Miksi Asko aikoi

I

— Mikä mies sinä olet? — kysyi äsken vieraisille saapunut nuori
pastori-setä, kohottaen viisivuotiaan leukaa, niin että pyöreät ruskeat
silmät kääntyivät katsomaan suoraan ylös sedän silmiin.

— Minä olen isän poika, — kuului varma vastaus.

— Isän Asko-poika, niinkö?

Nyt setä tarttui hänen kainaloihinsa ja nosti hänet suorin käsivarsin
korkealle ilmaan.

— Kas noin. Mikä sinusta tulee, kun näin suureksi kasvat?

— Kuningas!

Setä nauroi. Sitte hän istuutui ja veti pojan polvellensa.

— Sepä oli komeata. Tiedätkö sinä, mitä kuningas tekee?

— Kuningas hallitsee.

— Ja sinäkö tahtoisit hallita? Voi veli veikkonen, ei se ole hauskinta
maailmassa. Minä olen paljon lukenut kuninkaista, tiedätkös.

— Kerro kuninkaista, setä!

— Kuninkaalla on kaunis linna, hyviä hevosia ja paljo rahaa. Sentähden
pahat ihmiset häntä vihaavat ja kadehtivat. Hän käskee, ja kaikkien
on pakko totella. Mutta hänen pitää tarkasti miettiä ja tutkia, mitä
hän käskee. Hänen täytyy olla tavattoman viisas ja hyvä ja huolehtia
ja tehdä työtä enemmän kuin kukaan muu. Ei hän aina ole onnellinen;
tavallisesti hän saa palkaksensa pelkkää vastusta ja surua. Niin —
mutta nythän minä puhun sellaista, jota sinä et ymmärrä.

— Kyllä minä ymmärrän, että kuningas on hyvä.

— Niin, näetkös, hänen pitäisi olla, mutta kaikki eivät ole. Sehän se
onkin ikävintä, että monen kuninkaan sydän tulee kovaksi ja ylpeäksi.
Mahtavuus ei ole helppo kantaa. Älä sinä kuninkaaksi toivo, Asko-poika!

— Tulen minä kuninkaaksi — hyväksi kuninkaaksi.

— Vai niin; no tule sitte, jos vaan joku valtakunta valitsee sinut.
Tule oikein uljaaksi ja hyväksi!

Setä oli ollut totinen, mutta nyt hän taas nauroi, kiepsahutti pojan
lattialle ja nousi menemään.

Asko jäi rakentamaan pulikoista linnaa. Siihen tuli salit ja tornit,
kellari, jossa pidettiin paperirahaa, ja talli, johon pantiin pieni
puuhevonen. Tuolit tuolla ympärillä olivat ihmisiä, uudet punaiset
tuolit hyviä ja keltaiset kuluneet pahoja. Asko tahtoi olla viisas
kuningas ja käskeä pelkkää hyvää. Sentähden hän määräsi uusille
tuoleille: — Viekää heti maalarille nuo pahat ihmiset!

— Nyt ne tulevat kaikki punaisiksi ja kilteiksi, — hän tuumi
hyvillään. — Nyt ei kukaan tee minulle vastusta eikä surua. Minä olen
onnellinen kuningas!

                                                  ⸻

Toista vuotta myöhemmin pastori-setä taas kävi Askon kodissa. Silloin
oli kesä, ja he asuivat huvilassa maalla.

Setä oli jo juonut äidin ja isän kanssa tulokahvit ja katsellut uutta
huvilaa joka puolelta. Se oli niemellä, veden ympäröimänä kolmelta
taholta. Vilpoiset aallot loiskivat rantaan ja linnut visersivät puissa.

— Saisinpa minä kerran näin kauniin pappilan, — sanoi hän. — Minä
asun keskellä peltoja. Ei ole muita puita kuin yksi haapa ja puutarhan
omenapuut.

— Mutta sinä näyt olevan tyytyväinen kumminkin.

— Olen, minä olen kiitollinen työstä, jonka Jumala on antanut minulle.

Kävellessään he olivat joutuneet niemen kannakselle. Lepikosta
kuului kimakkaa vihellystä, ja kohta sieltä astui esiin ruskettunut,
paljasjalkainen poika, pajupilli kummassakin kädessään.

— No terve, terve, Asko! Täälläkö sinä viheltelet? Minä jo kaipasinkin
sinua.

Ujostelematta Asko paiskasi kättä. Kyllä hän sedän tunsi, vaikka ei
ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen. Olihan kuvakin isän seinällä.

— Mitä kuninkaalle kuuluu? Vai vieläkö sinä kuninkaaksi aiot? — Setä
nauroi taas yhtä herttaisesti kuin ennenkin.

— En aio.

— Oho! Mikäs nyt tuli?

— Paimeneksi minä rupean.

— Se on aika harppaus alaspäin, mutta ei taida olla hullumpaa. Missä
sinun lehmäsi ovat?

— Tuolla Hakolassa, — hän viittasi yli vainioiden. — Pentti niitä
nyt paimentaa. Ei äiti laske minua.

