VIII

Einar von Stern oli heti Mailisin palattua Helsingistä kirjoittanut
New-Castleen, pyytäen viranomaisia tarkastamaan ”Pilvi” nimistä
kuunariparkkia sen saapuessa, ottamaan selkoa, oliko siinä mukana
ylioppilas Aarre von Stern, pidättämään hänet kaikessa hiljaisuudessa
ja kohta sähköttämään isälle. Kööpenhaminan leimalla varustettu kirje
saattoi paronin ymmälle, sillä paronitar ja Valio eivät poikkeamisesta
mitään tietäneet; mutta sitten hän sähkötti sinne samalla tavalla
kysyen ”Pilveä” ja poikaansa. Saapui vastaus, että mainittu laiva oli
satamassa käynyt, mutta jatkanut matkaa propsilastissa New-Castleen. Se
oli hyvä sanoma. Varmaan he olivat oikeilla jäljillä Aarteen suhteen ja
saattoivat pian odottaa varmoja tietoja.

He aikoivat viipyä saaristossa, kunnes saisivat toivomansa varmuuden
Aarteesta. Tänne tosin oli postin ja sähkösanomain saanti hankalampi;
mutta paroni ja paronitar eivät kumpikaan nyt halunneet nähdä
helsinkiläistä tuttavapiiriä, joka aina oli valmis kyselemään ja
huhuamaan. Jos Aarre tavattiin New-Castlessa, aikoivat he yhdessä
matkustaa sinne noutamaan hänet takaisin. Einar oli heltynyt, ja
Mailis luotti rakkautensa voittoon. He päättivät myöntyä Aarteen
merimiesunelmiin ja hankkia hänelle paikan taattuun laivaan, siinä
toivossa että kaikki lopulta oli kääntyvä hyväksi, kun he ymmärsivät
ja tunnustivat hänen halunsa ja taipumuksensa. Mailis tahtoi
haudata pelkonsa ja kaipuunsa, Einar toivonsa nähdä hänet ylhäisenä
virkamiehenä, joka kyllä sen ohessa huvikseen olisi saanut ohjailla
kauniita kilpa-aluksia. Suuriin uhrauksiin hänkin oli valmis poikansa
tähden, joka oli kallis heille molemmille.

Mutta sitten oli jäljellä vaikein pulma: Laine.

Paroni oli paljon häntä katsellut, kun hän oli Valkamassa. Hän oli
kaunis tyttö ja harvinaisen miellyttävä. Vahinko, että hän oli vain
kalastajatyttö. Paras ratkaisu olisi epäilemättä, jos hän talven
kuluessa joutuisi jonkun vertaisensa vaimoksi — ja sopivia ehdokkaita
kyllä saattoi rahalla hankkia — mutta suostuisiko siihen sellainen
ihmeellinen tyttö, joka vastasi kieltävästi nuoren paroninkin kosintaan?

Paronitar teki työtä ylhäällä ”maalauskammiossa”, ja paroni istui
hänen luonansa, kertoen tuumiaan. Ne loukkasivat Mailista syvästi: —
Kuinka vähän sinä tunnet kansaa, kuinka alentavia sinun ajatuksesi
ovat! Etkö luule, että jaloluonteisen kalastajatytön tunteet ovat yhtä
koskemattomat ja pyhät kuin sinun ja minun?

— Niin, sanoi Einar surullisesti hymyillen, kun samassa Sirkku
henkäyksen tavoin hulmahti sisälle, vaaleanvihreässä puvussa kuin
lammen kaisla, — kyllä minä paremmin ymmärrän sellaista keijukaista
kuin tämä. Eikö niin, tyttöseni?

— Mitä, setä kulta? En kuullut, mistä te puhuitte.

— Eipä sillä väliäkään. Paroni vaihtoi keskusteluainetta. — Pikku
perhonen, mistä sinä tänne lensit? Tule tänne viereeni, tule kertomaan,
mitä puuhailet. Ehkä sinun jo on ikävä?

— Aioin pyytää tädin luonnoskirjaa katsellakseni. Kyllä se on totta,
setä, aika käy pitkäksi, kun ei Valiota kuulu. Onko se mikään ihme?

— Ihan joutavia ne hänen esitelmämatkansa, sanoi paroni. — En käsitä,
mikä into häneen yhtäkkiä on tullut. Viime viikolla hän juuri puhui, ja
nyt taas. Se mahtoi onnistua hyvin, koska se on niin mieluisaksi käynyt.

— Voi, sedän olisi pitänyt kuulla! kehui Sirkku loistavin silmin. —
En koskaan ennen ole osannut ajatellakaan, että Valio on sellainen
kaunopuhuja. Hän selitti, kuinka tieto on voimaa ja kuinka jo
esi-isämme etsivät syntyjä syviä. Minä innostuin niin, että olisin sen
puheen vaikutuksesta halunnut vaikka lukea ylioppilaaksi, ellen olisi
kihloissa. Se oli aivan liian etevä puhe ompeluseuraan.

Mailis, jonka alakuloisille kasvoille Sirkun kertomus loi onnen
hetkellisen heijastuksen, pysähdytti siveltimensä ja kääntyi tytön
puoleen: — Ei milloinkaan, ei missään voi työmme olla liian etevää.

— Sentähden kai häntä pyydettiin kirkonkylän juhlaankin, arveli
paroni. — Saattaahan Valio joskus esiintyä, mutta minusta tämä
on liikaa. Noilla ihmisillä ei ole mitään hienotunteisuutta eikä
kohtuutta, ja Valio on liian hyväntahtoinen. Ensi kesänä häntä varmaan
pyydetään joka viikko juhliin ja ompeluseuroihin. Kansa on nykyään
niin huvinhaluista, ettei sille riitä mikään, mutta Valion asia ei ole
ryhtyä sitä tyydyttämään. Hänellä on parempaakin tekemistä.

