X.

Aimo.

Kauniin Lehtolan peilikirkkaat ikkunat katselivat Syväjärven sinisiin
laineisiin. Avoimelta kuistilta voi melkein pudottaa kiven veteen
jyrkän kallion seinämitse. Yltympäri koivut nuokkuivat ja humisivat.
Kaikki oli koskematonta luontoa, paitsi lähinnä huvilaa muutamat
käytävät ja krokettikenttä, vihreä kylvönurmi, kukkapenkeret sekä
rehtorinrouvan runsas kyökkikasvitarha.

Täysinpalvellut rehtori Löf, jonka lapset olivat suomalaisia Lehtisiä,
istui jo varhaisesta aamusta kiikkutuolissansa järvikuistilla. Ensin
hän vaan istui järveä katsellen, puhalteli savuja sikaristansa ja
hyräili välillä vanhoja ylioppilaslauluja. Sitte tulivat edellisen päivän
sanomalehti, kahvitarjotin ja rehtorinrouva sukankutimineen.
Vanhukset istuivat vastapäätä toisiansa. Rouva kaatoi kahvia, hienot
kasvot kääntyneinä järveltä pois, miehensä puoleen, ja huolehti, oliko
”isä” ottanut tarpeeksi sokeria ja saanut hiukan tummaksi paistuneen
piparkakun, joka hänestä oli maukkain. Rehtori nyökäytti tyytyväisenä
päätänsä. — Kyllä, kyllä hän oli saanut. — Entä oliko kaulahuivi
paikallaan, niskanapin varassa? — ”Äiti” oli hyörinyt kasvitarhassaan,
kun ”isä” vielä pukeutui. — Oli se hyvin, Hertta kiinnitti sen
— mutta kas, ”äidin” pitsimyssy on luiskahtanut vähän vinoon. —
Noin, nyt se on korjattu. Juodaan nyt kahvia ja katsotaan sitte mitä
maailmalle kuuluu. —

Vajassa Arvi Toivio hakkasi puita, jotta kalske kajahteli, ja
laiturilla Hertta huuhteli valkoista puseroa.

— Reippaita lapsia, — sanoi rehtori mielihyvillänsä, laskien
sanomalehden syrjään. — Katsos, äiti, Herttaa!

— Yhtä punaisina posket kuin ennenkin. En luule, että hän on
rasittunut. Arvi on hyvä hänelle.

— On, hyvä poika. Eikö nyt mistään löytyisi hyvää tyttöä tuolle meidän
Aimollemme? Huomaatko, äiti, hän on vähän ohutnenäiseksi käynyt. Ja
otsa rypyssä niinkuin minkäkin filosoofin!

Aimo tuli metsän puolelta, keveässä urheilupuvussa, heilutellen
muutamia pitkiä heiniä kädessänsä. Vajan ohi kulkiessaan hän heitti ne
Arvin puukasalle. — Löysinpä jotain samoillessani, — sanoi hän. —
Onko sinulla tuota?

— Calamagrostis, harvinainen laji! — Arvi löi kirveen tukkiin ja
pudisteli paidanhihojansa lastuista. — Kiitos, veli hopea!

Samassa hän jo pitkine jalkoineen harppasi ”Melaansa” hakemaan.

Aimo kulki eteenpäin venerantaan, juuri kuistin sivulle, missä kallio
katkesi, antaen tilaa valkealle, aaltojen uurtelemalle hiekalle. Hän
vihelteli ajatuksissaan, tähyili tiukasti epämääräiseen etäisyyteen ja
alkoi sitte liikutella venettä teloilta.

Silloin hän kuuli isänsä kutsuvan kuistilta.

— Mitä, isä?

Hän huomasi samassa, ettei ollut vielä hyvää huomentakaan toivottanut.
Vanhukset nukkuivat, kun hän metsään lähti. Ripeästi hän vetäisi veneen
takaisin, juoksi portaita ylös ja tervehti vanhempiansa huomaavaisella
hellyydellä.

— Aioitko ongelle? — kysyi isä.

— Ei kala juuri näin myöhään syö.

