oli vaipunut uneen. Silloin Helvi
hiljaa, hiljaa nousi vuoteeltansa ja polvistui sen viereen.

Toisena aamuna he olivat heränneet melkein yhtaikaa, ja kohta Irja
taas oli alkanut livertää kuin pikku peipponen. Nyt Helvi oli vielä
pahemmassa pulassa kuin edellisenä iltana. He olivat ja valmiiksi
pukeutuneet, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta hiljaisen hetken
viettämiseen.

— No, tule nyt puutarhaan! — sanoi Irja, tarttuen hänen käteensä.

Silloin Helvin täytyi voittaa se kiusallinen, ahdistava, häpeänsekainen
tunne, joka oli hänen huulensa sulkenut.

— En minä voi tulla vielä juuri —

— Mikset? Mikä sinulta vielä puuttuu?

Helvi lensi tulipunaiseksi, katsoi lattiaan ja viivytti vastaustaan.
Mutta sitte hän loi silmänsä ylös ja kysyi totisesti, ponnistaen kaiken
rohkeutensa:

— Irja, etkö sinä koskaan rukoile illoin ja aamuin?

— Johan minä luin aamurukouksen aikaa sitte, heti kuin heräsin.

— Mutta minähän heräsin ensin enkä nähnyt sinun rukoilevan, — vastasi
Helvi ihmetellen.

— Nähnyt? Kuinka sinä sen olisit nähnyt? Eihän siinä tarvitse
huuliansa liikuttaa.

— Äiti ja minä laskeudumme aina polvillemme, — sanoi Helvi hiljaa.

Nyt oli Irjan vuoro katsoa Helviä hämmästyksissään.

— En minä ole koskaan kuullut, että muut kuin pelastusarmeijalaiset
tekevät sillä lailla! — virkkoi hän viattomasti, silmät suurina. —
Mitä se hyödyttää? Eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen.

Kirkossa — niin, se oli totta — sitä ei Helvi ollut ennen
ajatellutkaan. Ylimalkaan hän ei ollut mitään ajatellut eri asennoista
rukoillessa. Hän oli aina nukkunut äitinsä kanssa samassa huoneessa,
aina laskeutunut polvilleen ja pitänyt sen ihan luonnollisena asiana.
Miksi hän niin teki, sitä hän todellakaan ei tietänyt eikä voinut
selittää.

— Mitä se hyödyttää? — toisti Irja. — Luuletko sinä, että Jumala
paremmin kuulee meitä sillä lailla?

Ei, eihän Helvi sitä luullut, mutta ei hän osannut muutakaan syytä
sanoa. Sen hän vaan tunsi, ettei häntä tyydyttänyt sellainen
puoliunessa ja pelkissä ajatuksissa lausuttu rukous kuin Irjan.

— Jää nyt sitte tekemään mitä tahdot, minä odotan sinua puutarhassa,
— sanoi Irja hetken kuluttua ja lähti huoneesta.

Ja Helvi laskeutui polvilleen; mutta kun viereisestä huoneesta kuului
liikettä, hypähti hän kohta jälleen ylös säpsähtäen kuin pahantekijä.
Rukouksen rauhaa hän ei löytänyt, eikä raamatunluvusta tullut tällä
kertaa enempää kuin edellisenäkään iltana. Muutaman minuutin perästä
hän oli puutarhassa Irjan luona.

Sitte oli taistelua jatkunut monena päivänä. Aina Helvi kumminkin
uskollisesti otti raamattunsa esille, mutta ei hän kertaakaan jäänyt
pitemmäksi ajaksi luettua miettimään, kuten kotona. Vaan eräänä iltana
tapahtui jotakin odottamatonta: Irja kysyi, eikö Helvi tahtoisi lukea
ääneen, että hänkin kuulisi. Silloin Helvin silmät loistivat ilosta, ja
siitä asti tuli heille tavaksi lukea yhdessä joka aamu ja ilta.

Mutta polvillensa ei Helvi enää koskaan laskeutunut. Eiköhän Irja
ollutkin oikeassa, kun hän sanoi, että Jumalalle oli yhdentekevää,
kuinka kukin rukoili? Ainakin täällä polvistuminen tuntui niin oudolta
ja vaikealta... Helvi päätti kuiskata rukouksensa vuoteella maatessaan,
yhtä huomaamattomasti kuin Irjakin — mutta hyvin hartaasti...

Siitä lähtien hän kuitenkin kaipasi jotakin, eikä rukous tuntunut
samalta kuin ennen. Usein kävi niinkin, että Irja rupesi juttelemaan,
eikä Helvi voinut olla vastaamatta, ja puhe Jumalan kanssa keskeytyi.
Tapahtuipa joskus, että hän nukkuikin rukoukseensa. Välistä hänen
oli paha olla tästä kaikesta, mutta ei hän antanut itsellensä aikaa
pitempiin mietteisiin ja selvityksiin. Päivä riensi päivän perästä,
aina yhtä rikkaana ja vaihtelevana; ajatukset ja kysymykset hukkuivat
sen pyörteeseen. Kerran hän aikoi kirjeessä puhua huolensa äidille,
mutta sitte hän ei sitä tehnytkään. Tiesihän hän ennakolta, mitä äiti
vastaisi... Mutta se tuli siitä, ettei hän tuntenut näitä oloja; ihan
varmaan hän ymmärtäisi tyttöään, jos olisi täällä...

Eikä Helvi enää taistellut eikä tuuminut. Hän tahtoi nauttia ja olla
onnellinen, hänen täytyi saada olla. Kesä oli niin lyhyt! Mitä tämä
miettimisestä paranikaan. Voihan hän nyt menetellä, niinkuin täällä
tuntui sopivimmalta, ja kotona sitte taas seurata entisiä tapojaan.

XII

Oli satanut pari päivää peräkkäin, mutta juhannusaatto koitti kirkkaana
ja kauniina. Se oli erityinen juhla Haapalehdossa, sillä silloin
tohtori Lind vietti syntymäpäiväänsä.

Huolimatta sateesta oli eräs palkattu kyläläinen tuonut metsästä
kokonaiset kantamukset katajaa, puolanvarpuja ja katinliekoja,
ja iltayöstä Ensio ja molemmat tytöt olivat leivintuvassa niistä
seppeleitä sidelleet. Aamulla huvila koreili juhlapukuisena. Nuoret
olivat ensimmäisinä ylhäällä, sillä heillä oli toinenkin hauska yllätys
tohtorille: he tahtoivat näet herättää hänet laululla. Irja ja Ensio
eivät ennen olleet sitä yrittäneet, kun heitä oli vaan kaksi. Kolmen
laulu kuului jo toisenmoiselta, vaikkei Helvin ääni vahva ollutkaan,
ja sitäpaitsi oli harjoitteleminenkin hauskempaa, kun oli oikea pieni
”kuoro”.

Ja tohtori oli ihastunut heidän keksintöihinsä. Hän levitti
käsivartensa niin leveälle, että saattoi sulkea niihin heidät kaikki
kolme, ja kiitti heitä sydämellisesti, kehui laulua kauniiksi ja
ylisti seppelekoristeita kerrassaan mainioiksi. Sitte tuli tohtorinna
noutamaan koko joukkoa järvenpuoliselle parvekkeelle kahvia juomaan.
Kaste vielä välkkyi kukkasissa, Saimaa nukkui peilityynenä ja ilmassa
tuntui varhaisen aamun miellyttävä raikkaus. Tiesivätkö lintusetkin,
että nyt oli juhannus? Kilvan ne ainakin lauloivat suven suloutta,
juhlan riemua julistivat.

Ainoastaan aamu oli tänään perheen keskinäiselle seurustelulle
omistettu. Sitte oli tohtorinnalla senkin seitsemät toimet ja touhut,
sillä päivälliseksi piti vanhan tavan mukaan saapua vieraita sekä
lähikaupungista että ympäristöltä, ehkäpä kauvempaakin. Kuka tuttava
vaan tuli, hän oli kutsuttakin tervetullut. Eikä koskaan hennottu
samana iltana eritä; ellei huvilassa riittänyt yösijoja, saatiin
kyllä kylästä lisää. Hyvinpä niitä useimmiten tarvittiinkin, sillä
juhannusaatot Haapalehdossa olivat Lindin perheen sikäläiselle
seurapiirille kesähuvien tähtinä, joita jokainen tavoitti. Ihmekö että
haluttiin sinne, missä ihana luonto, runsaat varat ja ennen kaikkea
herttaiset ihmiset panivat parastansa vieraiden viihtymiseksi?

Nyt olivat nuoret sen lisäksi saaneet luvan aikaisemmin aamupäivällä
pitää kahvikemut pienille oppilaillensa. Pitihän heidänkin iloita
isän juhlana, arveli Irja. Toimessaan hän hyöri Helvin kanssa kattaen
kahvipöytää lehtimajaan, sillä hän oli päättänyt, ettei tämä tuuma
saisi tuottaa äidille yhtään lisävaivoja. Äidin tähdenhän Ensio sitä
oli epäillyt, vaikka hänenkin kyllä muuten teki mieli nähdä kylän
lapsia runsaan syntymäpäiväpöydän ääressä.

Tuolla ne jo tulivatkin, kaikki yhdessä joukossa. Eihän näin
merkkipäivänä kehdannut yksinään mennä, kuten tavalliselle
koulutunnille! Äidit olivat siistineet heitä parhaansa mukaan.
Pellavatukat oli kastettu ja kammattu jakaukselle, kasvot ja kädet
pesty, ja pyhävaatteet pantu niiden ylle, joilla oli sellaiset.
Mutta mäkituvan keveäjalkainen pikku Liisu kopsutteli ison siskon
ruojukengissä, suutarin Mikko oli jostakin saanut lainaksi miehen
takin, ja Aakulan Aino kompastui vähän väliä äitinsä pitkän hameen
helmoihin, jotka liehuivat hänen kantapäillänsä. Hämillään ja
epävarmoina oudoissa tamineissaan he pysähtyivät ison käytävän eteen,
uskaltamatta astua kauvemmaksi.

Mutta siinä he joutuivat kahden tulen väliin, sillä lehtimajasta
riensivät ”opettajat” heitä vastaan, ja ujoimmat, jotka olivat
vetäytyneet toisten taakse, huomasivat yhtäkkiä itse tohtorin ja
tohtorinnan tulevan rakennuksen puolelta suoraan heitä kohti. Ei nyt
auttanut muuta kuin niiata ja kumartaa sormet suussa ja pää vinossa
ja sitte käydä isäntäväen saattamina höyryävien kuppien ääreen, jotka
lehtimajassa odottivat. Siellä pian arkuus suli tyytyväisyyden ja ilon
loisteeksi. Liisu piteli kaksin käsin teevatiansa, puhalsi ja hörppäsi
ja vuoroon hengähti syvään, suu hymyssä. Muona-Juhon pienet tytöt,
jotka olivat kutsutut vanhemman veljen mukana, istuivat turvallisina
Helvin ja Irjan sylissä ja purivat vehnäkakkujansa, jotta posket olivat
pullollaan. Mikko suuressa takissaan oli niin miehevä, että uskalsi jo
katsoa tohtoriakin silmiin, ja Aino vastasi arvokkaasti kuin pikkuinen
emäntä tohtorinnan kysymyksiin. Vasta leikkimään ruvetessa hän muisti
hameensa hankaluuden, ja Liisu tirkisteli ymmällään kenkiänsä. Mutta
helpolla siitäkin pulasta suoriuduttiin. Jalkineet vaan muitta mutkitta
heitettiin mäkeen, ja parilla hakaneulalla Irja sai hameen kylliksi
koholleen. Sitte juostiin ja leikittiin — ujostelematta, täysin
riemuin, kaiken muun unohtuessa. Mitä siitä, kuka oli opettaja tai
oppilas, kuka tohtorin, kuka mökkiläisen lapsi!

”— — Kentillä leikkitarhain
yhdessä juostihin;
ken pallonlyöjä parhain,
se meistä etevin — —”

Yhtä syvään he ainakin huokasivat, Irja ja moni pienistä vieraista,
kun tohtorinna tuli huomauttamaan, että sen huvin jo täytyi loppua ja
tyttöjen rientää pukeutumaan, jotta sitte ehtisivät laivalaiturille
varsinaisia vieraita vastaan.

                                                  ⸻

Heitä oli tullut tavallista enemmän, etenkin nuoria. Päivällinen oli
syöty yleisen ilon vallitessa, ja heti iltapäiväksi oli määrätty
veneretki kauniille Sotkasaarelle, joka oli tiheimmän saariston
syrjässä ison Saimaan rajalla.

Huvilan ja vierasten veneet muodostivat kokonaisen ketjun.
Etummaisessa, köynnöksillä koristetussa veneessä piti perää tohtori,
päivän sankari, ja siinä istui Ensio soutamassa.

Hänen katseensa kulkivat seuraavaan veneeseen, joka oli täynnä pelkkiä
nuoria. Irja istui parven keskellä valkopukuisena, kuten tavallisesti
juhlatiloissa, pitkät siniset nauhat vyöllä ja liehuvin kiharoin.
Nimismies Brofeltin pojat, joista vanhempi keväällä oli saanut lyyryn
lakkiinsa, näkyivät innokkaasti väittelevän hänen kanssansa jostakin,
ja ympärillä istuva iloinen joukko helähti tuon tuostakin raikkaaseen
nauruun, kun Irja varmaankin sukkelasti vastasi.

Ensio tuli yhä totisemman ja hajamielisemmän näköiseksi. Ei sentähden,
että hän siihen veneeseen olisi halunnut, sillä tässä vanhempien
joukossa kyllä oli parempi. Hekin puhuivat vilkkaasti — niin
vilkkaasti, ettei ollut epäkohteliasta, vaikka soutaja kokassa istuikin
ääneti. Ja vaiti, omissa ajatuksissaan hän halusi olla. Tuoko oli
hänen pikku siskonsa, hänen Irjansa? Niin, olihan hän sama, yhtä
häikäisevän kaunis ja iloinen kuin aina — ja kuitenkin hän yhtäkkiä
tuntui paenneen Ensiosta kauvas pois, ikäänkuin kasvaneen ja muuttuneen
vieraaksi — Kuinka herttainen hän oli ollut aamupäivällä kaataessaan
kahvia kylän lapsille ja juostessaan kyyhkysenä haukkaansa pakoon!
Sellaisena hän oli Ension mieleen. Miksi hänelle nyt olikin pantu
tuommoinen helsinkiläinen tanssiaispuku, jonka kautta hän erottautui
kaikista muista? Ja miksi nuo pojat viitsivätkin lapsen kanssa
veikistellä — ja miksi hänkin, Irjakin, viitsi...

Ja Ensio käänsi silmänsä pois tuosta nauravasta ja melskaavasta
joukosta. Ne sattuivat kolmannen veneen keulassa istuvaan tyttöön,
jolla oli yllänsä yksinkertainen punaruutuinen pumpulipuku ja tukka
tavallisella palmikolla. Hän istui erillään ja ääneti kuten Ensiokin,
loiskutteli haavanoksalla vettä ja katseli kuplia, jotka siten
syntyivät tyyneen pintaan. Mutta hänen kasvoissaan ei kuvautunut
alakuloista vakavuutta, kuten Ension, vaan rauhaisa onni niistä säteili.

— Mitähän se Helvi tuossa tuuminee? — ajatteli Ensio.

Samassa hän loi silmänsä ylös, kohtasi Ension katseen ja hymyili; ja
Ension täytyi hymyillä vastaan. Helvi oli niin onnellinen. Mitä noista
vieraista ihmisistä? He eivät hänen iloonsa kuuluneet. Mutta täytyihän
hänen sydämensä riemuita, kun kaikki oli niin ihanaa ja valoisaa, kun
oli juhannus...

— Ensio hoi, otappa vastaan! — kajahti silloin Irjan ääni.

Veneessä oli alotettu leikki ”laivani on lastattu”. Ennenkuin Ensio
ehti edes pitää varansa, oli Irja näppärästi heittänyt nenäliinan
kaikkien arvoisien herrojen ja rouvien päiden yli suoraan hänen eteensä.

— No, no, — varoitti tohtori, mutta nauroi kumminkin vallattomalle
tytöllensä.

Ensio hiukan pysäytti airojansa, lausui vaaditun sanan ja heitti
taitavasti nenäliinan takaisin. Mutta pilvi oli väistynyt hänen
kasvoiltaan. Olihan Irja sittekin hänen herttainen pikku siskonsa!

                                                  ⸻

Aurinko läheni jo laskuaan. Virvokkeita oli nautittu tuuheiden
puiden alla, seutua oli ihailtu, ja nuoret olivat sydämensä pohjasta
leikkineet hauskalla tasaisella kentällä. Silloin odottamatta alkoi
kuulua viulun säveliä.

— Mitä, mitä? — kysyttiin kuorossa.

Se oli tohtorinnan salaisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti ja kysyi,
eikö ollut parempi, että Polkka-Aapo tuli myöhään kuin ei milloinkaan.
Ukko oli rientänyt tänne suoraan häistä naapuripitäjästä, ja nyt piti
nuorten osottaa, ettei hänen vaivansa ollut turha.

Ja Aapo istahti kivelle ja veteli polkkaa, että pää tutisi. Tauno Brofelt
riensi kumartamaan Irjalle, ja tuota pikaa kenttä oli täynnä
iloisesti pyöriviä pareja.

Soitettiin purpurin merkki. Franseesi ei kuulunut Aapon taiteeseen.

Helvi seisoi vähän syrjässä rantakalliolla ja katseli kauvas pitkin
punertavan veden pintaa. Hänkin oli tanssinut, mutta nyt hän mieluummin
oli hetken yksinään. Tässä hän tahtoi olla, katsella ja nauttia.
Kaikesta hän nautti: luonnosta ja ihmisistäkin, kun he olivat vähän
etäämmällä, ja siitä, että oli saanut leikkiä ja tanssia...

Käki kukkui lahden toisella rannalla. Vesi värehti ja kimalteli, ja
taivaanranta loisti täynnänsä purppuraruusuja. Tuossa leijaili kaunis
pilvi, kuten tulinen laiva. Mitä jos se kantaisi mukanaan pois yli tuon
suuren ulapan ja vielä kauvemmas — äidin luo —

Hänet valtasi yhtäkkiä kaipauksensekainen tunne. Hän oli kuitenkin niin
yksin keskellä tätä iloa ja ihanuutta...

Silloin oksa rasahti, Helvi kääntyi ja näki Ension lähenevän.

— Tuletko tanssimaan purpuria kanssani? — kysyi hän.

— Enhän minä osaa, — virkkoi Helvi melkein hätkähtäen ja hätäisesti;
mutta sydän alkoi kovasti sykkiä, kuten odottamattomasta ilosta.

— Se on niin helppoa, ettei sitä ennakolta tarvitse osata; kyllä minä
vien.

— Mutta eikö sinun pitäisi tanssia muiden kanssa — Irjan tai
vierasten?

— Irjalla on niin monta ympärillänsä, ettei minulle jää tilaa, —
lausui Ensio naurahtaen, vaikka äänessä oli jotakin katkeraa. — Eikä
se taitaisi olla sopivaakaan, että veli riistäisi hänen seuransa
muilta. Täti muistutti minua olemaan kohtelias vieraille, ja kyllä minä
olen koettanut katsoa, että tanssinhaluisilta ei puutu paria. Etkö
tule, Helvi? Meidän pitäisi rientää.

Helvi katsoi häntä kummastuneena; hänestä Ensiossa oli jotakin outoa.
Mutta ei hän ehtinyt sitä enempää ajatella. Viulu jo kutsui, hän antoi
kätensä Ensiolle, ja he kiirehtivät paikallensa muiden joukkoon.

He eivät kumpikaan puhuneet monta sanaa; ei tullut toinen eikä
toinen ajatelleeksi, että ”kohteliaisuus” muka vaati keskustelun
ylläpitämistä tanssiessa. Ensio vaan neuvoi Helville miten hänen tuli
menetellä, ja Helvi iloitsi jokaisesta onnistuneesta yrityksestä, kuten
jänönpoikanen, joka huomaa hyppyjensä luonnistavan. Hänen poskensa
hehkuivat innosta, ja hänen ainoa toivonsa oli, että tätä kestäisi
kauvan, kauvan...

Mutta ilta hämärtyi, aurinko katosi taivaanrannan taakse, ja vähän
jälkeen purpurin loppumisen täytyi ruveta lähtöä ajattelemaan. Ensio
oli jo edellä soutanut pois parin palvelijan kanssa. Tohtorinna
lohdutti nuoria sillä, että Haapalehdossa voitaisiin panna vielä
kappale yötä huvin jatkoksi. Aapo pisti viulun kainaloonsa, kapineet
kannettiin veneisiin, ja huvimatkailijatkin asettuivat kukin
mieleiseensä seuraan. Soutajat vetelivät voimiensa takaa, jotta pian
jouduttaisiin perille. Kuka nyt olisi ehtinyt ja muistanut luontoa
ihailla...

Käännyttiin niemen takaa Haapalehdon lahdelle. Silloin kuului
ihastuksen humina kautta veneseurueen. Kaikkea ne Lindiläiset
keksivätkin!

Huvila hohti satumaisena kirjavien paperilyhtyjen valossa, ja samassa
leimahti korkea kokko vaaran laella palamaan. Väki oli menetellyt
tarkkaan tohtorinnan määräysten mukaan ja Ensio kaikella kunnialla
toimittanut loppusuorituksen.

Veneistä hypätessä Irja hiukan ehti puristaa käsivarresta Helviä,
jonka kanssa hän vieraiden tulon jälkeen tuskin oli päässyt sanaakaan
vaihtamaan. — Eikö ole äärettömän kaunista, eikö ole hauskaa? —
kuiskasi hän. Ja täydestä sydämestään Helvi vastasi: — On — ei
minulla vielä koskaan ole ollut tämmöistä iltaa!

Honkaharjulta kaikki näytti vieläkin kauniimmalta; sinne nuoret
kiipesivät metsän hämäriä polkuja pitkin. Mutta sitte tuli aika
kokoontua illallista syömään ruokasaliin ja parvekkeille, ja syötyä
Aapo viritti viulunsa ja tanssi alkoi jälleen. Aurinko jo kohosi idän
rannalta, kun vihdoin lähdettiin levolle.

Helville ja Irjalle oli täksi tehty vuode pienen tornikamarin
lattialle. Vasta sinne tultuansa he huomasivat olevansa hyvin
väsyneitä. Haukotellen Irja irroitti nauhan hiuksistaan ja laski sen
pöydälle.

— Kas, postikin on tullut, — sanoi hän vilkkaammin, huomatessaan
pöydällä pari kirjettä. — Juuri yksi meille kummallekin! Täytyy kai
sentään vielä lukea ne. Minun näkyy olevan Katri Dahlbergiltä.

Helvi oli rientänyt ottamaan omansa, mutta jäi kummastuneena katsomaan
päällekirjoitusta.

— Keltä tämä voi olla? — tuumi hän. Irjakin kurkisti.

— Mimmoisia harakanvarpaita! Näytäppäs, niin katsotaan ensin
postileimaa, emmekö arvaa. Kuule, mutta onhan se sieltä, missä äitisi
on...

Helvi oli riistänyt kuoren auki; omituinen levottomuus oli vallannut
hänen mielensä. Hän tiesi jo, että kirje oli Mannelta tai Samulilta,
eivätkä he suotta kirjoittaneet.

— Mikä sinun on, Helvi? — kysyi Irja säikähtyneenä. — Olethan ihan
kalpea ja vapiset... Helvi!

Hän värisikin niin, että tuskin saattoi puhua. Kirje putosi hänen
kädestänsä, ja hän vaipui Irjan syleilyyn.

— He kirjoittavat, että äiti on heikkona sairaana. Minun täytyy kohta
lähteä...

XIII

Sairashuoneessa oli kaikki hiljaa. Uudin oli laskettu alas, ovi oli
suljettu, ja Helvi istui liikkumattomana, äänettömänä tuolillansa
vuoteen jalkopäässä. Hänen katseensa oli jännittynyt ja levoton. Äiti
oli jo nukkunut niin kauvan — nukkuiko hän ehkä heräämättä milloinkaan?

Ei — hän jo liikahti ja nyt avasi silmänsä. Jumalan kiitos!

Paljon hän oli laihtunut ja kalvennut viime näkemästä. Sen voiman,
minkä muutama huoleton kesäviikko oli antanut, oli äkillinen
verensyöksy monin kerroin ottanut takaisin. Nyt olivat tuskat poissa,
ainoastaan ääretön väsymys jäljellä, ja syvä rauha lepäsi noilla
kasvoilla, jotka hellästi kääntyivät Helviin päin.

— Olethan sinä täällä, — kuiskasi hän. — Niin hiljaa, kultaseni,
että luulin olevani yksin.

— Tarvitsetko, äiti, jotakin?

— En, en mitään. Sinua minä kaipasin ja sinut sain.

Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sitte viereisen tuvan ovi avattiin
kovalla jysäyksellä ja alkoi kuulua meluavaa puhetta ja naurun rähinää.

— Se Manta on aika likka — ei pelännyt, vaikka oli keinu vähällä
mennä ympäri, — kuului Samuli sanovan.

— Olisit potkaissut vähän kovempaa, niin eikö olisi kirkunut —

— Vai te keinumaan kylän tyttöjen kanssa, kun minä työhön käsken, —
torui emännän kiivas ääni. — Juuri olisi oikein, jos menisitte päänne
kiveen.

Helvi käännähti tuskallisesti äitiin päin. Eivätkö nuo edes nyt voineet
olla hiljaa, kun tiesivät sairaan makaavan seinän takana?

— Menenkö pyytämään, että he eivät puhuisi niin kovaa? — kysyi hän.

— Ei, anna olla. En minä enää nuku. Olisi minullakin sanomista
sinulle, jos jaksaisin... Tule lähemmäksi, lapsi — noin...

Äiti katsoi häntä syvään tutkivasti silmiin.

— Sinä olet kertonut, että sinulla Haapalehdossa oli hyvin hauskaa,
ja senhän aina kirjeistäsikin huomasin. Mutta jotakin minä kaipasin...
Helvi, olitko Vapahtajallesi uskollinen?

Tyttö painoi päänsä alas. Mitä hän vastaisi? Niinhän hän koko ajan oli
kuvitellut, että hän kaikessa menetteli aivan oikein; mutta tässä äidin
vuoteen vieressä oli niin juhlallista, niin vakavaa — ja koko entinen
rakennus alkoi järkkyä ja horjua.

— Voi, en tiedä; kyllä minä koetin —

— Tuntuuko sinusta, kuin olisit siellä tullut lähemmäksi Jeesusta kuin
ennen?

Siinä muodossa Helvi ei ollut asiaa ajatellutkaan. Kysymys tuli kuin
salama, joka loi äkillistä valoa sydämen kätkettyihin komeroihin.

— En, en lähemmäksi, — täytyi hänen ehdottomasti tunnustaa.

— Siis kauvemmaksi pois. Kukaan ei voi pysyä paikallansa.

Helvi oli hetken vaiti; totuus painoi häntä maahan. Vaan sitte hän
kohotti katseensa jälleen.

— Lindiläiset ovat niin hyviä, ja minä rakastan heitä kaikkia. Mutta
minä en luule, että he paljon tuntevat Jeesusta. Enkö saisi pitää
heistä?

— Tietysti saat, lapseni, ja sinun tuleekin. Olisithan muuten paha ja
kiittämätön. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä.

— Voiko sitte tulla Jeesusta lähemmäksi sellaisten joukossa, jotka
eivät tunne häntä, jos rakastaa myöskin heitä? Samanlaisena varmaankin
voi pysyä...

— Et pääse lähemmäksi Jeesusta, jos rakastat jotakuta muuta enemmän
kuin häntä, olkoon se toinen sitte Jeesuksen oma tai hänelle vieras.
Mutta jos Jeesus on paras ystäväsi, voit missä tahansa kiintyä häneen
enemmän ja enemmän. Jokainen kiusaus ja taistelu, jossa voitat, vie
sinua askeleen eteenpäin. Samaten jokainen tappio heikontaa. Ja sinun
täytyy voittaa tai joutua tappiolle — ei ole kolmatta mahdollisuutta.

Helvi taisteli hetken. Sitte hän yhtäkkiä kysyi: — Oliko se tappio,
että minä en langennut polvilleni illoin aamuin?

Äidin muoto kävi huolestuneeksi, sillä nyt vasta hänelle selvisi
niiden kiusausten moninaisuus, joihin hän oli lapsensa lähettänyt.
Mutta se voi olla paras — ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyi
tapahtua...

— Kerro minulle oikein tarkkaan, miten se kävi, — pyysi hän.

— Enkö väsytä sinua? Olemme jo puhuneet niin paljon.

— Kuka tietää, kauvanko enää saamme puhua toistemme kanssa —

— Älä sano niin, äiti, — keskeytti Helvi kiihkeästi. — Paranethan
sinä! Nyt olet jo paljon virkeämmän näköinen kuin ensin.

— Kaikki on Jumalan kädessä. Kerro nyt vaan; ei se minua rasita, se
rauhoittaa.

Ja Helvi kertoi — purki koko täyden sydämensä, johon oli niin paljo
kysymyksiä kerääntynyt eron ajalla. Äiti makasi silmät ummessa, mutta
Helvi tiesi hänen kuuntelevan. Kun kertomus oli loppunut, loi hän
taaskin Helviin tuon ihmeellisen katseensa, joka tuntui tunkevan läpi
ja jota ei kiertäen voinut väistää, ja kysyi vaan: — Mikä nyt siis
oli syy, jonka tähden luulit Jumalan tahdoksi, ettei sinun pitänyt
polvistua?

— Enhän minä sitä Jumalan tahdoksi luullut, mutta minä ajattelin,
ettei hän välttämättä vaatisikaan...

— Kaikki riippuu syystä. Koeta selvästi ja rehellisesti saada
sanotuksi, miksi et sitte itse tahtonut!

— Se tuntui Irjasta kummalliselta —

— Ja sinä häpesit — eikö niin?

Helvi ei vastannut, mutta loi taaskin alas silmänsä.

— ”Joka minua häpee ihmisten edessä, sitä minä häpeän Isäni ja hänen
pyhien enkeliensä edessä,” sanoo Jeesus. Hän ei hävennyt tulla ihmisten
pilkattavaksi sinun tähtesi. Tahtoisitko sinä hänet kieltää?

— Mutta eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen. Irja sanoi, että
Jumala yhtä hyvin kuulee kuinka tahansa, ja onhan se niin...

— Minä huomautin jo kerran, että kaikki riippuu syystä. Ajatellaan
siis, että sinulla kotonakin olisi ollut tapana tehdä kuten kirkossa:
istua tuolilla ja painaa pääsi käsiisi, jotta mikään ympärillä ei
häiritsisi hiljaisuutta Jumalan edessä. Sitte olisit sanonut Irjalle:
anna minun nyt olla rauhassa, minä tahdon rukoilla — ja olisit
menetellyt sen tapasi mukaan. Minä olen aivan sitä mieltä kuin sinäkin;
rukouksesi olisi ollut ihan yhtä otollinen Jumalalle. Mutta olisiko se
ollut sinulle helpompaa kuin polvillesi lankeaminen? Etkö käsitä, että
tahdoit peittää rukoustasi?

— Kyllä minä nyt käsitän sen, — kuiskasi Helvi. — Ja huomasin minä
senkin, ettei rukous koskaan enää ollut sama kuin ennen. Melkein aina
minä häiriinnyin.

— Jumala on niin suuri ja me niin pienet. Emmekö nöyrinä vaipuisi
maahan hänen eteensä? Tulee päivä, jona emme voi — jona olemme
vuoteeseemme sidotut...

— Nyt on lääkkeen aika, äiti. Kello löi yksi, — keskeytti Helvi,
nousten paikaltaan.

— Ja sitte sinun pitää mennä ulos saamaan raitista ilmaa; käyt muuten
kalpeaksi ja heikoksi. Pane täälläkin akkuna auki! On niin suloista
kuulla pääskysten visertävän...

Kun Helvi meni tuvan läpi, olivat pojat jo poistuneet, ja emäntä
hääräsi yksinään lieden luona.

— Joko tulet lämmittämään kaurakeittoasi? — kysyi hän nähdessään
Helvin.

— En vielä; äiti otti vastikään lääkettä.

— Kuinka hän nyt voi?

— Kyllä minä luulisin, että hän on parempi, sillä me puhuimme äsken
pitkän aikaa, eikä hän sanonut liiaksi väsyneensä.

— Hyvä kun paranisi. Siitä ruoastakin on täällä maalla semmoinen
tekeminen...

Helvi kulki ulos ja niityn piennarta pitkin metsään päin. Sinne
puiden ja kukkien pariin hän halusi. Pihalla karjatarhan vieressä ei
hän viihtynyt, taloa ympäröivät viljelysmaat eivät suoneet suojaa
auringon kuumilta säteiltä, eikä alempana virtaileva lieterantainen,
ruskeavetinen joki häntä kylpyyn houkutellut. Hän kiirehti askeleitaan,
jotta ehtisi edes lyhyen hetken viivähtää metsän suloisessa
siimeksessä, ennenkuin taas täytyi palata tukahuttavaan tupaan ja
ryhtyä päivällistoimiin äitiä varten. Työ oli kyllä rakas, mutta
täällä se tuntui väkisinkin raskaalta. Täti piti häntä tavattoman
taitamattomana niin isoksi tytöksi, ja Helvi arveli, että hän saattoi
ollakin oikeassa. Äitihän oli taloustoimista päähuolen pitänyt, vaikka
tosin Helvi pienestä asti oli saanut auttaa. Masentavalta kumminkin
tuntui kuulla huomautuksia tuon tuostakin, ja oikein Helviä pelotti,
kun taas läheni ruoanlaittamisen aika.

Hoh, kuinka hyvältä tuntui päästä kaidalle, viileälle polulle! Tuossa
oli yhtä samettimaista sammalta kuin ison männyn juurella Honkaharjulla
— ja tuossa oli kivikin. Siihen Helvi tahtoi istuutua menneitä
viikkoja muistelemaan. Niin lyhyt oli ilon ja päivänpaisteen aika
ollut. Miksi Jumala nyt juuri antoikin äidin sairastua? Siksikö, että
Helvi todella oli ollut etääntymässä Vapahtajan luota, kuten äiti
sanoi? Mutta eikö Jumala olisi löytänyt muuta keinoa viedäkseen häntä
takaisin?

Silloin kuin siellä Honkaharjulla istuttiin, kertoi Ensio aikovansa
papiksi. Kummallista, ettei hänkään koskaan puhunut Jeesuksesta, jonka
palvelijaksi hän kumminkin aikoi! Totta kai hän sentään Jeesusta
rakasti — vai miten? Ja hänkin oleskeli noiden toisten parissa,
jotka ainakin näyttivät Vapahtajalle vierailta... Miksi eivät he
olleet puhuneet toisillensa, hän ja Helvi, ja auttaneet toisiansa
taisteluissa? Jos Ensio olisi alkanut — sillä eihän Helvi kehdannut...

Oli miten tahansa — Helvi ei voinut surumielin ajatella Haapalehdossa
vietettyä aikaa. Kyllä hän oli tehnyt syntiä ja sentähden ollut
rauhaton, mutta se oli hänen oma syynsä. Voi, kuinka mielellänsä hän
olisi lähtenyt takaisin, taistellut uljaammin ja voittanut! Kun vaan
äiti paranisi oikein pian...

Tuuli kulki huoaten läpi männyn oksien, harakka räkätti, ja Helvi
hyppäsi ylös paikaltaan. Hänestä kuului aivan, kuin joku olisi häntä
huutanut — mutta kaiketi se oli erehdys. Ehkä kello kuitenkin oli
jo niin paljon, että piti rientää ruokaa laittamaan. — Mutta eikö
taas huudettu — ja tulihan tuolla Manne tietä pitkin — juosten,
viittoen... Mitä ihmettä se merkitsi? Mitä oli tapahtunut?

— Kiiruhda, Helvi, äitisi luo! Hän sai taas semmoisen verensyöksyn —

Helvi ei enää nähnyt eikä kuullut mitään ympärillänsä. Hän juoksi
henkensä edestä, saapui talolle tietämättä miten, tempasi oven auki ja
syöksyi sisään.

                                                  ⸻

Kamppausta oli rauha seurannut. Sairas makasi tilallaan kuolonkalpeana,
mutta tyynin piirtein ja avoimin silmin. Helvi itkeä nyyhkytti hänen
vieressänsä.

Hän koetti hiukan ojentaa hervotonta kättänsä.

— Lapseni, rakkaani...

Helvi kumartui hänen ylitsensä.

— Niin pian se tapahtui, etten saattanut aavistaa... Minä menen pois,
mutta pysy Jeesukselle uskollisena...

Helvi ei voinut vastata, hän vaan itki kiihkeämmin ja suuteli äitiänsä.

— En tiedä, kuinka sinun käy, — jatkoi hän raukealla, kuiskaavalla
äänellänsä, jossa murtuvan äidinsydämen koko hellyys väreili; — mutta
minä jätän sinut Jeesukselle. Minun viimeinen rukoukseni riistää sinut
maailmalta ja antaa sinut hänelle iki-omaksi. Hän varjelee minun
aarrettani.

— Voi äiti, en minä tule toimeen ilman sinua! En minä voi käsittää,
miksi Jumala nyt ottaisi sinut pois. Mistä minä saan kodin, jos jään
yksin?

— Setä pitää aluksi sinusta huolen, sen hän on minulle luvannut.

— Mutta sitte, äiti, sitte —

— Herra on elämäsi johtava. Kerran kerroit, että tahtoisit
lähetyssaarnaajana häntä palvella. Olin ennen kuvitellut toisin...
mutta Herra puhui minulle... Jos hän sinua kutsuu, niin minä siunaan
sinua... Ilolla minä sinua siunaan...

Taas Helvi tunsi sen ihmeellisen Jumalan läheisyyden, joka oli hänet
saattanut värisemään lähetysjohtajan kamarissa. Nyt oli hetki vielä
paljon juhlallisempi kuin silloin. Helvin kyyneleet pysähtyivät
vuotamasta, ja hän lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen.

— Minä siunaan sinua, jos Herra sinut määrää työtänsä tekemään missä
tahansa, kotona tai pakanamailla... Tahdotko sinä tehdä, mitä Herra
käskee?

— Tahdon, — vastasi Helvi tuskin kuuluvasti, mutta äänessä ei ollut
epäröimistä.

— Kiitos, Jumala, lapsestani... kiitos kaikesta... kaikesta...

Kello tikutti tasaisesti, viisarit liikkuivat tavallista kulkuansa;
mutta näkymättömän tuntilasin hiekka alkoi juosta nopeaan, merkiten sen
suuren hetken lähenemistä, joka on rajakohtana ajan ja ijankaikkisuuden
välillä.

Sairas lepäsi äänettömänä, käsi Helvin kädessä, ja kasvoihin jo
heijastui sen päivän valo, joka ei laske milloinkaan.

XIV

Sade rapisi kuurottain ruutuja vastaan, ja kujatie näytti liejuvellin
kaltaiselta. Tuon tuostakin tuli raju tuulenpuuskaus, joka
kovakätisesti puisteli Saukkolan ainoata koivua ja känttyräisiä
omenapuita, niin että keltaiset lehdet pyrähtivät vesilätäkköön ja
hedelmät raskaasti pompahtelivat maahan. Repaleiset pilvet ajelehtivat
taivaalla, ja hämärä alkoi laskeutua.

Helvi oli heittänyt tuolille työnsä, karkean säkin, jota hän sedälle
ompeli. Johan saikin ruveta pyhää pitämään, koska kello oli lyönyt
kuusi ja oli lauvantai-ilta. Hän tahtoi levätä tässä hämärissä ja antaa
ajatuksillensa vapaan vallan.

Hyvin hän tiesi niiden tien, sillä aina ne joutessaan ensiksi kulkivat
valkoisen kivikirkon luo, sinne, minne isävainajan haudan viereen oli
uusi kumpu luotu. Nuori nurmi sen jo peitti, ja Helvin istuttamat
kukkasetkin kauniina heloittivat; mutta sydämessä oli yhtä tyhjää
kuin hautajaispäivänä, ja kaipaus vielä yhtä katkerasti kirvelteli.
Tuossa sängyssä oli äiti nukkunut viimeiseen uneensa; tähän he olivat
tuoneet mustan arkun ja hänet siihen nostaneet... ja sitte olivat
vieneet pois... ja virsi oli soinut Helvin korviin, ja hän oli itkenyt,
itkenyt...

Kuinka pitkiltä, loppumattomilta päivät sitte olivat tuntuneet!
Helvi ei itsekään tietänyt, miten hän oli kestänyt nämä puolentoista kuukautta
. Eihän kukaan hänelle paha ollut, ja varsinkin setä oli usein
oikein sydämellinenkin; mutta sentään Helvistä tuntui, kuin sydäntä
olisi paleltanut, ja rintaa ahdisti, ikäänkuin hän olisi hengittänyt
paksua, epäterveellistä ilmaa. Tädillä kyllä oli aina hänelle työtä,
joka auttoi aikaa kulumaan; mutta se oli sellaista ikävää, karkeata
käsityötä, kuin esimerkiksi noiden säkkien ompeleminen, tai sitte
tointa keittiössä ja maitotaloudessa, joka ei ollenkaan Helviä
huvittanut. Eivät muistot sen kautta himmenneet, vaan vastakohtana
nousivat kahta voimakkaammin esiin. Uskollisesti hän kuitenkin koetti
täyttää velvollisuutensa, vaikka hänen oli mahdoton tehdä sitä ilolla.

Hän oli niin yksin, niin yksin täällä. Saukkola oli erillään
syrjämaantien varrella, eikä Helvillä sitäpaitsi koko pitäjässäkään
varsinaisia ystäviä ollut, kun pappilanväki oli muuttanut pois ja
outoja tullut sijaan. Mielellänsä hän kuitenkin sunnuntaisin käveli
kuuden kilometrin matkan kirkolle, jos vaan ilma myönsi. Siellä miehet
ystävällisesti nostivat hänelle lakkiansa, ja eukot ja tytöt tulivat
kädestäkin puristamaan, ja kun hän meni viemään äitinsä haudalle
kedon kukista sitomansa vihkosen, seisoi usein kummun luona joku
kyläläinen kyyneleet silmissä. Täällä hän aina huomasi, kuinka äitiä
oli rakastettu, ja hän tunsi, että sentähden jokainen tahtoi osottaa
hänellekin ystävällisyyttä.

Kerran vaan hän oli kävellyt vielä kilometrin kirkolta eteenpäin,
pappilan ohi ja rannalle entisen kodin luo. Se ei ollut vähintäkään
muuttunut. Aurinko paistoi ikkunoihin, jotka kimmelsivät kutsuvasti,
pääskysen viserrys kuului räystäältä, ja seinuksella ruusupensaat
kukoistivat, kuten joka kesä niin pitkälle kuin Helvi muisti. Hänen
teki mieli juosten rientää sinne, ikäänkuin tyyneen turvapaikkaan,
mutta samassa hänelle selvisi, että silläkin nyt oli uusi, outo
omistajansa. Helvillä ei ollutkaan kotia — ei missään koko maailmassa.
Yksinäisyyden tunne valtasi hänet silloin niin voimakkaana, että
hän kiireimmiten pakeni pois rakkaan Tyynelän tienoilta eikä sitte
toistekaan enää halunnut takaisin.

Lääkkeinä kaipausta vastaan hän oli koettanut äitinsä neuvomia
keinoja: rukousta ja raamatunlukua. Hänestä tuntuikin, kuin Jumala
olisi ollut häntä nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Oli niin
huojentavaa ja rauhoittavaa saada yksinäisyydessä purkaa sydämensä
tälle ainoalle ystävälle ja pyhästä kirjasta kuulla hänen helliä,
lohduttavia vastauksiansa. ”En minä jätä sinua orvoksi, vaan minä tulen
sinun tykösi.” ”Minä tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle:
älä pelkää, minä autan sinua.” Helvistä tuntui usein, kuin Jeesus
näkymättömänä olisi ollut ihan vieressä ja äiti hyvänä enkelinä hänen
askeleitaan seurannut. Sellaisina hetkinä hän ei mitään niin toivonut,
kuin päästä heitä pian silmin näkemään, ja hän laskeutui polvillensa ja
rukoili Jumalaa ottamaan jo hänetkin maailmasta pois.

Mutta oli toisenlaisiakin hetkiä, joina hänen ajatuksensa lensivät
muualle, Irjan Ension ja luo, Haapalehtoon ja kouluun. Silloin hän
ei toivonut kuolemaa, vaan päinvastoin häntä veti kiihkeä halu ulos
elämään, pois täältä Saukkolan ahtaudesta ja yksitoikkoisuudesta. Hän
kaipasi kirjojansa ja tahtoi lukea, mutta muuri oli eteen noussut. Setä
oli käynyt Helsingissä pesän selvityksillä, myynyt vuokran korvaukseksi
enimmät kälynsä tavarat, muiden muassa kirjat, ja tuonut Helville
ainoastaan ompelukoneen, tusinan hopealusikoita, vähän vaatteita sekä
hänen omat pienet kapineensa. Niiden joukossa oli lähetyslaatikkokin.
Mutta kirjoja Helvillä oli vaan joku ainoa, sillä miltei kaikki olivat
olleet koulun kirjastosta lainattuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin
uudestaan ja uudestaan lukea sellaista, minkä jo osasi melkein ulkoa,
tai olla ilman, tyytyä ja odottaa.

Odottaa — niin, mitä?

Helvi tuskin uskalsi sitä oikein ajatellakaan. Mitä enemmän elokuu
kului, sitä useammin koulu muistui hänen mieleensä. Setä ei ollut
puhunut siitä sanaakaan, eikä Helvi ollut mitään kysynyt. Mutta hänen
mielessänsä kysymykset kohosivat kerta kerran perästä. Pitikö hänen
lopettaa kesken, kun juuri oli päässyt hyvään alkuun? Se tuntui niin
katkeralta, että hänen oli mahdoton sitä uskoa. Toiselta puolen hän
ei myöskään rohjennut toivoa, että setä hänet kustantaisi kaupunkiin,
ja hänellä itsellänsähän tuskin oli penniäkään. Mikä oli tuleva
päätökseksi?

Sitä hän tänä synkkänä sadeiltanakin mietiskeli. Koulun alkamiseen oli
enää kaksi viikkoa. Juuri aamupäivällä hän oli saanut Irjalta kirjeen,
jossa tämä kummasteli, ettei Helvi ollut edellisessä kirjeessään mitään
maininnut syksysuunnitelmistaan, esimerkiksi siitä, minne hän tulisi
lukukauden ajaksi asumaan. Tahallansa Helvi olikin välttänyt koko aran
koulukysymyksen koskettamista. Mutta nyt siitä täytyi jo kohta tulla
selvä, sen hän käsitti.

Tuvassa setä, täti ja pojat kuuluivat puhelevan. Rohkenisiko hän mennä
kysymään? Jospa edes setä olisi ollut yksin!

Hetken kuluttua Helvi jo kuitenkin oli avannut oven ja astunut tupaan.

— Kas, siinähän on Helvikin, — sanoi Manne vilkkaasti. — Eikö
sinunkin tekisi mielesi Mälkilään huomenna? Siellä on huvit
lainakirjaston hyväksi, ja minä menisin, mutta isä ei lupaa hevosta
yksin minua varten.

— Ei suinkaan sitä sen paremmin anneta, jos Helvin saisit kanssasi, —
virkkoi emäntä äreästi. — Mitä täällä kirjastolla tehdään? Tanssimaan
ja huijaamaan sinne pitäjän kulmalle vaan kokoontuvat ja sitte ostavat
lorukirjoja, joilla työaikaa tuhlataan. Ei sinulla siellä ole mitään
tekemistä, eikä Helvillä myöskään.

— En minä haluaisikaan, — sanoi Helvi.

— Miksi et? Sinähän olet lukutoukka, jos joku, — virkkoi Manne, joka
alkoi kiivastua, kun ei saanut mitään kannatusta aikeillensa.

— En minä tahdo huveihin. Mutta kyllä minä mielelläni lukisin. Minä
juuri aioinkin tulla sedältä kysymään... minä aioin...

Helvi ei saanut jatketuksi. Sanat pysähtyivät kurkkuun, ja sydän alkoi
kovasti tykyttää.

— Mitä sinä aioit kysyä?

— Nythän kesä jo kohta on mennyt — ja minä ajattelin, että koulu
alkaa...

— Ja sinä tahtoisit sinne? Mutta kuinka se kävisi päinsä, kun sinä nyt
olet minun tyttöni! — tuumi setä leikillisesti.

— Mitä hullutusta se olisi, — kiirehti emäntä sanomaan. — Mistä ne
rahat otettaisiin? Eihän Helvillä mitään ole, eikä meidän varoistamme
liikene maantielle ajettavaksi.

— Eikö se Helvi vieläkään ole tarpeeksi röökinä? — kysyä murahti
Samuli nurkastaan.

Sedän silmissä leimahti jotakin. Oli kuin jo unohduksiin joutunut
muisto taas olisi herännyt eleille. Leikillinen ilme katosi ja ankara
astui sijaan.

— Helvi ei mene Helsingin kouluun, niin kauvan kuin minun taloni on
hänen kotinsa, — sanoi hän päättävästi. — Turhamaisuutta siellä
opitaan. Minä en keväällä kelvannut tulemaan edes hänen tutkintoonsa!
Ei, siitä ei tule mitään.

— Voi setä, eihän se ollut koulun syy... ja johan setä antoi
anteeksi...

— Siitä ei tule mitään, — toisti setä yhä jyrkästi. — Se olkoon nyt
sanottu, eikä siitä enää puhuta.

— Mutta mitä minusta sitte tulee? — uskalsi Helvi vielä kysyä itku
kurkussa.

— Hoh, kyllä kai lapsista ihmisiä tulee, vaikka eivät röökinäkouluja
käy, — arveli emäntä. — Ei täällä Saukkolassa työtä puutu, kun vaan
ennätät vähän oppia, se on varma.

— Seminaariinhan täti aina Helviä toimitti, — huomautti Manne.

— Ja kyllä sinne ilman tyttökouluakin pääsee, — lisäsi Samuli. —
Meni Tupalan Eemelikin. Mutta kahdeksantoista vanha pitää olla.

— Se sitte nähdään, kun Helvi ensin siihen ikään ennättää, — sanoi
setä, joka jo taas oli lauhtunut. — Kyllähän se on hyvä, että on
jotakin, millä itsensä elättää. Ellei ennen tule naimista — ha ha ha —

Helvi vetäytyi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Kuinka setä
saattoikin laskea tyhmää leikkiä, kun toisen sydän surusta kirveli? Ja
kuinka he kaikki voivat olin niin tylyjä ja häijyjä ja sydämettömiä?

Helvi oli täydessä kapinassa. Vasta vähitellen ja hitaasti kuohuva
sydän alkoi asettua. Silloin omatunto rupesi hiljaa puhumaan, ja
katkera, uhitteleva mieli suli suruun ja kuumiin kyyneliin.

— Enkö minä itse ole tähän suureksi osaksi syypää? Keväällä minä
pahoitin ja loukkasin setää. Jos hän olisi meidän koulumme nähnyt,
ei hän koskaan olisi menetellyt, niinkuin tänään. Mutta voi hyvä
Jumala... Pitääkö minun niin paljon kärsiä sentähden, että kerran olin
ajattelematon ja turhamainen?

Kerranko vaan? Enkö minä hävennyt maidon kantamista ja vanhaa
hamettani, joka kuitenkin oli ihan siisti eikä huonompi kuin monen
muunkaan? Minä nurisin siitä, että minun täytyi siivota ja että
meillä oli vaan yksi huone. En minä ansaitse päästä kouluun, sillä
minun sydämeni oli turhamainen ja kiittämätön kaiken aikaa. Enkä minä
koulussakaan aina ollut tarkka enkä läksyjä lukiessa tarpeeksi ahkera...