— Ehkä äiti laskee, jos minä lähden mukaan. Illalla mennään noutamaan
ne lypsylle. Mennäänkö?

— Mennään, mennään! — Asko oli riemua täynnä. Ei ollut hauskempaa
setää missään. Täytyi puhaltaa pilliin niin että viidakko raikui. Äiti
ja isä tukkivat korviansa.

— Asko, Asko, tuohan on hirveätä! — Setä vaan ei ollut millänsäkään.
— Antaa paimenen puhaltaa niin hyvin kuin osaa, — hän sanoi. — Kyllä
hän vielä kerran löytää kauniimpiakin säveleitä.

Asko katseli suurin silmin sedän jälkeen. Viimeiset sanat kaikuivat
hänen korvissaan. ”Kauniimpia säveleitä” — mitä setä tarkoitti? Hän
heitti pois pillit ja juoksi kävelijöitä tavoittamaan. Koko päivän hän
pysytteli sedän likellä, mutta vasta illalla he joutuivat kahdenkesken,
lypsylle lähtiessään.

— Sentähden minä paimeneksi tahdoin tulla, että suuressa metsässä on
hauskaa Pentin ja lehmien kanssa, — kertoi Asko tuttavallisesti, kuin
salaisuutta uskoen. — Mutta voisinhan minä sotamieheksikin ruveta. Ne
soittavat torvea. Setä, onko se kaunista sinun mielestäsi?

— Asko-poika, sotamiehet tappavat toisiansa, ja ne jotka torvea
soittavat sodassa, innostuttavat tovereitansa ampumaan yhä hurjemmasti.
En minä siitä pidä.

Asko näytti pettyneeltä.

— Mutta jospa minä tulisin sotamieheksi, joka vaan taistelee ja
soittaa torvea eikä tapa eikä haavoita ketään?

— Niin, sellaiset sotamiehet ovat iloksi Jumalalle ja ihmisille, —
sanoi setä. Hänen silmissään oli katse, joka tähtäsi kauvas. Sitte hän
kumartui suutelemaan pikku poikaa.

— Sinä olet minun pieni ystäväni.

Mutta Askopa jo kirmasi juoksuun. — Pian, setä, tule, tule! Tuolla on
Pentti ja tuolla lehmät!

Ja siihen iloon tulevaisuustuumat unohtuivat.

Aamulla setä löysi Askon niemenkärjestä. Hän seisoi venelaiturilla,
onkien ahvenia ja särkiä. Vesi kimalteli, pienet hopeatähdet hyppivät
pinnalla, ja vihreä koho nousi ja laski kepeästi.

— Vai kalastajan virassa sinä tänään olet, — sanoi setä. — Luulen,
että sinulla on uusia tuumia joka päivä.

Asko ei heti vastannut. Salakka nyki. Piti vetää se maalle ja irroittaa
koukusta.

Setä katseli pojan puuhaa. Salakka pulahutettiin sankoon. Sanaakaan
sanomatta setä otti puukon vyöltänsä, nosti sangosta kalan toisensa
perästä ja pisti niskaan, viimeiseksi pientä salakkaa.

— Sinä tapoit, setä! — huudahti Asko. — Kyllä ne olisivat kuolleet.

— Ja kituneet. Asko, sinun pitää olla reipas ja rohkea, jos sillä voit
auttaa, vaikkapa vain kala raukkaa, jonka olet onkinut. No, haeppas nyt
minullekin onki! Hankimme hyvän kalasopan äidille. Minä soudan kanssasi
tuonne saaren rantakaislikkoon.

Kylläpä taas oli hauskaa! Onnikin oli aivan erinomainen.

— Jos voisi olla yhtaikaa kalastaja ja paimen ja sotamies ja kaikkea,
— huoahti Asko, kun he vihdoin täysine sankoineen palasivat kotiin.

Järvi oli tyyni, ranta lehtevä, koti kaunis ja rauhaisa tuolla niemen
kummulla.

— Parasta kumminkin on olla isän ja äidin rakas pieni poika, — arveli
setä.

                                                  ⸻

Sitte kului yli kolme vuotta, ennenkun pastorisetä taas kävi veljensä
luona. Sillävälin hän oli saanut nuoren rouvankin. Isä ja äiti
olivat olleet häissä, mutta Asko ei päässyt, sillä hän oli jo pieni
koululainen.

— Miksi ei setä koskaan enää tule meille? — kyseli hän usein.

— Hän oli ennen ihan yksin pappilassansa, mutta nyt hänellä on hyvä
toveri, niin että hänen on hauska olla. Ei hän kaipaa sieltä pois, —
selitti äiti.

— Hän asuu kaukana, ja hänellä on hyvin paljo työtä, — jatkoi isä.

