II

Kuusi vuotta oli kulunut, ja kesä oli jälleen.

Meri kävi, korkeina aallot vyöryivät, kuohut taittuivat kiviriuttoihin,
kauas räiskyi valkoinen vaahto. Tiirat parkuivat ja lokit huusivat,
valkoisten siipien välähtäessä taivaan ja meren tummalla taustalla.

Silloin purjevene laski luodon rantaan, sinne missä kalastajat avomeren
rinnassa ennen veneissänsä nukkuivat, mutta jonne nyt oli kyhätty maja
suojaksi ilmoja vastaan.

Ensin hyppäsi maalle kuusitoistavuotias ketterä Itärannan Viljo,
tarttui lujilla ruskeilla kourillansa keulan nokkaan ja koetteli pitää
tasapainossa ankarasti kiikkuvaa venettä. Hänen jäljessään hoippelehti
pitkä tytönhuitukka, Mäentaustan Senja. Sitten soljahti rannalle toinen
tyttö, kultatukkainen ja kirkassilmäinen. Häntä seurasi Aarre von Stern,
ja viimeisenä peränpitäjä, Tuuleman Oiva, nuoren joukon vanttera
johtomies.

— Hyvinpä meni, virkkoi Viljo reippaasti; ja Oiva lisäsi
itsetietoisena: — Mikä jottei?

— Kyllä minä vain pelkäsin, sanoi Senja, suu naurussa nyt, kun oli
kuivalle päästy. — Ai ai sentään, kun sillä tavalla löi vettä sisään
ja keinutti...

— Se vasta hauskaa olikin, kehui Aarre iloisena ja punaposkisena.

Mutta nuorin tyttö hymyili jo kalamajan ovella.

— Tahdotte kaiketi kahvia ensin? Viljo hoi, tuopas minun korini sieltä
veneestä! Minä alan risuja kerätä. Kuka tulee mukaan?

Aarre tietysti. Ei aivan heti kuitenkaan, sillä uteliaisuus vei hänet
kurkistamaan sisälle majaan. Hän oli jo kauan ikävöinyt tähän paikkaan,
josta kalastajat aina puhuivat.

Kallio oli lattiana, kivistä seinät. Lomapaikat oli tukittu sammalilla
ja veden tuomilla rojuilla. Ovi oli oikein hyvä, mutta ikkunan virkaa
teki luukulla varustettu aukko, ja katto oli turpeista kyhätty puitten
ja nojalautojen avulla. Huonekaluja ei ollut kehumoiksi; kiviä
tuoleina, pöytänä samoin, ja maassa olkisäkkejä makuupaikkoina.

— Vuota vain, kohta näyttää hauskemmalta, lohdutteli Laine. Mutta ei
ollut lohdutusta tarviskaan, sillä Aarre oli mitä parhaalla tuulella.

Pian he istuivat risuvalkean ympärillä, nokisen pannun ääressä, jossa
kahvi kiehua porisi. Tuuli ulvoi ulkona, meri kohisi ja pärskyi,
mutta majassa oli hyvä olla. Laine emännöi, sillä Senjan mielestä oli
mukavampi vetelehtiä ja tarinoida. Pitihän tässä taas kohta voimiansa
ponnistella verkkoja laskiessa.

— Onko Atla kirjoittanut? hän kysyi Viljolta.

— Ei ole pitkään aikaan.

— Mahtaa hänellä olla hauskaa. Eiköhän siellä Helsingissä tarvittaisi
enemmänkin tyttöjä lastaamaan? Kai sinne summattomasti laivoja tulee.

— Menisitkö sinä?

— Menisin, jos vain ottaisivat.

— Et sinä jaksaisi tehdä lastaustyötä, sanoi Oiva suorasukaisesti. —
Eihän sinusta kalastajaksikaan ole.

— Vai ei, vastasi Senja noppeissaan. — Mitä sitten tahdoittekaan
minua mukaanne? Olisitte muita hankkineet. Missä sinun isäsi on, Viljo?

— Ei samasta paikasta kahta tarvita, vastasi Viljo kierrellen.

— Juo relluttelee taas parhaalla työajalla, vastasi Oiva hänen
puolestaan.

— Suu kiinni! kivahti Viljo, silmät synkkinä. Mutta Laine ehätti
keskeyttämään:

— Minun avuksenihan Senja lähti. Kyllä te sen tiedätte. Isä on
kartanon päivätöissä, ja äiti pelkäsi että minä olen liian nuori
työhön, kun tuli näin kova ilma. Neljässä hengessä me hyvin tulemme
toimeen.

— Olenhan minäkin viidentenä, huomautti Aarre.