Kyllä tämä on ansaittu rangaistus — mutta kuinka minä sen jaksan
kestää? Vähintään täällä Saukkolassa, ja kuka
tietää, pääsenkö sittekään pois? Minun täytyy tehdä työtä kyökissä
ja meijerissä ja kuunnella tädin nuhteita, kun olen taitamaton, ja
poikien karkeita puheita ja sedän leikinlaskua, jota en voi sietää;
enkä saa oppia mitään... Eikä minulla ole yhtään ystävää, ei ketään,
joka puhuisi minulle Jeesuksesta, ei ketään, joka oikein rakastaisi
minua. Ja Irja, minun oma rakas Irjani, ja Ensio ja Lindin setä ja täti
ja opettajat ja kaikki koulutoverit... Enkö saisi pitkään aikaan nähdä
heitä? Enkö ehkä milloinkaan? — —

Oli jo tullut pilkko pimeä. Tuuli yhä ulvoi ulkona ja sade pieksi
ikkunoita. Helvi heittäysi maahan puusohvansa viereen, painoi päänsä
sitä vastaan ja nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan. Ja
siinä tuskassaan hän huusi Herraa: — Hyvä Jumala, auta minua! Rakas
Jeesus, anna anteeksi minun entiset syntini ja pahat ajatukset, joita
minulla nytkin on ollut! Anna minulle voitto ja tue minua! Minä en
jaksa, minä en kestä yksin...

Vihdoin hän nousi, pyyhki silmänsä ja ryhtyi lamppua sytyttämään. Hän
tahtoi heti kirjoittaa Irjalle vastauksen hänen kirjeeseensä.

XV

perhe oli lopettanut aamiaisensa, mutta kukaan ei vielä
siirtynyt pöydän äärestä pois. Heillä näytti olevan tärkeätä
keskustelemista.

— Miksi en saanut tehdä, niinkuin olisin tahtonut? — virkkoi Irja
kiihdyksissä. — Olisihan Helvi varsin hyvin mahtunut asumaan minun
kanssani samaan huoneeseen. Se siitä nyt tuli.

— Mutta ymmärräthän, tyttöseni, että me olisimme voineet sen johdosta
saada hyvin paljon ikävyyksiä. Meidän täytyy muistaa, että Helvin
setä on nyt hänen holhoojansa. Päättäen kaikesta, mitä sivumennen
olemme Helvin kautta kuulleet noista hänen sukulaisistaan, mahtavat
he olla raakaa ja ikävää väkeä. Ei semmoisten kanssa mielellään rupea
tekemisiin.

— Mitä he meitä haittaisivat, isä kulta? Ovathan he kaukana maalla. Ja
onko sitte oikein, että me annamme Helvin jäädä sinne ainiaaksi heidän
seuraansa kärsimään?

— Hänen setänsä talo on nyt hänen kotinsa. Emme voi sille mitään,
vaikka se kyllä on ikävää.

— Ja vaatteitten ja monien muiden seikkojen suhteen olisi hankaluuksia
siitä, että Helvi asuisi meillä, — lisäsi tohtorinna. — Kaupungissa
on ihan toista kuin maalla. Meillä käy paljo vieraita, eikä Helvi
luonamme Helsingissä voisi käydä puettuna niinkuin Haapalehdossa tai
ennen asuessaan äitinsä kodissa. Minulle jäisi huoli siitä asiasta, ja
Helvin holhoojat kenties eivät olisi ensinkään suostuvaisia antamaan
minulle vapaata toimivaltaa.

— Voi äiti, sehän on joutavaa! Pitääkö minun semmoisen asian tähden
taas kadottaa paras ystäväni? Kaksi minulta on jo mennyt, enkä minä
Ellistä ja Elsasta koskaan pitänyt niin paljon kuin Helvistä nyt. —
Auta nyt minua, Ensio! Miksi sinä et mitään puhu?

Ension katse oli hiukan surumielinen, kun hän vastasi: — Mitenkä
minulla olisi siihen oikeutta? Setä ja täti ovat minulle antaneet
kodin, vanhemmat, siskon ja kaikkea hyvää runsain määrin. Rohkenisinko
minä vielä jotakin pyytää? Mutta Irjan tähden olisin iloinen, jos hän
saisi takaisin toverinsa, ja Helvi itse sen onnen myöskin ansaitsisi.

— Hyvät lapset, mitä te siitä nyt enää puhutte! — huudahti tohtorinna
epätoivoisen näköisenä. Ei juuri ollutkaan ennen sattunut, että hänen
näin jyrkästi olisi tarvinnut vastustaa lemmikkinsä toiveita. —
Kirjoittihan Helvi ihan selvään, että kustannukset ovat vaan toinen
puoli asiasta. Hänen setänsä on koko koulunkäyntiä vastaan eikä
sentähden tahdo rahoja antaa.

— Lueppas vielä, miten se paikka oli, — kehoitti tohtori.

Irja luki: ”— — Tädin mielestä minun oloni Helsingissä maksaisi liian
paljon, ja setä ei muutenkaan tahdo laskea minua kouluun. Hän sanoi,
ettei se tapahdu, niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä — —”

— Onhan se ihan selvää, — virkkoi tohtori. — Emme me voi siihen
asiaan sekaantua. Irja saa joskus kutsua hänet luoksensa käymään, ja me
maksamme matkan. Se on ainoa mitä voimme tehdä.

— Ei! — huudahti Irja innokkaasti. — Minäpä tiedän! Ettekö
huomanneet, kuinka Helvi kirjoittaa: ”niin kauvan kuin minä olen hänen
tyttönsä?” Miksi Helvin pitäisi jäädä tuon tyhmän sedän lapseksi?

— Irja, Irja, — hillitsi tohtori. Mutta tyttö jatkoi hehkuvin poskin:

— Isä ja äiti, ettekö tahtoisi antaa minulle Helviä sisarekseni,
niinkuin Ensio tuli veljekseni, kun hän pienenä oli orvoksi jäänyt? Ei
luoksemme asumaan, vaan oikein meille kuuluvaksi!

Hiljaisuus seurasi tätä odottamatonta ehdotusta. Irja ja Ensio
katsoivat jännittyneinä vanhempia, koettaen lukea vastauksen heidän
silmistään. Tohtorinna kääntyi miehensä puoleen, ikään kuin kysyäksensä
hänen ajatustansa moisen tuuman johdosta. Enempää ei tarvittukaan Irjan
toivoa herättämään, sillä kun ei heti tullut jyrkkää kieltoa, tunsi hän
isänsä ja äitinsä mielipiteiden olevan sillä luisuvalla alalla, jolla
hän helposti voi vaikuttaa lopputyönnähdyksen.

— Kyllä te sen teette, isä ja äiti kulta! — huudahti hän
voitonvarmana, hypäten paikaltaan ja rientäen heitä syleilemään. —
Minä tiedän, että te ette kiellä. Voi, se olisi minulle niin hauskaa,
niin hauskaa! Minun tähteni, jos ei muuten — suostuttehan, eikö niin?

— No, no, maltappas nyt vähän mieltäsi, — sanoi tohtori. — Kannattaa
tätä sentään tuumia, ennenkuin päättää.

                                                  ⸻

Mutta Irjan mielen mukaiseksi päätös lopultakin tuli. Mitäpä he
olisivat voineet rakkaaltansa kieltää? Tohtorin täytyi virkavapautensa
päättymisen tähden lähteä Helsinkiin jo ennen perhettänsä, ja matkalla
hän teki mutkan, käydäksensä itse esittämässä ehdotusta Saukkolassa.
Suostumus seurasi vastuksetta. Setä, joka omalla tavallaan oli Helviin
kiintynyt, heltyi kyllä ajatellessaan hänen kokonaan lähtevän pois,
mutta estää hän ei tahtonut. Emäntä sitävastoin oli oikein tyytyväinen,
ja serkkujen mieltä tietysti ei kysytty. He ottivat tiedon hyvin eri
tavalla vastaan. Samuli ynähti jotakin, josta ei tietänyt, ilmaisiko se
välinpitämätöntä myöntymistä vai mielihyvää, mutta Manne oli ikävissään
eikä mitenkään olisi suonut Helvin menevän. Olihan siinä yhdenikäinen
toveri, joka vähän enemmän perehdyttyään olisi saattanut paljonkin
huvia tuottaa.

Entä Helvi itse? Niin, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut.
Pimeintä yötä seurasi päivä niin äkkiä, että se huikaisi hänen
silmiänsä. Hänen mieleensä muistui raamatunlauseita, joita hän oli
äitinsä kanssa lukenut, ja sanomattomien tunteiden valtaamana hän
kiitti Jumalaa, joka tekee ihmeitä.

”Herran viha viipyy silmänräpäyksen, mutta hänen armonsa koko elinajan.
Ehtoolla on itku ja aamulla ilo”.

                                                  ⸻

Elokuun viimeisen päivän aurinko kultasi lännen rantaa, kun Helvi Irjan
kanssa ajoi asemalta Lindin perheen asunnolle. Irjalla oli äärettömän
paljo puhumista, mutta Helvin sydän oli niin täynnä, että hän tuskin
saattoi vastata. Uudestaan heräävien muistojen kaiho, suuri ilo ja
kiitollisuus ja jonkinmoinen epämääräinen levottomuus risteilivät hänen
mielessään. Kuta lähemmäksi päämäärää ehdittiin, sitä voimakkaammaksi
kasvoi viimemainittu tunne; ja kun ajuri pysähtyi tutun kivitalon eteen
ja palvelustyttö riensi alas ottamaan vastaan Helvin tavaroita, silloin
hän tunsi varmaan itsensä yhtä araksi kuin kylän pienokaiset tullessaan
Haapalehtoon juhannusaattona. Mutta se tunne myöskin katosi häneltä
yhtä pian kuin heiltäkin. Tohtorinna syleili häntä niin sydämellisesti,
tohtori puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja Ension silmistä
säteili sellainen vilpitön ilo, että hänen täytyi heti huomata turhaan
huolehtineensa. Täällä oli hyvä ja turvallinen olla. Rakkauden suuret
siivet ulottuivat vierasta orpoakin varjoamaan.

Helvi oli muuttunut näiden kahden kuukauden kuluessa — siltä ainakin
Lindiläisistä tuntui. Vai musta pukuko ehkä teki, että hän näytti
kalpealta ja silmät olivat niin suuret ja syvät? Mutta surun merkkien
ohessa onni loisti hänen olennostaan. Jumalan kiitos! Kaikki oli nyt
hyvin.

Vasta kun oli sanottu hyvää yötä ja tytöt olivat vetäytyneet ”punaiseen
kamariin”, jossa heidän nyt oli määrä yhdessä asua, murtivat Helvin
tunteet kahleensa. Hän oli aina tätä huonetta ihaillut; oliko
mahdollista, että rakas ystävä nyt itsensäkieltävästi jakoi sen hänen
kanssansa? Tuonne oli asetettu hylly hänen kirjojansa ja pieniä
kapineitansa varten. Irja avasi vaatesäiliön ovet ja näytti, että
sinne oli hänellekin varattu tilaa. Pianiino oli viety ruokasaliin;
punaiseen varjostimeen oli liitetty yksi osa lisää ja sen taakse
sijoitettu yhtäläinen vuode kuin Irjan. — Se oli jo liian paljon.
Helvi ei halunnut nähdä enempää, tunteet tulvehtivat rinnassa, ja syvän
liikutuksen valtaamana hän syleili Irjaa.

He istuutuivat pikku sohvaan, ensin äänettöminä, sitte alkaen
kuiskaamalla puhella ja lopuksi innostuen kertomaan tuumiansa ja
toiveitansa ja rakentelemaan tuulentupia tulevaisuutta varten.

— Nyt me tulemme molemmat ylioppilaiksi, Helvi! Sittekin käy niin,
vaikka sinä viime talvena pidit sen ihan mahdottomana.

— Jumala on niin ihmeellinen, — kuiskasi Helvi.

— Me luemme yhdessä ja saamme yhtaikaa valkoisen lakin. Ja sitte
myöskin yhdessä alamme tehdä työtä isänmaan hyväksi. Nyt vasta minä
sen oikein ymmärrän, toisin kuin viime talvena. Koulumme Haapalehdossa
opetti minua. Molemmat me tahdomme elää Suomelle!

— Minä tahdon elää Jumalalle, — vastasi Helvi varmasti. — En tiedä
minkä tehtävän hän minulle antaa, mutta äidin kuolinvuoteen vieressä
minä lupasin Jumalan tietä kulkea. Oi Irja, minä olen häntä vastaan
rikkonut ja hänet kieltänyt! Enkä minä sitte vieläkään oikein uskonut
häneen, sillä minä olin niin onneton, kun jäin yksin sedän luo. Nyt
hän on kuitenkin suonut minulle näin paljon hyvää, niin paljon etten
koskaan voi häntä kyllin kiittää. Minä olen hänen omansa ja tahdon olla
aina.

Irja ei sanonut mitään, hän vaan hiljaa silitteli ystävänsä kättä;
mutta hänen ilmehikäs muotonsa kertoi, että hän taisteli. Sitte hän
yhtäkkiä kohotti päänsä, katsoi Helviä suoraan silmiin ja lausui: —
Sinulla on jotakin, jota minä en tunne. Mistä sinä saat tuon voiman ja
rohkeuden? Helvi — opeta minua Jumalaa etsimään!

— Tule, niin polvistumme yhdessä, — kuiskasi Helvi liikutuksesta
vapisevalla äänellä. — Meillä on niin paljo, niin paljo rukoilemista
ja kiittämistä! En minä ole koskaan käsittänyt, että Jumala on niin
suuri ja hyvä!

Hän veti ystävänsä mukanaan, ja Irja vaipui polvillensa ensi kerran
elämässään. Käsivarsi hänen ympärillensä kiedottuna ja poski miltei
painettuna hänen poskeansa vasten Helvi puhui Herralle täyden sydämensä
syvyydestä.

Voimakkaan, armollisen Jumalan suojassa he lähtivät rinnakkain uutta
elämänjaksoa kohden.

Toinen osa.

I

He ryntäsivät päistikkaa yliopiston portaita alas, tytöt ja pojat
sekaisin, tuupaten toisiansa tieltä pois, juosta vilistivät
hengästyksiin asti pitkin Aleksanterinkatua ihmisjoukkojen välitse ja
tölmäsivät vihdoin taajimpaan tungokseen pasaasiin. Ei kukaan näyttänyt
sentähden suuttuvan; kaikki vanhatkin vaan hymyilivät ja tekivät heille
tilaa. Tietäähän sen, että on kiire valkoista lakkia ottamaan, kun
kerran on saanut siihen oikeuden!

Jo alkoi nuorta joukkoa lappautua ulos hattukaupan ovesta. Valkoinen
sametti hohti niin puhtaana, lyyryt kimaltelivat ja ruusut tuoksuivat.
Sitä riemua, mikä silmistä loisti! Koululaiset ja katupojat hurrasivat,
jotta kaikui kauvas kaduille, ja omaiset ja ystävät riensivät
rakkaitansa onnittelemaan. Nuo kukitetut nuoret olivat kaiken
keskuksena, heidän ilonsa oli tuttujen ja tuntemattomain ilo.

Ensimmäisten joukossa oli pirteä, ruskeasilmäinen tyttö syöksähtänyt
kaupan ovesta sisälle ja pian ulos jälleen. Voitonriemu ja rajaton
onni säteili hänen kasvoistaan, kun hän vieläkin hengästyneenä
juoksusta heittäytyi odottavien omaisten ja toverien syleilyyn. Kukkia
melkein sateli hänelle, ja lopuksi hän oli niin pyörällä ilosta ja
ystävyydenosotuksista, ettei tietänyt, minne kääntyisi kiittämään.

— Voi Irja, kuinka hauskaa!

— Katsokaa, kuinka hyvin lakki sopii hänelle!

— Kyllä siitä vaan oli vaivaakin. Eikö sinua yhtään väsytä?

Väsytä? Nytkö väsyttäisi? Eivätpä nuo tytöt paljoa ymmärrä tämän päivän
ilosta! — ehti Irja ajatella, vaan ei vastata.

— Mutta missä Helvi on? — kysyi Irjan isä, tohtori Lind, joka
hälinässä ja tungoksessa oli pysytellyt tyttönsä lähellä.

Niin tosiaan. Hetkeksi Irja oli unohtanut kasvattisisarensa ja koko
maailman, kaiken muun paitsi uuden valkoisen lakkinsa. Nyt hänen
silmänsä lensivät joka suunnalle Helviä hakien, kunnes keksivät hänet
pasaasin kulmasta seinustalta.

— Tuolla, isä! Mihin äiti ja Ensio joutuivat? Koetetaan heti päästä
hänen luoksensa — eihän hän ole vielä saanut teidän kukkiannekaan!

Etsitty seisoi rotevan, helakkaposkisen nuorukaisen vieressä, joka
nähtävästi oli hänet siihen syrjään pysähdyttänyt. Helvi oli paljon
kasvanut entisestä, ja tukka oli kiedottu ylös keveälle solmulle.
Tuskinpa häntä olisi tuntenutkaan samaksi pikku tytöksi, joka lähes viisi vuotta sitte
jäi Lindin perheen huostaan, ellei olisi nähnyt
suuria syvämielisiä silmiä, jotka eivät olleet muuttuneet.

— Kiitos, Manne, kukkasista, — sanoi hän toverillensa. — Olitpa sinä
ystävällinen, kun tulit tänne minun tähteni!

— Minä livahdin tieheni ennen kirjanpitotuntia, — selitti poika
ylpeästi.

— Pitäisi torua, jos malttaisin, — hymyili Helvi. — Mutta tiedätkö,
kyllä minun nyt täytyy mennä ottamaan lakkini. Suo anteeksi!

Hän käännähti pyrkiäkseen hattupuotiin päin, mutta sai samassa Irjan
melkein syliinsä. Tämä peräytyi askeleen ja löi kätensä yhteen.

— Minkä ihmeen tähden sinulla ei ole lakkia? — huudahti hän, mitä
suurin hämmästys kuvastuneena kasvoihinsa.

— Niin, mennään kiireesti perimään sitä, — virkkoi Helvi, tarttuen
Irjan käsivarteen. — Enhän minä vielä ole ehtinyt. Mutta onpa sinulla
kukkia! Niin sinä olet kuin kevään haltijatar.

— Saat sinäkin, ellet vitkastele niin kauvan, että ne kuihtuvat, —
nauroi Irja.

Kohta oli Helvinkin päässä valkolakki. Irja oli ennustanut oikein,
sillä hänkään ei ruusuitta jäänyt; mutta ystävien parvi oli paljon
hiljaisempi kuin Irjan ympärillä. Väkijoukko alkoikin jo hajota, ja
myöskin Lindiläiset kääntyivät kotitielle.

He olivat pari vuotta takaperin muuttaneet Kaivopuistoon ja kävelivät
nyt yhdessä sinnepäin. Leppoisa tuuli toi raittiita henkäyksiä mereltä,
puiden vaaleat lehdet levittivät tuoretta tuoksua, ja Tähtitornimäen
rinteillä jo hieno ruoho vihersi. Luonnossa oli toukokuu, ja kevät
kulkijain mielissäkin.

Irja tuskin saattoi tasaisin askelin astua vanhempainsa välissä. Ilo
kuohahteli hänen rinnassansa, ja kaikkein mieluimmin hän taas olisi
ruvennut juoksemaan, kuten Aleksanterinkadulla. Tai kunpa olisi voinut
lentää noiden peippojen keralla, jotka juuri pyrähtivät ilmaan!
Korkealle hän olisi kohonnut, ylös pilviin asti, ja laulanut ja
riemuinnut sydämensä kyllyydestä. Miten vapaalta tuntui, miten ihanaa
oli olla ylioppilas! Kylläpä hän olikin tarpeeksi tuskitellut ilkeitten
probleemien ja yhtälöitten ääressä. Toista oli Helvin, joka luki niin
mielellään ja oppi niin helposti. Siksi kai hän voi olla nyt noin
tyyni, ikäänkuin ei mitään ihmeellistä olisikaan tapahtunut.

Kyllä sentään Helvinkin sydän kovemmin sykki ja posket kuumempina
hehkuivat, siinä kun hän kulki Ension, heidän kasvattiveljensä rinnalla
toisten jäljessä. Ja iloiselta näytti Ensiokin. Hänelläkin oli
vastikään ollut tärkeä merkkipäivä, sillä hän oli edellisellä viikolla
suorittanut kandidaattitutkintonsa. Niin ne ajat vierivät! Eihän hän
enää lapsi ollutkaan, jo kahdenkolmatta vuotias. Varsi oli varttunut ja
käynyt miehekkäämmäksi, ja ylähuuleen oli ilmestynyt pienet viikset;
mutta tukka oli yhtä pehmeän kiharainen kuin ennen, ja silmissä sama
puhdas, luotettava, vähän verhottu ilme.

Pitkin matkaa Irja puheli yhtämittaa, saadakseen edes jollakin tavalla
purkaa tunteitansa. Ääniä hän oli saanut vaan kaksikymmentäviisi, —
yhdeksää vähemmän kuin Helvi, — mutta siitä vähät! Ei hän niiden
tähden ollutkaan lukenut. Olihan siinä isän ja äidinkin mielestä
kylliksi?

Tietysti. Ylpeinä ja onnellisina he katselivat tyttöänsä, joka oli
niin nuori ja raitis kuin vastapuhjennut ruusu, ja kuitenkin jo saanut
semmoisen työn suoritetuksi. Monta kertaa oli tohtorinna melkein
katunut, että antoikaan Irjan ruveta ylioppilaaksi lukemaan. Ei edes
ollut yhteiskoulussa tilaa, ja jatko-opiston kautta käyden tie tuli
paljon monimutkaisemmaksi ja työ vaikeammaksi. Helsinki tarjosi
huvejansa, nuoruus ilojansa, ja kirja usein oli tyranni, joka Irjan
niistä esti. Mutta tänään äiti samoin kuin hän itsekin unohti kaikki
menneet mielipahat. Päämäärä oli saavutettu, elämä avoinna, ja nyt oli
aika käydä sitä täysin siemauksin nauttimaan.

Juuri kotia lähetessä johtui Irjalle uusi ajatus mieleen: —
Välttämättä valokuvaajalle näin kukitettuna ja rakas valkolakki päässä!

— On jo liian myöhäistä, — huomautti Ensio. — Pankaa kukat yöksi
veteen, ja lähdetään huomenna kaikki kolme.

— Simaa me nyt menemme juomaan rannalle lehtimajaan, — sanoi
tohtorinna. — Miilin oli määrä asettaa se valmiiksi sinne.

Aurinko oli alenemassa ja loi aaltoihin pitkän, värehtivän kultajuovan.
Tuuli humisi hiljaa, ja joku lintu vielä viserteli oksalla, mutta
muuten oli kaikki äänetöntä ympärillä. Pääkaupungin melu ja tohina
tuntui jääneen kauvas taakse. Luonnon rauha täällä vallitsi.

Lehtimajassa-istujatkin viipyivät hetkisen vaiti kevätillan tenhoa
nauttien. Mutta sitte tohtorinna kaatoi simaa laseihin ja sanoi
hymyillen juovansa ”nuoren apilanlehtensä” maljan. He kilistelivät
ja joivat kaikki. Vaan Helvin silmässä välkkyi kyynel, entisten
aikojen perintöä, joka yhä helposti pyrki esiin sekä surussa että
ilossa. Minne lieneekään ajatus lentänyt? Hän tunsi sydämessään syvää
kiitollisuutta kasvattajiansa kohtaan, ja sen hän heille liikutetuin
mielin lausui. Mutta samalla hän muisti sitä rakkaintansa, joka lepäsi
kaukana kirkkomaan kummun alla, ja tuntui niin kaihoisalta ajatella,
ettei hän tänään saanut lapsensa onnesta iloita. Vai oliko hän ehkä
näkymättömänä läsnä, kuten Helvin oli ennen tapa kuvitella? Iltatähti
syttyi tuolla. Sieltäkö äiti kenties katseli?

— Ei täällä huomisiltana näin hiljaista olekaan, — virkkoi Irja,
keskeyttäen uudelleen syntyneen äänettömyyden. — Silloin vasta oikein
ollaan iloisia! Kun vaan tulisi näin kaunis ilma, että saisimme olla
ulkona.

Huomiseksi oli näet määrätty nuorisokutsut kaikkien onnistuneitten
tutkintojen kunniaksi. Kyllä kannattikin taas kerran vapaasti nauttia,
ilman että tarvitsi tuon tuostakin muistaa kelloa ja ajan kulusta
huolehtia!

— Jospa sinun sitte todellakin tulisi hauska, — sanoi tohtorinna
epäilevän näköisenä.

— Miksi ei? Senkötähden, ettei tanssita? Ole huoletta, äiti!

— Kyllä Irjan pitäisi saada tanssia, — puuttui Ensio puheeseen. —
Helvi ja minä soisimme sen hänelle niin mielellämme; vai kuinka, Helvi?

— Niin, täti kulta, ei mitenkään meidän tähtemme —

— Älkää nyt joutavia, — keskeytti Irja iloisesti. — Minäkin tahdon
kerran olla jalomielinen. Tämähän on meidän yhteinen juhlamme, eikä
minun yksin. Kyllä minä kohta tanssiakin saan niin paljon kuin mieleni
tekee; sillä totta kai sinä Ensio maisterinvihkiäisissä viet minut
tanssimaan myöskin?

— Vien, vien, — vakuutti Ensio hymyillen. — Solmi sinä vaan
seppeleeni, kyllä minä parhaani mukaan sinua huvitan.

— Olettekohan te nyt muistaneet kaikki kutsuttavat? — kysyi
tohtorinna, jolla oli huoli huomisesta.

— Emmeköhän —

— Miten on Helvin serkun laita? — johtui tohtorin mieleen. — Hän
taisi tuoda sinulle kukkiakin. Ehkä hänet pitäisi kutsua?

Tohtorinna näytti levottomalta, ja Helvi huomasi sen. Keveästi
punastuen hän vastasi:

— Kiitos, mutta luullakseni hän mieluummin tulee toisen kerran. Manne
ei ole paljon liikkunut säätyläisten piireissä, ja huominen seura on
ihan outo hänelle.

— No, voisithan kysyä kuitenkin, — tuumi tohtori. — Minä pidän
hänestä, hän on siisti ja kelpo poika. Vanhempi veli kaiketi onkin
toista laatua.

— Samuli parka on huonoille teille joutunut, — virkkoi Helvi
alakuloisesti. — Juomaan kuuluu ruvenneen. Mannelle oli onni, että hän
pääsi tänne kauppakouluun. Hän on hyvin pyrkinyt eteenpäin ja paljon
muuttunutkin eduksensa.

— Hänen pitäisi liittyä meidän kristilliseen yhdistykseemme, niin
saisi vakavia tovereita, — sanoi Ensio.

Mutta Helvi pudisti surullisena päätänsä. Hän tiesi, ettei mikään
pyyntö olisi Mannea sinne saanut.

Ilta kävi jo viileäksi, varjot alkoivat laskeutua, ja Lindiläiset
siirtyivät sisälle lehtimajasta, luotuansa vielä viimeisen silmäyksen
tummenevalle merelle, joka kuvasteli hehkuvaa taivaanrantaa.
Tytöt juoksivat ensin näyttämään uusia lakkejansa ja kukkiansa
kyökkipalvelijallekin, joka niiaten toivotti onnea, ylpeänä neitiensä
puolesta; sitte he vetäytyivät huoneisiinsa asettamaan ruusuja veteen.
Heillä oli nyt kummallakin oma kamari, Irjalla suurempi, uudistettu
”punainen huone”, jonne pianiinokin taas oli mahtunut, ja Helvillä
pieni kuin nukkekaappi, mutta hyvin sievä suoja suomalaiskuosisine
sisustuksinensa. Ne olivat vierekkäin, ovi välillä, mutta molempiin
pääsi myöskin suoraan käytävästä, joka eteishuoneesta lähtien mutkaili
huoneitten ohitse.

Suoriuduttuansa kukkasista Helvi kiersi käytävään vievän ovensa lukkoon
ja kutsui Irjaa luoksensa.

— Emmekö nyt kiitä Jumalaa kaikesta menestyksestä? — kysyi hän
yksinkertaisesti.

— Minä menen pyytämään Ensiota myöskin, — vastasi Irja.

Vähän ajan kuluttua he kaikki kolme laskeutuivat polvillensa Helvin
huoneessa, ja Helvi ja Ensio lausuivat heidän yhteisen sydämellisen
kiitoksensa Herralle. Ensio liitti siihen hartaan rukouksen, että
Jumalan hyvyys saisi vetää heitä jokaista lähemmäksi häntä, ja Helvi
rukoili, että hän osottaisi heille, miten he kukin parhaiten voisivat
käyttää lahjansa hänen kunniaksensa, ja antaisi heille myöskin voimaa
ja armoa menettelemään hänen tahtonsa mukaan.

He nousivat jälleen tyynesti, puhumatta asiasta sen enempää.
Ensio lähti omaan huoneeseensa, ja tytöt rupesivat tarkastamaan
ylioppilaskirjojansa.

II

— Meillä oli huono onni ilman suhteen. Näkisit, kuinka kauniilta meri
näyttää juuri tältä parvekkeelta, kun aurinko paistaa! Olisi se saanut
tänäänkin pistäytyä esiin.

— Minusta se paistaa juuri parhaallaan. Siellä, missä sinä, Irja —

— No Tauno, ole nyt vaiti äläkä lörpöttele! Kun sataa, niin sataa.
Menemmekö sisälle? Ei tässä mitään katsomista ole.

— Älä mene vielä juuri. Minulla olisi eräs pyyntö sinulle.

Irja pysähtyi, käsi ovenrivassa.

— Minä olen koko kevään lukenut niin ahkerasti, että tuskin olen
käynyt kävelemässä. Tahdoin valmistua maisterinvihkiäisiin, mutta
pelkäsin myöhästyväni. Nyt vihdoinkin olen varma siitä, että kaikki käy
toivoni mukaan, ja siksi minä rohkenen kysyä, vaikka en vielä juuri
olekaan valmis, saanko sinut sitomaan seppelettäni?

Jännitetty odotus kuvastui Tauno Brofeltin kasvoissa. Mutta Irja
vastasi, hellittäen kätensä rivasta:

— Kiitos, Tauno, sinä olet hyvin ystävällinen. Minun täytyy kuitenkin
pyytää anteeksi, etten voi toivoasi täyttää. Olen jo luvannut sitoa
Ension seppeleen.

— Irja, sinä et tiedä, kuinka suuren ilon minulta riistät, — virkkoi
Tauno innokkaasti. — Etkö voisi sanoa Ensiolle, että hän pyytäisi
esimerkiksi Helviä? Ei suinkaan hän pahastuisi, sillä onhan hän veljesi.

— Mutta sinä et tiedä, kuinka suuren ilon siten minulta
riistäisit. Tietysti minä kaikkein mieluimmin sidon veljeni
seppeleen. Minä puolestani toivon, että et siitä pahastu, vaan kutsut
jonkun toisen tytön. Pyydä Leimaa. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt
vihkiäistoimitustakaan, ja minä tiedän, että se hänestä olisi hauskaa.

Tauno kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja näytti
välinpitämättömältä.

— Hänkö muka voisi korvata sinut? — sanoi hän. — Sellainen tyhjä
tyttö —

— Älä suinkaan pyydäkään sitä, josta noin puhut, — virkkoi Irja
melkein pahastuneena. — Minä luulin häntä ystäväksesi, koska niin
usein olette yhdessä. Mutta joku toinen — Saimi esimerkiksi —

Helvi veti samassa parvekkeelle vievän oven auki ja kurkisti ulos.

— Täälläkö sinä, Irja, olet! — huudahti hän. — Salissa on uusia
vieraita, joita et ole vielä tervehtinyt. He kysyvät sinua.

— Anna anteeksi, että sinua pidätin, — kuiskasi Tauno surulliselta
sointuvalla äänellä. Mutta Irja ei enää ehtinyt kuulla, vaan riensi
sisälle posket punoittavina ja häpeissään laiminlyönnistänsä.

Ensimmäisenä häilähti häntä vastaan Leima Saarelan kirjava hame, ja
samassa hän tunsi makean suutelon poskellansa. Irja irtausi melkein
väkisin, ojensi vaan kätensä ja toivotti tervetuloa. Mutta Leiman
silmät vilkkuivat jo toisaalle. Keveällä kädenliikkeellä hän pyyhkäisi
pörröisiksi poltettuja kiharoitansa ohimoilta, jonne ne olivat
valahtaneet, kääntyi kättelemään Taunoa ja virkkoi ääneensä, hymyillen
Irjalle: — Vai tämän kanssako sinä olitkin haaveilemassa! Minä kun jo
ihmettelin, miksi ei emäntää näkynyt —

— Tauno tahtoi katsoa näköalaa, — vastasi Irja vähän väkinäisesti,
siirtyen muita tervehtimään ja jättäen Leiman Taunon pariin.

Koossa oli ehkä neljäkymmentä vierasta, puoliksi tyttöjä ja poikia.
Näkyi siellä useita outoja kasvoja, sellaisten, jotka myöhemmin olivat
tulleet Lindin nuorten seurapiiriin, mutta oli entuudesta tuttujakin,
heidän lapsuudentovereitansa, vaikka kehittyneinä ja muuttuneina,
mikä enemmän, mikä vähemmän. Siellä oli Ester Vahl, hienona ja
somistuneena, täydellisen maailmannaisen näköisenä, ja vähän matkaa
hänestä, kolmen nuoren herran keskellä, Kerttu Kohonen, joka nykyään
oli harjoittelijana pankissa. Katri Dahlberg, keittokoululainen,
kertoi vilkkaasti viimeisestä torimatkastaan vieressänsä istuvalle
Saimi Saarniolle, joka oli Irjan ja Helvin toverina lukenut ja
hänkin edellisenä päivänä saanut valkolakkinsa. Ilmi Alanne, myöskin
ylioppilaaksi aikova jatkolainen, istui nurkassansa tyytyväisen
näköisenä, ijäkseen yhtä pienenä ja tylleröisenä kuin ennenkin.
Kaikkien näiden keskellä Irja liikkui kuten kuningatar, iloisena,
ihanana ja ihailtuna. Hänen suhteensa luonto oli täysin pitänyt,
mitä se lapsesta lupasi. Ystävällisesti hän lähestyi milloin mitäkin
vierastansa, kehoitti nauttimaan virvokkeita, pani leikkejä alkuun ja
loi vilkkautta joka taholle. Ensio ja Helvi koettivat häntä auttaa
parhaansa mukaan; mutta he etsivät enemmän niitä, jotka olivat jääneet
yksin ja syrjään, ja niin he itsekin joutuivat huomaamattomiksi ja pois
sohisevasta keskuksesta.

Niilo Raitio, eräs Ension toveri, tuli istuutumaan Helvin luo, joka
paraikaa puheli Ilmin kanssa, ja rupesi tiedustelemaan hänen ja Irjan
aikeita ensi vuoden suhteen.

— Heti uutterasti jatkamaan, vai kuinka?

— Niin kyllä, mutta ei yliopistoon. Tahdomme ensin päästötodistukset
jatkolta.

— Mitä Irja neitikin sillä tekee? — naurahti ylioppilas Oksanen, joka
myöskin oli nostanut tuolinsa samaan joukkoon. — Ei suinkaan hän ikinä
opettajaksi aio?

— Ei, hän haluaakin vaan tietotodistusta. Irja aikoo sen ohessa
harjoittaa soittoa ja laulua.

— Hänellä on tavattoman kaunis ääni, — sanoi Oksanen vilkkaasti.
— Meidän pitäisi välttämättä saada tänään kuulla hänen laulavan.
Luuletteko, että rohkenemme pyytää?

— Miksikä ei, — arveli Helvi; ja Oksanen nousi kohta lähteäksensä
toimeen. Mutta toiset jatkoivat keskustelua. Helvi kertoi, että he
kuitenkin tahtoivat vähän ottaa osaa ylioppilaselämään, vaikka eivät
luennoille aikoneet. Irja, joka oli kirjoittautunut savokarjalaiseksi
kuten Ensio, iloitsi jo ennakolta osakunnan juhlista ja kokouksista.
Helvi oli hämäläinen. Hän puolestaan oli enemmän ajatellut sitä,
kuinka hauska olisi syksyllä yhtyä naisylioppilaitten kristilliseen
yhdistykseen, joka juuri äsken oli perustettu.

— Entä rupeatko sinä opettajaksi? — kysyi yhtäkkiä Ilmi, joka
herrojen tultua seuraan oli istunut melkein ääneti.

— Sittekö kun jatkolta pääsen? En nyt vielä tiedä. Tahtoisin
ainakin aluksi mielelläni oppia sairaanhoitoa ja vähän enemmän
englanninkieltä...

— Vai niin! — huudahti Ilmi loistavin silmin, unohtaen ujoutensa. —
Voi Helvi kulta, kuinka hauskaa!

Raitio katsoi häneen kummastuneena, sillä ei hän mitään erityistä
ilon syytä ymmärtänyt. Mutta Helvi punastui. Hän tiesi, mitä Ilmi oli
ajatellut.

Kirkas, helmeilevä sävel keskeytti heidän puhelunsa. Irja oli astunut
soittokoneen luo ja alkanut laulaa Saimi Saarnion säestäessä.

Kaikki salissa istuivat ääneti ja kuuntelivat, kunnes mieltymys laulun
loputtua puhkesi meluaviksi kättentaputuksiksi. Hän lauloi vielä pari
laulua, ja taputukset vaan yltyivät. Kun hän aikoi poistua pianon
luota, pakotettiin hänet palaamaan takaisin.

— Laula Olavin laulu ”Elinan surmasta”! — pyysi kuiskaten Ensio, joka
oli joutunut Irjan viereen.

— Ei minulla ole siihen nuottejakaan.

— Säestäthän sievästi itse. Laula nyt! Ei mikään laulu sovi äänellesi
niin hyvin kuin se.

Ja Irja istuutui laulamaan:

— ”Oi Elinainen ihana,
sä ruususeni jalo,
sä öitteni oot unelma
ja päivieni valo.
Kuin viikot vierii päivä pois,
ja kuukaus niinkuin vuosi ois,
kun sua en saa nähdä.”

Ensio oli oikeassa; niin kauniisti ei Irja ollut mitään edellistä
laulua laulanut. Nyt vasta kuulijakunta kiihtyi lisää tahtomaan, mutta
Irja heitti soittokoneen kannen kiinni ja sanoi nauraen, että ”virsi
on jäämähän parempi, kuin on kesken katkeemahan”. Tohtorinnakin tuli
hymyillen huomauttamaan, ettei hänen pitänyt ystävällisiä kuulijoitansa
liiaksi väsyttää. Hän puolestaan ehdotteli, että nuoret nyt rupeisivat
esimerkiksi piirisille.

Siihen he kyllä olivat suostuvaisia. Kohta kaikui reipas piirilaulu, ja
parit pyörivät huimassa ilossa pitkän istumisen jälkeen.

Helvi lähti etsimään Mannea, joka vastoin odotusta oli heti ollut
valmis kutsua noudattamaan. Suuren, vieraan seuran nähtyään hän
kuitenkin mieluimmin olisi peräytynyt, mutta se ei enää käynyt päinsä.
Hän tunsi itsensä araksi ja kömpelöksi ja vetäytyi niin syrjään kuin
mahdollista. Ei tädin häntä suinkaan tarvinnut hävetä, ajatteli Helvi;
niin kainosti hän esiintyi, kuin ei hän olisi ollutkaan Saukkolan raju
ja iloinen Manne. Minne hän nyt oli mahtanut piiloutua? Ehkäpä Ension
huoneeseen.

Siellä hän istuikin aivan yksin ja katseli erästä pöydälle asetettua
kirjaa. Se oli Kristuksen elämää esittävä kuvateos, ja avoinna hänen
edessänsä oli se sivu, joka kuvasi Vapahtajan eteen polvistunutta
rikasta nuorukaista. Helvi ehti nähdä sen, vaikka Manne nopeasti sulki
kirjan hänen astuessansa huoneeseen.

— Sinun tulee ikävä, hyvä Manne, kun pysyttelet näin erilläsi, —
sanoi Helvi ystävällisesti. — Etkö tahdo leikkiä toisten mukana?

— Minä menen kohta kotiin. En minä osaa täällä olla. Mutta ei minun
kuitenkaan ole ollut ikävä.

— Miten sitte aikasi on kulunut?

— Olen minä puhunut yhden ja toisen kanssa. Äsken tässä oli Ensio,
sinun kasvattiveljesi. Minä en juuri ole häntä ennen tuntenutkaan,
mutta hän mahtaa olla oikein hyvä poika. Hän selitti minulle näitä
kuvia; vaikka en minä niistä pidä...

— Miksi et? Meille kaikille ne ovat hyvin rakkaat, sillä meidän
mielestämme raamatun kertomukset käyvät paljon elävämmiksi, kun tätä
kirjaa katselemme. Eikö sekin kuva, jota äsken silmäilit, ole ihan
erinomainen? Minä aina muistan siitä laulua: ”Jo nuorena on hyvä
kaunihisti Jeesuksen rintaan saada painaa pää”, — vaikka rikas
nuorukainen meni pois eikä tahtonut...

— Kyllä minun jo kanssa pitää mennä, — virkkoi Manne, nousten
paikaltansa. — Hyvästi nyt —

— Eihän toki niin äkkiä! — tuumi Helvi, koettaen saada Mannea vielä
istuutumaan. — Tahtoisin edes jotakin kuulla toimistasi. Miten sinun
lukusi käyvät?

— Hyvin! — vastasi hän, ja ilon ja ylpeyden loiste valaisi hänen
kasvonsa. — Minäpä näytän isälle, että tulen mieheksi, ja vähän
paremmaksikin kuin Samuli, joka vaan kotinurkissa nuhjaa. Sinne en
jäisi enää, en, kun kerran olen maailmaa koettanut. Ei ollut kumma,
että sinäkin pois tahdoit. Kyllä se on se hiirenloukko!

Manne oikein innostui eikä muistanut enää hillitä itseänsä. Helvi
tavallaan iloitsi siitä, että hän oli huomannut kotinsa puutteet,
vaikka ei tuntunut hauskalta, kun Manne halveksivasti puhui siitä.
Mutta voiko häneltä parempaa vaatia? Eihän hän ollut minkäänmoista
kasvatusta saanut. Häveten Helvi muisti, kuinka hän itse oli ennen
puhunut ja ajatellut setänsä kodista, ja häntä oli kumminkin hyvä äiti
ollut ohjaamassa.

Ei hän voinut Mannea nuhdella, vaan sääliä. Huonohan hänen kotinsa
olikin. Helvi kysyi vaan lyhyesti: — Mitä Saukkolaan kuuluu?

— Semmoista ja tämmöistä. Äidillä on luuvaloa, ja Samuli laittaa
harmia melkein joka päivä. Nyt hän tahtoisi kihlata Suviahon Mantan,
mutta isä ei tietysti anna. Köyhä tyttö ja vielä huonossa huudossa.

— Rakastaako Samuli häntä?

— Tiesi siitä. Kai sinä Mantan muistat? Kuka semmoista rakastaisi.
Ennen kyllä yhdessä keinuttiin männyn alla, mutta ei hänen kanssaan nyt
enää kukaan siivo ihminen viitsi oleskella. Vaikka Samulihan siihen
taitaa olla syypää...

— Voi Samuli parkaa!

— Kuule, Helvi, kyllä minä nyt menen. Ei suinkaan minun tarvitse sanoa
kellekään hyvästi? Pääseehän tästä suoraan eteiseen?

Helvi vakuutti, että hän kyllä voi kadota kaikessa hiljaisuudessa,
saattoi hänet ovelle ja meni sitte takaisin saliin. Siellä vielä
pyörittiin piirissä. Hänenkin kaiketi olisi pitänyt mennä mukaan,
mutta se tuntui nyt ihan mahdottomalta. Mannen viimeinen kertomus
oli jättänyt hänen mieleensä painon, joka pidätti. Hän näki maisteri
Auteron, Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen johtokuntalaisen,
sekä pari jatkolaistoveriansa istuvan kulmapöydän luona. He näyttivät
vakavasti keskustelevan, varmaankin uskonnollisista asioista, ja Helvi
riensi sinne, kuten kulkija, joka vieraassa ympäristössä kotisäveleitä
kaipaa.

Piiri alkoi melkein samassa hajota. Vieraat ryhmittyivät taas eri
tahoille, ja muutamia tyttöjä, Leima johtajana, pujahti Helvin
huoneeseen hiuksiansa laittelemaan. He lukitsivat oven, vetivät
laukuistansa käherrysrautoja ja sytyttivät tulta kynttilöihin.

— Hoh, kuinka on hyvä päästä vähän rauhaan, — huoahti Kerttu,
joka oli tullut vaan toisten seuraksi ja heittäytynyt mukavasti
keinutuoliin. — Nyt saa puhuakin, pelkäämättä tarpeettomia korvia.

— Niin, minä juuri aioin kysyä, minkätähden Helvi ei ollut ensinkään
mukana piirissä, — virkkoi Tyyne Hellman, eräs Kertun pankkitovereista.

— Etkö sitä tiedä, — sanoi Leima ivallisesti. — Hänhän on
uskovainen. Kumma, että Ensio vielä uskalsi tulla piiritanssiin.
Yhdessä hän jo Helvin kanssa muut tanssit heitti.

— Helvinkö tähden? Pitävätkö he toisistaan?

— Mitä vielä. Mutta uskovaisuus on kuin tarttuva tauti. Vahinko
Ensiosta, hän olisi muuten hyvin söötti.

— Tauno se vasta söötti on. Hän hakkailee sinua, Leima. Jokohan joutui
pikku lintu paulaan —

— Ole vaiti, Kerttu, — tokaisi Leima ja löi häntä vallattomasti
viuhkallansa. Mutta suu oli hymyssä ja silmissä keikaileva katse.

Ester Vahl oli lopettanut otsatukkansa kähertämisen ja istui toisia
odottamaan. Hän piteli Helvin pöydällä olevia esineitä ja sai käteensä
taivaaseenastuvaa Vapahtajaa esittävän kuvan ja sitte säästölaatikon,
jonka kannessa oli lause: ”Rukoilkaa elon Herraa lähettämään työväkeä
eloonsa.” Joku sana pyöri hänen huulillaan, mutta hän pidätti sen,
heitti laatikon pois ja otti kirjan. Se oli raamattu. Kärsimättömänä
hän huudahti:

— Nunnan pöydäksi tätä luulisi eikä nuoren tytön. Katsokaapas näitä!

— Se on ihme, että Irja on pysynyt niin hauskana tyttönä hänen
seurassaan.

— Kyllä hänessäkin on oireita samaan suuntaan...

— Mutta ei hän ainakaan mikään pyhimys ole. Hän tanssii niinkuin
keijukainen.

— Minusta hän taivuttaa vartaloansa liian paljon, — arveli Leima. —
Ja sitte hän koketeeraa...

— Irjako? Ei kukaan ole luonnollisempi kuin hän, — vakuutti Tyyne Hellman
.

— Ettekö te jo ole valmiit? — kysyi Ester, nousten seisomaan. — Tämä
käy niin pitkäveteiseksi. Minä menisin takaisin saliin.

— Ja minä menisin kotiin, — virkkoi Kerttu haukotellen. — Kuka
käskee Irjan laittaa illanviettoja ilman oikeata tanssia. Ei tämmöinen
ole mistään kotoisin.

— Ei olekaan, — myönsi Leima. — Mutta pitänee tässä paremman
puutteessa sentään lähteä leikkimään ja lapsettelemaan.

”Paremman puutteessa” sitte leikittiinkin aina puoliyöhön asti; ja
ainakin sivulta katsoen näytti siltä, kuin olisi itse Kertullakin ollut
erinomaisen hauskaa. Leima taas oli yhtäkkiä käynyt melkein hillittömän
vilkkaaksi eikä ollenkaan tahtonut lakata ”lapsettelemasta”.

Tuli kumminkin lähdön aika. Silloin Leima jälleen painoi suudelman
Irjan poskelle ja kuiskasi samassa syleilyssä: — Arvaappas, Tauno on
pyytänyt minua seppelettänsä sitomaan! Hän sanoi, että ilahuttaisin
häntä suuresti, jos suostuisin. — Ja kun Irja katsoi Leimaan
hämmästyneenä, kysymysmerkin tavoin, lisäsi hän, väijyvän kissan ilme
silmissään: — Sanohan, eikö se ole hauskaa?

Irja ei voinut vastata, sillä hänen korvissansa soivat Taunon sanat:
”Sellainen tyhjä tyttö!” Noin helpostiko puhuttiin toista edessä ja
takana? Sitä ei hän milloinkaan olisi Taunosta uskonut.

Mutta Leima ymmärsi Irjan äänettömyyden omalla tavallansa. Hänen
silmänsä välähtivät, kuin olisi hän ajatellut: — Vai niin, siinä
oli sittekin kilpailija! Mutta parastani panen, jotta sinut ja muut
nolaisin...

III

Helvi keinutteli tuolissaan hiljaa, silmät ummessa. Kello löi yksi.
Kaikki oli äänetöntä ympärillä.

Miksi hän oikeastaan odotti? Ehkä Irja ja Ensio viipyivät aamuun asti.
Eihän hän ennenkään ollut ylhäällä istunut, kun Irja oli tanssiaisissa.
Niin, jospa menisikin levolle.

Tai ehkei vielä juuri. Tässä oli niin hyvä miettiä ja uneksia
valveillaan. He viettivät siellä Ension maisterin vihkiäisiä, hän
täällä. Mutta ajatuksissa he saattoivat olla toistensa luona.

Vihreä seppele Ension vaaleilla kiharoilla — kuinka se oli sopinut
hyvin... Onnellinen Irja, joka oli saanut sen lehti lehdeltä sitoa!
Tietysti, olihan hän sisar... Hän oli niin kaunis, että hän Helvin
mielestä erottautui kaikkien muiden seppeleensitojatarten joukosta.
Ruusut hehkuivat hänen hiuksissaan ja rinnallaan, ja kädessä hänellä
oli Ension antama kukkavihko, sekin pelkistä ruusuista...

Niin, ruusut olivat Irjaa varten. Hänelle, Helville, riittivät metsän
ujot kielot ja se syrjäinen paikka, josta hän katseli valkoista
neitoparvea ja seppelöittäviä nuorukaisia. Hän iloitsi koko sydämestään
Irjan ilosta, mutta vielä enemmän siitä, että Ensio oli taas päässyt
yhden taipaleen päähän ja sai ruveta valmistumaan varsinaiseen
kutsumukseensa.

Ensio Herran palvelijana! Se oli oleva ihanaa. Papiksi hän oli jo
poikana halunnut, ja tämä toivo oli käynyt sitä selvemmäksi, mitä
enemmän hänen sydämensä tietoisesti avautui Herralle. Niin hän oli
kerran itse sanonut. Kummallista, että hänen toverinsa valittivat
häntä umpimieliseksi eivätkä sanoneet oikein olevansa selvillä hänen
uskonnollisesta kannastaan. Helvi kyllä sen tiesi. Siitä oli jo
muutama vuosi, kun he eräänä iltana istuivat yhdessä ja alkoivat
puhua sydämensä sisimmistä asioista. Helvi oli sanonut lapsesta asti
kuuluneensa Herralle, ja vaikka hän oli lakkaamatta langennut, oli
Herra nostanut aina uudestaan. Silloin oli hän nähnyt Ension silmissä
kuten kyynelten kiillon. — Minä olen kaivannut lapsuudestani asti,
— oli hän vastannut. Ja Helvi lisäsi: — Joka etsii, hän löytää.

