VII

Se oli Viljo kuitenkin. Aarre näki hänet vuoteensa lähellä, herätessään
monen tunnin perästä. Pää tuntui raskaalta, ja rintaa ahdisti epäselvä
tuskan tunne. Mikä paikka tämä oli? Siisti, ystävällinen kammio,
puhtaat, valkoiset lakanat — ja Viljo, suurin ihme kaikesta! Hän luki
eikä huomannut hoidokkaansa heränneen. Ilmoittaisiko Aarre itsensä?
Häntä hävetti niin, että hän olisi tahtonut kääntyä seinään päin
ja ainiaaksi sulkea silmänsä Viljolta, mutta samalla hän ei oikein
tietänyt, mikä häntä hävetti. Toisaalta hän oli utelias, hämmästynyt ja
syvimmässä sydämessään iloinen kohtaamisesta, joka hänet oli pelastanut
jostakin kauheasta. Mistä? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Hämärät
muistot alkoivat palata kuin paha uni, hän liikahti tuskallisesti,
Viljo kohotti katseensa kirjasta ja kohtasi hänen avoimet silmänsä.

— Missä minä olen? Ja kuinka sinä olet täällä? kysyi Aarre ensiksi.

— Minä tapasin teidät katuojasta, vastasi Viljo nuhtelevan suoraan.

Aarre ei voinut sanaakaan lausua.

— Kuinkako minä olen täällä? jatkoi Viljo. — Sehän on yksinkertainen
asia. Tulin höyrylaivan lämmittäjänä ja ehdin ennen ”Pilveä”, vaikka
myöhemmin läksin. Sitä minä enemmän ihmettelen, että ”Pilvikin” tuli
tänne. Kirjeessä oli sanottu, että se menee New-Castleen.

— Se meneekin. Mutta minä en enää astu siihen jalkaani, en vaikka
henki menisi. Viljo, se on kauhea laiva. Mitä minun pitää tehdä? Neuvo,
auta minua! Mutta ensin — missä minä olen nyt?

— Lähetyksen merimieskodissa. Ette voi viipyä kauan enää, teitä
voidaan kaivata. Minun taaskin pitää pian lähteä konsulaattiin.

— Kuulithan, että minä en laivalle palaa. Se on mahdotonta! Mutta minä
en osaa ajatella, kaikki pyörii päässäni. Olin päättänyt karata. Nyt en
muista, joko suunnittelin jotakin...

Aarre oli noussut ja koetti järjestää pukuansa. Hän oli niin hervoton
ja pahoinvointinen, että ainoastaan vaivalla sai sen salatuksi hiukan.
Viljo katsoi häntä terävästi; kyllä hän ymmärsi, kuinka oli laita.

— Tokkohan olette ihan selvillä vieläkään, Aarre herra. Muuten te
tietäisitte, ettei se ole mies eikä mikään, joka karkaa. Tietäisitte
senkin, että karkurit usein saadaan kiinni, ja heitä kohtaa ankara
rangaistus. Minkätähden te karkaisitte?

Aarre alkoi kertoa kapteenista ja oloista ”Pilvellä”. Hän virkeni
kiihkosta, ja kuva toistaan räikeämpi vieri esille. — Viljo, Viljo,
auta minua pelastumaan sieltä!

Viljo oli hyvin totinen. Yksi kohtaus vaikutti häneen tärisyttävästi —
kertomus nuoresta pojasta, jonka suuhun konjakkia kaadettiin.

Hän muisti jotakin toista. Siitä oli monta vuotta kulunut, hän kävi
kansakoulua siihen aikaan. Hänen oma isänsä oli juovuksissa ja väkisin
juotti hänellekin. Sitä vihaa, sitä pohjatonta inhoa, jota hän oli
tuntenut sillä hetkellä ja sitten toinnuttuansa! Ei kukaan muu kuin
kotiväki tullut tapauksesta tietämään, mutta itse hän tiesi, ja se
ratkaisi ainiaaksi hänen vastaisen suuntansa. Kyläläiset ihailivat
ja kehuivat häntä, joka oli raitis, vaikka isä joi, eikä yksikään
aavistanut, minkä kamalan kokemuksen hinnalla se oli voitettu...

Hän voisi kestää, sillä hän oli karaistunut voitettuaan kiusauksissa,
nuoruusvuosien synkässä taistelussa, jonka kolkon kovuuden hän yksin
tunsi. Aarre oli oikeassa, ”Pilvi” ei ollut hellän, hyvän kodin
kokemattomalle suojatille mahdollinen.

