IX.

Kuorman kantajia.

Rautalankaverkko oli lauennut nuoren kotkan pään yli. Helmi
oli vangittu suuriin, kolkkoihin sairassaleihin. Pitkät
vuoderivit tauluilla merkittyine ihmisolentoineen olivat hänen
sävelkoskettiminansa, kaikenlaisten lääkeaineiden tuoksu ja monien
huokausten haikeus hänen henkensä ilmapiirinä. Helmi muisti sen
pahoinvointisen ja kouristavan vastenmielisyyden, joka hänet oli
vallannut, kun hän ensi kerran astui enonsa kanssa näiden ovien
sisäpuolelle. Silloin hän tosiaan ei olisi voinut aavistaa, että tämä
tuskien talo piankin tulisi hänen pysyväiseksi olinsijaksensa.

Ei ilmaa, ei iloa, ei vapautta!

Hienot, taipuisat soittosormet hankasivat lukkoja kiiltäviksi, seiniä
puhtaiksi, lääkärien teräaseita kirkkaiksi kirpelissä liuvoksissa.
Pienet, valkoiset kädet rohtuivat ja turposivat, hento varsi väsyi
ihan poikki katketaksensa. Hän huokasi syvään, pysähtyi jonkun vuoteen
ääreen, yritti lausua hellän, osaaottavan sanan ja kohentaa tyynyä
vähän mukavammaksi. Kohta kuului virallinen ääni: — Neiti Hartikka on
hyvä ja pitää työstänsä huolen! Tyynyn pitää olla suorassa, ei sitä
noin saa vääntää. Katsokaa, että siivous on toimitettu, kunnes lääkärit
tulevat!

Helmi ei pyörtynyt, kun hän ensi kerran oli leikkaushuoneessa mukana,
eikä hän väistynyt yksin yöllä valvoessaan, kun kuoleman enkeli
kolkutti suuren, kumajavan salin ovelle. Hän alistui kohtaloonsa.

Turhaan Riitta täti nuoren Martan kanssa pani keittiössä parastansa.
Työn on tapana ruokahalua höystää, mutta Helmi ei syönyt. Eikä hän
voinut nukkuakaan, vaikka juuri oli valvonut koko yön ja aivan
uuvuksissa saapui kotiin. — Soita vähän, Helmi! — pyysi täti
parhaimmassa tarkoituksessa. Silloin Helmi melkein säikähtyi ja
vakuutti aivan aiheettoman kiihkeästi, ettei hän sitä tee. Tädin
poistuttua hän kiersi flyygelin lukkoon ja hautasi avaimen syvälle
laatikkoonsa.

Hertta toi hänelle usein pari kukkaa tai kauniin hedelmän, kun hän
aamulla työhön lähti tai illalla työstä palasi. — Torituliaisia! —
sanoi hän heleästi hymyillen. Sitte hän kertoi uutisia: — Aimo on
kirjoittanut sitä ja sitä. Aimo kysyy, kuinka Helmi voi. — Ilokseen
hän huomasi väsyneen katseen elostuvan, mutta toisena päivänä se oli
yhtä väsynyt jälleen. Entisen Helmin oli sairashuone haudannut.

Paavali Kotka oli jo täysin terve ja virassa, puuhasi jälleen, kuten
ennen sairastumistansa, ja lisäksi seisoi kansliassa neljä tuntia joka
päivä. Sitäpaitsi hänellä oli tuskallinen jälkinäytös vaivanansa:
oikeudenkäynti tapaturman johdosta. Rahkanen oli heti joutunut poliisin
talteen ja oli nyt syytteessä juopumuksesta ja pahoinpitelystä. Hän oli
jo oikeudessakin seisonut, mutta päätös odotti sairaan parantumista ja
lääkärin loppulausuntoa. Parin päivän perästä raastuvanoikeuden taas
piti istua.

Elli, Rahkasen vaimo, oli käynyt Kotkan luona itkemässä miehensä häpeää
ja pastorin onnettomuutta, johon he olivat syypäät. Kotkasta tuntui
hyvältä, että Elli sanoi ”me”. Hän oli lohduttanut minkä voi. — En
minä syytä teidän miestänne, kaupunginviskaali on syyttänyt, ja hänen
on siihen pakko. Minä en aio käyttää asiamiestä, saavun itse oikeuteen,
niin saatte omasta suustani kuulla, että nyt puhun teille totta. Olen
antanut anteeksi; sehän on kristityn luonnollinen velvollisuus.