Sen illan jälkeen heidän välillään oli syntynyt ihan toisenlainen suhde
kuin ennen. Helvi oli kertonut heidän keskustelustansa Irjallekin, ja
sitte he kaikki kolme usein istuivat yhdessä elämän suuria kysymyksiä
selvittelemässä. Mutta Helvistä tuntui, että hän ja Ensio sittekin
parhaiten ymmärsivät toisiansa.

Sillä Irja oli nyt kerran onnen lapsi kaikessa. Vaikeinkin näytti
olevan niin helppona ja kirkkaana hänen edessänsä kuin päivänpaisteinen
tie, joka kukkanurmia kulkee. Helvin tuloillan jälkeen, jona he
ensi kerran yhdessä polvistuivat, oli Irja säännöllisesti ruvennut
kasvattisiskon kanssa rukoilemaan ja lukemaan raamattua. Pian hän
iloisesti vakuutti: — Vapahtaja lupaa ottaa vastaan jokaisen, joka
tahtoo tulla hänen luoksensa. Minäkin tahtoisin. Saanhan siis olla
varma siitä, että olen hänen, sillä muuten hän ei puhuisi totta! —
Kuten pieni lapsi hän uskoi sen ilman kysymyksiä ja taisteluita.

Sentähden kaiketi ei Ensio ollut koskaan ryhtynytkään Irjalle kertomaan
kaipauksestansa ja epäilyksistänsä. He olivat niin erilaiset. Mutta
kun he sitte kerran alkuun päästyään kolmen kesken istuivat yhdessä,
ei kukaan enää sydäntänsä sulkenut, ja he täydensivät toisiansa. Ensio
filosofeerasi ja tunkeutui kysymyksinensä syvimpiin pohjukkoihin ja
mutkaisimpiin sokkeloihin asti; Helvi seurasi häntä, toisinaan itsekin
takertuen ongelmiin. Irja yksin hymyili ja säteili ja väitti, että
kaikki oli päivän selvää ja elämä niin ihanaa, ettei pitänyt sitä
turmella epäilyksillä.

Mutta teoriian ohella tuli tärkeäksi sen sovittaminen käytäntöön.

— Kunhan vaan aina käsittäisi, mikä on oikein! — oli Helvi
kerran huoahtaen sanonut, sinä syksynä, jona hän Irjan kanssa oli
rippikoulunsa käynyt.

— On niin paljo ristiriitoja, joissa tahtoo joutua ymmälle, — jatkoi
Ensio.

Se taaskin oli Irjasta ihmeellistä. — Kuinka minä en tietäisi, mikä
on oikein? Minun tulee tietysti voittaa itsekkäisyyteni, olla tosi,
rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta Jumalaa yli kaiken. Eihän siinä mitään
mutkia ole. Se on toinen asia, osaammeko tehdä, mitä tiedämme oikeaksi.
Minä en ainakaan osaa. Mutta en minä siitä ollenkaan huolehdi: varmaan
aikaa myöten opin yhä paremmin.

Kyllähän se oli totta. Vaan sittekin Helvi ja Ensio olivat hymyillen
katsahtaneet toisiinsa, ikäänkuin sanoakseen: — Sellainen puhe sopii
Irjalle. Hän on kuin hyvä lapsi, niin vähän vielä kokenut. Elämä on
sittekin täynnä taistelua ja ristiriitaa.

Huvit tulivat heille ensimmäiseksi vaikeaksi kysymykseksi. Helvi muisti
niin hyvin sen illan, jona he tanssista keskustelivat.

— Minusta alkaa kerta kerralta tuntua ikävämmälle, kun olen
tanssiaisissa, — oli hän itse sanonut. — Tavallisesti ajattelen, että
olisi hyvä, jos aika pian kuluisi ja pääsisin kotiin. Joskus innostun
muiden mukana, mutta sitä tyhjempää on jälestäpäin. En tiedä, teenkö
Jumalan tahdon mukaan, kun tanssin.

Silloin Irja oli joutunut ihan kiihdyksiin. — Tanssiko syntiä?
Minkätähden tanssi enemmän kuin juoksu ja leikki ja mikä tahansa? Sehän
on niin äärettömän hauskaa! Luuletko sinä, että Jumala kadehtii meidän
iloamme?

— Minulle se ei ole mikään ilo, — vastasi Helvi.

— Eipä juuri minullekaan, — arveli Ensio. — Mutta en minäkään luule
sitä itsessään synniksi. Minusta on pahinta ylimalkaan tuhlata niin
paljon kallista aikaa ja yhtenään käydä seuroissa ja kutsuissa, joista
emme mitään hyödy. Varmaan voisimme sen ajan käyttää paljon paremmin.
Jos tietäisin, etten tee väärin ja itsekkäästi, jäisin niistä kaikista
pois.

— Mitä luulisit isän ja äidin siitä sanovan? — virkkoi Irja.

— Siinäpä se on, — vastasi Ensio surullisesta — Ei tarvitse mennä
pitkälle, ennenkuin jo ristiriidat kohtaavat. Sano sitte, pikku sisko,
että elämä on helppoa ja yksinkertaista!

— Ei, ei, älä välitä siitä, mitä muut arvelevat! — huudahti Irja
katuen ja tarttuen hellästi Ension käsiin. — Minä olin ajattelematon.
Kyllä sinun täytyy tehdä omantuntosi mukaan kaikesta huolimatta. Mutta
se on ikävää, niin hirveän ikävää! Miksi sinulla on semmoinen kiire?

— Orpo kaipaa omaa leipää... Suo anteeksi, rakas Irja, älä ymmärrä
minua väärin! Minulla on huolettomin olo ja parhain koti, mitä voin
toivoa... Mutta onhan Jumala määrännytkin meidät tekemään työtä. Ja
sitte minulla olisi niin paljo miettimistä ja selvittämistä...

— Jokainen minuutti vie ijäisyyttä lähemmäksi, — lisäsi Helvi. —
Meidän tulee olla niissä, mitkä meidän Isämme ovat.

— Ei Jeesuskaan vetäytynyt ihmisten joukosta pois, — väitti Irja. —
Me menemme Isän kanssa. Se on eri asia, jos on paljo työtä eikä jouda
huvittelemaan. Olen minäkin jäänyt menemättä, kun on toiseksi päiväksi
ollut aine tai pitkä läksy tai jotakin semmoista. Ension ajatuksen minä
kyllä ymmärrän.

— Et taitanut oikein ymmärtää kuitenkaan, — sanoi Ensio. Mutta siihen
keskustelu sillä kertaa loppui.

Senjälkeen Ensio ja Helvi olivat koettaneet silloin tällöin jäädä pois
huveista. Oli siitä ainakin vähän apua töiden suhteen, ja he ehtivät
myöskin toisinaan kristillisten yhdistysten kokouksiin, jonne muuten
eivät olisi päässeet. Mutta heille molemmille selveni, että tällainen
menettely vaan lisäsi puolinaisuuden tunnetta ja taistelua. Kun oli
määrä mennä johonkin, kysyi tohtorinna, saisiko hän nyt heidät kaikki
mukaansa, ja jos Helvi ja Ensio eivät sanoneet aikovansa, näkivät he
hänen tulevan pahoille mielin. Irjakin katsoi heitä suurin, pyytävin
silmin, kuin olisi hän tahtonut vakuuttaa: — Kyllä tämänpäiväiset
huvit ovat ainakin yhtä viattomat kuin viimekertaiset! — Niin
kaiketi; jos meni yhteen perheeseen tanssiaisiin, ei voinut parin päivän perästä
jäädä pois toisestakaan, loukkaamatta kutsujia. Asia
ei tahtonut paremmaksi muuttua. Molemmat he mielestään olivat milloin
itsekkäitä, milloin epäjohdonmukaisia, ja huvin edellä oli aina
uudestaan epäröimistä ja ikävyyksiä. Heidän täytyi asettua varmalle
kannalle.

Niin he päättivät kokonaan lakata tanssimasta ja muutenkin väistyä
huvielämästä pois. Tohtorille se oli jotenkin yhdentekevää, kunhan
hän vaan näki heidät kotona iloisina; mutta tohtorinna kyllä olisi
tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät aikomuksestansa luopumaan,
ellei Irja olisi häntä rukoillut jättämään Ensiota ja Helviä
rauhaan. Hänen välityksellänsä asia sentään kävi helpommin kuin he
luulivatkaan. Alussa tosin tuli välistä mielipahoja, mutta vähitellen
koko perhe tottui tähän järjestykseen. Irja puettiin kuten prinsessa,
ja tohtorinna vei hänet mukanansa ulos, milloin hän vaan suinkin
luvuiltansa ennätti. Helvi ja Ensio tekivät sillä välin ahkerasti
työtä tai etsivät uskovain ystävien seuraa. Heistä tuntui siltä, kuin
tie olisi nyt paljon tasoittunut; ja Helvi oli vakuutettu siitä, että
varsinkin tanssin heittäminen toi hänen sydämellensä rauhaa. Ei hän
koskaan enää tanssisi askeltakaan, ei koskaan.

Siitä oli jo jotenkin pitkä aika, melkein pari vuotta. Jumala oli
ihmeellisesti häntä tukenut ja auttanut, etupäässä Ension kautta...
Niin, samahan se, miten. Herralla on keinoja monenlaisia.

Irja kävi itsenäisesti omaa tietänsä. Oliko se oikein? Eiköhän, koska
hän itse oli ihan varma siitä. ”Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa
tuomitset? Omalle herrallensa hän seisoo tai lankee.” Hän menetteli
vaan luonteensa mukaan. Rakas pikku Irja, Jumala häntä siunatkoon ja
suojelkoon!... Ja myöskin Ensiota... Olihan heillä sama Jumala, jonka
istuimen ääressä he kaikki kolme nykyään usein rukouksessa yhtyivät...

                                                  ⸻

Kello löi kaksi. Melkein säpsähtäen Helvi hypähti ylös keinutuolista.
Kyllä hänen täytyi jo laskeutua levolle.

Kuinka he viipyivät niin kauvan? Ensio oli siellä tietysti Irjan
tähden, saattaaksensa hänet kotiin, kun hän tahtoi lähteä. Hänen mahtoi
olla hyvin ikävä. Irjan olisi pitänyt häntäkin muistaa...

— Hiljaa, eikö ovi käynytkin? Hyvä, etten ehtinyt riisuutua!

Hän riensi heitä vastaan. Ensio auttoi juuri päällystakkia Irjan yltä,
tyynenä kuten tavallisesti. Mutta Irjan koko olento hehkui onnea ja
riemua.

— Kuinka sinä vielä valvot? — kysyi Ensio.

Vaan Irja ei ehtinyt sitä ajatella. — Tiedätkö, tiedätkö, — sanoi hän
kuiskaten, jottei mahdollisesti herättäisi vanhempiansa, — Ensio on
tanssinut minun kanssani!

Helvi katsoi heihin, kuin ei hän olisi ymmärtänyt oikein. Ensio
tanssinut! Eikö hänellä ollutkaan periaatteita? Oliko hän todellakin
tahallaan rikkonut sen, mitä oli ennen pitänyt oikeana, vieläpä
sattumalta nyt juuri, kun Helvi oli heidän entisiä päätöksiänsä
muistellut?

Hänet valtasi suuri levottomuus, ikäänkuin hänen oma rauhansakin olisi
tästä riippunut. — Kuinka sinä saatoit? — kykeni hän ainoastaan
kysymään, nuhteleva katse luotuna Ensioon.

— Olisiko sinusta väärin, jos tuolla ruokasalissa pyörisin Irjan
kanssa ilahuttaakseni häntä? — kysyi Ensio rauhallisesti, nojautuen
oven pylvääseen.

— Ei suinkaan —

— Miksi pidät pahempana, että tein sen ylioppilastalolla?

— Miksi me ylimalkaan lakkasimme tanssimasta? Etkö luopunut
päätöksestäsi?

— Sanoinhan jo silloin, että tahdoin päästä ottamasta osaa
seuraelämään, joka hävitti aikaa eikä minua tyydyttänyt. Tahdoin tehdä
parempaa. Jos yhden illan olisin tanssinut, olisi se sitonut minut
moneksi. Mutta se ei sido mihinkään, että tanssin maisterifranseesin
seppeleensitojani kanssa. Eikö niin?

— Voi Ensio, minä en ymmärrä. Sinä puhut niin, että en osaa väittää
vastaan, mutta minä tulen rauhattomaksi taas. Voitko sinä olla tyyni?

— Olen ainakin yhtä tyyni kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut.

— Sen minä vaan tiedän, että Ensio oli kiltti, — sanoi Irja
sydämellisesti. — Hän ei olisi voinut tehdä minulle suurempaa hyvää
työtä. Minua tuskastutti Tauno, joka lakkaamatta pyöri ympärilläni,
ja Leiman levottomat silmät vaivasivat minua. Rupesi jo ihan olemaan
ikävää. Mutta kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!

— Kiitos, sisko, — lausui Ensio; ja enempää puhumatta he sanoivat
hyvää yötä ja erosivat kukin huoneeseensa.

Aamu valkeni, mutta Helvi makasi vielä silmät avoinna vuoteellaan.
Ajatukset risteilivät hänen aivoissansa suomatta lepoa.

”Kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!” — ne sanat hän yhä
kuuli korvissaan kaikuvan. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaukainen
aika, kesäinen juhla Saimaan lehtoisalla rannalla. Hän seisoi
kultapilviä katsellen ja muistaen äitiänsä; silloin tuli Ensio, ja hän
seurasi häntä tanssiin ja unohti kaiken muun paitsi juhannusilonsa...

Hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää, tietämättä miksi. Voi
sydämen ristiriitoja, voi sen pelottavia salasopukoita!...

Ei suinkaan ollut Ensio tehnyt väärin. Mutta hän — hän oli kadehtinut
Irjaa...

— Laupias Jumala, neuvo minulle tiesi! Tee minut itsenäiseksi,
riippumattomaksi ihmisistä ja omatekoisista säännöistä ja kaikesta
muusta paitsi sinusta! Yksityinen tekohan ei tässä ehdottomasti
ole synti, vaan sydämen suunta. Ensio on vapaa, vapaampi minua, ja
kuitenkin hän aina on katsonut minuun, kuten siihen, joka seisoo
lujemmalla pohjalla kuin hän. Minä olen seisonut, mutta orjana...

Hän sanoi, ettei hän ainakaan ole rauhattomampi kuin sinä iltana,
jona meillä oli kutsut... Ei minunkaan ollut hauska silloin. Tuntui
tukahuttava kuumuus ympärilläni kuin ukkosilmalla — eikä kuitenkaan
tanssittu... Minä ymmärrän sen nyt. Seura se on, joka vaikuttaa eron,
itse ihmiset maailmallisine sydämineen, eikä se, mitä he tekevät. Minä
tahdon lähelle Jeesusta. En voi etsiä iloani muualta kuin sieltä, missä
häntä rakastetaan. Siksi minä huviseuroista pakenin... Mutta päätökseni
ei tarvitse poikkeuksetta sitoa, sillä en tiedä, mihin olosuhteet
voivat käskeä minua...

Minä olen vapaa! Mutta vapaana minä rukoilen, ettei minun tarvitsisi
niihin huveihin koskaan palata. Äskeinen mielijohteeni oli vaan
kiusaus. Minäkö olisin toivonut olleeni Irjan sijassa? Minäkö
kadehtisin hänen osaansa? Hyvä Jumala... Ei, en koskaan! Hän iloitkoon
siellä, kunnes löytää syvempää iloa, olkoon niin onnellinen kuin perho
päivänpaisteessa. Ei hän kuitenkaan ole perhoseksi luotu, ja kerran
hänkin sen huomaa. Ensio ja minä, me tunnemme, kuinka vähän maailma
antaa. Jeesuksen luona yksin on oikea ilo...

Koi ruskotti ja leimahteli idän rannalla, ja hitaasti, juhlallisena
aurinko kohosi sen helmasta. Helvi sulki silmänsä. Unen hengettäret
alkoivat utuisen leikkinsä hänen ympärillään, loihtien hänet
leijailemaan jonnekin epämääräisiin maailmoihin, rusopilvien äärille.
Taivaan kulta, yläisten ilmojen valkeus häntä ympäröi; mutta minne hän
katsoikin, väikkyi kuva häntä vastaan — Ension kirkas kuva...

IV

, Lindin perheen kesähuvila, oli aivan ennallansa. Yhtä
solakkana se torninensa kohosi haapojen helmasta, yhtä juhlallisena
Honkaharju sitä vartioi, ja yhtä iloisina Saimaan sinilaineet
lipattelivat sen ympärillä kuin viisi kesää takaperin. Puutarhan puut
vaan lupasivat runsaammin hedelmiä, ja kukkien sarja heloitti entistään
monivärisempänä ja muhkeampana.

Monena kesänä oli tohtorinna asunut siellä yksin nuorten kanssa, sillä
virkatoimet olivat pidättäneet hänen miestänsä Helsingissä. Nyt vihdoin
tohtori taas oli voinut hankkia vapautta vetäytyäkseen virkistymään
luonnon hiljaisuuteen ja perheensä piiriin. He kaikki nauttivat tänä vuonna
kesästänsä enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Mutta oman levon tähden nuoret eivät suinkaan unohtaneet kouluansakaan,
joka jo oli kuudetta kesää toimessa. Siitä oli tullut lempilapsi,
jota he kilvan hoitelivat, ja siksi se olikin kauniisti kasvanut ja
edistynyt. Haapalehdon suuri veranda oli vähitellen käynyt sille
riittämättömäksi. Jo pari vuotta sitte opettajat olivat siirtyneet
itse työmaalle, kylään, ja hoitivat nyt kaksiluokkaista koulua, joka
oli sijoitettu varakkaimman talon avariin suojiin. Varsinaiset tunnit
olivat kahtena arki-iltana. Sunnuntaisin Helvi oli alkanut pitää
pyhäkoulua pienokaisille, mutta pian oli Ensiokin tarvittu avuksi, kun
vanhemmat mielellään lähettivät myöskin isompia lapsiansa ”selitystä”
kuulemaan. Olipa joskus aikaihmisillekin puheita tai esitelmiä.

He olivat oppineet rakastamaan kylän kansaa, ja kansa rakasti heitä.
Sentähden tämä työ oli heidän yhteinen ilonsa.

Pyhäkoulusta he parhaillaan keskustelivat eräänä kauniina heinäkuun lauvantaina
. Helvi ja Irja istuivat keinulaudalla puhdistamassa
vihanneksia, ja Ensio piirteli hiekkaa kepillänsä miettiväisen
näköisenä.

— Me lykkäämme sen illaksi, — arveli Irja.

— Tulee liian myöhäistä. Aikaa on mahdoton laskea aivan tarkasti, kun
on kysymys matkasta vetten taakse.

— Kyllä minä jään kotiin, sehän on selvintä, — sanoi Ensio.

He olivat kuulleet, että kirkolla piti pidettämän lähetysjuhla.
Haapalehtolaiset eivät säännöllisesti käyneet kirkossa, koska oli pitkä
venematka, mutta jonkun kerran kesässä nuoriso ja palvelijat sinne
kumminkin lähtivät. Nyt olisi kaikkien mielestä ollut sopiva päivä.

— Miksi juuri sinä jäisit? — kysyi Irja Ensiolta. — Yhtä hyvin minä.

— Ethän sinä tavallisesti opetakaan pyhäkoulussa, — virkkoi Helvi. —
Mutta minä jään. Minun velvollisuuteni se lähinnä on, koska minä siihen
ensin ryhdyinkin.

Kenenkään mieleen ei johtunut, että koulu olisi heitetty pitämättä.
Kyllä heidän täytyi järjestää asia lasten eduksi.

— Helvin tai minun on jääminen, — sanoi Ensio päättävästi. — Kuinka
me olisimme niin itsekkäät, että työntäisimme oman työmme Irjalle? Hän
ainakin lähtee; ja sinä, Helvi — mene hänen kanssansa! Sinä varmaankin
rakastat lähetystyötä eniten meistä, ja sinulla on kokouksesta suurin
hyöty. Me kotolaiset saamme sitte sinun kauttasi tarkasti kuulla
kaikesta.

Sillä tavalla asia lopuksi päätettiin. Miili, sisätyttö, sai lähteä
mukaan soutajaksi, ja muutamia kyläläisiä luvattiin myöskin ottaa
veneeseen.

Tohtori ja tohtorinna vielä nukkuivat, mutta Ensio laittautui
rannalle venettä työntämään, kun matkue varhain sunnuntaiaamuna
lähti liikkeelle. Saimaan pinta oli tyyni kuin kuvastin; airot vaan
muodostelivat väreitä ja pudottivat pisaroita, jotka helminä kiilsivät
auringon valossa. Ei rannoilla lehti liikkunut, ei kukka kumartunut.
Sunnuntain syvä juhlallisuus, ikäänkuin rukouksen rauha lepäsi yli
luonnon. Lintuset vaan ääneensä ylistivät Luojaa sekä erikseen
oksillansa että kirkkaissa kuoroissa.

Irja alkoi laulaa, jotta kajahteli rannan vuorissa:

— ”Tuhanten rantain partahilla
heräjä, armas synnyinmaa!” —

Muut venheessä olijat kuuntelivat ääneti. Mutta viimeisten,
hopeanheleiden sävelten kaiuttua loppuun ei kuulunut kättentaputuksia,
kuten kaupungissa. Mäkituvan Anna muori virkkoi vapisevalla äänellänsä:

— Neidillä on hyvä laulun lahja. Ettekö tahtoisi laulaa jotakin
Siionin kanteleesta, koska nyt ollaan juhlille menossa ja on
rukouspäiväkin? Irja punastui, kun huomasi häirinneensä eukon
sunnuntaitunnelmaa. Hän etsi muististaan, mutta ei päässyt kiinni
mihinkään sopivaan lauluun. Muutamissa puhuttiin synnistä, toisissa
katumuksesta, toisissa ylistettiin ristiinnaulittua Jumalan karitsaa.
Ei hän voinut sellaista laulaa, kun sydän oli täynnä pulppuilevaa iloa
maailman ja elämän ihanuudesta. Silloin Helvi pyysi heitä kaikkia
yhtymään ja alotti laulun:

— ”Aamu armahainen,
joki juokseva,
koski kuohuvainen
kaikuu kiitosta.”

Pian oli Irjakin mukana. Mutta laulu loppui, ja Helvi valitsi uuden:

— ”Täältä puolehen ylhäisen maan
vaan nyt uskossa katsellahan —”

Anna muorin himmeissä silmissä oli onnen loiste, ja hän veisasi
hartaasti, hiljaa huojutellen kumaraa vartaloansa. Torppari Aakula
hyräili joukkoon, sillä hän ei osannut sanoja, mutta hänen vaimonsa
ja Aino tyttönsä, joka juhannuksena oli ripille päässyt, lauloivat
varmoina, kimein äänin kaikki värsyt päästä päähän. Ainoastaan Miili
ja Irja kuuntelivat. Irja oli yrittänyt mukaan, mutta lakkasi kohta.
Hänestä tuntui teeskentelyltä laulaa ylhäisestä maasta, jota hän ei
vielä kaivannut...

Mutta Helvi alkoi laulun toisensa perästä, ja matka sujui nopeaan.
Kellojen kutsuvasti kumahdellessa vene laski kirkkorantaan, jossa
lepäsi jo alus aluksen vieressä. Mäki oli väkeä mustanansa.
Juuri nyt kaikki rupesivat tulvaamaan sisälle kirkkoon, ja sinne
Haapalehtolaistenkin oli suoraan mentävä, jos tahtoivat ehtiä
jumalanpalveluksen alkuun.

Saarna oli vaillinainen muodoltansa, laulu korvia särkevää, penkeissä
ahdasta ja ilma tukahduttavan raskas ja ummehtunut. Irja kääntelihe
levottomasti, mutta Helvi ei sitä paljon huomannutkaan. Hänen sydämensä
riemuitsi:

— Minä olen Isän huoneessa!

Mitä aina saa, sitä ei tiedä kaivata. Mutta pitkinä sunnuntaina
Haapalehdossa hän oli usein ikävöinnyt Herran temppeliin kuten peura
vesilähteille. Hän ei tietänyt, mikä täällä oikeastaan hänen janoansa
sammutti; sen hän vaan tunsi, että hänen oli hyvä olla.

Kirkosta ulos tullessa hohti Tauno Brofeltin valkoinen lakki Irjaa
ja Helviä vastaan. Hän oli nähnyt Haapalehdon ”Sotkan” rannassa ja
sanoi tulleensa katsomaan, keitä se oli siivillänsä kantanut. Nyt piti
tyttöjen välttämättä tulla hänen kotiinsa kahville ja päivälliselle.

— Me aioimme mennä pappilaan, — esteli Irja. — Sinne olemme
vierailunvelassa.

— Sitähän minä pelkäsin, ja siksi pidinkin varani. Nyt ei mikään auta!
— virkkoi hän veitikkamaisesti.

Eikä auttanutkaan. Nimismiehen talolle mentiin, ja vastaanotto oli
erittäin sydämellinen. Kukin tahtoi tavallaan osansa tervetulleista
vieraista. Taunon nuoremmat sisarukset tuskin antoivat heille
”kirkkokahvirauhaa”, ennenkuin houkuttelivat heitä puiston kentälle
krokettia lyömään.

— Lähetyspuheethan alkavat aivan heti, — huomautti Helvi. — Emme nyt
voi ruveta leikkimään.

— Aiotteko todellakin niitä kuulla? — kysyi Tauno. — Ettekö jo
väsyneet kylliksi kirkossa?

— Ei se kannata, — vakuutti Aura, vanhin tytöistä. — Siellä kuuluu
esiintyvän joku kuljeksiva kirjainkaupustelija tai mikähän lienee. Ja
mäellä ihan nääntyy kuumuuteen. Jääkää meille!

Irja seisoi epäröiden. Krokettipeli viehätti, ja pitkäveteiset puheet
pelottivat jo ennakolta. Mutta Helvi pyysi isäntäväeltä anteeksi
ja sanoi, ettei hän ainakaan tahtonut laiminlyödä juhlaa, koska he
etupäässä sentähden olivat tulleetkin. Irjaakin rupesi kaduttamaan.
Mitä hän oikeastaan täällä teki? Olihan hän päättänyt välttää Taunoa,
mikäli loukkaamatta voi.

— Jos menisimme edes vähän katsomaan, — arveli hän.

Ei se juuri huvittanut Brofeltin nuoria, mutta he lähtivät kuitenkin
seuraksi. Laulu jo kaikui mäeltä, joita oli täynnä kansaa.

— ”Herra lausuu, Herra lausuu:
anna sydämes —”

— Minä luulen, että ne veisaavat ”Ukko Noaa”! — sanoi Tauno
tyvenesti, ivan välke silmissä.

Toiset, Aura, Aarno ja Hella, rupesivat nauraa hihittämään. Irjasta
tuntui sävelmä yhtä vastenmieliseltä kun toveriensa puhekin, eikä hän
sentähden saanut mitään sanotuksi; mutta Helvin povi kuohahti, ja hän
lausui vakavasti: — Minä toivon, että ette tulleet tekemään kansan
hartaudesta pilkkaa!

Nauru taukosi ja kasvot nyrpistyivät, mutta kukaan ei vastannut, sillä
oltiin jo joukon kohdalla. He istuutuivat ruoholle muiden viereen, ja
samassa puhuja nousikin lavalle.

”Kirjainkaupustelija” hän ei ollut, vaan kotimaassa oleskeleva
lähetyssaarnaaja. Puhe oli koreilematon ja kenties liian pitkä, mutta
siinä oli kokemuksen lämpöä, joka voitti yksinkertaisen kansan sydämen
ja vei Helvin täydellisesti mukanaan. Irjakin kuunteli tarkkaan,
ja Brofeltin nuoret istuivat hiljaa loppuun saakka. Mutta sitte
Hella nousi, nykäisi Irjaa ja kysyi, eikö nyt heti mentäisi, jotta
ehdittäisiin edes yksi krokettipeli ennen päivällistä. Hän olikin
varsin valmis, sillä häntä jo tosiaan väsytti. Helvi yksin jäi jatkoa
odottamaan.

Taikka ei sitä oikeastaan; sillä seuraavan laulun ja puheen
sisällyksestä ei hän paljoa tietänyt. Hän ajatteli lähetyssaarnaajan
viimeisiä vakavia sanoja: — Tänään, jos kuulette Herran äänen, älkää
paaduttako sydäntänne! Kuka on valmis Herralle vastaamaan: ”Tässä olen,
lähetä minut”?

Mitä Helvi odotti? Miksi ei hänen sydämensä vastannut?

Vuosi vuodelta hän oli yhä enemmän kasvanut kiinni lähetysaatteeseen.
Siitä saakka kuin hän äitinsä kuolinvuoteen ääressä sai
lähetyssiunauksen, hän ei enää voinut asiaa mielestänsä poistaa, vaikka
hän viime vuosina harvoin oli puhunut siitä. Sitä useammin hän oli sen
puolesta rukoillut, lukenut lähetyskirjallisuutta ja pannut ropoja
säästölaatikkoonsa, milloin hänellä omaa rahaa oli. Äidin muisto ja
lähetystyö olivat eroamattomasti yhtyneet hänen ajatuksissaan, ja kun
hän tulevaisuutta kuvitteli, näki hän aina muiden mahdollisuuksien
edellä Intian palmulehdot, joissa hän kulki pakanain opettajana —

Ja kuitenkin tuo kaikki tuntui olevan hämärässä etäisyydessä — jotakin
sellaista, jolla ei nykyhetken kanssa ollut mitään tekemistä. Nyt
hän oli kesälupaa viettävä ylioppilas, ja syksyllä hänestä taas tuli
jatkolainen. Sitte hän kyllä tahtoi ryhtyä varsinaisiin valmistuksiin,
sairaanhoidon ja englanninkielen oppimiseen; mutta ei lähteäksensä
lähetysmaille niin pian kuin suinkin, vaan ehkä kerran — kerran,
määräämättömän ajan perästä... Ei hän siitä nyt vielä tahtonut edes
kellekään kertoa.

Miksi niin? Eikö Herra juuri tänään kutsunut häntä?

Ei, ei. Hän ei vielä ollut kelvollinen. Tuntui niin kummalliselta,
aivan kuin olisi ollut jotakin hänen ja Jumalan välillä. Siitä
tunteesta hän luuli päässeensä aikoja sitte, ainakin jo silloin kuin
hän erkani maailmallisista seuroista. Mutta tällä hetkellä se taas
ahdisti häntä entisellä voimalla. Mikä se oli? Mitä Herra häneltä vaati?

Kansa hänen ympärillänsä lauloi hartaasti, hitain sävelin, ikäänkuin
pannakseen painoa joka sanalle:

— ”Sellaisnaan, sellaisnaan,
tule aivan sellaisnaan!”

Helvin pää vaipui alas, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Sellaisenaan Jeesuksen luo, sellaisenaan alttiisti hänen aseeksensa,
jotta hän saisi ottaa pois esteet Hengen työltä ja johdattaa tahtonsa
tietä!

Halusiko hän sitä vilpittömästi? Oliko hän valmis? Oi, varmaan, koko
sydämestään — — —

Ei hän ollut Brofeltin nuorten mieleinen vieras, tullessaan
heidän meluavaan seuraansa. Hän kyllä koetti olla huomaavainen ja
ystävällinen, mutta unohtui tuon tuostakin omiin ajatuksiinsa; ja
hänestä tuntui helpotukselta, kun Irjakaan ei näyttänyt oikein
viihtyvän, vaan rupesi pyrkimään kotiin jo aikaisemmin iltapäivällä.
Vastustelemisesta huolimatta he kiittäen jättivät jäähyväiset, etsivät
seuralaisensa kirkonmäeltä ja lähtivät paluumatkalle.

Aakulan isäntä ja emäntä soutivat toisella, Aino ja Miili toisella
airoparilla. Hiljainen tyytyväisyys kuvastui heidän kasvoillaan,
eivätkä he aluksi virkkaneet mitään, vetivät vaan tarmonsa takaa. Anna
muori istui onnellisena, kädet ristissä, ja huoahti kerran: — Se oli
siunattu päivä! — Mutta Irja ei ollut yhtä iloinen kuin mennessä, ja
Helvin sydän sykki rauhattomana.

V

— Tartu tähän oksaan! Kas noin. Nyt ulotut ottamaan kädestäni kiinni
ja voit hypätä.

Pitkällä harppauksella Irjan onnistui töin tuskin päästä isommalle
mättäälle, jolle Ensio ja Helvi olivat vastakkaiselta puolelta tulleet.
Vesi pursusi ylös hänen ympärillään, ja toinen jalka kastui nilkkaa
myöten.

— Ei haittaa! — vakuutti hän iloisesti. — Rohkea rokkansa löytää.
Minä etsin pahimmat paikat, ja sentähden minulla onkin lakkoja melkein
niin paljon kuin teillä yhteensä. Mutta nälkä minun on, niin että
söisin ne kaikki saman tien, jos kehtaisin.

He olivat koko aamun olleet muuramien poiminnassa muutamien kilometrien
päässä Haapalehdosta. Nyt alkoi jo päivällisaika lähestyä.

— Olimme ajattelemattomat, kun emme ottaneet evästä mukaan, — sanoi
Helvi. — Mikä nyt muu auttaa, kuin kiireimmiten palata kotiin. Johan
korit ovatkin melkein täynnä.

— Ei, mutta täällä pitäisi olla mökki lähitteillä, — johtui Ension
mieleen. — Muistatteko sen pienen, kirkassilmäisen tytön, joka muutama päivä sitte
kävi meille muuramia kaupittelemassa? Hän sanoi olevansa
Rahkasuon tyköä, ja sehän on juuri tämä. Lähdetään hakemaan, niin
saamme juustoa ja viilipiimää!

Irja oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Se oli vielä hauskempaa kuin
piilotetun esineen etsiminen ennen lapsena. Mitä oli huvimatka ilman
jonkinmoista seikkailua? Nyt vaan kilpaa eri haaroille!

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Ensio alkoi huhuilla tytöille. Hän oli
keksinyt niittykaistaleen vähän matkan päässä suon etelälaidasta, ja
sen kupeelta vei polku syvemmälle metsään. Sitä tietä kaiketi oli
mentävä.

Pian hongikko harvenikin. Tuli näkyviin kitukasvuinen ruismaa,
vähäinen perunapelto ja matala mökki, kuten harmaa erakko aluettaan
vartioimassa. Elävää olentoa ei liikkunut missään, ja tuvan ovi oli
suljettu.

— Siellä ei olla kotona, — sanoi Irja pahoillaan, pettymys
kuvastuneena kasvoihin.

— Odotappas, naputetaan ovea.

Ension kolkutukseen vastasi pelokas lapsen ääni: — Kuka se on?

— Täällä on Haapalehdon herrasväkeä, — huusi Irja. — Laske vaan
huoletta sisään!

Ovi aukeni, ja pienet kalpeat kasvot kurkistivat arasti sen raosta.
Tyttö näytti joutuvan kovasti hämilleen, niiasi ja vetäytyi syrjään.

— Pikku tämä on, meidän marjakauppiaamme, — sanoi Helvi
ystävällisesti taputellen tyttöä. — Sinäkö täällä oleskelet yksin
suljettujen ovien takana? Missä isäsi ja äitisi ovat?

— Äiti lähti kylälle hakemaan ruokaa, — sanoi tyttö. — Isä makaa
tuolla.

Nyt vasta he huomasivat miehen, joka oli pitkänään vuoteella uunin
pielessä. Kova kärsimys oli lyönyt leimansa hänen suunsa ympärille, ja
tuska puhui levottomasti harhailevista silmistä, jotka eivät mitään
tajua ilmaisseet. Samassa hän alkoi puhua sekavia, katkonaisia sanoja.

Pikku värähti ja painautui likemmäksi Helviä.

— Mikä isää vaivaa? — kysyi Ensio.

— Hän löi kirveellä jalkaansa, ollessaan työssä, ja siitä asti hän on
maannut. Minua niin pelottaa, kun äiti on poissa!

— Älä pelkää, pikku kultani, — sanoi Irja; mutta hänestä itsestäänkin
tuntui tukalalta, eikä hän tietänyt, miten menetellä. Sen hän vaan
käsitti, ettei tässä tullut kysymykseen viilipiimän pyytäminen.

Helvin katse oli sillä välin kiertänyt huoneen kaikki sopet, ja
jokaisesta puute ja kurjuus irvisti häntä vastaan. Ilma oli kuuma ja
vastenmielinen; sairasta mahtoi janottaa.

— Onko täällä vettä? — kysyi hän Nannalta.

— Lähteessä on. Mutta äiti unohti tuoda, enkä minä uskaltanut jättää
isää.

— Minä lähden noutamaan, — sanoi Ensio. — Anna minulle astia ja tule
näyttämään, mihin päin pitää mennä!

Tyttö ujosteli, vaan ei rohjennut estääkään. Hän astui porstuaan
sankoa ottaakseen, mutta jäi kuten kivettyneenä tuijottamaan Lindin
nuorten marjakoppia, jotka olivat siinä rivissä. Yhtäkkiä hän purskahti
haikeaan itkuun.

— Mikä nyt? — tiedustelivat vieraat.

Vasta pitkien nyyhkytysten perästä se tuli selville. Äiti oli koettanut
saada kangastansa valmiiksi ja odottanut isän paranevan, mutta isä
tuli vaan huonommaksi, ja viisitoista kyynärää oli vielä kutomatta.
Oli täytynyt syödä hyvin pikkuisen, että ruoka riittäisi. Eikä se
kuitenkaan riittänyt, sillä täksi päiväksi ei ollut enää mitään. Äiti
oli mennyt nyt pyytämään leipää velaksi. Iltapäivällä hän aikoi jättää
kankaansa kesken ja poimia suolta muuramia, saadakseen edes vähän
rahaa. Mutta tuossa ne nyt olivat... eikä äidille varmaan jäänytkään
marjoja...

Ensio Helvi ja kuuntelivat osaaottavasti, ja Irja nyyhkytti ääneensä
tytön mukana. Ei hän ollut milloinkaan tällaista kurjuutta nähnyt
eikä edes käsittänyt olevan. He olivat nauraen ja iloiten poimineet
noita muuramia, joita lapsi nyt itki, tietämättä, että ryöstivät hänen
hätäleipänsä. Irja kuiskasi toisille, että hän tahtoi heti antaa ne
kaikki Nannalle, jolle ne oikeastaan kuuluivat.

— En tiedä, olisiko se viisasta, — tuumi Ensio, kun he olivat
vetäytyneet pihalle neuvottelemaan. — Eiköhän ole parempi, että
paikalla riennämme kotiin marjoinemme, koska kerran olemme ne poimineet
ja ne siis ovat meidän. Tädille he kuitenkin tulisivat niitä myymään.
Hankitaan heille sen sijaan suorastaan ruokaa ja muuta apua.

— Niin minustakin, — sanoi Helvi. — Mutta emme voi jättää lasta
tänne pelkäämään ja itkemään. Nouda vettä, hyvä Ensio, ja menkää te
sitte kiireimmiten hankkimaan kotoa, mitä täällä tarvitaan. Täti kyllä
lähettää Miilin tuomaan, ja minä odotan niin kauvan. — —

Puolen tunnin kuluttua Helvi oli tuvassa yksin sairaan miehen ja pikku
Nannan kanssa. Hän tunsi itsensä araksi ja taitamattomaksi, mutta sen
ohella hiljainen riemu täytti hänen sydämensä. Tämä oli hänestä kuin
esiharjoitus siihen työhön, jota hän ajatteli elämänsä tehtäväksi.
Helpompaa se tosin oli, niin, tietysti paljon helpompaa, koska hän nyt
oli kristityssä kodissa; mutta se oli kuitenkin työtä muiden hyväksi,
kurjuuden lievittämiseksi. Ja kenties täällä kyllä tarvittiin myöskin
sitä, mitä hän kerran tahtoi mennä viemään kaukaisille maille: Jumalan
sanan lohdutusta...

— Auta minua, Herra! — huokasi hän sydämensä pohjasta.

Sitte hän päättävästi lähestyi sairasta vesikuppeineen, kohotti
hänen päätänsä ja laski astian hänen huulillensa. Mies joi ahnaasti
ja vaipui tilalleen rauhallisempana. Helvi pyysi Nannalta puhtaan
rievun, kostutti hänen kasvojansa, pyyhki hänen kaulaansa ja hoiteli
häntä hellävaroen kuten heikkoa lasta. Sairas ei vastustellut; hänestä
nähtävästi tuntui hyvältä, vaikkei hän ollut siksi tunnoillaan, että
olisi käsittänyt, mitä tehtiin. Mutta vaikein asia oli jäljellä. Helvi
ymmärsi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt tarkastaa haavaa,
ja sitä hän pelkäsi. Uudestaan hänen täytyi huoata apua ja voimaa
Jumalalta, ennenkuin hän rohkeni peitettä nostaa ja ruveta käärimään
pois likaisia ryysyjä jalan ympäriltä.

Mies päästi valittavan äänen, kuten karhu, jonka rintaan keihäs
isketään, ja Helvi säpsähti. Siinä olikin jo avoin haava hänen
edessään, pahan näköiseksi ärtyneenä ja aivan hoitamattomana. Helviä
pöyristytti; kädet eivät tahtoneet totella, kun hän koetti ryhtyä sitä
pesemään. Sairaskin kävi levottomaksi. Hän äänteli, ähkyi, huitoi
hurjasti käsillään ja pyrki nousemaan, mutta ei voinut. Helvin koko
ruumis vapisi. Ehkä hän ei tietänytkään, mitä tässä oli tehtävä, vaan
pahensi asiaa yrityksillänsä. Mutta ei hän tähänkään tilaan voinut
mies parkaa jättää; sen täytyi tapahtua. Hän kokosi kaiken tarmonsa,
puhdisti haavan varovaisesti, kevein käsin, sairaan rimpuillessa ja
tuskaillessa, kietoi sitte kääreiden puutteessa nenäliinansa sen
ympärille ja peitti hänet jälleen.

Päästyään ankarasta jännityksestänsä Helvi jäi voipuneena istumaan
Nannan viereen, joka uteliaana oli hiipinyt hänen luoksensa. Hän ei
ensin kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, sillä yksi ainoa ajatus
liikkui hänen mielessään: — Jospa jo olisin käynyt sairaanhoitajan
opissa, että oikein ymmärtäisin auttaa! — Hetken perästä hän kuitenkin
palasi todellisuuteen ja sen vaatimuksiin. Sairas oli taas tyyntynyt ja
makasi aivan hiljaa; ehkä hän saisi nukkua, jos ei mikään häiritsisi.
Helvi tarttui Nannan käteen, vei hänet kanssansa portaille istumaan ja
jätti mennessänsä tuvan oven auki, jotta raitis ilma pääsi virtailemaan
ummehtuneeseen huoneeseen.

He puhelivat jo aivan tuttavallisesti, kun Nannan äiti vähän ajan
kuluttua palasi kylämatkaltansa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään
vieraan neidin tupansa kynnyksellä ja heltyi itkemään kuullessansa
mitä oli tapahtunut. Vaimo parka oli ollut heikkoudesta ja huolista
ihan nääntymäisillään. Oli hän tosin ensi hätään saanut leipää
kylästä, mutta hän tiesi, ettei sillä pitkälle päässyt, ja raskasta
oli kerjääminen siihen tottumattomalle. Nyt tuli avun toivo kokonaan
odottamatta.

— Jumala siunatkoon herrasväkeä! — nyyhki hän. — En tiedä, kuinka
kiittäisin...

— Emmehän vielä mitään ole saaneet aikaan, — sanoi Helvi. — Vaan me
koetamme teitä auttaa, miten voimme. Älkää meitä kiittäkö, se on rakas
velvollisuutemme.

— Ja Antti, joka oikein rauhassa nukkuu! — huudahti vaimo iloisena,
astuessaan sisälle. — En minä ymmärrä, mitä neiti on tehnyt...

— Jumalan kiitos! — kuiskasi Helvi loistavin silmin. — Minä en
mitään ole osannut, mutta Herra voi olla heikoimmissakin väkevä. Hän
tuo teille avun tahtonsa mukaan.

Se tulikin runsaana ja täydellisenä. Tohtorinna lähetti palvelijan
mukana koko korillisen ruokaa ja muita tarpeita, ja itse tohtori
meni Irjan hartaasta pyynnöstä sairasta katsomaan. Haava oli
kyllä arveluttavasti pahentunut pitkällisen laiminlyönnin tähden,
joten sen hoito vaati aikaa. Mutta ennenkuin Lindiläiset taas
lähtivät kesäilloiltansa, oli jatkuneen avun kautta Rahkasuon Antti
työvoimissaan ja perhe turvattuna. Hartaat siunaukset seurasivat
herrasväkeä pääkaupunkiin, ja köyhässä kodissa oli tullut eläväksi
vakuutus, että ”Herra lyö ja parantaa jälleen” eikä hylkää, vaikka
koetteleekin.

Tohtori ja tohtorinna olivat tyytyväisiä asian onnellisesta
päättymisestä, mutta eivät juuri ajatelleet sitä sen enempää. Perheen
nuoriin sitävastoin tämä aika oli jättänyt syvän vaikutuksen. He
olivat monta kertaa matkan pituudesta huolimatta kävelleet Rahkasuolle
ja viettäneet mökissä tuntikausia lukien raamattua tai hyviä
käytännöllisiä kirjasia, keskustellen, neuvoen siisteyttä ja auttaen
hoidossa, aina sen mukaan, mitä he kukin parhaiten osasivat. Tuntui
niin suloiselta tuottaa todellista hyötyä muille. Oli kyläkoulussa
opettaminenkin antanut heille paljon iloa, mutta se oli osaksi
toisenlaista. Siellä oli juhlahetket, täällä arkielämä. Suon mökissä
heille aukeni kärsimysten syvyydet, ja pinnalta, jolla tähän asti
olivat liikkuneet, he tunkivat kansan sydämeen. He olivat auttajia ja
opettajia, mutta vielä paljon suuremmassa määrässä oppilaita, joille
elämä puhui vakavaa kieltänsä.

Silloin heidän ajatuksensa eri teitä kulkivat tulevaisuuteen.

— Kunpa oikein voisin unohtaa itseni ja antaa uhrautuvan rakkauteni
Suomelle ja sen kansalle! — ajatteli Irja. — Jos jäisin tänne maalle
köyhien, onnettomien ja taitamattomien auttajaksi, silloin elämäni
saisi sisällystä. Minä tahdon oppia sillä tavalla palvelemaan maatani.

— Jumala minua auttakoon kypsymään vastuunalaiseen tehtävääni, kansan
paimeneksi, sielujen johtajaksi taivaan tielle! — kohosi huokaus
Ension sydämestä. — Vielä minulla on niin vähän annettavaa. Täällä
tarvittiin lohdutusta ja kehoitusta, ja siinäkin tunsin olevani aivan
tyhjä ja köyhä. Miten sitte siellä, missä synnin nuhteleminen, armon
julistaminen, varsinainen pelastustyö tulee kysymykseen? Minun täytyy
päästä paljon lähemmäksi Vapahtajaa...

Mutta Helvi kuiskasi; — Herra, Herra, valmista minut palvelijaksesi
kaikkein kurjimpiesi keskuuteen! Nämä tuntevat sinun sanasi. Anna
minun kerran saattaa se niille, jotka eivät ole sitä koskaan kuulleet!
ja lähetä muitakin, lähetä monta etäisille elovainioillesi! Myöskin
minun ystäviäni... Pane, Herra, lähetysasia heidän sydämillensä...
niiden sydämille, jotka ovat minulle rakkaat... Oi Herra... puhu —
Ensiollekin!...

VI

Helsingissä oli talvikausi parhaillaan, ja Irjan se oli temmannut
pyörteisiinsä, kuten valtava virta huuhtaisee lastun rannalta. Hänen
päivänsä olivat kymmenissä pirstaleissa: milloin laulua ja soittoa,
hänen lempityötänsä, milloin joku hetki jatko-opiston toverielämälle ja
niille luvuille, jotka vielä olivat jäljellä; sitte yleishyödyllisiä
pyrintöjä ja kotitoimia, kansansivistys- ja hyväntekeväisyysarpajaisia,
kuvaelmia, tansseja, opetusta palvelijatarkursseissa, osakunnan
kokouksia ja toimikuntia — rientoja jos jonkinlaisia loppumattomiin
saakka. Kaikkialle hän ehti, ja kaikkialla hänestä puhuttiin. Olihan
hän suomalaisten piirien kaunein tyttö ja lisäksi viisas, toimekas ja
ilomielinen. Niin, ilomielinen... vaan ei aivan entisensä kaltainen
kuitenkaan. Joku kyltymisen ja kaipauksen pisara tuntui jo pudonneen
lapsuuden raittiiseen, kuohuvaan riemumaljaan.

Ension ja varsinkin Helvin elämä sitävastoin muodostui niin
toisenlaiseksi kuin oli mahdollista siinä kodissa, joka heidät sulki
piiriinsä. Sekä taivaallisen että tulevan maallisen kutsumuksen
vakavuus veti heidät yhä enemmän erilleen meluavasta ja rauhattomasta
seuraelämästä. Joskus vielä Ensio seurasi kasvattivanhempiansa ja
sisartansa teatteriin tai johonkin kansalliseen iltamaan, mutta Helvi
jäi aina kotiin.

— Etkö koskaan koko elämässäsi enää mene mihinkään huviin? — kysyi
Irja häneltä kerran, pukiessaan kaunista, vaaleata vierailupukua
yllensä.

Helvi kohotti päänsä kirjasta, jota hän oli ahkerasti lukenut. Hetken
hän viivytti vastaustansa. Hänen mieleensä johtui maisterinvihkiäisten
jälkeinen tanssiaisyö, jona hän niin paljon oli tätä ajatellut...

— Kuinka minä sen tietäisin? — lausui hän sitte, muistaen mitä
hänelle silloin oli selvinnyt. — En ole mitään päättänyt, sillä
minulla ei ole siihen oikeutta. Minä teen, mitä Herra kussakin
tapauksessa erikseen käskee. Säännöistä olen vapaa.

— Mutta ethän tänä talvena ole kertaakaan poikennut säännöistä.

— Jumalan kiitos, ettei minun ole tarvinnut! Näin minun en parempi
olla. Vaan sinä, Irja — oletko sinä sitte onnellinen?

— Enköhän... miksi sinä sitä kysyt? Kyllä minua väsyttää, ja nytkin
jäisin mieluummin kotiin, mutta enhän voi olla onnittelematta Esteriä,
kun on hänen syntymäpäivänsä. Sinä et siis lähde sinnekään?

— Ei Ester minua kaipaa. Minun täytyy sitäpaitsi lukea maantieteen
tenttiä. Sano vaan terveisiä.

— Niin, ne tentitkin! — huokasi Irja mennessään. — Ei minulla
monta olisi jäljellä, mutta saanenko niitäkään tänä vuonna pois. Jos
kerrankin tulisi aikaa ja rauhaa!

Hän näytti kekonaan unohtaneen kesäisen aikomuksensa palvella isänmaata
tehden työtä sen vähäosaisimpiin hyväksi. Sitä puolta edusti ainoastaan
palvelijatarkoulu. Mutta jos sen olisi hänelle sanonut, olisi hän
vastannut: — Teenhän minä, mitä kaupungissa on mahdollista. Me
kokoamme iltamilla ja muulla tavoin varoja hyviin tarkoituksiin, ja
isä antaa paljon rahaa hyväntekeväisyysyhdistykselle, joka parhaiten
tuntee köyhät. Helsingin elämä on niin kummallista, ettei täällä juuri
tule suoranaisesti tekemisiin muiden kuin toverien ja tuttavien kanssa.
Heitä minä koetan innostuttaa aatteilleni niin paljon kuin voin. —

Helvistä samoin oli ikävää, että hänkin todella eli etupäässä
kirjojensa ja ystäviensä parissa, antaen vähän muille, kooten paljon
itsellensä. Varastoja vastaisuutta varten — se ajatus häntä kuitenkin
lohdutti. Sentähden hän suoritti työnsä suurimmalla tarkkuudella ja
vapaina hetkinänsä käytti hyväkseen niitä runsaita tilaisuuksia,
joita pääkaupungin kirkoissa ja yhdistyksissä tarjoutui Jumalan
sanan oppimiseen. Naisylioppilaiden raamatunlukupiirit olivat hänen
erityisenä ilonlähteenänsä. Sinne hän oli äskettäin saanut Irjankin
mukaansa, ja joka päivä hän rukoili, että tämä toverijoukko, joka käsi
kädessä tahtoi kulkea taivasta kohden, voittaisi hänet pois maailman
humusta. Tähän asti Helvistä oli tuntunut luonnolliselta,
että Irja useimmiten jäi pois hartauskokouksista ja meni sen sijaan
huveihin, mutta nyt se oli alkanut häntä huolettaa. Hän ei voinut estää
sydämestään kohoavaa kysymystä: — Rakastaako Irja todellakin sitä
Jeesusta, joka kärsi hänen puolestansa?

