perhe oli lopettanut aamiaisensa, mutta kukaan ei vielä
siirtynyt pöydän äärestä pois. Heillä näytti olevan tärkeätä
keskustelemista.
— Miksi en saanut tehdä, niinkuin olisin tahtonut? — virkkoi Irja
kiihdyksissä. — Olisihan Helvi varsin hyvin mahtunut asumaan minun
kanssani samaan huoneeseen. Se siitä nyt tuli.
— Mutta ymmärräthän, tyttöseni, että me olisimme voineet sen johdosta
saada hyvin paljon ikävyyksiä. Meidän täytyy muistaa, että Helvin
setä on nyt hänen holhoojansa. Päättäen kaikesta, mitä sivumennen
olemme Helvin kautta kuulleet noista hänen sukulaisistaan, mahtavat
he olla raakaa ja ikävää väkeä. Ei semmoisten kanssa mielellään rupea
tekemisiin.
— Mitä he meitä haittaisivat, isä kulta? Ovathan he kaukana maalla. Ja
onko sitte oikein, että me annamme Helvin jäädä sinne ainiaaksi heidän
seuraansa kärsimään?
— Hänen setänsä talo on nyt hänen kotinsa. Emme voi sille mitään,
vaikka se kyllä on ikävää.
— Ja vaatteitten ja monien muiden seikkojen suhteen olisi hankaluuksia
siitä, että Helvi asuisi meillä, — lisäsi tohtorinna. — Kaupungissa
on ihan toista kuin maalla. Meillä käy paljo vieraita, eikä Helvi
luonamme Helsingissä voisi käydä puettuna niinkuin Haapalehdossa tai
ennen asuessaan äitinsä kodissa. Minulle jäisi huoli siitä asiasta, ja
Helvin holhoojat kenties eivät olisi ensinkään suostuvaisia antamaan
minulle vapaata toimivaltaa.
— Voi äiti, sehän on joutavaa! Pitääkö minun semmoisen asian tähden
taas kadottaa paras ystäväni? Kaksi minulta on jo mennyt, enkä minä
Ellistä ja Elsasta koskaan pitänyt niin paljon kuin Helvistä nyt. —
Auta nyt minua, Ensio! Miksi sinä et mitään puhu?
Ension katse oli hiukan surumielinen, kun hän vastasi: — Mitenkä
minulla olisi siihen oikeutta? Setä ja täti ovat minulle antaneet
kodin, vanhemmat, siskon ja kaikkea hyvää runsain määrin. Rohkenisinko
minä vielä jotakin pyytää? Mutta Irjan tähden olisin iloinen, jos hän
saisi takaisin toverinsa, ja Helvi itse sen onnen myöskin ansaitsisi.
— Hyvät lapset, mitä te siitä nyt enää puhutte! — huudahti tohtorinna
epätoivoisen näköisenä. Ei juuri ollutkaan ennen sattunut, että hänen
näin jyrkästi olisi tarvinnut vastustaa lemmikkinsä toiveita. —
Kirjoittihan Helvi ihan selvään, että kustannukset ovat vaan toinen
puoli asiasta. Hänen setänsä on koko koulunkäyntiä vastaan eikä
sentähden tahdo rahoja antaa.
— Lueppas vielä, miten se paikka oli, — kehoitti tohtori.
Irja luki: ”— — Tädin mielestä minun oloni Helsingissä maksaisi liian
paljon, ja setä ei muutenkaan tahdo laskea minua kouluun. Hän sanoi,
ettei se tapahdu, niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä — —”
— Onhan se ihan selvää, — virkkoi tohtori. — Emme me voi siihen
asiaan sekaantua. Irja saa joskus kutsua hänet luoksensa käymään, ja me
maksamme matkan. Se on ainoa mitä voimme tehdä.
— Ei! — huudahti Irja innokkaasti. — Minäpä tiedän! Ettekö
huomanneet, kuinka Helvi kirjoittaa: ”niin kauvan kuin minä olen hänen
tyttönsä?” Miksi Helvin pitäisi jäädä tuon tyhmän sedän lapseksi?