Kerran hän oli mennyt Rahkasta tapaamaan, mutta tämä ei ollut kotona.
Toisella kertaa hän oli, mutta tahtoi puikkia tiehensä. Kotka sai hänet
pidätetyksi, mutta asema oli kovin tuskallinen eikä puhe tahtonut
sujua. Uhkaava oikeudenistunto ja katkera häpeä olivat kuorena miehen
sydämellä. Kotka mietti ja rukoili, vaan ei vielä löytänyt neuvoa. Hän
ajatteli näitä ihmisiä paljon, sillä hän oli varma siitä, että nyt oli
heidän etsikkoaikansa ja Jumala oli juuri hänet aseeksensa tarkoittanut.

Kaikki tämä, viran uuden edesvastuun ohella, täytti niin suuressa
määrin Kotkan mielen, että Helmin muuttunut olento pitkäksi aikaa jäi
häneltä huomaamatta. Usein heillä oli eri atria-ajat, usein myöskin
tapasivat toisensa ihan kiireimmiten. Kotka katsoi Helmiä rakkaudesta
ja hyväksymisestä loistavin silmin, kysyi jotakin, sai vastauksen ja
oli tyytyväinen. Silloin Riitta täti ei kauvempaa malttanut, vaan
ryhtyi asiaan: — Paavali, — sanoi hän, — eikö sinulla ole silmiä
päässä? Tyttö laihtuu ja kalpenee päivä päivältä, kohta hänestä on vaan
varjo jäljellä. Sinä hänet tähän saatoit. Pidä sitte myöskin huolta
hänestä! Veisit edes joskus kävelemään tai toimittaisit hänelle vähän
rauhaa päästä Jumalan huoneeseen sanaa kuulemaan. Ei hän tällä tavalla
kauvan kestä.

Kotkan muoto muuttui vakavaksi. Päivällisellä hän tarkasteli Helmiä
toden takaa, ja seuraus oli, että hän tänään päätti omistaa iltansa
hänelle yksin.

Toukokuu oli loppumassa, kesä odotti vuoroansa. Meri välkkyi suurena ja
siintävänä, nuori vihannuus oli heleän hentoinen, ja tuomet puistoissa
puhkeilivat. Ilta oli lempeä, leuto ja tyyni.

Kotkan mielessä heräsi ajatus, joka siinä jo kauvan oli valmistunut.
Helmi oli hänen sydänlapsensa — hän tahtoi vetää hänet kokonaan
sydämellensä. Luottamus herättää luottamusta, rakkaus rakkautta. Tähän
aikaan Helmi ehkä parhaiten juuri sitä kaipasi ja tarvitsi.

Kun Helmi sairashuoneelta palasi, odotti ajuri portaitten edessä.
Paavali Kotka otti tyttönsä aivan erityisellä herttaisuudella vastaan.
— Mene nyt pian muuttamaan pukua! Minä olen suunnitellut pienen
suloisen iltaretken, joka on meitä molempia vahvistava ja virkistävä.

Mielihyväkseen hän huomasi, kuinka se Helmiä ilahutti. Tuota pikaa hän
oli pukeissa, ja he ajoivat rinnatusten ulos kevätillan ihanuuteen.

Helmi hengitti syvästi, taas kerran rinnan täydeltä raikasta ilmaa,
ihaili puistojen puita, joiden uusia lehtiä hän tuskin vielä oli
ehtinyt huomata, loi pilkottavalle merelle kaihoavan katseen ja
ihmetteli sitte, mihin eno häntä oikeastaan vei.

— Ensin vähän kiertelemme kaartelemme, että sinä virkenet. Nyt
käännymme tästä — ajuri, uudelle hautausmaalle! — niin, Helmi, sinne
on matkamme määrä.

Helmi ensin katsoi enoa pitkään, mutta ajatuslangat yhdistyivät, ja
äkkiä hän rohkaisi mielensä, kysyen:

— Eno — hänenkö haudallensa?

— Niin. Toivon, että ymmärrät minua, ymmärrät kuinka paljon sinua
rakastan!

— Kiitos, oma rakas eno!