Sitte pastori kuitenkin tuli eräänä Helsinkiin, ja nuori rouva
oli mukana. Kun he saapuivat, istui Asko juuri ruokasalissa lukemassa
”Seikkailuja Kultavuorten rotkoissa”. Hän nousi kumartamaan vieraiden
astuessa sisälle, mutta ei hän osannut huutaa riemusta eikä juosta
sedän kaulaan. Partako sen teki, ettei setä tuntunut samalta entiseltä?
Vai vaikuttiko sen tuo rouva, jota Asko ei koskaan ajatuksissaan ollut
täysin suvainnut, koska äiti oli sanonut, että setä hänen takiansa jäi
tulematta heille?

Setä ihmetteli, kuinka isoksi hänen pikku ystävänsä oli kasvanut
siitä kesästä, jolloin yhdessä ongittiin kalasoppaa äidille. Rouva
katsoi Askoon herttaisesti kuin päivänpaiste, sulki hänet syliinsä ja
arveli, että tämä kai se nyt oli se pieni poika, josta pastori-setä oli
monta kertaa puhunut. Pappilan puutarhasta oli poimittu hänelle koko
korillinen suuria, makeita omenia. Ne odottivat eteisessä.

Asko taas kumarsi ja kiitti. Hän nouti omenat, tarjosi kaikille, ja
hyvältä ne maistuivatkin.

Mutta vasta seuraavana aamupäivänä hän oikein löysi entisen tutun
sedän. Rouva oli mennyt ostoksille, isä oli virastossa ja äiti puuhasi
päivällistä. Setä kertoi, että hänen piti käydä merimieslähetyksen
pastorin luona, mutta hän käveli mielellään pienen mutkan, jos Asko
tahtoi lähteä varhemmin kouluun Tähtitornimäen kautta.

Asko oli tyytyväinen. Hän asteli sedän rinnalla miehekkäästi, kirjat
kainalossa.

He pysähtyivät yläkunnaalle, siihen mistä meri laajana aukeaa.

— Katsoppas, — sanoi setä, — minä matkustan pian tuonne kauvas pois.
Olen saanut paikan lähetyspappina Amerikassa.

Nyt pääsi Askolta se riemunhuudahdus, joka eilen jäi huulten taakse.

— Setä, sinne minäkin aion! Minusta tulee kullankaivaja. Et voi
arvata, kuinka hauskaa se on! Siellä me tapaamme toisemme ja olemme
aina yhdessä, setä!

Pastori hymyili, ja vanha veitikka piili silmäkulmissa.

— Sinä kai menet Klondikeen ja minä New-Yorkiin. Eivät ne taida
olla aivan naapurissa, vai mitä? Joko sinä olet lukenut Amerikan
maantiedettä?

— Minä menen Kultavuorille, ja voihan setä tulla sinne yhtä hyvin kuin
New-Yorkiin.

— Kas kun en tiedäkään, missä Kultavuoret ovat. Kerroppas vähän
tarkemmin, että minä ne löydän.

— Niin — en oikein muista — mutta katsotaan iltapäivällä kotona.
Setä, se on niin hauska kirja — siinä puhutaan John Johnsonista, joka
lähti merimieheksi ja teki haaksirikon ja joutui ihan oudolle rannalle
ja —

— Vai niin, vai niin. Sinä siis tahdot tehdä niinkuin John Johnson.
Tuliko hän rikkaaksi ja onnelliseksi?

— Tuli, hirveän rikkaaksi. Hän sai suuret säkilliset kultaa ja osti
mitä hänen vaan teki mieli. Minä kerron, mitä hän osti: ensiksi oman
laivan ja sitte talon ja sitte —

— Oliko hän onnellinen myös?

— Oli, tietysti — taikka ei siitä sanota mitään, mutta tietysti hän
oli.

— Kuules, Asko, kun minä pian lähden vieraaseen maahan enkä näe
sinua pitkään aikaan, niin pane muistiisi, mitä nyt sanon sinulle:
John Johnson voi kadottaa kultansa ja onnensa, mutta etsi sinä
sellaista kultaa, joka ei koskaan katoa. Sen sinä löydät likempää kuin
Amerikasta. Ei sinun sentähden tarvitse kaivosmieheksi ruveta. Asko
katsoi setää pitkään ja kysyvästi.

— En minä ymmärrä, setä. Miksikä minun sitte pitäisi ruveta?

— Miksi tahansa, kunhan vaan löydät ja säilytät kultasi — kunhan
ikäsi kaiken olet rikas ja onnellinen Jumalan lapsi!

Vilkas poika vaikeni aivan hiljaiseksi, ja setä puristi hänen kättänsä.
— Puhuinko taas sellaista, jota et oikein käsittänyt? Mene nyt
kouluun ja kätke kuitenkin mieleesi, mitä sanoin sinulle. Kun palajan
kotimaahan, olet sinä varmaan jo nuori mies. Silloin saan kuulla,
mikä sinusta lopuksikin tulee — kuningas vai paimen vai sotamies vai
kalastaja vai kullankaivaja — vai vieläkö jotakin muuta!