Helvi ei tietänyt, tämäkö huoli vai mikä sen vaikutti, että hiljaisesta
elämästä, sovituksen ja vapauden varmuudesta sekä samanmielisten
toverien yhteydestä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut oikein
rauhallinen. Epämääräinen tunne siitä, että jonkin asian piti muuttua
toiseksi, vaivasi häntä. Omituista, että Ensiokin näytti alakuloiselta.
Lieneekö hautonut omia ongelmiansa, vai siskoako hänkin ajatteli?
Siitä ei Helvi saanut selkoa, sillä surulla hän huomasi, ettei Ensio
enää ollut yhtä avomielinen kuin ennen. Taisi sittekin olla, kuten
hänen toverinsa sanoivat: pohjaltaan hänen luonteensa oli suljettu, ja
vaikeata oli oikein päästä hänen perillensä.

Ension kautta Helvi sentään sai uutta iloakin. Jumala oli varmaan
kuullut hänen hartaat rukouksensa, koska Ensio näytti mielenkiinnolla
kääntyneen tutkimaan lähetystyötä. Kun pidettiin lähetysesitelmiä,
tuli hän aina Helvin kanssa niitä kuulemaan, ja itsekin hän kerran
selosti kristillisessä yhdistyksessä erään lähetystä koskevan kirjan
sisällyksen. Helvin sydän riemuitsi hiljaisuudessa. Kunpa vaan Ensio
joskus olin puhunut omasta persoonallisesta suhteestansa kysymykseen!
Ajatteliko hän lähtemisen mahdollisuutta itseensä nähden? Oi, jospa
hyvä Jumala olisi sen vaikuttanut hänessä...

Se työ tuntui lakkaamatta tulevan yhä lähemmäksi Helviä. Siihen
hänen ajatuksensa nytkin kulkivat, kun hän tutkisteli Kiinan ja
Jaapanin maantiedettä ja painoi mieleensä yksityisseikkoja tutkintoa
varten. Vastikään hänellä oli ollut maantieteen harjoitustunti, jonka
opetusaineena oli Intia, ja sitä ennen hän oli uskontotunnilla puhunut
itämaan tietäjistä, pakanain esikoisista, jotka tulivat Jeesuksen luo.
Kumpaakin tuntia oli kiitetty erinomaiseksi.

— Teistä tulee hyvä opettaja, — oli arvostelussa sanottu.

— Ei minusta koskaan tule opettajaa, — vastasi hänen sydämensä. —
Tietäisitte vaan, mikä minua näinä tunteina innostutti! — Mutta yhä
hän pysyi asiasta vaiti. — —

Helvi oli yhtä mittaa istunut pari tuntia pöytänsä ääressä, kun Irja
kovalla tohinalla syöksyi sisään.

— Ajatteleppas, kun Esterin luona vietettiinkin kihlajaiset! —
huudahti hän. — Esterin ja luutnantti Klingenströmin! Kuka sitäkin
olisi uskonut? Me kaikki hämmästyimme niin, ettemme ensin osanneet
mitään sanoa; mutta kyllä sitte nousi elämä!

— Olipa se uutinen, — arveli Helvikin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt,
miksi sitä niin erityisesti oli ihmetelty. Seurustelihan luutnantti
samoissa piireissä kuin Ester, ja Helvi oli usein kuullut hänen
nimeänsä mainittavan siinä yhteydessä.

— Niin, katsos, hän hakkaili ketä kulloinkin, aivan niinkuin Tauno
tekee. Voi sitäkin poikaa! Nyt hän taas tuskin katsookaan Leimaa,
vaan hyörii aina Saimin ympärillä; ja sillä välin hän luo minuun
silmäyksiä, joista tahtoisin antaa korvapuusteja takaisin. — Mutta
eihän minun pitänyt hänestä puhua. Niin, emme me luulleet luutnantti
Klingenströminkään sen vakavammin kiintyneen Esteriin, vaikka he
usein tanssivat yhdessä. Mutta nyt he näyttivät niin herttaisilta
ja onnellisilta, että minun oikein täytyi iloiten puristaa heidän
käsiänsä, ja muutkin onnittelivat ja kilistelivät. Vaan sitte...

Irja pysähtyi, sillä hän oli niin kiihdyksissä, että melkein kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä ja ääni alkoi väristä.

— Mitä sitte tapahtui? — kysyi Helvi, jonka Irjan kiihko myös oli
saanut jännitykseen.

— Huoneessa oli ahdasta, ja muutamia meistä siirtyi Esterin
kamariin. Siellä tytöt puhuivat niin kauheita asioita... Minä olisin
tahtonut sulkea korvani, mutta en voinut. He sanoivat, että Esterin
sulhanen on pelaaja ja juokin toisinaan liikaa, ja he kummastelivat,
eikö Ester tietänyt, että hänellä kuuluu olevan monta morsianta
laitakaupungilla... Voi hirveätä, Helvi, uskotko sinä semmoista?

Helvin posket hehkuivat.

— Saattaa olla totta. Ja ne tytöt, jotka sitä kertovat, ovat sallineet
hänen liehistellä itseänsäkin eivätkä ole varoittaneet Esteriä!

— Sen minä sanoinkin heille. Ja minä olin ihan raivostua, kun he
väittivät, ettei sitä voi auttaa. Ei ole muka ensinkään varma, ettei
tuttaviemme joukossa monen muunkin elämä ole niin ja näin; mutta
hienoina herroina he vaan kulkevat, eikä ole oikeutta olla heille
epäkohtelias, vaikka pitää itsensä suhteen menetellä viisaasti. Silloin
minä sanoin, etten ikinä tahdo semmoiseen seuraan kuulua!

— Mitä he vastasivat?

— Hymyilivät vähän, ja Leima Irja taputti minua ja sanoi äitelästi: ”Pikku
!” Ja sitte he kertoivat Esterille, kuinka he iloitsivat hänen
kihlauksestaan... Mutta minä ajattelin: mitähän he ovat minustakin
selkäni takana puhuneet? Voi Helvi, se on niin hirmuista... Minä lähdin
pois enkä huoli heistä ystävikseni enää koskaan, en koskaan!

He istuivat hetken ääneti. Irja hengitti nopeasti, taistellen
kyyneleitänsä vastaan, ja Helvi piti hänen kättänsä omassansa. Sitte
hän lausui:

— Irja, etkö ennen ole mitään huomannut, joka sinua olisi vieroittanut
heistä?

— En tiedä... ehkä kyllä. Mutta minä olen koettanut unohtaa sen ja
uskoa hyvää. Minä ajattelin, että voisin jotakin vaikuttaa heihin...
Eivätkä he kaikki olekaan samanlaisia! Mutta keneen luottaa ja keneen
ei?

— Ystävyys Jeesuksessa on ainoa ehdottomasti luotettava, — sanoi
Helvi hiljaa.

— Jos minäkin vielä pääsisin oikein läheisesti kuulumaan teidän
toveripiiriinne, sinun ja Ension... ja saisin sinne nekin, jotka
entisistä ystävistäni ovat minulle rakkaimmat... Saimihan onkin jo
yhdistyksessä, ja hänestä pidän ehkä eniten. Mutta Leimaa minä en
viitsi enää katsella enkä Kerttua enkä —

— Irja, rakas Irja! — tyynnytti Helvi. — Me tahdomme rukoilla
kaikkien heidän puolestansa. Älä pahastu, mutta minä iloitsen siitä,
että silmäsi ovat auvenneet. Jos nämä ystävät heität, saat kyllä uusia
toisenlaisia, vaikka varmaan aluksi joudut moniin vaikeuksiin ja
taisteluihin.

— Joku tulee! — virkkoi Irja hypähtäen ylös ja pyyhkäisten silmiänsä.

Se oli vaan Miili, joka ilmoitti, että kyökissä oli muuan
kerjäläispoika. Hän ei mennyt pois, vaan itki ja tahtoi välttämättä
tavata herrasväkeä; ja kun tohtori ja tohtorinna kumpainenkin olivat
ulkona, piti hänen tulla neideille sanomaan.

— Minä käsken hänen mennä hyväntekeväisyysyhdistykseen, — sanoi Irja
käydessään Helvin kanssa kyökkiin. — Niinhän isä ja äiti aina tekevät.
Ei Helsingissä saa kerjätä.

Poika oli laiha ja kalpea ja onnahti liikkuessaan. Katsoen Irjaa
surkein silmin hän vakuutti, ettei yhdistyksestä luvattu antaa muuta
apua, kuin minkä heidän perheensä jo oli saanut. Mutta se ei riittänyt
mihinkään, ja puita ja leipää tarvittiin eikä ollut...

— Anna, Tilta, hänelle ruokaa, — sanoi Irja kyökkipiialle. — Minä
menen telefoneeraamaan yhdistykseen sillä välin kuin hän syö. Mikä
sinun nimesi on?

— Juho Vilkki.

Helvi jatkoi kyselyä ja sai muutamia surullisia tietoja pojan
kotioloista. Isä oli työmies, mutta joi usein koko palkkansa; äiti
makasi vuoteen omana rintataudissa, ja lapsia oli kahdeksan.

Samassa Irja neuvottomana palasi kyökkiin, hän kun oli monta kertaa
turhaan soittanut, saamatta vastausta. Konttoori mahtoi olla suljettu.
Helvi kuiskasi hänelle muutamin sanoin, mitä poika oli kertonut.

— Mutta jos hän valehtelee? Äiti sanoo aina, ettei täällä ollenkaan
voi uskoa kerjäläisiin.

— Mennään katsomaan! — ehdotti Helvi. — Muistatko Rahkasuon väkeä?
Jos poika on puhunut totta, on tässä tila vielä paljon kurjempi.

He kysyivät Vilkin asuntoa ja saivat kuulla, että se oli Sörnäisten
perillä. Päivällisaika tosin oli juuri tulossa, mutta Helvi ja Irja
päättivät syödä heti, ennen muiden palaamista kaupungilta, ja rientää
raitiovaunulla pojan kanssa hänen kotiinsa.

Tämä väliseikka virkisti Irjaa ja sai hänet unohtamaan mielipahansa.
Taas hän oli kuten tutkimusretkeläinen oudoilla mailla. Helvi tunsi
syvää sääliä ja oli samalla levoton käynnin tuloksista, mutta Irjasta
se oli uutta ja erinomaisen intresanttia. Hänen päässänsä pyöri
joitakin kauvan sitte luettuja kuvauksia Lontoon varasten kortteleista,
ja hän odotti uteliaana, mitä saisi nähdä.

He astuivat alas vaunusta ja kävelivät pitkin muutamia katuja, kunnes
saapuivat likaiselle syrjäkujalle. Kulmassa seisoi pari päihtynyttä
miestä, joista toinen huusi jonkun rivon sanan ja toinen yritti tarttua
kiinni Irjaan. Säikähtyneinä tytöt väistyivät vajottavaan lumisohjuun
keskikujalle ja kiirehtivät eteenpäin minkä jaksoivat, niin että
pikku oppaan täytyi juosta nilkuttaa, pysyäkseen edellä. Käännyttiin
rappeutuneen talon portista sisään ja saavuttiin pihan perällä olevan
kurjan hökkelin ovelle. Se oli Juhon koti.

Sisältä kuului sekavia ääniä: lapsen itkua, naurun rähinää, loilotusta
ja kirouksia. Hauskuuden tunne oli jo Irjasta kaukana, ja Helvin
sydän sykki kovasti pelosta. Poika katsoi heihin, tuskallinen ilme
kasvoissaan, mutta avasi kuitenkin oven, ja he astuivat sisään.

Huone oli pieni ja matala; väkevä viinanlöyhkä ja paksu tupakinsavu
lehahti heitä vastaan, ja ilma tuntui kostean kylmältä, kuten
kellarissa. Keskellä lattiaa pöydän ympärillä istui muutamia miehiä
pullojen ääressä elämöiden. Nurkissa kyyristeli joukko pieniä lapsia,
joista yksi katkerasti itki, ja seinustalla lepäsi kurjalla vuoteella
kalpea, kärsivä nainen, perheen äiti.

Tytöt olivat pysähtyneet ovensuuhun, uskaltamatta käydä edemmäksi.
Kaikkien huoneessa-olijain katseet kääntyivät heihin, ja itku, nauru
ja melu taukosi hetkeksi. Mutta miehet eivät kauvan antaneet häiritä
itseänsä.

— Hei, mitäs neitosilla on tänne asiaa? — huusi yksi.

— Tahdotteko viinaa? — tokaisi toinen ojentaen pulloa tyttöihin päin,
ja kaikki neljä rähähtivät nauramaan.

— Emme me teistä mitään tahdo, — sanoi Irja vapisten mielenkuohusta.
— Tämä perhe tarvitsee meidän apuamme, ja sentähden me tulimme.

— Mukama töyhtöpää! — kivahti Vilkki, nousten hoiperrellen seisomaan
ja yrittäen astua kohti. — Kyllä minä ämmäni ja kakarani hoidan. Mene
tiehesi, etteivät koreat liepeesi likaannu!

Irja katsoi taivaansinistä vierailupukuansa, joka oli kiireessä jäänyt
muuttamatta, ja peräytyi; mutta Helvi pujottelihe vaimon vuoteen luo,
vaikka häntä värisytti ja jokainen veripisara näytti poskilta paenneen.

— Sanokaa, mitä voimme tehdä! — kuiskasi hän, kumartuen sairaan
ylitse.

Suuret, kuopallaan olevat silmät kääntyivät häneen kuin hengen hädässä
rukoilevan.

— Armahtakaa lapsia... ne paleltuvat ja nääntyvät...

Helvi koperoi kukkaroansa, mutta vaimo teki poistyöntävän liikkeen.

— Hän juo sen... Antakaa jotakin muuta...

— Me toimitamme niin pian kuin voimme. Herra auttakoon teitä! — Ja
Helvi puristi nopeasti vaimon laihaa kättä ja riensi Irjan jäljessä
ulos.

He kävelivät kiivaasti, unohtaen pyrkiä raitiovaunuihin. Elämän
musta puoli koko hirvittävässä pimeydessään oli heille näyttäytynyt,
vieläpä monta vertaa synkempänä kuin maalla Rahkasuolla. Kuinka oli
mahdollista, että he päivästä päivään olivat umpisilmin kulkeneet,
vaikka jo siellä saivat ensi herätyksen?

— Minä revin pois nämä höyhenet hatustani! — sanoi Irja kiihkeästi.
— Ja tämä hamekin! Mikä minun panikin lähtemään lyhyellä
päällystakilla? Tiedätkö, Helvi, olisin tahtonut vajota maan alle
näitten vaatteitteni tähden. En minä koskaan ennen ole tullut sitä
ajatelleeksi, mutta siellä minusta tuntui, kuin olisin tehnyt suuren
synnin niitten kautta.

— Minä ajattelin viinan kirousta, — sanoi Helvi, ja häntä
pöyristytti, muistaessaan kurjia miehiä ja onnetonta perhettä.

— Ennen olen aina nauranut raittiusintoilijoille, — virkkoi Irja
miettiväisenä. — Voi mimmoinen minä olen ollut ja kuinka paljon
laiminlyönyt! Mitä kaikkea minun vielä täytyykään nähdä ja oppia?

— Meidän tulee oppia uhraamaan jotakin Jeesuksen tähden, — sanoi
Helvi. — En tahdo jaksaa lukea, kun ajattelen, mitä kaikkea pitäisi
tehdä sekä täällä että muualla. Kentiesi mieleni juuri sentähden onkin
usein niin rauhaton.

— Minäkin tahdon koettaa tehdä parempaa kuin tähän asti, — lausui
Irja vakavasti.

He olivat ehtineet kaupunkiin ja kulkivat juuri senaatintorin syrjää,
kun pari nuorukaista tuli heitä vastaan. Toinen nosti lakkiansa. Se oli
Manne. Helvi pysähdytti hänet, kun hän aikoi rientää ohitse.

— No, minne kiire? En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Luetko niin
ahkerasti, vai mikä sinua on kiinnittänyt?

— On minulla töitä oikein Porvoon mitalla. Tänään oli juuri suuret
laskukokeet, ja minä suoriuduinkin paremmin kuin moni, joka on lyseota
käynyt.

— Onnea sitte! Etkä aikonut minulle edes ohimennen mitään kertoa!

— Pitäisi joutua muualle. Päätimme muutamat toverit mennä vähän
hauskaa pitämään sen päälle.

— Mihin te menette? — kysyi Helvi levottomana, ymmärtämättä itsekään
mistä syystä.

— En oikein tiedä — tai ehkä pistäydymme Kämppiin...

— Manne! — huudahti Helvi. — Sitä eivät opettajasi koskaan
suvaitsisi! Älä mene ravintolaan!

— Hyvä Helvi, älä nyt hätäile. Voisinhan minä sinun tähtesi poiskin
jäädä, mutta kun tulin luvanneeksi... Ei minua sitäpaitsi semmoinen
pieni lysti ollenkaan pahenna, ja opettajilla taas ei ole siihen mitään
sanomista. Hyvästi nyt vaan!

— Voi, muista Samulia! — virkkoi Helvi tuskallisesti, pidättäen hänen
kättänsä. — Sinä olet niin hyvällä alulla. Varo joutumasta huonojen
toverien ja väkijuomien pariin! Jos tietäisit, kuinka kauhean kodin me
juuri äskenkin näimme... juomarin kodin —

— Samuli on renttu, — sanoi Manne ylenkatseellisesti. — Ja kai niitä
juoppojen pesiä Helsingissä on. Mutta minä näytän sinulle, Helvi, että
tulen kerran joksikin, jota sinun ei tarvitsekaan hävetä. Ole rauhassa
minusta!

— Kaikkea ikävää tänään! — huoahti Helvi Mannen mentyä. — Hyvä, että
illalla saamme virkistyä ja rauhoittua raamatunlukupiirin kokouksessa.
Miksi ei Mannekin yhtynyt Nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen,
kun Ensio pyysi! — —

Kun tytöt saapuivat kotiin, oli heitä jo levottomuudella kaivattu,
ja tohtorinna ihan kauhistui, kuullessaan, millaisessa paikassa he
olivat olleet. Se ei enää ikinä saisi tapahtua. Kaikista rukouksista
huolimatta tohtorikin kielsi heitä menemästä toiste Vilkille tai muihin
Helsingin köyhälistön koteihin. Hän lupasi kyllä Irjan tähden antaa
niin paljon apua perheelle kuin vastaiseksi tarvittiin, mutta se oli
tapahtuva hyväntekeväisyysyhdistyksen tai kaupunginlähetyksen kautta.
Tyttöjen ei sopinut lähteä kaupungin laidoille näkemään kaikenlaista
surkeutta ja ehkä itse joutumaan vaaroille alttiiksi.

— Jos Ensio tulisi mukaan? — uskalsi Helvi ehdotella.

— Ei ole hyvä, että Ensiokaan sinne menee. Kun meillä kerran on
järjestettyä hyväntekeväisyyttä, on paras sitä käyttää.

— Eipähän näitäkään sieltä voitu auttaa! — huudahti Irja. — Kuinka
yhdistyksen voimat kaikkeen riittäisivät?

— Ja sinunko voimasi sitte paremmin, pikku sirkka? — virkkoi tohtori
hymyillen ja nipistäen hänen punaista poskeansa. — Tule vähän
soittamaan minulle, ennenkuin menen sairaiden luo!

— — Pari tuntia myöhemmin, illan jo pimetessä, kokoontui kuusi
naisylioppilasta, niiden joukossa myöskin Helvi ja Irja, erään toverin
hiljaiseen huoneeseen. He tervehtivät toisiaan iloisesti, kävivät sitte
kohta pöydän ympärille istumaan ja kumartuivat rukoukseen, jonka yksi
lausui ääneen.

— Kiitos, Herra, tästä rauhan hetkestä keskellä elämän levotonta
monipuuhaisuutta! Kiitos siitä, että me toverit saamme yhdessä tulla
luoksesi ja armostasi tukea toisiamme taivaan tiellä! Puhu meille
sanassasi, valmista sydämemme sinulle, ota meidät kokonaan!...

He avasivat raamattunsa ja lukivat Johanneksen evankeliumin 13. luvun
loppupuolen:

— — ”Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte toisianne,
niinkuin minä teitä rakastin” — —

Rakkautta ystävien kesken, rakkautta vihollisiakin kohtaan, rakkautta
niille, jotka kärsivät, ja niille, jotka eivät Jeesuksen ääretöntä
rakkautta ole omistaneet tai eivät kenties koskaan siitä kuulleetkaan —

Sitte jälleen rukous taivaallisen rakkauselämän heräämisestä ja
kehittymisestä, ja sitte yksinkertainen laulu, lähtevä nuorten,
lämpimien sydänten syvyydestä:

— ”Kallehin Jeesus, rakastan sua,
sä mua kuoloon rakastithan” —

Helvi lauloi sen luonnollisena tunnustuksenansa, kuten toisetkin
toverit, mutta Irja toisti sanat kuiskaten, ja kyyneleet vierähtelivät
hänen silmistänsä. Mikä ihmeellinen päivä monine vaikutelmineen! Se oli
jäävä hänelle unohtumattomaksi. Hän oli uskonut, syventymättä siihen
elämään, jonka ydin on rakkaus. Nyt hän aavistuksena tunsi sen voiman,
ja samalla hän oli päätöksensä tehnyt.

VII

Se herätti paljon huomiota. Jotkut supattivat, että Irja oli mahtanut
salassa rakastaa luutnantti Klingenströmiä, koska Esterin kihlaus
näytti häneen niin syvästi vaikuttaneen; mutta enimmät arvelivat, kuten
Leima Ensiosta, että ”uskovaisuus todellakin oli kuin tarttuva tauti”.
Mitenkä muuten voi sen selittää, että nuori tyttö, jonka ääni kelpaisi
vaikka konserttisalissa, liittyy kristillisen yhdistyksen kuoroon ja
kulkee sunnuntaisin sairashuoneissa ja vankiloissa laulamassa? Joku
oli nähnyt hänen keskellä päivää poikkeavan Uusi Testamentti kädessä
ylioppilastalolle; toiset tiesivät hänen alkaneen raittiutta harrastaa,
koska hän oli kahdesti lausunut ”Koitossa”; ja sen ainakin kaikki
huomasivat, että hän oli käynyt kiinni jatkolukuihinsa, ruvennut
kotona ompelemaan vaatteita köyhille lapsille ja tuntuvasti supistanut
seurusteluansa. Iloinen hän oli niinkuin aina, ehkä vielä iloisempikin,
mutta ei ollut häneen nähden kaikki kuitenkaan kohdallaan, niin
tuumittiin.

Irjan kotitaivaalla olivat päivä- ja pilvipuoli osaksi vaihtaneet
edustajia. Ensio säteili kuten aurinko, mutta tohtori ja varsinkin
tohtorinna näyttivät huolestuneilta. Eihän Irja koskaan ennen
ollut uppiniskaisuutta osottanut, mutta nyt oli mahdoton saada
häntä laitattamaan silkkipukua Esterin häihin, jotka oli määrätty
jo kesäkuuksi, eikä hän millään ehdolla suostunut jäämään pois
raamatunlukupiirin kokouksesta tullakseen teatteriin, vaikka itse hänen
ihanteensa Ida Aalberg juuri sinä iltana näytteli. Jokin parannuskeino
oli keksittävä, ja vanhemmat miettivät vakavasti ulkomaanmatkaa, joka
siirtäisi Irjan uusiin oloihin ja uusien vaikutusten alaiseksi.

Omituista kyllä oli Helvikin ”pilvipuolella”. Mitä vapaammaksi ja
varmemmaksi Irja kävi, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi hän
tuli päivä päivältä. Siihen oli montakin syytä. Tulopäivästänsä
asti hän oli näinä kuutena aina saanut osaksensa pelkkää
ystävällisyyttä Lindiläisten kodissa, ja viime aikoina hän oli jo
melkein unohtanut, ettei hän lapsena kuulunut perheeseen. Vaan nyt oli
joku muutos tapahtunut, sen hän ilmassa tunsi.

Tohtorinna oli useita kertoja sanonut miehellensä: — Helvistä tämä
kaikki on alkanut. Ei tiedä koskaan, mitä ikävyyksiä ja vieraita
virtauksia voi kotiinsa saada, kun sinne toisen lapsia ottaa. Kyllä
meillä on hänestä iloakin ollut, en sitä suinkaan tahdo kieltää, ja
onhan hän vuosien kuluessa käynyt meille rakkaaksi. Oman tyttäremme
huviksi hänet otimme, mutta juuri Irjan tähden nyt soisin, ettei se
milloinkaan olisi tapahtunut.

Helvi ei ollut noita sanoja kuullut, mutta vaistomaisesti hän käsitti
asemansa. Se oli katkeraa. Kuuluiko sekin Jeesuksen ristiin, että
täytyi tuottaa mielipahaa niille, joille olisi tahtonut vaikka
elämänsä antaa kiitollisuuden uhriksi? Eikä Helvi tietänyt muuta
tehneensäkään kuin rukoilleensa Irjan puolesta; Mestari itse oli
rehellisen opetuslapsen johtanut valkeuteen. Voiko hän mitään siihen,
että Irjan ystävät olivat epäluotettavia ja pintapuolisia? Saattoiko
hän auttaa sitä, että köyhyyttä, kipua ja syntiä oli maailmassa?
Eikö ollut parempi, että sen näki ja tiesi, koska se kerran oli
todellisuutta? Eikö ollut onnellista, että lapsi varttui naiseksi ja
että sydän maailman tuskan koskettamana pakeni täydellisen parantajan,
ristiriitojen selvittäjän, pimeyden kirkastajan Herran Jeesuksen luo?

Oi, se oli korkein onni. Kuinka ihanaa, jos oli vähänkin saanut auttaa
sen saavuttamiseen! — Ja kuitenkin Helvi yhtaikaa iloitsi eikä
iloinnutkaan. Sedän ja tädin mielipaha tietystikin sen vaikutti. Se
oli väärä ja syntinen, mutta se koski kumminkin. Irjan itsenäiselle
luonteelle se ei mahtanut tuntua niin vaikealta, sillä ei hän koskaan
horjunut, kun kerran oli käsittänyt jotakin oikeaksi. Mutta hänen ei
tarvinnutkaan epäillä vanhempainsa rakkautta eikä pelätä olevansa
liikana kaluna, teki mitä teki. Toista oli Helvin, ottolapsen...

Ensio, hän oli nyt tyytyväinen, sen voi huomata Helvi ja ken tahansa.
Talvinen alakuloisuus oli kuin pois puhallettu, ja ilomielisenä hän
saatteli Irjaa kaikkialle tai istui pitkät hetket hänen kanssaan, kun
hän ruokasalissa laulellen ompeli. Helville hänellä ei enää ollut
aikaa... Taikka ei suinkaan niin; vaan Helvillä itsellään ei ollut
aikaa ei hänelle eikä Irjalle, sillä viimeiset työt jatko-opistossa
kiinnittivät hänet kokonaan. Onnellinen Ensio! Ottolapsi oli hänkin,
mutta kuitenkin kuten oma poika, Irjan veli, toisessa asemassa kuin
Helvi...

Tuliko hänen pyrkiä tästä kodista pois, pitikö hakea opettajaksi
johonkin kansanopistoon tai maaseutukaupungin kouluun? Sellaisia
tuumiahan hänen toverinsa joka päivä pohtivat, ja riemuitsivat ja
onnittelivat, kun jonkun onnistui saada varma toimi seuraavaksi vuodeksi
. Mutta Helvin sydäntä pelkkä se ajatuskin jo ahdisti ja
painoi. Hän ei voinut, se oli mahdotonta. Saattoi hän muullakin tavalla
päästä pois Lindiltä, joskaan ei nyt vielä Helsingistä — ollen
uskollinen lapsuutensa aatteelle ja sille työlle, johon Herra häntä
niin kauvan oli kutsunut...

Sillä se yksin häntä tietysti pidätti paikkaa hakemasta ja vei häneltä
halun ruveta opettajaksi. Niin, tietysti.

Hänen täytyi päästä sairaanhoitoa oppimaan. Mutta askel oli vaikea
ottaa, ja häntä pelotti kertoa siitä sekä kasvattivanhemmille että
muillekin. Ilmi Alanne, joka rakasti lähetystä ja muisti Helvin
kouluaikaiset tuumat, oli viime syksynä jo muutamasta sanasta huomannut
hänen lopullisen aikeensa. Mitä jos muut, asialle vieraatkin, nyt itse
teosta arvaisivat? Eihän hän voinut kieltää, jos kysyttäisiin; mutta
hän ei olisi tahtonut sitä sanoa vielä — ei vielä...

Kaikki tämä yhteensä teki hänet rauhattomaksi. Ja sitte oli lisäksi
jotakin — tuo ihmeellinen, painostava tunne, joka poistui ajoiksi
ja hetkiksi, mutta palasi taas kuten lyijytaakka sydämelle. Mitä se
saattoi olla? Kiusaajanko kuiskeita vai lapsuuden enkelin? Helvi ei
saanut siitä selvää.

Hän istui huoneessaan eräänä toukokuun iltana, rukoillen jotakin
tienviittaa Jumalalta. Ulkona taivas oli harmaa, ja meri kohosi ja
laski raskaasti, vyörytellen rantaan värittömiä laineitansa. Raskas oli
Helvin rintakin, ja hän huokasi itsekseen:

— Epätietoisuus ja epäselvyys on kuitenkin vaikeinta kaikesta!

Silloin kello soi, ja Miili ilmoitti, että neiti Saarnio haki Helvi neitiä
. Vai niin, Saimi tahtoi kai nähdä kasvatusopin muistiinpanoja.
Helvi meni pyytämään häntä sisään.

Mutta hänellä olikin toisenlaista asiaa. Arastellen, punastuen hän
katseli ympärilleen, kysyi, oliko Helvi ihan yksin ja Irja varmasti
kokouksessa, johon hän oli luvannut mennä; istui sitte hänen viereensä
ja yritti ruveta puhumaan, mutta puhkesikin kyyneliin.

— Katsos, minullahan ei ole vanhempia kaupungissa, — sopersi hän, kun
Helvi ihmetellen kysyi, mikä häntä vaivasi. — Joltakulta minun täytyy
pyytää neuvoa. — Hän vaikeni, viivytteli ja kuiskasi vihdoin punastuen
entistäkin enemmän: — Tauno on kosinut minua! Rakas Helvi, mitä minun
pitää tehdä?

Sitte seurasi katkonainen kertomus asian kehittymisestä. He olivat
vasta tänä keväänä enemmän tutustuneet, mutta nyt viime aikoina
olleet tuon tuostakin yhdessä. Tauno oli vapunpäiväksi lähettänyt
hänelle kauniin kukkakoristeen, viikko takaperin Saimi heräsi ihanaan
ylioppilaslauluun, ja tänään — niin, tänään Tauno oli noutanut hänet
kävelemään ja Alppilan kallioilla ilmaissut rakkautensa... Se oli
sanomattoman suloista... Sillä Saimikin rakasti Taunoa; ja kuitenkaan
hän ei vielä ollut uskaltanut antaa ijäksi sitovaa lupausta... Hän
pelkäsi, pelkäsi kuten kukkanen hallaa...

— Helvi, sinä joka olet niin hyvä ja vakava, neuvo minua! Ole suora
ystävä, älä petä...

— Kuinka sinä tarkoitat?

— Minä tiedän, että Tauno on monesta pitänyt, liehunut kuin perhonen
milloin minkin ympärillä. En minä huolehdi sellaisista tytöistä kuin
Leima. Siitä ei koskaan olisi mitään tullut, sillä hän se etsi Taunoa
eikä Tauno häntä. Surra hän kaiketi voi omalla tavallaan, mutta viikon päästä
hän jo on viihtynyt ja kesäksi unohtaa koko asian. En hänestä
välitä; toista minä ajattelen — Irjaa...

— Irja ei vähääkään rakasta Taunoa, — sanoi Helvi varmasti.

— Oletko vakuutettu siitä? — Ja Saimi katsoi Helviin kuten
tuomiotansa odottaen. — Hän on siis kiintynyt toiseen?

— Toiseenko? Ei — kuinka niin?

— Oi Helvi — se, jota Tauno kerran on lähestynyt, ei muuten voisi
häntä vastustaa! Näinhän minä, että hän yhteen aikaan ihaili Irjaa; ja
toisinaan olen vieläkin epäillyt, että hän ehkä vaan pitääkin minua
lelunaan, mutta Irjalle on antanut tosi rakkautensa, sen, joka voidaan
kätkeä syvälle sydämeen, vaan joka ei sammu milloinkaan... Olisit
kuullut, kuinka hän kiihtyi, kun eräässä seurassa tuonaan tehtiin vähän
pilaa Irjan uusista harrastuksista! Minäkin yhdyin hänen kanssansa
ystävääni puolustamaan, ja hän loi minuun ihailevan, kauniin katseen...
Irjan tähden, niin luulen. Voi, jos tietäisit, kuinka ilon ohessa
epäilys ja pelko ovat sydän raukkaani riistäneet! Mutta jos voin olla
ihan varma Irjasta, niin ehkä, ehkä Taunokin unohtaa, ellei hän vielä
olisikaan sitä tehnyt...

— Saat olla huoletonna Irjan puolesta, sen tiedän. Mutta sinä, Saimi,
uskotko todellakin, että Taunon omana onnesi löytäisit?

— Oi varmaan, jos vaan omistan koko hänen rakkautensa! Kuinka olisi
mahdollista muuten? Hän on niin kaunis, niin viehättävä, niin iloinen
ja hyvä...

— Sinä kuulut kristilliseen yhdistykseemme, Saimi. Tulitko vain
suotta, vai tahdotko päästä lähemmäksi Jeesusta?

— Tietysti tahtoisin, vaikka vielä olen hyvinkin kaukana. Mutta mitä
se tähän kuuluu?

— Luuletko, että Tauno tukee niitä pyrkimyksiäsi? Toivotko, että hänen
omanansa helpommin kuljet Herran tietä?

— En ole koskaan Jumalasta puhunut hänen kanssansa... Mutta voihan
Herra varjella minua ja vaikuttaa häneenkin. Minä rakastan häntä, en
muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää.

— Mutta minä tiedän, että hän on vieras Jumalalle, ja se on hänet
ainiaaksi vieroittava Irjastakin. Voi Saimi, jos ymmärtäisit, kuinka
suureen vaaraan sinä heittäydyt! Jos tahdomme kuulua Herralle, täytyy
meidän kaikessa ensin tutkia hänen tahtoansa ja olla valmiit sitä
ehdottomasti noudattamaan. Jeesus yksin — se olkoon tunnussanamme!
Rakkaudenkin tulee alistua hänen tahtonsa alle.

— Sinä et ole koskaan rakastanut! — huudahti Saimi kiihkeästi. —
Voit puhua tuolla tavalla... kuten vanha pappi... sillä sinä et tiedä,
mikä voima rakkaus on. Suo anteeksi, että sen sanon... Mutta tästä
syystä en ikinä voisi luopua armaastani, enkä luule, että se seikka
Irjankaan valintaan vaikuttaa. Muuten minä tahdon ilolla uskoa, mitä
olet sanonut hänen suhteestansa Taunoon, ja silloin käsitän, että hän
on toiselle antanut sydämensä. Oi, se olisi liian ihanaa!

— Ketä toista tarkoitat? — kysyi Helvi säikähtyneenä. Eihän Irja
ollut hänelle mitään puhunut, eikä hän voinut aavistaa, kuka se olisi
ollut. Tietysti Saimi erehtyi.

— Ajattelin Ensiota... Helvi, miksi sinä niin hämmästyt? Eikö se olisi
sopiva pari? Ovathan he lapsuudesta asti kasvaneet yhdessä, ja heidän
suhteensa on aina ollut niin herttainen ja hellä, että kaikkien on
täytynyt sitä mielikseen katsella. — Mutta nyt minun on aika rientää
pois, ennenkuin Irja tulee. Lähden miettimään vastausta Taunolle,
rakkaalleni... Oi Helvi... Säilytäthän salaisuuteni, ethän millään
muotoa sano Irjalle? —

Saimin mentyä Helvi heittäysi keinutuoliin ja peitti kasvonsa
käsillään. Irja ja Ensio! Kuinka se ajatus ei milloinkaan ollut hänen
mieleensä johtunut? Mutta mahdotonhan se olikin. Saimin mielikuvitus
sen vaan oli keksinyt, kun hän kaikin tavoin oli koettanut etsiä tukea
omalle luullulle onnelleen. He olivat veli ja sisar eikä muuta, ja
lisäksi niin erilaiset luonteeltaan, etteivät he koskaan voisi ymmärtää
toisiansa niinkuin elämäntoverien tulee, niinkuin esimerkiksi...
niinkuin...

Helvin sydän tykytti rajusti, ja hän veti äkkiä kätensä pois hehkuvilta
kasvoiltaan. — Oi Saimi, Saimi, mitä sanasi herättivät! — Tuntui
kuin uusi, ääretön, valoisa maailma olisi avautunut hänen uneksivan
katseensa eteen. Eivätkö he olleetkin luodut toisillensa, Ensio
ja hän, Helvi — he, joiden käsitykset aina olivat sopineet yhteen
ja harrastukset ja kohtalotkin kulkeneet samanlaisia uria? Sitäkö
oli tietänyt hänen rinnassaan tuo selittämätön tunne, jota hän tähän
saakka ei ollut voinut ajatukseksi pukea? Juuri äsken hän oli rukoillut
valkeutta Jumalalta. Näinkö pian, näinkö ihanana saapui vastaus?

— Minä rakastan Ensiota, rakastan, rakastan...

Hän toisti sitä ajatuksissaan, kuten taiteilija kaunista sävelmää, joka
kauvan on hänen mielikuvituksessaan liihoitellut ja yhtäkkiä, muotonsa
saaden, kirkkaana kumpuaa ilmoille. Tämäkö siis oli Jumalan tahto hänen
suhteensa, tämä suloinen, sanomaton?

Saimi raukka, joka oli kiinnittänyt sydämensä Herralle vieraaseen
nuorukaiseen! Hänen täytyi valita lempensä ja Jumalan tahdon välillä,
ja Helvi jo kyllä oli nähnyt, mihin päätös kallistui. — Armahda,
Herra, häntä! — Kuinka toista oli antaa rakkautensa sellaiselle,
jonka kanssa voi käsityksin elämän tietä kulkea! Ensio ja hän, he
polvistuisivat yhdessä aamuin illoin, he etsisivät yhdessä Jumalan
aarteita, he taistelisivat hyvää taistelua auttaen ja tukien toisiansa.
Oi, kuinka Jumala oli hyvä! Hänen ei ainakaan tarvinnut tunteitansa
pelätä eikä epäillä lempensä olevan Jumalan tahtoa vastaan, sillä se
oli edistävä taivaan valtakunnan kehitystä hänen ja hänen rakkaansa
sydämessä. Hän tahtoi ja sai heittäytyä onnensa unelmiin vapaasti ja
täynnä toivoa, tutkimatta ja kysymättä mitään. Herra oli kyllä johtava
kaikki tahtonsa mukaan, lastensa onneksi...

Helvin täytyi langeta polvillensa Herraa ylistääkseen, mutta hän ei
löytänyt ainoatakaan sanaa. Hän nousi jälleen, meni pöydän luo ja avasi
raamattunsa, etsien siitä tulkkia kuohuville tunteillensa. Aamulla hän
oli lukenut profeetta Esaiaan kirjaa, ja merkki oli jäänyt 55. luvun
kohdalle, joka sentähden nyt ensiksi aukeni. Helvin silmää kohtasivat
sanat:

”Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole
minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on
maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun
ajatukseni teidän ajatuksianne”.

Hajamielisesti hän käänsi lehden, tuskin ajatellen, mitä oli
lukenut. Kiitospsalmeja hän haki, sillä ne yksin vastasivat hänen
mielentilaansa. Ehkä tuo esimerkiksi, sadasviides:

”Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen
töitänsä kansojen seassa”...

Ei sekään nyt sopinut. Kyllä hän lähetyskutsumusta tahtoi kohta
ajatella, ja hänen täytyikin, mutta ei vielä tänä iltana... Hän aikoi
etsiä edelleen, kun samassa kuuli Irjan äänen käytävän puolelta.
Silloin hän joutuisasti sulki kirjan, tempasi ylioppilaslakkinsa pikku
rasiasta, jossa hän sitä tallensi tomuttumasta, ja riensi toista
tietä, kuten rikosta paeten, ulos hämärään puistoon. Hän ei vielä
hetkeen voinut ketään nähdä. Pois, pois, rannalle yksinäisyyteen, meren
kohinaan ja haaveiden hurmaaville maille...

VIII

— Rakastaako Ensio minua? — sitä Helvi kysyi itseltään vasta ensi
huumauksen mentyä ohi. Ei hän tietänyt mitään, joka ehdottomasti
olisi sitä todistanut, mutta vielä vähemmin hän löysi tukea
vastakohdalle. Ainahan Ensio oli ollut hänelle ystävällisempi kuin
kellekään muulle tytölle — tietysti lukuunottamatta Irjaa, siskoansa.
Koko toveripiirissään hänellä ei ollut läheisempiä uskottuja kuin
kasvinkumppanit kotona, ja varsinkin juuri Helvin hän oli antanut
katsahtaa syvälle sydämensä sisimpään, sen tunteisiin ja taisteluihin.
Kentiesi hänen rakkautensa ei vielä ollut tietoiseksi herännyt, se
ehkä uinui, kuten Helvinkin povessa niin kauvan, kauvan... Mutta
kerran se varmaan oli leimahtava ilmi, sitte, kun aika oli tullut.
Oi, Helvi tahtoi mielellään odottaa. Olihan hän nuori, olihan elämä
rikas, ja aika oli siivin liitävä toivotusta päämäärästä uneksiessa ja
valmistautuessa tulevaisuutta varten.

Nyt oli helppo ryhtyä työhön reippaasti ja iloisin mielin. Ehkä vähän
lepoa haapojen suojassa Saimaan rannalla, mutta sitte Helsinkiin
takaisin, suuriin sairashuoneisiin keskelle kärsimyksiä ja kuolemaa!
Helvi ei sitä enää pelännyt, ei arkaillut aikeensa ilmoittamistakaan.
Hän oli varma siitä, että Ensio oli sen hyväksyvä, ja mitäpä muusta.

”Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen
töitänsä kansojen seassa!”

Se kehoitus kuului hänelle nyt niinkuin ennenkin — ei,
voimakkaampana ja ihanampana kuin ennen. Yhdessä he valmistuivat
Herran viinitarhureiksi, hän ja Ensio. Toinen ammensi elävää vettä
varastoihin, toinen oli harjoittautuva sillä virvoittamaan voipuneita,
ja molemmat he itse joivat joka päivä sen tyhjentymättömistä lähteistä,
tullaksensa vahvoiksi ”lentämään siivillä ylös kuin kotkat, juoksemaan
nääntymättä, vaeltamaan väsymättä”.

Pakanain hätä oli yhä sama, Herran käskystä ei ollut piirto eikä rahtu
kadonnut, ja Helvin halu kutsumuksen noudattamiseen oli tullut vaan
palavammaksi. Eihän Herran tahto hänen lähtemisensä suhteen voinut
sentähden muuttua, että hän Ensiota rakasti. Päinvastoin! Yhden
sijaan oli lähtevä kaksi; sillä ennemmin tai myöhemmin Ensiollekin
oli selvenevä, että häntä siellä kaukana paremmin tarvittiin kuin
kotimaassa. Siksi varmaankin oli Helvin sydämessä lakkaamatta soinut
tuo estävä ”ei vielä”. Ei vielä — odota, kunnes Ensio on valmis! Ja
hän kun ymmärtämättömyydessään oli kuvitellut, että oli jotakin hänen
ja Jumalan välillä!

Nyt hän kohta tahtoi mennä puhumaan kasvattivanhemmillensa. Mutta
ensin, kaikkein ensin Ensiolle...

Hänen oli näinä päivinä ollut vaikea katsoa Irjaa silmiin ja kohdata
Ensiota punastumatta. Vasta vähitellen hän vapautui entiselleen ja sai
voitetuksi omituisen, suloisen ja samalla ahdistavan arkuuden tunteen,
joka hänet väkisinkin pyrki valtaamaan rakastetun läheisyydessä. —
Helvi kokosi kaiken rohkeutensa, naputti Ension ovea ja astui hänen
huoneeseensa.

— Ensio, minulla olisi puhumista kanssasi...

Hän työnsi heti kirjansa syrjään, nousi alttiisti työtuoliltansa
ja istuutui Helvin luo sohvapöydän ääreen. Mielellänsä hän tahtoi
kuunnella ja keskustella. Ja Helvi kertoi, mitä Ensio jo osaksi
tiesikin, hartaasta toivostansa palvella Herraa lähetysmailla ja
tuumastansa ruveta aluksi oppimaan sairaanhoitoa sitä tarkoitusta
varten.

— Sano, mitä arvelet siitä? — Helvi loi häneen kysyvän ja odottavan
katseen eikä voinut estää hehkeätä punaa kohoamasta poskillensa.

Ension silmät kimaltelivat kuten kastepisaroista, joihin aurinko
paistaa. Hän pyyhkäisi niitä keveästi kädellänsä eikä heti vastannut.
Helvistäkin alkoi tuntua niin kummalliselta, ja vesihelmi toisensa
perästä herahti hänen silmiinsä, kunnes kyynelet hiljaisena kesäsateena
virtailivat.

— Helvi, se on suurta, — virkkoi Ensio vihdoin liikutuksesta
väräjävällä äänellä. — Minä ihailin ajatuksiasi silloin, kun pikku
tyttönä niistä kerroit aineessasi, mutta pidin ne mahdottomina. Nyt
minä kiitän Jumalaa siitä, että lähetystyö minullekin on kallis.
Onnellinen sinä, Helvi, joka niin varhain löysit Herran ja olet pysynyt
hänelle uskollisena!

— Sinä käsität siis, että minun tulee mennä? — kuiskasi Helvi.

— Jos Herra sinua kutsuu. Sinä olet niin lähellä häntä, paljon
lähempänä kuin minä, ja kuulet ja ymmärrät hänen äänensä selvemmin.
Kuinka mielelläni minäkin tahtoisin häntä palvella jakamattomalla
sydämellä! Mutta minä tunnen, että monet kahleet pidättävät, eikä
minulla vielä ole oikeata uhrimieltä kuten sinulla. Herralla on
erilaiset vaatimuksensa meille kullekin, mutta kaikkia hän tahtoo
tottelemaan ja alistumaan... Helvi, minä olen liian huono sinua
neuvomaan! Herra, jota niin suuresti rakastat, on itse ohjaava tiesi.

— Tule ainakin tukemaan minua, kun ilmoitan sen sedälle ja tädille.

— Lupaa sinäkin minulle eräs asia. Sinä rukoilet joka päivä, että
Herran tahto saisi esteettä tapahtua sinussa — eikö niin? Pyydä
silloin, että se minussakin tapahtuisi! Pyydä, että erotusvuori
poistuisi ja näkisin Herran kasvot... sillä minun suhteeni häneen ei
ole oikea...

— Niinkö sinusta tuntuu? Tiedätkö, minullakin oli kauvan se tunne,
enkä sitä käsittänyt. Mutta ei se ollutkaan sitä...

Helvin sydän sykki valtavasti. Suuri riemu sai hänet melkein
vapisemaan, ja hän pelkäsi vaan, että Ensio voisi lukea kaikki hänen
ajatuksensa kuten avoimesta kirjasta.

— Ensio, ehkä piankin huomaat erehtyneesi...

Hän pudisti surullisesti päätänsä.

— Ei, en ole erehtynyt. Mutta minä luotan Vapahtajan rakkauteen ja
rukouksen voimaan. Minä tahdon joka päivä pyytää, että Jumala sinua
siunaisi ja vahvistaisi, ja sinä — rukoilethan minun puolestani?

— Oi, niin mielelläni. Olenhan sitä ennenkin tehnyt. — Vaan
lähdemmekö nyt sedän ja tädin luo?

— Lähdetään.

He istuivat Irjan kanssa tohtorinnan kammiossa, kun Helvi ja Ensio
tulivat. Irja huudahti kohta heitä vastaan, että hänellä oli suuri
uutinen kerrottavana.

— En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Ajatelkaapas, kun isä ja
äiti ovat päättäneet lähettää minut vuodeksi Lausanneen!

— Oikeinko totta?

— Milloin?

Se oli todellakin hämmästyttävä ja odottamaton tieto. Kukaan nuorista
ei ollut aavistanutkaan, että asiasta oli ollut puhetta jo pitkin
kevättä tohtorin ja tohtorinnan kesken. Onneksi heillä myöskään
ei ollut mitään vihiä matkan varsinaisesta tarkoituksesta. Olihan
luonnollista ajatella, että Irja matkusti maailmaa näkemään, oppimaan
vieraita kieliä ja ehkä musikaalisia taipumuksiansakin kehittämään.

— Isä on kirjoittanut eräälle perheelle, jossa on nuoria tyttöjä
täysihoidossa, — kertoi tohtorinna. — Elokuussa Irja voi saada siellä
sijaa.

Siitä olisi hyvin riittänyt puhumista koko illaksi. Irja toi jo
kartan ja aikoi ruveta rakentamaan matkasuunnitelmia, kun Ensio hänet
keskeytti.

— Helvikin tuli uutista ilmoittamaan, — sanoi hän. — Saahan hän
puhua, niin kauvan kuin sedällä on aikaa?

Nyt oli siis tullut se hetki, jota Helvi oli pelännyt. Tuskinpa hän
olisikaan ilman Ensiota päässyt alkuun; mutta siinä ystävän rinnalla
seisoessa, hänen varmuutensa kannattamana, se kävi kuin itsestään.
Helvi tuskin tiesi, miten se oli tapahtunut, kun jo kaikki oli kerrottu.

— Vai niin, vai niin, — arveli tohtori. — Miksikä ei se kävisi
päinsä, että menet sairaanhoitoa oppimaan. — Sehän kuuluu vähän minun
alaani, — lisäsi hän hymyillen. — Minusta tyttöjen yleensä pitäisi
ymmärtää sitä enemmän kuin nykyään on tavallista. Tämä minun sirkkani
tässä ei taitaisi osata edes lääkkeitä tiputtaa!

— Ohoh, — sanoi Irja. — Tahtooko isä esimerkiksi risiiniöljyä? Kyllä
minä tuon vaikka paikalla!

— Ja tiputat lusikkaan, vai kuinka?

Kaikki nauroivat, Irja tietysti mukana. Mutta sitte tohtori taas
kääntyi vakavaksi ja jatkoi puhettansa Helville.

— Luullakseni sinulla on hyväkin taipumus siihen työhön, ja mikä
parasta, reippautta ja rohkeutta kylliksi. Sen minä näin viime kesänä
Rahkasuolla. Kirurgisella sairashuoneella alkaa kurssi ensi maaliskuussa
—

— Minä ajattelin, että olisin koettanut niin pian kuin suinkin päästä
ylimääräiseksi oppilaaksi diakonissalaitokseen. Olen kuullut, että
sinne joskus otetaan.

