X

Sinä aamuna taivas hymyili merelle ja meri rannan kallioille; kukasta
kukkaan kävi kuiske Valkaman puutarhassa, ja oksalta oksalle helkkyi
liverrys. Mailis laski kätensä rinnalleen: jaksaisiko hän kestää
onnensa äärettömyyttä?

Se oli tullut vähitellen. Ensin Hampurista sähkösanoma, että Valio
ja Sirkku keskeyttivät matkansa, koska olivat saaneet ”toivottuja,
suotuisia tietoja”; sitten kirjekortti, jossa Valio ilmoitti, että
Aarre elää ja on terve sekä on palannut Austraalian matkaltansa
takaisin Eurooppaan. Kohta seurasi toinen kortti, johon Aarre itse oli
kirjoittanut: ”Tervehdys kalliille äidille, tervehdys isälle, tervehdys
koko syntymäseudulleni!” Samana päivänä Valio jo sähkötti Helsingistä:
”Olemme saapuneet. Aamulla luonanne. Valmistukaa suureen iloon!”

Eikä Mailis kuitenkaan ollut valmistunut. Einar oli vaunuilla ajanut
laivarantaan, mutta hän ei voinut, hänen täytyi jäädä. Hän nojasi
verannan kaiteeseen, katsellen aavalle, ihanalle merelle, joka kerran
otti hänen ilonsa ja nyt oli antava sen takaisin. Jo solui valkoinen
laiva esille niemen takaa — saaristolaisille tavallinen, jokapäiväinen
ilmiö, hänelle tänä hetkenä valtavinta, juhlallisinta, mitä hän oli
nähnyt milloinkaan. — Oi Jumala, vahvista minua! Riemu huikaisee,
riemu pyörryttää... Mutta entäpä jos se ei olisikaan totta? Entä jos
tulisi pettymys viime hetkessä?

Ei, ei... he tulevat... Hevoset kapsahtavat pihaan, hän hyppää
vaunuista, hän näkee äitinsä ja rientää ylös portaita, hän levittää
käsivartensa, hän jo lepää syleilyssä — lemmitty, ikävöity, kadotettu
ja takaisin saatu!

Silloin pakenevat ympäriltä meri ja manner ja kukkiva puisto ja kaunis
Valkama kesäisessä sulossaan. Silloin haihtuu mennyt ja tuleva, ja
nykyhetkeen sulautuu kaikki, mitä sydän tuntee autuainta ja surujen
laakso valoisinta tarjoaa — pitkien öiden jälkeen synkissä syvänteissä.

Hetkeä myöhemmin he seisoivat salissa sillä kohdalla, mihin uusi
kaksoistaulu oli ripustettu. Kyyneleet sumensivat Aarteen silmän:

— Oi äiti, äiti, kuinka sinä olet rakastanut minua!

— Me molemmat, äiti vastasi, keveästi koskettaen hänen kättänsä. Hän
havahtui katselemasta taulua, kääntyi ja näki isänsä, jonka tummat
silmät säihkyivät hänen silmiänsä vastaan. Näin he olivat seisoneet
kerran kapealla hietakaistaleella meren vaahtojen räiskeessä, vihan
kuohujen kohinassa. Nyt syli hiljaa avautui sylille, ja Aarre tunsi
täysin, mitä hän jo laivan laskiessa rantaan oli aavistanut: entiset
olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Mutta kallis oli hinta
ollut: kolmen sydämen särkynyt onni.

Vasta myöhemmin he kolme kertoivat vuosien vaiheita toisillensa. Vasta
silloin sydänten syvyydet paljastettiin, ja silloin vasta Mailis kysyi:

— Saanko pitää sinut?

Mutta varjo kulki ylin Aarteen kasvojen, ja hän loi syvän, apua
pyytävän silmäyksen Valio veljeensä, joka istui hiljaisena
kuuntelijana. — Sinä sen tiedät, sinä sen tunsit kotimatkallamme. Sinä
noudit minut takaisin, mutta sinua auttoi toinen. Sano äidille, mitä
minä en voi sanoa, sillä minä olen jo tuottanut surua liian paljon...

Ja Valio sanoi, että Aarre ei saattanut jäädä.

— Niin, se on mahdotonta. Kun hänet näin, lapsuuteni rakkaan, silloin
ymmärsin, että en unohtaisi koskaan, en muualla kuin toisen, odottavan
morsiamen sylissä — ja sentähden riennän takaisin sen rinnoille —
meren, joka on ollut kärsimysteni lähde, mutta jota en ole lakannut
lempimästä kuitenkaan. Älkää minua tuomitko — meidän täytyy erota
jälleen...