Oiva ja Viljo vetivät suutansa nauruun, vaihtaen merkitsevän
silmäyksen, ja Senja hätäili:

— En minä vain tule verkoille, jos veneessä on niin monta. Kuulkaa
nyt, eikö tuuli ylly. Menemme pohjaan että molahtaa.

— Kyllä se on parasta, että nuori paroni jää kivelle kokottamaan,
tuumi Oiva leveästi. — Kuinkas teitä laskettiinkaan vesille tänään?
Eikö mammanne pelännyt?

— Minäpä lähdin luvatta. Enkä minä maalle jää. Senja jääköön, jos
tahtoo.

— Luvatta! hämmästeli Laine. — Mutta Aarre —

— Vähät minä välitän tuulesta ja Sirkusta ja vieraista!

— Onko kartanossa vieraita? uteli Senja.

— Entäpä sitten. Laine, muistathan sinä Sirkun, joka oli Valion
toverina taulussa? Hänkin on siellä äitinsä kanssa. Hän on semmoinen
sipsu ja lellikki, että minä en siedä häntä ollenkaan.

— Mutta mitä paroni ja paronitar sanovat? kysyi Laine aivan ymmällä.

— Isä varmaan sanoo, että se vasta on mies, joka tietää mitä tahtoo
eikä pelkää.

Oiva ja Viljo eivät enää näyttäneet ivallisilta. Taisipa hän tosiaankin
olla miehen alku, tuo herraspoika. Tulkoon sitten Senjan sijasta
verkkoja laskemaan. Mukamakin hoilakka se Senja. Paras apu hänestä, jos
toimittaa illallista.

Kun he astuivat ulos majasta, puhalsi ankara puuska heitä vastaan,
tuoden suuria sadepisaroita. Laine katsoi Aarretta ja Oiva Viljoa,
epäilevinä kumpainenkin.

— Sinä kastut, sanoi Laine.

— Ei haittaa, vastasi Aarre reippaasti.

— Tokkohan tuuli yltyy niin, että rikkoo verkot? tuumi Oiva.

Viljo tähyili merta ja ilman rantoja ja vastasi varmasti:

— Lasketaan muutamia, mutta ollaan varuillamme.

Ankara, tuima työ nuorille voimille. Aarre kyllä huomasi pian, ettei
hänestä tottumattomasta mihinkään ollut, mutta uhallakin hän koetti
reutoa mukana. Oiva ponnisteli airoissa, Viljo ja Laine laskivat verkot
mereen. Yhtenään aallot löivät laitojen yli, ja kiivaasti sade pieksi
kasvoja. Uupuneina ja aivan läpimärkinä he vihdoin pääsivät majaan
takaisin.

— Sinä olet aika tyttö, sanoi Viljo ihaillen Laineelle. Aarre ajatteli
samaa, mutta häpesi ja harmitteli omasta puolestansa. Nuo kaksi
näyttivät tällä hetkellä olevan kaukana hänestä, aivan toista maata.
He olivat väsymyksestään huolimatta iloisia ja innostuneita, hän nolo
ja vieras koko hommassa. Hetken aikaan he eivät häntä muistaneetkaan
ensinkään, häärivät vain keskenänsä, nauroivat ja puhelivat. Äkkiä
häntä melkein kadutti, että olikaan tänne lähtenyt. Mitähän äiti
ajatteli kotona? — Huh, tuota vettäkin, joka virtaili niskasta selkää
pitkin... Tuntui niin kylmältä ja ilkeältä...

— Voi Aarre, sinähän olet ihan sininen, kuuli hän silloin Laineen
huudahtavan. — Tule pian tänne lieden luo vaatteitasi kuivaamaan!
Viljo, etkö sinä vähän hieroisi hänen käsiänsä? En hän ole tämmöiseen
tottunut.

— Jyskytän vaikka selkääkin, murahti Viljo. — Johan minä sitä
arvelin, etteivät paronit kalastajiksi kelpaa.

— Älä tulekaan hieromaan! hän kielsi kiivaasti, kun Viljo yritti
käsiksi käydä. — Vai painitaanko? Kyllä minä —

Oiva torui, mutta Laine nauroi, ja painiessa poikien tuli lämmin. Pian
sopukin palasi illallista syödessä ja pakinoidessa. Oiva ja Laine
tiesivät monta hupaista merikaskua. Senja oli Atlan kautta kuullut
Helsingin ihmeistä, ja uteli Aarteelta, oliko totta, että siellä
jossakin hevoset tanssivat ja siat hyppelivät vanteitten läpi. Lopuksi
Viljo alkoi kertoa, mistä kukin heidän perheessään oli nimensä saanut.
Atlanta johtui valtamerestä, jota eno vainaja oli purjehtinut; William
oli englantia, sillä hänellä oli kummina Jussilan Ville, joka oli
muuttanut nimensä Englannissa; ja Kolu —

— Minä kyllä tiedän, keskeytti Aarre. — Kristoffer Kolumbus löysi
Amerikan. Kunpa pääsisinkin laivalla purjehtimaan kauas merien taakse!
Minä en tahtoisi käydä koulua. Te onnelliset, joiden ei enää tarvitse!