— Niin, sanoi Sirkku kiihkeästi, — kyllä hänellä onkin. Sillä
jospa te tietäisitte... Kerronko, setä ja täti? He ovat niin tyhmiä,
niin tyhmiä! Kun Valio oli lopettanut puheensa, kuulin kahden muijan
keskustelevan siitä. ”Eikö tuon Valkaman nuoren paronin pitäisi
tulla papiksi?” kysyi toinen, ja toinen vastasi, että niin sanotaan.
”Minkätähden hän sitten puhui pelkkää tyhjää koreutta eikä oikeata
Jumalan sanaa?” kysyi taas se edellinen muija. Mutta toinen sattui
kääntämään päätänsä, huomasi minut, tyrkkäsi toista kylkeen, ja hänkin
kääntyi minua katsomaan. Sitten he eivät enää puhuneet mitään. Minä
olin hirveän suuttunut ja päätin, etten kerro Valiolle, sillä hänen
käy mielensä pahaksi. Ei minä kuitenkaan voinut olla kertomatta, kun
kuulin, että rovasti oli pyytänyt häntä esiintymään pyhäkoulujuhlassa.
”Älä mene”, sanoin hänelle, ”sinä olet liian viisas ja puhut liian
hyvin, he eivät ymmärrä. He tahtoisivat muka puhdasta Jumalan sanaa!”
Mutta voittoko arvata, mitä Valio vastasi? Hän sanoi: ”Ehkä muija parka
oli oikeassa. Minä koetan tällä kertaa selittää heille, että Jumalan
pelko on viisauden alku.”

— Vahinko, että sinä et ollut kuulemassa, mitä he nyt kuiskuttelivat,
hymähti paroni.

— Niin, kun pääni oli kipeä eilen, ja täti arveli sen tulevan tuulesta
pahemmaksi. Älä naura, setä kulta, en minä pelkoni tähden olisi
jäänyt kotiin, kun Valionkin täytyi lähteä. Olihan Länsirannan Erkki
perämiehenä. Mutta kyllä minä sen sanon, että nämä saaristopaikat ovat
hirveitä! Onko nyt laitaa, että yhden esitelmän tähden pitää nähdä niin
paljon vaivaa ja olla poissa kaksi päivää yö ja?

— No, no, älähän pane kukkuraa; tämä päivä ei ole vielä puolessakaan.
Mutta liikaa se sittenkin on, siitä olemme yhtä mieltä. Pikku morsian,
pidä kiinni hänestä paremmin! Ja sitten paroni nauraen poistui.
Alhaalla salin läpi kulkiessaan hän ei enää nauranut, vaan muoto kävi
totiseksi ja syvä ryppy ilmestyi silmien väliin. Hän seisahtui hetkeksi
pitkän seinän luo, jota koristi kaksi taulua, ”meren lapset” ja ”lammen
lapset”. Hän katsoi ja katsoi, mutta ainoastaan toista niistä. Sitten
hän huokasi hyvin syvään ja astui hitaasti pois huoneeseensa, missä
suurella pöydällä oli hujan hajan papereita ja purjehduspaviljongin
piirustuksia. Hän silmäili niitä hajamielisenä, työnsi ne syrjään ja
huokasi jälleen. Mailis saattoi innolla tehdä työtä — aiheen tähden —
mutta hän...

Mailis maalasi jälleen kaksoistaulua. Se oli vasta niin alussa,
että siitä ei saanut mitään selvää. Sentähden Sirkku otti käteensä
luonnoskirjan, alkaen sitä selailla.

— Aarre ja vain Aarre, hän sanoi osaksi hiukan nyrpeänä, osaksi
leikillään. — Miksi täti ei ole piirtänyt Valiota myös? Eikö hän tule
kumpaankaan kuvaan?

— Onko se ikävää? Sinullahan on elävä kuva, ja se on paljon parempi.

— Täti, sanoi Sirkku epäröiden, — pidätkö Valiosta ihan niin paljon
kuin Aarteesta? Minun mielestäni sinä aina olet hellinyt Aarretta
enemmän, vaikka Valio on kymmenen vertaa herttaisempi ja hienompi.

Mailisin silmiin kyynelet kihosivat. Hän vastasi hiljaa: —
Vapahtajamme sanoi: kenellä teistä on sata lammasta ja hän yhden niistä
kadottaa, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä yhdeksän korpeen ja etsi
eksynyttä, kunnes hän sen löytää? Sirkku, ymmärrätkö, että sellainen on
äidinkin sydän?

— Anteeksi, täti rakas, että pahoitin sinua! huudahti Sirkku
katuvaisena. — Minä ymmärrän jotakin siitä, ellen täysin käsitäkään.
Sinä pelkäsit jo kauan, että Aarre kerran lähtisi, eikö niin, täti?
Kuinka kummallista sentään! Minä katselen tätä luonnosta, jossa hän
on työntänyt venheen teloilta ja seisoo sen vieressä, katse täynnä
syvintä ikävöimistä. Niin voi katsoa ainoastaan sitä, jota rakastaa yli
kaiken. Sinä tiesit jo monta vuotta, että hän siten rakasti merta —
etkö tietänyt? Niin, nyt minä ymmärrän sen... Tämähän on oma kuvasi —
sinä istut portailla mustiin puettuna ja käännät kasvosi pois, pyyhkien
kyyneleitä... Kuinka kaunis siitä mahtanee tulla! Mutta mitä taulun
toiseen osaan on aiottu? Tämäkö? Ei, sehän on eri luonnos samasta
aiheesta. Entä tämä? Niin, niin, se on oikea täydennys. Oi täti, jospa
hän tulisi pian ja kuivaisi kaikki kyyneleet silmistäsi!