— Kyllä sinun nyt pitää tulla meidän kanssamme maalle, — sanoi
tohtorinna. — Me lähdemme heti, kun te olette jatko-opistosta valmiit,
koska Irja ei lupaa välittää Ester Vahlin häistäkään. En minä voi
panna omalletunnolleni, että rasitat itseäsi ymmärtämättömästi. Onhan
sinulla hyviä työaloja ilman sairaanhoitoakin. — Suo anteeksi, Vilho,
— jatkoi hän miehellensä, — mutta niin tohtorinna kuin olenkin, minä
aivan kammoan sairashuoneita. Ei niissä nuori tyttö ainakaan virkisty,
ja sitä Helvi kyllä tarvitsisi ahkeran työnsä jälkeen.

Helvi oli syvästi liikutettu. Kasvattivanhemmat käsittivät asian
omalla tavallansa, mutta he ajattelivat hänen parastansa kuten perheen
jäsenen, ja se tuntui niin suloiselta, hän kun oli aivan toista
odottanut. Ehkä he kumminkin rakastivat orpotyttöä, ottolastansa...
Ehkä Herra oli jo ottanut pois sen koettelemuksen, joka oli ollut
Helville kovin katkera...

— Kiitos, rakas setä ja täti, — sanoi hän sydämellisesti. —
Mielelläni lepään maalla Irjan lähtöön asti. Te olette niin hyvät,
etten minä ole ensinkään sitä ansainnut. Pitäisihän minun kiirehtiä
valmiiksi, että pian pääsisin omalle pohjalle — ja minä lupaankin
koettaa parastani. Sitte en enää tarvitse mitään, kun tämä oppiaika on
kulunut... En tiedä, kuinka voisin teitä palkita —

— No, no, tyttöseni, — keskeytti tohtori. — Ei nyt siitä puhetta.
Olisinhan minä mielelläni antanut sinun lukea maisteriksikin, jos
olisit tahtonut, ja tämä tie on paljon lyhyempi. Sellaisia asioita
ei panna kysymykseenkään, sillä kun me olemme kerran ottaneet sinut
luoksemme, pitää sinun saada täysin riittävä kasvatus vastaista
toimialaasi varten. Jos tulet esimerkiksi kansanopiston opettajaksi
maalle, on hyvin tärkeätä, että osaat sairaanhoitoa.

Helvi taisteli hetkisen. Olihan hän jo äsken maininnut tarkoituksen,
miksi hän halusi sairashuoneisiin, mutta se oli nähtävästi aivan
luiskahtanut kuulijain ohitse. Hän olikin sanonut sen melkein
ohimennen, ajatellen, että lopullisiin selvityksiin kyllä tulisi aika
myöhemmin — sitte — kenties yhdessä Ension kanssa... Täytyikö hänen
nyt kumminkin puhua siitä enemmän?

— Mutta setä — minähän jo sanoin, että aion lähetystyöhön, jos Jumala
tahtoo...

— Se nyt on aivan mahdotonta ja järjetöntä, — lausui tohtorinna. —
Et sinä itsekään sellaista puhu, kun vähän enemmän ajattelet.

Irja oli kietonut kätensä Helvin kaulaan ja kuiskasi itku kurkussa: —
Kyllä me hänet kadotamme. Hän menee, kun hän kerran on päättänyt.

— Helvi on sitä ajatellut lapsuudesta asti, — lisäsi Ensio.

— Emme nyt puhu siitä enempää, — virkkoi tohtori, johon keskustelu
rupesi tekemään vastenmielisen vaikutuksen. — Helvi saa kohta
loistavan todistuksen jatko-opistosta, kuten kaikesta kuuluu; sitte
hän lähtee kanssamme Haapalehtoon, ja saattaessamme Irjaa elokuussa
matkalle jätämme samalla Helvin diakonissojen huostaan, jos sopii. Niin
pitkälle on kaikki selvää, ja jatko kyllä suoriutuu aikanaan. Onhan
Helvi järkevä tyttö.

Hän nousi ja lähti huoneesta, tohtorinna seurasi häntä, ja nuoretkin
vetäytyivät omalle puolellensa. Ensio istui miettiväisenä pöytänsä
ääressä, mutta Irja hiipi Helvin kamariin.

— Rakas, rakas Helvi, — kuiskasi hän syleillen kasvattisisartansa ja
purskahtaen itkuun. Helvikin alkoi nyyhkyttää.

— Miksi sinä tahdot mennä? — lausui Irja hetken kuluttua, kohottaen
kyyneleiset kasvonsa. — Oi, minusta tuntuu niin kummallisen haikealta
omakin lähtöni, vaikka saankin nähdä niin paljon kaunista ja oppia
kaikenlaista hyödyllistä, ja vaikka jo vuoden perästä pääsen takaisin
kotiin ainaiseksi. Nyt minä oikein tunnen, kuinka äärettömästi rakastan
omaisiani ja ystäviäni ja koko Suomea...

— Meidän tulee rakastaa Jeesusta vielä enemmän, sillä hän rakasti
meitä ensin. Olethan sinäkin oppinut häntä rakastamaan!

— Olen, ja minä tahdon antaa hänelle koko elämäni. Mutta sen tunnen
myös, että minun tulee omassa kalliissa kotimaassani palvella häntä.
Täällähän on niin paljo, paljo tehtävää! Kerran sinä muistutit minulle
Rahkasuon mökkiä, mutta nyt minä muistutan sinulle sekä sitä että
Vilkin asuntoa, ja vielä köyhäintaloa ja vankiloita, joissa kuoromme on
laulanut, ja niitä sairashuoneita, joihin juuri aiot lähteä työhön...
Helvi, eikö se vaikutusala riitä?

— Heillä kaikilla on Jumalan sana, ja he voivat ottaa sen vastaan,
jos tahtovat. Siellä kaukana on paljon suurempi tarve kuin täällä.
Kuulin kerran erään lähetyssaarnaajan sanovan: ”Jos näkisit kannettavan
tukkia, jonka toinen pää on paksu ja raskas, toinen ohut, ja ohuessa
päässä olisi kymmeniä kantajia, mutta paksussa muutamat melkein
nääntyisivät taakkansa alla — mihin silloin menisit auttamaan?” Eikö
minun ole mentävä pakanamaille?

— Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia syntymämaatasi kohtaan?

— Minä tiedän, että siunauksen virrat sieltä kerran vuotavat yli
Suomenkin. Kääntyneitten pakanain rukoukset kohoavat Jumalan luo, ja
yhden lähteneen sijasta herää kymmenen työhön täällä kotona.

Irja katsoi häntä ihmetellen.

— Mistä olet saanut nuo ajatukset? — kysyi hän.

— Jumalan sanasta, lähetyskirjoista ja esitelmistä. Äiti puhui minulle
ennen, ja nyt olen itse niin paljon sitä ajatellut...

— Kuinka vähän kodissa toinen tietää toisestaan! Isä ja äiti eivät
aavista mitään kaikesta tästä, vaan luulevat sinun nuoruuttasi
haaveilevan. Enkä minäkään ole tietänyt, enkä vieläkään täysin käsitä,
että sinä todellakin mietit lähtöä. Minulla on niin pieni sydän, Helvi — Jumalan
suuret ajatukset, jotka sinä olet voinut omistaa, eivät
mahdu sinne. Mutta minä tahdon olla vähässä uskollinen. Ehkä kerran
opin ymmärtämään.

He istuivat vaiti, sylitysten, kun Miili naputti ovea ja kutsui Helviä.

— No kerrankin! — huudahti Helvi iloisesti, tultuansa eteiseen.
Siellä oli Manne häntä hakemassa.

— Minä tulin sanomaan hyvästi, — virkkoi poika, silmät alas luotuina.

— Nytkö jo? Hauska että muuten tulit, mutta kyllä minä vielä viikon perästä
tahdon nähdä sekä sinut että todistuksesi, ja sitte vasta
heitämme hyvästit. Ole hyvä ja käy sisälle!

Manne viivytteli.

— Voinko puhua kahdenkesken kanssasi?

— Miksikä ei, — virkkoi Helvi, luoden Manneen tutkivan, oudostelevan
katseen. Mitä salaperäistä asiaa hänellä saattoi olla? — Helvi kävi
kuiskaamassa Irjalle pari sanaa ja pyysi sitte Mannea huoneeseensa.

— Paras että sanon sen kohta, niin sittehän on tehty. Minä olen
erotettu opistosta.

— Manne — mitä? — huudahti Helvi pelästyneenä. — Kuinka se on
käynyt?

Hän seisoi keskellä lattiaa juron ja jäykän näköisenä, muistuttaen
paljon Samuli veljeänsä sillä hetkellä. Mutta yhtäkkiä piirteet
sulivat, ja hän puhkesi nyyhkytyksiin kuten lapsi.

— Helvi, halveksitko sinä minua? Iloisessa seurassa otin vähän liikaa,
ja eräs opettaja tuli kadulla vastaan —

— Voi Manne, — oli ainoa, mitä Helvi kykeni kyynelsilmin sanomaan.

— Kaikki on mennyttä nyt, — lisäsi nuorukainen katkerasti.

— Ja sinä kun olisit saanut niin hyvän todistuksen! Miksi, miksi
antauduit kiusaukseen?

— Kyllä maalla viisaita ollaan, kun merellä vahinko tapahtuu. Kuinka
minä olisin ennakolta ymmärtänyt, että näin kävisi? Nyt minä kadun, kun
on myöhäistä, kadun niin, että antaisin vaikka mitä, jos saisin sen
tekemättömäksi...

— Mitä isäsi ja äitisikin sanovat...

Mannen muoto kävi uhkamieliseksi ja hän kohotti päänsä.

— Heidän toruttavaksensa en mene, enkä Samulin pilkoiksi. En avaa enää
Saukkolan ovia; merelle lähden ensimmäisellä laivalla! Hylkynä he minua
pitäisivät, pahempana kuin Samuli, ja sitä minä kuitenkaan en ole. Vai
olenko, Helvi?

— Sinä olet langennut, mutta Jumalan avulla nouset kuin mies. Vaan
silloin sinun pitää nöyrtyä — Kuule, Manne, heitä mielestäsi merille
meno! Lähde kotiin, kärsi tekosi seuraukset, tee työtä siellä ja voita
kaikkien kunnioitus jälleen. Ehkä vielä jonkun ajan perästä pääset
uudestaan kauppakouluunkin. Minä menen johtajan kanssa puhumaan.

— Sanottiin minulle jo kohta, että saisin tulla takaisin ensi vuoden kevätlukukaudeksi
. Mutta minä en kehtaa, en vaikka mikä olisi, enkä
tahdokaan heidän syntipukiksensa...

— Olehan toki järkevä, Manne! Etkö ymmärrä, että silloin vasta jätät
kaikkiin huonon muiston, jos nyt karkaat merille kuin pahantekijä;
mutta entiset erehdyksesi unohtuvat, jos näytät katuneesi ja
parantuneesi. Sinä olet pelkuri, jos pakenet ihmisiä.

— Minä en ole pelkuri! — huudahti Manne kiivaasti.

— Niinpä lähde Saukkolaan peltotyöhön ja palaa keväällä kauppakouluun
takaisin!

Manne seisoi ääneti ja epäröiden. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui:

— Sinun tähtesi, Helvi, minä tahtoisin.

— Ei minun, vaan itsesi tähden ja siksi että se on oikein.

— Sinä et minua halveksinut. Aina sinä olet ollut minulle hyvä.
Helvi... minä... voi Helvi... Sinun pyynnöstäsi tahdon koettaa, vaikka
se vaikeata onkin!

Helvi tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä sydämellisesti,
lausuen: — Kiitos, tiesinhän sen!

Hetkeksi vaiettuaan hän sitte äkkiä kääntyi pöydän luo ja otti siitä
kirjan, saman, jota Manne kerran oli Ension kamarissa katsellut.
Nopeasti käännellen lehtiä hän etsi jälleen sen kohdan, joka esitti
rikasta nuorukaista.

— Manne, sinä näit tämän kuvan, mutta ei se miellyttänyt sinua
silloin. Pidätkö nyt enemmän tuosta? — Ja Helvi avasi sen sivun, joka
kuvasi isän helmaan vaipuvaa tuhlaajapoikaa.

— Tarkoitatko, että se sopisi minuun?

— Ajattelin, että ennen muita pahoitit taivaallista Isää. Etkö
tunne, että tarvitset hänen anteeksiantamustansa ja hänen voimaansa
voittaaksesi vastedes?

Manne työnsi melkein kärsimättömällä liikkeellä kirjan pois.

— Älä alakaan saarnata, Helvi, sillä sitä en voi sietää. Pää pystyssä
menen kotiin, jos menen. Niin — menenhän minä, sillä sanaani en syö.
Ja uhallakin katson joka ihmistä silmiin ja näytän kaikille, ettei
kompastukseni minua sen huonommaksi tehnyt. Kiitos, Helvi, hyvästä
neuvosta!

— Voi, en minä sinua neuvonut noin menemään kotiin! — huoahti Helvi.

Miettiväisenä, surumielisenä hän tuijotti eteensä Mannen lähdettyä.
Eikö ollut kuin kohtalon ivaa, että hän aikoi mennä pakanoita
kääntämään, hän, joka ei ollut voinut sen paremmin vaikuttaa edes omaan
serkkuunsa? Voinutko? Oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Niin kiire
hänellä muka oli ollut, ettei joutanut kaupungissa millään tavalla
pitämään Mannea silmällä, ja Saukkolassa hän ei ollut kertaakaan käynyt
sieltä muutettuansa. Rukoilla hänen ainakin olisi pitänyt Mannen ja
hänen omaistensa puolesta, mutta harvoin, harvoin sekin oli tullut
tehdyksi. Oli aina toisia, rakkaampia, jotka ensin johtuivat mieleen...

— Tarvittaisiinkohan minua Saukkolassa? Hyvin minä arvaan, että siellä
syntyy ankara yhteentörmäys jo huomenna hänen tultuansa, kun setä ja
täti suuttuvat, Samuli härnää ja Manne itse on ynseä ja uhkamielinen.
Mutta enhän minä pääse lähtemään... Kesällä kyllä pääsisin, ellen vaan
loukkaisi Lindin setää ja tätiä, jotka niin herttaisesti pyysivät
minua olemaan Haapalehdossa — ja ellei olisi niin sanomattoman ikävä
nyt juuri erota Irjasta ja Ensiosta... Mahtaisiko matkani mitään
hyödyttääkään sitte enää?

Mutta rukoilla minä voin, joka päivä tahdon rukoilla, että Herra
heitä kaikkia armahtaisi. Kyllä hän voi ilman minuakin löytää tien
heidän sydämiinsä. Voi, kunpa etenkin Manne, joka kuitenkin on paras
heistä, ymmärtäisi oman ajallisen ja ijankaikkisen onnensa ja kääntyisi
Herran puoleen. Sillä niin murtumattomana, kuin hän nyt on, hän lankee
uudestaan...

Helvi heittäytyi polvilleen ja rukoili kauvan ja hartaasti, mutta
nousi tuntematta taivaista rauhantuulahdusta, entinen omituinen paino
rinnassaan. Heikkoutta se oli varmaankin... niin hän arveli. Olihan
tämä päivä ollut niin vaiherikas ja täynnä mielenliikutuksia.

IX

Kesä oli liitänyt pois kuin ihana unelma, Haapalehto oli autiona
jälleen, sillä syksy oli tullut, keltaisten lehtien, muuttolintujen ja
jäähyväisten aika...

Helvi ja Ensio astuivat hitain askelin ja äänettöminä ylös
Tähtitornimäen rinnettä, luoden tuon tuostakin silmänsä ulapalle.
Etenevänä pilkkuna näkyi vielä laiva, se, joka oli vienyt muassaan
Irjan ja hänen vanhempansa. Tuntui niin tyhjältä ja autiolta
suuressa Helsingissä, aivan kuin he kahden olisivat sinne jääneet
outojen keskelle — hekin kohta erotaksensa. Ensio oli lupautunut
esitelmämatkoille, joiden piti kestää lukukauden alkuun asti, ja tänä
iltana Helvin tuli jo muuttaa diakonissalaitokseen.

He istuutuivat mäen äärimmäiselle penkereelle, katseet käännettyinä
merta kohden. Helvi ensimmäisenä katkaisi hiljaisuuden.

— Sinä olet niin kalpea, Ensio.

— Luulenpa, että sinäkin olet. Ja nyt sinua puistattaa. Lähdetään
alas, mereltä käy kylmä viima.

— Ei se ole sitä. Mutta mennään vaan, sillä minun täytyykin panna
kapineeni kuntoon.

— Nyt laiva on kadonnut näkyvistä. Katso, tuolla vielä leijailee
harmaa savupiirto!

He liehauttivat kerran nenäliinojansa sinnepäin, nousivat ja lähtivät
taas ääneti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Vasta lähellä
kotiporttia Ensio kääntyi Helvin puoleen, kuten unesta heräten.

— Saanko tilata sinulle hevosen? Milloin sen pitää olla täällä?

— Kiitos, tunnissa kyllä valmistun.

Ei tämä lähtö vastannut Helvin kuvittelua. Ilolla hän oli luullut
Herran työhön menevänsä, ja nyt oli sydän aivan pakahtua ikävästä ja
kaipauksesta. Miksi Ensiokaan ei tullut saattamaan? Olisihan tässä
issikassa hyvin ollut tilaa. Helvi yhä oli näkevinään hänet edessänsä
sellaisena kuin hän oli jäänyt portaille seisomaan, valkoinen lakki
kädessä, pehmeät kiharat vapaina tuulen hyväiltävinä. Joka hetki vei
hänet edemmäksi Ensiosta, lähemmäksi pientä, erotettua maailmaa, johon
hän kohta oli kuuluva. Hänestä tuntui sillä hetkellä, kuin se olisi
ollut synkkä luostari, jonka muurit sulkivat hänet pois vapaudesta,
nuoruuden ilosta ja rakastetun ystävän yhteydestä.

Mutta hän ponnisti voimiansa ja kokosi rohkeutensa. Pitihän sedän,
tädin ja Ension kolmen viikon kuluttua palata Helsinkiin, ja mikä
silloin esti tapaamasta heitä vaikka kuinka usein? Kyllä kaikki oli
hyvin juuri näin. Tätähän hän oli toivonut, tähän pyrkinyt. Reippaasti
vaan työhön Herran voiman tukemana!

Ajaja käänsi hevosen laitoksen portista pihaan, pysähdytti portaitten
eteen ja nosti alas Helvin arkun. Pari sisarta riensi ystävällisesti
häntä vastaan, ja Helvi kuuli ympärillänsä suurten puitten huminan,
kuten tervetuliaiskuiskauksen. Eteiseen astuessaan hänen silmänsä
sattuivat oven yläpuolella olevaan lauseeseen: ”Herra siunatkoon
sisällekäymisesi ja uloskäymisesi”.

Neljännestunnin kuluttua oli iltarukouksen aika. Kaikki sisaret
yksinkertaisissa puvuissaan, valkeine päähineineen, saapuivat
kodikkaaseen kokoussaliin. Helvi katseli, heitä miettiväisenä. Ei hän
nähnyt elämän painon masentamia, alakuloisia kasvoja, vaan rauhan ja
hiljaisen onnen leimaamia. Virsi soi juhlallisena, ja rukous oli täynnä
syvää hartautta.

Johtajatar toivotti Helville rauhaa ja siunausta, ja sisaret puristivat
sydämellisesti hänen kättänsä. Liikutetuin mielin hän vetäytyi omaan
pieneen huoneeseensa. Tuntui todellakin, kuin maailman pauhaava
meri olisi jäänyt kauvas täältä ja pursi hiljaa liukunut tyyneen
satamaan. Helvin mieltä ei eriämisen tunne enää raskauttanut. Oli
suloista laskeutua levolle Herran huomassa, katse vielä viimeiseksi
kiinnitettynä vastapäätä vuodetta riippuvaan raamatunlausekorttiin:
”Jumalan rauha varjelkoon sydämenne.”

                                                  ⸻

Pian Helvi kotiutui. Kuten muutkin hoitajat hän liikkui sairasten
keskellä palvellen, auttaen ja lohduttaen. Hän ei häikäillyt
leikkaushuoneessa eikä pelännyt yövalvontaa, ja alusta pitäen työ sujui
häneltä varmasti, ikäänkuin hän olisi siihen aikaa tottunut.

— Varmaan te vielä tulette sisareksi ja jäätte tänne kokonaan,
— arveli eräs oppilaista, joka ihaillen oli katsellut Helvin
toimia suuressa sairassalissa ja paraikaa puhdisti hänen kanssansa
leikkauskalustoa.

— Ehkä olen täällä vaan hyvinkin lyhyen ajan, — vastasi Helvi.

Nuori diakonissa näytti empivän, kysyisikö hän jotakin. Johtajatar
tietysti tiesi, miksi Helvi oli laitoksessa, mutta sisaret eivät
sitä udelleet. Mitä se heihin kuuluikaan? Yhdentekevää minne Herra
työntekijänsä lähettää, kunhan vaan elämä ja voimat hänelle annetaan
palvelevassa rakkaudessa.

Mutta hetken vaiettuaan diakonissa kuitenkin arasti kysyi: — Ettekö
siis aiokaan varsinaiseksi sairaanhoitajaksi? Kaikki sanovat, että
erinomaisesti sovitte tähän työhön.

— Sairaanhoito on oleva minulle välikappale eikä tarkoitus.

— Niinhän se tavallaan on meille muillekin.

Helvi kohotti päänsä raudasta, jota hän kiillotti. Miksikä hän
oikeastaan oli salaperäinen? Se alkoi jo häntä itseäänkin kyllästyttää.
Kerrallaan hän tahtoi murtaa muurin ja esiintyä vihdoinkin todellisessa
valossa.

— Minä lähden lähetyssaarnaajaksi, jos Herra tahtoo, — sanoi hän.

Häntä huvitti ja samalla varmistutti se suunnaton hämmästys, joka
kuvastui nuoren tytön kasvoissa. Tämä tuijotti Helviä kuin ihmettä.

— Tekö, neiti? — puhkesi hän vihdoin lausumaan. — Miten se on
mahdollista?

— Onko se mahdottomampaa kuin että te, sisar Sanni, aiotte
diakonissaksi? Kumpikin työala vaatii uhrauksia Jeesuksen tähden.

— Oi, sehän on aivan toista. Työnteko ja kieltäytyminen ei ole
niinkään vaikeata, kun on toisia, jotka ohjaavat ja tukevat.
Mutta lähteä omin neuvoin kauvas pois, ulos suureen maailmaan ja
tuntemattomiin kohtaloihin — En minä ainakaan uskaltaisi. Täällä on
hyvä suoja kuin linnulla pesässä.

— Minä en tahtoisi olla kuin lintu, jonka siivet ovat leikatut!
— virkkoi Helvi melkein kiivaasti, käsittämättä itsekään, miksi
hoitajattaren sanat saivat hänen povensa kuohumaan enemmän kuin
kasvattivanhempien jyrkästi vastustava kanta ja Irjan epäröiminen. —
Tarvitaan vaan luottamusta Jumalaan, joka kaikkialla on kanssamme, —
jatkoi hän varmuudella. — Ettekö tunne pientä runoa:

”Uskovaista paremmassa
turvassa ken maailmassa?
Tähtikään ei taivahalla,
lintu emon siiven alla.”

Sisar Sanni huokasi.

— Niin se kai on. Mutta kyllä sentään luonteetkin ovat erilaisia...

— Ovat kyllä, — ajatteli Helvi. — Luostarin ilma täällä kumminkin
on, ja hän on oikea nunnaluonne, tuo. Niin ahdas näköpiiri ja vähän
itsenäisyyttä!

— Teistä minä olisin sitä kaikkein vähimmän luullut, — lisäsi
hoitajatar, hetken odotettuaan vastausta. — Suokaa anteeksi — mutta
minusta te ette ollenkaan näyttänyt sellaiselta linnulta, joka vahvoin
siivin lentää ilmojen halki, jos saan jatkaa vertausta. Tiedättekö,
mitä minä ajattelin?...

— No mitä?

— Täällä oli äskettäin eräs papinrouva oppimassa sairaanhoitoa,
voidakseen miehensä seurakunnassa olla kärsiville avuksi. Teillä ei
tosin ole kihlasormustakaan, mutta minä kuitenkin arvelin, että ehkä —

— Älkäähän nyt, sisar Sanni, — keskeytti Helvi, ja polttava puna
levisi hänen poskilleen. — Ei puhuta enää minusta; kyllä se oli
totta, mitä kerroin aikeistani. Kuulkaa, nyt soi ruokakello! Johan me
olemmekin valmiit.

Mutta yksinäisyyteen päästyään Helvi lankesi polvillensa, painoi
kasvonsa käsiinsä ja rukoili hartaasti Jumalalta anteeksiantamusta.

— Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oi, minä en ole hituistakaan
ylempänä sisar Sannia. Minäkö muka olen luja uskossa, vapaa ja
itsenäinen, valmis turvallisesti lähtemään yksinäni mihin tahansa?
Sitä en kykene ajattelemaan enemmän kuin hänkään. Herra Jumala,
huolitko näin huonosta aseesta? Tomuun minä lankean jalkaisi juureen,
sitä sinulta rukoillen...

Hän lähti työhönsä jälleen, mutta toisella mielellä kuin tähän asti.
Taistelu oli rikkonut sen viihdyttävän rauhan, joka ensi iltana oli
hänet uneen tuudittanut ja sitte yhä varjonnut häntä kuten kuuluvana
ympäröivään ilmapiiriin. Maailma oli vain näennäisesti jäänyt näiden
seinien ulkopuolelle. Tännekin se löysi salatun tien, ja sydämessä
kuohut kävivät yhtä voimakkaina kuin ennen konsanaan...

Uutterassa, tasaisessa työssä päivät sitte kuluivat huomaamattoman
nopeasti, toistensa kaltaisina. Vaihtelua toivat ainoastaan Irjan
pitkät, intoa hehkuvat kirjeet ja pari ystävällistä kirjekorttia
Ensiolta. Ja niin tuli se aika, jona kaupunki taas kansoittui talveksi
ja Helvin kaivatutkin, muut paitsi Irja, palasivat matkoiltansa kotiin.

Ulkomaailma otti jälleen näkyväisestikin Helvin piiriinsä, vaikka
vaan hetkittäin. Toverit ja Ensio, jopa tohtori ja tohtorinnakin
pistäytyivät toisinaan laitokseen häntä tervehtimään, ja
vapaat tuntinsa hän melkein aina vietti kaupungissa. Hänen
raamatunlukupiirinsä kokous oli asetettu sellaiseksi ajaksi, että hän
jotenkin säännöllisesti voi päästä mukaan, ja suurempiakin kokouksia
määrätessään toverit häntä muistivat. Tieto Helvin aikomuksesta ruveta
lähetyssaarnaajaksi oli kulovalkeana kiertänyt toisesta toiseen, ja se
siirsi hänet yhtäkkiä syrjäisestä, vähän huomatusta asemastansa miltei
toveripiirin keskukseksi.

Jo piirien sihteerien ensimmäisessä kokouksessa puhe pitkäksi aikaa
eksyi häneen.

— Kuinka ihanaa olla niin kokonaan antautunut Herralle!

— Hän on oleva kehoituksena meille muillekin.

— Jospa olisi yhdistyksessämme monta sellaista tyttöä!

Niin, nämä toverit häntä ymmärsivät, tukivat ja kannattivat, sen Helvi
tunsi ilman sanojakin. Siksi heidän seuransa häntä virkisti ja rohkaisi
raskaan työn lomassa, ja siten hänen oli paljon helpompi kestää monien
muiden kummastelua, jopa paheksumistakin.

Mutta pikku Ilmi Alanne kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja
kuiskasi: — Älä pahastu, rakas Helvi, vaikka minä varoitan sinua.
Minä, jos joku, olen iloinen siitä, että vihdoinkin teet totta
lapsuutesi tuumista, enkä minä suinkaan kadehdi sinulta toverien
huomiota ja myötätuntoa. Mutta minä pelkään, että siinäkin on vaaroja.
Muista, että Herra on ainoastaan heikoissa luvannut olla väkevä, ja
nöyrille hän antaa armon!

Helvi painoi päänsä alas ja suuteli Ilmiä.

— Kyllähän minä sen tiedän, — virkkoi hän hiljaa. — Kiitos
kuitenkin, että sen sanoit. He rakastavat minua ansaitsemattani eivätkä
tunne heikkouksiani niinkuin sinä, lapsuudentoverini. Etkä sinäkään ole
sydämeeni katsonut...

Hyvä, että hän itse oli saanut sinne silmätä. Hän oli aikeensa
ilmoittanut esiintyäkseen muka sellaisena kuin oli, mutta nyt hän
kaiken aikaa tunsi, että muut saivatkin hänestä ihan väärän käsityksen.
Lakkaamattomana nöyryytyksenä oli hänelle se kallis kuva, jota hän
sydämessään säilytti. Kuinka paljon ihanammat kaikkea muuta olivat
hänelle ne hetket, joina hän Ension kanssa kahdenkesken puheli
lähetyksestä ja tarkkasi hänen kasvavaa, lämmintä harrastustansa!
Kuinka kärsimystenkin koti, surullinen sairashuone, kirkastui
hänen silmissänsä, kun Ensio sen oven avasi! Sitä eivät toverit
aavistaneetkaan. Herralle yksin he luulivat hänen antaneen sydämensä.

Oliko se väärin, että hän rakasti ja toivoi vastarakkautta?

Synkkänä syysiltana heikon sairaan luona valvoessaan hän sitä ajatteli.
Tämä kysymys, joka alussa ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, oli
viime aikoina yhä useammin herännyt, vaikka hän uudelleen ja uudelleen
oli sen tukahuttanut.

— Onhan Jumala itse rakkaus, ja rakkauteen hän on meidät luonut. Me
emme ole sen ajan lapsia, joka piti nunnia ja munkkeja muita ihmisiä
pyhempinä. Miksi minä en saisi omistaa onnea, joka lukemattomille on
armolahjana suotu? Sairas liikahti. Helvi kumartui hänen puoleensa,
asetteli tyynyä, lausui muutamia viihdyttäviä sanoja ja istui jälleen
paikalleen, vaipuen mietteisiinsä.

— Mikä arvoitus olisi ihmiselämä ilman Jumalaa! Tuokin nuori tyttö,
joka tuossa lepää, kuolon suudelma otsallaan — Miksi hän ei saanut
minulle annettua onnea, terveyden lahjaa, elämän toivoa?

Jumala ei tahtonut.

Ihmeellinen Jumala! Hän tietää, mikä on paras kullekin. Hän vie kotiin
eri teitä, eikä ole tomun lasten asia kysyä miksi...

Eikö hän voisi kieltää minulta sitä, mitä hartaimmin toivon? Eikö minun
pitäisi taistella päästäkseni riippumattomaksi kaikesta muusta paitsi
Jumalasta ja hänen tahdostansa? Jos hän antaa lemmen onnen, otan sen
riemulla vastaan, mutta jos hän on toisin määrännyt, kiitän siitä...

Se on mahdotonta. En voi, en, en...

Ja kuitenkin! Entä jos Ensio ei rakastaisikaan minua, vaikka olen
luullut? Mitä toivoo, sitä luulee niin helposti.

Vuoteelta kuului korahdus. Helvi hypähti kauhistuneena pystyyn.

— Tai jos kuolema riistäisi hänet minulta... — ennätti hän ajatella
sairaan luo rientäessään.

Tämä hengitti raskaasti. Ei ollut tuoni tullut vielä, ainoastaan
sanansaattajansa lähettänyt. Mutta kohta, kohta oli elämän liekki
viimeisen kerran leiskahtava ja sammuva...

Yö oli ulkona sysimusta, ja puut ikkunan takana humisivat kuin
huokaillen. Helvi alkoi vapista, ja hänen huulensa liikkuivat tuskan
rukouksessa.

Jumalan kiitos! Hänen valvontansa oli lopussa; varsinainen hoitaja
saapui paikallensa.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti vastasataneelle lumelle.
Taivas oli iloisen sininen, valkohattarat purjehtivat keveinä ilmassa,
kuusenhavut kimaltelivat ja koko maailma näytti uudistuneen ja
nuorentuneen. Helvi hyppäsi reippaasti vuoteeltansa ja puisteleikse
kuin pahasta painajaisesta päästäkseen.

— Taisi olla täti Lind oikeassa, — arveli hän naurahtaen itsekseen.
— Eivät sairashuoneet sovi nuorille tyttöhäiläköille, semmoisille kuin
minä. Mitä kummia kuvitteluita eilen liikkuikaan mielessäni! Tänään
menen kaupunkiin hakemaan hauskaa seuraa, ja Ension tahdon myöskin
tavata.

Ovessa hän sattui vastakkain Katri Dahlbergin kanssa, joka tuli
punaposkisena ja raittiina kuin tuulahdus selkeiltä ilmoilta.

— Kas, hyvää päivää, pikku emäntä! — sanoi Helvi iloisesti. — Mikä
sinut kerrankin tänne toi? Eihän täällä ole toria eikä kauppapuoteja.
Oikeinko sinä varta vasten lähdit minua katsomaan?

— Yksi tie, kaksi asiaa. Olen kiertomatkalla pyytämässä voittojen
kerääjiä kaatuvatautisten kodin hyväksi pidettäviin arpajaisiin... Älä
pelästy, en minä sinua kiusaa; tunnen kyllä mielipiteesi. Mutta täällä
huviloissa on pari rouvaa, joita minun pitää tavata. Nyt juuri tulen
sinun kotoasi, täti Lindin luota.

— Astuhan sisälle! Minulla sattuu olemaan vapautta nyt juuri, koska
valvoin osan viime yöstä.

— Mutta sinä olit menossa ulos?

— Ei se mitään tee. Minun tuli ikävä tovereita, ja hyvä vaan, että
sain hakematta mitä halusin.

— Minulla on sinulle tuliaisiksi monta uutista, — kertoi Katri,
riisuessaan päällysvaatteitansa. — Ensiksikin kirje. Sisar Elsa, joka
on tuttavani — tiedäthän — oli juuri tuomassa sitä tänne ylös, mutta
hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja minä lupasin antaa sen.

— Irjaltako? — huudahti Helvi, tarttuen innokkaasti kuoreen, jonka
Katri hänelle ojensi.

— Malta, malta, ehkä sekin vielä tulee —

— Tämä näkyy olevan sedältäni, — sanoi Helvi, laskien kirjeen
avaamatta syrjään. — Olen pari kertaa kirjoittanut sukulaisilleni,
mutta en ole saanut riviäkään vastaukseksi enkä minkäänlaisia tietoja
sitte kuin serkkuni lähti maalle. Olen iloinen siitä, että kerrankin
hiiskahtavat. Mutta ei se ole mitään tärkeätä; kyllä minä ehdin
myöhemmin lukea. — Mitä sanoit Irjasta? Onko sinulla mukanasi kirje
häneltäkin?

— Eiköhän liene, — virkkoi Katri veitikkamaisena. — Ei se kuitenkaan
sinulle ole!

— Kelle sitte?

— Ensiolle, — vastasi Katri, vetäen taskustansa uuteen kuoreen
suljetun kirjeen. — Hän oli hyvä poika kuten tavallisesti. Kun minä
tädille kerroin aikovani sinun luoksesi, pyysi hän minua samalla
tuomaan tämän, että saisit pikemmin. Hän oli juuri viemäisillään sen
kaupunginpostiin.

— Onko siinä jotakin erityistä? — kysyi Helvi, repäisten nopeasti
kuoren rikki.

— Eikö mitä. Ensio vaan arveli, että se varmaankin huvittaisi sinua.
Lupasi hän, että minäkin saisin kuulla jotakin, jos tahdot lukea.

Tyyntyneenä Helvi alkoi silmäillä kirjettä, joka oli kokonaista neljä
arkkia pitkä, täynnä vilkkaita kuvauksia sveitsiläisestä kotielämästä,
Irjan isäntäväestä ja perheen täyshoitolaisjoukosta sekä seudun
luonnosta, joka suuresti näytti Irjaa ihastuttavan, huolimatta siitä,
että vuodenaika ei ollutkaan katselemiseen suotuisa.

— Tämähän on kaikki sellaista, että sen voi lukea ääneen, — arveli
Helvi. Ja Katri kuunteli mielihyvillään. Irja oli yhä vielä hänen
ihanteensa, kuten ennen kouluaikana, vaikka he viime vuosina olivat
olleet jotenkin vähän yhdessä.

Vasta viimeisen kappaleen edellä Helvi pysähtyi, lukien sen yksin,
kyyneltyvin silmin. Hänestä tuntui kuin siitä olisi hellin tuoksu
haihtunut hukkaan, jos vieras korva olisi sitä kuunnellut.

— Minä viihdyn kuten huomaat, — kirjoitti hän. — Mutta sittekin minä
joka päivä tunnen, että oma maa on mansikka, muu maa mustikka. Iloitsen
siitä tunteesta, sillä se todistaa minulle, ettei isänmaanrakkauteni
ole ollut pelkkää mielikuvitusta. Siellä on juureni, siellä sydämeni.
Sinne toivon kuten lintunen, joka kesälehtojansa kaipailee. Mutta
en tahdo palata ainoastaan huolettomana visertelemään. Rakkaus on
johtava minut tekemään työtä. Kunpa sitä aikaa odotellessa paljon
oppisin, kehittyisin ja puhdistuisin! Kunpa pysyisin yhtä uskollisena
Jumalalleni, kuin olen syntymämaalleni ja teille, rakkailleni! Rukoile
puolestani, rakas Ensio, ja pyydä Helviä tekemään samoin! Lämmin
syleily isälle ja äidille! Oi, kuinka suuresti minä rakastan teitä
kaikkia! Aamuin ja illoin uskon teidät Jumalan suojaan, päivin teitä
muistelen ja öisin uneksin teistä — — —

Helvi taittoi kirjeen kokoon ja jäi istumaan ääneti, mietteisiin
vaipuneena. Kului hetki, ennenkuin Katri rohkeni häntä häiritä.

— Saanko nyt kertoa muut uutiseni? — sanoi hän vihdoin.

Havahtaen Helvi virkkoi: — Vieläkö sinulla nyt on jotakin?

— Suurin uutinen onkin kertomatta. Tahdotko kuulla? Saimi Saarnio ja
Tauno Brofelt ovat menneet kihloihin.

Helvi ei näyttänyt ollenkaan niin hämmästyneeltä kuin Katri oli
odottanut. Tyynesti hän vaan sanoi: — Vai niin, se on siis julkaistu.

— Tiesitkö siitä ennen? — kysyi Katri ihmetellen.

— Tiesin, jo keväällä.

Katri katsoi häneen tutkivasti.

— Ja Irjako myös tiesi?

— Olitko sinäkin niin sokea, että luulit hänen pitäneen Taunosta!
— huudahti Helvi miltei loukkaantuneena. — Minusta kaikkien Irjan
toverien olisi pitänyt tuntea hänet paremmin ja hänen käytöksestään
lukea hänen tunteensa. Tauno kyllä yhteen aikaan näytti häneen
kiintyneeltä, mutta Irja puolestaan ei koskaan.

— Niinhän minustakin tuntui, mutta Leima kertoi kaikille
päinvastaista. Leima raukka! Tiedätkö mitä hän teki, kuultuaan
Taunon kihlauksesta? Meni suorastaan ilmoittautumaan teatteriin
harjoittelijaksi!

Helvin täytyi nauraa. Katri oli ollut niin juhlallisen näköinen, että
hän jo pelkäsi pahempiakin kuulevansa. Mutta sitte hän kävi vakavaksi.
Olihan Leima todellakin syvästi säälittävä: rakkaansa kadottanut ja
itse pohjaa vailla...

— Oli oikein hauskaa kuulla, mitä kerroit Irjasta, — jatkoi Katri. —
Täällä Helsingissä huhutaan niin paljo perätöntä, ettei tiedä, mitä on
uskominen. Kyllä minä sentään olen Irjasta kuullut sellaistakin, johon
enemmän luotan...

— Kuinka sinäkin olet joutunut lörpöttelijöiden pariin? — virkkoi
Helvi töin tuskin hilliten pahastumistansa ja omituista, kiihkeätä
levottomuutta, joka samalla hänet valtasi.

— Sanotaan Ension ja hänen pitävän toisistansa... ja sehän olisi hyvin
luonnollista. Älä suotta pahastu, Helvi! En minä ole niin epähieno,
että sinulta tietoja urkkisin. Tiedät kai ihmisten kertoneen sitäkin,
että sinä ja Ensio muka rakastaisitte toisianne? Nyt se huhu on täysin
vaiennut, kun kuultiin sinun aikovan lähetyssaarnaajaksi...

— Voi Katri, en minä jaksa noita juttuja kuunnella, — keskeytti
Helvi. — Emmekö voisi puhua jostakin muusta?

Hän tunsi itsensä hyvin hermostuneeksi, — hän joka ei ennen ollut
käsittänyt, mitä se merkitsikään. Varmaankin hän oli rasittunut...
Hän oli äsken halunnut seuraa, mutta nyt hän vaan toivoi pääsevänsä
yksinäisyyteen, hiljentämään sydäntänsä Jumalan edessä.

— Pahoitinko sinua? — kysyi Katri katuvaisena nähdessään Helvin
kasvoilla värin yhä vaihtelevan, kuten sisällisestä kuohusta. —
Tulee niin helposti kielelle, mitä mieleen johtuu; mutta kyllä minä
toiste koetan olla ymmärtäväisempi. Nyt jätän sinut rauhassa lukemaan
kirjettäsi ja menen arpajaistoimiini. Hyvästi, Helvi kulta!

— Suo anteeksi... minä vaan olen väsynyt. Kiitos käynnistäsi! — Ja
ystävällisesti Helvi häntä kätteli jäähyväisiksi. Katri oli kuitenkin
hyvä tyttö ja suora toveri.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin Helvi kyllin rauhoittui, ryhtyäksensä
sedän kirjettä lukemaan. Siinä ei ollut monta riviä, mutta ne
sisälsivät vakavampia asioita kuin hän oli ajatellutkaan. Lyhyesti ja
kuivasti setä kertoi, että paikkakunnalle oli ilmestynyt lavantautia.
Saukkolassa siihen oli eräs palvelustyttö sairastunut, ja äskettäin
myöskin Manne. Kunnanlääkäri oli juuri saanut muualla paikan eikä
uutta ollut vielä sijassa; ja koska nyt Helvi sattui paraikaa olemaan
sairashuoneessa ja tohtorien kanssa tekemisissä, oli emäntä ehdottanut,
että hänen kauttansa kysyttäisiin jotakin neuvoa...

— Halikon kautta Ruotsiin! — arveli Helvi tyytymättömänä. — Kuinka
väärin, etteivät kohta ole hankkineet sanaa piirilääkärille! Se ei ole
muuta kuin sedän tavallista tietämättömyyttä ja tädin ahneutta. Mitä
minä täältä asti siihen voin?

Mutta samassa Helvi häpesi ja kauhistui ajatuksiansa. Hyvä Jumala,
olihan hän aivan vajoamassa itsekkäisyyden ja kaiken synnin syvään
suohon! Missä oli Herra, auttaja ja vapahtaja?

Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, tiesi miten, kuin kaikuna lapsuuden
ajoilta, äiti vainajan lause: ”Synti on kuin lumipallo, joka
vieriessään kasvaa”. Hänen sydämessänsä täytyi olla kätkettynä salainen
synti, pahan juuri, joka turmeli ja myrkytti, kunnes se oli kaivettu
esiin ja saatettu Jumalan valkeuteen. Se oli tapahtuva, maksoi mitä
maksoi.

Nyt aluksi hän tahtoi ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin
sukulaistensa hyväksi. Entä jos Herran tarkoitus olikin pakottaa hänet
heittämään työnsä kesken ja itse matkustamaan sinne? Liian kauvan hän
jo oli laiminlyönyt niitä, jotka veren oikeudella lähinnä voivat vaatia
hänen huomiotansa ja palvelustansa. Oi, oli nöyryyttävän katkeraa, jos
Jumalan täytyi vaatimalla ottaa uhri, jota ei sydän vapaaehtoisessa
rakkaudessa antanut!

Sitä ei Helvi tahtonut odottaa. Hän päätti kirjoittaa sedällensä,
pyytäen pikaista tietoa, haluttaisiinko hänen apuansa Saukkolassa.
Olihan hän milloin tahansa oikeutettu lähtemään.

X

Kului lähes kaksi viikkoa, ennenkuin vastaus saapui. Setä ilmoitti,
että Manne oli käynyt hyvin heikoksi, ja nyt oli emäntäkin sairastunut.
Kyllä olisi hyvä, jos Helvi pääsisi tulemaan.

Helvin kädet vaipuivat ristiin, ja silmät täyttyivät kyyneleillä, mutta
ihmeellinen rauha, jota hän ei pitkään aikaan ollut tuntenut, valtasi
samalla hänen sydämensä.

”Oi jospa pitäisit käskyistäni vaarin! Silloin rauhasi olisi niinkuin
virta ja autuutesi niinkuin meren aalto”...

Niin se oli. Helvi ei tahtonut enää tehdä murheelliseksi Herran Pyhää Henkeä
. Varmoin askelin hän oli astuva uhrilaaksoonsa. Ja oliko
tämä edes uhri? Eikö se pikemmin ollut armo? Ehkä Herra nyt juuri
uskoi hänelle erityisen työn valtakuntansa hyväksi. Ehkä hän lähti
ensimmäiselle lähetysalallensa...

Tohtori ja tohtorinna Lind olivat antaneet suostumuksensa, eikä
laitoksen puolelta ollut mitään estettä. Vaikeimmalta tuntui ero
Ensiosta. Hän puristi sydämellisesti Helvin kättä, ja hänen äänessään
oli hellä sointu, kun hän sanoi: — Molemmat siskot ovat sitte poissa!
Mutta se on oikein, Helvi. Olkoon Herra sinun väkevyytesi!

Hän matkusti kirkkaana talviaamuna, vähän ennen joulua. Ensio oli
lähtiessä kiinnittänyt muutamia ruusuja hänen rintaansa, ja sisar Sanni
oli ujosti pyytänyt, että Helvi muistoksi ottaisi matkallensa pienen
laulukirjan, joka oli hänelle monta kertaa tuottanut virkistystä.
Sannia Helvi liikutettuna syleili, mutta Ensiota hän kykeni kiittämään
ainoastaan tuntehikkailla silmillänsä, jotka jälleen sumenivat
kyynelistä. Oi, mitä muistoja, toiveita ja unelmia ne ruusut loihtivat
esiin! Koko junamatkan ne huumaten hänelle tuoksuivat, vaivuttaen
unhoon rauhanajatukset ja houkutellen kauvas haaveiden maille. Vasta
määräasemalla hän heräsi kuin lumouksesta, kokosi kiireesti tavaransa
ja riensi ulos junasillalle. Saukkolan renki jo odotti häntä siellä.

Raitis ilma teki hyvää, ja uusi ympäristö toi uusia ajatuksia. Mitä
enemmän hän läheni päämääräänsä, sitä elävämmin entisyys astui hänen
sielunsa silmäin eteen ja tunto nykyhetken velvollisuuksista virisi.
Renki kertoi, että lääkäri oli jo käynyt Saukkolassa ja antanut
varsin huolestuttavia tietoja. Hän oli sanonut taudin päässeen pahaan
vauhtiin, kun ei ollut ymmärretty alussa oikein hoitaa. Emännän hän
kyllä luuli paranevan, vaikka sairaus uhkasi tulla pitkälliseksi, mutta
Manne taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla. Tarkka hoito, toisenlainen
kuin tähän asti, oli ainoa, joka hänet saattoi pelastaa. Siitä syystä
tohtori hyvin oli iloinnut, kun kuuli, että oli toivoa saada tottunut
hoitaja Helsingistä.

Helviä pelotti se liioiteltu luottamus, jonka nuo sanat sisälsivät,
mutta kuitenkin hän sydämestänsä kiitti Jumalaa siitä, että
oli viipymättä lähtenyt matkaan. Miten hän olisi omaatuntoansa
rauhoittanut, jos hänelle saapuessaan liian myöhään olisi tohtorin
lausunto kerrottu?

Hevosen kaviot kapsoivat, lumi ryöppysi ilmaan reen kummallakin
puolella, ja matka joutui nopeaan. Nyt näkyivät kirkonkylän ensimmäiset
talot, ja tuossa jo seisoi itse vanha, juhlallinen Herran
hiljaisen hautapuistonsa ympäröimänä. Helvi kyllä halusi kiirehtiä
perille, mutta tästä hän ei kuitenkaan voinut pysähtymättä matkustaa
ohi. Menneisyyden muistot valtasivat hänen mielensä, ja vastustamaton
halu vaati häntä edes lyhyeksi hetkeksi siihen pyhäkköön, jonne hän
kerran kuumin kyynelin oli saattanut rakkaimpansa.

Renki jäi portille hevosen luo, ja Helvi astui yksin lumista
tietä pitkin vanhempainsa haudoille. Nietos peitti ne valkoiseen
vaippaansa; ainoastaan vaatimattomat rautaristit osottivat vainajain
lepopaikkaa. Koivut kumartuivat suojaten niiden yli, oksat hohtavina
huurrekukkasista, ja kirkas säde, kuten taivainen toivonviesti, väikkyi
ylhäältä puiden lomitse, kimaltaen ristien kultakirjaimissa.

Isänsä haudalle Helvi omisti ainoastaan tyyntä kunnioitusta ilmaisevan
katseen. Niin monen, monen talven lumi oli jo satanut siihen unhotusta
— jos Helvi koskaan oli tietänytkään kummun alla nukkujaa kaivata.
Mutta toisen haudan ääreen hän jäi hiljaa, hartaana seisomaan.
Hän olisi tahtonut hyväillä valkoista nietosta tai sulattaa sen
kyyneleillänsä ja tunkeutua syvemmälle, aina rakkauden rinnoille
saakka... Vaan vahva oli lumivaippa, ja äidin sydän ijäksi lakannut
sykkimästä...

Nyyhkyttäen Helvi vaipui kylmälle kinokselle kummun luo. Eikö äidillä
ollut enää mitään, ei mitään sanottavaa lapsellensa, joka orpona kulki
maailman korpiteitä?

Säde välkähti juuri Helvin silmäin edessä, ja kuten tulikirjaimilla
piirrettynä loisti ristiltä lause: ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin
minä annan sinulle elämän kruunun”.

Helvi nousi voimakkaan liikutuksen valtaamana. Niin, hän tahtoi olla
uskollinen, kuten äiti oli ollut. Hän tahtoi pitää lapsuutensa aarteen,
ettei kenkään hänen kruunuansa ottaisi. Taisteluitten kautta kulki
taivaan tie, pimeitten laaksojen läpi Jumalan kirkkauteen...

Hän kääntyi lähtemään, mutta pysähtyi, palaten takaisin. Hitaasti hän
irroitti rinnastansa Ension ruusut ja katseli vuoroin niitä ja vuoroin
hautakumpua, ikäänkuin epäröiden. Sitte hän nopealla liikkeellä vei
kukkavihon huuliansa vasten, laski sen ristin juurelle ja riensi
taaksensa katsomatta pois, silmät kosteina kyyneleistä.

Puolen tunnin kuluttua hän oli Saukkolassa. Setä ja Samuli ottivat
hänet vastaan jonkinmoisella arkailevalla sydämellisyydellä, ikäänkuin
olisivat ajatelleet: sukulainen sinä olet ja tervetullut vieras,
mutta — röökinä! Vaan Helvin mieli oli vielä hellyksissä äskeisen
hetken muistosta, ja sekö vai mikä lienee vaikuttanut, että hän
suorastaan riensi syleilemään setäänsä ja ojensi ystävällisesti kätensä
pöhönaamaiselle Samulille, tuntien hänet nähdessään pikemmin sääliä
kuin vastenmielisyyttä. He näyttivät ilostuvan Helvin käytöksestä, ja
samalla poistuikin kaikki ikävä kankeus ja tunto välimatkasta, joka
loitonsi maalaissukulaiset helsinkiläisestä ylioppilasneidistä.