— Niin se on, minä käsitän nyt. Teidän täytyy päästä paikastanne
tavalla millä tahansa ja palata kotiin, äitinne luo, Laineen luo...

Viljon ääni oli katkera, mutta Aarre ei siihen pannut huomiota. Kun
ne kolme sanaa mainittiin — koti, äiti, Laine — silloin hän vasta
selvisi tajuamaan, silloin hän äkkiä muisti kaikki, joutuen epätoivoon,
joka rajuna puhkesi.

— Kotiinko? En koskaan voi nähdä heitä tämän jälkeen... Voi minua
kurjaa onnetonta! Sinä minut löysit, Viljo, sinä näit ja tiedät, mutta
puoleksi vain... Se on hirmuista!

Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä enää koettanutkaan hillitä ja peitellä.

— Mutta minun syyni se ei ollut, ei, Viljo. Yhden ainoan lasin olin
päättänyt ottaa, aivan niinkuin laivallakin tein, ja sitten olisin
lähtenyt. He pettivät minut, he juottivat jotakin huumaavan väkevää,
joka sai minut heti pois tajustani. Siitä seurasi kaikki. Olin heidän
vallassaan, he juottivat lisää, he tekivät mitä tahtoivat. Tiedätkö
sinä, millaisia he ovat? He ovat helvetin henkiä ihmishaamussa. Jospa
voisin kirota heitä niinkuin tahtoisin — sillä heidän yksin oli synti
ja syy! Minun ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä; kurja juopunut oli
toinen — en minä... eikä minun tahdostani... Mutta Viljo... se on
kauheata kuitenkin, niin pohjattoman kauheata että minä en jaksa sitä
kestää... Minussa on tahra, joka ei koskaan mene pois. Se on väärin!
Minä syytän Jumalaa, nyt on minulla oikeus, jos ei ennen ollutkaan, kun
kapinanhenki nousi. Sillä minä olin ja olen viaton! Minkätähden se siis
tapahtui?

— Yhden lasin tähden, vastasi Viljo.

Mykistyen, säikähtyen Aarre kohotti katseensa häneen. Viljon silmissä
ei ollut armoa, niissä oli tuomio. Aarteen pää painui alas jälleen;
äskeinen epämääräinen syyllisyydentunto, jota hän kapinoiden oli
koettanut vaimentaa, palasi selvänä ja ankarana. Puolustelut hälvenivät
kuin lintuparvi hajoaa säälimättömän laukauksen pamahtaessa, ja hän
yksin jäi jäljelle suojatonna, satutettuna. Tällä hetkellä hänen ei
johtunut enää mieleensä vierittää syytä viettelevien, petomaisten
ihmisten niskoille, vielä vähemmin Jumalalle. Ei hän sitäkään
ajatellut, että ”yksi lasi” hienon, puhdastapaisen isän kädessä oli
häntä totuttanut pitämään sitä vaarattomana. Hän käsitti vain, että
Viljo sanoi syylliseksi häntä itseänsä, koska hän oli tahallaan mennyt
kapakkaan, ja niissä sanoissa oli julma, lahjomaton totuus.

Aarre tunsi käden olallansa ja katsahti ylös avuttomassa tuskassa.
Viljon muoto oli sulanut melkein lempeäksi, kun hän pyytäen sanoi:

— Tehkää niinkuin minä neuvon ja lähtekää kotiinne! Minä astun
teidän paikallenne, sillä minunhan se oikeastaan onkin. Uskon
varmasti, että voin saada kapteenin suostumaan. Asiassa on kyllä
monta mutkaa, nimenvaihtonne ehkä vaikein, ja sitten myöskin minun
oma palvelussitoumukseni. Olisi helpompaa, jos minun olisi määrä
lämmittäjänä palata takaisin samassa laivassa, jossa tulin, mutta
nyt se on myöhäistä... Niin, se on totta, en ole vielä kertonut. Jo
Helsingissä sovin kapteenin kanssa siten, että saan Kööpenhaminassa
erota toimestani, jos minun onnistuu hankkia itselleni toinen paikka
ja sijalleni kunnollinen mies. Ei ollut paljon toivoa, mutta sallimus
johti ihmeellisesti. Tuskin maihin pääsimme, kun tapasin erään meidän
pitäjän pojan, joka sanoi mynstränneensä täällä ja lähtevänsä kohta
Austraaliaan. Minä kävin katsomassa hänen laivaansa, ja hän kertoi
silloin, että hän oli ollut suuressa pulassa ja työnpuutteessa ja
tullut iloiseksi saadessaan vihdoinkin hyyryn; mutta kovin häntä
pahoitti lähteä niin kauas, kun oli nuori vaimo kotona Suomessa. Minä
kohta ehdotin paikkojen vaihetusta, hän ihastui kovasti, ja kapteenit
myöntyivät ilman vaikeuksia. Sopimus konsulaatissa on tehtävä tänä
iltana. Siinä nyt ollaan.