Nyt ne kirkkaina kiilsivät kumpaisenkin silmissä, myöskin Sirkun.
Hän katseli piirrosta, joka kuvasi Aarteen kotiintuloa. Äiti seisoi
verannan kaiteen luona ojentaen käsivartensa syleilyyn, ja portaita
ylös riensi merimiespukuun puettu nuorukainen, valmiina seuraavassa
tuokiossa heittäytymään hänen helmaansa. Siinä aivan kuin odotti
jatkoa, odotti näkevänsä hänet lepäämässä äidin rintaa vasten, autuaan
riemun kirkastaessa heitä molempia.

Sitä katsellessaan Sirkku unohti mielipahansa siitä, ettei kirjassa
ollut Valion kuvaa. Mutta samassa hän huudahti ilosta, sillä elävän
Valion ääni kuului porraskäytävästä. Samassa jo ovi aukeni.

— Vihdoinkin, vihdoinkin! ilakoi Sirkku. — Et usko, kuinka me jo
olemme ehtineet kaivata! Nyt en sinua enää laskekaan, vaikka kuka
pyytäisi ensi pyhäksi.

— Minä luulen, että he jo saivatkin minusta tarpeeksensa, sanoi Valio.
Hän hymyili, vastatessaan hellästi Sirkun tervehdykseen, mutta siinä
hymyssä oli jotakin väsynyttä ja alakuloista.

— Sinä et näytä reippaalta, Valio, sanoi Mailis tutkivasti. — Ehkä
olet pitkästä purjehduksesta väsynyt?

— Olivatkohan he taas tyhmiä? huudahti Sirkku kiivaasti. — Kerro
pian, minä en saa mitään rauhaa. Puhuithan sinä hyvin? Kävihän kaikki
onnellisesti, eikö käynyt?

— Ei minusta ole kansanpuhujaksi, sanoi Valio surullisesti.

Mailis neitsyt oli laskenut siveltimen syrjään, pyyhkinyt kätensä ja riisunut
suuren esiliinansa. Aliisa tuli ilmoittamaan, että kahvi oli
pöydällä, mutta paroni oli mennyt ulos.

— Tulkaa, lapset, me odotamme häntä ruokasalissa, ja sinä kerrot
matkastasi, Valio, siellä kodikkaassa sopessamme...

He asettuivat kiinteille, kuosikkaille penkeille ikkunakomeroon, joka
oli kaikkien perheenjäsenten lempipaikka. Valio huokasi: Äiti rakas,
Sirkku pieni — mitähän he hyötyivät hänen kertomuksestaan?

— Niin, minä saavuin perille ja menin suoraan juhlapaikkaan. Ensin
puhui vanha rovasti. Lämpöä ja vakavuutta siinä oli kyllä, mutta
tiedättehän, ettei hänellä ole suuria lahjoja. Hartaasti kansa
kuitenkin kuunteli, ja se rohkaisi minua. Varmuuden vuoksi minun ehkä
olisi pitänyt kirjoittaa puheeni, mutta enhän ole sitä Helsingissäkään
koskaan tehnyt. Astuin lavalle, etsin kauneimmat sanat muististani...
Näin lasten liikkuvan levottomina paikoillaan, muutamat nuorista
nousivat lähtemään, ja aivan edessä eräs vaimo torkkui...

— Hävyttömät! suututteli Sirkku.

— Älä sano niin. Rovasti oli puhunut hyvin pitkään, pienessä
koulusalissa ilma kävi tukalaksi, he olivat väsyksissä, se on
luonnollista. En minä ketään moiti, mutta mieleni kumminkin
masentui ja intoni laimeni, sillä olin toivonut ja odottanut, että
puheeni heitä kiinnostaisi. En osannut enää pitää säikeitä koossa,
hämmennyin ja tempasin täytteeksi, mitä sillä hetkellä keksin. Sen
olisi pitänyt tulla sydämestä, mutta sydämeni tuntui aivan tyhjältä
ja sanat helisevältä vaskelta ja kiliseviltä kulkusilta. Kun olin
lopettanut, oli minulla se tunne, että yritykseni oli mennyt kokonaan
hukkaan: ainoastaan toinen puoli väestä oli kuunnellut, ja ne, jotka
kuuntelivat, eivät siitä mitään hyötyneet.

— Sitä ei voi tietää, lohdutteli Mailis. — Kun hyvää tahdoit,
siunaa Jumala sen varmaan ja antaa jonkun siemenen itää. Ehkä myöskin
nöyryytys oli sinulle itsellesi opiksi.

— Oli kyllä, sanoi Valio vakavasti. — Minä opin sen, etten ole luotu
tällaiseen tehtävään. En sovi puhumaan kansalle, sillä siinä on välillä
juopa, jonka yli en pääse hartaimmalla tahdollanikaan. Se on yksi asia.
Toinen on se, etten itse omista sitä, mitä minun pitäisi muille antaa.
Äiti, älä tule murheelliseksi, minä en voi siihen mitään... mutta minun
on mahdoton tulla papiksi!

— Aina se ajatus onkin vaivannut sinua, sanoi Sirkku.

Mailis oli ensin ääneti. Sitten hän kysyi, kiinnittäen syvän katseen
Valioon:

— Miksi siis olet sitä aikonut tähänkään asti?

