Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

TOTTISALMEN PERILLINEN

Kirj.

Anni Swan

Porvoo * Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.

SISÄLLYS:

1. Nuori herra.
   2. Kepposia.
   3. Pappilassa.
   4. Yrjö.
   5. Ystäviä ja vihollisia.
   6. Uusi koti.
   7. Koulussa.
   8. Muukalaiset.
   9. Salaperäisyyttä.
   10. Tottisalmen perillinen.
   11. Ateenassa.
   12. Taaskin Tottisalmessa.
   
   

Ensimmäinen luku.

NUORI HERRA.

Maisteri Amos Ticklenius seisoi hajasäärin koulupöydän ääressä. Hänen
pienet hailakansiniset silmänsä hohtivat pyhää tulta silmälasien takaa,
ja luiseva oikea käsi haravoi tuon tuostakin punaista pystytukkaa. Hän
opetti mieliainettaan Kreikan historiaa.

— Ja silloin nuo jalot kolmesataa, Spartan uljaat pojat,
pelkäämättömät sankarit, päättivät yhtenä miehenä mie-mie — — —

— Kas niin, nyt hän taas alkaa änkyttää, kuten aina, kun innostuu,
kuiskasi Beata, lihava kymmenvuotias tytöntyllerö, veljelleen
Klaukselle.

Mutta Klaus ei häntä kuullut. Hänellä oli muuta tärkeämpää tointa.
Hän oli juuri avaamassa sikarilaatikkoa, jonne suurella vaivalla oli
samana aamuna saanut ampiaispesän suljetuksi, ja juuri samalla hetkellä
kun sparttalaiset maisteri Tickleniuksen johdolla viimeiseen mieheen
suistuivat Thermopylain solassa, kuului huoneessa kauhea pörinä, ja
parvi ampiaisia lentää pörräsi pitkästä vankeudestaan vimmastuneena
ympäri huonetta. Beata kirkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan, ja
maisteri Ticklenius seisoi kuin salaman iskemänä.

— Tämä on kerrassaan julkeata kuulumatonta.

— Teillä ei ole rahtuakaan ymmärtämystä. Minä teille ke-ke-kerron
sparttalaisten sankarikuolemasta, ja te vain ampiaisia pör-pörr —.
Ja maisteri niisti pitkää terävää nenäänsä kuuluvasti punaiseen
pumpulinenäliinaan.

— Minä tuon vain hiukkasen eloa kuivaan esitelmäänne, maisteri, ilkkui
Klaus. Ampiaiseni ovat tietysti persialaisia. Sparttalaisten kaaduttua
ne hyökkäävät Ateenaa kohti, ymmärrättehän.

— Se on ke-ke-kerrassaan liikaa, änkytti maisteri, joka
hyvänsävyisyydestään huolimatta oli todella suuttunut. Hän avasi
ikkunan, ja nyt alkoi hurja ampiaisenajo. Klaus ja Beata hyppivät ja
kirkuivat tarmonsa takaa, meluten minkä ikinä jaksoivat. He kaatoivat
tuolit ja saattoivat tuossa tuokiossa koko kouluhuoneen mullin-mallin.
Maisteri huitoi karttakepillä kuin hullu, kadotti silmälasinsa,
josta oli seurauksena, ettei hän nähnyt mitään, ja kompastui viimein
kaatuneeseen tuoliin, kellahtaen pitkin pituuttaan lattialle.
Ampiaiset lensivät sinne tänne vihaisesti pöristen ja pistellen.
Vihdoin viimein palautui rauha ja järjestys. Tuntia saatettiin jatkaa.
Maisteri Ticklenius nosti nenälleen silmälasit, jotka Beata hurskaan
näköisenä hänelle ojensi, pyyhkäisi nenäliinallaan hiestyneitä
kasvojaan ja sanoi: — Meillä ei tosin ole enää monta minuuttia
jäljellä, mutta tahdon kuitenkin näyttää teille ihmeen ihanan kuvan,
näytteen kreikkalaisesta taiteesta. Te saatte nyt nähdä Praksiteleen
mestariteoksen.

Maisterin ääni kävi hartaaksi. Miltei pyhällä kunnioituksella hän veti
pahvikotelosta esille kuvan.

— Tässä on Hermes, maailman kenties ihanin kuvanveistos, joka — — —

Kaikuva nauru keskeytti hänet. Beata ja Klaus nauroivat niin, että
kyynelet tippuivat pitkin poskia.

— Te nauratte, nauratte Hermestä, äänsi maisteri ällistyneenä.

— Se on niin hullunkurinen, nauroi Beata yhä.

— Hullunkurinen! Maisteri käänsi nopeasti kuvan itseensä päin, mutta
pudotti sen heti kädestään ja vaipui masentuneena tuolille istumaan.
Kuva jäi lattialle, kasvot ylöspäin. Se oli todellakin harvinaisen hyvä
jäljennös Praksiteleen Hermeestä, mutta voi kuinka turmeltu! Posket oli
maalattu tulipunaisiksi, nenässä riippui viheriäinen rengas, otsalla
törrötti siniset sarvet — ihana kuva oli aivan pilalla.

Beata vaikeni äkkiä arastellen maisterin äänettömyyttä, mutta
pahankurinen Klaus tirskui yhä.

— No, maisteri, mitä pidätte Praksiteleen mestariteoksesta? Minusta se
on enemmän faunin näköinen.

Maisteri ponnahti pystyyn kuin jänne.

— Ilkeä nulikka, hän huusi. Sinä — sinä — olet kerrassaan sietämätön.

Klauksen posket kivahtivat tulipunaisiksi.

— Te, maisteri, tekö uskallatte minua noin puhutella? Nulikka! Te,
köyhä lukurotta, jonka äiti oli minun äitini palveluksessa, ja joka
olette saanut kasvatuksensa isoisäni kukkarosta. Hän suoristi ylpeästi
itseään. — Ettekö tiedä, että minä olen Tottisalmen perillinen ja voin
milloin tahansa ajaa teidät pihalle?

— Et vielä, Klaus, et vielä, kuului syvä ääni.

Kaikki kolme kääntyivät säikähtyneenä oveen päin. Kynnyksellä seisoi
solakka, valkohapsinen ja harmaapartainen vanhus. Hänen tuuheat,
vielä mustat kulmakarvansa olivat rypyssä. Ankarasti hän katseli
tummansinisillä silmillään poikaan.

— Olen kauan aikaa tuolta parvekkeelta tarkannut käytöstäsi, Klaus,
jatkoi hän tyynesti. Maisteri on oikeassa, sinä olet todellakin
sietämätön nulikka.

Hänen katseensa osui turmeltuun Hermeskuvaan.

— Sinäkö tuon olet tehnyt?

Klaus oli häpeissään ja nolona, mutta sitä salatakseen hän vastasi
kopeasti:

— Entä sitten! On kai minulla rahoja sen verran, että voin korvata
maisterille tuommoisen pikkuvahingon.

Hän sieppasi pienen virkatun kukkaron taskustaan ja heitti sen
maisterin jalkojen juureen.

— Siinä saatte.

Maisteri hätkähti ja teki torjuvan liikkeen kädellään.

— Klaus! kuului Beatan kauhistunut ääni.

Vanhan paronin otsasuonet pullistuivat. Näytti siltä kuin hän olisi
tahtonut iskeä poikaan käsiksi. Mutta hän sanoi vain luonnottoman
tyynellä äänellä: — Nyt sinä menet paikalla huoneeseesi etkä tule
sieltä, ennenkuin kutsutan sinut.

Klaus seisoi hetken aikaa uhkamielisenä paikallaan, epäröiden totellako
vai ei.

— Tottele, Klaus-kulta, tottele, kuiskasi hätääntynyt Beata.

Klaus heitti ylpeästi niskansa taaksepäin, teki kokokäännöksen ja meni
uhmaavana huoneesta.

Beata hiipi hänen jäljestään masentuneena ja punaisena.

Pyydettyään Klauksen puolesta anteeksi loukkautuneelta maisterilta
palasi paroni takaisin parvekkeelle, jolta vanha kaljupäinen tohtori,
talon uskollinen ystävä, oli kohtausta seurannut.

Paroni kohautti olkapäitään pahastuneena.

— Siinä veli nyt näkee hänet kaikessa loistossaan. Kiivas,
uppiniskainen ja ylpeä. Ei kukaan ihminen tule toimeen hänen kanssaan
paitsi Jonas, tuo Fredrikin liehakko palvelija, joka mielistelee ja
turmelee pojan pilalle. Hän on opettajainsa epätoivo ja palvelijain
kauhu.

Vanha tohtori pisti valkoisilla, hyvin hoidetuilla sormillaan nuuskaa
nenäänsä, veti esille silkkinenäliinansa ja aivasti pari kertaa. Sitten
hän hitaasti ravisti kaljua päätään.

— Hm-hm, ylpeä ja kiivas. Mutta onko ylipäänsä Tottisalmessa koskaan
elänyt ketään sen suvun jäsentä, joka ei olisi ylpeä ja kiivas? Vai
mitä veli arvelee?

Vanha paroni naurahti vasten tahtoaan.

— Veli on oikeassa, ylpeitä ja kiivaita me kaikki kyllä, Jumala
paratkoon, olemme olleet, mutta emme halpamielisiä kuten Klaus usein,
emme myös laiskoja ja velttoja.

Tohtori katseli miettiväisenä eteensä.

— Hm. Poika on varsin pahansisuinen, sitä ei voi kieltää. Hän
tarvitsisi ankaraa kättä, lujat ohjakset, päättäväisyyttä ennen kaikkea.