— Minä luulen, että olet laihtunut, — sanoi äiti, tarkastellen
tutkivasti poikansa kasvoja. — Kuule Aimo, kuinka sinun laitasi oikein
on? Ethän vaan ole kipeä?

Siitä asti kuin Lilja nuorena maan multaan peitettiin, ei äitiä
jättänyt huoli lasten terveydestä.

— En, en, — Aimo hymyili. — Tervehän minä olen ja koetan muitakin
parantaa. Lääkärin ei ole lupa sairastella. — Äiti, saanko laittaa
pari voileipää? Lähden aamupäivällä kirkonkylään vastaanottotunnilleni.

— Kyllä minä ne laitan. Hyvä että sinulla edes on ruokahalua. Katso
nyt, isä, hänellä on ihan mustat juovat silmien alla.

— Niin, niin, Aimo poika, pidä vaari vaan, että pysyt reippaana!
— Isä löi sorjaa poikaansa olalle. — En minäkään ole tyytyväinen
sinun muotoosi enkä oikein mielialaasikaan. Onko sinulla sydänsuruja,
sanoppas?

Kysymys oli leikillisen tutkiva, mutta Aimon se sai totiseksi.

— Minun kai olisi pitänyt puhua jo varhemmin. Ei ole helppo tulla
kertomaan edes isälle ja äidille, että on rakastunut... Nythän minä sen
sanoin.

Isän silmät selkenivät. — No, onko se surun asia? Istu nyt oikein
tuohon tuoliin ja kerro juurta jaksain. Tietysti tyttökin sinua
rakastaa, vai kuinka?

— Luulen...

— Kuka hän on? — kysyi äiti levottomana. Ken ei hämmästyisi niin
suuresta uutisesta, ja kuka äiti ei sydämen vapistuksella kuulostaisi
kultapoikansa valitun nimeä?

— Äiti, hän josta pidit niin paljon, minun viimekesäinen
morsiustyttöni!

Vanhan rouvan hienot piirteet kirkastuivat huomattavasti. Kyllä,
kyllä hän oli pitänyt siitä tytöstä, tullut heti hänen tädikseenkin,
koska hän oli Hertan rakas ystävä. Vai niin, vai niin, hänestä siis
oli tuleva tytär taloon. — Jumala siunatkoon sinua, Aimo poikani,
ota hänet vaan ja ole onnellinen!... Niin, minä ymmärrän, sinä olet
epäröinyt meidän tähtemme, koska hän on Paavo Kotkan sisarentytär.
Ihmeellinenhän se johdatus on... mutta kun tyttö on hyvä, niin emme me
sentähden sinun onneasi estä — eikö niin? — vai mitä sinä sanot, isä?

— Paavon minä kyllä läksyttäisin, jos hän astuisi eteeni, — isän
lempeät kasvot rypistyivät kaikkein ankarampaan rehtorinilmeeseensä, —
mutta sisarentytär... Suoraan sanoen, Aimo, olisit sinä voinut toisesta
suvusta vaimosi hakea, mutta kun hän nyt kerran on jo haettuna, niin
mitä siitä sitte enempää on puhumista. No, pää pystyyn vaan! Tässä saat
isän käden ja siunauksen!

Aimo oli liikutettu ja kiitollinen. Hän vakuutti, että isä ja äiti
eivät voisi saada suloisempaa, lahjakkaampaa, armaampaa tytärtä. —
Teitä hän rakastaisi, olisi meidän kotimme kukkanen, soittaisi niin
ihanasti, että unohtaisimme päivän työt ja illan unen —

— No, no, kyllä jo vähempikin riittää. — Rehtoria nauratti. Sellaisia
hupsuja nuo nuoret rakastuneet. Aimokin!

— Et ole vielä puhunut hänelle? — kysyi äiti.

— En selvään... Mutta hänen pitäisi tietää, mitä minä ajattelen.

— Sinun pitää kai sitte myöskin tietää, mitä hän ajattelee, —
hymyili isä.

— Niin — niin luulenkin tietäväni... pohjimmalta...

