7.

Mauri kirjoitti kirjettä nopein ottein:

”Hyvä Kyllikki!

Sinä valitat, että olen käynyt kovin vaiteliaaksi. Minähän olen
nykyään täysi maanviljelijä, ja niille on kesä kiireisin aika,
samalla kuin se seminaarilaisille on joutilain. Paraikaa tehdään
heinää. Eilen oltiin takamailla Susikorvessa. Paikkakunnan
kesävieraat ja muu nuoriso tekivät sinne huviretken tyhjissä
heinäreissä. Margit ja minä ratsastimme. Siellä kahvit keitettiin
ja ateriat syötiin, tietysti otettiin työhönkin osaa, ellei
muuten, niin teutaroimalla kuivissa heinissä, aivan kuin lapsina
ennen. Minua, työmiestä, se aluksi melkein hävetti. Sitte
ajattelin: yksi päivä lapsuutta vielä kerran — ei siitä kenkään
moittine. Lopuksi oli hilpeät tanhut, koko työväki mukana. Kyllä
maalaiselämä on ihanaa. Minä olen vilkastunut monin verroin,
uskotko sen? Nuorten iloisia retkiä onkin usein, milloin suinkin
aika myöntää. Tuomarilaiset muuttavat pois syyskuussa, ja kaikki
koettavat parhaansa mukaan ilahuttaa Margitia.

On minulla sentään vakavatkin hetkeni, hyvin vakavat toisinaan.
Nykyään on kuin kaksi olentoa minussa. Toinen pyrkii nuoruuteen
ja elämän kesäiseen onneen, toinen miettii syviä, suuria
ongelmoita.

Kerroit raamatunkeskusteluista seminaarineitosten kesken. Te
olette ihmeellisiä, monipuolisia joka suuntaan. Te teette työtä
kovalla vauhdilla, ehditte syventyä raamattuunne ja samalla
harrastaa nuorten reippaita, iloisia leikkejä. Minäkin tavallani
koetan tätä kaikkea, mutta en kykene alkuunpanijaksi enkä ole
mikään johtajaluonne. Odotan sinua kansakoululle. Sitte tulee
toimeen moni asia, jonka puute nyt on tuntuva. Joskus aivan
painaa omaatuntoani, etten ryhdy kaikenlaisiin valistustehtäviin,
joita tarvittaisiin; mutta eihän toiselta puolen ole viisasta
yrittää enempää, kuin minkä kunnolla jaksaa ajaa perille.

Vanha Matleena pitää toisinaan raamatunkeskusteluja minun
kanssani, jotten jää niistäkään aivan osattomaksi. Tuonaan hän
kysyi, enkö koskaan käy uskovien seuroissa. Minä en tietänyt,
millaisia ne ovat. — Siellä ommellaan ja kudotaan lähetykselle,
— selitti Matleena. Minä arvelin, että ne eivät siis olekaan
miehiä varten, vaikka samassa muistinkin, että äitisi opetti
meitä parsimaan sukkia. — Miehet tekevät puutöitä, —
selitti Matleena, — ja toiset kutovat verkkoja. Joku lukee
Lähetyssanomia, ja sitte kaikki laulavat. — Ehkä joskus menenkin
sinne katsomaan. Minusta vaan on alkanut tuntua siltä, kuin en
oikein täydellä todella kuuluisi sellaiseen seuraan, ja siksi
minua ujostuttaa, vaikka siellä on pelkkiä yksinkertaisia miehiä
ja naisia. Kuuluu sitäpaitsi myös olevan uusi kappalainen
rouvinensa. Pelkään, että he pitäisivät minua hurskaampana kuin
olen.”

Mauri, joka kiireisesti oli alottanut kirjeensä, ikäänkuin
suorittaakseen välttämättömän tehtävän, kirjoitti edelleen tasaisesti
ja hitaasti, usein vaipuen ajattelemaan.

”Eikö minun pitäisi pyrkiä hurskaammaksi kuin olen? Kyllikki, kuinka
se tapahtuu? Ken ei etene, on taantumassa. Sinä olet päässyt paljon
eteenpäin, sen minä kaikesta huomaan.”

Mauri istui yhä miettien. Sitte hän lopetti kirjeen melkein kesken,
liitti terveiset ja merkitsi nimensä.