— Niinpä niin, mutta meissä ei enää ole kenessäkään miestä siihen.
Minä olen liian kiivas minäkin, ei vanha soturi kelpaa kasvattajaksi.
Turmelen vain kalliit taimet. Vanhuksen kasvot synkistyivät, oli kuin
jokin varjo hetkeksi olisi pimittänyt hänen kasvonsa. Hän huokasi ja
jatkoi:

— Fredrikin sinä tunnet, hän ei ajattele nykyjään muuta kuin
terveyttään ja Svedenborgia. Hän antaa pojalle kaikessa myöten.
Ottilia-sisar on aivan liian leppeä ja mukautuva ja Riikke-mamseli
liian vanha. Maisteri Ticklenius taas on kyllä oppinut ja kelpo mies,
mutta aivan mahdoton ohjaamaan sellaista luonnetta kuin Klauksen. Hänen
edeltäjänsä oli vielä mahdottomampi pitämään poikaa kurissa.

Tohtori tarkkasi nuuskarasiansa kantta, kuin olisi se ollut viisauden
lähde.

— Lähettäkää poika pois kotoa, sanoi hän sitten äkkiä ja päättävästi.

— Pois kotoa!

— Niin! Lähettäkää hänet johonkin syrjäiseen, vaatimattomaan
perheeseen, jossa häntä kohdellaan lempeästi, mutta samalla
lujasti, jossa hän saa tehdä työtä kuin köyhän miehen poika ja elää
yksinkertaisesti.

Vanha paroni vaipui mietteisiin. — Veli saattaa olla oikeassa, lausui
hän hetkisen kuluttua. — Mutta suostuuko hän siihen, suostuvatko
Fredrik ja Ottilia-sisar siihen?

— Pojalta emme kysy ensinkään lupaa, Ottilia-neiti suostuu kyllä, jos
saamme hänet ymmärtämään, että tarkoitamme pojan parasta. Fredrikistä
lupaan minä taas hänen lääkärinään pitää huolen. Hänelle on terveys
miltei kalliimpi kuin hänen lapsensa. Minä olen jo kauan aikaa
tarkannut Klausta, ja ellei hän ajoissa joudu pois tästä ympäristöstä,
kehittyy hänestä ennen pitkää luonne, jota ei kukaan ihminen voi
rakastaa eikä kunnioittaa. Tohtori hiljensi ääntään. — Hän muistuttaa
suuresti isosetäänsä: hillitön, oikullinen luonne, itsevaltainen ja
omapäinen.

Vanha paroni rypisti silmäkulmiaan. — Olen sen kyllä itsekin
huomannut, ja minua peloittaa jättää Tottisalmi hänen käsiinsä. Jos
asiat olisivat olleet toisin... mutta siitä ei kannata puhua.

Tohtori katseli osaaottavasti nuoruudenystäväänsä. Hän tiesi, että
tämä ajatteli tällä hetkellä poikaansa, joka kuusitoista vuotta sitten
oli lähtenyt kotoaan eikä sen jälkeen ollut antanut tietoa itsestään.
Huhuttiin väärennetyistä asiapapereista ja suurista peliveloista. Mutta
suku oli pitänyt asian tiukasti salassa, niin ettei mitään varmaa
tiedetty. Ja vähitellen oli nuori kaunis Yrjö-paroni eli luutnantti,
joksi häntä yleisesti oli sanottu, unohtunut. Ei tosin isän sydämestä,
sen tohtori yksin tiesi. Hän ei antanut kylmän kuoren pettää itseään.
Isän sydän ei koskaan ollut lakannut kaipaamasta poikaa, joka oli ollut
hänen ylpeytensä ja kaikkensa maailmassa senjälkeen kuin paronitar,
hänen vaimonsa, oli kuollut.

Pieni, liukasliikkeinen, huolellisesti puettu mies astui huoneeseen.

— Herra kapteeni käskee kysyä, eivätkö herrat suvaitse tulla
keltaiseen saliin pelaamaan whistiä.

— Kyllä, me tulemme kohta, vastasi paroni.

— Aina yhtä sileä ja kohtelias, huomautti tohtori hymyillen, kun
palvelija nöyrästi kumartaen oli poistunut.

— Minä en pidä hänestä, mutta Fredrik ei voi hänestä luopua, ikävä
kyllä, sillä hän mielistelee Klausta ja kiihoittaa hänen huonoja
taipumuksiaan.

— Onnenonkija, luulen, mutta hän hoitaa isäntäänsä erinomaisen
hyvästi. Luulenpa, että hän todellakin pitää hänestä.

— Niin, Fredrik on kerran pelastanut hänet jostakin pälkähästä
ulkomailla, missä hän eli sangen kurjissa oloissa.

Kun herrat saapuivat niin sanottuun keltaiseen saliin, istui kapteeni
Fredrik jo whistipöydän ääressä. Hän oli laiha, kivulloisen näköinen
mies, kaukaista sukua paronille ja Yrjön, paronin ainoan pojan,
kasvinkumppani sekä naimisissa paronin tyttären kanssa. Tämä oli
kuitenkin jo aikaisin kuollut, jättäen jälkeensä kaksi lasta, pojan ja
tytön. Vaimonsa kuoleman jälkeen kapteeni oli ottanut eron sotaväestä
ja oleskeli enimmäkseen ulkomailla huvittelemassa. Lapset kasvoivat
Tottisalmessa hemmoteltuina ja tavallaan laiminlyötyinä. Kaikki
säälivät heitä, koska he olivat äidittömiä, mutta kukaan ei oikein
ymmärtänyt ohjata heitä... Ottilia-neiti, paronin naimaton sisar, osasi
paremmin kasvattaa kissoja ja kukkia kuin vilkkaita, elämänhaluisia
lapsia. Tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä siihen suuntaan hän
viimein huomasi mahdottomuutensa lastenkasvattajaksi ja hankki lapsille
ranskalaisen opettajattaren. Mademoiselle Denise oli rauhaa rakastava
olento, hän opetti lapsia ääntämään moitteettomasti ranskaa, soittamaan
hiukan pianoa ja kumartamaan sirosti, mutta muutoin hän enimmäkseen
virkkasi pitsejä tai luki romaaneja.

Kun Klaus oli kuuden vuoden vanha, palasi kapteeni Tottisalmeen
tuhlattuaan vaimonsa omaisuuden mitättömiin. Hänen mukanaan palasi
hänen ruotsinmaalainen palvelijansa Jonas. Tämä palvelija oli
isäntänsä oikea käsi sanan täydessä merkityksessä. Fredrik-kapteeni
ei näet ollut kadottanut ulkomailla ainoastaan omaisuuttaan, vaan
myöskin terveytensä. Häntä vaivasi kova nivelleini, joka sitoi hänet
pyörätuoliin suureksi osaksi vuotta. Iloisesta sotilaasta oli tullut
kärttyisä ukko, joka alati puhui sairaudestaan ja vaati suurta
huomaavaisuutta ympäristöltään. Paroni oli luovuttanut hänelle ja
lapsille koko yläkerran, joka oli uusittu ja hienompi. Itse hän ynnä
Ottilia-neiti asuivat alakerrassa, missä heidän vanhempansakin olivat
asuneet.

Klaus, jonka oli määrä paronin kuoleman jälkeen periä Tottisalmen vanha
ja komea perintötila, ei paljoa piitannut kärttyisestä isästään, mutta
sitä enemmän Jonaksesta, joka pian sai pojan vaikutuksensa alaiseksi.
Heikon, ylimysmielisen isän ja mielistelevän palvelijan seurassa
kehittyi Klauksen ylpeä, vallanhimoinen luonne peloittavasti. Hän
halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen
tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen
tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.

Mutta tällä hetkellä istui itsetietoinen perillinen varsin masentuneena
huoneessaan vankina. Maisteri oli paronin määräyksestä vääntänyt
oven lukkoon, ja ikkunasta oli mahdoton paeta. Harmistuneena hän
purki vihansa tuoleihin ja pöytiin, antaen niille tuon tuostakin
kostonhimoisen potkun.

Kuului hiljainen koputus.

Klaus juoksi ovelle ja painoi korvansa avaimenreikään.

— Sinäkö, Jonas?

— Ei, Beata. Kuule, Klaus, me olimme kuitenkin hirveän pahoja
maisterille. Minä pyysin jo anteeksi, ja hän oli niin kiltti.

— Raukka, kuului halveksivasti avaimenreiästä.

— Ei ole raukkamaista pyytää anteeksi, kun huomaa tehneensä väärin,
sen on isoisä usein sanonut, puhui Beata kiihkeästi omalta puoleltaan.
— Tee sinäkin niin.

Äänettömyys.

— Mitä he tekevät alhaalla? kuului sitten.

— Pelaavat whistiä. Illallinen on pian valmis. Minä kävin keittiössä
kurkistamassa. Porsasta, sillisalaattia, piiraita ja marenkeja.
Minä aion piiloutua Riikke-mamsellin huoneeseen, kunnes on syöty.
Mademoiselle tietysti hakee minua joka paikasta, mutta minäpä en aio
tyytyä pelkkiin korppuihin ja teehen, kun kerran saan porsasta.

— Voisit olla siitä minulle kertomatta, sanoi poika katkeralla äänellä.

— Minä hommaan sinulle jotakin hyvää, kun Emma tuo illallista.
Marenkeja. Ja lintupasteijaa. Siellä on sitäkin. Hyss, mademoiselle
tulla sipsuttaa.