— Mitä sitte muuta kuin menet ja sanot suoraan ja kuulet itsekin
selvin sanoin, että hän tulee vaimoksesi. Sittehän kaikki on hyvin.
Missä hän nyt on?

— Helsingissä, sairaanhoitajattarena...

— Sairaanhoitajattarena! — huudahti äiti. — Se hento, hieno tyttö?
Eikö hän käynyt musiikkiopistoa?

— Kävi, mutta erosi huhtikuussa. Muistatte kai sanomalehdistä, että
juopunut mies heitti Paavo Kotkaa kivellä päähän. Helmi ensin hoiti
häntä ja senjälkeen päätti ruveta sairaanhoitajattareksi kokonaan.

Aimon ääni oli mahdollisimman levollinen, ikäänkuin kaikki olisi ollut
aivan luonnollista hänen mielestänsä.

— Kuule, — sanoi isä, luoden häneen terävän katseen, — minkälainen
se tyttö oikeastaan on? Ei suinkaan hänkin vaan liene jumalinen
haaveilija, niinkuin enonsa?

Aimon silmät leimahtivat.

— Uskovainen tyttö hän on, juuri sellainen, jota minä halajan!

Äiti ei sanonut mitään, hän kumartui poikansa puoleen ja suuteli häntä.
Aimo tunsi äkkiä silmäinsä kostuvan, hillitsi itsensä, nousi ja kääntyi
nopeasti sisälle, samalla kuin Hertta laulellen hyppeli rannalta ylös
kuistin portaita.

— — —

Aimo oli paluumatkalla kirkonkylästä. Hän souti yksin. Vene keinui
hiljakseen päivänpaisteisilla laineilla. Kultakipinät säkenöivät
silmiin, kun katsoi veden kalvoon, ja yllä taivas avartui heleän
sinisenä ja hohtavana.

Aimo veti airot sisään ja antoi veneen kiikutella. Mikä lämmön ja valon
kyllyys, mikä uhkuva runsaus kesäistä ihanuutta!

Eikö siitä olisi riittänyt murunen hänellekin, joka oli jäänyt kuumaan
kaupunkiin raskaan kuorman kantajaksi? Helmi pieni, eikö hän saanut
tästä mitään, ei mitään? Oli kuin rikos nauttia yksinänsä.

Aimo itse oli viettänyt pari Helsingin. Ainahan
siellä tarvittiin sekä lääkäreitä että hoitajattaria. Tietysti ei
toisin voinut ollakaan. Tänäkin kesänä Aimo nurkumatta olisi jäänyt,
jos ei olisi tarjoutunut tämä sopiva viransijaisuus. Lääkärit ovat
kärsivän ihmiskunnan palvelijoita, hoitajat samoin, eivätkä he saa
itseänsä ajatella. Sehän on selvä ja luonnollinen asia.

Mutta Helmi Helmi -,- hän ei ollut sairassaleja varten! Sen Aimo kyllä
jo kohta oli tietänyt. Ja nyt tulevat Arvi ja Hertta ja kertovat, että
hän siellä kärsii ja kuihtuu, ei soita enää, ei hymyile enää, nääntyy
kuten kukkanen päivän puutteessa.

Siitä ajatuksesta voi joutua ihan suunniltansa.

Ihmiskunnan hyväksi Helmikin on luotu, iloksi ja ihastukseksi kuten
lintunen, joka tuolla saaren puussa visertää. Minä soudan ohi —
sydämeni sykähtää, minä puhkean laulamaan, jos ilo rinnassani kajahtaa
vastaan. Jos olen murheellinen niinkuin nyt, silloin sinun laulusi,
pikku lintu, lohduttaa ja lientää huoleni painoa, ja taas minä jaksan
ponnistella eteenpäin.

Mitä olisi metsä ilman lintuja, mitä kodit ilman säveliä, mitä kärsivä,
taisteleva ihmiskunta ilman pienoista Kaste Helmeä ja hänen siskojansa,
niitä jotka heijastavat kaikkia taivaan värejä kuultavassa, kirkkaassa
sielussaan ja lahjallansa virvoittavat huokaavan, janoavan, kuivuuteen
turtuvan maanpiirin?

