VI

Kun ”Pilvi” lähti, oli Aarteella se tunne, että kaikki kohtalon voimat
olivat liitossa häntä vastaan. Matkalle hän kyllä oli päässyt, mutta
millaisissa olosuhteissa! Hän inhosi kapteenia niin, että tuskin
tahtoi katsoa häneen, ja miesten puheita hänen ei paljoakaan tarvinnut
kuunnella, huomatakseen kuinka raakoja ja irstaita ne olivat. Aarre
määrättiin ”oikean puolen” vahtivuoroon, jossa päällikkönä oli toinen
perämies ja miehistönä paitsi häntä, ”jungmannia”, ylipursimies ja
kaksi matruusia. Toinen näistä oli se, joka oli ollut Atlan seurassa,
Aku Valli nimeltään. Häneen Aarre alusta alkaen katsoi syrjäsilmällä,
mutta hän oli kumminkin ainoa, joka tuttavallisesti lähestyi uutta
toveriansa jo ennen yötä.

He olivat syöneet illallisen, jota vastaan ei ollut mitään
muistuttamista, ja tulleet ylös kannelle. Ylipursimiehellä oli
ensimmäinen ruorivuoro, toinen matruuseista oli tähystäjänä, mutta
Aarre ja Valli seisoivat jouten, koska yövuorolla ei tehty laivan töitä.

— Tämä on kaunis ja luja laiva, alkoi Valli.

— Onhan edes jotakin hyvää, vastasi Aarre kuivasti.

— Entäs palkka sitten? Kapteenin täytyy maksaa hyvästi, sillä hän on
huonossa huudossa. Palkan tähden minäkin lähdin uudelle matkalle vielä.
Mitä sinä saat?

— Ruokani, vastasi Aarre, koettaen nauraa. Toinen luulikin sen
leikiksi.

— No siitä ei paljon kostu. Kyllä nyt vielä ensi iltana kelpasi, ja
ehkä huomenna myöskin, mutta tavallisesti ei saa haikailla, jos leipä
pölähtää tomuksi ja hernerokka elää.

Samassa mies horjahti lyönnistä, jonka hän odottamatta sai vasten
kasvojansa. Kapteeni oli lähestynyt takaapäin ja kuullut joka sanan.

— Pidä suusi kurissa toiste, hän sanoi. — Ja sinä korvasi, hän lisäsi
uhkaavasti Aarteelle, käyden ohi.

Aarre tunsi, että jos hän Vallin sijassa olisi iskun saanut, hän ei
olisi voinut itseänsä hillitä. Seurauksia kysymättä hän olisi ryhtynyt
käsiksi kapteeniin. Mutta Valli ei tehnyt mitään, loi vain vihaisia
silmäyksiä ja kiroili puoliääneen.

— Kyllä sitä saat koettaa tuon saatanan kanssa, sanoi hän, painellen
ajettuneita huuliansa.

Aarre muisti ainoata lyöntiä, jonka hän elämässään oli saanut,
korvapuustia isän kädestä. Siitä kiihottuneena hän oli lähtenyt kenties
saamaan korvapuusteja raa’alta vieraalta mieheltä...

Ylipursimies helähytti edessään olevaa kelloa merkiksi, että hänen
tuntinsa oli kulunut loppuun. Aarre meni vuorollensa ruoriin, edeltäjä
sanoi suunnan ja antoi neuvoja. Niin pian kuin Aarre pääsi työhön
kiinni, keveni hänen ahdistunut ja kiihtynyt mielensä. Hän tarkkasi
kompassia ja piteli peräsintä varmasti ja vakavasti. Vahtipäällikkö
tuli katsomaan hänen viereensä ja oli tyytyväinen.

Sitten tähystystunti, sitten tunti vapautta jälleen. Oli jo aivan
pimeätä, kuun syrjä vain paistoi hiukan suurempana kuin viime yönä ja
tähdet loistivat yhtä kirkkaasti.

Viime yönäkö se oli? Aarteesta tuntui viikkoja vierineen siitä kuin
hän Valkamasta lähti. Hänen ajatuksensa palasivat sinne, ensimmäiseksi
pieneen asuntoon, jonka ikkunoista kukkaset heloittivat valkoisten
uudinten takaa.

— Nukkuuko hän? Ehkä hän valvoo ja muistaa minua. Minä tiedän, että
hän ei voi olla muistamatta; minä ymmärsin sen, kun hän itki. Ja
kuitenkin, kuitenkin...

Hän sanoi, että minä olen hänen ystävänsä, että hän ihailee minua ja
katsoo kuin matalasta maasta korkealle. Minä vihaan ystävyyttä, kun se
asettuu rakkauden sijaan! Ja miksi hän katsoo ylös minuun? Tietysti
sentähden, että minua sanotaan paroniksi. Minä vihaan sitä, että olen
paroni!

Aarre naurahti. — Enhän minä olekaan paroni, olen William Rantanen,
joka tekee työtä viheliäisestä ruoasta ja saa tyytyä potkuihin ja
lyönteihin, jos kapteeni näkee hyväksi. Enkö minä nyt kelpaisi
hänelle?

Mieletönhän minä olen. Ei nimi muuta minua sen oikeaksi omistajaksi...
Kuinka ihmeellistä sentään, että ”meren pari” ei kuulunutkaan yhteen!