Lapinlahdenkatua pitkin, ohi hautakiviveistämöiden ja työväenasuntojen,
he saapuivat uuden hautausmaan portille. Aurinko juuri laski meren ja
metsän taakse, kullaten ja purppuroiden taivaan rannan. Joku yksinäinen
lintu vielä visersi, sitte kaikki oli hiljaa. Suuren käytävän viileässä
pimennossa lehdet vienosti lepattelivat, ja vanhat puut kuiskaten
kertoivat menneitä muistoja ja monien kyynelten tarinoita.

Kotka pysähdytti ajurin. He astuivat alas, ja Helmi huomasi hänen
kätensä vapisevan, kun hän ojensi rahan. Helmin kysyvään katseeseen hän
vastasi:

— Luulen että viivymme. On rauhallisempaa, kun kukaan ei odota.

Kapea polku vei monien kumpujen lomitse, kierrellen ja mutkitellen
Se päättyi aivan meren rannalle. Siinä kasvoi kuusi, jonka juurella
oli valkoinen risti. Kumpua ympäröi ruusupensasten seppel, ja ristin
eteen oli asetettu vaaleanpunainen hyasintti ruukussaan. Marmorissa
kiilsi kultakirjaimin: Lilja. Sitte syntymä- ja kuolinvuosi. Alle oli
kaiverrettu:

”Rauhan kaikki sielut saivat,
jotka kärsi tuskat, vaivat —”

Paavali Kotka laskeutui polvilleen paljaalle maalle, vaipuen
äänettömään rukoukseen. Helmin sielussa soivat ne säveleet, jotka
Schubert kerran oli sepittänyt ristirunon sanoihin. Hän oli ne monasti
kirkkolaulajaisissa kuullut. Tällä hetkellä ne hänelle muuttuivat
eläviksi.

He istuutuivat vihreälle penkille kuusen varjoon. Aurinko oli laskenut,
hehku himmentynyt. Kaitaisia punapäärmeitä ja irtonaisia rusopiirtoja
vielä soilehti taivaalla. Meri kohisi kuin kaukaisena kaikuna päivän
taisteloista. Se tummeni tummenemistaan, ja aalto aallon jälkeen
uinahti rannan lepoon.

Silloin Paavali Kotka kertoi Helmille haudatun lempensä tarinan:

— Sinä näit hänen kuvansa. Hän oli nuori ja ihana. Minun sieluni
taisteli Jaakobintaisteluansa; olin yksinäinen, työssä, kaipauksessa ja
suuressa murheessa. Kun hän hymyili, unohdin huolet. Kun hänen päänsä
nyökkäsi kukkien takaa ikkunasta, ei työn kuorma enää tuntunut, kutsui
vaan lepo ja koti, missä hän odotti. Hän kirjoitti runoja. Joskus hän
arastellen luki muutamia säkeitä, ja ne soivat koko päivän korvissani
kuin hopean helinä. Hän oli valo ja riemu, mutta hän oli minulle
myöskin synti ja kiusaus. Kuinka monta kertaa silmäni kulki raamatun
riveillä, ja rivien välistä hohti hänen katseensa! Minä rukoilin, mutta
yhtäkkiä huomasin, että puhuinkin hänen kanssansa enkä Jumalan. Silloin
minä riistäysin irti koko tarmoni voimalla. Oli aika, jona tuskin
katsoin häneen, koska en tahtonut. Tuli sitte toinen aika, jona en
voinut. Seisoin kasvoista kasvoihin Vapahtajani kanssa — se oli
minun suuri effata-hetkeni. Hän ei ollut mukana, ainoastaan Herrani
ja minä — sanomattomassa, pyhässä yksinäisyydessä. Silloin minä sanoin
Herralle, joka täynnä pohjatonta rakkautta laski lävistetyt kätensä
pääni päälle: ”Ole minun elämäni kuningas! Sinä tulit tulta sytyttämään
tänne maailmaan, ja mitä sinä toivot, kuin että se jo palaisi? Polta
minutkin alttarillasi! Ristiinnaulitse minut! Anna minun kärsiä, lähetä
minut sinne, missä työ on vaikein ja uhri raskain! Menen riemulla
sinun tähtesi!” — Siihen aikaan kuulin kertomuksen nuoresta tytöstä,
joka oli ennen kodissamme palvellut. Hän oli lähtenyt Ameriikkaan,
joutunut viettelijän uhriksi, langennut syntiin ja kuollut — eikä
kukaan tietänyt, minne ja miten hän oli edes haudattukaan. Hänen
vanha äitinsä sanoi minulle Helsingissä, katkerasti itkien: ”Eikö nyt
ole ketään pappia, joka hakisi lapsi paran ja toimittaisi siunattuun
multaan?” — Ei tosiaankaan ole paljon pyydetty, minä ajattelin. Itse
olisin kysynyt ja vaatinut: Eikö ole pappia, joka ottaisi lapsen jo
ajoissa suojaansa ja varjelisi susien kynsistä? Ja eikö ole pappia,
joka etsisi eksyneitä? — Se oli ensimmäinen tulikipinä minulle. Pian
seurasi toisia. Tulisi pitkäksi kertoa niistä nyt. Minä vaan tunsin,
että kohtaloni oli ratkaistu. Herrani ääni julisti: ”Olen rukouksesi
kuullut. Sinä saat juoda sen kalkin, jota anoit, ja sillä kasteella,
jota halasit, minä sallin sinun tulla kastetuksi. Sinä olet se paimen,
jonka olen valinnut lampailleni kaukana suurten merten äärissä. Mene,
minä lähetän sinut!” —