Ei murusia hänelle, vaan koko tämä kauneus, rikkaana, runsaana,
ylivuotavaisena! Helmi, minä haen sinut pois, suljen syliini, tuon
tänne ja sirotan ylitsesi kesän kaikki kukkaset ja päivän kullan! —

Aimo tarttui airoihin, vetäisi muutaman kerran reippaasti, ikäänkuin
soutaaksensa samaa vauhtia Helsinkiin asti, mutta pysähtyi taas äkkiä
jääden miettimään. Silmien väliin ilmestyi syvä, huolekas ryppy.

Ellei hän tahtoisi tulla? Jos Kotka olisikin jo ratkaisevasti
voittanut? Silloin hän jo tavallaan voitti, kun Helmi pyynnöistä ja
varoituksista huolimatta meni sairaanhoitajakurssiin; mutta Aimo ei
vielä siitä huolehtinut, sillä usein näennäinen voitto koituu sitä
varmemmaksi tappioksi. Entä jos tappiota ei tullutkaan? Kotka iskee
kyntensä kiinni, ei päästä saalistansa, nujertaa sen eikä tyydy
ennenkuin on hengen vienyt...

Taas Aimo tarttui airoihin, alkaen raivon voimalla soutaa.

— Minä matkustan Helsinkiin, matkustan huomispäivänä!

Vene törmäsi laituriin ja Aimo lähti astelemaan käytävää pitkin. Koivun
alla pöydän ääressä hän näki äitinsä, joka lajitteli siemenjäännöksiä.

— Aimo!

— Tässä olen.

— Minun mielestäni meillä olisi paljo puhumista. Sydämeni on niin
täynnä... sinä siunattu poikani, olen niin iloinen ja onnellinen...

— Äiti kulta!

— On ollut niinkuin taakkana omallatunnollani se Paavo Kotkan asia.
Hän oli niin yksinäinen ja orpo raukka, eihän hänellä ollut mitään
turvaa maailmassa. Aivan hän oli kuin oma poikani. Me sitte hänet
kokonaan hylkäsimme Liljan tähden, emme enää edes kirjoittaneet
hänelle, emme olisi tietäneet, vaikka hän olisi menehtynyt matkallensa.
Kun kuulimme, että hän oli kotiin tullut, silloin minun oikein veti
sydäntäni Helsinkiin. En sitte kuitenkaan saanut lähdetyksi — tuntui
niin kummalliselta...

— Oi sinua, rakas hyvä äiti...

— Sinä ja Hertta tunnette hänet, olette nähneet, millainen hän nyt
on. Tottahan olette käyttäytyneet hyvin häntä kohtaan? Tai mitä minä
semmoista kysynkään, nyt kun tiedän että —

— Äiti, älä huolehdi. Me muistamme kyllä kenen lapsia olemme; ei
Paavolla pitäisi olla valittamista.

Äiti katsoi poikaansa vähän oudoksuen. Ääni kalskahti kovalta, aivan
kuin jään helske sulamattomasta sydämestä. Ihmeellistä. Aimo oli
kumminkin hyvin nuori, kun Liljan kohtalo ratkaistiin.

— Minä ajattelin, että hän sovittaisi välin ja ehjentäisi entisyyden
— sinun morsiamesi, pieni suloinen Helmi...

Silloin se puhkesi Aimon sisimmästä:

— Mutta ei hän vielä olekaan morsiameni! En tiedä, tuleeko hän
omakseni milloinkaan! Juuri Paavo Kotka on syynä siihen. Ellei hän
olisi tullut sotkemaan, olisi Helmi nyt täällä ja kaikki hyvin!

— Kerro, Aimo, — sanoi äiti. Hänen äänensä vavahti, mutta se oli
vastustamattoman hellä ja kutsuva.

Kuinka onkaan suloista sen, jolle vielä äidin sydän sykkii! Se syke
voi avata lapsen sydämen, vahvimmallakin sinetillä suljetun. Aimo oli
maailmalla oppinut itseänsä hillitsemään ja salaisuudessa taistelemaan
taistelunsa. Nyt tuntui aivan kuin päivä olisi paistanut yli kaiken
jäisen ja kätketyn ja lämmin tulva huuhtonut pois talven kirren. Sitä
myöten kuin hän kertoi, suli katkeruus, ja toivo orasti kevätvihantana
jälleen.