— Miksi sinä tahdoit laivastasi muuttaa? Oliko sielläkin paha olla?

— Ei, ei ensinkään... Viljo epäröi jatkaessaan: — Tahdoin alusta asti
pitkän veden laivaan, ja sitäpaitsi purjelaiva on aina toista kuin
höyrylaiva ja oikea merimies toista kuin lämmittäjä. Mutta oli siinä
muutakin... Se on tässä asiassa yhdentekevää, olkoon sanomatta. Teitä
minä nyt ajattelen. Olisi sopinut hyvin, että teidän kanssanne olisin
paikkaa vaihtanut, mutta eihän se enää ole mahdollista...

— Minä lähden Austraaliaan! huudahti Aarre. — Nythän se juuri
mahdollista onkin. Sillä kotiin... ei, ei, Viljo... Ei nyt! Minä en
voisi nähdä heitä, minä en kehtaisi katsoa silmiin äitiä enkä...
enkä... Jumalan kiitos, että pääsen matkaan — kauas, kauas pois! Mikä
laiva se on? Milloin —?

— Odottakaa, malttakaahan, hillitsi Viljo. — Teidän pitää syödä
nyt, että voimistutte, ja sillä aikaa minä koetan tuumata. Kuuletteko
päivälliskellon? Tarvitsisi kai minunkin vähän syödä, mutta muut asiat
ovat kiireisempiä. Menkää nyt vaan.

Aarre hätääntyi. Ei hänen nälkä ollut, mutta voimia hän tarvitsi.
Viljo oli oikeassa. Mutta entä jos hän täällä tapaisi sen eilisen
syväkatseisen miehen — sen, jonka olento oli niin velvoittava ja
kiinnipitävä? Ja voisiko hän tahraantuneine vaatteineen mennä yhteiseen
ruokasaliin näin siistissä majalassa? Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi,
että hänellä oli ainoastaan kymmenkunta markkaa eilen — ja mitä lienee
kulunut? Hän kouraisi taskuansa. Missä kukkaro? Ei kukkaroakaan!

— Viljo... minulla ei ole yhtään penniä...

— Älkää huolehtiko. Köyhä minä olen kuin kirkonrotta, mutta sainhan
vähän palkkaa. Minä maksan, Aarre herra —

— Aarre herra! Älä sano niin, se on kuin ivaa. Kätesi tänne! Aarre
vain. Niin, se nimenmuutos — miten siitäkin suoriudumme...

— Minä teen parastani ja koetan keksiä jonkin keinon. Itselläni
minulla on oma nimeni; hain uuden papinkirjan heti lähdettyänne ja
sanoin entisen joutuneen pois, vaikka en kertonut miten. Puhutaan
sitten enemmän, tulkaa nyt vaan, minä lähden mukaan, jos se on parempi.

— Aarre Rantanen, Viljo Rantanen — kaksi veljeä. Sopiiko niin?

— Hyvä. Muista sitten myös, etten ole ”herra” enkä ”te”!

He nauroivat ja Aarrekin tuli hyvälle tuulelle, heittäen menemään
arvelut ja epäilykset. Olipa tämä somaa.

— Kuinka hän on nuori ja lapsellinen, ajatteli Viljo. Hänen tuli kovin
sääli, hänen täytyi voittaa vaikeudet Aarteen tähden.

Ruokasali oli hyvin siisti, kuten makuuhuoneetkin, mutta niin perin
yksinkertainen, että Aarre unohti hävetä huonoa asuansa. Ystävällinen
emännöitsijä tervehti Aarretta, ikäänkuin ei olisi ennen nähnytkään
häntä — sinä surkeana hetkenä, jolloin Viljo tajuttoman kantoi
sisälle. Pöydän ympärillä aterioitsi monta miestä. Viljon rinnalla
Aarteen oli helpompi istua joukkoon, mutta parhaalta tuntui kuitenkin,
kun kaikki oli onnellisesti ohi, maksu suoritettu ja he molemmat
kadulla kulkemassa satamaa kohti.