Viljo ei vastannut, vaan huokasi huomaamattansa. Hän muisti kuin
eilispäivän sen aamun, jona paronitar neljä vuotta takaperin tuli
Itärantaan ehdottamaan, että hänet lähetettäisiin kansakouluun.
Se oli niin suuri onni, ettei hän voinut sitä todeksi uskoa eikä
mahdolliseksi kuvitella. Kova nousikin vastus, mutta vihdoin isä ja
äiti suostuivat, kun paronitar lupasi kustantaa. Hän, pitkä poika,
joutui sinne pikku Laineen kanssa yhtaikaa. Entäpä sitten! Hän oli
ilosta aivan hurjana, teki kommelluksia, luki kuin vimmattu, edistyi
hyvin ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen. Sunnuntaiksi hän pääsi
kotiin Länsirannan Erkin mukana, kun tämä nouti Laineen, syksyin
keväin veneessä, talvisin hevosella. Jos ei näitä matkoja olisi ollut,
ei hän suinkaan olisi halunnut kirkonkylästä pois, sillä kotona
hän sai pelkkää harmia. Opettajan kauniiden puheiden jälkeen äidin
riiteleminen ja isän juoppous tuntuivat kahta kauheammilta, ja hänellä
oli käynneistänsä muistoja, jotka saattoivat hänet värisemään. Niin,
merelle — vaikka kuinka kauas kotoa — mutta koulu, se oli maailman
paras paikka!

Laine ikäänkuin jatkoi ääneensä Viljon ajatusta:

— Sinä onnellinen olet, Aarre, kun saat lukea vielä monta vuotta. Minä
olen pyytänyt kaupunkiin kouluun, mutta isä ei tahdo siitä kuullakaan.

— Parasta ettei kuule, mutisi Viljo, vaikka hän ei ääneensä saanut
lausutuksi niin itsekästä ajatusta. Se vain oli varma, että koska
kerran hänkään ei päässyt, niin... niin... Kuinka hän oli paha! Hän
hypähti pystyyn kuin itseänsä paetakseen ja selitti, että nyt oli aika
katsoa, miten verkkojen oli laita.

Oiva nousi hitaasti ja tyynesti. Hän arveli, että Aarre, herraspoika,
ja Laine, nuorin, voivat tällä kertaa jäädä maihin. Senja jouti nyt
vuorostaan tulemaan mukaan.

Viljo ei virkkanut mitään, vaan astui kiireesti ulos, toiset jäljessä.
Aarre puri huultaan, sillä herraspoika oli hänestä kuin haukkumasana,
mutta jäi sentään jotenkin mielellänsä sateensuojaan, kun ei Lainekaan
verkoille lähtenyt.

Kuohui, kohisi merellä, vaikka hiukan hiljemmin kuin äsken. Sadekin
rapisi tasaisemmin. Ei liene verkoilla hätää.

Oli hiljaista luodolla toisten lähdettyä. Aarre ja Laine istuutuivat
oven lähelle, jättäen sen auki, niin että voivat katsella ulos synkälle
merelle, jota jo pimeä peitti. Laine alkoi laulaa hyräillä:

— ”Siell’ ei merta pauhaavaa,
mikä lohtu on se heille,
jotka kamppaella saa
lähteneinä myrskyn teille...”

— Mitä sinä laulat? kysyi Aarre.

Laine vavahti ajatuksistansa. Tuskin hän itsekään oli huomannut, mitä
lauloi.

— Äidin laulua, hän vastasi. — Siinä sanotaan, että taivaassa ei ole
merta.

— Sitten minun tulee ikävä taivaassa, nauroi Aarre. — Minkätähden
siellä ei olisi merta?

— Niin minäkin kysyin kerran. Äiti selitti sen minulle. Hän oli
oppinut laulun sinun äidiltäsi, kun hän eräänä myrskyisenä iltana
pelkäsi isän hukkuvan merellä. Paronitar oli sanonut, että se laulu
lohduttaa, sillä taivaassa ei ole eroa eikä pelkoa.

— Meri siellä kuitenkin saisi olla, intti Aarre puoleksi tosissaan. —
Minä en pidä tuollaisista lauluista.

— Ehkä siellä onkin aava vesi, tyyni ja kaunis.

— Myrsky on parempi kuin tyyni. — Jos vain ei sada, hän lisäsi
nauraen jälleen. Mutta sitten hän jatkoi vakavasti ja kiihkeästi: —
Minä tahtoisin merimieheksi. Katso, katso nytkin merta, kuinka komea se
on! Ajattelepas, aina vain purjehtia päivän toisensa jälkeen, kauas,
kauas pois... Minun täytyy päästä koulusta. Sinä et ymmärrä, kuinka
minä siellä ikävöin.