— Irja, Irja, — hillitsi tohtori. Mutta tyttö jatkoi hehkuvin poskin:
— Isä ja äiti, ettekö tahtoisi antaa minulle Helviä sisarekseni,
niinkuin Ensio tuli veljekseni, kun hän pienenä oli orvoksi jäänyt? Ei
luoksemme asumaan, vaan oikein meille kuuluvaksi!
Hiljaisuus seurasi tätä odottamatonta ehdotusta. Irja ja Ensio
katsoivat jännittyneinä vanhempia, koettaen lukea vastauksen heidän
silmistään. Tohtorinna kääntyi miehensä puoleen, ikään kuin kysyäksensä
hänen ajatustansa moisen tuuman johdosta. Enempää ei tarvittukaan Irjan
toivoa herättämään, sillä kun ei heti tullut jyrkkää kieltoa, tunsi hän
isänsä ja äitinsä mielipiteiden olevan sillä luisuvalla alalla, jolla
hän helposti voi vaikuttaa lopputyönnähdyksen.
— Kyllä te sen teette, isä ja äiti kulta! — huudahti hän
voitonvarmana, hypäten paikaltaan ja rientäen heitä syleilemään. —
Minä tiedän, että te ette kiellä. Voi, se olisi minulle niin hauskaa,
niin hauskaa! Minun tähteni, jos ei muuten — suostuttehan, eikö niin?
— No, no, maltappas nyt vähän mieltäsi, — sanoi tohtori. — Kannattaa
tätä sentään tuumia, ennenkuin päättää.
⸻
Mutta Irjan mielen mukaiseksi päätös lopultakin tuli. Mitäpä he
olisivat voineet rakkaaltansa kieltää? Tohtorin täytyi virkavapautensa
päättymisen tähden lähteä Helsinkiin jo ennen perhettänsä, ja matkalla
hän teki mutkan, käydäksensä itse esittämässä ehdotusta Saukkolassa.
Suostumus seurasi vastuksetta. Setä, joka omalla tavallaan oli Helviin
kiintynyt, heltyi kyllä ajatellessaan hänen kokonaan lähtevän pois,
mutta estää hän ei tahtonut. Emäntä sitävastoin oli oikein tyytyväinen,
ja serkkujen mieltä tietysti ei kysytty. He ottivat tiedon hyvin eri
tavalla vastaan. Samuli ynähti jotakin, josta ei tietänyt, ilmaisiko se
välinpitämätöntä myöntymistä vai mielihyvää, mutta Manne oli ikävissään
eikä mitenkään olisi suonut Helvin menevän. Olihan siinä yhdenikäinen
toveri, joka vähän enemmän perehdyttyään olisi saattanut paljonkin
huvia tuottaa.
Entä Helvi itse? Niin, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut.
Pimeintä yötä seurasi päivä niin äkkiä, että se huikaisi hänen
silmiänsä. Hänen mieleensä muistui raamatunlauseita, joita hän oli
äitinsä kanssa lukenut, ja sanomattomien tunteiden valtaamana hän
kiitti Jumalaa, joka tekee ihmeitä.
”Herran viha viipyy silmänräpäyksen, mutta hänen armonsa koko elinajan.
Ehtoolla on itku ja aamulla ilo”.
⸻
Elokuun viimeisen päivän aurinko kultasi lännen rantaa, kun Helvi Irjan
kanssa ajoi asemalta Lindin perheen asunnolle. Irjalla oli äärettömän
paljo puhumista, mutta Helvin sydän oli niin täynnä, että hän tuskin
saattoi vastata. Uudestaan heräävien muistojen kaiho, suuri ilo ja
kiitollisuus ja jonkinmoinen epämääräinen levottomuus risteilivät hänen
mielessään. Kuta lähemmäksi päämäärää ehdittiin, sitä voimakkaammaksi
kasvoi viimemainittu tunne; ja kun ajuri pysähtyi tutun kivitalon eteen
ja palvelustyttö riensi alas ottamaan vastaan Helvin tavaroita, silloin
hän tunsi varmaan itsensä yhtä araksi kuin kylän pienokaiset tullessaan
Haapalehtoon juhannusaattona. Mutta se tunne myöskin katosi häneltä
yhtä pian kuin heiltäkin. Tohtorinna syleili häntä niin sydämellisesti,
tohtori puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja Ension silmistä
säteili sellainen vilpitön ilo, että hänen täytyi heti huomata turhaan
huolehtineensa. Täällä oli hyvä ja turvallinen olla. Rakkauden suuret
siivet ulottuivat vierasta orpoakin varjoamaan.