— Minä pelkäsin merimiessaarnaajan tulevan, sanoi Aarre. — Kerroinko,
että eilen olin hänen kokoushuoneensa ovella? Voi, jospa olisinkin
mennyt sisälle silloin, niin, voi jos olisin! Nyt en tahtoisi häntä
lähestyä, en mistään hinnasta — mutta eikö ollut ihmeellistä
kuitenkin, että sinä veit minut juuri lähetyksen majalaan?

— Sehän on ainoa kunnollinen, vastasi Viljo.

Aarteen täytyi ihmetellä Viljon älyä ja käytännöllisyyttä. Hän oli
vasta muutaman päivän ollut Kööpenhaminassa, ja kaikesta hän oli
jo ottanut selvää. Ensikertalainen suuressa maailmankaupungissa,
ymmärsi tanskaa huonosti ja puhui ruotsia väärin ja kankeasti, kuten
useimmat hänen kotipitäjässään, ruotsalaisen ja suomalaisen asutuksen
rajaseudussa — ja kuitenkin hän tuli toimeen kuin tottunut matkustaja,
ja kartan avulla, jota hän kadunkulmissa levitteli tuon tuostakin, hän
reippaasti kuljetti Aarretta ”Diana” laivalle, johon hän oli saanut
paikan.

— Nyt tiedän, huudahti Viljo, kun laiva jo näkyi. — Sinun
papereistasi me sievästi raapimme pois etunimen ja panemme omasi
sijaan. Sillähän asia on suoritettu!

Aarre innostui, he kääntyivät takaisin kappaleen matkaa, asettuivat
rähmälleen erään satamasillan portaalle ja ryhtyivät toimeen. Viljo
antoi terävän puukkonsa, Aarre keveämmin käsin suoritti työn. Ihmisiä
kulki ympärillä edestakaisin, ja joku heitti oudoksuvan katseen
molempiin nuorukaisiin, mutta enimmät tuskin huomasivatkaan heitä,
sillä rantajätkiin he kyllä olivat tottuneet. Pienessä, kurjassa
satamakahvilassa Aarre kirjoitti nimensä Williamin sijalle, taitavasti
matkien vierasta käsialaa. Sitten he olivat valmiit.

Kuinka ”Diana” oli uljas ja mahtava, kuinka toisenlainen kuin ”Pilvi\” pahanen,
joka sentään ei ollut lajissaan huono sekään! Kapteenikin teki
erittäin hauskan ja edullisen vaikutuksen. Ensin hän kyllä närkästyi,
kun ehdotettiin vaihtoa vielä kerran, mutta hän leppyi pian, Viljon
puhuessa suoraan ja totuudenmukaisesti, miten asiat olivat.

— Herra kapteeni, minä pyydän, että ottaisitte hänet huostaanne.
Pieni palkka riittää aluksi, kunnes näette, kuinka hän tulee toimeen.
Pääasia on, että hän pelastuu huonosta seurasta ja vaikeista oloista,
joita hän ei kestä, sillä hän on hienon perheen poika-... Hän on
lähtenyt merelle, koska hänen ylhäinen isänsä ei sallinut hänen kihlata
tyttöä, jota hän rakastaa. Ristimänimi papereissa on oikea, mutta
sukunsa tähden hänen täytyy pitää vierasta liikanimeä. Niin, se on
minun nimeni, minä olen häntä auttanut. Herra kapteeni, teette suuren
hyväntyön, jos otatte hänet vastaan ja suojelette häntä kaikesta
pahuudesta... Kotiinsa hän ei kumminkaan palaja.

Punehtuneena, ääneti ja häpeillään Aarre kuunteli Viljon selvityksiä,
mutta samalla hänen tuli hyvä olla, ikäänkuin hän olisi vapaaksi
päässyt, kun valheiden verkkoa hänen ympäriltänsä revittiin rikki.
Kapteeni katseli tutkivasti nuorta tarjokasta, kun Viljo mainitsi
suojelemista pahasta.

— Juotteko? hän kysyi kääntyen Aarteeseen.

— Ei hän sitä tee, riensi Viljo Aarteen puolesta vastaamaan. — Eikö
totta, Aarre, sinä lupaat kapteenille, ettet väkevän pisaraa pane
huulillesi koskaan?

— Lupaan, vastasi Aarre syvästi liikutettuna.