Ja Beata syöksyi nuolen nopeudella portaita alas.

Synkkänä Klaus palasi paikalleen. Varmaan hänen mielensä olisi ollut
vieläkin mustempi, jos hän olisi tiennyt, että hänen kohtaloaan
parhaillaan pohdittiin alhaalla keltaisessa salissa.

Kapteeni oli tohtorille valittanut huonoa terveyttään. Osaaottavana
tohtori kuunteli.

— Olet todellakin huonossa kunnossa, Fredrik, ja lääkkeet eivät yksin
auta. Sinä tarvitset minun ymmärtääkseni etupäässä lepoa. Tiedätkös,
mitä minä ehdottaisin: Lähetä Klaus pois. Lyönpä veikkaa, että se
vaikuttaisi sinun voimiisi edullisesti.

Kapteeni loi tohtoriin hämmästyneen katseen.

— Mitä setä tarkoittaa?

Tohtori yskähti hämillään pari kertaa. — Tarkoitan mitä sanon, lähetä
poika pois, niin saat rauhaa.

— Entä minne? Setä saa uskoa, ettei kuka tahansa ota tuollaista
rajupäistä ja itsepintaista poikaa kuin Klaus, ja jos ottaisikin, ei
kauan pitäisi luonaan.

— Tiedän sopivan perheen. Tehän tunnette naapuripitäjän kappalaisen,
pastori Pereniuksen, veli ainakin hänet tuntee. Hän oli ennen meidän
rovastilla apulaisena. Minä suosittelen häntä Klauksen kasvattajaksi.
Hän on lujatahtoinen, sivistynyt ja kelpo mies. Rouva on viisas ja
reipas ihminen, oikea papinmuorin esikuva. Heillä on samanikäisiä
lapsia kuin Klaus, ja he ovat kaikki tavallista paremmin kasvatettuja.
Olen käynyt perheessä usein ja tunnen sen hyvin. Heidän pitäjänsä
kuuluu myös minun piiriini, ja pappilassa olenkin tavallisesti yötä.
Sanon vielä kerran: lähettäkää Klaus sinne.

— Mahdotonta, mutisi kapteeni.

— Miksi mahdotonta? kysyi paroni tyynesti.

— Klaus on tottunut aivan toisiin oloihin. Ei hän voisi mukautua
maalaispappilan yksinkertaiseen, köyhään elämään. Hän, niin lellitelty,
niin vaativa. Jonas on todellakin hemmoitellut poikaa aivan liiaksi.

Kapteeni moitti mielellään palvelijaansa tämän selän takana.

— Sen pahempi, tohtori kohotti olkapäitään. Se olisi ollut varsin
tepsivä keino hankkia sinulle sekä unta että voimia.

— Entä mitä setä arvelee? kapteeni kääntyi appensa puoleen.

— Minusta on ehdotus kaikin puolin miettimisen arvoinen. Klaus
tarvitsee lujaa kättä. Ja sitäpaitsi epäilen, tokko hän maisterin
johdolla voi suorittaa pääsytutkintoa kouluun, jonne hänen on määrä
lähteä syksyllä.

Sen enempää ei asiasta puhuttu. Mutta hetken kuluttua kapteeni mutisi
puoliääneen:

— Hän on kyllä hyvin rasittava ja kysyy paljon Jonaksen aikaa.

Ja siitä päättivät paroni ja tohtori, että siemen oli alkanut itää.

Toinen luku.

KEPPOSIA.

Seuraavat päivät olivat maisteri Tickleniukselle koettelemuksen
aikaa. Klaus ei vielä ollut päässyt isoisänsä suosioon, ja siitä
nyreissään hän katkeroitti opettajansa mieltä kaikilla mahdollisilla
keinoilla. Hän istui tunnilla halveksiva hymy huulillaan kuuntelematta
opettajan kysymyksiä ja vastasi niihin kaikkiin päin seinää.
Beata piti uskollisesti veljensä puolta ja kiusasi hänkin omalta
osaltaan Ticklenius-parkaa ankarasti. Tosin hän aina tuon tuostakin
sai katumuksen puuskan ja päätti silloin vast’edes käyttäytyä
mallikelpoisesti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas oli
valmis uusiin kepposiin.

Maisteri tuskastui, kadotti malttinsa, nuhteli ja viimein rukoilikin
oppilaitaan, jotka itsepintaisesti häntä kaikessa vastustivat. Läksyt
menivät penkin alle, laskuesimerkit oli väärin laskettu, vihot täynnä
tahrapilkkuja ja virheitä. Maisteri ei kuitenkaan tahtonut valittaa
paronille, pudisti vain surullisena päätään, kun häneltä kysyttiin
lasten käytöstä.

Maisterilla oli tapana pistää kätensä taskuun, joten hänen taskunsa
aina pullottivat kuin avonaisen säkin suu. Eräänä laskentotuntina,
kun maisteri parhaillaan seisoi kumarassa molempien lasten välillä
korjaamassa Beatan vihkoa, sujahdutti Klaus äkkiä mustepullon hänen
taskuunsa. Maisteri oli ahkerassa työssä eikä huomannut mitään, korjasi
vain edelleen Beatan sotkuisia lukuja. Soipa sitten päivälliskello,
maisteri teki vielä jonkin muistutuksen vihkoon ja päätti tunnin.

Päivällispöydässä tarkastivat lasten silmät uteliaina maisterin käsiä.
Mutta ne olivat aivan puhtaat, musteesta ei jälkeäkään. Pettyneenä
kuiskasi Klaus sisarelle:

— Hän on huomannut sen ja ottanut pois.

— Ihmeellistä, ettei hän näytä suuttuneelta, kuiskasi Beata takaisin.

Ottilia-täti loi lapsiin nuhtelevan silmäyksen. Vaikka hän muuten
oli sangen mukautuvainen heidän vikoihinsa nähden, vaati hän ankaraa
pöytäjärjestystä. Lapset eivät saaneet puhua pöydässä, ellei heitä
puhuteltu, vielä vähemmin oli sopivaa, että he kuiskailivat keskenänsä.
Sitäpaitsi oli pöydässä nyt vieraita, vanha täti Sofia ja setä Aksel,
molemmat jäykkiä muodollisuuden ihmisiä ja kiireestä kantapäähän
”hienoja”.

Puhuttiin politiikkaa. Setä Aksel vihasi Napoleonia, paroni ihaili
häntä. Joka kerta, kun molemmat herrat tapasivat toisensa, syntyi
kiivas ottelu.

— Mutta minä sanon veljelle, että koko maailman historiassa ei ole
ainoatakaan sotapäällikköä, jota ei Napoleon pimittäi — — — Mitä
tämä merkitsee!

Maisteri oli vetänyt nenäliinansa esille. Mustepullo seurasi mukana.
Roiskis! Jää hyvästi, Ottilia-tädin lumivalkoinen pöytäliina,
sinisenä virtana juoksee muste pitkin kiiltävää pintaasi!
Sofia-tädin aatelisnenälle ja paronin sormille oli pullo pudotessaan
roiskahduttanut aimo tahrat.

Maisteri oli jähmettyneenä kauhun ja hämmästyksen kivikuvana.
Ottilia-täti punoitti kuin pioni, ja mademoiselle huudahti: Fi donc!
Mutta Sofia-täti pyyhki ylhäisen arvokkaasti nenänsä pitsiliinalla. Hän
ei koskaan hämmentynyt.

— Maisteri huvitteleikse jotenkin vallattomasti, huomautti kapteeni
ivallisesti.

Maisteri-rukka änkytti vain, hän oli liiaksi ymmällä.

Mutta silloin sanoi paroni: — Oikeat rikolliset istuvat tuossa. Ja hän
osoitti Klausta ja Beataa, jotka tulipunaisina pidätetystä naurusta ja
samalla säikähtyneinä istuivat paikoillaan. Klaus ei ollut arvannut
kepposensa näin loistavasti onnistuvan, liiankin loistavasti, sen hän
ymmärsi läsnäolevien kylmistä ja harmistuneista katseista.

— Se oli paha kepponen, sanoi Jonas illalla. — Sekä paroni että
Ottilia-neitikin ovat suuttuneet teihin, Klaus-herra.

Klaus oli vaiti. Hän oli jo saanut ankarat nuhteet isältänsäkin eikä
halunnut kuulla lisää. Isoisä oli tuskin katsahtanut häneen päivällisen
jälkeen, ja se oli epäsuosion merkki.

Siitä huolimatta hän parin päivän kuluttua oli valmis uusiin kujeisiin.

Ottilia-neidillä oli kissa, Mimi, jota hän rakasti enemmän kuin mitään
muuta maailmassa. Se oli kallisarvoista rotua, kaunis ja komea, turkki
oli silkinpehmyt, lumivalkoinen ja hieno, käpälät hyvin muodostuneet.
Se oli lauhkea ja viisas — oikea kissojen kissa. Sillä oli oma
pieni vuoteensa Ottilia-neidin kamarissa, sitä hoidettiin kuin pikku
prinsessaa, ei kukaan uskaltanut sitä kiusata tai loukata, parhaimmat
herkkupalat sille annettiin. Mutta mitä eivät muut uskaltaneet, sen
Klaus uskalsi. Niin pian kuin täti katosi huoneesta, hän alkoi kissaa
härnätä, veti sitä hännästä, nipisti korvista, upottipa joskus kylmään
vesisaaviinkin.