— Tiesinkö sen? Sinua, äiti, minä lapsesta asti olen rakastanut ja
ihaillut yli kaiken, vielä enemmän kuin isääkin, vaikka paljon ihailen
häntä myös. Minusta sinä olet pappi ja taiteilija yhtaikaa... Sirkku
nauraa — mutta se on totta. Kun ajattelin elämäntehtävääni, oli aina
mielessäni, että tahdoin pyrkiä äidin kaltaiseksi, ja silloin silmäini
eteen kuvastui ainoastaan nämä kaksi uraa. Toinen tai toinen. Minä
luulen, että olisin voinut piirtää ja maalata, jos olisin täydellä
innolla ja luottamuksella ryhtynyt siihen, mutta en uskaltanut. Täytyy
omistaa uskoa ja rakkautta, voidakseen jotakin. Silloin ajattelin,
että helpommin kykenisin sanoissa tuomaan ilmi sydämeni kaiken
kauneuskaipuun...

— Sinunhan olisi pitänyt ruveta runoilijaksi! huudahti Sirkku.

— Jospa olisinkin saanut! Mutta siihen ei voi ruveta, sen täytyy
pulpahtaa esille. Ajatella minä voin, puhua minä voin, ja siksi
uneksuin, että kokoaisin sieluni täyteen viisautta ja kauneutta ja
toisin sen ilmi ihmisille.

Mailis kuunteli keskeyttämättä, mutta Sirkku huomautti jälleen: — Minä
en ymmärrä, miten sen johdosta toivoit papiksi. Sinusta olisi tullut
esteetikko.

— Kenties... Mutta syvimmällä sydämessäni asui kaunis ja pyhä kuva,
jonka täydellisyyttä ikävöin. Sinä Sirkku, joka rakastat kauneutta
myöskin — etkö koskaan ole tuntenut sitä ikävää? En tehnyt sitä
itselleni täysin selväksi, vaikka valitsinkin urani, sillä niinä olin
sellainen kuin äiti sanoi: uneksija, joka ei ole taistellut... Sinä
iltana, jona siitä puhuimme lammen rannalla, heräsi jotakin minussa.
Silloin annettiin taistelun merkki.

— Ja nytkö jo tahtoisit heittää sen kesken? kysyi Mailis hiljaa.

— En milloinkaan, sillä sydämeni nääntyy janosta ja ikävöimisestä...
Mutta voinko antaa valmista muille, kun itselläni ei ole muuta kuin
kaipaus?

— Siinä olikin vika, että koetit antaa valmista. Sinä olisit
rakkaudessa antanut kaipauksesi!

Valio viipyi vaiti, syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:

— Kun puhuin edellisellä kerralla, annoin sellaista, mitä omistin.
Silloin en lentänyt korkeammalle kuin siipeni kannattivat, mutta niin
korkealle lensin, etten tavannut kuulijaini sydämiä.

— Sentähden, ettet tuntenut etkä ymmärtänyt kuulijoitasi.

— Siinäpä se on! Olen koettanut, mutta en kykene.

— Olet koettanut velvollisuudentunnosta, vaan et rakkaudesta.

Taas Valio jäi vaiti. Mutta Sirkku kysyi: — Voiko rakkauttakin oppia?

— Sen täytyy herätä pyhästä kipinästä, mutta me voimme lietsoa tulta.

— Sitä kipinää ei kukaan ole antanut minulle milloinkaan, sanoi Sirkku
surullisesti. — Kentiesi sinulle, Valio. Tädillä on niin kauniita
ajatuksia, ne sytyttävät.

— En tiedä, lausui Valio tavallista kiihkeämmin. — Minusta tuntuu
kuin olisin puoli-ihminen tai kaksoisihminen; ainakaan en ole mitään
selvää ja eheätä. Minussa on jotakin joka sytyttää ja jotakin joka
sammuttaa.

Mailis huokasi syvään, syvään. Hänen katseensa kiintyi Einariin, joka
juuri silloin astui sisälle. He olivat kaikki ääneti. Paroni katsoi
kummastuneena ympärilleen, oudoksuen moista juhlallisuutta, ja nauraen
hän sen keskeytti:

— No tehän olette niinkuin kirkossa. Hyvää huomenta, Valio! Katsoppas,
Sirkku, tässä sinun kaivattusi nyt on eheänä, mutta iloiselta hän
ei näytä, etkä sinäkään, vaikka kahvi-Kaisakin pöydällä odottaa —
sinun ystäväsi, pikku Sirkku. Joko akat taas tahtovat viedä Valion
ompeluseuraan?

Valio sävähti, niinkuin jokin olisi koskenut, ja ensi kerran Sirkku ei
voinut hymyillä, kun paroni laski leikkiä.

— Setä, niinhän sinä puhut minulle kuin lapselle. Olenko minä niin
tyhmä?

— Oho? sanoi paroni kummastuksissaan. — Mikä sinun on ja teidän
kaikkien?

— Me keskustelimme vakavista asioista, sanoi Mailis, siirtyen pöydän
ääreen. Hänen kätensä värisi, hän ojensi kahvikannun Sirkulle, joka
ryhtyi emännöimään.

Paronikin kävi heti hyvin vakavaksi. — Aarteestako?

Valio pudisti päätään.

— Kyllä minä olen häntä paljon ajatellut, vaikka en usein puhu
hänestä. On ihmeellistä, kuinka vieraat me olimme toisillemme. Sekin on
suuri suru, joka sydäntäni painaa.

— Te olette niin eriluonteiset, sanoi paroni. — Sinä olet perinyt
enemmän äidiltäsi, Aarre minulta.

— Eipä, päinvastoin, arveli Sirkku.

— Kuinka niin? Aarrehan on reipas ja iloinen niinkuin minä, ja Valio
— kuuleppas, nyt sanon hänestä jotakin kaunista! — niin, hän on
runollinen, miettiväinen, syvämielinen... Keltä se lienee perintöä? Ei
minulta.

— Mutta Valio on ylimys, selitti Sirkku. — Me puhelimme siitä juuri.
Hän tahtoisi mielellänsä rakastaa kansaa, mutta se on hänelle vaikeata
niinkuin minullekin. Nyt minä käsitän syyn.