— Onhan Helsinki meren rannalla.

— Onhan se — mutta voi kuinka toista on täällä! Laine keskeytti
puhelun, viitaten vilkkaasti merelle päin.

— He palaavat, näetkö? Verkot olivat siis turvassa. Sitten hän juoksi
ulos sateeseen. — Hyvä että tulitte niin pian! Lyöden kätensä Viljon
märkään käteen hän sanoi hämillään: — Arvaa mitä: minä oikein olin
vähän levoton...

Tuli maatapanon aika. He rupesivat vetämään nurkasta olkisäkkejä
vuoteiksensa. Oiva ja Viljo heittäytyivät vieritysten toiselle
seinustalle, Senja Laine ja toiselle, ja Aarre säkkeinensä jäi
oviseinämälle yksinään. Kaikki he olivat täysissä vaatteissa, mutta
hyvin tarvittiin vaippojakin suojaksi yökylmää vastaan. Joka rakosesta
sen henkäykset tuntuivat, tulen päästyä riutumaan.

Olihan tämmöinen yö tavallaan hauska... Mutta Aarre ei voinut auttaa
sitä, että mieli alkoi vähän kolkoksi kääntyä, kun hiillos hiipui,
maja pimeni, ja tuuli vinkui ovea natistellen. Kotona äiti aina tuli
hänen ja Valion luo illalla, nytkin vielä, kun he olivat suuria poikia,
luki heidän huoneessansa kappaleen raamatusta ja rukoili ääneen. Tänä
iltana, kun äiti tuli, oli toinen vuode tyhjä. Äiti kulta, olikohan
hän pahoillaan? Annilta hän kyllä oli saanut tietää, että Aarre lähti
luodolle... Mutta entä jos hän kovin pelkäsi ja jos hän itki...

Aarteelle tuli tuska. Hän nousi istumaan. Jokohan toiset nukkuivat? Ei
ollut kuitenkaan ihan pimeä, hän saattoi erottaa heidät. Oiva kuorsasi
suu selällään. Senja oli kääntynyt seinään päin, ja Viljon silmät
olivat kiinni, mutta Laine valvoi istuen vuoteellansa kädet ristissä.

Uskaltaisiko hän häiritä?

— Laine, etkö sinä nuku? kuiskasi Aarre epäröiden.

— Minä rukoilen Isä meidän.

— Jos nuo eivät heräisi, niin sinä laulaisit vielä sen... sen...

Laine nousi alttiisti ja kävi istumaan säkille Aarteen viereen. Hiljaa
hän lauloi:

— ”Siell’ ei ole taistoja,
viimaisia vihureita,
seuraa lepo rauhaisa
Herran nimeen nukkuneita...”

— Hyvää yötä, hän sitten kuiskasi, hiipien säkillensä takaisin. Eivät
he tietäneet kenenkään muun laulua kuulleen, eivät huomanneet kahta
polttavaa silmää, jotka Viljon vuoteelta seurasivat heitä. Kohta he
nukkuivat suloisen unen helmoihin.

                                                  ⸻

Kotona Valkamassa valvottiin vielä. Ikkunoista heijastui kirkas valo
ulos sumealle rannalle, ja kauniisti poimuteltujen, hentojen verhojen
lomasta pilkisti silloin tällöin vilkkaita päitä. Sitten ne jälleen
vetäytyivät pois, jonkin parvekkeen lasiovi avattiin varovasti,
koetettiin ihailla luontoa läpi vesiusman ja laskettiin rakosesta
tulvimaan hilpeätä humua, joka outona sekaantui sateen ja meren
ääniin. Paitsi kapteenska von Sterniä ja Sirkkua oli joukko muitakin
vieraita saapunut, ja Valkaman runollinen erakkoisuus oli hävinnyt kuin
taikaiskusta. Paroni itse oli aivan erikoisen hauska ja kohtelias, ja
paronitar liikkui iloisten ryhmien keskellä nuorekkaana, herttaisena ja
ystävällisenä; mutta hän oli kalpea ja tavallista vakavampi.

— No, Valio, osaatko huvittaa nuoria vieraitamme tässä sadeilmassa?
kysyi paroni, taputtaen olalle sorjaa poikaansa, vasta valmistunutta
ylioppilasta.

— Koetan parastani, hymyili Valio.

Hän oli hienon näköinen, silmissä puhdas ja hyvä, hiukan haaveksiva
ilme. Tällä hetkellä niistä kuitenkin loisti harvinaisen paljon
vilkkautta ja intoa.