Rouva Kotiranta ja Kyllikki olivat päässeet kuudeksi viikoksi maalle
seminaarikaupungin lähistöön, hoitamaan sikäläisen tyttökoulun
kesäsiirtolaa. Äiti piti taloudesta huolen, tytär opetti ehtolaisia
ja järjesti lasten päiväpuuhat. Hän tuli juuri uimasta, raikkaana
ja punaposkisena, ehdotellen kilpajuoksua nuorelle parvellensa, kun
postityttö toi kirjeen.

Kyllikki silmäsi käsialaa, ilostuen huomattavasti. — Juoskaa, tytöt,
kuka ensinnä ennättää maantien portille! — huusi hän heille. —
Minäkin juoksisin, mutta nyt luen kirjeeni. Älkää huoliko odottaa.

Luettuaan Kyllikki ei ollut yhtä iloinen kuin kuoren nähtyänsä. Hän
meni tavallisuuden mukaan äitinsä luo, vieden hänellekin Maurin
kuulumiset, mutta silmät eivät säteilleet, kuten usein ennen.

— Mitä arvelet, äiti? — kysyi hän verkkaan.

— Mauri näyttää viihtyvän isäntämiehenä. Joka oikeata tietä kulkee,
hän saa palkan. Sitä me rukoilimme hänelle.

— Ei mutta äiti — etkö huomaa, etkö lukenut? Hän puhuu kiireistänsä,
ja toisessa hengenvedossa hän jo kertoo noista nuorten retkistä. Hän
huvittelee Margitin kanssa, mutta ei osaa johtaa valistusharrastuksia,
ja lähetyksen ompeluseura on muka liian hurskas hänen kaltaisellensa.
Hän näkee taantuvansa, eikä sure ja säikähdä. Äiti, eihän tämä
ollenkaan ole entinen Mauri! Ja se on varmasti Margitin syy.

— Ja minun Kyllikki tyttöni on kiivas ja mustasukkainen, — sanoi
rouva Kotiranta.

— Voi äiti, niin kaiketi minä olen. — Kyllikki seisoi hämillään ja
tuskaisena. — Pitäisikö minun iloita siitä, että Margit kiemailee
ja kietoo hänet? He eivät kumminkaan sovi yhteen. Minä kirjoitan ja
varoitan.

— Ei, Kyllikki. — Äiti pysähtyi järjestämästä pesuvaatteita ja
istuutui penkille, vetäen Kyllikin viereensä.

— Ei sinun sovi moittia Margitia hänelle, mutta sinä voit häntä
viitata Jumalan luo. Et voi varoittaa, mutta voit rukoilla, että Jumala
lähettää selvän varoituksen.

— Siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja uskoa, — sanoi Kyllikki.

— ”Tässä on pyhäin kärsivällisyys”, sanoo Herra. ”Tässä ne ovat, jotka
Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon pitävät.” Sinä olet hänen omansa,
lapseni.

— Minä koetan hillitä mieleni, — sanoi Kyllikki, taistellen kuohuvia
tunteitansa vastaan. — Äiti, sinä neuvot oikein — nyt niinkuin
ennenkin.

Hän kirjoitti vastauksensa rukoillen, rauhallisella sydämellä:

”Hyvä Mauri!

Olen oikein iloinen siitä, että et enää kaipaa
yliopistokaupunkia, vaan olet löytänyt tyydytyksen paikassa,
jonka Jumala osotti sinulle. Kokemuksesi voi olla vahvistuksena
monelle. Minä olen tähän asti saanut kulkea juuri sellaista
tietä, jonka itselleni suunnittelin; mutta jos joskus isän käsi
veisi minut pimeälle polulle, koetan muistaa, että Jumalan tie
aina valkenee.

Sinä arvelit minun päässeen eteenpäin. Oi, sydämeni on kyllä paha
ja nurja, enkä minä kykene ennätyksiä mittailemaan. Sen kuitenkin
tiedän, että rakastan Herraani. Jos sinäkin rakastat, eihän
sinun silloin tarvitse pelätä, että ulkokultailet mennessäsi
uskovaisten seuraan. Yksi hiili hehkuu heikosti, monet yhdessä
nostavat liekin. Jos pelkäät rakkautesi laimenevan, mene juuri
silloin!

Et sinä pyytänyt neuvojani, sinä vaan kysyit: Kyllikki, kuinka se
tapahtuu? Anna anteeksi, että kirjoitin näin, enkä voi nyt muuta
kirjoittaakaan. Minä rukoilen sinulle Jumalan varjelusta.

Kyllikki.”