— Mitä sinä nyt neuvot, äiti?

— En ole heti selvillä. Sallitko minun keskustella isän kanssa?

— Isän? Etkö mieluummin puhuisi Hertalle, hän jo melkein tietääkin
kaikki, ja Arvi myös...

— Isänkö yksin sulkisit ulkopuolelle?

— Niinkuin tahdot, äiti...

Se oli Aimon viimeinen vaikea voitto.

Mutta sitte tuntuikin, niinkuin vapautetun purosen, joka pääsee
hyppimään yli kivien ja kantojen, meri kirkkaana edessään.

Mistä tulikaan tämä sydämen kevennys?

— — —

Aimo lähtee Helsinkiin ja pyytää Helmiä omaksensa. Se oli
perheneuvottelun päätös.

Hän lähtee aamujunalla, viipyy perillä sen päivän ja yöjunalla palaa
takaisin. Yhden vuorokauden poissaolosta ei kukaan voine moittia. Onhan
naapuripitäjässä lääkäri.

— Mutta ellei Helmi tahdo?

— Poika parka, ole sitte mies ja kanna kohtalosi!

— Ei, sillä minä tiedän, että hän kuitenkin rakastaa minua!

— Kun tiedät, niin ole viisas valloittaja! Hätä keinon keksii,
sanotaan. Tottahan rakkaus on yhtä kekseliäs.

Äiti oli istunut aivan vaiti. Hänellä oli oma ajatuksensa.

— Vieläkö sinä, Aimo, osaat rukoilla? — kysyi hän hiljaa, kun he
yhdessä jäivät huoneeseen, toisten mentyä pois.

Aimo säpsähti. Äiti näytti syvästi murheelliselta.

— Osaan, — vastasi Aimo silloin. — Huonosti osaan, mutta äiti —
auta sinä minua!

— Jumalan kiitos, lapseni!

— — —

Kohta on lähdettävä aamujunalle. Aimo seisoo äitinsä oven takana,
sykkivin sydämin.

— Äiti!

Ovi avataan.

— Voitko tehdä suurensuuren uhrauksen?

— Kaikki mitä Jumala suo, sinun tähtesi.

— Viime yönä se ajatus ei jättänyt minua. Jos Helmi tuntisi Liljan
kohtalon, näkisi hän vaaransa ja olisi pelastettu!

— Jos luulet parhaaksi, niin kerro. Ei se ole mikään uhraus minulle.
Tee se vaan hienotunteisesti äläkä aseta Paavoa liian synkkään valoon.
Kuka tietää, mitä hän on kärsinyt. Aimo poikani, meidän tulee oppia
antamaan anteeksi.

Aimon pää oli painunut alas äidin puhuessa.

— En sitä tarkoittanut... minä todella pyydän jotakin kallista.
Ajattelin, että Lilja itse puhuisi parhaiten...

— Hänen runonsa ja päiväkirjansa! Nekö veisit Helmille?

— Äiti, voisitko niitä käyttää arvokkaampaan tarkoitukseen?

Vanha rouva ei hetkeen vastannut. Sitte hän hitaasti kääntyi pois,
meni huoneeseensa, avasi vanhan kaapin ja otti sen sisimmästä kätköstä
sinikantisen vihkosen. Hän katseli sitä, ja kyynelet sumensivat hänen
silmänsä.

— Aimo! — hän kutsui. — Tule. Ota siis, mitä pyysit. Minä rukoilin
illalla ja pitkin yötäkin. Ehkä sinun ajatuksesi oli Jumalan vastaus.

— Niin minäkin olen ajatellut, — sanoi Aimo hiljaa.

— Tiedän, että isällä ei ole mitään tätä vastaan. Jumala olkoon
kanssasi!

Aimo syleili äitiänsä ääneti, liikutetuin mielin.