Helmi oli kuunnellut henkeänsä pidättäen, keskeyttämättä ainoallakaan
sanalla. Nyt hän välittömästi huudahti huolestuneena: — Mutta eno —
miksi sinä sellaista rukoilit?

— Etkö ymmärrä? Rakkaus tahtoisi tarjota suurimman mahdollisen
vastalahjan sille jolta kaiken on omaksi saanut...

— Eikö se ole suurin vastalahja, että mitään pyytämättä annamme hänen
ratkaista kaikki?

Kotka istui vaiti, miettiväisenä. Sitte hän kysyi: — Etkö sinä koskaan
pyydä mitään? Eikö lapsikin tee ehdotuksia isällensä? Hän ratkaisee
silloinkin, sillä valta ei ole meidän käsissämme.

Helmin korvissa kaikui joku lause siitä, että Jumala antoi heidän
vaeltaa mielensä jälkeen, koska he olivat häntä kiusanneet.
Laulettiinhan virressäkin:

”Mä kyll’ en saa, en tahdokaan
armolles määrää panna...”

Hän tunsi itsensä kumminkin epävarmaksi ja kokemattomaksi, eikä
uskaltanut enää mitään sanoa.

— Jumala tietää, ettei se ollut helppoa, — jatkoi Kotka. — Mikä ensi
innostuksessa nosti minut yli kaiken maallisen, se tuntui yhtäkkiä
kuormalta, jota oli mahdoton kantaa. Se tapahtui eräänä päivänä, kun
odottamatta vahingossa näin Liljan polvistuneena rukoukseen. Hän —
kukkanen, lintunen, sulotar ja maailman lapsi!

Oliko hänkin tietämättäni ollut mukana? Oliko meitä ollut kaksi sokeata
Jeesuksen huoneessa samalla kertaa?

Minä kysyin häneltä, ja hän sanoi, että minä hänet olin johdattanut
Jeesuksen luo. Kuinka? Milloin? Se oli ihme, jota minun oli vaikea
käsittää, vaikka kuulin sen hänen omilta huuliltansa. Mutta siitä
hetkestä asti me ilman sanoja ja ilman lupauksia tietoisesti kuuluimme
yhteen. Kahden me istuimme Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän sanoi,
että minä häntä opetin, mutta minä tiedän, että Jeesus opetti meitä
molempia. Hän oli varmaan minua pitemmällä... Hänen kasvonsa hohtivat
taivaallista valoa, hän säteili hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Jos
sinä, Helmi, olisit ollut vanhempi, kun äitisi kuoli, muistaisit hänen
olentonsa taivaallisen sulouden. En ole ketään nähnyt niin Kaarinan
kaltaista kuin hän oli siihen aikaan. Anna anteeksi, Helmi, äitisi
muiston tähden, jos rohkenen sanoa, että hän oli vieläkin suloisempi!

Silloin minulle selveni, että hänestä täytyi tulla omani, koska häntä
rakastin, rakastin niin pohjattomasti, niin tulisesti, kuin nuorukainen
koskaan voi neitosta rakastaa...

Niin, Helmi tiesi, kuinka voi rakastaa!