Aarre tunsi vihlovaa katkeruutta, mutta samassa hän ponnisti sen pois
ja nousi uhmailemaan. — Jos hän ei tahdo, voin minäkin olla ilman.
Olen mies, ja minun täytyy olla voimakas. Kaunis on meri, joka ympäröi
minua, suuri ja hurmaava. Eikö riitä, jos meri on morsiameni!

Meri lauloi jälleen:

— Minä lemmin, lemmin sua!
Kauan mä kutsuin ja kauan mä vuotin;
saavuitko turhaan ja turhaanko luotin?
Etkö sä lemmi mua?

Aarre kuunteli, ja hänen poskensa alkoivat hehkua. Mutta hyrskeen läpi
hän kuuli toisenkin valittavan äänen:

”Miss’ on tän’ iltana poikani?”

Hän näki mielikuvissaan selvästi äidin kasvot ja tunsi hänen äänensä.
Se oli niin suloista ja pyhää, että sydän suli, mieli heltyi, ja meren
kiehtovat sävelet kuolivat pois etäisen kaiun lailla. Aarre huokasi
syvään. Lyötiin ”kahdeksan lasia”, ja vahtivuoron muutto. Hän nousi,
mennäkseen toisten mukana levolle. Ruhvin kovalla, kapealla vuoteella
hän äitiä ajatellen lapsellisesti rukoili iltarukouksen. Hän ei voinut
olla lupaamatta, että hän kohta satamaan saavuttua kirjoittaisi pyytäen
anteeksi.

Aarre oli hyvin väsynyt ja nukkui pian epämukavuudesta huolimatta,
mutta uni loppui lyhyeen, sillä varhain joku survaisi häntä kylkeen,
ilmoittaen että oli aamukahvin aika. Kello neljältä piti olla työssä
jälleen. Se oli virkeätä, hauskaa puuhaa. Korjailtiin purjeita ja
vanttiportaita, tervattiin köysiä, öljyttiin mastoja ja valkaistiin
raakain neniä. Aarre sai käskyn kiivetä mesanimaston latvaa maalaamaan,
ja hän oli iloinen kuin koulupoika, pyrkiessään ylös maaliastioineen.

— Varo, ettet kupsahda sieltä kuperkeikkaa, huusi Valli. Mutta Aaretta
ei pyörryttänyt vähääkään. Hän teki työnsä ripeästi ja pysähtyi vain
joskus luomaan pitkän silmäyksen aavalle, viheriänhohteiselle merelle.

Kuinka ihanaa, kuinka ihanaa! Nyt hän oli valmis vastamaan meren
lemmenlauluun:

— Sua rakastan!
Muistot on muistoja, kaikki ne heitän,
mennyt on mennyttä, helmaas ne peitän,
meri, morsian! — —

Aamupäivän lepovuorolla miehet jatkoivat kesken jäänyttä yöunta,
mutta iltapäivällä enimmäkseen istuskeltiin ruhvissa tupakoiden ja
pitäen hauskaa. Aarre oli usein saaristossa kalamatkoilla laskenut
leikkiä iloisena poikana muiden joukossa, ja nytkin hän lyöttäytyi
tovereittensa pariin, koettaen unohtaa epämieluisan vaikutuksen, jonka
heidän puhetapansa ensi kuulemalta oli tehnyt häneen. Hän oli paljon
hilpeämmällä mielellä tänään ja näki kaikki asiat paremmassa valossa.
Kapteenikin oli pysynyt kajuutassansa suurimman osan päivää eikä ollut
häntä kiusoittanut inhottavalla pöhönaamallaan.

Siellä kerrottiin muistelmia entisiltä matkoilta. Toinen matruuseista,
Nelsson, oli kulkenut kaukaisilla etelävesillä ja kokenut seikkailuja
jos jonkinlaisia. Aarteen mieleen johtuivat kotirannan muinaiset
kalanperkuut, joissa Sööterpummi oli tarinain sankarina, ja merielävät,
joita hän oli luvannut kerran tuoda Laineelle tuliaisiksi. Hän
innostui muistoistansa ja otti vilkkaasti osaa kertomukseen, kysellen,
huomauttaen, pistäen joukkoon hupaista höystettä. Puolessa tunnissa hän
oli voittanut miesten suosion. Mutta sitten tuli toisenlaisia juttuja.
Ylipursimies, liukaskielinen ja vilkkusilmäinen veitikka, pani alkuun,
Valli säesti, ja nyt vasta Nilssonin kielenkanta oikein vapautui.
— Olisittepa nähneet Intian mustasilmiä! Ja teuhanneet siellä ja
sielläkin... Voi sun —

— Taisivat olla vähän kauniimpia kuin se vanha viirusilmäinen akka
Hampurissa, muistatkos Valli? Ylipursimies iski nauraen silmää.

— Hiiteen minä akat heitän, naljaili Valli samaan nuottiin. — Minulla
on kaunis tyttö Helsingissä. Se on se, jota meidän kapteenimmekin
hyvittelee — ja tämä myös, hän nyökkäsi Aarteelle, — niin, eikö
kannata, vai mitä?