Helvi oli muuttunut näiden kahden kuukauden kuluessa — siltä ainakin
Lindiläisistä tuntui. Vai musta pukuko ehkä teki, että hän näytti
kalpealta ja silmät olivat niin suuret ja syvät? Mutta surun merkkien
ohessa onni loisti hänen olennostaan. Jumalan kiitos! Kaikki oli nyt
hyvin.
Vasta kun oli sanottu hyvää yötä ja tytöt olivat vetäytyneet ”punaiseen
kamariin”, jossa heidän nyt oli määrä yhdessä asua, murtivat Helvin
tunteet kahleensa. Hän oli aina tätä huonetta ihaillut; oliko
mahdollista, että rakas ystävä nyt itsensäkieltävästi jakoi sen hänen
kanssansa? Tuonne oli asetettu hylly hänen kirjojansa ja pieniä
kapineitansa varten. Irja avasi vaatesäiliön ovet ja näytti, että
sinne oli hänellekin varattu tilaa. Pianiino oli viety ruokasaliin;
punaiseen varjostimeen oli liitetty yksi osa lisää ja sen taakse
sijoitettu yhtäläinen vuode kuin Irjan. — Se oli jo liian paljon.
Helvi ei halunnut nähdä enempää, tunteet tulvehtivat rinnassa, ja syvän
liikutuksen valtaamana hän syleili Irjaa.
He istuutuivat pikku sohvaan, ensin äänettöminä, sitte alkaen
kuiskaamalla puhella ja lopuksi innostuen kertomaan tuumiansa ja
toiveitansa ja rakentelemaan tuulentupia tulevaisuutta varten.
— Nyt me tulemme molemmat ylioppilaiksi, Helvi! Sittekin käy niin,
vaikka sinä viime talvena pidit sen ihan mahdottomana.
— Jumala on niin ihmeellinen, — kuiskasi Helvi.
— Me luemme yhdessä ja saamme yhtaikaa valkoisen lakin. Ja sitte
myöskin yhdessä alamme tehdä työtä isänmaan hyväksi. Nyt vasta minä
sen oikein ymmärrän, toisin kuin viime talvena. Koulumme Haapalehdossa
opetti minua. Molemmat me tahdomme elää Suomelle!
— Minä tahdon elää Jumalalle, — vastasi Helvi varmasti. — En tiedä
minkä tehtävän hän minulle antaa, mutta äidin kuolinvuoteen vieressä
minä lupasin Jumalan tietä kulkea. Oi Irja, minä olen häntä vastaan
rikkonut ja hänet kieltänyt! Enkä minä sitte vieläkään oikein uskonut
häneen, sillä minä olin niin onneton, kun jäin yksin sedän luo. Nyt
hän on kuitenkin suonut minulle näin paljon hyvää, niin paljon etten
koskaan voi häntä kyllin kiittää. Minä olen hänen omansa ja tahdon olla
aina.
Irja ei sanonut mitään, hän vaan hiljaa silitteli ystävänsä kättä;
mutta hänen ilmehikäs muotonsa kertoi, että hän taisteli. Sitte hän
yhtäkkiä kohotti päänsä, katsoi Helviä suoraan silmiin ja lausui: —
Sinulla on jotakin, jota minä en tunne. Mistä sinä saat tuon voiman ja
rohkeuden? Helvi — opeta minua Jumalaa etsimään!
— Tule, niin polvistumme yhdessä, — kuiskasi Helvi liikutuksesta
vapisevalla äänellä. — Meillä on niin paljo, niin paljo rukoilemista
ja kiittämistä! En minä ole koskaan käsittänyt, että Jumala on niin
suuri ja hyvä!
Hän veti ystävänsä mukanaan, ja Irja vaipui polvillensa ensi kerran
elämässään. Käsivarsi hänen ympärillensä kiedottuna ja poski miltei
painettuna hänen poskeansa vasten Helvi puhui Herralle täyden sydämensä
syvyydestä.
Voimakkaan, armollisen Jumalan suojassa he lähtivät rinnakkain uutta
elämänjaksoa kohden.