— Hän ja elämäni kutsumus, — jatkoi eno, — siinä se oli, koetuksen
kivi ja ratkaisun tienhaara. Luulin järkeni menevän, kun se astui
eteeni. Kuinka minä hänet veisin Ameriikkaan? Minä vaeltaisin ympäri
siirtolaisia etsimässä, eläisin köyhänä, kulkisin kurjuuden paikat,
pelastaisin, palvelisin, antaisin vaikka henkeni. Mutta hän? Hento,
ylellisesti kasvatettu, hemmoteltu ja hellitelty tyttö! Hän ei koskaan
suostuisi minua sinne seuraamaan!

— Rakkaus seuraa vaikka minne! — huudahti Helmi kiihkeästi. Kotkan
katse kohtasi Helmiä. Tyttö painoi päänsä alas. Kyllä eno oli
ymmärtänyt.

— Oikein sanoit, rakkaus luulee voivansa seurata vaikka minne,
— hän vastasi kuin unelmissaan. — Tuli hetki, jona en enää voinut
hillitä hehkuvaa, kuohuvaa, taistelevaa sydäntäni. Sanoin hänelle
kaikki, tunnustin rakkauteni, panin valinnan hänen eteensä ja odotin
tuomiotani. Odotin ja pelkäsin, ja kuitenkin aavistin, että ehkä ei
uhria vaadittaisikaan, ehkä minun kukkaseni olisi enemmän kun rohkenin
toivoa: uljas, ehjä lemmessään, altis hänkin kanssani kärsimään ja
taistelemaan...

— Hän oli! — Helmi tiesi sen varmaan, ei toisin voinut ollakaan.

— Niin, hän oli — oi Helmi — en voi sinulle kertoa siitä hetkestä,
se oli sellainen, että vieläkin tunnen muistosta huumaantuvani. En sitä
antaisi pois sen tuskankaan hinnalla, joka pian vuorenpainoisena oli
sydämeni musertava... Runoilija sanoo, että suloisempaa on lempiä ja
kadottaa, kuin ainiaaksi jäädä lemmen onnesta osattomaksi...

Kotka vaikeni. Helmikin oli vaiti. Tyttö ei rohjennut häiritä muiston
kellojen pyhää sointia, eikä kyennyt sanoilla jatkamaan hän, jolle ne
soittivat elämän heleimpiä ja tummimpia säveleitä, ijäti unohtumattomia.

Ilta oli pimennyt, meren kohina vaimennut vaimenemistaan. Kuu kulki
esille pilven takaa, luoden välkkyvän, hopeisen juovan hiljaa
värähtelevälle veden pinnalle. Haaveelliset, salaperäiset varjot
laskeutuivat kivistä, risteistä ja puiden ojennetuista oksista.
Kalmisto valmistui yöhön uinumaan.

— Eno... ja sitte? — kuiskasi Helmi vihdoin.

— Oli toukokuun ilta, — jatkoi Kotka, yhä katseessa unelmien
etäisyys, — sellainen kuin tämä nyt, yhtä kuutamoinen ja ihana, vain
viileämpi ja myöhäisempi. Me istuimme Kaivopuiston kallioilla. Emme
muistaneet aikaa; silmänräpäys ja elämä sulivat meille yhteen. Vihdoin
huomasin Liljan värisevän. ”Ei, ei minun ole kylmä”, hän vaan vakuutti.
Hän ei tahtonut lähteä, hän piteli kiinni hetkistä, ikäänkuin olisi
aavistanut niiden lyhyyden. Vielä kotipihalla me kauvan seisoimme
tuomien alla. Helmi, olen nähnyt ne tuomet vielä nytkin kukassansa.
Pelkäsin, että talon uusi omistaja olisi hakkauttanut ne pois,
hävittänyt keltaisen talonkin ja rakennuttanut kivimuurin sen sijalle,
mutta Jumalan kiitos, hän ei ole sitä tehnyt...

Kotka hengähti syvään.

— Toisena päivänä Lilja makasi kuumeessa. Lääkäri sanoi, että kohtaus
oli pian ohimenevää laatua, nähtävästi pienestä kylmettymisestä
aiheutunut. Huolestuttavampi oli Liljan yleinen heikkous. ”Hän ei saa
tehdä paljon työtä, ei millään tavalla rasittua eikä vaivata itseänsä.
Jos hän olisi köyhän lapsi, en uskaltaisi ennustaa hänelle pitkää
elämää. Hyvät olot ovat hänen pelastuksensa. Lääkkeet eivät paljon
auta. Parasta ravintoa, täyttä lepoa, säästämistä ja vaalimista!”

Ymmärrätkö, Helmi, mikä kuolintuomio se oli minulle?