Eräänä päivänä lähtivät paroni ja Ottilia-neiti vierailulle viipyen
koko päivän matkallaan. Kapteeni oli vaatinut maisterin mukaansa
shakkia pelaamaan, mademoiselle ja Beata soittivat nelikätisesti. Klaus
kuljeskeli toimetonna ja ikävissään pihalla. Lukea hän ei viitsinyt,
ratsastamaan hän ei saanut lähteä yksin, ei myöskään kalaan, ja Jonas
oli kapteenin asioilla. Ikävissään hän pujahti yläkertaan, kaatoi
shakkipöydän nurin ja juoksi nauraen ympäri huonetta, kun kapteeni
vihaisena huitoi sauvallaan. Hänet ajettiin sieltä ulos ja hän lähti
silloin saliin, missä parhaillaan soitettiin. Täällä hän veti Beataa
palmikosta, ammuskeli leikkipyssyllään ja rummutti koskettimia, kunnes
hänet sieltäkin karkoitettiin.

— Vous êtes une bête [Sinä olet tuhma], torui mademoiselle. Beata
uhkasi kertoa isoisälle.

Ulkona Klaus huomasi Mimin, joka leppeästi kehräten istui
ikkunalaudalla lihavana ja lumivalkoisena. Mainio tuuma juolahti
vallattoman pojan päähän. Mimi oli edellisenä päivänä hankkinut hänelle
nuhteet, hän oli vetänyt sitä hännästä. Ottilia-täti oli tullut
huoneeseen ja antanut hänelle kelpo läksytyksen.

— Ahaa, mademoiselle Mimi. Bonjour, mademoiselle. Comment vous
portez-vous? [Hyvää päivää, neiti. Kuinka jaksatte?]

Mimi katseli epäluuloisena vihollistaan. Mutta Klaus läheni sitä
mielistelevästi, silitti sen karvaa, ja kissan mukavuus voitti pelon.
Klaus nosti sen hyväillen syliinsä, tarttui lujasti siihen molemmin
käsin ja alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Mimi-rukka epäili, ettei
matka päättyisi hyvin, ja ryhtyi vastarintaan voimainsa takaa. Se sätki
jaloillaan, tarrausi kiinni kynsillään poikaan ja naukui surkeasti.

Klaus oli joka hetki kadottaa tasapainonsa ja horjahtaa tikapuilta
maahan. Hän oli aikonut vain hiukkasen kiusata Mimiä, mutta kissan
sitkeä vastarinta ärsytti häntä. Hän päätti, kävi miten kävi, toteuttaa
aikomuksensa. Hiljaa naureskellen hän laskeutui portaita alas, haki
vanhan pussin, pisti sätkivän kissan pussiin ja kapusi uudestaan pussi
selässä tikapuita ylös. Säikähtynyt Mimi oli aivan hiljaa pimeässä
asunnossaan eikä liikahtanutkaan. Yks kaks oli Klaus katolla ja
alkoi avata pussin suuta päästääkseen Mimin katolle. Mutta äkkiä hän
sai uuden tuuman. Katolta kohosi lipputanko, ja häijynkurinen poika
naurahti viekkaasti: — Mimi saa kiikkua, hän puheli sitoen pussin suun
lujasti kiinni, niin että vain kissan pää vähän pilkotti esiin. Sitten
hän solmisi sidenuoran pätkät lujasti lipputankoon.

— Voi, Mimi-parkaa! Siinä se nyt heilui taivaan ja maan välillä
surkeasti naukuen. Sen lumivalkoinen pää pisti esille pussin suusta, ja
henkensä takaa se käpälillään taisteli päästäkseen vapaaksi.

Juuri tällä hetkellä ajoivat paronin vaunut pihalle. Mimin hätääntynyt
nau’unta sai Ottilia-neidin levottomana katselemaan ympärilleen. Huikea
huuto pääsi hänen huuliltaan. Korkealla lipputangossa sätki hänen
onneton lemmikkinsä riuhtoen itseään irti pussista. Ottilia-neiti
vaipui pyörtyneenä vaunuihin, mutta paroni huusi ajajalle: — Katolle,
Ek, tuokaa kissa alas!

Ek ei uskaltanut vastustaa, vaikka hän kyllä itsekseen murisi, että
kissojen irti-ottaminen hirttonuorasta ei kuulunut hänen virkaansa.
Hän heitti pitkän takin yltään ja kiipesi kömpelösti tikapuita ylös
katolle. Hetken kuluttua lepäsi Mimi-parka surkeana emäntänsä sylissä.

Riikke-mamseli, mademoiselle ja Beata olivat melun kuultuaan rientäneet
pihalle, ja pian oli nyyhkyttävä Ottilia-täti ja naukuva Mimi saatettu
Ottilia-neidin kamariin, jossa he monien surkuttelujen ja säälin
esineinä vähitellen elpyivät entiselleen.

Ja sitten kuului yli pihan raikuva huuto: — Klaus, Klaus, Klaus-herra!

Sillä sen arvasi jokainen, kuka Mimin niin surkeaan asemaan oli
saattanut.

Mutta Klaus oli piiloutunut tallin ylisille ja istui heinissä
itsepintaisena ääntä päästämättä koko iltapuolen.

Illalla hän kuuli Jonaksen äänen alhaalta:

— Klaus-herra, oletteko siellä?

— Olen, kuului uhkamielinen vastaus.

— Kiltti Klaus-herra, tulkaa pian alas. Vanha paroni on hirveän
suuttunut. Minä satuin seisomaan oven takana, ja kuulin tietysti vain
sattumalta, kuinka hän uhkasi Ottilia-neidille lähettää teidät pois
kotoa.

— Uskaltakoonpas! kuului uhkamielinen vastaus. Isä ei siihen koskaan
suostu.

— Hänkin on niin suuttunut. Herra kapteeni sanoo, että te saatatte
hänet haudan partaalle.

Äänettömyys.

— Tulkaa jo, Klaus-herra, kapteeni on niin levoton.

— En halua kotiarestia.

Viekas palvelija mietti hetkisen.

— Paroni sanoo, että olette pelkuriraukka, kun ette uskalla vastata
teoistanne. Niin ei olisi Kaarle XII milloinkaan tehnyt.

— Niinkö hän sanoo! Ja tuossa tuokiossa oli Klaus alhaalla Jonaksen
vieressä.

Ruokasalissa istui paroni synkkänä ja Ottilia-täti itkettynein silmin.
Kapteeni oli jo poistunut omalle puolelleen. Klaus koetti näyttää
rohkealta, mutta oli itse asiassa nolo kuin uitettu koira.

Isoisä ei kuitenkaan hänen suureksi hämmästyksekseen sanonut moitteen
sanaakaan, vain lyhyen: — Mene huoneeseesi, sinulle tuodaan sinne
ruoka.

Klaus sopersi epäselvän hyvää yötä, suuteli molempia vanhuksia kädelle
kuten tavallisesti ja lähti huoneesta. Kynnyksellä hän kuitenkin
epäröi! Tädin itkettyneet silmät vaivasivat häntä. Teki mieli kääntyä
ja pyytää häneltä anteeksi ajattelematonta kujetta. Mutta ylpeys ja
ehkä ujouskin esti. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä kenenkään edessä, oli
Jonas usein sanonut, ja hän oli oikeassa.

Mutta uni karttoi sinä yönä Klauksen silmiä. Levotonna hän heittelihe
vuoteessaan ja näki unta, että Mimi Ottilia-tädin yömyssy päässä itki
hänen vuoteensa reunalla.

Kolmas luku.

PAPPILASSA.

Pappilan pikku Marialla oli kova päivä. Oli lauantai, ja pappilaan
virtasi väkeä viljalti kirjoituttamaan itsensä ripille. Maria oli vain
yhdeksänvuotias, mutta auttoi nuoresta iästään huolimatta isäänsä
kansliatöissä. Hänen pieni, hento olentonsa katosi miltei tykkänään
korkeitten kirkonkirjaläjien taakse. Vakavana, huulet nipistyksessä
ja sormet koukussa hän piirteli merkkejä ja koukeroita kellastuneihin
lehtiin isän sanelun mukaan.

Pastori Perenius istui kalotti päässä isossa nahkatuolissaan ja
vastaanotti ripille-ilmoittautuvat joko isällisesti kehoittaen tai
vakavasti nuhdellen, kuten kulloinkin sopi.

Oikeastaan Mariasta ei ollut lainkaan hauskaa istua pimeässä
kansliahuoneessa, jossa ilma oli ummehtunutta ja täynnä tupakanhajua.
Sen lisäksi isä ahkerasti avasi nuuskarasiaa, niin että Mariaakin alkoi
aivastuttaa. Ja vanhat kirkonkirjat olivat kauhean ikävät ja raskaat
käsitellä. Ulkona huojuttivat sireenit äsken kukkaan puhjenneita
oksiaan ja pääskynen liverteli räystäässä. Jonatan ja Susanna
juoksentelivat pihalla ja koettivat, kumpi voisi korkeammalle puhaltaa
höyhentään, jonka olivat saaneet kanatarhasta. Ollapa heidän joukossaan!

Mutta Marian mieleen ei juolahtanutkaan pyytää isältä pientä
lomahetkeä. Pastorin väki kasvatti lapsensa kurissa ja Herran
nuhteessa. Työtä heidän täytyi tehdä — kunkin voimainsa mukaan.

— Palkka on pieni ja työväki kallista, oli pastorinrouvan tapana sanoa.

— Ja laiskuus on pahan juuri, lisäsi pastori siihen tavallisesti.