II

Kirkkoherran pappila oli kylän laidassa pitkän koivukujan päässä. Laaja
saarinen sisäjärvi välkytteli vesiänsä eteläikkunain edessä, sivulla
kohosi tumma kuusikko, piha oli kirjavana kukkanurmena, ja puutarhassa
hedelmäpuut kylvivät valkeita terälehtiä kuin lentävää lunta.

Sen ihanuuden keskelle Asko saapui seitsentoistavuotiaana nuorukaisena,
joka keväällä oli päässyt koulun ylimmälle luokalle.

Hän tuli rippikouluansa käymään.

Tulisiko tästä pettymys vai toiveiden täytös? Vain pikimmiten hän oli
Helsingissä nähnyt setänsä Amerikan matkan jälkeen. Vasta vapusta
pastori oli astunut uuteen virkaansa kotimaassa.

Setä ja täti ottivat Askon vastaan kuin oman pojan.

— Ei meillä poikaa olekaan, ei muita kuin sinä! Pikku tyttöjä
vain niinkuin parvi västäräkkejä: kolme hyppivää, sirkuttavaa, ja
pienokainen korissa.

— Tämä on toista kuin se pappila, jonka pihalla kasvoi yksi ainoa
haapa. Ja toista kuin lännen meluisa suurkaupunki. Me olemme
sanomattoman onnelliset, kun Jumala antoi meille tämän suloisen kodin.

Sen Asko hyvin saattoi ymmärtää. Rauha ja suloisuus liitelivät hänenkin
ympärillänsä kuin kesäaamun utuiset autereet. Ne lupasivat kirkasta päivää
.

Asko katseli päivän kuluessa huoneet, tallit, navetat ja koko pappilan
kotipiirin. Hän nouti kuusista käpyjä pikkutytöille ja souti heitä
veneessä likeisille kauniille saarille. Tädille ja sedälle hän kertoi
kuulumisia vanhemmiltansa ja kyseli vilkkaasti Amerikan oloista.

Mutta illan hiljetessä, kun lapset olivat siunatut vuoteisiinsa
nukkumaan ja iltarukous oli pidetty väentuvassa, silloin setä vei Askon
tummaan kuusikkoon kävelemään.

— Miksi tahdoit käydä rippikoulusi minun luonani? — kysyi hän siellä,
kun he kahdenkesken kulkivat suhisevien puiden pimennossa.

— Setä ymmärsi minua aina, — vastasi Asko empimättä. — Ei kukaan
niin hyvin ymmärtänyt minua silloin, kun olin pieni poika.

— Me tapasimme toisemme vain muutaman kerran.

— Kuitenkaan minä en ole ketään niin ihaillut ja rakastanut kuin
sinua, setä. En sitäkään ole unohtanut, mitä lähtiessäsi sanoit minulle.

Setä pysähtyi ja katsoi poikaa suoraan silmiin. — Oletko siis löytänyt
kalleimman aarteen?

Ei hän väistänyt sedän katsetta, mutta hän pudisti päätänsä.

— Minä toivoin, että sinä auttaisit minua löytämään sen.

— Huomenna lähdemme Jumalan sanan kultakaivoksille. Siitä tulee ihana
rippikoulu, Asko ystäväni. Joka ikävöi ja etsii, hän löytää. Minä en
muuta voi kuin viitata tietä.

                                                  ⸻

He kaivoivat yhdessä pyhää kultaa, uuraasti, innokkaasti. Välistä
näytti sorakerros tai läpitunkematon kova seinä sulkevan tien.
Ihmeellistä, miten varmasti ja taitavasti setä poisti soran ja löysi
aukon kallioseinästä! Uusia maailmoita, suuria, kimaltelevia syvyyksiä
aukeni nuorukaisen hämmästyneen katseen eteen. Ei hän koskaan ennen
ollut tietänyt, miten pieni ja köyhä hän todella oli — vielä vähemmin
hän oli aavistanut odottavia rikkauksiansa.

Kahden viikon kuluttua tuli Askolle kirje, jossa isä kysyi hänen
konfirmatsioonipäiväänsä. Jokohan setä ehtisi valmiiksi ensi sunnuntaihin
? Isä ja äiti tietysti tahtoivat tulla siksi päiväksi
saapuville.

Säikähtynein katsein poika ojensi sedälle kirjeen. Jännittyneenä hän
odotti vastausta.

— Minä kirjoitan isällesi, — sanoi setä.

— Mitä aiot kirjoittaa?

— Että sinun rippikoulusi voi päättyä muutamassa viikossa, mutta koko kesäkin
voi kulua siihen. Ja niinkin voi tapahtua, että se jää kesken,
kun lähdet syksyllä takaisin kouluun.

— Setä, kiitos! Tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua paremmin kuin
kukaan muu.

Kaksinkertaisella innolla ja riemulla Asko ryhtyi kullankaivantaansa
jatkamaan. Yhä runsaammin hän löysi hohtavia murusia. Mutta setä näytti
tietä eteenpäin, eteenpäin. Itse hän omisti ijäiset aarteet, mutta hän
ei voinut niitä valmiina jakaa. Nuorukainen iloitsi siitä. Lahjapalaset
kuluvat loppuun; hän tahtoi ehtymättömille kultasuonille, sinne mihin
hänen viisas, väsymätön oppaansa viittasi ja johti.