— Olkoon menneeksi, sanoi kapteeni ojentaen kätensä. — Te tulette
siis toverinne asemesta, jos saatte eron entisestä palveluksestanne.
Mutta tämä on viimeinen vaihdos, johon suostun, hän lisäsi
leikillisesti. — Muuten ehkä saisin ennen iltaa kymmenesti miehiäni
muutella. Nuori mies, nyt saatte pitää hyvänänne, ei auta! Rientäkää
heti entiselle laivallenne. Puolentoista tunnin perästä teidän tulee
olla konsulaatissa.

Aarre kumarsi kohteliaasti. — Herra kapteeni, en mitään niin hartaasti
toivo kuin palvella teitä. Kiitos, tuhat kiitosta! Nyt riennämme
edellisen kapteenin luo, ja varmaan kaikki käy hyvin, koska alku oli
näin onnellinen. —

He lähtivät ulos, Viljo tyytyväisenä, Aarre täynnä onnea.

— Viljo rakas, en tiedä kuinka kiittäisin sinua. Olenko minä hirveän
itsekäs? Sinä olisit päässyt tällaisen hyvän kapteenin laivaan, ja nyt
menet minun viheliäiseen ”Pilveeni” kärsimään. En voisi ottaa niin
suurta uhria vastaan, ellei —

— Älä puhu turhia. Mitään kärsimystä ei voi verrata siihen, jota
viimeisessä paikassani sain kokea, ja siksi jokainen vaihetus on etu
minulle...

— Mitä sinä oikein tarkoitat, Viljo? Sanoithan että laiva oli hyvä
ja kapteeni samoin. Ei voi olla kurjempia oloja kuin ”Pilvellä”. Ehkä
kuitenkin sinä saat parempaa, kun kapteeni kuulee, että olet Atlan veli.

— Atlan veli? Viljo pysähtyi, käyden kovasti kiinni Aarteen
käsivarresta. — Miksi sanoit sen sanan? Minkätähden se voisi
vaikuttaa? Sano totuus, Aarre, minä vaadin sinua!

Hänen muotonsa oli niin muuttunut, että Aarretta pelotti. Empien hän
vastasi:

— Kapteeni näkyi pitävän Atlasta.

— Sano mieluummin, että kapteeni näkyi pitävän häntä — Ja Viljo
työnsi huuliltaan ruman, karkean nimityksen. — Niinkö? Niinkö? Voi
Jumala, armahda meitä!

Viljo piteli ohimojansa, ikäänkuin olisi pelännyt järkensä sekaantuvan.
Aarre oli kauhusta mykkänä. Hän ei koskaan ollut aavistanut tyynen,
juron Viljon kätkevän niin riehuvia tunteita povessaan.

— Nyt, jos tahdot, kuule entiset kärsimykseni! Perämies oli suhteissa
Atlaan, ja kaikki toisetkin hänen tunsivat, nuorinta myöten. Huomasin
sen jo ennen lähtöä, ja siksi tein sopimukseni vain tänne asti. Olisin
kuollut mieluummin kuin sitä seuraa kestänyt! He eivät kuitenkaan
olleet pahoin paatuneita miehiä. Onneton tyttö, kuinka minä näin hänen
rannassa kietovan ja houkuttelevan! Emmekä me kotolaiset ole mitään
tietäneet näinä vuosina... Hän on mennyttä kalua, hän ei enää anna
itseänsä pelastaa. Luuletko, etten pyytänyt ja puhunut? Olisin palannut
takaisin ja vienyt hänet kanssani, mutta hänkö olisi tahtonut! Voi,
miksi ei meille kukaan ilmoittanut ajoissa? Nyt en muuta voinut kuin
kirjoittaa kotiin ja sitte koettaa paeta kauas, niin pitkälle kuin
maailmata riittää. Helvetin tuskaa se oli, jota laivalla kärsin, kun
miehet hänestä puhuivat. Luulin jo päässeeni siitä — ja sinä sanot,
että ”Pilven” kapteeni —

— Viljo parka! Olen pyytänyt sinulta mahdottomia, nyt sen ymmärrän.
Minun tuulentupani kaatuu, minun täytyy jäädä, ja sinä lähdet
Austraaliaan, Aarre huokasi syvään. — Se on kohtalon rangaistus, minä
en voi välttää. Mutta yksi asia —

— Odota, anna minun tyyntyä! Ei, minä otan paikkasi kuitenkin...
Mies jaksaa kantaa, kun hän on karaistu. Koskapa maailma ennen olisi
armahtanut minua...

— Siitä ei tule mitään, Viljo, jos tuolla mielellä aiot lähteä. Ei
kapteenikaan suostu. Ajattele, että minä olen palkatta palvellut, ja se
on suuri säästö hänelle.