— Vai mitä sinä arvelet, Sirkku? Ehkäpä olenkin huonosti toimittanut
virkani. Kun itse on iloinen jo pelkästään tervetulleitten vieraitten
läsnäolosta, silloin helposti unohtaa —

— Sinäkö unohtaisit? Setä kulta, meillä on äärettömän hauskaa!
ilakoi Sirkku, hento, siro kuusitoistavuotias, jonka vaaleat hiukset
poltettuina kiharoina liehuvat otsan ympärillä.

— Vai niin — no mistäpä se hauskuus, tyttöseni?

— En tiedä... kaikesta. Täällä Valkamassa on niin paljon muistoja.

— Heittäkää täksi illaksi muistot unholaan ja tanssikaa meidän
silmäimme iloksi! Eihän teitä ole monta paria, mutta sitä enemmän
saamme ihailla sulavia liikkeitänne. Pas d’Espagne!

Ja paroni istui pianon ääreen soittamaan.

Mailis tunsi huoneen pyörivän silmissänsä. Kiinteästi hän nojautui
sohvan kulmaan, ja haikea, äänetön huuto kohosi hänen rinnastansa
leikaten tanssin säveltä:

”Miss’ on täniltana’ poikani,
laps huoleni hellimmän,
rukousteni lapsi, mun riemuni,
mun toivoni — missä on hän?”

Paronitar ei ollut mukana, kun viinilaseja kilisteltiin, mutta se ei
herättänyt huomiota, sillä siinä hän ei ollut mukana milloinkaan.
Kukaan ei aavistanut hänen mielentilaansa, hän kesti hyvin.

Vasta myöhään yöllä erottiin, kukin huoneisiinsa levolle. Valio yksin
sai äidin suudelman. Hän ei surrut, eipä edes paljon huolta tuntenut
Aarteen poikamaisuuksista, joihin hyvin oli totuttu ennestään. Toruja
hän kyllä olisi tarvinnut, pikku veli veitikka — mutta tuskin
niistäkään olisi tänä iltana mitään syntynyt Valion puolelta.

Hän istui ikkunan ääreen hetkeksi ennen maatamenoansa. Sade
rapisi ruutuihin ja tuuli vinkui, mutta Valion ajatukset kulkivat
aurinkoisissa ilmapiireissä. Hän oli ahkerasti ja tunnollisesti tehnyt
työtä koko kouluaikansa, istunut priimuksena viimeiset vuodet ja tuonut
ylioppilastutkinnosta luokkansa korkeimman laudaturin. Oliko ihme, että
mieli nyt tuntui keveältä ja iloiselta ja tulevaisuus ruusunhohtoisena
kajasti? — Hyvä Jumala, kiitos elämän onnesta! Minä tahtoisin joka
silmänräpäykselle sanoa niinkuin Faust: Viivy, hetki, sinä olet niin
ihana! Varsinkin tänä iltana...

Ajatuksissaan hän piirteli jotakin valkoiseksi maalattuun pöytään,
havahti samassa, punehtui ja alkoi hieroa sitä kastetulla nenäliinan
kulmalla. Ensimmäiseksi hävisivät pienet jalat suippokenkineen,
sitten hennon vartalon ääriviivat ja vihdoin pää, joka ei ollut
oikein valmiskaan. Hämillään hän nousi mennäksensä levolle. Kun hän
istui vuoteen laidalla, sattuivat hänen silmänsä korttiin, jonka äiti
oli ripustanut seinälle sänkyjen yläpuolelle: ”Etsikää niitä, jotka
ovat ylhäällä.” Hän jätti riisumisen kesken, palasi pöydän luo ja
avasi raamatun. Ajatukset haihattelivat kuin kesähattarat taivaalla,
mutta silmät olivat kirjaan kiinnitetyt, ja hän ponnisteli vakavasti
pysyäksensä mukana. Neljännestuntia myöhemmin hän oli jo riisuutunut,
katseli hetkisen hellästi ”pikku veljen” vuodetta, jonka Aliisa neitsyt
tavan mukaan oli valmistanut yöksi, ummisti sitten silmänsä ja uinahti
pian kesäisiin unelmiin.

Vihdoin paroni ja paronitarkin pääsivät makuusuojaansa. Hetken he
ääneti katsoivat toisiansa, sitten Mailis peitti kasvonsa käsillään
ja purskahti hillittömään itkuun. Paroni samoin repäisi rikki ilonsa
tehdyn naamarin, asteli kiivain askelin edestakaisin lattialla,
pysähtyi ja sanoi jyrkästi:

— Tämä ei kelpaa. Me olemme pilanneet pojan. Tai sinä, Mailis. Minä
kyllä olen ollut veltto, sokea, herkkäuskoinen, mutta sinä häntä olet
työntämällä työntänyt pois säädystänsä, noiden ihmisten pariin. Näin
pitkällä nyt ollaan.