                                                  ⸻

Pian, liian pian eron päivä katkaisi yhdessäolon lyhyen ilon. Kaikki
oli taas kuin unelmaa, mutta se unelma sisälsi todellisuuden, joka
antoi voimaa.

Valio on polvistunut Herran alttarin juureen, hänen uskonsa kytevä
kipinä on leimahtanut tuleksi, ja hän lähtee sisimmästä kutsumuksesta,
Hengen vihkimänä, harhailevia veljiä pelastamaan. Aarre on syvään
taivuttanut ylpeän päänsä. Isän ja äidin katse, veljen katse,
Vapahtajan katse — murheen ja rakkauden tulenliekit — oi, ne ovat
polttaneet, mutta hänen omatuntonsa on saanut anteeksiantamuksen
rauhan. Jumalalle kiitos — he lähtevät hänen nimessään ja voimassaan
turvattuina, ja silloin isä ja äiti eivät kadota heitä, vaikka meret
aukeavat heidän ja kodin välillä.

Tämä vakuutus kantoi Mailista kaihomielisenä elokuun,
kun valkoinen saaristolaiva jälleen lepäsi laiturin ääressä ja
matkatavaroita kuljetettiin Valkamasta rantaan.

Aarre lähti ensin.

Päivän sammuessa mereen hän oli seisonut hietakaistaleella kaihon
juurella katsellen ulappaa, joka tyynenä kuvasteli taivasta.
Ensimmäinen tähti välkkyi syvällä veden sylissä. Silloin saapuivat
Viljo Laine ja, joita hän oli pyytänyt kohdata täällä.

Hän katsoi tytön syviin silmiin, ja hänestä tuntui, että sen täytyi
olla viimeinen kerta. — Sinä olit nuoruuteni kaunein unelma... jää
hyvästi, Laine! Katso tähteä tuolla... ja taivasta meressä... Kiitos,
että viittasit siihen, minun tähteni... sillä nyt minä olen ymmärtänyt,
että — Ääni hiljeni kuiskaukseksi: — että taivas on minuakin varten!

Sitten Viljolle:

— Ota, tämä on häälahja, rehellisellä työlläni ansaittu. Hän ojensi
kuoren täynnä seteleitä. — Se oli vähällä luistaa Hampurin,
olin unohtamaisillani vanhan velan. Kunnon toveri, pystytä nyt pian
uuden kodin nurkkakivi!

Hän tunsi äänensä kohta pettävän ja pyörähti äkkiä pois, kadoten
viidakkoon, ennenkuin Laine ennätti pyyhkiä kyyneleensä ja Viljo
tointua hämmästyksestään. Vasta illalla laivan luona he liikutettuina
saivat Aarretta kiittää. — — —

Koko taivas loisti jo täynnä tähtiä, koko syvyys väreili ja välkkyi.
Laivan viilettäessä eteenpäin Aarre miettiväisenä nojautui kaiteeseen,
katsellen tähtiä vesikuvastimessa.

— Niinhän hän sanoi merimiessalissa: ”Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät
ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne
saavat uuden voiman.”

Hän kohotti katseensa ja ojentihe suoraksi. Hänen sydämensä uhkui
miehekästä luottamusta; hän ei pelännyt eikä epäröinyt.

— Tämä on velvollisuuden tie, ei ollut valitsemisen varaa. — — —

Sen käsittivät myöskin neljä äänetöntä kulkijaa hiljaisella tiellä,
joka Tähtilammen kautta vei Valkamaan. Eivätkä hekään epäröineet. Valio
ihmetteli: kuinka kirkkaat ovat äidin silmät! Sirkku ihaili: kuinka
ylevä on isän olento! — Lammen rannalle he pysähtyivät, hetkeksi vain,
ja silloin Sirkku huokasi.

— Tätä me molemmat rakastimme niin paljon, eikä meistä kuitenkaan
tullut kotilammen lapsia.

— Niinkö arvelet? Juuri sitähän menemme muille näyttämään kauniina
kaukokuvana, sellaisena kuin sitä itsekin ikävöimme.

— Niin, ja palaammehan tänne jälleen, sanoi Sirkku iloisemmin.

— Palaamme isän ja äidin illan iloksi. Täälläkin on meren poikia, ei
lähteneitä, vaan lähteviä, ja sitten kun olen ulkona kokemusta saanut,
voin ehkä varustaa heitä matkalle. Emme jätä isää ja äitiä yksin,
kun he tulevat vanhoiksi. Silloin rakennamme kesätupasen Tähtilammen
rannalle.

Mailis katsahti taaksensa, hymyillen kirkasta hymyä: — Kiitos, poikani!