— Kannattaa mennä hengittämään puhdasta ilmaa, vastasi Aarre, nousi
ja lähti ulos. Hän ei sillä hetkellä välittänyt kompasanoista, joita
sateli hänen jälkeensä. Koko hänen olemuksensa oli kuohussa ja
kapinassa.

Kannelta jo hänen vastaansa kaikui karkeita kirosanoja, ja hän näki
vasemman puolen vahtipäällikön, ensimmäisen perämiehen, käsipuolesta
ravistelevan nuorta, kalpeata poikaa. Aarre ei vielä paljon tuntenut
näitä miehiä, jotka työskentelivät eri aikaan kuin hänen vuorokuntansa.
Hän kysyi ”timperiltä” ja sai kuulla, että poika oli Jaakko Ahvenainen
nimeltään, jo kuusitoistavuotias, vaikka niin pieni ja hento. —
Ensikertalainen ja kopelo, pudotti maalipöntön, kun piti kiivetä
mastoon, ja siitä roiskui pilkkuja perämiehen housuihin. Poika pahanen,
kyllä hän nyt itse saa housuillensa!

Aarre ei tietänyt, minne kääntyisi; hän ei tahtonut katsella
selkäsaunaa. Mikä kauhea luola tämä laiva olikaan! Tuskalla hänen
täytyi ajatella: — Se on minulle Jumalan rangaistus. Minä tein väärin,
kun lähdin vanhempaini tietämättä; siksi jouduin tällaiseen paikkaan.
En milloinkaan ole aavistanut, kuinka paljon merimies voi saada kärsiä.

Ei hän sitä aavistanut vieläkään. Seuraavina päivinä oli suloinen,
tyyni ilma, merenkululle kyllä haitallinen, sillä laiva ei edennyt
paikastaan, mutta miehille mukava ja vaivaton. Ruoka oli edelleen
joltisenkin kunnollista, kapteeni ryypiskeli itsekseen tai ensimmäisen
perämiehen kanssa eikä häirinnyt ketään, ja omasta vahtipäälliköstään,
toisesta perämiehestä, Aarre oppi pitämään paljon. Eniten hän
pelkäsi iltapäivän sisävuoroa, sillä hän ei saattanut tottua
toveriensa liukkaisiin juttuihin, ja pilkanalaiseksi joutumista hänen
kunniantuntonsa ei ajan pitkään sietänyt. Mutta hän koetti näyttää
urhealta ja tokaista sattuvia sukkeluuksia, ja ne pystyivätkin koko
hyvästi, varsinkin kun hänen notkeutensa työssä ja hänen henkensä
luontainen ylemmyys vaikutusta tukivat. Ylipursimies ja Valli alkoivat
vähän hillitä kieltänsä hänen kuten vahtipäällikönkin läsnäollessa, ja
Aarre tunsi itsetietoista tyydytystä siitä. Silloin voi sattua, että
Nilsson ryhtyi kujeeseen: syyti törkeyksiä niin paksulta, että Aarre
suuttuneena poistui; ja sitten remahti nauru, ja huvitus alkoi jälleen
ilman ohjia ja pitimiä. Aarre puolestaan lauhdutti kannella harmiansa
juttelemalla hyväntahtoisen timperin kanssa, joka teki hänelle selkoa
”vasemman puolen” miehistä, varsinkin nuoresta Jaakosta.

— Lesken poika, hyvä ja siivo, hän kertoi, luoden säälivän silmäyksen
sinnepäin, missä Jaakko auringon paahteessa kutoi kaapelia. — Se on
ikävä ja se pelkää; sentähden kai se on vähän päästänsä pyörällä. Eikö
tuostakin nyt sopisi siirtyä varjoisampaan paikkaan?

Aarteen sydämen hellät kielet värähtivät. Hän meni Jaakon luo ja vietti
koko lepoajan hänen kanssaan.

Jo kolme päivää oli kestänyt tyyntä ja kuumaa. Illalla alkoivat
taivaanrannat muuttua sinisestä lyijynvärisiksi, ja miehet pudistelivat
päätänsä. — Tämä ei tiedä hyvää, saamme myrskyn. Kapteeni vain ei
huolehtinut. Hän oli juuri sen verran humalassa, että oli parhaalla
tuulellaan, jopa niin erinomaisella, että kutsui koko miehistön
ottamaan ”tuulennostoryyppyjä”. Se oli harvinaista huvia. Kapteeni teki
veljellistä seuraa, halpa konjakki vuoti virtana laseihin, Nilsson löi
nyrkkiä pöytään, ja Valli ilmoitti kohti kurkkuaan, että

”En minä meripoika rimputtele,
vaan laulan minä heliästi —”

— No pojat, jungmannit, juokaa, juokaa, sopersi kapteeni. — Sinäkin,
herrasmies, eikö kelpaa?

Huomio kääntyi Aarteeseen ja Jaakkoon, jotka seisoivat oven luona,
aikeissa vetäytyä kannelle. Jaakko ei ollut maistanutkaan, Aarre oli
juonut jonkun pisaran.

— Ei kiitoksia, sanoi Jaakko arasti, ja Aarre vastasi: — Minä jo join.