— Jospa olisin hänen kaltaisensa! — ajatteli Asko. — Rikas ja muita
rikkaaksi tekevä!

                                                  ⸻

Asko istui sunnuntaina vanhassa kivikirkossa, ”papinpenkissä” tädin
ja pikku Annin vieressä. Hän kuunteli tuttua kertomusta paimenesta,
jolta lammas on juossut korpeen. Paimen jättää muun laumansa ja lähtee
eksynyttä etsimään, löytää sen ja kantaa kotiin.

Yksinkertainen, tavallinen tarina. Jokainen maalainen vaivatta ymmärtää
sen. Niin hekin olisivat menetelleet.

Eläimiänsä he kyllä etsivät, mutta välittävätkö he muistakin
kadonneista? Katsokaa nuorta miestä, köyhän äidin ainoata karitsaa! Hän
juo ja hurjistelee, ja äidin sydän on murtumaisillansa. Miksi kukaan ei
etsi eksynyttä? Miksi toiset häntä houkuttelevat yhä syvemmälle korven
suohon, ja toiset sallivat sen tapahtua, sen sijaan että jokainen löisi
lasin pois hänen kädestänsä ja varjelisi häntä kuin silmäterää?

Asko kuunteli. Kuva toisensa jälkeen elävöityi hänen silmäinsä edessä.
Kuinka paljo olikaan eksyneitä! Lapsia, jotka ilkeinä ja vallattomina
juoksivat kujilla tyhjin toimin, kiroilevia miehiä, riitaisia naisia,
tyytymättömiä vanhuksia... Ja lopuksi myöskin hienoja, sivistyneitä
ihmisiä, hyvää, nuhteetonta kansaa. ”He vaelsivat kaikki eksyksissä
niinkuin lampaat” — kaikki ilman erotusta. Hyvä Paimen on kerran
kulkenut raskaat askeleet koko eksyneen maailman tähden. Nyt hän
kantaa karitsoita kotiin. Kuinka hyvä hän on! Kuinka onnellista olla
sellaisen Paimenen lammas! Ei hän ole tyly harhaileville raukoillensa.
Mutta miksi juoksisimme pois, tuottaen hänelle murhetta, kun hän
pyytää meitä tulemaan luoksensa ja pysymään ominansa? Ja miksi emme
rakastavin sydämin tekisi niinkuin hän: auttaisi eksyneitä takaisin
kotiin? — — —

Paimenen ääni kuului kirkossa, aivan selvään. Asko kuuli sen
sydämessänsä.

Hyvän Ylipaimenenko ääni? Niin, mutta toisen kautta.

Virren aikana Askon ajatukset kulkivat siihen, mitä hän edellisinä päivinä
oli nähnyt ja kokenut.

Setä oli maantieltä taluttanut pappilaan nuoren miehen, joka tuskin
tajusi, mitä hänelle tehtiin. Mies oli pantu nukkumaan. Aamulla hän oli
kauvan istunut sedän kanssa kahdenkesken. Mennessään hän oli pyyhkinyt
kyyneleitä.

Hänestäkö setä äsken puhui saarnassaan?

Viime sunnuntaina Asko oli kuullut sedän pitävän pyhäkoululapsille
mallitunnin kyläopettajain läsnäollessa. Niitä kujien lapsiako
ne olivat, nuo köyhästi puetut pienet, joille hän puhui hellästi
kuin rakas isä? Askosta tuntui, etteivät he voineet enää ruveta
pahankurisiksi sen tunnin jälkeen. Tai ehkä he jo olivatkin hyvän
Paimenen kilttejä karitsoita. Olihan heillä niin kirkkaat silmät, ihan
kuin pienellä Anni-serkulla tässä hänen vieressänsä. Heille piti kertoa
Paimenen rakkaudesta yhä enemmän, etteivät he koskaan tahtoisi mennä
pois.

Toissapäivänä setä oli ottanut Askon mukaansa kylälle. He olivat
käyneet kahden sairaan luona. Toiselle vietiin tädin varustama
ruokakori ja monta ystävällistä, toivorikasta sanaa. Toinen oli
sielunhädässä. Asko aikoi väistyä ulos, jottei häiritsisi, mutta vanha
mies käski jäämään. — Olkaa vaan, nuori herra, ei minulla ole mitään
salattavaa. Kaikki tietävät, että minä olen kunniallinen mies, mutta ei
se kelpaa, ei kelpaa, kun kuolema tulee... Herra armahtakoon minua!

Senjälkeen Asko oli kuullut vain paimenen äänen, joka etsi, kutsui
ja vihdoin löysi. Ennenkuin he lähtivät, otti vanhus vastaan pyhän
Ehtoollisen, ja hänen kasvonsa loistivat rauhaa.