Samana iltana, jona Kyllikin kirje saapui määräpaikkaansa, oli suuret
kutsut Tuomarilassa. Kuu kumotti taivaalla, ja moniväriset paperilyhdyt
valaisivat kalliokomeroita ja puiden luomia pimentoja. Etäisessä
lehtimajassa Mauri ja Margit istuivat kahdenkesken. He puhelivat
vapaasti ja iloisesti. Yhteisillä kesäretkillä oli Maurin arkuus
haihtunut haihtumistaan.

Margitin pieni kengänkärki piirteli hiekkaa, sormet silpoivat
väkevätuoksuista jasmiininkukkaa, ja silmät leikkivät katseilla, huulet
sanoilla.

— Se oli niin kaunis, se sinun Lehtoniemesi. Sielläpä kelpaa asua.
Kuinka hämmästyneeltä eukko vanhus näytti, kun me ratsastimme pihalle!
Eikö hän ennen ole nähnyt hevosia?

— Hän ei ole ennen nähnyt sinua — ei ainakaan Lehtoniemessä.

— Lieneekö nähnyt ensimmäisen ja viimeisen kerran — mitä arvelet,
Mauri? — Silmäys oli veitikkamainen ja koko olento kiehtova kuin
satukeijukaisen.

— Olisit tervetullut aina — mutta sinähän lähdet pois.

— Entäpä jos jäisin?

— Jäisit? — Mauri sävähti.

— Hämmästytkö sinä? — Margit nauroi. — Niin, kyllä Sveitsi todella
olisi liian tyhjä jäädäkseni. Ei sitä vielä ole myytykään. Luultavasti
uusi tuomari sen ostaa, niinkuin isä edelliseltä. Mutta ei minulla
lähtemiseen ole halua. Kauvas itään he menevät — siellä on täysi
erämaa. Tuskinpa siellä äitikään viihtyy.

Mauri tunsi veren kohoavan kasvoihinsa.

— Margit, mihin sinä jäisit?

— En sano, ellet arvaa.

Maurin sydän tykytti haljetaksensa.

— Olisiko minun Lehtoniemeni sinun asunnoksesi arvollinen? Margit —
en uskalla sitä uskoa. Sano —

Tyttö sädehti ja hymyili.

— Usko nyt siis vihdoinkin!

Se ilta oli sadun satu ja unen unelma. Kuvitelman ja todellisuuden
rajat hävisivät Maurin käsityksestä. Ah, kuinka saattoi olevaisuus
olla niin ihana, hetket niin hohtavat, koko kaikkeus riemun kyllyyteen
vaivutettu! Mauri oli hurmiossa, jommoista hän ei ennen tietänyt edes
aavistaa. Suudelmat polttivat hänen huuliaan. Margit, ihanainen, hänen,
hänen ikiomansa!

Myöhään yöllä hän tuli kotiin ja löysi Kyllikin kirjeen pöydältänsä.
Hän avasi sen ja luki, vaikka jokainen kirje oli hänelle yhdentekevä
tällä hetkellä.

Mauri heräsi todellisuuteen kuin pyörtynyt raikkaasta vesisuihkusta.
Vielä toistamiseen hän luki Kyllikin rivit. Sitte hän alkoi kävellä
edestakaisin huoneessansa. Hän pysähtyi pienen seinäkuvan eteen, jonka
alle oli painettu ”Via”. Niin, Jumalan tie oli kerran hänelle
valjennut. Hän oli rehellisesti taistellut ja vilpittömästi rukoillut
silloin. Mutta nyt?

Tunteiden kuohu laskeutui, kuin meren vaahtoiset aallot illan
hiljetessä, ja omantunnon ääni puhui selkeästi ja vakavasti:

— Mauri, Mauri, missä olet? Elämäsi tärkeimmän askeleen sinä astuit
huumauksen vallassa, ilman ainoata rukouksen huokausta!

Ja Maurin sydän lisäsi: — Osan, jota rohkeimmat toiveeni eivät olleet
tavoittaneet, minä sain kuin kultaomenan puusta helmaani — ja otin
ilman ainoatakaan kiitoksen kuisketta Jumalalle!

Levottomuus ja katumus täytti hänen mielensä. Hän koetti nyt kiittää ja
rukoilla, mutta ajatusten oli vaikea pysyä koossa. Kaiken muun ohella
soi hänen korvissaan lakkaamatta: — Mitähän Kyllikki ajattelee, kun
saa tietää? Mitähän Kyllikki kirjoittaa?