— Mokomaa juomista! huusi Nilsson. — Se on niin hemmetin pyhä, että
jätti lasinsa tuohon noin, juuri tuohon, ja nyt minä sen otan, ssaa —

— Mutta sinun pitää juoda, herraskarkuri, rähisi kapteeni, hoiperrellen
pöytänsä äärestä.

Aarre säikähti kapteenin käyttämää nimitystä ja huomasi jälleen
parhaaksi turvautua vanhaan voittokeinoonsa. Reippaasti hän otti lasin
ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Entäpä tätä, yksi lasi... Oli
hän joskus kotonakin maistanut, kun oli vieraita, sillä isä ei ollut
ehdoton raittiusmies. Äiti sitävastoin —

Ei sitä nyt ollut aikaa ajatella. — Kippis! hän sanoi mahdollisimman
iloisesti. — Heleijaa, veikot, minun on ruorivuoroni. Vahtipäällikkö
varmaankin siellä janoon kuolee. Ja sitten hän livahti ulos.

Hän hämmästyi katsoessaan taivasta. Tavattomalla nopeudella pilvet
olivat joka haaralta vetäytyneet kokoon, ja ilma näytti jo mustalta ja
öiseltä, vaikka aurinko tuskin oli saattanut laskea. Nuorat kitisivät
hiljaa, ikäänkuin valittava sairas uhkaavien kouristusten edellä. Meri
kohosi vasta verkalleen, liikutellen laivaa melkein huomaamattomasti,
mutta sen katsanto oli synkkä ja kammottava, täynnä turman ennettä.

Peränpitäjän merkinlyönnit helisivät yhtämittaa. Juostessaan kohti
Aarre ehti vetää kellonsa esiin ja huomata, ettei aika vielä ollut
ummessa. Samassa hän ymmärsi, miksi ne soivat.

— Jumalan tähden, riennä hälyttämään miehiä! Tämä on meidän
perikatomme, elleivät joudu. Minä en voinut hievahtaa, paikka on karien
tähden kaikkein vaarallisimpia...

Juosten Aarre palasi, syöksyi alas portaita ja temmattuaan oven auki
törmäsi Jaakkoon ja kapteeniin. Hän kuuli samean äänen tyrkyttävän: —
Vielä yksi! No, ole kiltti poika nyt... Kaksi jo meni, kyllä kolmaskin
menee... No, etkös juo? Vai et? Pidä kiinni, Nilsson, älä laske...

— Myrsky uhkaa! Rientäkää pian kannelle! huusi Aarre yli rähinän ja
melun. — Tulkaa! Joutukaa!

Hätäännyksissään hän ennätti omassatunnossaan tuntea polttavan
pistoksen siitä, että oli unohtanut Jaakon. Poika oli kauheassa
tuskassa, vapisi kuin haavanlehti ja voi kovasti pahoin. Yleisen
liikkeen syntyessä Aarre kiireesti kuljetti hänet ruhvin vuoteelle,
katseli häntä silmänräpäyksen, kun hän kalpeana lepäsi, taputti häntä,
sanoen ”Jaakko parka”, ja sitten hän ryntäsi pois, sillä henkensä
edestä täytyi kiiruhtaa. Toinen perämies jo jakeli nopeita komentoja;
kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat kykenemättöminä. Entä miehet?
Aarre tiesi heidän tilansa ja käsitti samalla, että häntä, ainoata
täysin selvää, odotti raskain edesvastuu työstä, niin ensikertalainen
kuin hän olikin.

Hirvitti katsella, kuinka humalaiset miehet mastoihin kiipesivät.
Mutta Aarre ei joutanut heitä seuraamaan silmillänsä; hän itse oli
saanut vaikean tehtävän, suuren latvapurjeen kiinnisitomisen. Salamat
jo sinkoilivat ilmassa, jyräys pamahti, vettä alkoi kaatamalla sataa.
Se oli taistelua elämästä ja kuolemasta; joka hermo oli pingoitettuna,
joka jäsen jänteessä. Se onnistui. Syvästi huoahtaen Aarre nojautui
hetkeksi lepäämään, uupuneena, läpimärkänä, osaamatta ajatella muuta,
kuin että se nyt oli tehty, hän ei itsekään ymmärtänyt millä voimalla.
— Miten minun olisi käynyt, jos en olisi ennen niin paljon purjehtinut
kaikissa säissä? hän ajatteli.

Sihinää, suhinaa. Ankara vihuri kallisti laivaa, jotta alimmat
raakapuut sattuivat mereen. Aarre tarttui kiinni käsin ja jaloin,
tuntien himmeästi, että varmaankin oli viimeinen hetki käsissä. Hänen
täytyi sulkea silmänsä, eikä hän sitten tajunnut mitään, kuuli vain
kuohua, kohinaa, veden pauhua ja ukkosen jylinää ympärillänsä. Mutta
hänen sydämensä läpi värähti jotain muutakin, jotain salaperäistä ja
ihmeellistä. Oliko mahdollista, että hän kuuli laulua?

”Suojaa mun eksynyt lapseni,
jos millä hän tiellä lie...”

Aarre ei tietänyt, kuinka pitkä aika oli kulunut. Hänestä se tuntui
mittaamattomalta, mutta se saattoi olla vain silmänräpäys. Laiva oli
pystyssä jälleen, ja kiirehtien hän laskeutui mastosta kannelle. Hän
oli pelastunut kuin ihmeen kautta, ja hän ymmärsi, mikä sen oli saanut
aikaan: äidin rukous.