Voiko maailmassa olla ihanampaa kutsumusta, kuin apulaispaimenena käydä
hyvän Ylipaimenen asioita?

                                                  ⸻

Pari tapausta tuotti Askolle odottamattoman hämmästyksen. Sellaisena ei
hän setäänsä tuntenut.

He kävelivät yhdessä maantietä myöten eräänä helteisenä päivänä. Koko
maa janosi kastetta. Kukkaset nuokkuivat varsissansa, ja tie pölisi
heidän askelissaan.

Askon ikäinen tai nuorempi poika ajoi suurta hiekkakuormaa heidän
edellänsä. Hevonen oli juuri saapunut jyrkkään mäkeen. Heidän korviinsa
kuului karkea kirous, ja piiska ehti lujasti läiskähtää useampaan
kertaan, ennenkuin pastori pitkin harppauksin oli kohdalla.

Se oli tuokion teko: hän sieppasi hölmistyneeltä pojalta piiskan ja
sivalsi hänen omaan selkäänsä pari vinhaa lyöntiä.

— Kuorma on hevoselle liian raskas, — sanoi hän. — Ota lapiosi,
Kalle, ja luo se vähemmäksi.

Pastorin ääni oli niin varma ja olento vaativa, että vastaansanominen
ei johtunut pojan mieleenkään. Häpeillään hän teki työtä käskettyä.
Sitte pastori ja Asko yhdessä hänen kanssansa auttoivat kuorman mäen
päälle. Kaikki he saivat pyyhkiä hikeä otsastansa.

— Sano terveisiä isällesi, — sanoi pastori ojentaen kätensä. — Minä
tiedän, että hän ja minä olemme yksimielisiä.

Poika katsoi maahan, hipahutti lakkiaan ja lähti nolona ajaa hölkkimään
mäkeä alas.

Mutta Asko kulki äänetönnä, ihmeissään sedän rinnalla. Kuinka hän
oli uskaltanut lyödä vierasta poikaa? Ja missä oli hellä paimenen
ääni, joka rakkaudella kutsui eksynyttä? Ei hän rohjennut kysyä, ja
setä alkoi puhua muista asioista, niinkuin ei mitään erityistä olisi
tapahtunut.

Toisenkin kerran Asko samalla tavalla jäi ihmettelemään.

Keski-ikäinen pyylevä nainen toi munia pappilaan. Ei hän maksusta
huolinut. — Tulin katsomaan uutta kirkkoherraa ja kirkherskaa; en
olekaan vielä käynyt. Tässä olisi kirkherskalle tuomisia. Minä olen
Leena-Kaisa Tapolan kylästä.

Vieras vietiin ystävällisesti ruokasaliin, ja ”kirkherska” toimitti
pannun tulelle.

— Voi, voi, — alkoi Leena-Kaisa, niin pian kuin pastori tuli
huoneeseen, — kyllä te saarnasitte niin kauniisti, että poru vaan
kävi läpi kirkon. On se oikea Jumalan lahja, kun semmoinen pappi
saatiin. Eihän entisestä, Lunströmmi-vainaasta, mihinkään ollut. Ei
siitä tykättykään, mutta teistä puhuvat ja tykkäävät, ihan kaikki. Se
Lunströmmi saarnasi lakia, aina vaan lakia, ja —

— Leena-Kaisa ei siis ole niitä, jotka rakastavat Jumalan lakia, —
keskeytti pastori tavattoman lyhyeen. — Raamatussa sanotaan: ”Autuas
on se, joka rakastaa Jumalan lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät
ja yöt.”

— Tuota noin, kyllähän minä Jumalan lakia, niin, tuota, — vaimo
oli kuin puusta pudonnut. — Minä vaan sitä meinasin, että se
Lunströmmi-vainaa —

— Vanha rovasti on Jumalan istuimen edessä, — sanoi pastori
vakavasti. — Minä olen kuullut, että hän oli harras Herran palvelija.
Ette te minua sillä mielittele, että puhutte edeltäjästäni pahaa.

Vaimon kasvot lensivät tummanpunaisiksi. Hän suuttui. Mutta ei hän
ehtinyt purkaa kiukkuansa, ennenkuin pastori nousi, sanoen tyynesti,
jopa iloisesti ja ystävällisesti: — Kohta kai täällä saadaan kahvia.
Pitäkää hyvänänne, Leena-Kaisa, mitä talo tarjoaa. Minun on nyt mentävä
kansliaan.

Asko jäi vielä hetkeksi kuuntelemaan, miten täti sukkelaan osasi
kääntää keskustelun. Hän kertoi pitävänsä kankaiden kutomisesta.
Leena-Kaisan esiliina oli oikein hauskaa kotoista mallia. Sellainen
sopisi pikkutyttöjen kansallispukuihin.

Arvattavasti vieras ei ollut enää perin kiukkuinen, lähtiessään
pappilasta. Ainakin hän siellä viihtyi lähes puolisiin asti.