— Minäkin voin palvella palkatta, edestakaisin. Ei ole elämäni paljon
arvoinen. Jos sinä nuhtelet miesten törkeyksiä tai suorastaan vastustat
kapteenia, kun hän pakottaa juomaan, silloin sinua voidaan kohdella
siten, että taivut tai kuolet. Se olisi vahinko, toinen tai toinen.
Minä en taivu, ja henkenikin on sitkeämmässä, mutta jos sen piinaavat
ulos minusta, ei sekään ole niin vaarallista.

— Viljo, sinä kauhistutat minua! Miksi puhut noin? Jos oletkin katkera
Atlan tähden, niin onhan sinulla —

— Mitä sitten? keskeytti Viljo, kiihtyen yhä katkerammaksi, sitä
myöten kuin vuosikausia seisoneet sulut aukenivat, purkaen ulos kaiken
pidätetyn, piilotetun sisällyksensä. — Sinä paroni, rikas lellipoika,
ymmärrätkö sinä mitään semmoisen köyhän hylyn kohtalosta kuin minä
olen? Meitä oli monta, ja minä vanhin kuormaa kantamaan, jos en ota
lukuun Atlaa, joka aina osasi liukkaasti livahtaa pois ja syytää pahat
minun niskaani. Tiedätkö sinä, miltä maistuu, kun reipas poika vuosi
vuodelta saa istua ahtaassa tuvassa kehtoa keinuttamassa, vaikka ulkona
meri pauhaa ja toiset lapset leikkivät rannalla? Tiedätkö, onko silloin
hyvä olla, kun vatsassa nälkä kurisee, koska isä on ainoilla rahoilla
ostanut viinaa? Tai siitäkö mieli iloiseksi tulee ja luonto helläksi,
kun tuuppaukset ja tylyt sanat ovat jokapäiväistä leipää ja selkäsaunat
päällisherkkuja, syystä ja syyttömästi. Siksihän se minun parkittu
nahkani kyllä laivaköyttäkin sietää! Aavistatko sinä, miltä raakuus
ja huono elämä tuntuu, kun täytyy sitä aina nähdä ja kuulla, ja on
koulussa oppinut ikävöimään parempaa? Minä en olisi kestänyt, olisin jo
aikaa lähtenyt pois, ellei olisi ollut jotakin, joka pidätti... Siitä
ei kannata puhua, nyt ei ole sitä enää. Kaiken kukkuraksi minun piti
nähdä sisareni langenneena viettelijänä, pahennuksena itselleen ja
muille. Sano nyt, onko elämälläni arvoa? Sano, onko mitään, jota varten
säästäisin itseäni?

— On paras kuitenkin — Laine.

Maksoi ponnistuksen lausua sitä nimeä Viljolle. Aarre ei tietänyt
mitään varmaa, mutta hän aavisti ja pelkäsi. Vaistomaisesti hän oli
tuntenut vastenmielisyyttä Viljoa kohtaan tähän päivään asti, jona
hän näki hänet uudessa valossa, pelastajanansa ja hyväntekijänänsä.
Nyt saattaisi hän puolestaan olla jalo ja uhrautuvainen, nyt oli
hänellä ehkä mahdollisuus vuorostaan lohduttaa ja nostaa... Mutta
tuskin oli kallis nimi tullut hänen huulilleen, kun hän jo katui. Ei,
hän ei sitä kestäisi. ”Meren tyttö” yksin Länsirannassa, valkoisten
uudinten varjossa, kyynelin kastamassa kukkiansa, jotka ikkunalaudalla
seisoivat, tai ulkona vapaalla rannalla, auringossa kultahiuksineen,
siellä, missä kerran kaksi lasta rakenteli siltoja hiekkaan — se oli
kaihoisaa, se oli katkeraa, mutta sitä muistoa saattoi kestää, kun
ponnisti kaiken tarmonsa ja miehuutensa. Vaan tietää hänet toisen
rakkaaksi — ei, se oli mahdotonta! Ja itse kehoittaa toista menemään
hänen luoksensa — mahdottomampaa vieläkin, liikaa, yli-inhimillistä...
Pelonalaisena kuin se, joka tuomariltansa odottaa kuolemantuomion
lankeamista tai armahduksen ihmettä, hän katsoi Viljon kasvoihin.
Niissä ei ollut toivoa eikä iloa. Aarre hengähti helpotuksesta, ja
Viljo näytti lukevan hänen tunteensa, sillä synkkä, katkera piirre
hänen muodossaan muuttui syvästi ylenkatseelliseksi.