Alhaalla oli kaikki huiskin haiskin ja surkeassa tilassa. Kannella
vesi läikkyi, uitellen astioita, puita, nuoria ja romua sekä päälle
päätteeksi pöhöistä kääröä, joka kieri laidasta laitaan, huutaen
haikeasti apua kapteenin käheällä äänellä. Näky oli säälittävän
hullunkurinen. Missä muut miehet olivat, kun ei kukaan auttanut? Aarre
katsoi ympärilleen ja sitten ylös. Purjeiden kimpussa kaikki tyynni.
Hän ei kovin kiirehtinyt mennessään kääröä nostamaan, mutta menihän
kuitenkin ja auttoi hänet kajuuttaan. Samassa hän muisti Jaakon. Poika
raukka, kuinka mahtoikaan hänen laitansa olla? Hänen luoksensa täytyi
rientää, odotti kannella työ mikä tahansa.

Vesi lainehti ruhvinkin lattialla, ja siitä Aarre tapasi pojan,
ei päihtyneenä, vaan sairaana, kovin sairaana. Hänen kasvonsa
kirkastuivat, kun hän tunsi tulijan.

— Kuinka te olette hyvä, sanoi hän, kun Aarre häntä hoivaili hellästi.
— Noin minun äitinikin tekisi, jos voisi...

— Minullakin on rakas äiti, sanoi Aarre hiljaa, kostuvin silmin.

— Äiti on köyhä ja meitä on monta... Minä en voi olla kotona enkä minä
tätä kestä... Voi, jos saisin kuolla!

Hän itki katkerasti, ja Aarre koetti lohdutella.

— Älä sano niin, kyllä se käy. Jumala antaa sinulle voimia.

Poika nosti päänsä, pyyhkien kyyneleitä. — Oletteko te uskovainen? hän
kysyi epäröiden ja arasti, mutta iloinen odotus kajasti kasvoilta.

Sitä kysymystä ei kukaan ollut ennen tehnyt Aarteelle, eikä hän koskaan
ollut sitä ajatellut. Se tuli pistona sydämeen, hän ei voinut sitä
väistää.

— Ei, en luule, hän sopersi, pudistaen päätänsä. — Ei, en minä ole...

Poika tunsi varmaankin suurta pettymystä, ja Aarre kävi surulliseksi
itsekin. He näkivät toisensa selvästi ainoastaan salamain risteillessä.
Oli pelottavan juhlallista. Mutta ulkoa kuului huutoja ja kovaäänisiä
käskyjä, levotonta liikettä ja myrskyn mylvinää. Aarre käsitti,
että hänen täytyi mennä, ja hän jätti hyvästi Jaakon, joka hymyili
kärsivällisesti, sanoen voivansa jo paljon paremmin.

Se oli kauhea yö, täynnä kuoleman vaaraa ja äärimmäisiä voimain
ponnistuksia. Aamupuoleen pääsi uupunut toinen perämies levolle;
ensimmäinen perämies oli jotenkin selvinnyt ja käynyt ruoriin, ja
kapteenikin oli jalkeilla jälleen, huutaen itse komentoja. Aarre
tunsi melkein menehtyvänsä väsymyksestä, vilusta ja hiukaisevasta
pahantunteesta. Hän nojautui mastoon, koko laivan pyöriessä hänen
silmissään. Silloin hän säpsähti kapteenin ääntä, joka kuului sillalta:
— Ahvenainenko sieltä kömpii esille? Ylös prammiin! Etkö näe, vetelys,
että purje on haljennut? Ei Valli yksinään sille mitään mahda.

Aarre selvisi pyörryksistään ja juoksi paikalle. — Jaakko, sinä täällä?

— Minun tuli vilu, koetin liikkua...

— Sinä et voi kiivetä prammiin, minä menen. Samassa Aarre jo kiiti
ylös.

Mutta kapteeni suuttui; hän oli nyt jälkihumalan pahalla päällä. — Vai
et sinä tottele, Ahvenainen? Ylös heti! Kyllä siellä kolmellekin on
tekemistä. Vai pitääkö sinua köydenpätkällä opettaa työhön?

Myrskyn kohinalta Aarre ei kuullut, mitä kannella puhuttiin, mutta kun
hän katsoi alas, näki hän kauhukseen Jaakon Jeesus kiipeämässä. Hän koetti
huutaa, mutta myrsky tukahutti äänen. Äkillinen tempaus kallisti
laivaa, poika horjui, kädet heltisivät, kuului huuto: ”Herra!”
— pyörteet kuohuivat, eikä Jaakkoa näkynyt enää. Seuraavassa tuokiossa
laiva oli jo monen sylen päässä siltä paikalta.

Aarre ryntäsi alas kuin poissa suunniltansa. Silmät säihkyivät hän
huusi kapteenille vasten kasvoja: — Murhaaja! Te olette murhaaja!