Kun hän oli astunut pari askelta poispäin, kutsui äiti hänet
takaisin. Ankara sisällinen taistelu ja mielenliikutus kuvastui hänen
olennostansa.

— Jos tapaat Paavo Kotkan, anna hänenkin lukea ne runot!

— Äiti!

— Niin — Jumalan ääni käskee minun sydämessäni. Meidän Liljamme toivo
varmaankin toteutuisi, jos teemme sen.

— Miksi Lilja siis ei näyttänyt hänelle runojansa jo silloin?

— Heillä oli vaan yksi ainoa ilta; sekin yllätti hänet ja loppui liian
lyhyeen. Eihän hän sitä ennen meillekään mitään näyttänyt, hän oli niin
arka ja kaino.

— Enimmät hän kirjoittikin vasta sairasvuoteella, — sanoi Aimo
miettiväisenä.

— Nyt vasta tunnen, että olen maksanut velkamme Paavolle, — sanoi
vanha rouva syvään huoahtaen. — Kaikki, kaikki Jumala johtaa...

— — —

Tuntia myöhemmin juna jyrytteli lähiasemalta Helsinkiä kohden,
Aimo mukana. Sinikantinen vihko oli hänen seuralaisenansa. Kuinka
rauhattomia ajatukset ovat, kuinka väkeviä kaukaisetkin muistot ja oman
rinnan nuoret, tulvivat tunteet!

Se minkä hän hetken hehkussa ilman levottomuutta ja taistelua olisi
Helmille sanonut keväisellä kävelyllä Alppilasta kotiin, se tuntui nyt
vaikealta, ikäänkuin vastukset vuorenkorkuisina olisivat kohonneet.

Tuli sellainenkin kysymys: olenko minä kelvollinen Helmille? Minä voin
kyllä astua hänen eteensä ja sanoa, jos vaaditaan: elämän kirjavassa
vilinässä olen pysynyt raittiina ja puhtaana, vaikka se nuorelle
lääkärikokelaalle monasti on vaikeampaa kun toiselle. Olen aina ollut
vanhempieni kunnon poika, hyvä veli, toveri ja ystävä, hiukan suljettu
tosin, mutta sydämessäni sitä lämmintunteisempi. Mikä antaisi paremmat
takeet sille, jota lemmin koko rakkauteni voimalla? Miksei hän minusta
saisi puolisoa, joka hänet on tekevä onnelliseksi?

Mitä, mitä minulta puuttuu? On aivan kuin minulla ei olisikaan mitään
antamista, niinkuin odottaisin kaiken häneltä, olisin tyhjistä tyhjin
ja kaipaavista kaipaavaisin!

Sitäkö minä kaipaan, mitä tiedän hänen omistavan?

Minäkin uskon jotain, menen vanhempaini kanssa joskus kirkkoonkin,
rukoilen sydämessäni ja mietin paljon. Mutta ei se riitä. Minun
henkeni elää omalla tavallaan, mutta minä olen nähnyt, että on
olemassa toinenkin elämä, salaperäinen ja selittämätön. Lilja sen
ensimmäisenä näytti minulle, ja nämä rivit, joita kädessäni kannan. Se
on ihmeellistä. Hän astui läpi kuoleman porttien niin nuorena, toisen
uhrina, jäi ilman kaikkea elämän kauneutta ja rikkautta, joka olisi
odottanut — eikä hän sortunut, vaan voitti, ei tuominnut, vaan antoi
anteeksi. Niin kerrotaan hänen tehneen, joka muinoin kuoli Golgatan ristillä
. Lilja luki itsensä hänen opetuslapsiinsa, ja totisesti hän
niihin kuului, jos joku. Mutta se ei ollut hänelle muinaisuutta ja
oppia, se oli elävää todellisuutta. Hän ojensi kätensä sille samalle
Jeesukselle ja sai voimaa, aivan kuin ystävän kosketuksesta... Nyt kun
nämä rivit uudestaan luen, minä ymmärrän sen paremmin kuin silloin.
Äitini on sittemmin täydentänyt, mitä Liljan tarina alotti, ja nyt
viimeiseksi on sen eteeni tuonut hän, jota rakastan, Helmi, minun
Helmini...