Käytiin sisälle. Portaat olivat likaiset ja jäiset, ja eteisen nurkkaan
oli työnnetty sekaisin työkaluja, riepuja ja roskaa. Näkyi selvästi,
että emännän tarkastava silmä puuttui. Porstuakamarissa hän makasi
— entinen ynseä täti, joka nyt Helvin tullessa huoneeseen hartaasti
kurkottihe häntä kohti kuin apua odottaen. Helvi lausui muutamia
lempeitä sanoja ja astui edemmäksi sedän saattamana. Tuvan nurkassa
voihkiva sairas palvelustyttö vaikeni heti vieraan nähtyänsä, ja muu
väki nousi ruokapöydän äärestä kunnioittavasti häntä tervehtimään. Setä
avasi syvään huoaten tuvan takana olevan kamarin oven, saman huoneen,
jossa Helvi äitinsä kanssa oli asunut. Siellä oli Mannen vuode.

Hän lepäsi kuumeisena, tajuttomin katsein, huomaamatta sisäänastujia.
Helvi pysähtyi äänettömänä vuoteen eteen, haikea tunne sydämessä.
Näinkö hänen täytyi kohdata serkkunsa, joka niin reippaana ja
kukoistavana oli lähtenyt? — Ja äkillisen mielenliikutuksen valtaamana
hän kumartui sairaan yli, silitti hellästi epäjärjestykseen joutuneita
hiuksia ja kostutti polttavaa otsaa kirkkailla kyyneleillä.

Helvistä tuntui sillä hetkellä, kuin hän olisi ollut äärettömän paljon
velkaa, velkaa sekä koko tälle kodille että jokaiselle sen asukkaalle.
Kaikki oli täällä niin avuttoman surullista ja vaalimatonta, ikäänkuin
pyytävää ja kaipaavaa. Murhe oli maaperän pehmentänyt; se vaan odotti
kylväjäänsä — rakkauden kalliin viljan kylväjää. Helvin mieleen
johtui, miten hän ennen lapsena oli ajatellut, että hänen Saukkolassa
olisi mahdotonta pysyä Herran palvelijana. Niin, hän olisikin varmaan
ollut liian heikko silloin, ei nuoruutensa, vaan horjuvan uskonsa
tähden. Herra oli armossansa viisaimmalla tavalla ja sopivimmassa
ympäristössä häntä kasvattanut, vaikka inhimillisesti katsoen siinäkin
oli kyllä ilmanala taivaan taimelle vaarallinen. ”Kuka on Herran mielen
tietänyt? Kuka on hänen neuvonantajansa ollut?” Hän suojaa omansa,
missä hän tahtoo.

Oli miten oli, nyt ainakin Herra voi vaatia häneltä kestävyyttä ja
uskollisuutta juuri täällä. Eihän Helvi ollut mikään ensi vuoden
oppilas hänen koulussansa; vaikeampienkin läksyjen täytyi jo vähitellen
käydä. Hän käsitti sen, eikä se häntä enää pelottanut, vaan täytti
sydämen kiitollisella ilolla; ja avuntarpeen näkeminen vaan viritti
palavaa toimihalua, terästäen mieltä eikä masentaen. Mikä olikaan
palvellessa sellaista Herraa, joka panee kuorman hartioille, mutta itse
vie sekä sen että kantajan helmassansa?

                                                  ⸻

Ei se käytännössä kuitenkaan niin helppoa ollut, kuin Helvi ensi
innostuksessaan kuvitteli. Jeesuksen suloinen ieskin painoi, ja
ristissä oli särmiä, jotka haavoittivat. Helvi sai paljon työtä, jota
kesti sekä päivin että öin, ja vaikeata oli aina pysyä kärsivällisenä,
rohkeana ja iloisena. Mutta hän tahtoi rehellisesti tehdä parastansa,
ja hän rukoili, että Jumala antaisi hänen olla siunaukseksi. Itsellensä
hänellä ei ollut aikaa, vaan hän eli muille Kristuksen tähden, siten
kuin hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Siksi hän vaikeuksienkin
keskellä tunsi sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen, ja
huokausten puristuessa rinnasta hän kuitenkin oli onnellinen.

                                                  ⸻

Tuli joulu. Helvi oli palvelustyttöjen kanssa leiponut, valvonut
huoneiden puhdistamista ja muita toimia sekä lopuksi isännän luvalla
koristanut kolme pientä, tuolilla seisovaa kuusta, yhden kutakin
sairasta varten. Sydän täynnä sääliä hän aattoaamuna asetti Mannen
kuusen paikoillensa. Täytyihän joulun tulla hänenkin huoneeseensa,
vaikka hän, poika parka, ei siitä mitään tietänyt. Helvi ei ollut varma
siitä, oliko hän parempi vai huonompi, mutta jokin käänne näytti olevan
tulossa. Hän oli tähän asti lakkaamatta puhunut sekavia, houreisia
sanoja, tuntematta ketään ympäröivistä ihmisistä ja levotonna liikkuen
sinne tänne tilallansa; vaan nyt hän lepäsi aivan hiljaa, silmät
ummessa, kuten rauhaisaa unta nukkuva. Oliko hän heräävä tähän vai
toiseen elämään?...

Päivemmällä Helvi kysyi sedältä, eikö ollut tapana lähettää talosta
jouluapua köyhille alustalaisille. Isäntä kynsäisi korvallistaan ja
näytti joutuvan hämilleen.

— Eihän tuota... Ei ole tullut viedyksi. Tokko niitä niin tarpeessa
onkaan.

— Miina kertoi vastikään, että Takalan mökiltä on ainoa lehmä kuollut,
ja surkutteli ihmisraukkoja, jotka saivat semmoisen vahingon, vieläpä
juuri jouluksi. Eikö heitä pitäisi jollakin tavalla muistaa?

— Niin... kuinkahan olisi... — Ja isäntä raapaisi taas päätänsä,
ikäänkuin etsien apua tälle pulmalliselle kysymykselle. — Mutta
sinne on matkaakin puolen penikulmaa, ja väellä taitaa olla tarpeeksi
tehtävää siksi kuin on mentävä joulusaunaan...

— Rakas setä, minusta Saukkolassa nyt jos koskaan jouluiloa kaivataan.
Miksi emme hankkisi sitä ainakin vähän, koettamalla tehdä iloa muille?
Minä lähden mielelläni, jos saan hevosen, että ennätän pian takaisin.

Eihän isännällä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan. Voihan Helvi
viedä Takalaan jotakin särvintä, jos se häntä huvitti, ja tarkemmin
ajatellen se oli varsin hyväkin asia. Saukkolan joulu varastoissa ei
pieni vähennys mihinkään tuntunut, hevoset olivat vapaat, ja Samuli
juuri jouti ajamaan, jotta pysyi poissa kylänraitilta eikä päässyt
jouluviinojen makuun.

Helvi kiitti iloisena ja riensi lähdöksi varustautumaan. Vaan Samulia
ei löytynyt mistään; hän oli jo omilla teillänsä.

Isäntä kirosi harmissaan, mutta vaikeni, kun kohtasi Helvin katseen.
Siinä oli jotakin, joka pysähdytti sanat kielelle, sai hänet häpeämään
ja samalla hellytti hänen mieltänsä. Mitä, jos hän itse lähtisi tytön
kanssa? Niin, miksikä ei. Oikein sydäntä lämmitti, kun Helvi häntä
syleili sen lupauksen tähden. Hän oli kumminkin oman veljen tyttö, hyvä
ja nöyrä tyttö — vaikka olikin koulunkäynyt ja röökinä...

Tiuvut helkkyivät iloisesti Pollen kaulalla, kun se vinhaa vauhtia
kuljetti isäntäänsä ja Helviä kaunista metsätietä pitkin. Tuntui
oikein hyvältä päästä vähän ulos sairasten huoneista. Raitis tuuli
hiveli kasvoja ja kevensi mieltä, ja ajelijat joutuivat pian
vilkkaaseen keskusteluun. Ensin isäntä jutteli pitäjän asioista ja
Helvi kertoi yhtä ja toista viime vuosiensa tapahtumista; mutta
vähitellen puhe melkein huomaamatta luisti lähempiin seikkoihin, jotka
kumminkin pohjalla piilivät molempien mielessä. Oli paljo sellaista,
jota Helvi jo aikaa olisi mielellään tahtonut tietää, vaikka hän
arkatuntoisuudesta oli välttänyt kyselemistä. Nyt tarjoutui sopiva
tilaisuus kuin itsestään. Mutta samalla oltiinkin taas vakavalla
alalla, joka karkoitti ulkoa tulleen hilpeyden, vieden jokapäiväisten
huolien keskukseen.

— Kun piti sen Mannen niin huonoksi käydä, — huokasi isäntä. —
Mahtaako vaan enää noustakaan siitä. On se kovaa, on.

— Jumala voi kääntää kaikki parhaaksi. Ehkä te kyllä vielä saatte iloa
hänestä.

— Hänestä sitä on tähän asti ollutkin — ei suinkaan Samulista. Vaikka
mikä meni päähän keväällä, kun niin toimitti, että koulusta piti
erottaa... Ei Manne mikään juoppo ole.

Isäntä sanoi sen jonkinmoisella ylpeydellä, joka teki Helvin sydämelle
hyvää. Manne oli siis täyttänyt lupauksensa, koettaen miehekkäästi
korjata entistä erehdystänsä. Isänsä tunnustuksen hän ainakin näkyi
voittaneen.

— Hän on lahjakas ja hyvä poika, — sanoi Helvi lämpimästi. — Minä
olen niin iloinen siitä, ettette tuomitse häntä liian ankarasti. Sitä
hän pelkäsi Helsingistä lähtiessään.

Hevonen nykäisi kiivaasti rekeä isännän piiskan huimahtaessa.
Vastenmieliset muistot näyttivät liikkuvan hänen mielessänsä. Hän
katsoi suoraan eteensä, huulet yhteenpuristettuina, ja koetti
nähtävästi pakottaa takaisin jotakin, mikä pyrki esille.

— Pysyikö hän sitte aina raittiina? — kysyi Helvi arasti hetken
äänettömyyden jälkeen.

Isäntä rykäisi pari kertaa ja vastasi ikäänkuin epäröiden, väräjävällä
äänellä: — Hän teki työtä kuin karhu, ja kunnon poika hän oli. Kaikki
häntä kehuivat ja kiittivät.

— Mutta sanokaa, setä, pysyikö hän —?

Helvin silmissä kuvastui levoton tuska, mutta setä vältti hänen
katsettansa, vastatessaan: — Ei siitä ole mitään puhumista. Kun vaan
paranisi poika...

Sitte he ajoivat melkein äänettöminä määräänsä asti, vaikka Helvi oli
huolestuneempi kuin ennen ja kiihkeästi olisi tietoja halunnut. Vasta
torpassa hänen ajatuksensa suuntaantuivat toisaalle. Isännän ja neidin
tulo herätti köyhässä väessä hämmästystä ja odottamatonta iloa, joka
tarttui antajiinkin. Monet kiitokset ja siunaukset saattoivat heitä,
kun he kääntyivät paluumatkalle, ja heidän tuli hyvä olla, aivan kuin
joulun enkeli olisi liidellyt heidän luonansa löyhytellen siivillänsä
pois mielipahaa ja levottomuutta. Puhelu sujui taas rauhallisesti,
tavallista tasaista latuansa.

Mutta ihan lähellä Saukkolaa Helvin silmät sattumalta osuivat ahon
laidassa kyyköttävään tupa pahaseen, jonka korkeat kuuset ja kinokset
niin kätkivät, ettei hän mennessä ollut sitä huomannutkaan. Hänestä se
oli niin kurjan näköinen, että hän ehdottomasti johtui sanomaan:

— Tuollakin varmaan joululämpimäiset maistuisivat hyvältä. Eikö niin,
setä?

Silloin piiska taas läiskähti hevosen selkään, ja isännän ääni sointui
kovalta, kun hän lyhyeen vastasi: — Sinne ei anneta.

— Kuka siellä asuu?

— Suviahon akka tyttärensä ja lapsen kanssa.

Helvi muisti nyt. Manta siis, Samulin valittu, jota hän ei saanut
vihille viedä, vaikka pieni raukkakin kätkyessä isäänsä itki...

Voi tätä elämän surkeutta!

Suviahon mökki ei ottanut mitenkään irtautuaksensa Helvin mielestä.
Kun hän päivällisen jälkeen oli istunut hetken aikaa emännän huoneessa
ja käynyt katsomassa Mannea, joka yhä makasi suljetuin silmin, valtasi
hänet vastustamaton halu lähteä ulos metsätielle päin. Samulikin oli
vielä kateissa. Mitä, jos tapaisi hänet Mantan luota? Silloin kävisi,
niinkuin hän toivoikin, sillä juuri heidän suhteestansa hän halusi
saada selvää. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin oli ihan
julmaa sedän ja tädin puolelta erottaa heitä. Siinä tapauksessa Helvi
tahtoi tehdä heidän hyväksensä kaikki mitä voi ja rukoilla Jumalaa,
kunnes hän kuulisi. Ehkä Manta ei ollutkaan niin huono tyttö, ettei hän
voinut pelastua, ja kukaties Samuli joi pelkästä surusta...

Huomaamattansa Helvi jo oli saapunut mökin kohdalle, mutta jäi siihen
epäröimään, sillä eihän hänellä ollut mitään varsinaista asiaa, joka
oikeutti menemään vierasten ihmisten luo. Hän kopeloi taskuansa
ikäänkuin etsiäkseen sieltä neuvoa; käteen tuli vaan ohut kukkaro ja
sisar Sannin antama pieni laulukirja, josta hän äsken oli tädillensä
lukenut. Mitäpä niistä? Mitä yleensä mutkateistä? Parasta kaiketi oli
tässä kuten muussakin menetellä suoraan ja kiertelemättä.

Ja Helvi astui päättävästi sisään. Huoneessa oli jo vähän hämärä,
mutta saattoi huomata, että se oli puhdas ja siisti, varmaankin juuri
juhlaksi siivottu. Vanha emäntä oli kaiketi mennyt jollekin asialle,
koska tuvassa istui ainoastaan Manta laulellen ja lasta liekutellen.
Hän taukosi kohta tulijan nähtyänsä ja nousi paikaltaan oudoksuvan
näköisenä. Helvi kävi häntä kattelemaan, sanoen yksinkertaisesti: —
Minä olen Helvi Aaltonen, Samulin serkku. Tahdoin tulla tervehtimään
teitä ja pientä poikaanne, ennenkuin sytytämme joulukynttilät
Saukkolassa.

Hän katsoi syvälle Mantan silmiin, ja tämä punastui kovasti, luoden
alas pitkien ripsien varjostamat luomet. Tyttö oli hyvin nuori,
hento ja laiha, piirteiltänsä epäsäännöllinen. Pikemmin häntä olisi
sanonut rumaksi kuin kauniiksi; mutta hänessä oli jotakin, joka veti
puoleensa. Helvin tervehdykseen hän vastasi niiaten, katsettansa
kohottamatta, niin aran näköisenä, että se teki kipeää Helvin
sydämeen. Tuotako säälittävää lasta Manne kaupungissa oli maininnut
ylpeällä ylenkatseella ja isäntä äsken kovuudella, joka melkein läheni
leppymätöntä vihaa?

— Mikä hänen nimensä on? — kysyi Helvi, kumartuen nukkuvaa
pienokaista kohti.

— Kustaa Samuli.

— Isän ja isoisän kaima. Te tahdotte siis mielellänne muistella heitä,
aina kun lausutte lapsen nimen?

Tyttö ei vastannut, mutta Helvi näki kyyneleen putoavan ripsien
lomasta, jotka yhä varjostivat hänen katsettansa. Samassa hän kuitenkin
äkkiä kohotti päänsä, seisoi silmänräpäyksen paikallaan kuten kuuloansa
teroittava jänis metsämiehen lähestyessä ja pyörähti sitte nopeasti
ovelle, pannen haan sisäpuolelta kiinni. Tieltä kuului loilotusta, joka
selveni selvenemistään, kunnes voi kuulla jokaisen sanan:

— ”Mantani on kuin maanantai,
kuin kohmeloisen kallo,
sill’ on silmät siirullaan
ja nenänpää kuin pallo —”

Helvi oli kalvennut, sillä hän tunsi Samulin äänen. Askeleet lähenivät
ja käsi tempasi ovea, mutta haka piti lujasti.

— Manta hoi, avaa pian!... Taikka oletko sinä siellä?

Hän jysäytti ovea pari kertaa, mutta kuului sitte kompuroivan seinää
pitkin, hoilaten edelleen:

— ”Se kun käydä lönksyttää,
niin kura maasta roiskuu,
se kun nauraa hömpsyttää,
niin harakatkin poistuu —”

Turpea naama ilmestyi ikkunaan ja ääni kuului: — Onhan siellä ihmisiä.
Minä lyön sisään ikkunan, jos ei lasketa —

Manta nyyhkytti vapisten, mutta Helvi työnsi haan pois ja astui ulos.

— Etkö häpeä, Samuli, — lausui hän, pakottaen äänensä tyyneksi,
vaikka sydän sykki melkein kuuluvasti. — Anna yksinäisen tytön olla
rauhassa ja mene kotiin maata! Tuommoistako sinun rakkautesi onkin?

Samuli mutisi jotakin hämillänsä, kun odottamatta näki Helvin, kääntyi
pois ja alkoi ilman vastustusta hoiperrella Saukkolaa kohti. Mutta
Helvi palasi itkevän tytön luo.

— Manta, ettekö te nyt inhoa häntä? Ettehän tahdo hänestä enää mitään
tietää?

— Voi, neiti, — sopersi tyttö, — ei hän ymmärrä juovuspäissään, mitä
sanoo ja tekee. Joku on kylällä laulanut hänelle... vaan hän pitää
minusta kuitenkin...

— Ja tekö hänestä?

— Minä pelkään häntä ja menen pakoon... Mutta voi hyvä Jumala, minkä
minä sille taidan? Itseäni minä häpeän ja inhoan. Herra armahtakoon
häntä ja minua...

— Niin, Herra teitä armahtakoon Jeesuksen tähden! Manta raukka,
rukoilkaa häntä, sillä hän syntyi syntisten Vapahtajaksi. Tänään on
joulu...

Ensimmäinen tähti oli jo syttynyt taivaalle, kun Helvi syviin
ajatuksiin vaipuneena kulki taloon päin. Hänestä tuntui, että elämällä
oli kaksi jyrkästi erotettua puolta: yöpuoli ja päiväpuoli. Hän oli
usein pitänyt itseänsä onnettomana, ja kuitenkin hän oli päiväpuolen
lapsia, niitä, jotka vaan sattumalta heittävät silmäyksiä yli rajan,
elleivät ehdoin tahdoin rakkauden johtamina tunkeudu toiselle puolelle.
Helvi tiesi vähän koettaneensa sitä tehdä, ja sentään hän käsitti
tuskin nimeksikään tuntevansa noita synkkiä salaisuuksia. Köyhyyttä
hän oli nähnyt, hätää, kipua ja kuolemaa, ja rikosten varjot olivat
joskus aavistuksina kulkeneet hänen sielunsa ohi; mutta mitä hän tiesi
vaaroista ja kiusauksista, sisäisistä tuskista ja taisteluista ja koko
siitä kurjuuden sameasta sakasta, joka ei pinnalle näy?

Ja kuitenkin yksin sitä penkomalla voi tahratun, kätketyn helmen
löytää...

Helvi ajatteli tuon onnettoman, halveksitun tytön sammumatonta ja
kärsivää rakkautta kurjaa Samulia kohtaan. Hän oli langennut suureen
syntiin, mutta miten olisi monen muun käynyt samoissa oloissa? Saimi Saarnio
oli sanonut suhteestansa Taunoon: ”Minä rakastan häntä, en
muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää.”
Kumpikaan ei rakkautensa sokaisemana Jumalan tahdosta välittänyt;
mutta toinen oli sivistynyt neiti, joka ihmisten panemitta esteittä
sai omistaa ihailemansa nuorukaisen — toinen taitamaton, köyhä tyttö,
voimakkaamman viettelemä ja hänen omaistensa polkema ja hylkäämä...

Rakkaus — mikä ihmeellinen voima! Taivainen kipinä, josta voi syttyä
kotilieden lämmin liekki, mutta pidäkkeistä irtaantuneena tuhoava,
leiskuva leimu, joka onnettomuutta kiidättää jäljissään!

Millainen oli Helvin oma rakkaus, rakkaus Ensioon?

Tuntui niin kummalliselta sitä ajatellessa, aivan kuin olisi ollut
kysymyksessä joku hyvin kaukainen asia. Eikö ollut hänenkin rinnassaan
vielä äskettäin tuli hehkunut ja liekit leimunneet, sellaiset, jotka
paljon muistuttivat noiden toisten riehuvista tunteista? Mutta hän
tahtoi antautua Jumalan johtoon. Ja nyt hänen oli niin rauhaisa ja
hyvä olla. Hänestä tuntui, kuin hän voisi panna kätensä ristiin ja
kuiskata: — Ilman Ensiota voin tulla toimeen, mutta en ilman sinun
rakkauttasi, Herra Jeesus!

Niin, Jeesukselle hän tahtoi elää, palvella häntä päivänsäteenä
elämän yöpuolella. Sillä Jeesuksen valkeus voi synkimmänkin pimeyden
kirkastaa, se yksin eikä mikään muu. Ja missä yö oli synkin, ellei
kuolon varjon maissa, joihin jouluvalosta ei ollut heijastustakaan
päässyt paistamaan?

Kun Helvi saapui kotiin, odotti häntä siellä päivän posti runsaine
tuomisineen. Tohtori ja tohtorinna Lind olivat lähettäneet kaikenlaisia
hyviä ja hyödyllisiä tavaroita, Ensiolta oli eräs Viknerin teos
korukansissa, ja Sveitsistä asti oli ehtinyt Irjan lahja, silkillä
kirjailtu sievä tyyny, joka oli tarkoitettu ”päänalaiseksi, kun Helvi
torkkuu sairasvuoteitten ääressä”. Mutta heidän kirjeensä olivat
kuitenkin kaikkein rakkaimmat; ja paljon iloa tuottivat myöskin
toverien joulukortit, joita oli eri haaroilta saapunut, useimmat
antajain valitsemilla raamatunlauseilla varustettuina. — Helvistä
ei nyt ensinkään tuntunut yksinäiseltä eikä ikävältä. Kaipaus oli
suloinen, kun siihen liittyi tieto rakastettujen poissaolevien
henkisestä läheisyydestä ja varmuus eron välttämättömyydestä Jumalan
tahdon tähden.

Hän ehti sinä iltana kaikkialle: sairasten ja terveitten luo, tupaan
ja teepöydän ääreen, veisaamaan virttä väen kanssa ja lukemaan
omaisillensa joulun hyvästä sanomasta. Oli aivan kummallista, kuinka
mielellänsä täti oli ruvennut kuuntelemaan lukemista ja kuinka
tyytyväinen hän yleensä oli kaikkiin Helvin toimiin; puhumattakaan
sedästä, joka salassa oikein ylpeili veljentyttärestänsä ja tänään
muittenkin kuullen häntä kiitteli. Kaikki näyttivät olevan hyvällä
mielellä, paitsi Samuli, joka oli nukkunut pois pohmelonsa ja nyt
tuskin kehtasi silmiään näyttää, sekä Manne raukka, joka ei tietänyt
surra eikä iloita.

Hänen luonansa Helvi valvoi vielä yön tullessa, kun muu väki jo
oli mennyt levolle. Hän oli nyt vasta sytyttänyt Mannen kuusen,
kun toiset kaksi olivat sammuneet. Sen kynttilöistä heijastui
loiste ulos valkoiselle lumelle, ja ylhäältä tähtien soihdut loivat
juhlallista valoansa. Helvi seisoi ikkunan luona hiljaa ihaellen.
Hänen sydämessänsä soi enkelien tervehdys: ”Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.”

Kun hän kääntyi sairastansa kohti, oli hän vähällä peräytyä
hämmästyksestä. Manne makasi silmät avoinna ja katsoi häntä kuten outoa
olentoa, jonka kuumeen houreet loihtivat esille. Mutta sairaan katse
oli nyt entisestänsä muuttunut, ja Helvin astuessa lähemmäksi se sai
eloa ja kirkkautta.

— Helvi, sinäkö se olet? — kuiskasi hän raukealla äänellä, jossa
kuitenkin ilo väreili.

— Niin, Manne. Jumalan kiitos, sinä olet siis parempi, koska minut
tunnet!

— Kuinka sinä olet täällä? — jatkoi hän ikäänkuin kuulematta Helvin
sanoja.

— Tulin hoitamaan sinua ja äitiäsi. Sinä olet kauvan nukkunut, mutta
heräsit jouluvaloon. Nyt Jumala antoi minulle parhaan joululahjani.

Manne koetti ojentaa kättänsä, ja Helvi tarttui siihen hellästi.
Sairas loi kauniin, kiitollisen katseen hoitajaansa, kohotti sen
sitte hetkeksi kuusen kynttilöihin ja sulki kohta silmänsä jälleen,
onnellisesti hymyillen.

XI

Toivo näytti kuitenkin olleen ennenaikaista. Kun lääkäri pyhien jälkeen
kävi Saukkolassa, selitti hän Mannen tilan entistä vaarallisemmaksi,
vaikka kaikesta huomasikin, että hoito oli ollut mallikelpoinen. Tuota
kiitosta Helvi ensin tyydytyksellä kuunteli, mutta huokasi sitte
alakuloisena. Mitäpä siitä oli apua, kun hän ei ollut mitään voinut
tehdä serkun toipumiseksi? Emäntä ja palvelustyttö kyllä nähtävästi
olivat paranemaan päin, ja olihan sekin tietysti suuri Jumalan lahja;
mutta Manne oli Helville Saukkolan asukkaista rakkain, ja katkeraa oli
nähdä kaikki ponnistukset turhiksi hänen suhteensa.

Hän oli jouluaatosta saakka ollut täydessä tajussa, mutta niin
heikkona, että tuskin jaksoi jonkun sanan lausua. Sentähden Helvi
säpsähti, kun hän eräänä aamuna äkkiä selvällä äänellä kysyi:

— Luullaanko minun kuolevan, Helvi?

Mitä hän vastaisi? Monta kertaa hän oli ajatellut kuoleman
mahdollisuutta ja palavasti rukoillut Mannen sielun puolesta, mutta
hänen oli ollut mahdoton puhua asiasta sairaalle, vaikka se melkein
tuntui velvollisuudelta. Joskus hän oli lukenut muutamia värsyjä
raamatusta, tietämättä kuuliko Manne. Ei hän kuitenkaan koskaan
valinnut kohtia, joissa kuolemaa mainittiin. Vaan nyt ei käynyt
väistäminen, ei ainakaan kokonaan.

— Se on Jumalan kädessä, emmekä me tiedä luulla mitään. Mutta lääkäri
sanoo, että olet hyvin heikko.

— Minä en tahdo kuolla!

Vastaus tukehtui Helvin kurkkuun, hän kääntyi pois ja pyyhkäisi
kyyneleen.

— Helvi, — alkoi Manne jälleen. — Onko joku kertonut?

— Mitä heidän olisi pitänyt kertoa?

— Minä tahdoin pitää, mitä lupasin sinulle. Isä on kiivas,
tiedäthän... ja tultuani kotiin hän suuttui niin, että löi minua
korvalle... Helvi, hän löi äidin ja Samulin nähden! Minä luulen, että
raivoissani olisin voinut lyödä takaisin, niin minä loukkaannuin...
mutta minä muistin sinua ja kärsin häväistyksen...

— Manne kulta, nyt sinä rasitat itseäsi liiaksi, — huomautti Helvi
vapisevalla äänellä. — Koeta unhottaa nuo ikävät asiat ja maata ihan
rauhassa! Minä tiedän kyllä, että sinä olet tehnyt parastasi, ja isäsi
sen myöskin on huomannut. Hän rakastaa ja pitää sinua enemmän arvossa
kuin luuletkaan.

— Vielä minä en ansaitse kenenkään arvossapitoa, ja se on juuri isän
syy. Minä sanoinkin sen hänelle... sillä hän löi minua juomain tähden
ja kuitenkin tarjosi itse... Mutta minä tahdon elää ja näyttää, että —

Helvi sai melkein väkisin hänet vaikenemaan; vaan ei kestänyt kauvan,
ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua, vaikka ääni nyt oli äskeistä
väsyneempi.

— Minua inhotti nähdessäni Samulin juovan, enkä minä olisi lasia
ottanut, ellei isä olisi käskenyt nimipäivänään, kun oli vieraita.
Sitte se meni... Ei muuta kuin jonkun kerran; mutta minä olen kuitenkin
rikkonut päätökseni... Minä lupaan uudestaan, Helvi, ja varmaan täytän
sen, jos paranen... kunhan et vaan tällä kertaa vielä pidä minua
kurjana, auttamattomana raukkana...

Helvi ymmärsi nyt kaikki, ja murhe ja syvä sääli täytti hänen sydämensä
— sääli sekä isää että poikaa kohtaan. Jos paranen... niin; mutta
ehkä olikin ero ja ijankaikkisuus lähellä. Hänellä ei ollut oikeutta
enää olla vaiti.

— Ole rauhassa, et sinä ole minun silmissäni muuttunut, ellet
sairautesi aikana rakkaammaksi, — lausui hän lempeästi. — Heti minä
pelkäsinkin, ettet kestäisi. Jumala sanoo sanassaan: ”Nuorukaiset
väsyvät ja nääntyvät, ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka
Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman.” Sinä et tahtonut hänen
avullansa koettaa, ja siksi sinun täytyi katkerasti kokea, että omat
voimasi eivät riittäneet.

— Älä kiusaa minua, Helvi. Minun pitää voida! Enkä minä olisikaan
langennut, ellei isä —

Helvi keskeytti hänet tyynesti ja vakavasti.

— Manne, Manne, sinä et saa syyttää ketään! Isäsi on tehnyt syntiä,
mutta sinun tulee antaa hänelle anteeksi, niinkuin hän on sydämessänsä
antanut sinulle, vaikka et edes ole pyytänytkään. Kuinka voisit muuten
taivaalliselta Isältä rukoilla: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi,
niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan
rikkoneet”?

Manne käänsi kasvonsa seinään päin eikä vastannut. Helvi jatkoi hiljaa:

— Sinä tarvitset Jeesuksen armoa. Jos elät tai kuolet, et voi olla
sitä ilman. Nöyrry tunnustamaan syntisi ja rukoilemaan, niin hän ottaa
sinut vastaan, sillä Jeesus ei heitä luotansa ketään, joka tulee...

Vuoteelta ei kuulunut hiiskahdusta. Tokko Manne kuuntelikaan? Helvi
alkoi pelätä, että hän ehkä sittekin oli varomattomasti antanut sairaan
väsyttää itseänsä, ja hiipi äänettä pois huoneesta, jottei keskustelu
voisi alkaa uudestaan.

Hän säästyi tätä huolehtimasta, sillä parin päivän ajan Manne oli
niin reipas, että toivo hänen paranemisestansa jälleen virisi. Mutta
kolmantena päivänä iltapuolella kuume äkkiä alkoi kohota. Levottomana
Helvi istui vuoteen ääressä. Oli jo hämärä, mutta kuun säteet loistivat
sisälle, kuvaten vaihtelevia värejuovia lattialle, ja epämääräiset,
haaveelliset varjot liikkuivat seinillä, sitä myöten kuin omenapuut
tuulessa huojuivat. Helvistä rupesi tuntumaan oudolta, melkein
pelottavalta, ikäänkuin jotakin salaperäistä ja suurta olisi tulossa.
Hän nousi sytyttääksensä lampun, mutta pysähtyi samassa, kuullessaan
vuoteelta tukahutetun nyyhkytyksen.

— Manne, sinä itket, — hän kuiskasi.

Nuorukainen käänsi kasvonsa häneen, ja Helvi näki suurissa, kosteissa
silmissä avuttoman surun ilmeen.

— Minä luulen, että minun nyt kuitenkin täytyy kuolla, — sanoi hän.

Samanlaiseen lauseeseen Helvi oli kerran sairashuoneella vastannut
tyynesti, alkaen puhua kuoleman voittajasta Herrasta Jeesuksesta. Nyt
hänen oli mahdoton saada ainoatakaan sanaa huuliltaan; kyyneleet vaan
tulvana kohosivat hänen silmiinsä.

— Mene pyytämään tänne kaikkia toisia! — jatkoi Manne. — Mutta ei
juuri vielä. Ensin sanoisin sinulle jotakin...

Hiljaa Helvi kumartui häntä lähemmäksi.

— Sinun tähtesi olisin tahtonut elää ja tulla joksikin. Helvi — minä
rakastin sinua!

Helvi kätki kasvonsa käsiinsä, purskahtaen itkemään. Oi Manne, Manne
parka, joka ei aavistanut, mitä serkun sydämessä liikkui! Ehkä olikin
paras näin... ettei hänen koskaan tarvinnut sitä tietää... ei koskaan
täällä. Eikä taivaassa rakkaus enää voi tuottaa kärsimystä, kun kaikki
ovat Jumalan enkelien kaltaiset...

Virtana vuotivat kyyneleet, mutta ankaralla ponnistuksella Helvi
hillitsi itsensä, ajatellen hetkien kalleutta. Oli paljo, josta piti
ehtiä puhua, oli paljo, jonka vielä piti tapahtua.

— Kiitos, Manne, kaikesta, — kuiskasi hän. — Vaan älä ajattele minua
nyt. Me tapaamme toisemme taivaassa, jos tahdot... sillä Jeesus sinua
odottaa...

Sairas oli hetken vaiti. Sitte hän kysyi hiljaa: — Odottaako hän
vieläkin?

— Muistatko kuvan tuhlaajapojasta? Isän syli on avoinna viimeiseen
asti.

— Rukoile kanssani, Helvi...

Helvi vaipui polvillensa samaan paikkaan kuin kerran seitsemän vuotta takaperin
. Silloin toinen oli rukoillut hyvän Paimenen suojaa hänelle,
turvattomalle karitsalle; nyt hän rukoili, uskoen saman Paimenen
rakkauden huomaan yhden hänen korpeen eksyneistä lampaistansa,
joka ei enää paennut hellää, kutsuvaa ääntä. Manne makasi ristissä
käsin, seuraten sana sanalta. Ja elämän kirja avattiin ylhäällä, ja
yhdennellätoista hetkellä sen lehdelle piirrettiin uusi nimi. Ilo oli
enkeleillä, sillä Paimen painoi lampaan rintaansa vasten, Isä sulki
helmaansa katuvan, armoa pyytävän lapsen.

Seurasi juhlallinen hiljaisuus. Sitte Manne sen keskeytti lausuen:
— Minä olen paljon ajatellut, mitä joku päivä sitte sanoit minulle.
Riennä, Helvi, hae nyt toiset!

Vähäistä myöhemmin lamppu oli sytytetty ja kaikki koossa, isäntä,
Samuli, Helvi ja emäntäkin, joka tuotiin sohvalle makaamaan. Samulin
muodosta ei voinut huomata, mitä mahdollisesti mielessä liikkui, mutta
emäntä itki, ja isännän huulet vavahtelivat kuin hillitystä tuskasta.
Vaan vuoteen pylvääseen nojautuneena seisoi Helvi, tyynenä, kirkkain
katsein. Hän oli viettänyt unohtumattoman hetken, joka katkaisi odan
kuolemalta ja sen tuottamalta murheelta.

Manne ojentihe omaisiansa kohden.

— Antakaa minulle anteeksi... kaikki, — hän lausui heille.

Ja sitte erikseen isällensä:

— Isä, antakaa anteeksi, mitä olen rikkonut!

Silloin puhkesi voimakas mies äänekkäisiin nyyhkytyksiin, vaipuen
poikansa vuoteen yli.

— Anna sinäkin anteeksi minulle! Voi poikani, ainoani, josta miestä
toivoin...

Samulin pää painui syvään alas, mutta yhä hän istui nurean näköisenä ja
vaiti.

— Minun velkani on suurempi, isä, — virkkoi Manne hiljaa, kiinnittäen
häneen totisen katseensa. — Minä olen jo antanut anteeksi. Mutta yhtä
minä pyydän: älkää, isä, milloinkaan tarjotko väkeviä kellekään!

— Sen lupaan... En juo enkä tarjoa tippaakaan enää. Mutta tämä Samuli,
onneton Samuli...

— Tule isän ja äidin vanhuuden turvaksi, kun minä en voi, — kuiskasi
Manne, kurkottaen kättänsä veljelleen.

Samuli katsoi pois, mutisten: — Mitä minusta...

Silloin Helvi liikahti, kuten äkillisen mielijohteen vaatimana.

— Minäkin pyydän jotakin, — sanoi hän, silmät innosta säihkyvinä.
— Antakaa Samulille Manta vaimoksi ja omaa maata raadettavaksi, niin
hänestä tulee kunnon mies, joka kerran kunnialla hoitaa Saukkolaa!

Samuli kohotti päänsä tuijottaen Helviä ikäänkuin hän ei olisi
ymmärtänyt, mitä kuuli, ja toiset vaikenivat kuin salaman iskeminä.
Mutta Helvi kumartui Mannen puoleen, kuiskaten: — Pyydä sinäkin
Samulin tähden, jos tiedät, mitä rakkaus voi! Teet hyvän työn, joka
kantaa hedelmät muistoksesi, kun olet poissa!

Mitä tapahtui seuraavina hetkinä hiljaisessa huoneessa kuolevan
vuoteen ympärillä, sen näki yksin Jumala ja ne valkoiset enkelit,
jotka voimakkaasti kolkuttivat kovien sydänten oville. Se vaan talossa
tiedettiin, että Helvi neiti yksinään riensi ulos talvi-illan pimeyteen
ja palasi Suviahon Mantan kanssa. He menivät yhdessä Mannen huoneeseen,
sitte ovi suljettiin jälleen, ja sisältä kuului ainoastaan kuiskaavaa
puhetta ja itkun nyyhkytyksiä.

Manta oli langennut polvilleen isännän ja emännän eteen.

— Minä en ansaitse niin suurta hyvyyttä, — sopersi hän. — Huono,
kurja tyttö minä olen; mutta Herra Jumala tietää, että minä tahdon
koettaa korjata mitä olen tehnyt...

Ankara sana pyöri emännän kalpeilla huulilla, mutta hän oli liian
voipunut sitä lausuaksensa. Samassa häntä kohtasi katse Mannen syvään
painuneista, omituisesti kiiltävistä silmistä, ja katkeruus suli
haikeaan huokaukseen.

— Nouse ylös, tyttö, — virkkoi isäntä Mantalle. — Sinä olet nyt
talon tuleva miniä. Minä teen, mitä en koskaan olisi tehnyt muualla
kuin Mannen kuolinvuoteen ääressä: — ja hän yhdisti kaksi vapisevaa
kättä, Samulin ja Mantan.

Nyt oli mitta täysi Samulillekin. Nyyhkyttäen, pää alas painuneena hän
kätteli ja kiitti jokaista järjestään. Vaan isänsä eteen hän pysähtyi
sanoen jurolla tavallaan: — Mitä tämä anteeksipyynnöistä paranisi?
Minä lupaan Mannen kuullen saman kuin tekin, isä... etten väkeviä enää
suuhuni pane enkä huoneisiini tuo. Minustakin pitää vielä tulla ihminen.

— Jumalan avulla, — lisäsi Helvi, ilon loiste silmissään. — Nyt on
kaikki hyvin. Mutta annetaan jo Mannelle lepoa...

— Niin, minä olen väsynyt, — kuiskasi nuorukainen. — Tule tänne,
Helvi, laulamaan; minä nukkuisin...

Helvi istui vuoteen laidalle, ja Manne loi häneen katseensa, täynnä
rakkautta ja kirkastettua rauhaa.

— Olenko tehnyt, mitä minun tuli? — kuiskasi hän.

— Olet, olet. Nuku suloisesti...

Hän alkoi virren: ”Sun haltuus, rakas Isäni”. Ympärilläolijat yhtyivät
siihen, ja kohta kuului sama sävel kaikuna tuvastakin, johon väki oli
kerääntynyt.

”— — Siis omas ota huomahas,
en pelkää sinun suojassas — —”

Manne ummisti silmänsä kuten onnellinen lapsi, joka öisen matkan
alkaessa uinahtaa isän käsivarsille. Niin hän lepäsi tunti tunnilta
omaistensa valvoessa. Vasta aamulla, auringon ensi säteiden mukana,
saapui hiljainen kutsu kotiin.

XII

Aluksi Helvistä tuntui, kuin hänen työnsä Saukkolassa nyt olisi ollut
lopussa ja hänen olisi pitänyt palata Helsinkiin jälleen. Mutta pian
hän huomasi olevansa hyvin tarpeellinen vielä Mannen hautajaisten ja
Samulin kuulutuksen jälkeenkin, sillä monet kovat mielenliikutukset
olivat heikontaneet emäntää, ja hän tarvitsi nyt jos koskaan varovaista
hoitoa ja lepoa taloushuolten ajatuksista. Nyt oli myöskin kylvöaika
suotuisin Jumalan sanan siemenelle. Surevat vanhemmat kaipasivat
lohdutusta, Samuli tukea ja Manta monenlaisia neuvoja ja hellää,
vakavaa ohjausta. Talon koko väki kuunteli mielellänsä, kun Helvi
iltasin luki heille ääneen luvun raamatusta, ja Suviahon mökissä hän
oli aina sydämellisesti tervetullut vieras. Sitäpaitsi häntä välistä
haettiin edemmäksikin pitäjälle katsomaan sairaita ja antamaan
opastusta heidän hoitamisessaan. Vaikutusala laajeni ja rikastui, ja
Helvi kiitti Jumalaa siitä, sillä täten hän jaksoi tyynenä kantaa
surua, säilyttäen rohkean mielen ja iloisen luottamuksen. Hän käsitti,
ettei vielä ollut aika lähteä; mutta huhtikuun puolivälistä hänelle oli
tarjottu viransijaisuus eräässä valmistavassa koulussa Helsingissä,
ja silloin, jos Jumala sen salli, hän tahtoi palata kotiin ottaakseen
työn vastaan. Olihan hän jo saanut koko joukon harjoitusta sairaiden
hoitamisessa, sekä muiden johdolla että omin päin. Nyt tuntui
houkuttelevalta jälleen nauttia herttaisesta kotielämästä, koetella
voimiansa koulutyössä ja samalla ansaita sen verran rahaa, että riitti
kaikenlaisiin omiin tarpeisiin, muun muassa englanninkielen oppimiseen,
jota hän lähinnä tarvitsi tulevaa kutsumustansa varten. Ensiokin oli
kirjoittanut hankkineensa pienen väliaikaisen toimen, apulaispaikan
kirjastossa. Kuinka hauska, että Helvinkään ei enää tarvinnut jäädä
kokonaan riippuvaiseksi kasvattivanhempien varoista!

Kaikki oli Jumala hyvin asettanut, kaikkea hän rakkaudessa johti
väkevällä kädellään. Turvallisin mielin Helvi sen tunsi, kun hän
ajatteli omaa elämäänsä ja tarkkasi mitä ympärillä tapahtui. Mannen
kuolemakin — kuinka rikas ihanista hedelmistä, vaikka katkerien
kyynelten oli täytynyt kasvua kastella! Se oli totta, mitä hän oli
lukenut sisar Sannin laulukirjasta:

”Kyynelkylvöstä lohdutus,
rukouksiimme vastaus...”

Niin, Herran oma vastaus, viisain ja parhain, vaikka ihmismieli toista
oli toivonut, toisin suunnitellut.

Mutta yksityisen surun viihtyessä ja sydänten hiljetessä löysi
Saukkolan saloillekin toinen murhe tiensä, koko Suomen yhteinen,
suuri ja raskas. Sillä juuri niinä aikoina se myrsky tuli, joka
lain kalliopohjaakin tärisytti, uhaten hävityksen turmaa kansan
kaikelle kalleimmalle. Helsingissä hermostunut tuska valtasi mielet;
siellä pidettiin kokouksia, pukeuduttiin mustiin, kannettiin kukkia
patsaan juurelle... Sen Helvi luki sanomalehdistä. Mutta lumisissa
metsissä ja kimaltelevilla lakeuksilla vallitsi näennäisesti
sama rauha kuin ennenkin. Tupaan astuessa vaan huomasi asukasten
kiireisemmin keräytyvän postilaukun ympärille; tarkasti kuunneltiin
sitte ääneenlukijaa, vaihdettiin huoaten muutama sana ja käytiin
taas äänettöminä jokapäiväisiin toimiin, jonkun eksyneen kyyneleen
tipahtaessa ahavoittuneille poskille. Ei laulua, ei väentungosta, ei
mielenosotuksia; ainoastaan kankeiden sormien hartaasti piirtämiä
koukeroita anomuspaperille ja sydämen syvää, sanatonta kärsimystä.

Ensio kirjoitti tähän aikaan hyvin tiheään, pitkiä kirjeitä pelkistä
valtiollisista asioista, joista hän arvasi Helvin haluavan tietoja, tai
omista ajatuksistaan, joita olot herättivät. Tuntui, kuin hän olisi
unohtanut kaiken muun ja uppoutunut yksinomaan maansa murheeseen. Hän
valitti, että luvut eivät tahtoneet luistaa, vaikka hän kyllä käsitti
kansan koettelemusten oikeastaan velvoittavan yksityisiä entistä
uutterampaan työhön. Lähetystutkimuksensa hän oli syrjäyttänyt ja sen
sijaan muodostanut Raition, Auteron ja muutaman muun toverin kanssa
rukouspiirin, joka pari kertaa viikossa kokoontui lyhyeksi hetkeksi
kantamaan synnyinmaan kohtaloa Kaikkivaltiaan istuimen eteen.

— Me olemme anoneet kansamme syntejä anteeksi, — kirjoitti hän
kerran. — Me olemme rukoilleet, että Herra tekisi puhdistustyönsä
yksityisten sydämissä, meidänkin omissa sydämissämme, ja sitte
kirkastaisi itsensä koko kansassa. Jokainen meidän pienessä joukossamme
on varmasti vakuutettu siitä, ettei Herran kansa voi hukkua. Mielemme
hehkuvat innosta käydä Herran sanansaattajina työhön kansamme
keskuuteen. Kun Niilo Raitio viime kerralla rukoili ääneen, pyysi
hän hartaasti, että Herra siten käyttäisi elämäämme. Vaan tiedätkö,
Helvi, mitä minä silloin muistin? Johtui yhtäkkiä mieleeni se ”liitto”,
jonka Irja sisko kerran monta vuotta takaperin tahtoi kanssamme solmia
Honkaharjulla. Vieläkö muistat sitä? Hän ehdotti, että lupaisimme
elää Suomelle yksin; mutta liitosta ei tullutkaan mitään, kun sinä
ajattelit lähetyskutsumusta etkä sen tähden suostunut. Sinä onnellinen,
joka jo silloin ymmärsit kysyä Herran tahtoa! Mutta nyt minäkin olen
vähitellen oppinut ottamaan sitä lukuun, ja siksi en yhtynyt Niilon
rukoukseen, vaikka se olikin paljon enemmän oikeutettu kuin meidän
aikomamme lapsellinen lupaus. Sen sijaan minä koetin sydämessäni sanoa:
”Tapahtukoon, Herra, tahtosi!” Haluni minulla kyllä on selvillä, aivan
selvillä, mutta tiedäthän, etteivät nuoruuden toiveet aina toteudu eikä
tie kulje oman suunnitelmamme mukaan. —

Helvi ei tietänyt mitä ajatella tämän kirjeen johdosta. Ensimmäisen
kerran Ensio ilmaisi, joskin peitetyin sanoin, että hän oli tuuminut
mahdollisuutta ruveta lähetyssaarnaajaksi. Mutta samalla näkyi
selvästi, että se oli hänelle raskas uhri, johon hän ainoastaan
käskystä oli valmis alistumaan, eikä sydämen vapaa halu. Ension kanta
oli: ”Minä lähden, jos Herra vaatii”; vaan Helvin: ”Minä lähden, jos
Herra sallii”. Miten tästä oli sopusointu syntyvä, jos heidän tiensä
olivat määrätyt yhtymään?

Taas värähti kautta Helvin sydämen: ehkei se olekaan Herran tarkoitus!
Vaan toiselta puolen: eikö Ensio kuitenkin ollut askel askelelta tullut
lähetysasiaa likemmäksi, vaikkei hän vielä ollut päämäärään päässyt?
Suuret kysymykset eivät hetkessä selvene. Soihan hänen kirjeestänsä jo
aivan toisenlainen sävel kuin esimerkiksi Irjan; ja Herra kyllä voi
täydellisesti päättää alkamansa työn.

Irja, hän oli ihan kiihkossa. Helvin täytyi hymyillä katsellessaan
kirjettä, joka viimeksi oli hänelle saapunut. Sen sisällys oli niin
hänen tapaisensa, paikoin lapsellinen ja ajattelematon sekä innostunut
ylenmääräisyyteen asti, mutta samalla syvää tunnetta uhkuva, herttainen
ja hellä.

— Minä olin niin suuttunut, että olisin tahtonut purra niitä
ihmisiä, — vakuutti hän. — Saatuani Suomettaren minä itkin pitkin
päivää, tuhrasin ranskanvihkoni ja kirjoitin isälle, että tahdoin
heti matkustaa kotia. Vasta illalla minä muistin Jumalaa, ja silloin
itkin uudestaan, vaikka toisesta syystä. Ajattelin, ettei minulla
ollut uskoa eikä Jeesuksen rakkautta ensinkään, kun voin olla niin
onneton, katkera ja kärsimätön. Et sinä, Helvi, ainakaan olisi sillä
tavalla käyttäytynyt. Minä rukoilin Jumalalta anteeksi ja pyysin,
että hän muuttaisi sydämeni; mutta en tiedä, olenko tullut vähääkään
viisaammaksi ja paremmaksi. Rakastattekohan te tyynet ihmiset isänmaata
niin paljon kuin minä? Minusta tuntuu, kuin ei kukaan muu saattaisi
käsittää sitä kuohua, joka minulla on povessani, sitä tuskan, raivon,
innon ja rakkauden sekoitusta. Vieläkö sinä, Helvi, voit ajatella
ainaista eroa omasta maasta? Minä kuolisin, jos minun täytyisi. En
tiedä, kuinka kestän toukokuun loppuun asti, koko tämän pitkän ajan,
jonka isä ja äiti tahtoisivat minun vielä viipymään täällä. Jospa
oppisin sydämessäni sanomaan niinkuin sinä: ”Herra minun voimani”.
Katso, minunhan pitäisi täällä todistaa koko käytökselläni, että olen
Jeesuksen oma, onnellinen, tyyni ja hyvä, kuten hänen opetuslastensa
tulee olla, enkä minä osaa. Kyllä se lienee niin, Helvi, että sinä
rakastat Jumalaa paljon, paljon enemmän kuin minä, mutta minä rakastan
syntymämaata hehkuvammin ja tulisemmin. Eikä sekään tunne voi olla
väärä, sillä sen siemen on ijankaikkisesta isänkodista. Minä tahdon
vaan rukoilla, että Herra sen pyhittää sydämessäni ja kasvattaa minut
hyödylliseksi kansani tyttäreksi. —

Helvi pysähtyi miettiväisenä niihin lauseisiin. Rakastiko hän
todellakin isänmaata vähemmän kuin Irja? Ei suinkaan; hänen rakkautensa
tuli vaan toisella tavalla ilmi. Yhtä paljon hänen sydämensä vuoti
verta Suomen kärsiessä, vaikka hän harvemmin puhui siitä ihmisille
ja useammin Jumalalle, työskennellen edelleen hiljaa jokapäiväisissä
toimissaan, kuten kansa hänen ympärillänsä. Ei hän tosin tuntenut
mitään halua ”purra” maansa sortajia — Helvi naurahti sitä
ajatellessaan — hän tiesi päinvastoin rukoilleensa heidän puolestansa.
Mutta mistä oli enemmän hedelmäin toivoa, sokeasta suuttumuksestako
vai vetoamisesta siihen Jumalaan, joka valtiastenkin sydämiä johtaa
kuin vesipuroja? Hänen lähetysharrastuksensa ja halunsa pakanamaille ei
myöskään mitenkään ollut vähentynyt äskeisten tapausten tähden; sillä
eikö Suomen kansa nyt juuri tarvinnutkin vielä entistä enemmän sitä
erityistä siunausta, minkä Herran tahdon ehdoton noudattaminen tuottaa?
Niin se oli, Helvi oli varma siitä. Lähetyssaarnaajanahan yhtä hyvin
oli välillisesti palveleva maatansa kuin Irja suoranaisessa työssä
kotona. Rakas pikku Irja tulisine tunteineen — hän vaan ei käsittänyt
sitä vielä. Mutta Ensio sen ymmärsi varmaan...