— En minä ole tahtonut opettaa häntä tottelemattomaksi, kuiskasi
Mailis nyyhkien.

— Mitä ajattelevatkaan Edith käly ja muut vieraat? Kerrankin saamme
sukulaisia ja ystäviä luoksemme, ja juuri silloin poika karkaa merelle
kalastajani kanssa. Oivaa kohteliaisuutta!

— Siksikö vain sinä olet pahoillasi? kysyi Mailis hiljaa, kohottaen
kasvonsa. — Oi, Einar, jos ei meillä muuta olisi surtavaa!

— Turhia. Minä olen monta kertaa pahemmassakin tuulessa purjehtinut.
Ei hän siellä huku, kyllä he itsensä hoitavat.

— Jumala sen suokoon. Ja hoitakoon hän myös lapseni sydäntä, joka
ennen oli pehmeä kuin vaha... Nyt ei äidin kielto enää tunnu siihen
painuvan.

— Sinä taivutat häntä väärillä syillä. Tuulee muka liiaksi. Mitä
reipas poika semmoisesta joutavasta huolisi? Olisit sanonut, että hänen
ei sovi lähteä tänään.

— Sanoin senkin.

— Vai niin. Eikä auttanut.

Paronin kauniit piirteet näyttivät tällä hetkellä niin kovilta, että
Mailis tunsi sydämensä värisevän, ja kovalta kalskahti äänikin, kun hän
päättäväisesti sanoi:

— Vieraitten lähdettyä saa Aarrekin lähteä loppukesäksi. Sen hän on
hyvin ansainnut.

— Minne? kysyi Mailis säpsähtäen.

— Minne tahansa, kunhan joutuu erilleen kalastajista. Hienoon
perheeseen, jossa ei hemmotella ja jossa vaaditaan sivistynyttä
käytöstä. Ehkä Edith voi suosittaa sellaista.

Päättävällä kädenliikkeellä hän työnsi syrjään pylväisiin kiinnitetyt
verhot, jotka vuoteita kaihtoivat. Nyt hän tiesi tahtonsa.

Mailis ymmärsi, ettei vastaaminen kannattanut tänä yönä. Huomenna, kun
Einar oli tyyntynyt. Silloin hän oli taisteleva rakkautensa hehkuvalla
voimalla, ja Einarin päätöksen hän oli varmasti peruuttava, sillä —

— Jos tätä pitkittyy muutamia vuosia, tuo hän jonakin kauniina päivänä
morsiamensa noista mökeistä, jatkoi ivallinen ääni vuodekomerosta.

Pikku Aarre? Morsiamen?

Mailis oli vähällä nauraa kesken huoltansa, mutta samassa eräs ajatus
iski kuin salama hänen mieleensä.

Hän näki edessänsä nuoren Laineen kuvan, suloisena, säteilevänä. Lapsia
he olivat kumpainenkin, mutta lapset kasvavat... Einar, Einar, oletko
oikeassa kuitenkin?

Mailis valvoi vielä, kun aamu sarasti. Hän rukoili poikansa puolesta.

                                                  ⸻

Yhä satoi ja tuuli siihen aikaan, jolloin veneitten piti palata.
Vieraat nukkuivat syvässä unessa, mutta Mailis oli jo kauan seisonut
verannalla odotuksesta sykkivin sydämin, tähystellen kaukoputkella
merelle. Huoahtaen hän kääntyi menemään, kun häntä sisälle kutsuttiin.

Juuri silloin vene liiti esille niemen takaa. Sen näki paroni, joka
sadetakkiinsa verhottuna käveli edestakaisin rannalla.

Aarteen sydämeen hän ei nähnyt. Se oli tällä hetkellä taas vahan
pehmoinen, hellä ja ikävöivä. Hän kaipasi päästä äidin luo, häntä
hyväilemään, pyytämään anteeksi ja kertomaan, ettei ollut mitään hätää.
Hiljaa hän aikoi kuiskata äidin korvaan senkin, että hän illalla
oli muistellut kaikkia heitä ja melkein toivonut kotiin... Tai ei
sentään, ei hän sitä viimeistä sano edes äidille, sillä sehän ei ole
miehekästä. Isälle vielä vähemmin. Isä on ylpeä hänen reippaudestaan,
aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana lähti luvatta yksin
purjehtimaan...

Jo oli rannalle tullut väkeä kalastajatuvistakin. Nuoret viittoivat
keinuvasta veneestä: — Täällä ollaan onnellisesti! Mutta kaloja on
vähän vain. Emme me siihen mitään voineet.