Taistelu alkoi uudestaan, entistä kauheampana. Minä en ollut köyhä,
perintöni oli kylläkin suuri, mutta minä olin luvannut itseni ja rahani
Herralle. Saisinko antaa Liljalle sen, mikä oli Herran?

— Tietysti! — tahtoi Helmi huudahtaa. — Niinhän fariseuksetkin
arvelivat, että isä ja äiti voivat nähdä nälkää, koska heidän lahjansa
oli ”korban”, uhrattu... Etkö muista, eno, mitä Jeesus siitä sanoi?

Se oli Helmin mielessä ja kielellä, mutta hän ei saanut sanoja
huuliltansa. Eno oli niin ylevän kaukaisen ja niin murheellisen
näköinen, että hänen täytyi vaieta.

— Sinä tiedät taisteluni tuloksen. Minä näin sen kauhistavan selvästi:
ken on niin heikko, että kylmettyy toukokuun iltailman henkäyksestä,
hänelle ei voi rahallakaan elämätä ostaa se, joka aikoo Ameriikkaan
siirtolaisten kulkupapiksi. Siis: joko Lilja, kotimaa, onni, lempi ja
rikkaus — tai tuska ja yksinäisyys hänen jäljissään, jolla ei ollut,
kuhun päänsä kallistaisi...

— Eno — kuinka sinä voit! Kuinka sinä voit!

Helmistä tuntui, että uhri oli yli-inhimillinen, mahdoton. Oliko se
siis oikeakaan?

— Ihminen voi paljon, kun on toinen voimanantaja. Luulen myöskin, että
uhrimieli on hehkuvin ja välittömin heti suuren ratkaisun jälkeen,
kun elävä Jeesus koko ihanuudessaan on ilmestynyt meille, kun ensi
rakkauden tuli palaa... En tiedä kumminkaan, mitä olisin voinut, jos
olisin saanut hänen silmänsä nähdä. Mutta hän makasi sairaana, eivätkä
hänen omaisensa tietäneet, mitä välillämme oli tapahtunut. Jumala sen
niin johdatti...

Minä muistan sen yön yön, unettoman, jona kamppailin kuin kuoleman
tuskassa. Helmi, sellainen on Getseemane! Ei minulta kalkkia otettu
pois, mutta enkeli vahvisti minuakin...

Lähdin ilmoittamatta mitään, suin päin sinun kotiisi, Helmi.
Ensimmäiseltä pysähdysasemalta kirjoitin Liljan isälle, kerroin kaikki,
tunnustin kaikki, pyysin ainoastaan, että hänelle ei lähtöäni
ilmoitettaisi, ennenkuin hän oli vahvempi, — ei ennenkuin minäkin
uskalsin kirjoittaa ja avata hänelle koko sydämeni epätoivoisine
taisteluineen. Silloin hän oli ymmärtävä rakkauteni, etten itseäni
ajatellut, vaan hänen tähtensä sen tein — hänen ja Mestarin tähden...

Silloin, Helmi, minä ne kirjeet toin sinulle, heitin helmaasi,
tietämättä muuta, kuin että nyt jäi kaikki taakseni, nyt en voinut
jatkaa niin kuin siihen asti. Yksinäisinä hetkinä olin ne kirjoittanut,
en oikeastaan sinua varten, vaan omalle itselleni. Minulla ei ollut
uskottua ketään, sinut siksi valitsin haaveissani. Olen jo pyytänyt
anteeksi sitä pahaa, minkä niiden kautta tein. Epätoivoiselle voinet
anteeksi antaa...

Omatuntoni minua myöskin syytti tylyydestäni isääsi vastaan.
Anteeksipyytämättömät synnit eivät anna rauhaa; olin tuntenut niiden
tutkaimen, olin tuntenut ja taas väistänyt. Joka menee Herransa kanssa
ristiinnaulittavaksi, hän ei voi mennä sovittamattomin sydämin.
Jo tuloni isäsi kotiin oli sovitus. Syvemmällekin minä nöyrryin,
sanoihin ja tunnustukseen. Vaan se tapahtui vasta, kun isäsi ensin oli
puristanut kättäni, heltyneenä, hänkin pyytäen anteeksi minulta...

— Onko se totta? — puhkesi Helmin huulilta. — Eno, isä pyysi
anteeksi sinulta?