— Ja minäkin, sanoi Valio äänellä, joka sointui syvästi surulliselta.
He nousivat pöydästä, ja Valio heti poistui Sirkun seuraamana.

Mailis ja Einar jäivät kahden. Einar tunsi vakavaa painoa ilmassa, ja
Mailis seisoi katsellen ulos ikkunasta, taistellen sydämessään, peläten
ja halaten tilinteon hetkeä. Niin, sen täytyi tulla — lasten tähden.
Hän kääntyi hitaasti, lausuen hellimmällä äänellänsä, jossa kärsimys
värähteli:

— Sopusointu ja epäsoinnut — sano, kuinka ne voivat yhtaikaa olla
olemassa? Sinä et ollut täällä, kun Valio murehtien valitti, että
hänessä kaksi maailmankäsitystä taistelee eikä hän löydä eheyttä.
Miten on Aarteemme laita? Purjehtisiko hän nyt vieraita vesiä, jos
ristiriidat eivät olisi häntä ajaneet? Ne vastakkaiset voimat eivät ole
hyvä ja paha, sillä sellainen taistelu käydään joka sydämessä. Tämä on
jotakin toista.

— Niin, sanoi Einar äkkiä ja päättäväisesti, — luuletko, etten ole
alkanut sitä aavistaa? Minä tahdon säästää sinut sanomasta, mitkä
voimat heissä taistelevat: sinä ja minä!

Mailis hämmästyi. Sitten mielenliikutus ankarana hänet valtasi, ja
kietoen kätensä Einarin kaulan ympäri hän purskahti itkemään.

— Ja kuitenkin me rakastamme toisiamme niin paljon! Einar, Einar, mitä
tästä on tuleva?

— Mitä tulee köydestä, jota kaksi tempoo eri suuntaan? Toinen tai
toinen voittaa, vetäen sen puoleensa.

— Tai köysi katkeaa... Einar, voitko sen sallia?

— Enkö minä saattaisi kysyä samaa? Sinä vieno Mailis, joka kuitenkin
olet niin itsenäinen — tahtoisitko, ettei miehesi olisi mikään luonne,
että hän olisi — nolla vain?

Mailis ei ehtinyt vastata, kuului koputus ja Aliisa neitsyt toi
sähkösanoman. — Kaksi miestä tuli veneellä manterelta, hän kertoi. —
He ovat soutaneet niin, että huohottavat väsymyksestä.

Paroni kalpeni. Sitten veri palasi hänen kasvoihinsa, jotta posket
polttivat kuin tulessa. Hän viittasi Aliisaa poistumaan:

— Mene, anna heille ryyppy tai muuta, kunnes saavat maksunsa — no,
joudu nyt!

— Aseta kahvia heille, huusi Mailis hänen jälkeensä. Itse hän ei
ymmärtänyt, kuinka sai sanotuksi sellaista jokapäiväistä. Hän vapisi
niin, ettei hän olisi voinut avata sähkösanomaa, mutta sen tekikin
Einar kuumeisena, hätäisenä.

”New-Castle, England. ’Pilvi’ saapunut. Von Stern ei mukana.
Ilmoitetaan lähteneen Kööpenhaminasta Austraaliaan.”

He katsoivat toisiinsa tyrmistyneinä, aivan kuin ukonnuoli olisi
heihin sattunut. Tuntui mahdottomalta käsittää, että kaikki toivo nyt
oli turha, että he täydellä todella, auttamattomasti olivat Aarteen
kadottaneet. ”Köysi katkeaa”...

Tavallisesti Mailis ei rukoillut miehensä läsnäollessa, sillä hän tunsi
sen Einaria vaivaavan. Nyt hän ei mitään kysynyt eikä ajatellut. Hän
vaipui vasten ikkunapenkin kulmaa ja peitti kasvonsa patjaan, huoahtaen
tuskassa kerran toisensa perästä:

— Herra, auta minua, vahvista minua! Minun uskoni horjuu, minä en
jaksa luottaa...

Einar kumartui hänen ylitsensä: — Nouse, Mailis, nouse! Ja kun Mailis
ei liikahtanut, hän sanoi syvästi surullisella äänellä: — Sinäkin
olet epätoivoinen, vaikka hän kirjoitti muistavansa sinun laulujasi ja
rakastavansa sinua niin paljon... Minulle ei ollut riviäkään...

Silloin Mailis kuin havahtuen kohosi pystyyn. — Anna anteeksi, Einar,
rakas Einar! Niin, minä olen häpeällisen heikko, ja itsekkäästi tunsin
vain oman tuskani. Ah, mikä vaara onkaan, ettei lapsi tule äidin
epäjumalaksi... Mutta Jumala tietää sen... että voisin kestää eroa...
voisin antaa hänet poiskin, Isän syliin — mutta en synnin valtaan!

Sitten valoisampi ajatus välähti hänen murheensa pimeydessä:

— Einar, tämä suru yhdistää meidät. Minkätähden pyrintöjen yhtyminen
tekisi toisen meistä tyhjäksi, niinkuin sinä sanoit? Ei, vaan me
ponnistamme täysin voimin, mutta samaan suuntaan, sillä kumpikin
pyydämme nyt yhtä vain: tuhlaajapoikamme löytämistä ja palauttamista,
olkoon hintana mikä uhraus hyvänsä. Minä tunnen, että jaksan uskoa
jälleen. Kyllä hän palaa, sillä rakastava Isä kuitenkin kaikkea johtaa,
eikä rukousten lapsi voi joutua hukkaan!