Pojat, Josef ja Joel varsinkin, eivät olleet oikein kirjaan meneviä. He
työskentelivät mieluummin pellolla ja niityllä kuin kieliopin ääressä.
Mutta Maria-tyttö oli hyväpäinen ja ahkera. Hän oli oppinut lukemaan
yhtä helposti, kuin se pojille oli ollut vaikeata, ja koska hän oli
isänsä silmäterä, piti tämä häntä mielellään huoneessaan. Hänestä
tuli, heti kun hän kutakuinkin oli oppinut kynää ja oikeinkirjoitusta
hallitsemaan, isän pikku kirjuri.

Maria katseli ikkunasta ulos ja näki paksun pölypilven. Sen keskeltä
sukelsi esiin kaksi mustaa hevosta ja vaunut.

”Matti Juhonpoika Tynjälä ja vaimo Manta Kustaantytär Ali-Tynjälän
talosta”, saneli isä.

Marian huomio oli kokonaan hevosissa ja vaunuissa. Isä saneli samat
sanat toistamiseen. Tynjälän isäntä ja emäntä seisoivat jäykkinä
kädet kupeilla, mutta Marian silmät olivat ulkona. Äkkiä hän hypähti
seisomaan huudahtaen:

— Isä, isä, he tulevat tänne, vaunut kääntyivät kujalle.

— Maria-tyttäreni, ripillekirjoitus on tärkeä toimitus, ja kun sinä
olet siinä osallisena, vaaditaan sinulta vakavaa mieltä, ettet salli
maallisten pikkuseikkojen mieltäsi hämmentää, sanoi pastori verkkaan ja
vakavasti.

Maria istuutui punaisena paikalleen ja veti aikamoisen koukeron
Tynjälän isännän nimen viereen.

Mutta nyt ovi aukesi kiivaasti, ja Lotta-äiti pisti päänsä hätääntyneen
näköisenä sisään.

— Jakob, Jakob, pane kaulus kaulaasi ja toinen takki yllesi.
Tottisalmen paronin vaunut ajavat pihalle. Meidän täytyy kai teurastaa
Väskynän vasikka.

— Heti, heti, äitikulta. Maria-piikaseni, hae isän kaulus. — Pastori
tempaisi kalotin päästään, ja riensi makuuhuoneeseen pukeutumaan.

Kuin myrskytuulen pyyhkäisemänä olivat Jonatan ja Susanna kadonneet
pihalta lastenkamariin, jossa vanha Heta heitä pesi ja harjasi, niin
että saippuavesi räiskyi ja lapset kirkuivat.

Pastori ja Lotta-äiti ennättivät parahiksi portaille, kun paroni ja
Klaus astuivat mukavista perhevaunuista maahan. Pastori kumarsi,
Lotta-äiti niiasi, ja kaikki ikkunat olivat täynnä kasvoja, jotka nenä
litteinä kurkistivat outoa näkyä.

— Tervetuloa, herra paroni, tervetuloa, Klaus-herra, liikkui
Lotta-äidin kieli lipeästi. Mutta samassa hän löi kätensä yhteen ja
huusi kauhistuneena:

— Herran tähden, pojat, mitä siinä töllötätte? Pian peseytymään ja
toiset vaatteet ylle. Anteeksi, herra paroni, he tulevat pellolta ja
ovat työvaatteissa. Kumartakaa toki, pojat. Tämä tässä on Josef ja tämä
on Joel.

Josef ja Joel kumarsivat, niin että liinatukka heilahti otsalle, ja
katosivat keittiön ovesta. Nyt vasta sai paroni puheenvuoron.

— Hyvää päivää, herra pastori. Kuinka voitte, arvoisa rouva?
Ottilia-sisareni lähetti terveisiä. Tässä on tyttärenpoikani, nuori
Klaus.

— Tottisalmen tuleva isäntä, lisäsi pastori hymyillen hyväntahtoisesti.

Klaus oli mielissään, kun hänelle osattiin antaa arvoa, ja kumarsi
tavallista kohteliaammin.

— Yrjö, vie paronin hevoset talliin, käski pastori.

Noin kaksitoistavuotias kaunis, tummasilmäinen poika astui hevosten luo.

— Meidän hevosiin ei saa koskea muut kuin Ek, sanoi Klaus kiivaasti.

— Niin, hevoset ovat todellakin rajut, kenties poika neuvoo
ajajallemme tallin. Jos arvoisa isäntäväki suvaitsee, viivymme
mielellämme täällä jonkin aikaa.

Yrjö katseli mielihyvällä uljaita mustia vaunuhevosia ja siveli niiden
kiiltävää karvaa.

— Anna hevosten olla, tiuskaisi Klaus.

Yrjö loi häneen pitkän katseen tummista silmistään ja poistui ääneti
muhkearyhtisen Ekin kanssa, joka pönäkkänä talutti hevoset talliin.

Paronin katse seurasi poistuvia.

— Kuka on tuo poika?

— Hän on renkipoikamme, orpo raukka.

— Mutta käydäänhän nyt sisään, pyysi Lotta-äiti.

Vieraat astuivat iloisen kuistin läpi eteiseen ja saliin. Lotta-äiti
loi huolestuneen katseen ympäri huonetta, mutta huoahti helpotuksesta.
Kaikki oli kuin olla piti. Lattia aamulla aikaiseen pesty, puhdas
ja sileä, uunin edessä tuoreita katajia, ikkunoissa valkeat verhot,
amarylliskin oli juuri tänä aamuna aukaissut suuret, punakeltaiset
kukkansa.

Olipa onni, että sattui olemaan lauantaiaamu, hän ajatteli.

Nyt tulivat lapset sisään. Ensin tummatukkainen, kirkassilmäinen Maria,
hiukset sievästi sidottuina kireälle palmikolle, taluttaen pikku
Gideonia, sitten Susanna ja Jonatan. Ja viimeksi Josef ja Joel, kaikki
kuusi puhtaina ja sileäksi kammattuina.

Paroni loi terävän katseensa lapsiparveen tutkistellen kutakin erikseen
ja nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Lapset miellyttivät häntä.
Reippaita, vaatimattomia ja ymmärtäväisiä, sopivaa seuraa Klaukselle.
Avomielinen katse, hyvä piirre suun ympärillä. Ja pieni tyttö oli
kerrassaan herttainen, niin äidillisen ja lempeän näköinen.

Hän kutsui Marian luokseen, otti tytön ruskettuneet kädet omiinsa ja
sanoi ystävällisesti hymyillen: — Tartupas nyt tämän vieraasi käteen
ja vie hänet ulos leikkimään. Minä toivoisin, että teistä tulisi hyvät
ystävät.

Maria loi kirkkaat silmänsä paronista Klaukseen. — Minä vien hänet
katsomaan vasikoitani, sanoi hän ujostelematta. — Tule. Ja hän tarttui
Klauksen käteen.

Klauksen kielellä pyöri vastaus: — En minä sinun vasikoistasi piittaa.
Mutta hän ei tahtonut olla tytölle epäkohtelias ja seurasi siis
vastustelematta Mariaa. Toiset lapset lähtivät heidän mukaansa.

Lotta-äiti poistui myös keittiöön, ja paroni jäi pastorin kanssa
kahden. Keskusteltuaan jonkin aikaa kevättöistä — oltiin näet
toukokuun lopussa — ryhtyi paroni varsinaiseen asiaansa. Soturin
suorasukaisuudella hän peittelemättä kertoi, mistä syystä oli tullut ja
minkä vuoksi hän piti tärkeänä, että Klaus joutui pois kotoa. Nyt hän
tahtoi kysyä pastorilta, haluaisiko tämä ottaa kotiinsa varsin huonosti
kasvatetun pojan, jonka pahat taipumukset kotona vain lisääntyivät.

— Pohja on hyvä luullakseni, hän lausui lopuksi, mutta pinnalla on
paljon rikkaruohoja, ja ne olisi nyt kitkettävä pois. Tahdotteko, herra
pastori, ottaa sen toimeksenne, te ja vaimonne?

Pastori näytti miettivältä. Ei ollut hauskaa ottaa kotiinsa hemmoteltua
aatelispoikaa, joka oli tottunut ylellisyyteen. Mutta toiselta puolen
oli vaikea hylätä paronin pyyntöä. Tottisalmen vanha paroni oli
yleisesti suosittu ja rakastettu oikeamielisyytensä ja avuliaisuutensa
tähden. — Sitäpaitsi pieni rahanlisä heidän niukkaan talouskassaansa
ei haitannut.

— Tietysti en pyydä nyt heti vastausta, lausui paroni. Täytyyhän
teidän ensin neuvotella vaimonne kanssa. Se on välttämätöntä.

Pastori kävi puhuttelemassa Lotta-äitiä, ja tämä oli heti taipuvainen.

— Tulkoon poika vain tänne, sanoi hän reippaalla tavallaan. Kyllä me,
sinä ja minä, tulemme hänen kanssaan toimeen.

Ja niin oli asia päätetty.

Pappilan lapset koettivat sillä aikaa parhaimpansa mukaan huvitella
harvinaista vierastaan. Mutta se ei ollut niinkään helppoa kuin he
vaatimattomuudessaan olivat otaksuneet. Klaus tiesi, mitä varten
hänet oli pappilaan tuotu, ja oli päättänyt olla jäykkä ja ylpeä
alusta alkaen. Matkalla paroni oli hänelle selittänyt heidän käyntinsä
tarkoituksen viitaten siihen, että Klaus mahdollisesti jäisi pappilaan
koko kesäksi. Klaus kuitenkin luuli ja toivoi, että isoisä vain
uhkasi. Hän oli ollut hyvin nöyrä ja katuvainen koko matkan, ja oli
varma siitä, ettei isoisä häntä hennoisi heittää yksin vieraisiin.
Pelkkä ajatus, että hänen täytyisi olla viikonkaan verran poissa
Tottisalmesta, sen suuresta puistosta, mainioista kalavesistä ja koko
rakkaaksi tulleesta ympäristöstä kauhisti häntä. Klaus rakasti kotiaan
sydämensä pohjasta, eipä siis ihme, että hänen mielensä oli apea.