— Sinä mainitset minulle hänen nimensä — sinä! Tiedätkö, mitä hän
oli minulle lapsuudesta asti? Elämäni kolkossa pimeydessä hän oli
valon säde, mutta aina se uhkasi himmetä, kun sinä tulit. Osaan yhden
kertomuksen raamatunhistoriasta paremmin kuin kaikki muut: sen, jossa
profeetta kertoi kuningas Daavidille rikkaasta miehestä, joka otti
köyhältä ainoan lampaan. Hän oli minun ainoani, jonka sinä otit. Älä
pane kiveä kuormalle, älä tee pilkkaa! Minä tiedän kaikki...

— Viljo, Viljo, älä pane kiveä kuormalle sinäkään! Eihän hän ole minun.

— Ei, ei vielä — tiedän senkin. Mutta minulta sinä hänen sydämensä
varastit. Eikä siinä kyllin. Puhtaasta, hyvästä tytöstä teit liehakon,
joka paroniansa odotellessaan voi heittää hellän silmäyksen moukka
raukallekin... Olen puhunut sinulle kärsimyksistäni, mutta en siitä
kauheimmasta, että se alenee, joka oli kaunein ja korkein, ja että sitä
täytyy halveksia, jota rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä...

Aarre hämmästyi. Hän ei enää tuntenut Viljoa eikä ymmärtänyt, mitä hän
puhui.

— Mitä sinä tarkoitat, Viljo? Me rakastamme häntä molemmat — ja hän?

— Itkee sinua arvatenkin, mutta mairitellen hymyilee minulle...

— Niinkö se siis kuitenkin oli... Minä luulin, että menehtyisin, jos
saisin sen kuulla, ja nyt sinä sen sanot... Viljo, Viljo, sinä nimität
itseäsi onnettomaksi, ja hän rakastaa sinua!

— Aarre!

— Niin, se on totta, sillä minut hän karkoitti pois...

— Aarre! Viljo pysähtyi läähättäen ja tuijotti häneen hurjasti, kuin
epäillen kauheata pilkkaa. Mutta vilpitön suru Aarteen kasvoilla puhui
totuuden kieltä. Viljo herpaantui sen edessä. Odottamaton onni tulvi
niin voimakkain aalloin hänen ylitsensä, että hän menetti kaiken
tasapainon.

— Nyt minä suostutan ”Pilven” kapteenin vaikka millä voimalla. Nyt
minä menen kärsimyksiin niinkuin juhlaan. New-Castleen vain — ja
sitten kotiin, suoraan kotiin! Aarre, Jumala sinua siunatkoon...

Aarre näki suuret kyyneleet Viljon karkeilla poskilla. Itse hän oli
oudossa mielentilassa: ei riehunut, ei valittanut, oli vain hiljaa,
luonnottoman hiljaa.

”Pilven” kapteeni oli humalan hyvällä päällä. Viljo kävi reippaasti
hänen luokseen ja esitti paperinsa, selittäen olevansa oikea William Rantanen,
joka tahtoi vieraalta sijaiselta paikkansa pois.

— Atlanta Rantasen veli? kysyi kapteeni, siristäen silmiänsä.

— Niin olen, vastasi Viljo hilliten itseänsä. — Minä tunnen
tämän toisen, joka sai paperini; hän on ylhäinen herra, huvitettu
seikkailemisesta. Laskekaa hänet menemään, hän on jo saanut kyllikseen.
Kuulin että hän on palkatta palvellut, ja minä suostun samaan, jotta
ette joutuisi vahinkoon.

— Aa, sinä lurjus, sanoi kapteeni Aarteelle, — missä olit koko yön?
Jos et täksi yöksi olisi palannut, olisin ilmoittanut poliisille. Vai
ylhäinen herra? Mitä? Kyllä minä semmoiset herrat opetan! Ajetaan
herruus nahasta ulos, se on hänelle parahiksi!

— Saattaa olla, sanoi Viljo rauhallisesti. — Jättäkää se kumminkin
tällä kertaa muiden tehtäväksi. Mitä hauskaa teillä on vastahakoisesta
työntekijästä, kun saatte toisen innokkaan ja alttiin? Minullehan
vahinko tulee, mutta en siitä välitä. No, herra kapteeni, eikö sovita?

— Atlan veli, niinkö sinä sanoit? kysyi kapteeni uudestaan, vetäen
suutansa ystävälliseen hymyyn.