— Rukousten lapsi! toisti Einar synkästi. — Jos löytyy Jumala, joka
rukouksia kuulee, tahtoisin minäkin häneltä pyytää poikaani. Kulkekoon
hän missä tahansa, sinun hän on aina — mutta minä, joka sentään
rakastin häntä myös, oi niin paljon ettei hän sitä aavistanut, minä
saatoin hänet vihaamaan itseäni...

— Sydäntä särkee, kun sinä puhut noin! Mailisin silmissä oli
kyyneleitä. — Hän on sinua rakastava, jokainen salpa on aukeava
väliltänne, sillä kun hän tulee, olet oppinut häntä ymmärtämään.

Hetkeksi Einarin ääneen tuli katkera ivallinen väre, hänen lausuessaan:
— Ja jospa olisin ”ymmärtänyt” häntä alusta alkaen, jos kaikki olisi
käynyt sinun ohjelmasi mukaan — olisiko se ollut onneksi? Hän olisi
saanut meidän piikamme sivistymättömän tytön vaimokseen — tai ehkäpä
ei olisi saanut häntä sittenkään!

— Ei niin, vaan ”piian tyttö” olisi kasvatettu poikamme arvoiseksi
sivistykseltäänkin, niinkuin hän on sydämeltään. Ellei Aarteen toivo
silloin olisi toteutunut, olisi hän kestänyt sen kuin mies. Hän olisi
lähtenyt merelle, sillä sinne hän aina on ikävöinyt; mutta me olisimme
valmistaneet hänen matkansa ja tasoittaneet hänen tiensä, niinkuin
aioimme nytkin, ja yhteinen siunauksemme olisi häntä saattanut.

Einar pudisti päätänsä. — Olkoon miten tahansa, se on korjaamatonta.

— Niin, kuiskasi Mailis. — Ei siis puhuta siitä. Tehkäämme nyt mitä
voimme, saattakaamme häntä siunauksillamme ja rukouksillamme siellä
missä hän kaukana purjehtii! Einar...

— Siis sinä voitat köyden omalle puolellesi, hän sanoi kääntyen pois.
Hänen äänensä värisi, hän tunsi uljuutensa pettävän.

— Ei, Einar, vaan sinä tulet minun avukseni. Oi Jumalalle kiitos,
silloin me vedämme hänet luoksemme, sillä yhdistetyissä käsissä on
voimaa!

”Yhdistetyissä käsissä on voimaa!” Melkein samat sanat oli Valio
sanonut Sirkulle, sillä hekin tekivät tiliä.

— On raskasta, kun silmät aukenevat ymmärtämään sellaista, mikä
minulle selvisi äsken. Sen täytyy tulla opiksi. Jos minä nyt en
tinkisikään päämäärästäni, jos olisin rohkea ja pyrkisin siihen, mihin
ensimmäinen ihanteeni viittasi, sano, Sirkku, pyrkisitkö mukana?

— Kaikkialle, mihin sinäkin!

— Käsitätkö todella, mitä lupaat? Entä jos se tulisi liian raskaaksi
sinulle? Sirkku, me olemme yhdessä uneksineet monta vuotta; onko aivan
varma, että jaksamme myöskin taistella tasarinnoin?

Sirkku alkoi nyyhkyttää.

— Mitä sinä tarkoitat, Valio? Etkö sinä rakastakaan minua?

— Voi, älä ymmärrä väärin. Minä muistan mitä äiti kerran sanoi: että
sinä olet perhonen ja voisit paleltua. Kuinka paljon olen elänyt
lyhyessä ajassa! Juuri siksi että sinua rakastan, minä pelkään...

Silloin Sirkku nosti päätänsä.

— Mutta minä en! Jos sinä vaan rakastat minua, en palellu. Olen
minäkin jotakin ajatellut sen illan jälkeen, vaikka minun on vaikea
puhua siitä. En sanoisi kellekään muulle kuin sinulle ja ehkä
tädille... Eikö se ole katkeraa: minä en enää iloisesti palaa omaan
kotiini! Kun täti ensin puhui elämän vakavuudesta, oli se minusta uutta
ja pelottavaa, mutta nyt minua enemmän pelottaa, että kaikki entinen
alkaisi uudestaan — tyhjäntoimittaminen ja ainaiset huvitukset.
Voi Valio, ei minusta ole niinkään hauskaa olla aina vain lapsi tai
perhonen. En tahdo pysyä sellaisena.

Valion silmät loistivat. — Oma Sirkkuni, kuinka sinä teet minut
onnelliseksi!

— Sinä olet niin hyvä, sinä koetat ymmärtää minua. Enhän minä ole
sinnepäinkään kuin pitäisi, mutta te nostatte minua ylöspäin. Kysyit
äsken, enkö ole koskaan kaihonnut... En tiedä, tuskin lienen; tyhjyyttä
olen kyllä tuntenut joskus — mutta sinulta ja tädiltä olen nyt vasta
oppinut ajattelemaan ja pyrkimään.

— Niinpä me pyrimme iloisesti yhdessä, ja silloin ei ole hätää.
Kiitos, Sirkku! Nyt minä uskallan toivoa, että Jumala antaa minulle
vielä varmuuden tehtävästänikin, ja mieleni saa rauhan.

Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Mailis tuli kertomaan saapuneesta
sähkösanomasta. Hän oli nyt jo tyyni, mutta Valio käsitti, että hän
kärsi sanomattomasti. Sirkku muisti kaunista taulunluonnosta. Eikö
se toteutuisikaan Aarteelle ja hänen äidillensä? Hän kiersi kätensä
Mailisin ympärille ja itki kuin omaa suruansa. Valio näki ikkunasta,
miten aallot vyöryivät ulos, kauas ulapalle, ja hän ajatteli syvällä
murheella ”pikku veljeä”. Kuinka vähäiseksi hyödyksi hän koskaan
oli Aarteelle ollut! Ja nyt ei sitä enää voinut korjata, ehkei
milloinkaan...

