6.
Kotiin tultuansa Mauri aluksi vierasti kansakoulua, kunnes ystävällinen
täti tuli Koivulta hakemaan ”poikaansa”. Pian hän sitte pääsikin
ennalleen opettajan ja tädin parissa. Mutta vanha tuttavallinen
toverisuhde Kyllikkiin ei oikein ottanut palataksensa. Opettaja ei sitä
ihmetellyt, hän hymyili vaimollensa: — Tuommoinen aika on kaikilla
kasvavilla pojilla!
Hämilliset ajatukset hälvenivät vähitellen, vaikka vieraantumista kesti
edelleen. Kaupungissa Mauri ja Kyllikki eivät vastakaan seurustelleet
keskenänsä. Kotona he usein joutuivat yhteen läheisen naapuruuden
tähden, mutta he eivät etsineet toisiansa entisinä erottamattomina
ystävinä.
Kotipitäjässä ei ollut säätyläisnuorisoa nimeksikään, ellei sattunut
kesävieraita. Rovasti ja nimismies olivat vanhoja, kappalainen äsken
nainut ja kunnanlääkärin virka vasta kyseessä. Kirkonkylästä ei ollut
ketään lähetetty kaupunkiin opiskelemaan ennen Mauria ja Kyllikkiä.
Niin ollen he nykyään olivat sivistyneintä lomaseuraa Tuomarilan
tyttärelle, jos huvitusta oli lähitienoilta hankittava.
Kyllikki ei juuri viihtynyt Margitin parissa. Hän piti paljon enemmän
entisistä kansakoulutovereistansa, nuorista tytöistä, jotka askarsivat
kotitaloissansa tai palvelivat lapsenhoitajina ja työapulaisina, mikä
missäkin. Näiden luona hän liikkui päivänsäteen lailla, oli vapaa ja
luonnollinen ja tunsi orjuutusta, jos piti olla hieno. Margit käytti
päivänvarjoa ja käsineitä, Kyllikki antoi ihonsa paahtua ruskeaksi, ja
sukat ja kengät olivat hänelle ylellisyyttä muulloin kuin pyhinä.
Toisin oli Maurin laita. Kyllä hänkin kotona eli luonnon vapaudessa
ja kulki työtamineissa, mutta pyhäpuku ei häntä rasittanut, sillä
likaantuminen oli hänelle tosiaankin maatyön vastenmielisin puoli. Hän
oli aina hyvin tyytyväinen saadessaan ottaa yllensä siistit, sileät
vaatteet, jotka kylän räätäli parhaan taitonsa mukaan oli tehnyt.
Tuomarilaan mennessänsä hän vielä lisäksi pani kaulaansa valkoisen
kauluksen, jonka kiilto oli emännöitsijän ylpeys, ja kaupungista
ostetun silkkisolmukkeen. Hän näytti niin sievältä ja suloiselta
pehmeine kiharahiuksineen ja kirkkaine sinisilmineen, että häneen voi
mieltyä ken tahansa. Tuomarinna sanoi miehellensä, että rikkaiden
talollisten pojat ovat toisenlaisia kuin tavalliset nousukkaat.
Mauri Koivu on oikein hieno poika, kaino käytökseltään ja muuten
ymmärtäväinen. Häntä voisi luulla vaikkapa sivistyneeksi, jos hän vaan
osaisi ruotsia.
— Tahtoisiko Margit soittaa? — oli Maurin säännöllinen pyyntö joka
vierailulla.
Margit teki sen mielellään. Hän oli paljon edistynyt, eikä maalla
ollut mitään kuulijakuntaa. Tuntui hauskalta sekin, että joku ihaili,
muistuttamatta epäpuhtaista sävelistä, niinkuin isän oli tapana. Eikä
Mauri vaatinut vaihtelevaa ohjelmaakaan. Hän kuunteli yhtä innokkaasti
lauluja, tansseja ja sonatiineja, samaa vaikka kymmeneen kertaan.
Kerran sateisena kesäpäivänä oli muutamia nuoria koossa Tuomarilassa.
Oli kylän kesävieraita, lisäksi Kyllikki ja Mauri. Kun keila, kroketti
ja tennis eivät käyneet päinsä, piti keksiä sisäleikkejä. Joku ehdotti,
että kaikille jaettaisiin tyhjiä paperipalasia. Yhden tuli lausua
kysymys, toiset kirjoittivat muutetulla käsialalla vastauksen kukin
omalle lapullensa; sitte laput sekoitettiin ja luettiin ääneen, eikä
vastaajia saanut arvailla.
”Kuka on paras ystäväsi?” ilmoitettiin ensimmäinen kysymys.
Papereissa oli nimiä kaikenlaisia. Oli hyvin suuri kiusaus ruveta
arvaamaan, mikä oli kunkin oma. Tuomari ja hänen rouvansa olivat myös
kuuntelemassa. Heitä huvitti nuorten seura.
Mauri kirjoitti paperiinsa: ”Luulen, ettei minulla ole yhtään ystävää.”
Seuraava kysymys kuului: ”Mistä pidät kaikkein enimmän? Luettele
muutamia asioita.”
Vastausten lukeminen herätti suurta hilpeyttä. Mikä piti karamelleista,
matkoista ja jännittävistä kertomuksista, mikä tanssista,
krokettipelistä, hevosista ja vaaleista puvuista. Joku järkevä harrasti
koulua, keittämistä ja puutarhanhoitoa; sen Mauri mielessään arvasi
Kyllikiksi. Mikähän oli Margitin paperi? Mauri ihmetteli, että sen
täytyi löytyä noiden toisten joukosta, sillä nehän olivat merkillisen
joutavia. Jospa Margit ja useimmat muut olivatkin vaan laskeneet
leikkiä? Hän itse viattomuudessaan oli pannut koko sydämensä paperille.
Hän oli uskaltanut, koska kenenkään ei ollut lupa ääneen arvata
kirjoittajia.
”Koulussa minä pidän suomenkielestä ja latinankielestä. Ulkona pidän
monivärisistä pilvistä. Kun muistelen entisiä, pidän kaikkein enimmän
siitä ajasta, jolloin olin pieni lapsi ja leikin hyvän ystävän kanssa
joen rannalla sunnuntaisin. Nyt minä pidän Margitin soitosta. Kun
ajattelen tulevia asioita, toivon sitä, jota en koskaan ole nähnyt.
Minä pidän raamatun kahdesta viimeisestä luvusta.”
Tuomari ja rouva katsoivat, toisiinsa. — Mikä merkillinen paperi — ja
merkillinen poika, — sanoivat heidän ilmeensä.
Margit liehui ja veikisteli Maurin ympärillä ja soitti hänelle
entistä halukkaammin. Mutta Kyllikki oli sinä iltana vakava ja vähän
alakuloinen.
— Voimmehan me yhä olla yhdessä sunnuntaisin, — sanoi hän kotiin
mennessä, luoden ruskeat silmänsä avomielisesti Mauriin.
— Voimmeko? — kysyi Mauri.
— Jos sinä vaan tulet.
— Oletko sinä sitte samanlainen — ihan samanlainen kuin ennen?
— Minä olen nyt iso tyttö, — sanoi Kyllikki nauraen. — Ystäviä
voimme olla kuitenkin.
He erosivat kättä lyöden. Siihen murtui ensimmäisten kouluvuosien luoma
jää.