Kapteeni tukahutti hämärät tunnonnuhteet raivoon, joka puhkesi kuin
villieläimen. — Sitokaa kiinni tuo mies! hän kiljui käheästi. Aarre
seisoi uljaana ja uhkaavana eikä pelännyt; hän olisi sillä hetkellä
antanut lyödä itsensä kuoliaaksi ennemmin kuin vaiennut. Mutta koko
miehistö oli järkytetty eikä kukaan liikuttanut kättänsä, ei edes
Nilsson. Toiset seisoivat mykkinä kauhistuksesta, toiset mutisivat
synkästi keskenään. Vihdoin timperi astui esiin.

— Siunaus nyt on luettava, hän sanoi vesissä silmin.

— Tahtooko kapteeni kirjan? kysyi vasemman vuoron matruusi.

— Käske perämiestä, vastasi kapteeni, kirosi ja kääntyi pois.

Hetkeä myöhemmin puolihumalainen ensimmäinen perämies seisoi
komentosillalla, kädessä virsikirja, joka hänelle oli tuotu, lukien
kuin huonoa konetta vääntämällä: — ”O sinä kaikkivaltias, laupias ja
ijankaikkinen Jumala, sinä joka synnin tähden olet ihmiselle määrännyt,
että hänen kuoleman pitää...”

Meren mahtava pauhu säesti hautarukousta. Mustille, vaahtoharjaisille
laineille heitti nouseva aurinko verenhohtoisen kajastuksen. Ne
pitelivät poikaa helmassaan jo kaukana, kaukana hurjasti kiitävästä
”Pilvestä”.

Sitten timperi aloitti virren ainoasta kirjasta, mikä löytyi. Aarre
seisoi hänen vieressään, Valli ja toinen matruusi kurkistivat olan
takaa. Se oli kaunis virsi hautauksesta merellä.

— — ”Merehen meiltä ruumis tää
nyt jääpi hautanansa,
mut Jeesus Kristus herättää
sen sieltä aikanansa.
Kun kaikki kerran koottu on
etehen Herran tuomion,
hän myös on silloin kanssa — —”

— Hän on syyttämässä kahdenkertaista murhaajaansa ja itse Jumalaa
myöskin, ajatteli Aarre. Hänen mielensä ei ollut hellyksissä, se oli
synkkä ja kapinoiva. — Poika uskoi Jumalaan, ja miksi nyt tällainen
vääryys sai kuitenkin tapahtua? Mutta sitten hän pelästyi omain
ajatustensa juoksua. — Niin, ehkä juuri siksi, että hän uskoi...
Kuinka hän itki, toivoen kuolemaa! Elämä olisi ollut ehkä pelkkää
kärsimystä hänelle, mutta hänen rukouksensa kuultiin, ja nyt hänen on
hyvä olla...

Aarre koetti rauhoittua, mutta kauhun kuvat kulkivat yhä hänen
väsyneissä aivoissaan. Myrsky oli hiukan hiljennyt, ja ne miehistä,
jotka koko yön olivat valvoneet, päästettiin nukkumaan. Hän ummisti
silmänsä, mutta kuvat väikkyivät lakkaamatta ympärillä. Se oli kuin
aaltojen tanssia, hurjaa kuolemantanssia, nousua, laskua, kuohua,
pyörrettä, kietomista vilpoisiin käsivarsiin ja sulkemista mustaan
syliin. Meri, meri, sinä joka kerran hohdit hurmaavana vihreässä,
kimaltelevassa puvussa ja vaahtoisessa morsiushunnussasi — kuinka
petollinen sinä olitkin, hymyilevä kauhun henki, hääyön syleilyyn
tukehduttava morsian!

Meri hätääntyy, kuullessaan syytöksiä rakkaimmaltaan. Lemmenkateisena
se pelkää laskea käsistään laivaa, joka nopeasti ja varmasti liitää
kohti läheistä määräänsä. Tuuli yltyy taas, heittäytyen vastaiseksi.

Oi niitä tuskan ja kärsimyksen päiviä! Nälkää, sillä vesi tunki
säiliöön, turmellen ruokavarat; vilua, sillä vaatteet olivat märkinä
aamusta iltaan ja illasta aamuun; työtä yli voimien, kipua, kirouksia,
iskujakin sopivissa tilaisuuksissa, sillä kapteeni vihasi Aarretta ja
väijyi kostoa sille, joka häntä oli julkisesti solvaissut. Aarre ei
uhmannut eikä kuohahdellut enää. Ylenmääräinen kärsimys väkisinkin
taltutti, epätoivo lamasi, heikkous tylsistytti vihdoin. Hänen piti
menehtyä, se näkyi olevan ennakolta määrätty.

Ensimmäisestä myrsky-yöstä satamaan — neljä, ei enempää.
Valkamasta Kööpenhaminaan — ei täyttä kahta viikkoa. Mutta Aarteesta
tuntui, että hän oli kestänyt vuosien kokemukset ja äkkiä vanhentunut
toisen verran.

Oli aamu, kun rantaan saavuttiin, ja Kööpenhamina, Itämeren kaunis
kuningatar, heräsi hymyilevänä auringon paistaessa; mutta kukaan
miehistä ei pyytänyt muuta kuin ruokaa ja lepoa. — Ja konjakkia! huusi
Valli, kun näki kapteenille tuotavan. Toiset yrittivät nauraa, mutta
ei se oikein maittanut. — Illalla menemme maihin ja sitten latkimme,
vakuutti Nilsson.