Kuta enemmän kaupunkiin palaamisen aika läheni, sitä enemmän Helvi
taas alkoi Ensiota muistaa ja kaivata. Ei ollut hänen lempensä
suinkaan kuollut, se oli vaan keveästi uinahtanut yön varjojen
levitessä yli sydämen ja taivaan tähtien tuikkiessa viihdytystä. Hän
tahtoi kuitenkin pysyä lujana paikallansa loppuun asti, vaikka usein
heräsikin halu lähteä kotiin aiottua päivää aikaisemmin. Kerran se
oli jo vähällä voittaa hänet, kun Ensiokin kysyi, eikö hänen olisi
mahdollista tulla. Piti näet huhtikuun alussa erään etevän puhujan,
yhden maailman kristillisen ylioppilasliikkeen johtajista, saapua
Helsinkiin. Ainoastaan pari viikkoa ennen määräaikaa Helvin olisi
tarvinnut lähteä Saukkolasta, saadakseen hänen esitelmiänsä kuulla.
Palvelustyttö oli jo ihan terve ja emäntä ylhäällä... mutta Samulin
häät piti pidettämän vasta huhtikuussa. Ei se käynyt päinsä, Helvin
täytyi jäädä tätiänsä auttamaan. Jumala kyllä voi suoda hänelle sanansa
kautta yhtä suuren siunauksen ilman vierasta puhujaakin, kun hän kerran
valitsi yksinäisyyden juuri Herran tahtoa täyttääkseen; eikä taas ollut
oikeutta Ension tähden lähteä... ei, ei. Ja Helvi voitti kiusauksen ja
jäi alalleen.

Vihdoin joutui se kevätpäivä, joksi matka oli määrätty. Polle ajettiin
portaitten eteen; Helvi oli valmiina matkapuvussansa, ja setä itse
varustelihe saattamaan häntä asemalle. Helviä aivan liikutti se rakkaus
ja kiitollisuus, joka kaikkien puolelta ilmeni jäähyväishetkellä. Täti,
joka ennen oli tiukasti laskenut jokaista menoerää, kantoi hänelle
koko korillisen parhaita eväitä ja syleili ja kiitti häntä itkusilmin.
Vastavihityt Manta ja Samuli seisoivat reen luona vierekkäin.
Samulin tunteita ilmaisivat ainoastaan ystävällinen katse ja kömpelö
kädenpuristus, mutta Manta sanoi Helviä Herran enkeliksi ja vuodatti
viljalta kyyneleitä. Kaikki, ketkä väestä olivat kotosalla, keräytyivät
ulos jättämään hyvästi rakkaalle neidille, joka oli ollut niin hyvä
jokaista kohtaan. Helvin omiin silmiinkin kyyneleet nousivat. Kun Polle
nykäisi reen liikkeelle ja hän sedän vieressä istuen heilutti jääneille
nenäliinaansa, tunsi hän, ettei hän kaipauksetta eronnut Saukkolasta.
Kuinka se oli mahdollista?

”Minä käyn edelläsi ja teen sinulle koleat tasaiseksi”, sanoo Herra.
”Minä johdatan sinua ja tyydytän nälkäsi erämaassakin”.

Hautojen luo pysähdyttiin jälleen, kuten Helvin tullessa Saukkolaan.
Ei nyt enää nietos niitä kätkenyt eikä härmä hopeoinnut ympäröivien
puitten oksia. Tosin oli vielä jotenkin paljo lunta maassa, mutta päivä
oli paistanut kummut paljaiksi, ja leppoisa tuuli tuuditteli koivuja,
joissa jo kevään nuoret nesteet uutta elämää uhkuivat. Tuntui kuin
luonnonkin kevät olisi empien tehnyt tuloa idän takatalvea surevaan
Suomeen; mutta sen henkäys liikkui kuitenkin ilmassa, sen täytyi tulla,
ja ylhäällä jo viserteli sen airut, pikku leivonen, riemuisan toivon
kirkkaita säveliä...

Toivoa Suomen keväästä, toivoa ijäisen kevään koitosta niille, jotka
täällä nukkuivat maahan kätkettynä taivaan toukona...

Tulijat seisattuivat sen kummun luo, jonka alle he viimeksi olivat
rakkaan vainajan peittäneet. Helvi huomasi nyt ensi kerran, että sedän
vankka varsi oli alkanut käydä kumaraksi. Hän seisoi siinä haudan
vieressä totisena, äänetönnä, syvän huokauksen puhjetessa rinnasta
silloin tällöin. Suuresti hän oli muuttunut Mannen kuoleman johdosta.
Hän oli rakastanut poikaansa enemmän kuin karkeasta pinnasta päättäen
voi arvatakaan, ja Mannen muisto viittasi häntä lakkaamatta ylöspäin.
Hänen surunsa oli pyhä suru, jota ei saanut häiritä, Sen tähden Helvi
ainoastaan hiljaa silitti kumpua jäähyväisiksi ja siirtyi pois äitinsä
haudalle, jättäen sedän yksin.

Uneksivana hänen katseensa lepäsi ristin kultakirjaimissa. Oliko hän
ollut uskollinen? Paljon oli tapahtunut Saukkolassa näinä kuukausina,
jotka hän siellä oli viettänyt, ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa,
vaan sisällisessäkin. Uudet, salatut voimat olivat alkaneet vaikuttaa,
tehden työtänsä hitaasti ja hiljaa, mutta yhtä varmasti kuin edistyvä
kevät ulkona luonnossa. Voima oli Herran; mutta eikö Helvi hänen
armostaan ollut saanut sitä välittää ja panna liikkeelle? ”Ei se ole
mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee, vaan Jumala, joka kasvun
antaa.” Kiitos hänelle kuitenkin onnesta olla mukana työssä! Olihan
Helvi rehellisesti tahtonut, ja Herra katsoo yksin uskollisuutta.

Pitkä taipale oli vielä jäljellä: ”Ole uskollinen kuolemaan asti!”
Mutta tällä hetkellä Helvi ei mitään pelkoa tuntenut, sillä hän oli
kokenut sen Herran apua, joka ”nostaa, kantaa ja pelastaa”. Siunaten
vähässä hän viittasi suurempaan, sinne, mihin Helvi tahtoi rientää...

Nyt setä häntä kutsui; oli jo aika lähteä. Vielä kerran katse ristin
lauseeseen —

— Äiti, minä tahdon! — hän kuiskasi. — Jää hyvästi, me kohtaamme
toisemme ylösnousemisen aamuna!

XIII

Kuinka oli suloista olla kotona jälleen! Helvistä ei Helsinki ollut
koskaan näyttänyt niin kauniilta kuin nyt, ei huoneet niin kodikkailta,
ei setä ja täti Lind niin ystävällisiltä eikä Ensio niin herttaiselta.
Päivällinenkin maistui matkan jälkeen paremmalta kuin moniin aikoihin,
ja iltapuolella Helvi oikein heittäysi vapaaksi kaikesta nauttimaan.

Ension kanssa hän silloin lähti kävelylle puistoon. Täällä kaupungissa
huomasi paljon selvemmin kuin maalla, että kevät oli käsissä. Lunta oli
tuskin nimeksi enää, meren jää oli harmaa ja hajoamaisillaan, ja koko
luonto Helvin mielestä eli ja riemuitsi. Ihmiset vaan kulkivat vakavina
surupuvuissansa. Kaukana oli vielä se kevät, jota he hartaimmin
odottivat.

— Tiedätkö, Helvi, — alkoi Ensio, kun he olivat poikenneet
rantatielle, — minulla on paljo kertomista sinulle. Tuntuu kuin en
voisi olla puhumatta, sillä mehän olemme aina olleet ystäviä.

— Kiitos, siitä, Ensio, — sanoi Helvi loistavin silmin.

— Viime viikot ovat olleet ihmeelliset... Hän vaikeni hetkeksi
miettiväisenä, ikäänkuin muistellen niiden tapahtumia, mutta jatkoi
kohta jälleen: — Et ole kuullut, minkä voimakkaan herätyksen
amerikkalaisen puhujan käynti sai aikaan. Sinä kirjoitit, että
Saukkolassa suru valmisti tietä Herralle, ja minä luulen, että täällä
maan yhteinen murhe oli laajoissa piireissä vaikuttanut samaa. Tiedän
tovereita, jotka nyt ovat alkaneet toden teolla etsiä, tiedän toisia,
jotka Herra vieraamme kautta saattoi selvyyteen. Monet horjuvaiset
päättivät astua ratkaisevan askeleen kokonaan — ja niiden joukossa
olen minäkin, Helvi...

— Mutta olethan sinä ollut Herran oma jo kauvan!

— Olen, tavallaan. Ja kuitenkin tämä askel oli välttämätön, sillä
sydämeni oli puolinainen ja rauhaton. Sanoinhan sen sinulle jo viime keväänä,
kerran, muistatko — kun pyysin sinua rukoilemaan puolestani.
Nyt on erotusvuori poissa, nyt olen vapaa.

— En ymmärrä sinua. Mikä on poissa?

— Katsos, minulla oli oma tahtoni, joka riippui enemmän muusta kuin
Jumalasta. Koetin rukoilla, että Herran tahto tapahtuisi, mutta
sisimmässä sydämessäni oma itsekäs tahtoni murtumatta hallitsi ja
johti suunnitelmiani. Aavistin, vaan en käsittänyt vaaraa, ennenkuin
sen Herran antamassa valossa näin; ja nyt olen jättänyt kaikki hänen
käsiinsä, antautunut hänelle kokonaan, tulkoon mikä tulee. Sen jälkeen
olen saanut rauhan.

— Koskiko oma tahtosi lähetysasiaa, sitä, mistä kirjoitit minulle? —
rohkeni Helvi sykkivin sydämin kysyä.

— Osittain kyllä, sillä suhteeni siihen aukaisi silmäni, luoden
valkeutta yli kaiken muunkin. Mutta se tapahtui toisella tavalla kuin
voisi luulla. Toveripiirissäni on niitä, jotka juuri tänä aikana ovat
heränneet ajattelemaan, että Herra mahdollisesti heitä kutsuisi työhön
pakanamaille; minulle päinvastoin selvisi, ettei paikkani ole siellä.

Säpsähtäen kuten puukonpistosta Helvi kohotti kysyvät silmänsä Ensioon,
ja vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän sai soperretuksi:

— Mitä... mitenkä niin?

— Epäiletkö rehellisyyttäni, koska näytät tulevan niin pahoillesi? Ei,
Helvi, minä olen Herran kasvojen edessä asiata harkinnut. Näetkö, minä
en nyt voi selittää tarkemmin; mutta ehkä kuitenkin ymmärrät tarpeeksi,
jos sanon, että lähdön mahdollisuutta ajatellessani vaikuttimeni eivät
olleet puhtaat. Kentiesi minulta vaaditaan enemmän uljuutta jäädessäni
kotiin... Eikä missään tapauksessa viallinen uhri kelpaa Herralle. Minä
en olisi lähtenyt läheskään yksinomaan alttiista rakkaudesta Herraan
Jeesukseen.

— Sinä puhut arvoituksissa, — kuiskasi Helvi, mutta puna kohosi hänen
poskillensa.

— Ehkä pian tulee aika, jolloin voin puhua suoraan. Onhan pääasia
kumminkin, että tiedän pyrkiväni ehdottomasti käymään Herran tietä, ja
siitä iloitset kanssani — eikö niin, Helvi?

— Niin, — vastasi hän hiljaa, silmät luotuina alas.

Mitä heitä sitte kohtasi kävellessä, sen Helvi näki kuin unessa, ja
seuraavasta keskustelustansa Ension kanssa hän ei kotiin tultua muuta
muistanut, kuin että oli ollut puhetta pohjoismaisesta kristillisestä ylioppilaskokouksesta,
johon Ension teki mieli kesällä ottaa osaa.
Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kummallisessa sekasorrossa.
Yksi asia hänelle vaan oli selvä: Ensio ei koskaan ollut lähtevä
lähetysmaille!

Hänen unelmansa olivat siis auttamatta murskatut, kaunis tuulentupa
poltettu tuhaksi. Oi, miksi niin täytyi käydä? Miksi ei Jumala
rakkaudessansa suonut hänen toiveittensa toteutua, kun se olisi ollut
niin ihanaa?

”Joka aamu on armo uus;
pois siis pelko jo kerran!
Koetustenkin ankaruus
vaan on armoa Herran...”

Ne säkeet sisar Sannin laulukirjasta muistuivat hänen mieleensä kuin
vastauksena. Oli sitäpaitsi jotakin hänen omassa sydämessänsäkin,
joka kuiskaili lohdutusta ja onnea ja sai hänet hymyilemään kyynelten
takaa...

Ensio sanoi, että jos hän olisi lähetyssaarnaajaksi ruvennut, hän
ei olisi tehnyt sitä yksin Jeesuksen tähden. Minkä vuoksi siis? Hän
kertoi jäävänsä kotiin, koska luuli sen Herran tahdoksi, estelemättä,
kävi kuinka kävi, vaikka se ehkä tuntuisi vielä raskaammalta kuin
lähteminen... Mitä tämä voi merkitä?

Helvi ei oikein rohjennut itsellensäkään tunnustaa sitä selitystä,
jonka hänen mielikuvituksensa loi. Mutta eikö kuitenkin täytynyt olla
niin? Ensio oli taistellut kahden valintamahdollisuuden välillä:
toisaalle kutsui rakkaus isänmaahan ja luultu Jumalan tahto,
toisaalle — rakkaus lapsuudenystävään, Helviin, joka oli päättänyt
antautua lähetyssaarnaajaksi... Jos hän jäi kotiin, menetti hän ehkä
jälkimmäisen...

Ei, ei, tuhat kertaa ei! Helvi oli antanut sydämensä Ensiolle, ja
se oli ijäti oleva hänen. Ennen jääköön kaikki muu, rakkaimmatkin
suunnitelmat ja ajatukset! Ensio ei ollut kadottava mitään Herran
tietä kulkiessansa, ei mitään kaikista toiveistansa. Helviltä Herra
mieluummin sai ottaa pois kalliin työalan; ja hän, joka otti, voi antaa
paljon enemmänkin takaisin...

Niin, niin, ”koetustenkin ankaruus oli armoa Herran”. Sillä olihan
ihanaa tämäkin... oi, sanomattoman ihanaa...

Ennen iltaa Helvi jo oli tottunut siihen ajatukseen, että hän jäisikin
ainiaaksi kotimaahansa. Mielikuvitus alkoi täyttä vauhtia rakennella
uusia tuulentupia entisten tuhasta, tutumpia ja lämpöisempiä hienojen,
kirkkaitten utulinnojen sijalle. Niistä muodostui pieni, punaiseksi
maalattu pappila sisäjärven rannalle koivujen siimekseen. Se oli oleva
heidän onnensa koti, heidän rakkautensa rauhaisa sopukka, hänen ja
Ension. Heidän rukouksensa ja työnsä oli sen ympärille luova kultaisia
viljavainioita, luonnon ja hengen rikkaita laihoja. Siellä sai Helvi
kulkea Ension rinnalla kodin hyvänä hengettärenä, köyhien auttajana,
sairasten vaalijana, Herran armosanoman saattajana kaipaaville
sydämille. Kumpi osa oli onnellisempi, tämä vai tuo toinen? Eikö tämä
sisältänyt kaikkea sitä, mikä entisissä unelmissa oli ihaninta, mutta
vapautti suurimmista uhrauksista, vaikeimmista kärsimyksistä ja eron
katkeruudesta?

Kun hänen työnsä Saukkolassa menestyi ja rukouksensa kantoi hedelmiä,
oli hän tosin käsittänyt sen rohkaisevaksi lähtöviittaukseksi Herralta.
Mutta paljon paremminhan se sopi valmistukseksi tähän...

Sisar Sannin arvelu oli siis kuitenkin näyttäytyvä oikeaksi. Helvi
tuli vähän hämilleen sitä ajatellessaan. Vaan eihän se hänen syynsä
ollut, sillä ”ihminen päättää, Jumala säätää”. Ja mitä kaikki toverit
sanoisivat? Sama sekin, sillä eihän Helvi saanut olla riippuvainen
heidän arvostelustansa. Kyllä he sitäpaitsi ymmärtäisivätkin hänen
asemansa, siitä hän oli varma. Nuo rakkaat tytöt — oikein hänen oli
ikävä heitä. Kunhan vaan työ joutuisi hyvään alkuun, että ehtisi taas
heitäkin tapaamaan!

Jo toisena aamuna, palatessaan ensimmäisiltä koulutunneiltansa, Helvi
kohtasi kadulla Katri Dahlbergin, joka tulla tohisti kädet täynnä
ryynipusseja ja maustetötteröitä. Kaukaa hän kädellänsä viitaten
tervehti ja luokse päästyänsä syleili Helviä keskellä katua, iloisena,
kun pitkän ajan perästä odottamatta sai hänet nähdä. Katrin pyynnöstä
Helvi mielellänsä kääntyi hänen kanssansa kävelemään. Hän oli toveri,
jonka ystävällisyys ei koskaan ollut muuttunut, vaikka he olivatkin
kehittyneet aivan eri suuntiin ja joutuneet eri aloille.

— Nyt minä heti käytän hyväkseni tilaisuutta, — sanoi Helvi,
johon Katrin vilkkaus vastustamattomasti tarttui, — ole sinä
paikallislehteni ja ala kertoa, mitä täällä on tapahtunut ollessani
poissa!

— Älä sellaista pyydä! Juuri tulin niin iloiseksi, ja nyt tahdot minua
laittamaan mieleni apeaksi taas.

— Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ei, Katri, ei niistä asioista; olen
kylliksi lukenut sanomalehdistä ja kuullut kotona. Tovereista haluaisin
jotakin tietää.

Katri jo nauroi jälleen: — Vai niin, vai heistä. Ja minulla pitäisi
kaikki olla kuin viidellä sormellani! Olenko minä sellainen juorujen
juoksija?

— Sinä liikut paljon ja kuulet enemmän kuin moni muu.

— Ehkä kyllä. Mutta kenestä nyt sitte kertoisin? Ilmin
kanssa olet varmaan ollut kirjevaihdossa ja tiedät hänestä ja
hänen hengenheimolaisistansa ainakin yhtä paljon kuin minä.
Ylioppilas-ystäviäsi en muita tunnekaan, paitsi Saimin — jos
kihlattuja enää siihen joukkoon lasketaan. Niin, Saimi; hän kulkee
kalpeana ja pää kallellaan. Varmaankin hän ikävöi sulhastansa, joka on
lukukauden alusta asti ollut sijaisopettajana jossakin yhteiskoulussa,
Kotkassa tai Haminassa tai en muista missä. — Ester Klingenströmillä
on pieni tyttö, muutaman päivän vanha.

— Millainenhan Esterin avioliitto muuten lienee? Kerrottiin paljon
ikävää luutnantti Klingenströmistä, kun he menivät kihloihin.

— Hän onkin inhottava mies. Kun Kerttu Kohonen ja Tyyne Hellman eräänä
yönä palasivat tanssiaisista, oli hän hoiperrellut kadulla ja yrittänyt
heitä kohti, mutta kääntyi joutuisasti pois, kun taisi päihtyneenäkin
sentään tuntea heidät. Kyllä Ester parka kuuluu kauppojansa katuvan.
Mutta päältä ei mitään huomaisi, sillä hieno ja komea hän on yhä, ja
vielä muutama kuukausi sitte hän liehui ylinnä kaikissa kemuissa.

Helvi huokasi. Oli sitä maailmassa surkeutta monenlaista, sekä avointa
että kauniiseen kuoreen kätkettyä. Ehkeivät yöpuoli ja päiväpuoli
sittekään olleet niin aivan eri käsitteitä. Yöllä voivat tähdet
kirkkaina tuikkia, ja päivänpaisteessa varjojen vastakohta vielä
synkempänä ilmenee...

— Kuinka Leima menestyy teatterissa? — kysyi hän hetken kuluttua,
ajatuksen lentäessä Esterin kouluaikaiseen sivutoveriin ja hyvään
ystävään.

— Mainiosti! Ei hän tosin vielä ole mitään vaikeampia osia saanut,
mutta arvellaan hänellä olevan paljo taipumusta näyttämölle, ja
jotenkin kaunis hän myöskin on maalattuna. Se on tyttö, joka ei
suruista tiedä! Kyllä hän nyt lienee oikealla alallansa, sillä aina
hänet näkee ihan huimana ilosta. Sittepä hänen ympärillänsä hyöriikin
kymmenkunta hakkailijaa sen yhden sijasta, jonka hän Saimin tähden
kadotti.

Eipä tainnut Leimankaan elämä sentään pelkkää iloa olla, kuten Katri
arveli. Joka olisi sillä hetkellä kurkistanut hänen kamariinsa, olisi
nähnyt hänen puoleksi puettuna, hiukset epäjärjestyksessä, rajusti
itkevän maalipönttöjen keskellä peilin edessä. Koko aamun hän oli
koettanut, mutta muoto ei ottanut muuttuakseen sellaiseksi kuin hän
olisi tahtonut. Se toveri, jonka kanssa hänen piti kreikkalaisnaisena
esiintyä, oli häntä paljon kauniimpi, oli, oli, sitä ei voinut
auttaa... Ja hän itki kahta kiihkeämmin. Surunsa kullakin!...

Mutta Helvi jätti Katrin hyvästi ja kääntyi kotiin alakuloisin mielin,
melkein pahalla omallatunnolla. Miksi hän rupesikin kyselemään noista
tovereista, jotka turhuuden markkinoilla viettivät päivänkorennon
elämää. Olisi hänellä ollut parempaakin puhumista Katrin kanssa, ja nyt
hän vaan oli houkutellut hänet kertomaan kaikenlaista ikävää. Jumalan
kiitos siitä, että kuitenkin löytyi niin paljo muuta maailmassa,
puhdasta ja jaloa, joka pimeyttä valaisi, hyvää ja hyödyllistä, jolle
kannatti elää! Voi, jospa kaikki ihmiset olisivat sen käsittäneet,
Leimakin ja Ester parka!

Helvi huomasi pian, kuinka rikas ala koulutyökin oli, ja hänen entinen
vastenmielisyytensä sitä kohtaan katosi aivan, kun hän viikon verran
oli katsellut pikku oppilaittensa viattomia, kirkkaita silmiä ja
kuunnellut heidän herttaisia, lapsellisia vastauksiansa. Kohta hän
ei enää tietänyt, mikä toimiala häntä eniten viehätti, lähetystyö
ja sairaanhoitoko vai opetus koulussa vai kotiaskareet hänen
mielikuvituksensa rakentamassa maalaispappilassa. Parasta olikin, ettei
valinta hänestä itsestänsä riippunut.

— ”Valitse, Herra, mulle paras tie,
en itse oikein valita mä saata —”

hyräili Helvi. Mutta se eheyden ja ehdottoman antautumisen tunne, joka
Saukkolassa oli hänelle rauhan suonut, oli kuitenkin nyt taas kadonnut.
Helvi tunsi itsensä lakkaamatta vuoroin hyvin onnelliseksi, vuoroin
hyvin levottomaksi.

Toisena lauvantai-iltana hänen tulonsa jälkeen oli naisylioppilaitten
raamatunlukupiireillä kuukausikokouksensa, ja sinne Helvi päätti mennä,
tavataksensa kaikki lähimmät ystävänsä samalla kertaa. Sitä ennen hän
kuitenkin toivoi ehtivänsä käydä diakonissalaitoksella. Hän arvasi,
että johtajatar ja sisaret halusivat kuulla, kuinka hän oli yksin
tullut työssä toimeen, ja hänen oma sydämensä vaati häntä kiittämään
kaikesta hyvästä, sekä neuvoista että rakkaudesta, jota hän menneenä
oppiaikanansa oli saanut siellä kokea.

Hänet otettiin herttaisesti vastaan, kuten lapsi omaan kotiin;
tarjottiin kahvit ja kuunneltiin ja kyseltiin osanotolla hänen
toimistansa. Sisar Sanni varsinkin osotti hänelle erityisen hellää,
melkein kunnioittavaa ystävällisyyttä, ja kun parven sitte täytyi
hajaantua, lähti hän sisar Elsan kanssa saattamaan Helviä läpi
sairassalien.

Eräässä huoneessa Helvin silmä sattui pieneen poikaan, joka tuntui
tutulta, vaikka hän ei heti muistanut, missä oli nähnyt tämän. Samassa
se kuitenkin selveni hänelle: sehän oli Juho Vilkki, hänen entinen
suojattinsa Sörnäisistä. Posket olivat yhtä kalpeat kuin ennenkin,
mutta hän näytti nyt oikein somalta puhtaaksi pestynä ja tukka
leikattuna. Helvi meni kohta vuoteen luo häntä tervehtimään.

— Vai olet sinä sairaana täällä, — virkkoi hän sääliväisesti
taputtaen Juhoa. — Onko sinun hyvin ikävä maata koko päivän?

— Hauskaa se on! — vakuutti poika niin reippaasti, että Helvi joutui
ihan ymmälleen.

Sisaret selittivät hänelle asian. Vilkin perheen oli käynyt hyvin
surullisesti: äiti oli kuollut, isä vangittu puukotuksesta ja lapset
joutuneet köyhäinhoidon huostaan. Mutta ennenkuin tämä loppuratkaisu
tapahtui, nousi kärsimys kukkuralleen. Silloin Juhokin sairastui isän
pahoinpitelystä. Laitokselle joku toi siitä sanan, lapsi noudettiin
sinne, ja Juho raukalle tämä oli nyt oikea paratiisi, jossa hän
erinomaisesti viihtyi, kiintyen päivä päivältä enemmän sisariin,
etenkin Sanniin, joka hoiti häntä.

— Mutta kuinka hänen käy, kun hän paranee? — tiedusteli Helvi.

Sisar Sanni punastui vähän.

— Hän pääsee sitte maalle erääseen hyvään perheeseen, — vastasi hän.

— Se on Sannin ansio, — kertoi sisar Elsa. — Omilla varoillansa hän
on päättänyt kustantaa Juhon ylläpidon. Hän se pojan tännekin haki.
Ajatelkaa, neiti, hän oli itse vähällä saada puukoniskun sillä tiellä
juopuneen Vilkin kädestä, mutta onneksi väisti sen. Minä en ymmärrä,
kuinka Sanni voikin olla niin varomaton, että lähti illalla yksinään
sellaiseen luolaan, sanomatta kellekään mitään. Into ja rakkaus
saattavat ihmisen unohtamaan itsensä välistä liikaakin.

— Älä nyt joutavia puhu, — arveli Sanni kainosti. Mutta Helvi
katsoi häntä ihmetellen. Tuotako jaloa neitoa hän kerran oli pitänyt
ahdashenkisenä pelkurina ja siipirikkona lintuna? Hän häpesi itseänsä,
kun hän sitä ajatteli. Sanni ansaitsi hänen ihailunsa, vaan ei hän
Sannin.

Nöyryytetyin mielin Helvi saapui toveriensa pariin kristilliseen
yhdistykseen. Siellä oli jo ehditty pitää pari puhetta, ja parhaillaan
oli tee-väliaika. Nuorekas ilo kaikui vastaan ruokasalista, jonne
hän tuli, ja pian hän oli keskellä vilkkainta parvea, kysymysten ja
ystävyydenosotusten esineenä.

Pöydän ympärillä teetä juodessa hän vuorostaan sai kuulla yhdistyksen
asioista. Senkin piirissä oli herätys voimakkaana liikkunut, ja
innokkaasti kerrottiin Helville vieraan kokeneen puhujan esitelmistä
ja yksityisistä neuvoista, vaikutuksesta siihen ja siihen toveriin,
uusista suunnitelmista ja hyvistä päätöksistä. Nyt tarvittiin vaan
jatkuvaa, palavaa rukousta, pysymistä Jumalan sanassa, syventymistä
ja uskollisuutta. Paljon he toivoivat elokuussa pidettävästä
pohjoismaisesta ylioppilaskokouksesta, johon moni oli päättänyt lähteä.
Vahinko vaan, että matka kokouspaikkaan Norjaan oli kovin pitkä ja
kallis, sillä se vaikeutti lukuisampaa osanottoa.

— Tottahan sinä, Helvi, lähdet? — kysyttiin. — Ja Irja myöskin. Onko
hän kirjoittanut siitä?

— Tuskinpa Irja koko asiasta tietääkään, — arveli Helvi, — eikä hän
nyt toistaiseksi suinkaan malta uusia matkoja suunnitella, kun juuri
sydämensä pohjasta toivoo kotiin. Ensio taitaa meiltä lähteä. Mutta
miten minä voisin? Sehän maksaa niin paljon.

— Saathan sinä koulusta palkkasi, joka riittää varsin hyvin.
Voi, kyllä sinun pitää päästä! Hanki kesäksi suomennosta ja
puhtaaksikirjoitusta, ole oikein ahkera — sinä voit varmaan tulla, jos
tahdot!

Helvistä se tuntui aivan mahdottomalta. Kuinka hän rohkenisi toivoakaan
mitään sellaista, niin äärettömän hauskaa ja samalla suurta siunausta
tuottavaa? Saattoi hän kyllä koettaa ansaita niin paljon kuin suinkin,
oli se tarpeellista muutenkin, mutta varmaan hänen täytyi tyytyä
kuulumaan niihin, jotka jäivät kokouksesta pois.

— Kun tänään lopetamme yhdessäolomme rukouksella, niin pyydetään
myöskin, että Herran tahto tapahtuisi kesäkokouksen suhteen ja ne
pääsisivät mukaan, jotka hän tahtoo lähettää, — ehdotti joku.

— Niin, ja muistetaan joka ainoa päivä yksinämmekin rukoilla siunausta
sekä lähteville että jääville!

— Rukoillaan myöskin niiden puolesta, jotka ovat laimeita tai eivät
ensinkään harrasta asiaa!

— Ja sitte koko rakkaan isänmaamme puolesta. Oi, meillä on niin paljo,
paljo rukoilemista! Ei tuhlata enää aikaa, tytöt, mennään isoon saliin
ja aletaan kohta rukouskokous!

Helvi viivähti vähän, odotellen Ilmiä, joka keräili kuppeja
tarjoilupöydälle.

— Kaipaan Saimia täällä, — sanoi hän. — Onko hän muuten vielä
viihtynyt seurassanne?

— Eipä häntä juuri ole näkynyt. Tyttö parka, hän oli niin koko
sydämestänsä antautunut sille, jota rakasti. Jumala auttakoon häntä nyt
kantamaan suurta suruansa!

— Mitä? — kysyi Helvi säikähtyen. — Mitä on sitte tapahtunut?

— Etkö tiedäkään? Niin, niin, ethän ollut vielä täällä, kun me
kokouksen alussa puhuimme hänestä. Hänen kihlauksensa on purkautunut.

— Mitä sanot! Kuinka se on käynyt?

Uutinen vaikutti Helviin ihmeellisesti, aivan kuin se olisi hyvin
läheltä koskenut häntä itseään. Voi Saimi raukkaa! Täytyikö hänen
todellakin saada näin ankara rangaistus siitä, ettei hän tunteitansa
alistanut Herran tahdon alle?

— En ole kuullut mitään tarkempaa, — vastasi Ilmi. — Mutta tulehan
nyt! Tytöt jo laulavat salissa.

Helvi oli kalpea istuessaan paikallensa, ja kun laulu oli loppunut,
nousi hän kohta, ennenkuin kukaan ehti polvistua.

— Toverit, — sanoi hän, — minä pyydän teitä vielä muistamaan yhtä
rukousainetta. Kuulin juuri äsken, että täällä on puhuttu siitä kovasta
iskusta, joka vastikään on Saimi Saarniota kohdannut. Rukoilkaamme,
että Herra häntä vahvistaisi ja antaisi murheen vetää hänet lähemmäksi
luoksensa! Rukoilkaamme kaikkien puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä
teitä...

Mielellänsä he tahtoivat sen tehdä. Kaikkivaltiaan, rakastavan
Isän haltuun uskottiin sitte nuorten sydänten hartaimmat toiveet
ja korkeimmat pyrkimykset, ilot ja surut, sekä omat että muiden,
kansan kärsimykset ja isänmaan tulevaisuus. Mutta erityisesti he
rukoilivat Saimille lohdutusta ja Jumalan rauhaa. He tiesivät kyllä
omasta kokemuksestaan, kuinka esirukouksen siivet kantavat uupuneita
armoistuimen juurelle.

Iloisina ja tyyninä he heti sen jälkeen erosivat. Helvin mieli vaan ei
keveämmältä tuntunut, ja hitaasti, miettiväisenä hän kulki kohti kotia.

Ensio tuli hänelle avaamaan ovea.

— Sepä hauska, että tulit, — sanoi hän. — Juuri luulin, että
minun olisi pitänyt yksin syödä illallista. Setä ja tätihän ovat
iltakutsuissa.

Illallisen jälkeen hän pyysi Helviä Irjan kamariin.

— Minun on ollut niin ikävä soittoa ja laulua, — virkkoi hän, avaten
pianiinon kannen. — Etkö tahtoisi soittaa minulle säestystä Olavin
lauluun? Opettihan Irja sen sinulle ennen lähtöänsä.

— Kunhan sormeni vaan eivät olisi kovin kankeat, — arveli Helvi. Hän
oli aivan vähän soittanut, joskus vaan kokeillut Irjan johdolla. Hän
istui kuitenkin soittokoneen ääreen, ja Ensio alkoi miellyttävällä,
tunteellisella äänellä lempilaulunsa, jota Irja usein oli helkytellyt:

— ”Oi Elinainen ihana,
sä ruususeni jalo,
sä öitteni oot unelma ja päivieni valo.
Kuin viikot vierii päivä pois,
ja kuukaus niinkuin vuosi ois,
kun sua en saa nähdä”...

Viimeisessä säkeessä Helvi sekaantui tahdista, mutta Ensio ei sitä
huomannut. Uneksivana hänen katseensa tähtäsi määräämättömään
etäisyyteen.

XIV

Kuului kumea puhallus, laiva läheni uljaana kuten uiva
jättiläisjoutsen, ja nyt se jo laski rantaan, nenäliinojen ja lakkien
iloisesti liehuessa sekä kannelta että rannalta. Vielä täytyi
hetkeksi malttaa mielensä kiusallisten tullimiesten vuoksi, sitte
siepata tavarat kokoon ja kaivaa piletti esille. Minuutit tuntuivat
loppumattomilta. Mutta kun kaikki vihdoin oli suoritettu — oi riemua,
oi onnea laskea jalkansa oman maan manterelle ja heittäytyä odottavien
rakkaittensa syleilyyn!

Irjan tunteet kuohuivat niin, että hän ei muuta voinut kuin itkeä
ja hymyillä yhtaikaa. Oli hän ennenkin tuntenut tulista rakkautta
synnyinmaatansa ja omaisiansa kohtaan, mutta tuskinpa koskaan niin
valtavasti kuin tällä hetkellä. Hän oli pukeutunut syvään surupukuun
Suomen murheen tähden; vaan hänen kauniit silmänsä säteilivät ja
kyyneleet olivat ilokyyneleitä. Kotia oli hävityksen myrsky runnellut,
mutta se oli koti kuitenkin, vieläpä kahta kalliimpi. Oi, kuinka tuntui
suloiselta olla siellä jälleen!

Pari päivää myöhemmin koko perhe muutti Haapalehtoon. Kaikki he
nauttivat heräävän keväisen luonnon ihanuudesta, varsinkin Irja, joka
ei ollenkaan voinut sitä kyllikseen katsella. Tuntikausia hän saattoi
olla liikkeellä, lehahdellen paikasta paikkaan, niemeltä Honkaharjulle,
puutarhasta venevalkamaan ja sieltä soutaen kauvas saarien taakse
sinisalmia myöten. Palattuaan toisten pariin hän oli väsymätön
osottamaan heille hellyyttänsä; mutta samalla laajemmallekin tähtäävät
ajatukset hänen päässänsä pyörivät. Kansanvalistus oli tämän kesän
tunnussana kautta maan. Haapalehdon nuoret olivat kyllä jo ennenkin
tehneet voitavansa naapurikylässä, mutta nyt ei niin rajoitettu
työskentely enää saanut riittää. Seudulla asui hajallaan koko joukko
sivistynyttä nuorisoa, ja sen tahtoi Irja koota yhteistoimintaan, jotta
pitäjän joka kulmalle, keskuksesta syrjäsopukkoihin asti, tiedon valo
pääsisi edes heikkoja säteitä lähettämään.

Haapalehto, aatteen ahjo, oli luonnollinen kokouspaikka, huolimatta
siitä, että se sijaitsi kaukana vetten takana. Ensio toimitti sanan
eri tahoille, ja Tauno oli siinä hänen innokas apulaisensa, valmis
soutamaan vaikka penikulmain päähän. — Hän näytti muuttuneen siitä
kuin Irja viimeksi oli hänet kohdannut. Katseeseen oli tullut enemmän
totisuutta, ja vaikka hänen käytöksensä kyllä yhä oli erittäin
kohtelias, ei siinä enää tuntunut tunkeilevaa ystävällisyyttä, vaan
pikemmin arkuutta. Saattoi aavistaa, että Saimin kyyneleet salassa
nostivat sumuja hänen tiellensä ja yhdessä yleisten huolten kanssa
himmensivät hänen entistä keveätä iloansa.

Mutta Haapalehdon ”kansanvalistuskokouksessa” täytyi kaiken arkuuden ja
alakuloisuuden syrjäytyä sen innostuksen tieltä, joka Irjan rinnassa
hehkui ja vastustamatta tarttui sekä Taunoon että muihin vieraisiin.
Hän kokonaan lumosi heidät siinä kun hän istui puheenjohtajana
Honkaharjun tornin leveällä kaidepuulla, silmät säihkyvinä, posket
hohtavina, pukien kauniiksi sanoiksi rikkaat tunteensa. Ei kukaan
voinut häntä vastustaa. Pitäjä jaettiin piireihin, opettajia lupautui
jokaiseen, toimitettiin kohta yhteinen suuri kirjatilaus Helsinkiin
ja järjestettiin mahdollisuuden mukaan muut tarvittavat asiat. Kun
Irja sitte hyppäsi alas kaiteeltansa, säteili hän onnesta ja toivosta.
Kirkkain äänin hän viritti Maamme laulun, ja voimakkaasti toiset siihen
yhtyivät.

”— — Viel’ lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan — —”

Niin, se lempi oli vuoretkin murtava, siltä heistä tuntui. Mutta Helvi
ja Ensio, jotka seisoivat vierekkäin, vaihtoivat pari sanaa keskenänsä,
ja sitte Ensio lausui tyynellä, sointuvalla äänellä:

— Työn menestymiseen tarvitsemme kuitenkin enemmän kuin oman
rakkautemme ja innostuksemme. Minä ehdottaisin, että laulaisimme vielä:
”Oi Herra, siunaa Suomen kansa.”

Irja punehtui ikäänkuin lapsi, joka on tavattu pahasta teosta. Kohta
soi virsi juhlallisena kesäillan tyyneydessä, ja sen jälkeen Ensio
lyhyesti, muutamin sydämellisin sanoin, rukoili työhön oikeata henkeä
ja Herran siunausta.

Osanottajien tunnekuohu oli koko joukon hiljennyt, kun he lähtivät
tornista alas teelle ja pian sen jälkeen erkanivat kukin suunnallensa.
Brofeltin tytöt näyttivät ylenkatseellisilta, mutta useille Ension
sanat olivat muistuttaneet heidän omaa heikkouttansa ja suurta
edesvastuuta, jonka he velvollisuuttansa täyttäen nyt olivat ottaneet
hartioillensa. Tauno vaan ei saanut mielestänsä kahta ihanaa, säihkyvää
silmää. Niiden syvyyteen häneltä upposi työnharrastus, uskonnollisuuden
ivaaminen, itsensä hillitseminen ja kaikki muu, eikä hän lähtiessä
voinut olla luomatta niihin puhuvaa katsetta ja tavallista lämpimämmin
puristamatta Irjan kättä.

Vaan Irja sanoi Ensiolle, kun he palasivat rannasta vieraitansa
saattamasta: — Minä luulen, että minun sittekin täytyy pyrkiä
elokuussa kanssasi siihen kristilliseen ylioppilaskokoukseen, josta
puhuit. Te muut edistytte ja vakaannutte päivä päivältä, mutta minä
jään jälkeen, ja tuota pikaa isänmaa on tullut jumalakseni. Enkä
tiedä, miksi minua muutenkin melkein pelottaa jäädä näihin yhteisiin
kansanvalistuspuuhiin, kun sinä menet pois...

— Oikeinko totta haluaisit lähteä? Oi Irja, kuinka minä olen iloinen
siitä! Sedällä ja tädillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan.

— Niin, matkahan kestää ainoastaan kolme viikkoa, eikä se
kalliiksikaan tule.

— Riippuu siitä, mitä kalliina pitää; mutta eivät vanhempasi sitä
laske, se on varma. Olisihan setä minullekin antanut matkarahat, vaikka
en tahtonut ottaa vastaan. Tällaiseen tarkoitukseen, joka kuitenkin
tavallaan on ylellisyyttä, käytän mieluummin osan siitä, mitä talvella
kirjastoapulaisena itse ansaitsin.

Helvi oli kulkenut ääneti, silmät luotuina maahan. Nyt hän kohotti
päänsä, sanoen arasti:

— Luuletko, että minäkin rohkenisin pyytää mukaan, jos te molemmat
matkustatte? Minullakin on omaa rahaa, ja syksyllä saan enemmän, kun
jatkan koulutyötä jälleen. Vaan ehkei se kuitenkaan käy päinsä...

Innostuneena Ensio vakuutti, että se oli aivan mainiota; silloin
matkailo vasta tulisikin oikein täydelliseksi, jos ”kolmiapilan” ei
tarvitsisi erota. Olihan hän jo monta kertaa sitä ehdottanut Helville,
mutta tämä ei ollut ennen ottanut kuullakseenkaan.

Irja taaskin miltei loukkaantui Helvin epäröimisestä.

— Luuletko todellakin, Helvi, että minä olisin tuuminut lähteä ilman
sinua? — sanoi hän. — Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole. Ellet sinä
pääse, en mene minäkään.

Kansanvalistussuunnitelmat muuttuivat yhtäkkiä matkatuumiksi, ja ennen
levolle menoa asia jo esitettiin vanhemmille. Ei se pitkää vitkastelua
sietänytkään, sillä kokoukseen aikoville määrätty ilmoitusaika oli
loppumaisillaan.

Ension lähtö oli ennen sovittu asia, mutta tyttöjen suhteen tuli monta
mutkaa matkaan. Vanhemmat miettivät sinne ja tänne. Tohtorin mielestä
saattoi olla hyvä, että Helvi matkusti vähän ”laajentamaan ahdasta
näköpiiriänsä”, kuten hän sanoi, mutta ”pikku sirkkansa” hän olisi
tahtonut pitää kotona, kun vasta juuri oli hänet saanut. Tohtorinnasta
taas oli sääli pidättää Irjaa, jos toiset lähtivät, koska hän kerran
halusi mukaan. Olihan tavallaan aukkokin hänen kasvatuksessansa,
että hän ei ollut Ruotsissa eikä Norjassa käynyt, ja nyt oli siihen
tilaisuus hauskassa seurassa. Mutta kokous — se epäilytti. Kuka tiesi,
mitä siellä hänen päähänsä ahdettaisiin!

— Sinä olit juuri niin innostunut kotikouluihisi, — sanoi tohtori
toisena aamuna Irjalle, koettaen eikö se naula vetäisi. — Miten niiden
kävisi, jos kaikki lähtisitte Norjaan?

— Kolme viikkoa myöhemmin meidän kai kuitenkin täytyisi ne jättää.
Me työskentelemme sitä innokkaammin nämä kaksi kuukautta; ja entiset
monivuotiset oppilaamme, joita olemme aikoneet pyytää talvella
koulua jatkamaan, voivat yhtä hyvin tehdä sen jo silloin. Ehkä
kirkonkylästäkin joku väliin pistäytyy tänne työhön, jos pyydämme.

— Oletpa sinä järkevästi ja perinpohjin laskenut suunnitelmasi, —
virkkoi tohtori hymyillen.

— Ensio sen on tehnyt! — kertoi Irja. — Hän tahtoisi niin
mielellänsä, että minä lähtisin. Ja kyllä minun oikeastaan pitäisikin.
Minulla on monta syytä, isä.

— Esimerkiksi?

— Voi, etkö käsitä, kuinka paljon hyötyä sellaisesta kokouksesta
saattaa olla? Tiedäthän, isä, en ole sitä peittänyt, että tahdon
Jeesusta rakastaa ja palvella; mutta minä olen niin huono ja
taitamaton, ja sydämeni täyttyy muusta enemmän kuin hänestä. Siellä
minun on pakko olla hiljaa, kuunnella ja oppia. On niin monta
kysymystä, jotka minun tulisi saada selville. Eilen illalla tätä vasta
oikein ajattelin, ja silloin huomasin, kuinka tärkeätä minun olisi
päästä. Ethän, isä kulta, tahdo ottaa minulta pois sitä siunausta?

Tohtori huokasi. Ei ollut siis ulkomaanmatka auttanut, sillä yhä
näkyivät Irjan uskonnolliset haaveet olevan entisellään. Hän ei
halunnut Norjaan etupäässä seutuja katsellaksensa yhdessä toisten
nuorten kanssa, vaan erityisesti tuon onnettoman kokouksen tähden,
kuten tohtori ja tohtorinna olivat pelänneetkin. Mutta mikä tässä tuli
neuvoksi; ei häntä hennonnut kieltääkään.

Niinpä tohtori suuteli Irjan ruusuposkea, sanoi olevansa pahoillaan,
kun pikku sirkka uhkasi ennen aikojaan käydä vanhaksi ja totiseksi,
mutta arveli parhaaksi, että hän lähtisi Ension ja Helvin mukana
matkalle, koska hän sitä niin hartaasti toivoi. Ja niin oli asia
päätetty.

                                                  ⸻

Aika kului nopeasti ahkeran, innokkaan työn ja kesäisten ilojen
vaihdellessa. Elokuu tuli melkein huomaamatta, ja sen mukana nuorten
lähtöpuuhat.

Matkan aattopäivänä Irja oli uimisen jälkeen jäänyt niemen rantaan
huuhtelemaan ylioppilaslakkiansa. Hän asetti sitä paraikaa kuivamaan,
kun huomasi Tauno Brofeltin purjeveneen soluvan saaren takaa esiin.
Perämieskin näkyi samassa keksineen Irjan, sillä hän ei kääntynyt
valkamaa kohti, vaan laski myötätuulessa suoraan niemen kärkeen.

Tauno hyppäsi reippaasti maalle ja tervehti Irjaa. Hän oli puettu
hauskaan, aistikkaaseen urheilupukuun, ja katseessa välähti entinen
raikas ilomielisyys, vaikka siinä Irjan mielestä samalla oli jotain
muutakin, jota hän ei käsittänyt.

— Tahdoin käydä vielä kerran sanomassa hyvästit, ennenkuin lähdet
pitkälle huvimatkallesi ja jätät seuramme, — virkkoi hän.

— Tervetultua! Mutta sinä vaan et näy saavan päähäsi, ettei meidän ole
tarkoitus matkustaa huvitellaksemme. Täytyyhän olla parempi syy, kun
luopuu rakkaasta ja tärkeästä työstä. — Odotappas, minä vähän korjaan
tuota lakkia. Kas noin! Tulehan nyt, niin menemme toisten luo.

Tauno katseli ihaillen notkeata, vilkasta tyttöä, ja ennenkuin Irja
ehti kääntyä lähtemään, oli hän estäen nopeasti tarttunut hänen
käteensä.

— Ei, Irja — viivy täällä! Onni suosi minua, kun tapasin sinut yksin,
sillä minä tulin varta vasten saadakseni ennen eroamistamme sanoa
sinulle, mitä lapsuudestasi asti olen tuntenut sinua kohtaan — joko
tieten tai tietämättäni...

— Parempi on, ettet sitä sano, — virkkoi Irja, joka äkkiä oli käynyt
totiseksi. — Tule, lähdetään...

— Ei, ei, nyt en päästä sinua karkaamaan, — virkkoi Tauno, yhä
pidellen hänen kättänsä ja koettaen katsoa häntä silmiin. Mutta Irja
käänsi pois päänsä ja riuhtaisihe irti.

— Halveksitko minua Saimin tähden? — kysyi Tauno silloin
surullisesti. — Voi Irja, ihminen saattaa erehtyä, kokea paljon
katkeraa ja tuottaa murhetta muillekin, mutta juuri kaiken sen kautta
oppia selvästi näkemään. Tunnen monta tyttöä, mutta enimpiä heistä
ylenkatson, toisia säälin. Saimia luulin rakastavani, sillä hän oli
ystäväsi, säesti sinua, kun lauloit, puhui sinusta, kun kyselin, oli
kaunis ja suloinen ja valmis antamaan minulle sen lemmen, jota turhaan
näytin toivovan sinulta... Se kävi päinsä, niin kauvan kuin uutuus
viehätti ja salaisuus loi runollisen verhonsa suhteemme yli, mutta
heti aloin katua ja kyllästyä, kun kihlauksemme oli julkaistu. Muistin
sinua; näin edessäni, miten ulkomailla sait kihlakorttimme, ja tuumin,
tokkohan ilostuit vai kävit surulliseksi sitä katsellessasi. En voinut
kestää Saimin seuraa, minun täytyi päästä pois Helsingistä, ja sinun
palaamisesi lähestyessä lähetin hänen sormuksensa takaisin...

He olivat hiljakseen kävelleet kappaleen tietä pitkin, kääntyneet
syrjään ja istuutuneet penkille männyn juurelle. Tauno puhui
tunteesta väräjävällä äänellä; Irja kuunteli, miettivä ilme kauniissa
katseessansa.

— Koko ajan sinä olit sydämessäni, Irja; sinä ainoa tyttö, jota
ikäni olen ihaillut ja kunnioittanut, ainoa, jota lähestyin näkemättä
paikalla altista halua syöstä syliini, kunhan vaan avaisin sen... Jos
he tietäisivät, nuo tytöt, kuinka mies sellaista inhoaa! Sinua, jota en
voittanut, minä halusin voittaa...

— Ja voitettuasi olisit minuunkin kyllästynyt, — keskeytti Irja. —
Sillä mistä johtuu se tunteesi, jota nimität rakkaudeksi? Jumala on
antanut minulle ulkonaisia lahjoja, jotka häikäisevät silmiäsi, mutta
sisäiset siteet eivät yhdistä meitä. Älä pyydä rakkauttani, Tauno, se
on mahdotonta!