Ellei vaan olisi Paavali Kotkaa! Kun häntä ajattelen, purkaantuu aina,
mitä ne toiset ovat rakentaneet...

Niin, minä en ole uskovainen, mutta Helmi on. Hän sanoi uskoansa ja
elämäänsä heikoksi. Heikko tai vahva — se on kuitenkin todellisuus,
jonka ulkopuolella minä olen. Kuinka minä siis löydän hänen sydämensä?
Kuinka hän minun sydämeni löytää?

Jumala, sinä joka olet, sinua minä huudan! Enkö minäkin voisi saada
sitä uutta, salattua elämää, enkö voisi kohdata Helmin sydäntä sinussa?

— — —

Juna saapui Helsinkiin. Aimo ajoi Hartikan kivimuurille. Ei hänellä
ollut juuri mitään kantamista, mutta hän ei voinut kävellä, hänen
täytyi päästä nopeammin.

Hartikan ikkunat valkeine, liehuvine uutimineen näyttivät niin
asutuilta ja ystävällisiltä kaiken kaupunkilaisen kesäalastomuuden
rinnalla. Vieressä, yllä ja alla osittain peitetyitä, osittain
liidutuita tai aivan paljaina ammottavia ikkunoita. Sellaisia
Toivionkin ikkunat olivat, ja kolkko, autio koko heidän asuntonsa.

Aimo soitti puhelimella kirurgiselle sairashuoneelle, kysyen neiti
Hartikkaa. — Kyllä — odottakaa — hän tulee kohta.

— Helmi!

— Kuka —?

— Etkö tunne, minä olen Aimo. Tulin äsken kaupunkiin, lähden illalla
taas. Milloin saisin sinua tavata?

— Oi miten vahinko — juuri tänään! Meillä on tavallista kiireempi,
tiedäthän — kesällä on monella vakinaisella virkalomaa. Minä sain
kotona nukkua koko viime yön ja juuri vasta tulin tänne takaisin. En
minä tänään enää voi päästä vapaaksi...

Aimo oli kuin lamaan lyöty. Siis koko matkako turha? — Minä jään
huomiseksi! — välähti hänen mielessään. — Ehkä ei kukaan sairas
odota. Ja jos odottaakin, olkoot, jääkööt... Eikö lääkärin onni ja
elämä mitään merkitse?

En minä kuitenkaan kelvoton ole. Koska Aimo Lehtinen ennen tahallaan
on pettänyt paikkansa? Ei, ei, sitte en minä milloinkaan Helmille
kelpaisi, en olisi hänen arvoisensa...

— Saanko tulla sairashuoneelle sinua tapaamaan pikimältään? Minulla
olisi vähän tuomisia sinulle...

— Tule, tervetultua! — Ääni oli iloinen, oikein säkenöivä.

Aimo soitti telefoonin kiinni hiukan keveämmällä ja toivokkaammalla
mielellä. Ehkä matka kuitenkaan ei ollut aivan turha.

Suuressa käytävässä he tapasivat toisensa kiireen ja touhun lomassa.

Aimo sulki koko Helmin katseeseensa, kalpeat kasvot tummine silmineen,
siniruutuisen puvun, valkoisen esiliinan ja päähineen — silmäyksen
täyden suloutta ja armautta täällä surun ja kärsimyksien keskellä.

— Olethan sinä vähän laihtunut — mutta ihmeellistä, et ole
sennäköinen kuin pelkäsin, olet eloisa ja kukoistava kuitenkin! Mistä
se tulee?

— Jumala auttaa, — sanoi Helmi yksinkertaisesti.

— Tiedätkö, minkätähden olen täällä? Yksin ja ainoastaan sinun
tähtesi. Hertta ja Arvi säikähyttivät minut niin, etten enää voinut
kestää —

— Oi teitä hyviä, rakkaita ystäviä! Kuinka se on mahdollista? Ja nuoko
ovat minulle myöskin, nuo kauniit, sinipunervat iiriskukat? Sinä Aimo,
sinä tiedät, että äitini piti niistä...