Aarre näki jo kaukaa harmaan sadetakin huppupäähineineen. Veneestä hän
hyppäsi niin hätäisenä, että toinen jalka pulskahti veteen, ja ryntäsi
suoraan isän luo.

— No, no, sanoi Einar huomattavan kylmästi, — noinko kiire sinulla on
nuhteita saamaan sopimattomasta käytöksestäsi?

Aarre oli kuin puusta pudonnut. Vahasydän alkoi hyvää vauhtia kovettua,
Tiellä se ehti jo niin kovaksi käydä, ettei kotona sulanut enää äidin
kyynelistäkään.

Vai talonpoikamainenko hän muka oli? Ja poisko hänet lähetettäisiin
tapoja oppimaan? Eipä hän tahdokaan oppia toisia tapoja, eikä hän
välitä vieraista ollenkaan, ei ollenkaan...

Kaikki hienohelmat olivat juuri nousseet ja ilkkuivat märkää,
ryvettynyttä poikaa merisankariksi. Kipin kopin Aarre riensi
vaatteita muuttamaan, pahalla tuulella, sydän harmista kuohuen. Valio
tuli puhuttelemaan häntä. — Aarre, tuhmahan sinä olet. Kuka nyt
leikinlaskusta noin suuttuu? Tule sisälle ja ole oikein ystävällinen
— tulethan? Mutta Aarre tyrkkäsi hänet pois kyynärpäillään. Hän ei
tahtonut enää nähdä koko joukkoa, ei vaikka. Uhallakin hän juoksi
Länsirantaan, niin pian kuin Valio oli hänet jättänyt. Vähät siitä, jos
torutaan. Aikoohan isä toimittaa hänet pois joka tapauksessa. Mutta
hänpä karkaakin merelle ainiaaksi, karkaa ihan varmaan!

Länsirantalaisten kalaosuus oli silloin jo perattu, sillä eihän se
suuri ollut. Ja sen pienen erän tähden Laineen oli täytynyt merellä
ponnistella! Anni oli tuskissansa valvonut melkein koko yön, kuunnellen
tuulen ulvontaa. Vaan ei auttanut. Erkki kyllä rakasti tyttöä, mutta
oli kova vaatimuksissansa. Anni oli ja saikin olla kukkanen kämmenellä;
Laineen piti karaistua kallion nuoren männyn lailla.

Anni kutoi lämmintä sukkaa, Laine oli vaihtanut pukua ja söi juuri isoa
voileipää, kun Aarre tuli. Huoneessa oli siistiä ja sievää: valkoiseksi
maalatut huonekalut, valkoiset uutimet ikkunoissa, katajanhavuja
lattialla ja kukkia pöydällä.

Siellä Aarre sai tyhjentää uhman ja surun sydämestään, ja päätös oli
sama kuin tullessa: — Minä en tahdokaan hienoksi herraksi. Jos en saa
olla teidän kanssanne, niin minä karkaan!

Annin sukkapuikot olivat pysähtyneet. Vasta nyt hän asian ymmärsi.

— Aarre herra, hän sanoi vakavasti, — menkää suosiolla, mihin
vanhempanne päättävät. He kyllä tietävät, mikä teille on paras.

Poika äimistyi. Ei hän täällä olisi odottanut moista kuulevansa.
Kaikkiko nyt liittoutuivat häntä vastaan? Paitsi Laine. Ei suinkaan
Laine?

Silloin joku koputti ovelle. Aarre peräytyi: se oli hänen äitinsä,
vakavana ja surullisena. Laine loi häneen suuret, hätäiset silmänsä,
vakuuttaen: — Ei Aarre ole aikonut pahaa. Saahan hän jäädä tänne?
Kyllä hän pysyy hienona kuitenkin...

Hämmästyen paronitar käänsi katseensa tyttöön, ja Anni kiirehti
häpeissänsä nuhtelemaan:

— Laine, kuinka sinä noin rohkea olet?

Laine painoi alas päänsä. Ei hän koskaan muistanut, miten ylhäinen
paronitar oli, siitä ajasta asti, jolloin tauluja maalattiin.

— Ei, lapsi, se on oikein, sanoi paronitar liikutettuna. — Älä pelkää
minua! Ja voimakkaan tunteen valtaamana hän sulki Laineen syliinsä.

Sitten hän sanoi Aarteelle: — Mene nyt kotiin, mene äitisi tähden!
ja Laineelle: — Juokse Itärantaan, sano että paronitar pyytää Viljoa
viemään kirjettä laivalle iltapäivällä.

Paronitar ja Anni jäivät kahden. Heidän ei tarvinnut mitään selitellä,
he ymmärsivät ajattelevansa samaa.

— Me emme ole voineet estää heidän ystävyyttänsä, sanoi Anni nyyhkien.
— Mutta älkää, hyvä paronitar, sentähden lähettäkö Aarre herraa
mihinkään. Minä puhun Erkille, että pannaan Laine palvelukseen. Ei
Aarre herra sitten tule niin paljon meikäläisten joukkoon, jos Laine on
poissa.