                                                  ⸻

Sitten tuli muuton aika. Paronin perhe siirtyi Helsinkiin, kun
syystuulet rajusti puhalsivat Valkaman ympärillä, ja Sirkku matkusti
kotiinsa lujin päätöksin, että hän nyt alkaisi opetella keittämään
ja ompelemaan. Aarteesta ei kuulunut mitään, kunnes eräänä sateisena
lokakuun päivänä läpimärkä, ryvettynyt vieras nuorukainen ilmaantui
paronin keittiöön pyytäen tavata herrasväkeä. Keittäjätär tiuskasi
hänelle ja käski pois, mutta hän seisoi yhä ovensuussa suorana ja
hätääntymättä, sanoen että paronitar varmaan tahtoi ottaa vastaan Aarre herran
terveiset. Silloin tuli esille Aliisa neitsyt, tunsi miehen ja
huudahti hämmästyneenä: — Itärannan Viljo!

Nyt ei enää katsottu hänen huonoa asuansa. Sana vietiin sisälle,
Mailis syöksyi keittiöön, ja Viljon estelyistä huolimatta hän vei
hänet kauniiseen, sähkövalossa loistavaan ruokasaliin, jonne jo
Valiokin oli ehtinyt. Kohta tuli paroni ja puristi Viljon kättä kuin
rakkaan vieraan. Kaikki oli niin ihmeellistä, että reipas meripoika
joutui aivan hämilleen, katseli saappaittensa jälkiä eikä saanut sanaa
suustansa. Mutta hänen ei tarvinnutkaan alkaa, sillä kysymyksiä sateli,
ja vähitellen ystävällisyys ja merimuistot sulattivat roudan.

Kun hän pääsi kertomisen vauhtiin, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus,
ja kuulijat tuskin tohtivat hengähtää. Sitten mielenliikutus valtasi
heidät; Mailis itki, Valiokin pyyhki kyyneleitä, ja paroni nojasi
otsaansa kättä vasten. Rakas Aarre, heidän lemmittynsä, kuinka hän oli
kärsinyt! He vapisivat vaaroja, joissa hän oli ollut, he kauhistuivat
merimiesten kiusauksia ja avuttomuutta ihmispetojen luolissa, he
kuulivat viattoman lankeemuksesta, mutta he iloitsivat siitä, että
ihan kuitenkin oli sama kuin ennen, heidän puhdas Aarteensa. Itseänsä
Viljo ei paljon maininnut; hän vain yksinkertaisesti sanoi löytäneensä
Aarteen ja vaihtaneensa paikkaa hänen kanssansa.

— Kaikille hän käski sanoa terveisiä, lopetti Viljo kertomuksensa.
Silloin vierähti kauan pidätetty kyynel paroninkin poskelle. Mailis
tahtoi kiittää Viljoa, mutta ei voinut liikutukseltansa. Valio teki
sen hänen sijastansa, niin sydämellisesti kuin veljelle. Hänelle ei
johtunut mieleenkään, että Viljo oli yksi ”kansasta”, jota oli vaikea
lähestyä.

Sitten Viljo nousi lähteäkseen.

— Ei, ei, illallinen ehtii kohta, ja yösijasta me myöskin pidämme
huolen.

Mutta hän ei jäänyt. Läpi yön hän tahtoi matkustaa, sillä kotiin oli
kiire. Paroni tarjosi hänelle rahaa; hän kiitti, vaan ei ottanut. —
Enhän minä ole tehnyt mitään, josta pitäisi maksaa.

Hänen mentyänsä Valio sanoi vanhemmilleen: — Nyt tiedän, mihin
tahtoisin elämäni käyttää. Suoritan tutkintoni, ja sitten, jos sallitte
sen, lähden vieraisiin satamiin Aarretta etsimään. On niin kummallista
nyt ajatella merimiehiä... Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia,
hyviä ja huonoja, sillä jokainen heistä on jonkun poika ja jonkun veli.

— Suuret päätökset vaativat kypsymistä, sanoi Einar.

— Minä siunaan sinua, jos lähdet, kuiskasi Mailis.

Einar huokasi. — Niin, en tahdo minäkään enää koskaan estää, jos
lasteni sydän heitä vaatii johonkin...

Seuraavan illan hämärtyessä Viljo saapui kotirantaan. Siellä syntyi
yhtä suuri hämmästys kuin von Sternin keittiössä. Lapset huusivat ja
hyppelivät hänen ympärillään, Liinu uhosi ja päivitteli; mutta Janne
oli juovuksissa, retkotti pitkällään vuoteella ja sopersi kerran
toisensa perästä, että ”mitäs täällä teet, olisit pysynyt siellä”...

Vielä samana iltana Viljo kävi Länsirannassa, mutta Laine oli poissa,
ulkona merellä. Kalastajat olivat lähteneet kauas, niin että heitä
odotettiin takaisin vasta lauantaina. Oli mahdotonta tietää tarkkaan,
missä he liikkuivat; Viljon täytyi malttaa mielensä. Hän jäi istumaan
Annin luo, tuli seuraavinakin päivinä ja kertoi kertomistaan. Anni
ihmetteli, että merielämä lyhyessä ajassa oli muuttanut harvasanaisen
Viljon puheliaaksi, katseli häntä tutkivasti ja näki ahvettuneitten,
karkeitten poskien peittyvän ujolla punalla. Sitten Anni ei enää
ihmetellyt eikä sanonut mitään. Hän päätti kuunnella tarkkaan, panna
kaikki mieleensä ja kertoa Laineelle.