Iltapäivällä pastori lykkäsi veneen vesille ja huusi Askon
onkitoveriksensa. Järvi oli hyvin kalainen. Ahvenvetkale kohosi
toisensa perästä.

Yhtäkkiä, pistäessänsä kalaa niskaan, Asko muisti, mitä setä oli kerran
hänelle sanonut, kauvan sitte: ”Ole reipas ja rohkea, jos sillä voit
auttaa!”

Hänelle selvisivät nekin molemmat tapaukset, joita hän ei ollut
ymmärtänyt. Hän oli nähnyt kappaleen ihmiskalastusta — ja niinhän
se oli, että kalastaja näyttää kovimmalta, juuri kuin sydän hellinnä
sykkii.

                                                  ⸻

”Kun sota soipi maallinen,
on lohdutuksenas
Siionin loisto, laulu sen,
ja seura autuas...”

Asko istui pää käden varassa. Uudet kysymykset, uudet huolet olivat
heränneet. Ne tulivat voimalla, apua vaativina.

Kuinka onnellinen hän olikaan ollut viime päivinä! Hän tiesi nyt
järkähtämättömällä varmuudella, jota ei kukaan voinut riistää pois,
että hänkin oli Isän rakas lapsi Jeesuksen tähden. Sedän hiljaisessa
huoneessa se oli selvinnyt hänelle. Hän oli kaivaessaan päässyt
kultasuonelle. Hän oli aarteen löytänyt.

Nyt hän oli altis kasteenliittonsa uudistamaan, milloin vain setä piti
parhaana. Ei hän sitä pelännyt enää. Miksi hän olisikaan pelännyt? Hän
tahtoi olla Isän oma ja valmistui ottamaan vastaan Isän siunausta.

Mutta setä ei ollut vielä määrännyt konfirmatsioonipäivää. Siitäkö
syystä, että hän arvasi uusien taistelujen pian syttyvän rauhan
jälkeen? Ei hän tahtonut heti jättää nuorta ystäväänsä yksin.

— Sydämeni on syntinen. En ole milloinkaan ennen sitä kokenut niin
syvästi kuin nyt. Kuinka siis minä kykenen Herraani tunnustamaan ja
palvelemaan? Lähimmät toverini ovat vieraita Jumalalle. Vähän minun
vanhempanikin tuntevat häntä. Jaksanko aina katsoa ylös taivaaseen,
niin että saan voimaa ja lohdutusta?

Hänen täytyi hiipiä sedän luo, joka työskenteli huoneessansa.

— Nuori sotilas saa iloita, — sanoi setä.

— Mutta minä tunnen heikkouteni.

— Se on hyvä. Opi myös tuntemaan Herrasi väkevyys! Sinun oma sydämesi
vallataan hänelle. Eikö se ole ihanaa?

— On, — vastasi nuorukainen hiljaa.

— Mikä siis painaa sinua?

— Se toinen taistelu — ulospäin... Eikö se ole liian raskas?
Tietänetkö, setä, kuinka yksin minä olen?

— Asko, — sanoi setä, luoden häneen katseen, joka säihkyi säkeniä,
— sen minä vaan voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että tämäkin
taistelu on ihana. En vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa. Ajattele,
että me saamme raivata rakastetun Herramme tietä, vallata uusia aloja
hänelle, vastustaa kaikkea pahaa, joka hänen kunniaansa himmentää, ja
puolustaa hänen asioitansa! Hän itse pitää voitoista huolen, ja tappiot
nöyryyttävät ylpeää sydäntämme.

— Kuva on liian kaunis, — sanoi Asko miettiväisenä.

— Onko? Minä taisin unohtaa sotilaan haavat. Pelkääkö nuori uljas
poika niitä?

Asko oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän sanoi varmasti, selkenevin
katsein: — En pelkää.

— Herrasi läsnäolo parantaa ja vahvistaa.

— — ”Siionin loisto, laulu sen,
ja seura autuas...”

kaikui Askon sydämessä.

Tätäkö uutta virttä Herran sotilaan tuli kuulla innoituksena
taistelussa? Soiko se kaukaa sedän korviin, silloin kun hän sanoi
pienestä paimenpillin soittajasta: ”Kerran hän löytää kauniimpia
säveleitä?”

                                                  ⸻

Vanhemmat olivat tulleet, ja hiljainen, pyhä juhla oli vietetty
pappilassa, ilman enempiä läsnäolijoita. Asko oli siunattu Jeesuksen
ikiomaksi, ja hän oli onnellinen.

Sunnuntaina hän taas istui tutussa kirkonpenkissä, tädin ja
vanhempainsa kanssa. Herran tulvi väkeä täyteen, vanhuksia,
keski-ikäisiä, nuoria ja lapsiakin. Askon mielestä se oli täyttynyt yhä
enemmän, sunnuntai sunnuntailta.