Se oli susien ahmintaa ja karhujen unta. Terveydeksi varmaan, koskapa
he jo iltapuoleen olivat virkeämpiä ja huvinhaluisempia kuin konsanaan.
Maissa piti viivyttämän ainoastaan muutamia päiviä, sillä sinne oli
poikettu kapteenin yksityisten asiain tähden eikä lastia purkamaan;
täytyi nyt ahnehtien käyttää aikaa hyväksensä ja kukkuramitalla korvata
menneet vaivat.

Laivan ympärillä tunkeili väkeä kaikenkaltaista: salaperäisiä
kuiskuttelijoita, koreita katutyttöjä, joutilasta satamakansaa. Yhden
miehen vakava ryhti erottui muista. Hän astui ”Pilveen” ja puhutteli
väestöä ystävällisesti tanskankielellä, kutsuen jumalanpalvelukseen
Bethel-laivalle. Enimmät eivät häntä täysin ymmärtäneet; siten Aarre
joutui hänen kanssaan puheisiin. — Tervetultua, odotan teitä varmaan,
hän sanoi sydämellisesti. — Jumalan rauhaa, nuori ystävä!

Aarre oli ennen käynyt vanhempainsa kanssa Kööpenhaminassa, ja häntä
pelotti, että joku tuttava tai sukulainen hänet tapaisi ja tuntisi.
Mutta sitten hän katsoi pellinpalaseen. — Ei, ei se ole mahdollista,
niin kurjalta näytän. Huoletta voin mennä kaikkialle, mihin muutkin
merimiehet.

Kutsujan käytös oli ollut aivan yksinkertainen, eikä hän mitään
erinomaista puhunut, mutta Aarre ei käsittänyt, mikä siinä lämmitti,
elvyttäen hänet tylsän synkkyyden tilasta, johon hän oli vaipunut.
Kohta lensi hänen mieleensä kirje äidille. Niin, se oli kirjoitettava
nyt ensiksi. Mutta miten? Millä sanoilla? Ei hän voinut valehdella,
mutta vielä mahdottomampi hänen oli kertoa kamalasta merimatkastaan.
Rakas äiti raukka, hän olisi varmaan kuollut, jos olisi aavistanut
poikansa kärsimyksiä. Aarre tunsi sydämensä täyttyvän sanomattomalla
hellyydellä ja kaipauksella, ja sen kaiken hän sulki muutamiin köyhiin
riveihin.

— Siinä ei ole paljoa, mutta äiti ymmärtää, oi kyllä hän ymmärtää
minua...

Äidin kuvaa seurasi toinen kuva: pieni tyttö, joka maalattiin
samalle kankaalle kuin tumma poikanen; tyttö, jonka olento oli
auringonpaistetta ja laulu linnun viserrystä; hänen kesäinen riemunsa,
hänen nuoruutensa unelma, hänen tulevaisuutensa toivo — joka oli
särkynyt ainiaaksi...

— Kiitos kuitenkin siitä, mikä oli, ja hyvästi, kallis, hyvästi, oma
”meren tyttöni”!

”Niin, kiitos kaikesta! Kerranhan
me lasna leikimme rakkahasti.
Ah, luulin leikin sen jatkuvan
vanhuuden asti...”

Aarre ei enää ollut sama kuin tunti sitten. Hän eli jälleen, eli
muistoissa ja tunteissa. Samalla nykyhetki ja tulevaisuuskin heräsivät
hänelle uusina. Ensiksi hänet valtasi halu noudattaa merimiespastorin
kutsumusta, ja vähän siistittyään itseänsä hän lähti astumaan kanavan
rantaa pitkin, sitten vilkasliikkeisen sillan yli ja edelleen Annan toria
kohden. Hän ajatteli, kuinka kummallista oli sentään, että hän
vielä kulki tässä, että hän oli säilynyt vahingoittumattomana eikä
sortunut ja nääntynyt ylivoimaisen taakkansa painoon. Oliko siinä
erityinen varjelus? Kenties... Mutta sitten nousi voimakkaana toinen
ajatus: — Olen säilynyt tähän asti, mutta nyt en enää lähde merille
siinä laivassa. Minä karkaan! Miksi en karkaisi? Hän tunsi kuin sähkön
kosketusta, hän innostui ja kiihtyi. Kuinka se vain kävisi päinsä? Sen
täytyi käydä. Hän kouraisi taskuunsa. Olihan siellä paperit? Onneksi!

Hän oli nyt saapunut siihen paikkaan, missä lepäsi vanha laiva,
”Bethel”, tanskalaisen ”kirkko”. Hän alkoi
epäröidä. Hukkaisiko hän aikaa menemällä sinne? Kuitenkin hän astui
alas, pysähtyi ovelle ja silmäili ympärillensä. Laivan sisusta oli
muodostettu suureksi, yksinkertaiseksi saliksi, joka oli täynnä
penkkejä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, pastori puhui paraikaa, mutta
miehiä oli vain kymmenkunta etumaisilla penkeillä. Aarre huomasi, että
syvä, vakava katse kiintyi häneen. — Tuo mies ei päästä minua, hän
kysyy kuka minä olen, tuli sinä hetkenä hänen mieleensä, ja samalla
kuin hän peräseinältä puhujan pään yläpuolelta luki tanskankieliset
sanat: ”Mestari on täällä ja kutsuu sinua”, samalla kuin hän huomasi
käden viittaavan häntä lähemmäksi, hän vetäytyi taapäin, poistui ovesta
ja pakeni. Hän häpesi itseänsä, hänen poskensa kuumottivat ja sydän
löi rauhattomana — mutta hän ei tahtonut, hän ei tahtonut... Sillä
kun Mestari kutsui karkulaista, kutsui hän kotiin, ja se merkitsi
nöyrtymistä sydämen syvimpiä pohjia myöten...