Mutta Einar sanoi vaimollensa:

— Sinä et jää niin yksin kuin minä, sillä koko saaren kansa on sinun
perhettäsi. Mailis — kovat kokemukset ovat taivuttaneet minua — ja
sinä — sinä olit voimakkaampi... Kun poikamme ovat poissa ja kesämme
yksinäiset, mitä arvelet, jos minäkin koettaisin... jos yhdessä
koettaisimme täällä tehdä työtä, ”varustaa heitä matkalle”...

Sinä hetkenä Mailis tunsi, että jos hän paljon oli kadottanut, hän oli
voittanut enemmän. Viimeisen erottavan syvänteen yli kaartui silta,
Einar riensi ylitse, ja syksyisessä pimeässä laaksossa sydän sykähti
sydäntä vastaan täydemmin ja voimakkaammin kuin kerran nuoruuden ja
kevään riemuhetkenä uuden kodin kynnyksellä.

                                                  ⸻

Vielä jäätyänsä kahdenkesken Einar ja Mailis viipyivät Valkamassa
muutamia ihania syyspäiviä. Mailis tahtoi sitoa Laineen myrttiseppeleen
hänen hääpäivänsä aamuna.

Auringonpaistetta, heloisinta kimmellystä siintävällä ulapalla,
raitista tuulta häävenhojen viiletellä kirkolle ja oman kodin rantaan.
Morsian suloinen, sulho oiva, nuoret sydämet täynnä syvää, koetusten
kirkastamaa onnea, iloista toivoa, uhkuvaa elämää...

Mailis iloitsi iloisten kanssa koko päivän, mutta illalla hänet valtasi
outo, omituinen levottomuus. Viljon ja Laineen hääyönä hän näki unta,
ja uni oli selvä kuin elävien kuvien sarja.

Hyrskyävä meri, öinen kaamea pimeys, vain silloin tällöin salaman
tulikieliä synkän kaarroksen katkoksista... Myrskyn kourissa taisteleva
laiva — voi, nyt se kallistuu, kaatuu — ei, nousee jälleen... Purjeet
lepattavat repaleina, jalusnuorat katkeavat... Uljas poika kiipeää
mastoon — kas niin — Entä toinen tuolla? Salaman välke — oi Jumala,
Aarre se on, minun poikani! Hän on halkaisijan puomilla, hän kiinnittää
purjetta, jota tuuli riuhtoo, ja jokaisen jättiläislaineen kuohuihin
puomi sukeltaa kuin vesilintu... Silloin aalto kurottaa päätänsä ja
valkea vaahto suutelee nuorukaisen huulia, silloin ilmassa tuulen
harput soivat, ja meri laulaa intohimoisin, voitonriemuisin sävelin:

— Minä lemmin, lemmin sua!
Mainen rakkaus kuplana raukee,
hääyö joutuu, helmani aukee,
lemmi, lemmi mua!

Hän ei näe, hän tarkkaa vaarallista työtänsä; hän ei kuule, sillä
hän kuuntelee sisäisiä ääniä. Ulappa ja taivas sulavat yhteen, vieno
kajastus punaa aallot ja taivaanrannan. Mutta meri yltyy yhä hurjempaan
kiihkoon:

— Meri tahtovi, vaativi sun!
Tunnetko, kutrisi vettä jo viistää?
Lempi on voimakas, omansa se riistää...
Nyt olet mun!
mun — — — mun — — —

Halkaisijan puomi kohoaa tyhjänä suunnattoman hyökylaineen sylistä.
Tuuli ulvoo ja kuohut tanssivat hurjassa riemussa. Silloin soi ääni
aivan selvään: — Äiti, älä itke! Meren helmassa on taivas, ja taivas
on minuakin varten!

Kajastus on muuttunut heleäksi rusoksi ja ruso kirkkaiksi aamusateiksi,
jotka luovat hohteensa yli aavan, äärettömän ulapan... — — —

Kalpeana Mailis kulki seuraavat päivät, yhtä kalpeana myöskin
Einar. Kun saapui kirje Valiolta, he katsoivat vavahtaen toisiinsa.
Avaamattakin he tiesivät sisällyksen. Mutta he voivat sanoa: — Meren
helmassa hän löysi taivaan, ja sama taivas on meitäkin varten!

Länsirannan tuvassa Anni lauloi:

— ”Siell’ ei merta pauhaavaa,
mikä lohtu on se heille...”

Silloin Viljo rannalla pysähtyi työstään, pyyhkäisi silmiänsä ja lausui
Laineelle:

— Me päätimme kerran, ettemme viettäisi häitä, ennenkuin tiedämme,
että hän kestää sen...

— Ja nyt hän sen kestää, vastasi Laine, puhjeten itkemään.

Meri huuhteli hiekkaa heidän jalkojensa juuressa — tyyni, päilyvä,
hymyilevä meri, aina sama voimassaan ja tenhossaan...