— Niin, Helmi, nyt sen kuulet. Emmekö ole häntä väärin tuominneet?
Jumala olkoon meille armollinen! Sovitettuina me kumminkin erosimme, se
on lohdutukseni.

— Eno, minua värisyttää...

— Tule, Helmi, lähdetään. Minä unohdan ajan taas uudestaan, kuten sinä
iltana Kaivopuiston kallioilla... Nyt on hyvin lämmin, et ole voinut
kylmettyä.

— En, en.

— Minun tulee pitää sinusta huolta. Helmi, ei rakkauteni sinuun
kuitenkaan ole ollut mikään haave, vaan täysi todellisuus, Kaarinan
muiston ja viimeisen pyynnön vahvistama. Minulla oli sydän, joka janosi
rakkautta — oi Helmi, kuinka se oli janonnut pitkinä vuosina! Liljalle
olisin lahjoittanut sen kaikki pyhät kätköt ja ennen pakosta pidätetyt
tunteet... mutta minä en saanut häntä täysin ja rajattomasti rakastaa
kuin yhden ainoan illan elämässäni! Niinä päivinä, jotka kodissasi
silloin vietin, minä annoin sulkujen laueta, ja se sanomaton, jota
sydämessäni kätkin, se tulvi tuskansuloisena sinun ylitsesi...

— Niin, eno, minä muistan ne ihmeelliset päivät!

— Helmi, lähtekäämme nyt. Minä huomaan takertuvani, en osaa kertoa
järjestyksessä enää mitään. Sanokaamme jäähyväiset. — Sitte äänellä,
joka oli hellä ja pehmoinen, haihtuva kuin kuiskaus: — Lilja!...

Oli pimeämpi jälleen. Kuu oli kulkenut pilven taa. Helmi ei tietänyt,
mitä eno puhui itsekseen. Ehkä hän rukoili.

Kun he vierekkäin, hitaasti kävelivät takaisin tummaa käytävää pitkin,
silloin Kotka vasta alkoi taas puhua Helmille.

— Minun täytyy lopettaa, mitä olen alottanut. Vielä on muutama lause
lisättävää.

— Sinä lähdit Ameriikkaan.

— Niin, suoraa päätä, omilla rahoillani, ilman tuen ja paikan tietoa,
osaamatta englanninkieltä... Sinä voit sanoitta arvata, mitä sain
kestää. Ensimmäinen vuosi teki minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Sitte
sain viran, olin jo oloihinkin tutustunut, Jumala auttoi helpommalle...

— Ja Lilja? — Kysymys oli arka ja pelokas.

— Ennen lähtöäni kirjoitin. Vastauksen ja valokuvan sain Ameriikassa.
Se oli kuin enkelin kirje... Silloin hän jo olikin Jumalan enkelien
luona, ijankaikkisessa ihanuudessa...

He astuivat ääneti eteenpäin, syvässä mielenliikutuksessa kumpikin.
Lapinlahdenkadun päässä he istuutuivat raitiovaunuun. Ei sanaakaan
vaihdettu, kunnes he oman ovensa takana seisoivat.

Silloin Helmi kysyi:

— Eno, oliko Lilja Aimon ja Hertan sisar?

— Oli, — vastasi Kotka.

— — —

Helmi tiesi, että hänen täytyi aamulla varhain olla kovassa työssä
sairashuoneella. Kotka tiesi, että häntä odotti tuskallinen
oikeudenistunto, jota varten hän kyllä olisi voimansa tarvinnut. Siitä
huolimatta he kumpikin valvoivat. Uni pakeni ajatuksia, jotka aaltoina
ajelivat, ja muistoja, jotka hiljaa utusiivin olivat nousseet kummun
alta.

Ei kertaakaan Helmi ollut soittokonettansa avannut sen jälkeen kuin
hän sairaanhoitajaksi antautui. Tänä yönä hänet yhtäkkiä valtasi
ikävöiminen, niin voittamaton ja ylivoimainen, että hän ei kyennyt
vastustamaan.

Hopeankirkkaita säveliä helisi hänen ympärillänsä, niinkuin aaltojen
leikkiä auringon kimmellyksessä, ja syvien, tummien vetten vyöryt
toisaalla kohisivat, kasvaen, paisuen, tulvien ylitse, yhdistyen
valoisiin sointuihin, valmistuen kuin suureen, ihmeelliseen
symfoniaan...

Hän nousi vuoteellensa istumaan. Sydän sykki kovasti, otsaa kuumotti ja
suonet tykkivät ohimoilla.