— Vasta sitte heitän toivon, kun näen katkeamattomien kahleitten
kiinnittävän sinut toiseen. Irja — ellet lempesi lahjaa minulle anna
— enkä luullutkaan, että vielä sen täytenä saisin — niin anna edes
varmuus siitä, että sydämesi on vapaa!

— Kuka voi sydämen syvyydet tutkia? Mutta sen tiedän, etten
milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin omaisiani...

— Niinkuin omaisiasi! — Tauno hymyili katkerasti. — Ketkä sitte
kuuluvat niihin omaisiin? Vaan suo anteeksi, alan käydä epähienoksi,
huomaan sen. — Näinkö minun siis on lähteminen, ilman ainoatakaan
toivon sanaa?

— Keskusteluumme minulla ei ole enempää lisättävää. Mutta tottahan
tulet sanomaan hyvästi Helville ja Ensiolle? Sinun pitää levätä, olet
purjehtinut pitkän matkan.

— Voitko sinäkin olla julma, kuten kissa, joka hiirtä kiusaa? Ei,
Irja, paikalla lähden, niin nopeasti kuin purteni kantaa. Ja sinä —
pidä hauskaa matkallasi niiden kanssa, joihin ”sisäiset siteet” sinua
liittävät enemmän kuin minuun...

Irjan mieli oli kuohahtamaisillansa, mutta hän hillitsi itsensä,
käsittäen, ettei vastaus olisi nyt kuitenkaan mitään auttanut. Siksi
hän vaan antoi kättä Taunolle, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt
pahoittaa lapsuudentuttavan mieltä, ja kääntyi hitaasti kävelemään
kotia kohti, Taunon rientäessä veneensä luo.

Toiset istuivat kaikki verannalla, johon aamupäiväkahvi oli tuotu.
Tohtori sanoi jo pelänneensä, että vedenhaltija oli hänen tyttönsä
vienyt, tohtorinna ja Ensiokin olivat ihmetelleet hänen viipymistänsä,
ja Helvi oli juuri lähdössä häntä etsimään.

— Jutteleppa nyt, mitä olet toimittanut, — kehoitti tohtori,
valmistaen hänelle tilan viereensä.

Irjan ei koskaan ollut tapana salata mitään omaisiltansa, ja nytkin
hän suoraan kertoi kaikki. Olihan hän itse aivan varma asiastansa,
mutta tuntui kuitenkin hyvältä, kun sai kuulla vanhempain olevan
täysin tyytyväisiä hänen menettelyynsä. Heidän mielestänsä Tauno
kyllä oli hauska ja miellyttävä poika, mutta liian suuri ”hulivili”,
jotta he hänen haltuunsa olisivat tahtoneet lapsensa onnea uskoa. —
Helvistä asian päätös oli päivän selvä ja luonnollinen; ja kaiketi
Ensiokin ajatteli samaa, koska hän ei mitään virkkanut. Onhan vaitiolo
tavallisesti yhtä kuin hyväksyminen. Tytöiltä vaan jäi huomaamatta
hänen omituinen katseensa, joka seurasi Irjaa koko ajan kuin hän
kertoi. Kun he sitte kohta lähtivät Honkaharjulle kiipeämään, ei Ensio
tullut mukaan, vaan meni tohtorin ja tohtorinnan jäljessä sisälle.

                                                  ⸻

Sinä iltana elokuun kuutamo lumoavana levisi yli seudun. Matkalle
lähtijät olivat viettäneet hiljaisen rukoushetken niemen hämärässä
puistossa, ja Helvi oli sen jälkeen palannut huvilaan; mutta Irja
ja Ensio suuntasivat kulkunsa rantaa kohti, sinne missä männyt
juhlallisena vartiona seisoivat ja kotilahti kuun säteitten
kirkastamana kimalteli.

— Irja sisko, — sanoi Ensio silloin, — me lähdemme matkalle,
asettuaksemme hiljaa Herran kasvojen eteen. Minä tunnen, että se
kaikista taisteluista huolimatta on minulle vaikeata, kunnes olen
selvillä hänen tahdostansa sen kysymyksen suhteen, joka lakkaamatta on
mielessäni. Saanko puhua kanssasi siitä?

Irja loi häneen kummastuneen, kysyvän katseen ja vastasi: — Tietysti,
jos voin sinua auttaa.

— Kun kuulin tänään, mitä Tauno oli sinulle sanonut, tuntui niin
kummalliselta sydämessäni. Ei ollut kukaan ennen häirinnyt tunteittesi
rauhaa... en rohjennut minäkään, vaikka hetki hetkeltä sanat pyrkivät
huulilleni. Mutta nyt se kuitenkin on tapahtunut, ja hän oli varmaan
vaan ensimmäinen niistä monista, jotka tulevat lempeäsi pyytämään,
kunnes omasi löydät...

Ensio pysähtyi; vaan kun Irja vaiti katsoi maahan, jatkoi hän jälleen:

— En voi enää odottaa. Minä rakastan sinua, kallis siskoni, rakastan
enemmän kuin veli. En tiedä sinun tunteitasi, en edes aavista
vastaustasi, vaikka olemme samassa kodissa kasvaneet. Mutta älä
pelkää sanoa minulle kaikkein vaikeintakaan!... Irja rakkaani, minä
olen valmis siihen, mitä Herra tahtoo, vaikka olisikin korkein onneni
omistaa sinut...

Silloin Irja kohotti katseensa, ja vieno puna nousi verkkaan hänen
poskillensa, kuten rusotus taivaalle aamun sarastaessa. Silmistä
välähti onnen säde, ja hän kuiskasi:

— Sitäkö se olikin, kun joka yö siellä kaukana uneksin sinusta? Oi
Ensio, nyt minä ymmärrän... Sinua minä rakastan ja olen rakastanut aina!

Tyynenä välkkyi vesi kuutamossa ja linnut oksilla uinuivat, mutta
puissa kulki hiljainen humina, kuten näkymättömien siipien suhahdus.
Irja ja Ensio viipyivät rannalla, ensin kuiskien sydänten kertomatonta
kieltä, sitte yhdessä kiittäen Jumalaa. Vihdoin Irja huomautti, että
oli aika lähteä vanhempia hämmästyttämään ja pyytämään heitä mukaan
lastensa iloon.

— Mitähän he sanovat? — tuumi hän hilpeästi ja toimessaan, unohtaen
äskeisen runollisen vakavuuden. — Tänään en mennyt kihloihin ja menin
kuitenkin — onpa se ihmeellistä!

— Heille se ei ole aivan odottamatonta, — kertoi Ensio hymyillen.
— Kuinka olisin saattanut kaiken heidän rakkautensa palkaksi
anastaa heidän kalleimman aarteensa, tietämättä, että he vapaasti ja
mielellänsä soivat sen minulle?

— Aina sinä olet kaltaisesi, yhtä jalo ja hienotunteinen, — sanoi
Irja hellästi.

— Mutta Helvi ei tiedä ainakaan varmuudella mitään, vaikka hän
kentiesi on tunteemme arvannut, — jatkoi Ensio. — Rientäkäämme
hänenkin luoksensa! Minulla on hänelle paljo selitettävää, monta
lausettani, jotka hänestä ovat arvoituksilta tuntuneet.

— Niin, niin, mennään pian! Minä tahtoisin onnestamme riemuita koko
maailmalle. Me emme suinkaan rupea päiväksikään salaamaan kihlaustamme,
ja tänä iltana vielä kirjoitan Taunolle, jottei hän luulisi minun
tahallani peittäneen häneltä totuutta... Kuta ennemmin hän sen tietää,
sitä pikemmin hän unohtaa.

Polulle noustessaan he kuulivat Helvin kannakselta huhuilevan. Hän
oli laittanut matkavarustukset valmiiksi ja tuli nyt hakemaan heitä,
saadaksensa hetken yhdessä nauttia illan ihanuudesta.

Kiirehtien, käsi kädessä he saapuivat, ja Irja syöksähti Helvin syliin,
purkaen hänelle ilokuohun täydestä sydämestänsä.

— Sinä oma rakas sisko kuulit sen ensimmäisenä, — lausui hän
ilmoitettuansa uutisen. — Anna nyt minulle sisaren suudelma
onnentoivotukseksi! Noin — ja Ensiolle myöskin!

Ensio punehtui täyttäessään Irjan pyynnön, ja keveästi kuin hengähdys
hänen ja Helvin huulet kohtasivat toisiansa. Mutta Helvi tuskin tiesi,
mitä tapahtui, ja hänen poskensa olivat kalpeat kuin lumi.

— Tule nyt mukaan, niin menemme isän ja äidin tykö, — sanoi Irja
tarttuen hänen käteensä. — Onko sinun kylmä, Helvi? Kätesi on kuin jää!

— Ehkä vähän, — sai Helvi vastatuksi ponnistaen kaiken tarmonsa. —
Menkää te vaan, minä tulen jäljessä. Sedällä ja tädillä varmaankin on
puhumista kahdenkesken kanssanne.

Hän kulki rantaan kuten unessa, katse jäykkänä, ajatukset sekavina.
Paistoiko kuu todellakin kirkkaana niinkuin äsken, vai sumuharsoko
äkkiä verhosi sen? Oliko hän itse sama Helvi, joka luontoa ihannellen
ja iloiten toivotusta matkasta äsken oli niemelle kävellyt? Tuntui kuin
ääretön erämaa olisi levinnyt kolkkona hänen ympärillensä ja sydän
kutistunut kokoon sanomattomasta tuskasta, jota hän ei oikein itsekään
ymmärtänyt...

Vasta vähitellen hän tuli tajuihinsa. Silloin hän heittäytyi puun
juurelle maahan ja itki, itki kuten se, jolta kesä kukkinensa on
ainiaaksi kadonnut. Irja, päivänpaisteen lapsi, oli poiminut ne
kaikki...

Mitä hänen elämästänsä oli tuleva? Kuinka hän oli jaksava kantaa sen
tyhjyyden kuormaa?

Ei yhtään enkeliä, ei yhtään tähteä pimeydessä... Taivas loisti ja
säihkyi, mutta Helvi ei sitä nähnyt. Raskaasti huoaten hän nousi,
huuhteli itkettyneitä silmiänsä ja lähti Haapalehtoa kohti —
iloitsemaan kihlautuneitten ilosta...

XV

Helvi oli yksin päässyt pujahtamaan pois entiseltä sotilasleiriltä,
jossa kokousta pidettiin, kulkenut yli ison kentän ja istuutunut
viidakon reunaan, mistä vihreä vesi vilahteli ja mahtavat
lumihuippuiset tunturit joka puolelta näkyivät. Hän tahtoi hiljaa ja
häiritsemättä koota ajatuksensa ja selvitellä ristiriitaiset tunteet,
jotka toinen toistansa ajellen näinä päivinä olivat hänen rinnassansa
riehuneet.

Kuinka hyvä kumminkin, että hän oli päässyt mukaan tänne, näkemään niin
paljon uutta, saamaan niin paljon vaikutuksia, niin paljon kehoitusta
etsimään kaikkensa Herrassa yksin! Hän ei käsittänyt, miten hän muuten
olisi ulkonaisesti tyynenä kestänyt tämän ajan, ensi ajan kalleimman
toivonsa katoamisen jälkeen...

Millainen sokko ja houkkio hän olikin ollut päivästä päivään, vuodesta vuoteen
! Olisihan hänen pitänyt nähdä tai ainakin uskoa se, mitä monet
muut jo aikaa ennen olivat huomanneet. Irja ja Ensio eivät hänestä muka
sopineet yhteen... mutta kuka on rakkaudelle lait määrännyt? Korkein
oli heillä yhtä, ja sanotaanhan muuten vastakohtain parhaiten toisiansa
täydentävän...

Vielä viimeiseksi hän oli pettänyt itseänsä Ension puhuessa
suhteestansa lähetykseen, vaikka ne sanat aivan yhtä hyvin saattoi
toisinkin käsittää, siten kuin Ensio oli selittänyt hänelle:
lukemattomien perhosten liehuessa hänen ihanan ruusunsa ympärillä
hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi rakastettuansa omistaa.
Toisen omana hän ei olisi voinut nähdä Irjaa; hän olisi paennut pois,
hautautunut kauvas pois pakanamaihin... Mutta se ei ollut oikein. Hänen
täytyi voittaa ja kestää kuin mies, väistymättä sotatanterelta. Hänen
piti taistella itsensä sisällisesti vapaaksi siitä, mikä oli hänelle
kalleinta maan päällä, ja kulkea tietänsä suoraan, kävi tässä suhteessa
miten tahansa...

Ensio oli uhrinsa antanut ja sentähden myöskin voinut saada
sen takaisin. Hän, Helvi, oli sitkeästi pidellyt kiinni omista
ajatuksistansa ja teistänsä — ja Herran oli täytynyt väkisin ottaa
häneltä kaikki, kaikki...

Oi, se oli nyt niin selvänä hänen surulliselle sydämellensä. Koko
elämänsä ajan hän oli Herran edessä vilpistellyt, luullut olevansa
hänen omansa kokonaan ja kuitenkin palvellut häntä puolinaisella
rakkaudella. Hänen sydämessänsä oli asunut paljo ylpeyttä, paljo
itsepetosta ja itseviisautta, paljo riippuvaisuutta ihmisistä, suurta
itsekkäisyyttä ja taipumattomuutta Herran tahtoon. Siksi hän oli
tuntenut ”painoa sydämellä”, siksi epävarmuutta ja rauhattomuutta.
Hän oli luullut sen riippuvan ulkonaisista seikoista, huvituksista ja
maallismielisestä seurapiiristä, viipymisestä työssä, joka ei kuulunut
hänen varsinaiseen toimialaansa, siitä, että hän oli sukulaisiansa
laiminlyönyt — niin, milloin mistäkin. Tavallaan hän oli ollut
oikeassa; mutta pääsyytä hän ei ollut huomannut: suhdettansa Ensioon,
joka Herran tahdon sijasta oli kaikkia hänen ajatuksiansa ja tekojansa
hallinnut...

Niinkö se oli? Vai eikö oikeammin hänen itsekäs rakkautensakin ollut
vaan yksi ilmaus koko sydämen suunnasta, joka vaati perinpohjaista
korjausta? Kaikki väärät yksityisseikat olivat kuin ohdakkeita,
jotka samasta juuresta versoivat, synnin juuresta sydämessä, omasta
itsestä, joka ei tahtonut väistyä valtaistuimeltansa, antaen Herralle
ruhtinassijaa...

Ajoittain, erityisissä tilaisuuksissa hän oli alistunut, kuten
esimerkiksi lähtiessänsä Saukkolaan. Silloin hän olikin saanut kokea
rauhaa ja ikäänkuin esimakua siitä siunauksesta, joka seuraa ehdotonta
kuuliaisuutta ja kokonaista antautumista. Mutta hän ei ollut tahtonut
Herran viittauksia ymmärtää; ja siksi hänen nyt täytyi surra muiden
iloitessa ja itkeä syntejänsä, kun toiset Jumalan armoa ylistivät...

Ei kukaan täällä kokouksessa varmaankaan ollut niin huono, niin
murrettu, niin murheellinen kuin hän — — —

Kuului annettavan ateriamerkki, hänen täytyi lähteä piilopaikastansa.
Hän taivutti syrjään pitkän oksan, mutta kuuli samassa rasahduksen
toisaaltakin, vähän matkan päästä. Muutamia askelia astuttuansa hän
näki Saimi Saarnion, joka toverien hartaasta kehoituksesta myös oli
lähtenyt mukaan kokoukseen ja näytti nyt, samoin kuin Helvikin,
etsineen yksinäisyyttä.

— Kas, olitko sinäkin täällä! — sanoivat molemmat melkein yhtaikaa,
joutuen hiukan hämillensä.

— Siinä on minulla surutoveri, — ajatteli Helvi. Vaan Saimi tarttui
kohta hänen käsivarteensa ja alkoi avomielisesti puhua.

— Eikö tämä kokous ole suurenmoinen? — sanoi hän. — Ajattelehan,
että sadat nuoret eri maista tulevat yhteen Jeesusta tunnustamaan ja
yhdessä pyrkimään häntä lähemmäksi! Tuntuu kuin suuri virta vyöryisi ja
veisi minutkin ihan vastustamatta mukanaan. Minä pelkäisin sitä, ellen
tietäisi, että se on ainoa pelastukseni...

— Niin, Saimi, se on pelastus, kunhan vaan virrasta kohoamme
kalliolle. Yksin Jeesus on turvamme ja onnemme... vaikka usein
katkerasti harhailemme, etsien sitä ihmisistä...

— Yksin Jeesus — niin. Muistatko, milloin ennen sen sanoit minulle?
Se oli sinä päivänä, jona Tauno oli pyytänyt minua omaksensa. Oi Helvi,
jos tietäisit, kuinka paljon olen sen jälkeen kärsinyt! Luin eräänä
aamuna raamatunlauseen, joka on juuri kuin minulle kirjoitettu: ”Älkää
olko kuten orhit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää
suitset ja ohjat suuhun pantaman; muutoin eivät he lähene sinua”.
Itse minä olen murheisiini syypää, mutta Herra on ollut armollinen
ja vetänyt minua luoksensa pakottamalla, kun en muuten tullut. Sinä
onnellinen, jonka ei ole tarvinnut sellaista tietä kulkea!

Kyynel vierähti hiljaa Helvin poskelle, ja hän puristi lujemmin Saimin
kättä kuiskatessaan: — Kentiesi paraikaa käyn juuri sitä tietä.
Minä olin sokea sokean neuvoja... mutta Herra on rakastanut meitä
kumpaistakin ijankaikkisella rakkaudella, ja siksi hän vetää meitä
puoleensa sulasta armosta. Muistakaamme rukouksessa toisiamme, Saimi!

Saiminkin silmään kohosi kyynel, ja hän vastasi Helvin
kädenpuristukseen, ikäänkuin ilmaisten, että hän oli ymmärtänyt.
Mutta Helvin mieleen johtui se ilta, jona toveripiirissä hänen
ehdotuksestaan oli rukoiltu ”Saimin ja muiden puolesta, joiden täytyy
kulkea synkkiä teitä”. Oliko hän silloin ehkä hetkellisesti aavistanut
itsekin sisältyvänsä siihen rukoukseen? Se näkyi jo alkaneen kantaa
hedelmää Saimin suhteen; tokko hänkin oli saava sen siunauksesta
osansa? Tai kentiesi hän oli saanutkin; sillä olihan valkeus ja totuus
suuri Herran armolahja, niin katkerana ja masentavana kuin se olikin
häntä kohdannut. Kurituksen oli täytynyt tulla, mutta samalla tuli se
lohdullinen vakuutus, että rakastavan Isän käsi vitsaa piteli. Hän löi,
saadaksensa parantaa...

— — Kun Helvi Saimin kanssa saapui isoon, hauskaan ruokailutelttaan,
olivat kaikki pöydät jo pitkin pituuttansa täynnä aterioitsevia.
Sinne tänne kuljettuaan he vihdoin löysivät eri haaroilta paikan.
Helvi joutui istumaan kahden ruotsalaisen väliin, vastapäätä nuorta
norjalaista, jotka yhdessä innokkaasti puhelivat lähetysasiasta ja
etenkin sen asemasta kokouksessa. Helvi oli jo ennen esitelty yhdelle
heistä, toiset vaihtoivat kohta nimikortteja ja vetivät hänetkin mukaan
keskusteluunsa, huomauttaen lähetysesitelmistä, jotka sinä iltana piti
pidettämän.

— Vahinko, että ne ovat niin myöhään, — sanoi norjalainen. — Sinne
pitäisi välttämättä niin monien kuin suinkin virkeinä tulla, sillä
ainakin yksi niistä on varmaan oleva kokouksen parhaita. Tahtoisitteko
tekin, neiti, mainita siitä tovereillenne?

— Mielelläni. Se kuuluukin läheltä omiin harrastuksiini, sillä
sydämestäni soisin lähetysrakkauden enemmän lämpenevän meikäläisten
keskuudessa.

— Ettekö te olekin ajatellut ruveta lähetyssaarnaajaksi? — kysyi
se ruotsalainen, jonka Helvi ennestään tunsi. — Muistan erään
tovereistanne puhuneen siitä.

Helvi ei oikein tietänyt mitä vastata. Keväällä hän jo oli valmistanut
ystäviänsä siihen mahdollisuuteen, ettei hän ehkä koskaan lähtisikään,
mutta eivätpä he näyttäneet ottavan uskoaksensa, koska kertoivat siitä
vieraillekin. Itse hän oli viime aikoina kasvanut pois entisistä
aikeistansa, ja nyt, oman kurjuuden tunnon musertaessa, hän kaikkein
vähimmin oli rohjennut niihin palata.

— Kerran sitä kyllä ajattelin, — vastasi hän sentähden hiljaa. — Se
oli unelmani lapsuudessa, ja sittemmin jo aloin valmistautuakin sitä
varten. Mutta en enää uskalla luulla sitä mahdolliseksi, sillä minä
olen liian huono ja kelvoton Herran suureen työhön.

Helvin puhetoverit olivat hetken vaiti. Sitte toinen ruotsalaisista,
vanhempi, vakavakatseinen pastori, lausui:

— Muistuu mieleeni se kaunis laulu, jonka ensi kerran kuulin teiltä
suomalaisilta:

”Ah, etten mitään oisi,
tyhjä murrettu astia vaan,
pantu Mestarin jalkain juureen
korjaustansa vartoamaan:
tyhjä, hän että mun täyttäis,
kun tointansa käyn tekemään;
murrettu, että hän käyttäis
mua muitakin etsimään”.

Ehkä se sopii juuri teille. Mestarin tulee kasvaa, meidän vähentyä.
Nöyristä ja alhaisista hän aseensa valitsee.

Helvin sydän alkoi tykyttää. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan
ei tietänyt, saattaisiko hän sen tehdä. Pastori oli kohta voittanut
Helvin luottamuksen, mutta sopiko hänen tässä, ensi kerran puhuessansa
henkilön kanssa, kymmenien muiden ympäröimänä ja ainakin lähinnä
istuvien kuullen tuoda esille epäilyksiänsä ja kysymyksiänsä?

Miksikä ei? Se kuului kokouksen luonteeseen. Ehkä tilaisuus ei koko
aikana enää palaisi, sillä aterian päätyttyä pastori kenties oli
hävinnyt häneltä noiden satojen joukkoon, jotka eri haaroilta olivat
tulleet, eikä hän milloinkaan saisi sanoa sanottavaansa. Tuttu tai
tuntematon — mitä siitä lukua? Herran rakkaus yhdisti heitä kaikkia.

— Sydämeni on ollut maallisiin kiintynyt ja puolinainen Herran edessä,
— sanoi Helvi, syrjäyttäen päättävästi ujostelunsa ja luoden totisen
katseen pastoriin. — Vuosikausia Herra on kutsunut minua, mutta minä
en ole rehellisesti totellut, ja lopuksi petin minulle uskotun aatteen
luopumalla sisällisesti siitä itsekkäitten pyrintöjen tähden. Suuren
surun kautta Herra armossaan avasi silmäni — mutta mihin minä nyt enää
kelpaan?

— Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä,
— vastasi pastori vakuuttavan varmasti.

— Sen tiedän, ja siinä onkin ainoa toivoni ja lohdutukseni. Herra
voi pelastaa minut yksityisesti... mutta ei se estä häntä sulkemasta
mahdotonta asetta työstänsä pois. Minä en ansaitse päästä siihen enää.

— Ette milloinkaan olisi itsestänne sitä ansainnut. Mutta muistakaa,
mitä Jeesus sanoi Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt:
ruoki lampaitani! Varokaa, ettette vielä kerran ole kutsuvalle
äänelle uskoton! Hiljentäkää sydämenne, turvatkaa ijankaikkiseen
armoon ja rukoilkaa selvyyttä! Jolle paljo anteeksi annetaan, hän
paljon rakastaa, ja Jeesuksen rakkaus se on, joka on vaativa hänen
palvelijansa työhön.

— Kiitos, — kuiskasi Helvi sydämellisesti pastorille, kun he
pöydästä nousivat. Hän oli kokonaan unohtanut toiset, jotka olivatkin
hienotunteisesti kääntyneet muiden naapuriensa puoleen, jättäen heidät
rauhassa keskustelemaan.

— Olkoon Herra kanssanne, — vastasi pastori ojentaen kätensä; ja niin
he erosivat. Mutta Helvi ajatteli jyväsiä, jotka putoilevat toisinaan
tien varrelle ohimennen, melkein kylväjän huomaamatta. Kallis siemen
oli siten sirotettu hänenkin sydämeensä, ja hän tahtoi sen huolella
varjella, jotta taivaan linnut eivät sitä noukkisi pois.

Pöydän päässä hän kohtasi Irjan ja Ension, jotka seisoivat vierekkäin,
onnesta säteillen kuten yleensä näinä päivinä. Helvi nyökäytti heille
iloisesti päätänsä. Kumma kyllä, ei tuntunut mitään pistosta sydämessä,
ja luonnollisen tyynenä hän saattoi heitä lähestyä ensimmäisen kerran
heidän kihlauksensa jälkeen.

— Meidän pitää nyt heti mennä lauluharjoitukseen, — kertoi Irja. —
Sitte on naisylioppilaitten erikoiskokous, niinkuin tiedät. Oletko
valmis vai täytyykö sinun vielä käydä nuottivihkoa hakemassa?

— En tule nyt ensinkään. Jos kaivataan, niin sano, että halusin olla
yksin ja valmistautua tämäniltaisia lähetyspuheita kuulemaan.

— Katsoppas, alkaa sataa. Missä aiot olla, makuuhuoneissako, jotka
päivisin ovat niin kolkot pelkkine vuoderiveineen? Tule kumminkin
laulamaan! Ei siitä väsy, se virkistää vaan.

— Irja hän haluaisi lakkaamatta laulaa, — virkkoi Ensio hymyillen.

— ”Mä lakkaamatta laulelen,
maan murheita en muista” —

hyräili Irja suloisella äänellänsä, joka kuiskauksenakin sointui kuin
hopeatiukunen. — Kuinka en sitte laulaisi? Minusta tuntuu kuin koko
elämäni pitäisi olla pelkkä kiitoslaulu Herralle, joka on ollut minulle
niin armollinen.

— Kunpa elämämme sitä aina olisikin, ilossa ja surussa, — sanoi Ensio.

— ”Iloni muut jos katoaa,
mull’ Jeesus ilon antaa;
jos varjot päivän sammuttaa,
yö lauleloita kantaa” —

saneli Helvi Irjan säkeiden jatkoksi, puolittain itseksensä, omituinen
kaukokatse silmissään. Vaan samassa hän asemansa muistaen kääntyi Irjan
puoleen ja lausui:

— En kuitenkaan voi tulla kanssanne, sillä minulla on tärkeä asia
ajateltavana. Hyvästi, kunnes illalla tavataan!

— Mikähän Helviä oikein vaivaa? — tuumaili Irja katsoen hänen
jälkeensä. — Minusta hän täällä kokouksessa on ollut toisenlainen kuin
kotona, niin hiljainen ja itsekseen vetäytyvä. Olisi hyvin ikävä, jos
hänen toiveensa sen suhteen olisivat pettyneet ja hän katuisi tulleensa.

— En sitä luule, — vastasi Ensio miettiväisenä. Hän oli alkanut
epäillä jotakin — mutta samassa hän karkoitti pois sen ajatuksen;
sehän oli tyhmä ja itserakas. Täytyi löytyä toinen syy Helvin
totisuuteen.

— Sanoihan hän tahtovansa erityisesti valmistua lähetysesitelmiä
varten, — jatkoi hän sentähden, itsekin iloisena havaitsemastansa
luonnollisesta selityksestä. — Kentiesi hän paraikaa lopullisesti
ratkaisee elämänsä polttavaa kysymystä. Sellaisina aikoina ympäristö
pakenee ja sielu etsii hiljaisuutta Herransa edessä.

Se hiljaisuus Helviä varjosikin puhuen hänelle suurta kieltänsä, kun
hän vuoteeseensa nojautuneena yksin istui makuusalissa. Sade pieksi
ikkunoita, myrsky reuhtoi tuntureilla, hetket riensivät ja hämärä alkoi
levitä. Mutta sitä myöten taistelevassa sydämessä rauha ja kirkkaus
voittivat voittamistaan. Täydellisen anteeksiantamuksen salaisuus
selveni, särjetty ruoko kohosi uuden voiman nostamana, ja aavistuksen
tavoin värähti läpi Helvin sielun se ilo, joka joskus siintää
autuaitten asunnoista, tuoden väkevyyttä elämän taisteluihin.

”Mä lepään kalliolla,
se kyllä kantaa mun” — —

— — Oli jo melkein pimeä, kun Irja raotti ovea ja kurkisti sisään.

— Vieläkö sinä täällä istut, Helvi! — huudahti hän. — Huh, kuinka
tuuli ulvoo nurkissa! Eikö sinua ihan pelota? Lähde nyt jo esitelmiä
kuulemaan, toisetkin alkavat mennä.

— Totta kaiketi sinäkin tulet?

— Minua niin väsyttää, että jäisin mieluummin pois. Mutta mitä minä
täälläkään teen yksin pimeässä? Mennään sitte.

Ulkona pilvet yhä kaatoivat vettä virtanaan. Sadetakkeihinsa
kääriytyneinä ja ponnistellen tuulta vastaan tytöt pyrkivät kylän
kirkkoa kohti, josta valo kutsuvana viittasi.

— Sinä et ole iloinen, rakas sisko, — alkoi Irja silloin, painautuen
häntä lähemmäksi.

— Minä odotan, että Jeesus on antava minulle horjumattoman ilonsa,
joka kestää ijankaikkisesti, — vastasi Helvi.

Irja katsoi häntä kummastellen. Niin, Ensio oli varmaankin oikeassa;
jotakin ratkaisevaa oli tekeillä hänen sielussansa. Mutta harso oli
heitetty sen yli, eikä häntä saanut kyselemällä häiritä.

Se esitelmä, josta niin paljon oli odotettu, olikin todella valtava ja
voimakas. Vaikuttavilla, hämmästyttävillä numeroilla tuotiin esille
tosiasioita lähetyksen tilasta, ja loppuosa sisälsi sydämellisen
vetoamisen kuulijoihin.

— Onko oikein, — kysyi puhuja, — että yhdellä rannikolla
tuhansittain vilkkumajakoita loistaa, kun toisaalta synkästä pimeydestä
lakkaamatta kaikuu hukkuvien hätähuutoja? Kristus tuli koko maailman
valkeudeksi. Missä viipyvät hänen palvelijansa, jotka hän on kutsunut
soihtujansa sytyttämään?

— Herra, sinä tiedät, että minä olen yksi heistä, — vastasi Helvi
ääneti sydämessään. — En tahdo enää vitkastella. Tässä olen, lähetä
minut!

Sanoitta hän vihdoin oli tehnyt sen lupauksen, jonka tieltä hän
vuosikausia oli kiertäen väistynyt. Tuntuiko se nyt raskaalta
uhrilta? Oi, sehän oli ääretön armo ja kunnia, riemu ja onni.
Kuinka hän oli saattanut epäillä niin kauvan, tuottaen itselleen
tottelemattomuudellansa tuskaa ja sydänsurua? Kiitos Herralle, että se
kaikki nyt oli ohitse!

Tummana virtana kuulijat kulkivat ulos temppelistä rajuilmaan ja
pimeyteen. Kaikki kiirehtivät minkä kerkisivät, puhumatta monta sanaa,
miettien kuultua mielessänsä. Mutta Irja kuiskasi liikutettuna Helville:

— Luulen, että ensi kerran kuulin todellisen lähetyspuheen, sellaisen
kuin niiden aina tulisi olla. Minä alan ymmärtää sinua. Tiedätkö,
tuntuu aivan kuin minullekin kotikuusien lomasta laajemmat näköalat
vilahtaisivat. Ehkä nyt opin Herralta rukoilemaan: Lähestyköön sinun
valtakuntasi!

— Silloin olet samalla rukoileva siunausta minunkin työlleni, —
vastasi Helvi. — Kiitä Jumalaa kanssani, sillä hänen laupeutensa on
ollut suuri minua kohtaan. Kutsumukseni on nyt lopullisesti selvillä.

                                                  ⸻

Viimeinen kokouspäivä, sunnuntai, valkeni ihanana ja kirkkaana. Yöllä
oli vuorien huipuille muodostunut puhdas, laaja lumiverho, jonka hohde
häikäisevänä erottui syvän sinistä taivasta ja alempana tunturien
tummia kupeita vastaan. Juhlallinen rauha levisi yli kenttien,
leirihuoneiden ja pienen kylän kirkkoinensa. Kokousnuorisoa liikkui
siellä täällä nurmikoilla ja teillä, mutta se oli hiljaisempaa ja
totisempaa kuin muina päivinä, jolloin nuorekas hilpeys tuon tuostakin
raikkaana pulpahteli esille. Kentiesi oli ero tunnelmaakin ilmassa;
mutta ennen kaikkea tuntui, että pyhä, vakava hetki oli tulossa,
siunattu Herran kohtaaminen hänen alttarinsa ääressä, johon nuoret
sydämet hiljaa valmistautuivat.

— Helvi, — sanoi Irja astuen hänen luoksensa makuuhuoneeseen, — tule
mukaan. Ensio odottaa tuolla ulkona. Me tahtoisimme sinun kanssasi
yhdessä vähän vetäytyä erikseen, kuten kotona tällaisina päivinä.

Hän oli heti valmis. Se tuntui vaan suloiselta, ei se hänen rauhaansa
häirinnyt enää. Tyynenä ja onnellisena hän kulki heidän rinnallansa
yksinäiseen paikkaan, jonka he olivat valinneet, kauniin, vihreän
kunnaan juurelle, päivän lempeään paisteeseen.

— Me halusimme pyytää sinulta anteeksi kaikkea, mitä olemme rikkoneet
sinua vastaan, — sanoi Irja, luoden Helviin rehellisen, kirkkaan
katseensa. — En muista mitään erityistä, mutta Jumala kyllä on kaikki
nähnyt, ja hän tietää, että minä usein olen ollut paha ja ajattelematon
ja kentiesi sen kautta sinua loukannut. Anna se anteeksi minulle!

— Niin, Helvi, anna myöskin minulle anteeksi kaikki, millä
tahtomattani ehkä olen tuottanut sinulle murhetta! — Ensio lausui
ne sanat vakavasti, ja hänen tutkiva katseensa etsi Helvin silmistä
vastausta. Mutta hän kesti sen rauhallisesti, ja helpotuksen huokaus
kohosi Ension rinnasta.

— Minulla ei ole mitään anteeksi antamista. Kiitos, rakkaat ystävät,
kaikesta, kaikesta, mitä pitkien vuosien kuluessa olen saanut teiltä!
Unohtakaa te minun syntini ja rikokseni...

— Älkäämme enää puhuko toisistamme, — sanoi Ensio. — Kääntykäämme
nyt Jumalan puoleen, sillä hänelle meillä kyllä on enemmän
tunnustamista.

— Minulla ainakin, — lausui Irja. — Tiedättekö, on yksi asia, joka
oikein painaa mieltäni. Olen unohtanut, minkä hengen lapsi minun tulee
olla, sillä olen kantanut vihaa ja katkeruutta sydämessäni. En itseni,
vaan syntymämaani tähden... Nyt tahdon sen uskoa Jumalan rakkauden
haltuun ja rukoilla niiden puolesta, jotka sille pahaa suovat... Herra
on auttava minua voittamaan, sillä hänellä on siihen voima.

— Kaikki on hänen ja hänessä kaikki meidän, — kuiskasi Helvi. — Hän
ottakoon kaikkemme jälleen, sydämemme kokonaan, intomme, rakkautemme,
tahtomme ja työmme, elämämme ja kuolemamme! Kaikki Jeesukselle siinä
paikassa, mihin hän meidät maailmassa asettaa! Rukoilkaamme, että niin
tapahtuisi!

                                                  ⸻

Pyhä rauha lepäsi Helvin yli, kun hän kulki takaisin Herran huoneesta.
Liitto oli solmittu, autuas, ijankaikkinen. Vanhat olivat kadonneet ja
kaikki uudeksi tulleet. Herra Jeesus oli itsensä hänelle antanut, ja
hän tunsi olevansa vihitty Mestarin suureen työhön. Kuka voi sitä onnea
kertoa!

Laulun sävelet kaikuivat hänen korviinsa. Joukko nuorukaisia ja
neitosia oli pysähtynyt yhteen parveen laulamaan ylioppilaiden
tunnuslaulua, ikäänkuin jäähyväisiksi
ennen eroamista muistuttaen sidettä, joka heidät yhdisti yli merten,
kautta maailman. Yhä useampia yhtyi heihin, ja säe säkeeltä vyöryi
sävel valtavammin. Kun Helvi ehti mukaan, viritettiin viimeiset sanat
vakuuttavalla innolla, joka tunki sydänten syvyydestä:

”Kruunaa, kruunaa Jeesus, korkein ruhtinas!”

— Minun ruhtinaani, minun kuninkaani! — soi riemuisa vakuutus Helvin
sydämessä. Mikä kunnia kuulua hänen sotajoukkoonsa ja lähteä hänen
valloitusretkellensä maailmaan! Mikä autuus seurata hänen jälkiänsä
ristin tiellä, kunnes hän kerran oli avaava kirkkautensa portin ja
antava kruunun ”kuolemaan asti uskolliselle”!

Herralle yksin kaikesta kiitos! ”Sillä hänen on valtakunta ja voima ja
kunnia ijankaikkisesti.”

XVI

Talvi oli käärinyt maan valkovaippoihinsa ja jälleen paennut uuden kevään
tieltä. Tuomet tuoksuivat täydessä kukassaan tohtori Lindin
asunnon ympärillä Kaivopuistossa, ja meri lepäsi vapaana, tyynenä kuin
peili. Tohtori, tohtorinna ja Ensio seisoivat ylhäällä parvekkeella
tähyillen suurta laivaa, joka satamassa ankkuroi. Mutta Helvillä ja
Irjalla oli kiireisempää tointa. Kummankin kamarissa oli arkkuja,
myttyjä ja laukkuja hajallaan, ja he asettelivat niihin tavaroita minkä
ehtivät.

Irja kohotti melkein hellästi valkoista pukua ja myrttiseppeltä
huntuineen, kääri ne sitte varovasti kokoon ja laski päällimmäiseksi
matka-arkkuunsa.

— Nämä säilytän muistona kaiken ikäni, — sanoi hän ovesta Helville.

— Eipä ihme, — arveli Helvi hymyillen. Hän voi niin sydämestään ottaa
osaa ystävänsä onneen. Ei hän enää olisi tahtonut kohtaloa vaihtaa, ei
halunnut hänen sijastansa muuttaa siihen pikku pappilaan, josta hän
kerran oli uneksinut, johon Ensio nyt oli Irjan vievä. Tie oli selvänä
Helvin edessä, sillä Mestari oli sen viitoittanut, ja ihanana se siinsi
hänelle Jeesuksen rakkauden valossa, vaikka se johtikin kauvas yli
merten, yksinäisille, ohdakkeisille rannikoille.

Muutama päivä sitte Ensio oli polvistunut alttarin edessä, vannoen
uskollisesti palvelevansa Herraa hänen laumansa paimenena. Eilen hän
uudelleen oli alttarin ääreen astunut, rinnallansa ihana morsian,
rakastettu Irja. Kauniina olivat silloin kuorolaulut lehteriltä
kaikuneet, ja koristettu kirkko oli täpö täynnä vieraita. Niiden
joukossa istuivat Saimi ja Taunokin, vaikka kumpainenkin eri
tahollansa. Saimin poskille oli puna taas kohonnut ja kiiltoa tullut
silmiin. Hän luki nykyään innokkaasti kandidaattitutkintoansa,
oli hartaimpia jäseniä raamatunlukupiirissä ja näytti kokonaan
voittaneen entiskeväisen lemmensurunsa. Ei ollut Taunonkaan muoto
murheellinen, sillä hänellä kiilteli jälleen sormus vasemman käden
nimettömässä, tällä kertaa erään hänen virkatoverinsa, sievän, reippaan
voimistelunopettajattaren antama. Tuntui kyllä joku haikea muisto ja
kaihon pistos sydämessä, kun suloinen morsian sisälle saatettiin;
mutta hän oli nyt kerran mennyttä — eikä nuoren elinhaluisen miehen
kannattanut ijäksensä istua ikävöimään — — —

Irja ja Ensio eivät olleet samana iltana lähteneet häämatkallensa;
vasta tänään heidän piti yöjunalla siirtyä omaan pieneen kotiinsa,
savolaiseen kappalaistaloon parin peninkulman päähän Haapalehdosta. He
tahtoivat näet ensin saattaa Helviä, rakasta kasvattisisarta, pitkälle
retkelle, jonka hän kohta oli alkava.

Niin, nyt se oli tapahtuva. Rannassa jo valmistelihe lähtöön
laiva, jonka piti viedä hänet Englantiin, oppilaaksi vastaisia
lähetyssaarnaajia varten järjestettyihin kursseihin. Ja sitte oli matka
jatkuva kauvas pois — sinne, missä pimeys peitti maan ja synkeys
kansan, Intian zenanoihin, joiden kuva jo äidin kertomuksista oli
haihtumattomaksi hänen mieleensä painunut...

Oli kestänyt kauvan, ennenkuin kasvattivanhemmat olivat tulleet
vakuutetuiksi Helvin aikeitten todellisuudesta, ja vielä kauvemmin,
ennekuin asia niin paljon selveni heille, että he antoivat
suostumuksensa. — Tarkoitus voi kyllä olla jalo, — oli tohtori
silloin sanonut, — mutta sen kannattajat ovat haaveilijoita, sillä
he syöksyvät suin päin omaan perikatoonsa. Emme saata estää Helviä
heittäytymästä surman suuhun, jos hän välttämättä haluaa; mutta
olisipa pikku sirkkamme saanut moisia tuumia päähänsä, niin kyllä
olisi osotettu, että tahto on isän ja äidin taskussa! — Siihen Helvin
oli täytynyt tyytyä, selitettyänsä puolestaan, ettei hän voinut pitää
Vapahtajan selvää käskyä haaveena, eikä hänen myöskään tarvinnut
mitään pelätä, koska ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava
ilman taivaallisen Isän sallimusta. Ja entäpä jos kuolemakin varhain
kohtaisi! Ennen tai myöhemmin se kuitenkin oli tuleva. Mieluummin
lyhyt, ihana elämä Jeesukselle, kuin pitkät, katkerat vuodet
tottelemattomuudessa häntä vastaan.

Hän oli sitte rukouksessa uskonut asian Jumalalle, ja hänestä tuntuikin
kuin setä ja täti Lind jo vähän paremmin olisivat ruvenneet häntä
ymmärtämään. Mutta ei hän sitä tietänyt; se kenties oli luuloa vaan...

Saukkolaan Helvi myöskin oli kirjoittanut. Sedän vastaus ilahutti häntä
suuresti, sillä siinä ei ollut ainoatakaan vastustuksen sanaa. Ehkä
Martti veljen, Ovambolähetyssaarnaajan muisto oli isännän sydämeen
jättänyt lähetysrakkauden siemenen; ehkä hän myöskin arveli, että Helvi
oli kyllä viisas ja itse paraiten tiesi, mitä teki. Surulliselta kirje
kuitenkin oli sointunut yksinkertaisine kömpelöine lauseineen. Se oli
hyvästijättö ijäksi, ja siihen oli liitetty satamarkkanen, jonka setä
ja täti ”kiitollisuudella olivat aikoneet Helvin myötäjäisiksi, mutta
jonka he nyt täten tahtoivat lähettää, koska ei heillä ollut toivoa
häntä vihillä nähdä”. Helvi oli ollut syvästi liikutettu tästä suuresta
lahjasta, ja ennen kaikkea sentähden, että se todisti rakastavain
sydänten uhrautuvaisuudesta, joka Saukkolan väessä oli uutta.
Vanhuksissa kuuluikin Herran työ vakavasti edistyneen, ja hyvää Helvi
oli nuoresta paristakin kuullut. — Mutta yhtä paljon iloa oli hänelle
tuottanut toinen, Haapalehdon naapurikylästä saapunut rahakirje,
vaikka se ei sisältänytkään enempää kuin kolme markkaa pennejä ja muutamia
lisäksi. Ne rahat olivat iltakoulun oppilaitten omista pienistä
varoista koottuja. Helvi oli usein puhunut lapsille lähetystyöstä,
ja kun he nyt olivat kuulleet rakkaan neitinsä itse aikovan lähteä
pakanamaille, oli Rahkasuon Nannan alotteesta keräys pantu toimeen
”niitä pakanoita varten, joille hän meni saarnaamaan”. Aakulan Aino,
yksi koulun uusista opettajista, oli kirjoittanut kirjeen ja vaihtanut
rahat kirkonkylässä postimerkeiksi.

Helvin rakkauden kylvö kotimaassakin kantoi siis jo satoa sen työn
hyväksi, jolle hän tahtoi antaa elämänsä. Kuinka Herra oli voimakas,
hyvä ja armollinen! Mistä saattoikaan olla pelkoa hänen siunauksensa
suojassa?

                                                  ⸻

Matkatavarat olivat kunnossa, ja nuoret kokoontuivat Helvin huoneeseen,
sillä välin kuin tohtorinna järjesteli kahvitarjotinta ruokasalissa ja
tohtori toimi kirjoituspöytänsä luona.

— Nyt siis ”apilanlehti” on viimeisen kerran eheänä, — sanoi Irja
surumielisesti, käsi Ension kädessä ja toinen hellästi laskettuna
Helvin olalle.

— Älkäämme sillä ajatuksella tehkö näitä lyhyitä kalliita hetkiä
katkeriksi, — lausui Ensio.

— Niin, — virkkoi Helvi, — puhukaamme mieluummin muusta. Voisimme
unohtaa sen ihanan lohdutuksen, jonka norjalainen lähtölaulumme sisälsi:

”Eipä koskaan Herran kansa
ainiaaksi erkane”...

— Muistatko sen vielä, Helvi? Lausu seuraavakin värsy! — pyysi Irja.

— ”Jos nyt täällä viime kerran
toisiamme kohdataan,
konsa koittaa päivä Herran,
yhdess’ ollaan ainiaan”...

Irjan kyyneleet alkoivat virtavina vuotaa, mutta Helvi hyväili häntä
lempeästi tyynnyttäen:

— Älä itke, rakas ystävä! Emme kukaan saa itkeä erotessa. Olen paljon
rukoillut, että voisin pysyä lujana... Herran oman asian tähden...

— Oi Helvi, kuinka paljon pitemmällä sinä olet minua! Mitä minusta
tulisi ilman Ensiota?

— Ilman Vapahtajaasi, sano niin, rakkaani, — virkkoi Ensio. —
Hänessä yhdistettyinä ja hänen voimassaan meidän on hyvä kotia
perustaa. Sinusta tulee aivan erinomainen papinrouva, saatpa nähdä!

Irja hymyili jälleen.

— Kyllä ainakin panen parastani. Ei minusta vielä ole lehmien ja
kanojen hoitajaksi, mutta eiköhän sitä hyvällä tahdolla helpomminkin
oppine kuin matematiikkaa. Sitte minä käyn mukana raamatunselityksillä
ja kinkereillä, johdan ompeluseuroja, etsin sinun seurassasi kaikki
yksinäiset Rahkasuot ja juopot Vilkit, mitä meidän pitäjässämme
löytyy... Niin, minulle tulee paljo, paljo työtä.

— Ja minulle ehkä vielä enemmän varjellessani sinua rasittumasta, —
arveli Ensio nauraen.

— Ole huoletta! Tuntuu kuin voimat pulppuaisivat suonissani ja
tahtoisivat purkaa sulkunsa päästäksensä käytäntöön. Kyllä minulle
kuitenkin jää levonkin aikaa. Iltasin istun pianon ääreen ja laulan
ja soitan kaikki lempikappaleesi... Ja sitte pidämme iltarukouksen ja
muistamme erityisesti isää ja äitiä ja Helviä siellä kaukana.

— Lähetysharrastuksen keskus on meidän kodistamme tuleva, — sanoi
Ensio innokkaasti. — Jeesuksen rakkauden sytyttämä kipinä sydämissämme
ei voi sammua, kun Helvi on sen elävänä virikkeenä. Eikö niin, Irja?

— Kuinka voisikaan toisin olla? Niin, Helvi, sinä meidän hyvä
enkelimme, vielä poissa ollessasikin sinä olet siunaten vaikuttava
meihin! Kuinka minä sinua kyllin kiittäisin kaikesta, mitä olet minulle
ollut...

— Ei, ei, rakas Irja, — keskeytti Helvi, — ei kiitoksen sanaakaan
minulle! Meillä on vaan vähän aikaa enää. Rukoilkaamme yhdessä
viimeinen kerta!

He lankesivat polvillensa kaikki kolme. Usein ennen he täten olivat
rukouksessa yhtyneet, mutta ei se milloinkaan ollut heistä tuntunut
siltä kuin nyt. Erohetki kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä on
jotakin suurta ja sanomatonta...

He uskoivat toisensa hänelle, joka yhtä hyvin on läsnä myrskyisillä
merillä kuin rauhaisan lieden luona, Jeesukselle Kristukselle, jonka
rakkaus on sama kotikuusien kuin Intian palmujen alla.

”Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen tykönäsi, etteivät virrat sinua
upota, ja jos sinä tulessa käyt, et sinä pala, eikä liekin pidä sinua
sytyttämän. Älä pelkää, sinä olet minun...”

Jumalan vastaus kuului niin voimakkaana heidän sydämissänsä.
Vahvistettuina ja rauhallisina he nousivat, ryhtyäkseen vielä vähäisiin
lopputoimiinsa.

Mutta ruokasalissa tohtorinna pyyhkieli silmistänsä kyyneleitä, ja
tohtori tuli hänen luoksensa sanoen: — Minä luulen, että meidän täytyy
pikku Helvimme tähden muuttua lähetysystäviksi... Haaveilija hän
saattaa olla, mutta on hän jotain enemmänkin...

Ja Helvin astuessa ruokasaliin hän pisti hämmästyneen tytön käteen
tuhannen markan talletussetelin.

                                                  ⸻

Laiva oli jo antanut lähtömerkkinsä. Taaja saattajajoukko täytti
rannan, jäähyväiset olivat jätetyt, viimeiset laulut yhdessä lauletut,
ja kukkien peittämänä Helvi seisoi vähän muista matkustajista erillään
kannella. Kirkkaana, hellänä hänen katseensa kulki yli rakkaitten
parven, pysähtyen pisimmäksi ajaksi Irjaan ja Ensioon. Kohta hänen
jälkeensä heidänkin siis piti lähteä. Kuinka erilaiset matkat! Ja
kuitenkin — eikö ollut hänkin kuten hääretkelle lähtevä, Karitsan
juhlasaatossa riemuin kulkeva ihanaa kotia kohden?...

”Arpa lankesi minulle kauneimmassa; minä olen jalon perimisen saanut.”

Laiva irtautui laiturista, alkaen hitaasti kääntyä. Laulajat rannalla
virittivät laulun:

— ”Voimmekohan tulla yhteen
tuolla puolen Jordanin?”

Kuului nyyhkytyksiä, vuoti kyyneleitä. Sydämiin tunkevana kaikui
kertosäe:

— ”Yhtenen, yhtenen
pääsemmekö vielä kerran
tuolla puolen Jordan-virran,
joss’ on rauha ijäinen?”

Helvin silmistä säteili autuas loiste. Taivaan rauha sulostutti
kaipauksen, ijäisyyden toivo kirkasti katseen. Hän näki nyt Jeesuksen
yksinänsä...

Kone alkoi tasaisesti jyskyttää, rannalta liinat liehuivat, ja Helvi
vastasi viitaten kukkavihollansa. Nopeasti edeten laiva lähti kantamaan
nuorta kylväjää kaukaisia, karuja Herran vainioita kohden, jotka elämän
siementä odottavat.

End of the Project Gutenberg EBook of, by Hilja Haahti