— Minun äitini lähetti nämä, — sanoi Aimo.

— Nyt minun täytyy mennä — voitko odottaa? Tahtoisin kuulla niin
paljon Hertasta ja kaikista... Oi sano äidillesi paljon, paljon
kiitoksia ja kaikille terveisiä... Kiitos, Aimo, että tulit! En
ymmärrä... sehän oli aivan, aivan liikaa ystävyyttä...

Poissa hän oli. Aimo seisoi siinä, sinikantinen vihko vielä
povitaskussansa. Kaikki oli käynyt toisin kuin hän ajatteli.

Mikä ihmeellinen muutos oli Helmissä tapahtunut? Vai oliko se
hetkellistä — oliko mahdollista, rohkeniko hän uskoa, että
jälleennäkemisen ilo noin kirkasti hänet?

Ei Aimo voinut tässä seisoa huomiota herättämättä. Hän kulki ympäri
sairashuonetta ja tervehti tuttujansa, mainiten lyhyeen, niinkuin
sivumennen, että hän oli asioilla kaupungissa ja pistäytyi nyt
tännekin. Puolen tunnin kierroksen jälkeen hän uudestaan pääsi Helmin
läheisyyteen.

— Sano, viihdytkö täällä?

Helmin katse muuttui surunvoittoiseksi.

— Olen oppinut vähitellen. Ensin luulin nääntyväni, se oli äärettömän
vaikeata.

— Sinä näytät iloiselta nyt.

— Tahdotko että kerron? Täällä käy nuoria naisia kesäisin jakamassa
sairaille kukkia ja pieniä lehtisiä. Heti ensimmäisenä sunnuntaina
eräs ohikulkiessaan katsoi minua ystävällisesti ja kysyi, tahtoisinko
minäkin kukkasen. Samalla hän antoi kortin, johon oli painettu
ainoastaan: ”Jumala auttaa”.

Aimo näytti kummastuneelta.

— Niin, näetkö, tiesinhän minä sen kyllä ennenkin. Ei sitä voi
järjellä selittää, miksi joku sana joskus sattuu ihmeellisesti, aivan
kuin saisi sen suoraan taivaasta. Nyt minä tiedän, että se on totta,
Jumala on auttanut.

Aimosta tuntui siinä heidän puhuessaan, niinkuin Helmi olisi liidellyt
hänestä kauvas, kauvas pois. Nuoren kotkan siivet olivat kasvaneet, hän
oli nyt lentovalmis, Aimo tunsi sen — ja peräytyi.

Hän ei voinut tarjota vihkosta, joka oli hänen povellaan. Vielä
vähemmin hän nyt voi pyytää Helmiä omaksensa. Juopaa hän oli
aavistanut, sen laajuutta ei. Hän ei löytäisi Helmin sydäntä eikä Helmi
hänen.

Niin se oli. Yhdessä ainoassa paikassa he voivat toisensa kohdata.
Hänen jalkainsa juuressa, ”joka auttaa”.

— Hyvästi nyt, Helmi, — sanoi Aimo ojentaen kätensä. — Syksyllä
kohtaamme. En enää pelkää sinun puolestasi.

Miksi Aimo oli niin syvän vakava, kun hän sen sanoi? Kokonaan muuttunut
oli hänen olentonsa. Helmi loi häneen kaikkein kirkkaimman katseensa ja
sanoi herttaisesti ja lämpimästi:

— Kiitos, Aimo, vielä kerran. Niin, ei sinun tarvitsekaan pelätä —
mutta kyllä minä syksyä odotan!

— Odotatko? — sanoi Aimo. Hän tunsi uuden toivon ja rohkeuden
virtailevan sydämeensä. — Minä myös! Helmi, valmista meille iloinen
kohtaaminen ja minulle kevät syksyn keskellä!

Hän kääntyi menemään, mutta palasi takaisin.

— Helmi, tahdotko rukoilla puolestani? — sanoi hän hiljaa, katsoen
syvälle hänen silmiinsä.

Vastausta hän ei odottanut. Hän lähti kiireisin askelin ja taakseen
katsomatta.