Armas pieni Laine! Mailis tunsi sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan.
Hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: — Antakaa hänet minulle, ei
palvelukseen, vaan koulutettavaksi. Sitten johtukoon lasten ystävyys,
niinkuin Jumala tahtoo! Mutta Einarin kylmä, ylhäinen katse kuvastui
hänen eteensä. Ei koskaan, ei koskaan hän voisi sitä sallia. Paras
oli ajoissa erottaa heidät — niin, Einarin tahto oli tapahtuva.
Einarin tahto: kalliovuori; Mailisin rakkaus: lämpöinen aalto. Hiljaa
aalto huuhtelee ja kovertaa, mutta liian heikko on sen voima vuorta
puhkaisemaan. Musertavasti Mailis nyt sen tunsi, ja samassa hän
tappiolle joutuneena antautui. Siksi hän sanoi ainoastaan:

— Ei Laine oli syypää Aarteen tottelemattomuuteen. Ole huoletta, Anni
rakas, ja pidä tyttö luonasi.

Iltapäivällä meni kirje eräälle luutnantille, Edith von Sternin
lähimmälle naapurille Saimaan. Viikkoa myöhemmin saapui
vastaus, ja kohta sen jälkeen sukulaiset lähtivät, vieden Aarteen
mukanansa.

— Kunpa minä olisin päässyt, sanoi Valio surumielisesti, katsellen
etenevää laivaa, josta nuorten liinat liehuivat, Sirkun ylinnä. —
Aarre on pahoillaan, mutta minä olisin mielelläni mennyt. Tuntuu kovin
yksinäiseltä, kun he ovat lähteneet.

— Ensi kesänä saatte molemmat matkustaa, lupasi isä. — Käymme
Saksassa taas kerran pitkästä ajasta.

                                                  ⸻

Ei Aarre merelle karannut, mutta monta harmia ja vastusta hän tuotti
luutnantille. Sitten talvella opettajat häneen tuskastuivat. Hyväpäinen
poika, ja niin laiska ja vallaton! — Seuraavan kesän koko perhe vietti
ulkomailla. Aarre oli seitsemännellätoista, kun he toisen talven
jälkeen palasivat Valkamaan.

Silloin isä oli häneen jotenkin tyytyväinen. — Poika on tasaantunut,
hän arveli hyvillänsä. Mutta Mailis näki, että se kaikki oli vain
pakotettua tyyntä. Hän ymmärsi, että Aarre ulkonaisesti taipui,
koska hän ei enää kestänyt eroa merestä ja Valkamasta. Joskus, kun
Laine, Viljo ja muut entiset kesätoverit yhdessä purjehtivat rannasta
tai lauantai-iltoina joutessaan kisailivat sileällä kalliolla,
silloin saattoi Aarteen muoto näyttää sellaiselta, että äidin sydän
vavahti. Ei ollut siinä suvipäivän aurinkoa, joka hänen iällensä
kuului, vaan synkän, uhkaavan pilven varjo. Pitkillä, yksinäisillä
purjehdusretkillä, ankarassa kamppailussa aaltojen kanssa hän tuon
tuostakin etsi purkausta sille kuohulle, joka muuten ahdistui poven
pohjaan.

Tuli sitten rippikoulun aika ja ylioppilastutkinnon vuosi. Äidin
rukoukset kävivät palavaa palavammiksi. Hän oli kyllä kerran
antautunut, mutta alistuneenakin pitänyt aseensa. Toivossa hän taisteli
näkymätöntä taistelua, ja häntä tuki herttaisella osanotollaan
Valio, isän hieno poika, äidin vakava poika, hän, joka oli paljon
epäröinyt, rupeisiko taiteilijaksi vai papiksi, mutta lopuksi valinnut
jälkimmäisen tien, koska se oli turvallisempi. Tyyni lampi ja kuohuva
meri! Aarre, hän tarvitsi rukouksia.

He näkivät iloksensa, miten hänen olentoonsa niinä aikoina palasi
jotakin lapsuuden avonaisesta herttaisuudesta, samalla kuin lähestyvä
tutkinto terästi hänen tahtoansa työhön. Isänkin sydän alkoi taipua
häntä kohti entisyyden uljailevalla hellyydellä. Kun sitten valkoinen
lakki keväisenä iltana painettiin hänen päähänsä, kiinnittivät isä,
äiti ja veli yhtä rajattomalla riemulla kilvan ruusuja hänen rintaansa.
Kuten juhlakulku oli Aarteelle sen kevään matka Valkamaan.

Olihan nyt kaikki tuleva hyväksi jälleen?