Kuinka ihmeelliseltä mahtoikaan sedästä tuntua, — mietti Asko, —
kuinka ihmeelliseltä, kun kaikki nuo ihmiset kokoontuivat hänen
ympärillensä, jokaisen katse tähdättynä häneen. Ei setä tosin tuntenut
vielä kuin vähäisen osan heistä, mutta joka päivä yhä uudet lähestyivät
häntä erilaisine asioinensa. Pappilassa ja kodeissahan puhui heille
kullekin erikseen, täällä kaikille yhteisesti.

Eikö tämä hänen pitäjänsä ollut kuin kallis valtakunta, jonka tarpeita
hän sai tutkia, jota hänen tuli johtaa ja hallita — hallita palvellen,
käskien, neuvoen, antaen, lohduttaen? Kuinka vastuunalaista se oli —
ja kuinka suurta ja ihanaa! Hän oli tehtävänsä tasalla, se onnistui
hänelle.

Kuningas hän oli, jalo, viisas ja voimakas!

Mutta kun hän puhui, puhui hän toisesta kuninkaasta, ristin
Kuninkaasta. Ja Asko unhotti puhujan. Hän hiljentyi Jumalan Karitsan
eteen, joka ottaa pois maailman synnit. Hän polvistui sen Herran
jalkojen juureen, joka oli oleva hänen elämänsä ja sydämensä Kuningas.

Niin tuli nuorukaisen ensimmäinen juhlahetki Herran alttarin ääressä.
Eikä hän ollutkaan vieraiden keskellä yksin. Isä ja äiti polvistuivat
hänen kanssansa. Nuori sydän kiitti ja ylisti Jumalaa.

Seuraavana päivänä heidän piti lähteä pappilasta. Illalla, tähtien
syttyessä, setä vielä kerran otti hänet mukaansa tummaan kuusikkoon,
jota he molemmat rakastivat.

— Setä, — sanoi Asko silloin, — et ole kertaakaan kysynyt minulta,
miksi aion tulla. Kun olin lapsi, puhuimme siitä — muistatko vielä?

— Kuningas ja paimen ja kalastaja ja sotamies ja kullankaivaja.
Näetkö, en ole mitään unhottanut!

— Olet kuitenkin. Minä halusin olla kaikkea yhtaikaa.

— Niin, sinulla oli rohkeat tuumat. Mutta minä arvelin, että kai
sinusta sentään tulisi jotakin muuta. Oikeastaan se on yhdentekevää;
kun olet Isän rakas lapsi, toimitat hänen työtänsä kaikkialla. En ole
kysynyt. Olen odottanut, että kertoisit minulle.

— Mitä olisin kertonut? Pelkkää epätietoa ja haparoimista. Kotona
olen puhunut opettajasta, lääkäristä ja mistä milloinkin. Mutta tänä kesänä
Jumala on selvittänyt minulle lapsuuteni unelmat, tänään vasta
täydellisesti — ja nyt minä tiedän, että lopultakin tahdon tulla
yhtaikaa kaikeksi mitä pienenä toivoin — ja vielä joksikin muuksi!

— Sanoisitko sen mielelläsi, ennenkuin eroamme?

— Etkö ymmärrä, setä — sinä, joka itse olet pappi? Sinähän juuri olet
kullankaivaja, sinä olet paimen ja kalastaja, sotamies, kuningas — ja
ehkä lisäksi paljon, mitä en ole nähnyt vielä!

Setä katsoi nuorukaista pitkään ja äänettömänä. Hänen ajatuksensa
seurasivat latua, jota Askon ajatus oli kulkenut.

— Niin, — sanoi hän vihdoin, — minä ymmärrän sinua. Huono minä
olen siihen kaikkeen, mihin olen kutsuttu, mutta Herrani armosta se
on päämääräni, ja minä iloitsen, että sinäkin tahdot valmistua Herran
palvelijaksi.

— Minusta tuntuu kuin tuskin malttaisin odottaa.

Setä taputti nuorta ystäväänsä olalle.

— Odottamaan sinun kyllä täytyy oppia. Kuninkuuttamme saamme odottaa
aina ijäisyyteen asti; siellä vasta kruunut annetaan meille. Ja
tiedätkö, mitä silloin teemme? Heitämme ne Herran istuimen eteen.

Nyt oli Askon vuoro vaieta. Sitte hän sanoi ainoastaan: — On niin
pitkä matka.

— Onhan sinulla varma opas ja loppumattomat eväät. Ja me saamme
rukoilla.

— Rukoilemmeko nyt?

He puhuivat Jumalan kanssa siellä metsän hiljaisuudessa, tähtien
loistaessa. Vahvistuneena ja iloisena uskossa Asko nousi, lähteäkseen
”pitkälle matkallensa”.

                                                  ⸻

— Minä olen päättänyt ruveta papiksi, — sanoi Asko vanhemmillensa
kerran kotona.

— Vai niin, — virkkoi isä. — Kuinkahan mones virka se lienee, jota
sinä ajattelet?

— Ensimmäinen, johon Jumala on kutsunut minua sydämessäni, — hän
vastasi. — Ainoa, jossa kaikki toiveeni yhtyvät.

Eikä hän enää kertaakaan empinyt.

1913.