— Tahdotko nähdä kissaani Mirriä? kysyi Maria. Se on niin soma ja
viisas.

— En, vastasi Klaus lyhyesti. Kissasta puhuttaessa hän muisti
Mimi-raukkaa ja Ottilia-tätiä. Hänen tuli paha olla.

Maria hämmentyi. Mirri oli hänen paras aarteensa. Hän kävi aivan
neuvottomaksi, kun ei poikaa sekään huvittanut.

— Etkö pidä kissoista? kysyi hän arasti.

— Minä vihaan niitä.

Maria pelästyi ja katsoi säikähtyneenä ympärilleen, näkyisikö Mirriä
missä. Voi, tuolla se tulla sipsutteli, liehakoivan näköisenä se läheni
lapsia, kehrätä hyrryttäen mielistelevästä. Maria sieppasi sen nopeasti
syliinsä ja riensi juoksujalkaa sisään.

— Sinä et saa tulla ulos nyt, Mirri, kuiskasi hän kissan korvaan.
Vieras poika ei siedä kissoja, hän voisi tehdä sinulle pahaa. — Hän
kätki kissan ullakkokomeroon ja palasi hengästyneenä pihalle.

— Ruvetaanko pallosille? ehdotti Joel.

Klaus suvaitsi myöntyä.

Pojat noutivat mailat ja pallot, ja pian oli peli käynnissä. Maria oli
neljäntenä.

— Maria, Maria! kuului jonkin ajan kuluttua äidin ääni. Tule pitämään
huolta Gideonista. Hän on täällä kaikkien tiellä ja kaataa kermat ja
muut.

— Kuka nyt rupeaa Marian sijalle?

— Jonatan, ehdotti Josef.

— Ei siitä mitään tule, vastusti Joel. Hän on liian pieni, itkee, jos
saa pallon naamaansa. Otetaan Yrjö.

Pojat noutivat Yrjön ja peliä jatkettiin.

— Nuori herra ei noudata pelisääntöjä, sanoi Yrjö Klaukselle, joka
pelasi vallattomasti niinkuin itse tahtoi.

Klaus loi poikaan ylpeän katseen. — Sinäkö minua komentamaan?
Renkipoika! Kiitä onneasi, että lainkaan saat kanssani pelata.

Yrjö punastui hiusmartoa myöten. Estääkseen vastausta, joka hänen
kielellään pyöri, hän puraisi huultaan. Sitten hän laski sauvansa
maahan ja kääntyi menemään pois.

— Yrjö, älä lähde, huusi Joel. Älä viitsi suuttua. Me emme voi jatkaa
peliä ilman sinua.

— Minä en halua olla vieraan loukattavana, vastasi Yrjö.

— Sinä jäät, huusi Klaus. Minä käsken, minä tahdon, että sinä jäät.

Yrjön silmät välähtivät. — Millä oikeudella te minua käskette?

— Milläkö? — Olen Tottisalmen perillinen.

— Minä en ole Tottisalmen alustalaisia, eikä teillä siis ole oikeutta
minua komentaa.

Klaus lensi kiukusta punaiseksi. Köyhä poika, renkipoika uskalsi häntä
vastustaa. Hän näki Josefin ja Joelin vetävän suunsa hymyyn, ja se
vielä enemmän häntä ärsytti.

— Sinä et mene, hän huusi vimmoissaan ja nosti sauvansa lyödäkseen
Yrjöä. Raudanluja käsi tarttui hänen ranteeseensa niin voimakkaasti,
että hän kivusta kirkaisten päästi otteensa.

— Käyttäytykää siivosti, herra Tottisalmen perillinen, lausui Yrjö
halveksivasti ja päästi otteensa. — Ek, tule tänne, Ek! huusi Klaus
vihasta vavisten. Kurita tuota poikaa! Tuo ruoska!

Ek astui pyylevänä tallista, missä hän oli ollut hevosia syöttämässä.

— Annanko hänelle, niin että tuntuu?

— Ei, ei, tahdon itse häntä kurittaa. Ruoska minulle.

Molemmat pojat seisoivat vastatusten. Klaus vihasta tulipunaisena, Yrjö
kalpeana, tummat silmät säihkyen.

Ek imi piippuaan rauhallisena, mutta Josef ja Joel olivat kuohuksissa.

— Jos hän iskee Yrjöä ruoskalla, niin annan häntä korvalle, puhisi
Joel itsekseen.

— Pyydä heti paikalla anteeksi, renki! huusi Klaus. Muutoin saat
maistaa tästä.

— En ole tehnyt mitään pahaa.

Ei kukaan pojista huomannut, että näytelmällä oli katselijoita. Paroni
ja pastori olivat tuokion aikaa seuranneet kiivasta kohtausta. Nyt he
astuivat kiihoittuneiden poikien luo juuri parhaiksi estämään Klauksen
ruoskan läimähdystä.

— Seis, huusi paroni käskevästi.

Klauksen käsi vaipui alas.

— Mitä täällä tapahtuu? Paronin kulmakarvat olivat syvissä rypyissä.

— Hän vastustaa minua. Näetkö, isoisä, tuo renkipoika uskaltaa minua
vastustaa!

— Yrjö, onko se mahdollista? Sinä synnytät riitaa isäntäsi vieraan
kanssa. Häpeä, poika, torui pastori.

Yrjö ei vastannut sanaakaan.

— Mistä riita johtui? kysyi paroni kääntyen Josefin ja Joelin puoleen.
Pojat olivat nähtävästi hämillään. Joel vilkuili Klaukseen.

— Kerro asia peittelemättä, poikani, sanoi paroni Joelille.

Joel raaputti kömpelösti jalkojaan, otti hatun päästään ja kertoi
sitten lyhyesti ja selvästi asian juoksun.

Paroni loi Klaukseen harmistuneen katseen.

— Minä ihmettelen sinua, Klaus. Pyydä anteeksi pojalta, jota olet
loukannut.

Klaus heitti ylpeästi päätään taaksepäin. — Anteeksi, minä,
renkipojalta! En koskaan!

— Klaus!

Yrjö astui suuttuneen paronin luo, kumarsi syvään ja lausui:

— Herra paroni, jätetään asia sikseen. Nuoren herran on vaikea pyytää
anteeksi halvalta renkipojalta, ja minä tulen hyvin toimeen ilman hänen
anteeksipyyntöään.

Paroni tuijotti häneen sanatonna.

— Parbleu, teillä on ylpeitä palvelijoita, herra pastori.

— Yrjö, joko sinä taaskin! varoitti pastori rauhallisella äänellään.

— Anteeksi, herra pastori, en aikonut ketään loukata. Saanko nyt
mennä? kysyi poika nöyrästi. Olisi haettava Pekan kanssa hevoset haasta.

Pastori ravisti päätään. — Mene, poika, mutta muista, ylpeys käy
lankeemuksen edellä.

— Tuletko mukaan hevosiin? kysyivät Josef ja Joel Klaukselta, joka
vihaisena pieksi nokkosia ruoskallaan.

— En tuon kanssa.

Maria juoksi paikalle, niiasi sievästi paronille ja sanoi: — Äiti
pyysi päivälliselle.

Paroni, joka hajamielisenä oli tuijottanut Yrjön jälkeen, heräsi
mietteistään.

— Kiitos, tyttöseni! Vieraat ovatkin oikein nälissään. Hän hymyili
ystävällisesti tytölle, mutta hänen äänensä oli väsynyt.

— Onko tuo renkipoikanne tästä pitäjästä? kysyi paroni pastorilta, kun
he päivällisen jälkeen istuivat tupakoimassa pastorin huoneessa.

— Kyllä. Hänen äitinsä tai oikeastaan kasvattiäitinsä oli minun
rippikoululapsiani. Miellyttävä nainen, mutta kuoli aikaisin Yrjö-rukan
vahingoksi. Mies meni uusiin naimisiin karkealuontoisen ja häijysisuisen
naisen kanssa, joka taisi pidellä poikaparkaa pahasti. Poika joutui
minulle oikeastaan vain sattuman kautta tai sanoisinko Jumalan
tahdosta. Pari vuotta sitten olin kinkerimatkalla, ja tieni johti
Mäenpään torpan ohi. Oli helmikuu, ja kylmää lunta ryöpytti vasten
kasvoja, niin että oli oikein tukalaa. Ajaessamme mökin sivuitse sanoin
Pekalle:

— Pistäydytäänpä tuonne pirttiin, eiköhän sieltä heruisi pisara kahvia
kylmään? Pekka käänsi heti hevosen ja astuimme sisään. Olin käynyt
torpassa Matleena-vainajan eläessä. Silloin siellä oli siistiä ja
puhdasta. Pikku Yrjö istui penkillä aapiskirja kädessä ja tavaili äidin
johdolla kirjaimia. Oli viihtyisää ja hupaista. Nyt huomasin heti,
että elämä oli muuttunut. Tupa oli pahassa siivossa, emäntä tympeän
näköinen, isäntä vanhentunut. Kehdossa itki pieni likainen lapsi, jota
laiha, resuinen poika liikutti.

Minä sain kahvini tietysti, mutta hyvä mieliala ei tahtonut syntyä.