Kun kyläläiset lauantai-iltana kokoontuivat rantaan ottamaan vastaan
kalastajia ja heidän saalistansa, oli Viljo kävellyt siellä jo toista tuntia
. Mutta kun veneet ilmestyivät niemen takaa, ei hän voinutkaan
jäädä siihen seisomaan, hiipi tyhjään kotitupaan ja istui ikkunan
ääreen. Sydän löi lyömistään ja silmä tähysteli. Ne lähenevät,
lähenevät yhä... Nyt! Tuossa hän hyppää veneestä... kuinka hän
on punaposkinen ja notkea... hän hymyilee, tervehtii... onko hän
koskaan ollut noin ihana? Mutta miksi hän äkkiä käy totiseksi, katsoo
ympärilleen, vilkaisee nopeasti ylös Itärannan ikkunaan ja sitten taas
poispäin, lähtien kiireesti rannalta? Onko Anni sanonut —?

Vasta aamulla he tapasivat toisensa ulkona rantakalliolla. Oli
auringonpaisteinen sunnuntai, meri tyyni ja maa kuurassa. Kanervat
kimaltelivat valkoisissa helmikoristeissa, ja punaiset puolat oli
härmä sokeroinut. He kättelivät toisiansa kuin kaksi onnellista lasta.
Kumpaisellakin oli sama tunne: kuinka me koskaan olemme voineet
erota? Eikä kulunut puolta tuntia, ennenkuin he olivat sen sanoneet
toisillensa, ja kun he puhuivat, puhui luontokin ympärillä.

Tuuli lehahti puuhun ja kuiskasi sille:

— Yli mustien merien retkeilin,
läpi synkimmän syksysäänkin;
nyt paistaa aurinko vihdoinkin,
ja luoksesi rauhaan jäänkin.

Puu humisi vastaan:

— Minä tunnen tuttuni entisen,
muut muistot huuruna haipuu;
kotituulen laulua kuunnellen
on täyttynyt koivun kaipuu.

Pienet laineet liplattelivat, vaipuen kallion juurelle kanervikkoon:

— Pois toistemme tieltä kilvaten
me riensimme tyhjän vuoksi;
tien päätämme hellästi yhtyen
saman rantakallion luoksi!

Mutta kun nuoret onnelliset katsoivat ulos merelle, joka niin aavana ja
auringonpaisteisena levisi heidän eteensä, muistivat he kumpikin häntä,
joka purjehti etäisillä vesillä ja varmaan ajatuksineen seurasi heitä.
Laine tuli surulliseksi ja kysyi Viljolta:

— Mitä luulet sen vaikuttavan häneen, kun hän saa tiedon?

Yhtä surullisesti Viljo vastasi: — Erotessamme hän sanoi: ”Pelkään,
että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun.”

— Niinkö hän sanoi? Ja minä joka lupasin hänen äidillensä, että
rukoilen hänen puolestaan, että teen mitä voin hänen hyväksensä...
Olihan hän minun ystäväni.

— Minäkin olen hänen ystävänsä.

He eivät pitkään hetkeen puhuneet mitään enää. Alakuloisuuden varjo
laski heidän ylitsensä, raskas tunto siitä, että heidän onnensa oli
kolmannen sydänsuru.

— Viljo, sanoi Laine vihdoin, ja hänen silmänsä näyttivät niin
suurilta ja posket kalpeilta, — luotatko minuun täydellisesti? Pidätkö
minusta aina, etkö epäile ja hylkää minua, vaikka en tahtoisi vielä
pian mennä naimisiin?

— Miksi et tahtoisi? Aarteenko tähden?

— Voisitko sinä... nyt kun hän on poissa, yksin suurten viettelysten
keskellä, joista sinä äidille kerroit? Jos hän sortuisi meidän
tähtemme...

— Aina hän tulee minun tielleni! huudahti Viljo kiivaasti. — Minua
kiusataan viimeiseen asti, ja lopultakin ehkä sinut kadotan, vaikka jo
ihan pitelin kiinni ja luulin omakseni. Se on liikaa, on tottakin!

— Nyt sinä jo suutut minuun, sanoi Laine hiljaa.

— Enhän minä sinuun suutu, virkkoi Viljo lauhkeammin. — Tiedänhän
minä, että sinä olet oikeassa, ja itse ajattelin samaa asiaa. Mutta
minkätähden juuri minun aina pitää kärsiä ja kieltää itseäni? Entä jos
minäkin kerran sanoisin, etten kestä?

— Epäiletkö siis kuitenkin, etten pysy uskollisena? Laine tuli yhä
surullisemmaksi. — Niin, se on minun rangaistukseni. Mutta jos lupaan,
jos vakuutan... Ellet luota minuun nyt, luottaisitko vastakaan? Silloin
emme koskaan ole onnellisia.

— Luotanhan minä... Älä vain rupea itkemään! Kauanko minun nyt sitten
täytyisi olla ilman sinua? Ehkä harmaapääksi asti?

— Oi, Viljo, olenhan minä nytkin sinun!

Hän oli liikuttavan suloinen, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja
viattomat, kun hän ne loi Viljoon. Ei milloinkaan Viljo ollut tuntenut
itseään sellaiseksi kömpelöksi karhuksi kuin sillä hetkellä. Hänen
olisi tehnyt mieli sulkea tyttö syliinsä, mutta hän ei osannut
koskettaa hänen sormenpäätänsäkään. Silloin Laine itse tarttui Viljon
käteen ja kuiskasi ujosti:

— Minä luulen, että meidän ei tarvitsekaan kovin kauan odottaa...
ja nythän minä vielä olisinkin liian nuori. Me rukoilemme hartaasti,
että Jumala antaisi Aarteen pian palata hyvänä ja voimakkaana. Sitten
perustaisimme oman kodin, kun hän on turvassa ja voi sen kestää!