Häntä veti voima, niinkuin kosken kinahmi. Yöpuvussaan hän hyppäsi
vuoteeltansa, hiipi eteisen ja salin läpi ja tuli ruokasaliin, jossa
flyygeli seisoi yhä vielä lukittuna. Taas hän palasi takaisin, nouti
avaimen, nosti kannen, painoi paljaan jalkansa metallipolkuselle. Sormi
hiipaisi kosketinta. Helähdys... niin aavemaisena nukkuvassa talossa.
Säikähtyen Helmi hypähti istuimelta, unohti kannen auki ja juoksi pois
vuoteeseensa, niinkuin pahantekijä, rikoksesta tavattu.

Hän värisi, jotta hampaat kalisivat. Tuska ja ahdistus piiritti häntä.
Hän luuli nääntyvänsä epätoivoon.

— Minä en jaksa! Minä en jaksa! Se soi minun sisässäni, se särkee
minut. Minä tulen mielettömäksi, ellen saa sitä laskea tulvehtimaan!

Miksi siis en soita? Vain yhden kohdan minä soittaisin: sen, missä he
seisoivat tuomien alla, valkokukkien tuoksussa... Ei, minä soittaisin
enon Getseemane-yöstä, ne tummat, tummat ja kuohuvat sävelet... Ei,
mieluummin sen, että Lilja jäi yksin itkemään ja ikävöimään...

En minä voi mitään soittaa, muuten minä soitan kaikki. En voi soittaa
tuntia minuuttiakaan, en, sillä muuten en lakkaa, ennenkuin he
taintuneena kantavat minut pianon äärestä. Enkä sitte enää koskaan
jaksa avata sairashuoneen ovia! —

— — —

Helmin taistellessa Riitta täti haki ruokasalista rottaa. Mikä muuten
olisi pimeässä säikähyttänyt hänet hereille?

Paavali Kotka ei sitä vienoista helähdystä kuullut. Hänen oman
sydämensä sävelet helähtelivät voimakkaammin.

— — —

Helmi ei sairastunut, vaikka hän itse oli luullut. Hän vaan meni
aamulla työhönsä vielä tavallistakin kalpeampana ja hiljaisempana.

Kotkan olennossa sitävastoin ei voinut huomata mitään jälkiä illan ja yön
liikutuksesta. Tyynenä, vakavaryhtisenä hän astui oikeussaliin,
kumarsi herroille, tervehti katellen syytettyä ja hänen itkusilmäistä
vaimoansa sekä asettui paikalleen. Luettiin edellisen istunnon
pöytäkirja, josta huomattiin rikos täysin todistetuksi, sekä lääkärin
lausunto, jossa monilla tieteellisillä sanoilla selitettiin, että
pastori Paavali Kotka oli pahoinpitelystä saanut vaikean vamman ja
kauvan maannut sairaana — minkä kaiken johdosta yleinen syyttäjä
julisti loppuvaatimuksensa syytetyn rankaisemiseksi.

Se kuului välinpitämättömästi ja virallisesti: Maksakoon Rikoslain
43 luvun 6 §:n 1 kohdan mukaan sakkoa juopumuksesta 30 markkaa, sekä
pahoinpitelystä saman lain 21 luvun 11 §:n 1 kohdan mukaan pidettäköön
vankeudessa 4 kuukautta, eli rangaistukset lain mukaan yhdistämällä
pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta 3 päivää...

Kipurahavaatimuksen sijasta Kotka lausui: — Kalle Rahkanen, minä en
sinulta mitään pyydä. Jumala sinua siunatkoon ja armahtakoon!

Kun tuomio julistettiin, puhkesi Elli äänekkääseen itkuun. Rahkanen
painoi päänsä syvälle alas, ilmoittaen tyytyvänsä päätökseen.
Kotka saattoi häntä vankivaunuille, ystävällisenä kuin omainen,
ja murheellista Elliä hän lähti hellällä osanotolla viemään hänen
yksinäiseen kotiinsa.

Kansa katseli ja kohotti Kotkan marttyyriksi ja pyhimykseksi. —
Katsokaa, katsokaa! Pastori on kuin itse Jumalan enkeli!

Hän tunsi itsekin voimaa, varmuutta ja tyydytystä. Viimeisetkin jätteet
illan herkkämielisyydestä ja yön kaihoista olivat kadonneet.