— Onko tuo poikanne? kysyin mieheltä.

— Kasvattipoika, ehätti siihen vaimo. Ja voi herra pastori, kuinka
siitä pojasta on vastusta. Se on niin ilkeä ja pahansisuinen, ettei
mitenkään tahdo sen kanssa toimeen tulla. Me lähetämmekin sen Anttilan
lautamiehelle renkipojaksi, ei se leipänsäkään edestä tee täällä työtä.

Poika painoi päänsä alas. Minä näin, että hän taisteli itkua vastaan.

— Mutta eikö ole liian aikaista lähettää noin pientä palvelukseen?
sanoin minä.

— Siitäpähän oppii. Ja siellä sitä paremmin kurissa pidetään. Tämä
mies on liian pehmeäluontoinen sitä kurittamaan, selitti vaimo
topakasti.

Minä käännyin miehen puoleen. — Entinen vaimonne taisi pojasta paljon
pitää?

— Pitihän se, sanoi mies melkein vastahakoisesti. Hänen oli nähtävästi
paha olla.

Pojan tummat silmät olivat minuun luotuina. Nähtävästi hän tunsi, että
häntä säälin. Minä kutsuin hänet luokseni.

— Kasvattiäitisi sanoo, että olet häijy. Mitä luulet Matleena-äidin
arvelevan, jos hän taivaasta katselisi ja näkisi sinun pahuutesi?

Poika purskahti itkuun. — En minä ole häijy, nyyhkytti hän, mutta minä
en kärsi, että minua piiskataan. Äiti ei koskaan minua piiskannut, minä
en ole koira.

Hänen kasvonsa kävivät taas uhkamielisen näköisiksi, niinkuin ne olivat
olleet, kun ensin astuin tupaan. Minä olen sielunpaimen, herra paroni,
näin, että tässä oli taimi Herran yrttitarhassa, joka oli turmiolle
menemässä hoidon puutteesta. Mutta mitä tehdä? Vaimo näytti raa’alta,
tuskinpa häneen neuvot ja nuhteet osuivat. Poika oli heille taakaksi,
he tahtoivat hänestä päästä. Minä tunsin Anttilan lautamiehen, tiesin,
että talo oli kuuluisa siitä, ettei siellä palvelijat pysyneet. Isäntä
ja emäntä olivat yhtä kovaluontoiset. Poika oli niin kaunis ja älykkään
näköinen, hän katseli minua kuin apua pyytäen.

— Milloin olette aikoneet viedä hänet Anttilaan? kysyin.

— Jo tänä päivänä, vastasi vaimo nopeasti. Mies ei vastannut mitään,
nähtävästi he olivat eri mieltä asiasta.

Poika purskahti hiljaiseen, toivottomaan itkuun. Koti oli hänelle
rakas, vaikka häntä kovasti kohdeltiinkin. Häntä kauhisti vieras
isäntä, josta kerrottiin pahoja. Silloin minä tein päätökseni. —
Antakaa poika minulle, sanoin. Minä tarvitsen juuri Pekalle apulaista.
Anttilan isännälle voitte antaa peruutuksen. Voitte luottaa siihen että
pojalla on parempi minun luonani kuin siellä.

Vaimo kiitti tyytyväisenä, hän oli iloinen, kun pääsi pojasta sitä
pikemmin. Nopeasti hän syyti pojan vähät tavarat arkkuun, puki ehyet
vaatteet hänen ylleen ja piti jäähyväisiksi pitkän evästyssaarnan.
Poika oli aivan äänetönnä, en tiennyt oliko hän iloinen vai ei.

Kun läksimme, tuli mies jälkeemme. Hän painoi kättäni porstuassa ja
kuiskasi:

— Kiitos, pastori, kyllä ymmärrän hyvän sydämenne. Poika on ollut
tunnollani siitä asti, kun tupaan tuli toinen emäntä. Ei se häijy poika
ole, mutta se on kuin nuori varsa, ei kärsi piiskaa. Hyvällä sen saa
vaikka minne. Matleena oli sille niin hellä. Ja hän huokasi syvään,
mies-parka.

Minä vein pojan kotiin. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän tottui taloon
ja meihin, arka ja pelästynyt raukka. Mutta vaimoni, herra paroni, on
ihmeellinen nainen, hänellä on tuntosarvet, jollaisia ei kellään. Hän
tietää, missä tarvitaan lakia ja missä evankeliumia. Yrjö pääsi hänen
suosioonsa viikon kuluttua, ja silloin poika oli turvassa, sen tiesin.
Kaksi vuotta hän nyt on ollut talossamme, renkipoikana tosin, mutta
myöskin poikaini toverina. Kiivas hän vieläkin on, ja ylpeydenhenki
yhä elää, sen itse äsken huomasitte, mutta muutoin ei ole parempaa ja
herttaisempaa poikaa tämän ilman kannen alla, sen vakuutan.

— Onko hänen vanhemmistaan tietoa?

— Isä oli kuljeksiva veitsenteroittaja, luulen. Muuta ei hänestä
tiedetty. Hän oli saapunut Mäenpään torppaan täydessä kuumeessa
taluttaen poikaa kovassa pyry-ilmassa. Tupaan päästyään hän oli heti
kaatunut penkille ja alkanut hourailla. Isäntä oli koettanut saada
selvää hänen puheistaan, mutta se oli kaikki sekavaa. Yöllä hän oli
kuollut tajuihinsa tulematta. Poika jäi torpan väen luo, joka oli
lapseton. Ei hänkään ollut muuta osannut sanoa kuin nimensä: Yrjö. Sen
verran oli kertonut, että he olivat kulkeneet kauan. — — —

Avonaisesta ikkunasta kuului Joelin hätäinen ääni: — Isä äiti, tulkaa
pian!

Pastori riensi ikkunalle: — Mikä hätänä, Joel?

— Voi, isä, joudu. Hän kuolee.

— Kuolee, kuka kuolee? Puhu, poika!

— Yrjö. Hän on jo hengetönnä.

Pastori unohti tavallisen hitautensa, heitti piipun pöydälle ja juoksi
avopäin pihalle. Joel seisoi portailla kalpeana ja vapisevana. Isän
nähtyään hän alkoi juosta.

— Missä hän on? huusi pastori juostessaan pojan jäljestä.

— Takapihalla. Siro oli niin hurja. Se oli Klauksen syy.

Takapihalla kohtasi pastoria surkea näky. Maassa, pää Josefin polvilla,
makasi Yrjö kalmankalpeana ja tajutonna. Oikea käsi riippui hervotonna
kupeella, mutta verihaavaa ei näkynyt. Hänen vieressään seisoi Siro,
pappilan nuori ori, hikisenä ja värisevänä, pää painuksissa.

— Onko äidille sanottu?

— Jakob, mitä tämä merkitsee? kuului samassa Lotta-äidin ääni. Hän
ja Maria olivat paronin seurassa rientäneet paikalle käärevaatetta ja
linjamenttipullo mukanaan.

Pastori tutki Yrjöä hellävaroen. — Käsivarsi on poikki. Sitäpaitsi hän
luultavasti on saanut jonkin sisällisen vamman. Meidän täytyy kantaa
hänet sisään.

Hän nosti varovasti pojan käsivarsilleen ja läksi hitaasti, kantaen
raskasta kuormaansa, kulkemaan rakennusta kohti. Toiset seurasivat
äänettöminä, vakavina, Maria hiljaa itkien, Josef ja Joel luoden
vihaisia katseita Klaukseen. Tämä astui kalpeana isoisänsä rinnalla.

Kanslian leveälle nahkasohvalle oli Lotta-äiti hätäpikaa laittanut
vuoteen, jolle pyörtynyt laskettiin. Sillä aikaa kuin pastori ja hänen
vaimonsa hoitivat Yrjöä, tutki paroni onnettomuuden syytä pojilta. Hän
kutsui heidät saliin ja sulki oven.

— Miten tämä tapahtui?

Kaikki kolme poikaa seisoivat äänettöminä. Josef ja Joel olivat
punaiset ja nolon näköiset. Klaus puristi huulensa yhteen ja rypisti
kulmiaan. Hänen oli vaikea hillitä itkua.

— Kenen oli syy? kysyi paroni toistamiseen.

Ei vieläkään vastausta.

Paroni katseli hetken aikaa kutakin erikseen, kääntyi Josefin puoleen
ja sanoi käskevästi:

— Selitä kaunistelematta, koska oikea rikollinen ei uskalla.

Klaus heitti päänsä taaksepäin ja lensi tulipunaiseksi. — Minäkö
en uskaltaisi! Sitä ei isoisän tarvitse kahdesti sanoa. Tuo poika
väitti, etten osaisi ratsastaa oriilla, minä tahdoin näyttää, että
osaan ja uskallan. Pääsinkin hevosen selkään, mutta se karkasi äkkiä
pystyyn ja lähti juoksemaan hurjaa vauhtia. Tietysti olisin saanut
sen hillityksi, mutta silloin renkipoika juuri tien käänteessä tuli
vastaan, hevonen vimmastui yhä enemmän, hän tarttui siihen kiinni, ja
silloin hurjistunut hevonen heitti hänet syrjään, niin että hän kaatui
ja meni tainnoksiin.

— Siinäkö kaikki, kysyi paroni kääntyen uudestaan Josefin puolelle.