— Niin, toisti Viljo.

— Pikku tähden, hän sanoi makeasti. — Kas niin, poikaseni, hyvä
on. Ja sinä, hän kääntyi Aarteen puoleen, — laita luusi täältä ja
kiitä että ne ovat eheinä!

Se oli hyvästijättö. Aarre vastasi samalla mitalla, kääntäen selkänsä
sanaa virkkamatta, sillä välin kuin Viljo keskusteli vaihdoksen
vaatimista toimenpiteistä. Tovereista Aarre ei tavannut ketään, kun hän
ruhvista tavaransa nouti.

Viljolla ei ollut kiirettä, koska ”Pilvi” viipyi vielä vuorokauden.
Konsulaatista palattua hän lähti saattamaan Aarretta Dianalle ja
maksoi melkein viimeisillä penneillänsä ajurin, jolla tavara-arkku
kuljetettiin. Kun se oli paikallaan tilavassa, hauskassa ruhvissa eikä
mitään enää ollut tehtävää, silloin molemmat nuorukaiset ojensivat
toisilleen kätensä, yhdistäen ne puristukseen, joka kertoi, että
kumpikin tunsi olevansa toiselle paljon velkaa, syvää kiitollisuutta ja
uskollista ystävyyttä, joka oli säilyvä eronkin yli.

— Sinä pelastit minut, sanoi Aarre.

— Sinä annoit minulle toivon katkeruudessani, sanoi Viljo.

— Sinä säälit ja autoit minua, vaikka luulit että olin ottanut ”ainoan
karitsasi”...

— Sinä viittasit minua hänen luokseen, vaikka rakastit häntä...

— Viljo, sanoi Aarre silloin äkkiä, — älä siitä kiitä! Sinä olet
parempi ja voimakkaampi minua. Ei se ollut jalo uhri niin kuin
ajattelet, sillä en sitä vapaaehtoisesti antanut, ja minä pelkään,
että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun... Älkäämme puhuko siitä
enempää, en jaksa nyt... Vie terveisiä äidilleni, vie kaikille, myös
Länsirantaan... Hyvästi, hyvästi! Kiitos, Viljo, vielä kerran!

Päivä oli ollut liian vaiherikas ja liian täynnä mielenliikutuksia.
Aarre oli heikko edellisen yön jälkeen, ja kun hän jäi yksin ja
jännitys laukesi, tunsi hän voimansa olevan kokonaan lopussa. Hän oli
ollut niin turvassa Viljon luona, niin iloinen uudesta paikastansa,
niin huolissaan siitä, miten ”Pilvellä” kävisi, ja sitten osaaottava
Viljon tuskaan ja epätoivoinen Laineen tähden, että kaikki muu oli
vähäksi aikaa unohtunut. Nyt uupumuksen ja hylätyn yksinäisyyden
tunteen mukana palasi omantunnon kalvava vaiva. Hän olisi tahtonut
rukoilla, mutta Jumala tuntui paenneen kauas pois. Hän ajatteli
äitiänsä, mutta häpeä vain kasvoi, sillä hän oli pettänyt rakastavan
luottamuksen. Kuinka onnellinen hän olisi voinut olla, päästessään
merta kyntämään suuressa, kauniissa laivassa, hyvän kapteenin
komennossa, kauas, kauas vieraisiin ihmemaihin! Kaikki muu suru olisi
ehkä saattanut siellä vaimeta ajan aaltoihin — mutta synnin varjo oli
seuraava häntä minne hän menikin, vaikka merten ääriin. Hän katseli
tummaa vettä, ja hänen silmistäänkin vesikarpalot alkoivat vierähdellä.
Hän muisti runoilijan valitusta:

”Vuoskausia kärsimys kalvaa voi
ilon tyhjän ja kurjan tähden,
ja tahra, min hetken huumaus toi,
ei kuumin kyynelin lähde.
Punaruusuista tuskaa, murhetta vuotaa...”

— Mutta se ei ollut minulle ilo! Ne eivät olleet punaruusuja!

Hän kohotti päänsä, ja piirteisiin tuli jälleen uhmaa ja terästä. —
Minä voitan surun, sillä tästedes olen voittava synnin ja vaaran,
nyt kun minä ne tunnen. Houkka joka lannistuu! Kun on yksin suuressa
maailmassa, voi pian tulla haaveilijaksi... Mutta minäpä näytän, etten
sittenkään ole mikään huono mies enkä mikään raukka!