Ei, hän tahtoi itse auttaa itseään, hän tahtoi karata laivastansa;
niin, sen hän oli tekevä. Kun tietäisi yhdenkin, jolle uskaltaisi puhua
siitä!

Aarre oli ehtinyt vain vähän matkaa ”Bethelistä”, kun hän huomasi
Vallin ja ylipursimiehen kiertävän esille kulman ohitse. Hän huusi
heille, ja he kääntyivät. Näillä seuduilla varmaan useimmat toisistakin
liikkuivat, sillä täällä katujen varret olivat täynnä kapakoita ja
merimiesten ilopaikkoja.

— Kas, kas, sanoi ylipursimies. — Meidän siveä, kiltti poikamme
kulkee yksikseen huvittelemassa, jotta me vanhat paatuneet luulisimme
hänen istuvan kirkossa!

— Älä välitä hänen loruistaan, sanoi Valli. — Tule mukaan saamaan
ryyppy, joka vahvistaa!

— Tulen, sanoi Aarre. Hän oli uhkapäällä jälleen. Kyllä hän tiesi
kestävänsä lasin, kaksikin.

Siinä oli heidän edessään korkea rakennus, jonka alakerran ikkunat
olivat verhotut ja ulkoseinät likapilkkuiset, kuten viinin jäljiltä.
— Tuonneko? kysyi Valli, vaihtaen silmäystä ylipursimiehen kanssa.
Tämä viittasi olkansa taakse toiseen taloon. — Etkö muista, silloin
Hampurista tullessa? Se oli — Hän kuiskasi jotakin, jota Aarre ei
kuullut. Valli nyökkäsi päätään, ja sitten he menivät.

Oven auettua oli Aarteella aivan sama tunne kuin tullessansa
Sörnäisissä Atlan huoneeseen tai ensi kertaa kuullessansa Nilssonin
juttuja. Mieli kuohahti, hän olisi halunnut heti kääntyä takaisin.
Mutta ylipursimies näytti niin häijyn vallattomalta ja ivalliselta,
että Aarre pakotti itsensä rauhallisen näköiseksi. — Yksi lasi, hän
päätti. — Sitten menen pois, menen vaikka valkean läpi.

Ylipursimies nauroi jälleen, vilkutti silmää yhdelle koreahepenäisistä
tarjoilijatytöistä, viittasi Aarretta ja sanoi merkitsevästi
ruotsinkielellä, jota hän osasi: — Ensikertalainen! Valli katsoi
toveriinsa miltei nuhtelevasti, sitten epäröiden Aarteeseen, mutta
tyttö hymyili, jotta hampaat välkähtivät, ja ylipursimies ihan uhkui
vallatonta iloa.

Juomat tuotiin, kullekin omansa. Valli katsoi jälleen Aarteeseen,
mutta ei puhunut mitään. Tämä oli ottanut lasin tyhjentääksensä sen
yhtä kyytiä ja lähteäksensä heti tästä inhottavasta pesästä. — Nyt
nousen... Mitä? Jalat eivät kanna... Huone pyörii... Mitä minä sain?
Kuule sinä, mitä minä sain?... Aarre hapuilee, yrittää ravistaa
ylipursimiestä kauluksesta, mutta mies väistää nauraen, ja Aarre tapaa
käsiinsä kimpun kiharoittua tukkaa... Sitten hän ei paljon muistanut,
mitä tapahtui. Hämärästi hän tiesi, että oli yö ja tuli aamu; että
Valli koetti saada häntä pois, mutta hän ei lähtenyt; että joku vieras
tarttui häntä niskaan ja työnsi kadulle... Hän astui pari askelta,
hoipertui... Missä hän oikein olikaan? Hukkunut. Hän oli varmaankin
hukkunut, sillä pyörteet kohisivat... Nyt joku huusi, kun näki hänen
vajoavan... Aarre, Aarre! Kuka huusi sitä nimeä? Joku liikutti, joku
nosti... Hän raotti vaivalla silmänsä ja luuli katsovansa tuttuihin
kasvoihin. Eihän se Viljo ollut? Ei, vai Viljo? Itsehän hän oli Viljo Rantanen
ja hukkunut syvän meren pohjaan...

Hän sulki silmänsä eikä tietänyt mitään enää. Joku kantoi hänet
ajurin vaunuihin. Päivä oli jo korkealla taivaalla, kaupat avattiin,
aamulehtiä tarjottiin, torit vilisivät vilkkautta, ja satamissa laivat
puhalsivat. Silloin ajuri pysähtyi Annan torin merimieskodin eteen.