— Osapuilleen. Siro on aina ollut hurja, se ei ole totellut ketään
muuta kuin renki Pekkaa ja Yrjöä, joka on sitä hoitanut yhdessä Pekan
kanssa. Se onkin vielä melkein varsa vain. Yrjö ratsasti sen selässä
kaivolle juottamaan sitä. Klaus tahtoi silloin myöskin ratsastaa sillä.
Me kielsimme kaikki, mutta hän ei totellut. Sillä aikaa kuin Yrjö
meni kotaan noutamaan vesiämpäriä, nousi Klaus Siron selkään. Siro
nousi pystyyn ja lähti laukkaamaan. Kun Yrjö huomasi vaaran, kiersi
hän kodan tullakseen hevosta vastaan. Mutta Siro oli aivan hurjana ja
syöksyi suoraan häntä kohti, ja sitten onnettomuus tapahtui. Siro-parka
seisahtui heti säyseänä kuin lammas nähdessään Yrjön makaavan edessään.
Se on aina pitänyt Yrjöstä, mutta se ei kärsinyt, että vieras käsi
tarttui siihen, ja se joutui aivan suunniltaan.

— Ja mitä sanot sinä tähän? kysyi paroni kylmästi Klaukselta.

— Minä olisin kyllä tullut toimeen ilman häntäkin, vastasi poika
ynseästi.

— Se ei ole totta, huudahti Joel kiivaasti. Siro syöksyi suoraan
riihtä vasten, ja ellei Yrjö olisi tullut vastaan, olisi Klauksen
käynyt huonosti, siitä olen varma.

— Poika-parka on siis pelastanut henkesi ehkä omansa kaupalla, sanoi
paroni totisena, luoden Klaukseen kiinteän katseen.

— Älkää sanoko niin, isoisä, eihän hänellä ole haavaa missään,
huudahti Klaus pelästyneenä.

— Sitä pahempi, hän on kai saanut jonkin sisällisen tärähdyksen. Jos
hän kuolee, Klaus, on sinun omapäisyytesi siihen syynä. Mutta meidän
täytyy tehdä kaikki mitä voimme pelastaaksemme hänen henkensä.

Näin sanoen paroni astui takaisin kansliaan jättäen pelästyneet ja
surulliset pojat kolmen kesken.

Yrjö oli yhä tiedottomana. Maria hautoi hänen päätään kylmällä
kääreellä, ja Lotta-äiti koetti kaataa viinaa suljettujen huulten
väliin.

— Älkäämme tuhlatko aikaa, pastori, sanoi paroni, minä vien pojan
vaunuissani kotiini. Kelpo tohtorimme tekee hänet terveeksi, jos
se vielä on mahdollista. Ja sen täytyy olla mahdollista, lisäsi
hän puoliääneen. Pojan kauniit kalpeat kasvot liikuttivat häntä
omituisesti. Hän oli mielestään nähnyt ne ennen, kauan sitten. Mutta
missä?

— Aiotteko todella viedä hänet mukaanne, kysyi hämmästynyt pastori,
mutta — —

— Ei mitään muttaa. Heti kun hevoset ovat valjaissa, lähdemme.
Tottisalmessa on lääkäri aina lähettyvillä, me hoidamme hänet kyllä
hyvin. Klauksen jätän tänne, kuten puhe oli. Vai peräytättekö sananne
sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut?

Lotta-äiti näytti epäröivältä, mutta pastori vakuutti: — Emme, herra
paroni. Ellette halveksi meitä kasvattajina, niin otamme sen toimen
mielellämme vastaan. Hän saa osakseen saman kohtelun kuin omat poikani,
se on, hymyili pastori hienosti, hän saa sekä rakkautta että kuria.

— Niin juuri, nyökkäsi Lotta-äiti. Jumala paratkoon, hän tarvitsee
kumpaakin, poika raukallahan ei ole äitiä. Ja helläsydäminen papinrouva
kuivasi kyynelen silmästään.

Paroni tarttui hänen käteensä.

— Olen varma siitä, että Klaus teidän kodissanne on hyvässä hoidossa.
Jumala suokoon, että hän kerran saattaisi nimellemme kunniaa.

Hetkisen kuluttua vierivät paronin vaunut hitaasti maantietä pitkin. Ek
istui tapansa mukaan jäykkänä ja arvokkaana istuimellaan. Mahdotonta
olisi ollut hänen kasvoistaan lukea ristiriitaisia tunteita, jotka
kuohuttivat hänen muutoin niin levollista mieltään. Nuori herra —
Tottisalmen nuori herra — pappilassa, ja pappilan renkipoika vaunuissa
vanhan paronin vieressä. Oletko käynyt höperöksi, vanha Ek? Ja mitä
sanoo tästä Ottilia-neiti?

Neljäs luku.

YRJÖ.

Suuri oli hämmästys ja ihmettely Tottisalmessa, kun paronin vaunut
ajoivat pihalle ja Ek paronin käskystä nosti tunnottoman pojan
syliinsä. Beata, joka oli juossut isoisää vastaanottamaan, luuli
poikaa Klaukseksi ja päästi kimakan hätähuudon. Tuossa tuokiossa oli
piha täynnä ihmisiä. Mademoiselle sai hysteerisen kohtauksen, ja
Ottilia neiti juoksi noutamaan vettä, joka häneltä läikähti maisteri
Tickleniuksen niskaan, tämä kun ensimmäiseksi sattui hänen tielleen.

Hämminki lisääntyi vielä enemmän, kun paroni lyhyesti lähetti noutamaan
tohtoria heti ja joutuisaan.

— Eikö täällä ole ainoatakaan järkevää ihmistä, huusi paroni
jymisevällä äänellä — onpa toki, siinähän on Riikke-mamseli, Jumalan
kiitos, ottakaa poika haltuunne.

— Mutta eihän se olekaan Klaus! huusi Beata luotuaan silmäyksen
kalpeaan poikaan. Hyväinen aika, isoisä, kuka se on?

— Pappilan renkipoika, vastasi paroni.

— Pappilan renkipoika! Jumalan kiitos, se ei ollutkaan nuori herra —
pappilan renkipoika vain, toisti palvelusväki iloisena.

Samassa Yrjö aukaisi silmänsä ja katseli avutonna ympärilleen. Hän
näki pelkkiä outoja kasvoja, kuuli sanat: pappilan renkipoika vain, ja
vaipui uudelleen tainnoksiin.

— Kas niin, hyvät ihmiset, menkää nyt kukin toimiinne, Klaus-herra
on pappilassa hyvässä turvassa. Ja sen enempää selittämättä paroni
viittasi hämmästyneitä ja kuiskailevia palvelijoita hajaantumaan.

— Minne minä hänet kannan? kysyi Ek Riikke-mamselilta, renkitupaanko?

— Minun huoneeseeni, vastasi Riikke-mamseli.

— Sitä en neuvoisi, virkkoi Ek tuttavallisesti hiljentäen ääntään.
Mamseli ymmärtää, ettei tällaista huutolaispoikaa ole miellyttävää
pitää huoneessaan.

— Viekää hänet sinne vain, kuului Riikke-mamselin lyhyt ja päättävä
käsky.

— Sama se, mutta kyllä mamseli vielä katuu, luvalla sanoen, mutisi Ek.

Riikke-mamseli antoi nopeasti sisäkölle muutamia käskyjä. Pian oli
kapea telttasänky nostettu emännöitsijän huoneeseen, vuode valmistettu
ja poika laskettu vuoteelle.

Kun Ek ja palvelustyttö olivat lähteneet, katseli vanha mamseli kauan
tajutonta poikaa. Hän työnsi ruskeat hiukset pojan korkealta otsalta.

— Armollinen Jumala, huokasi hän liittäen ryppyiset kätensä yhteen.
Teetkö sinä meistä pilkkaa?

Tunnin kuluttua saapui tohtori. Hän tutki tarkoin loukkaantunutta ja
pudisti päätään. — Paha juttu, mutisi hän.

Riikke-mamseli katseli häntä huolestuneena. — Toipuuko hän?

— Kenties, kenties ei, se oli ilkeä tärähdys, josta luultavasti
seuraa aivokuume. Saamme nähdä, mitä lepo ja hyvä hoito saavat aikaan.
Aiotteko pitää hänet tässä huoneessa, Riikke-mamseli?

— Kyllä, herra tohtori.

Tohtori katseli häntä silmälasiensa takaa.

— Mutta poikahan on teille uppo outo, mikäli ymmärsin paronin
puheesta. Hänhän on tykkänään toisesta pitäjästä.

— En ole häntä koskaan ennen nähnyt, herra tohtori.

— Hm, Riikke-mamseli, te olette hyvä ihminen. — Hän tarkasti poikaa.
— Merkillisen kaunis poika. No niin, saamme nähdä, saamme nähdä. Tehän
olette tottunut sairaanhoitajatar, Riikke-mamseli.

— Ainahan sitä pitkän elämän varrella saa sellaiseen tottua, vastasi
Riikke-mamseli.

— Hm, hm, tohtori näytti hajamieliseltä. Sitten hän äkkiä kysyi
osoittaen seinällä riippuvaa nuoren meriupseerin kuvaa ja hiljentäen
ääntään:

— Miten tuo on tänne joutunut?

— Kun nuori paroni karkoitettiin kotoa muka väärentäjänä, — mamseli
korosti sanaa muka, — ei hänen kuvansa tietysti enää saanut riippua
sukumuotokuvien seurassa, hänhän oli tahrannut kunniallisen nimen.
Paroni käski minun poistaa kuvan huoneestaan. Minä ripustin sen
huoneeseeni vanhempieni rinnalle. Vanhempani olivat kunniallista
väkeä, herra tohtori, ja kunniallinen oli nuori paronikin kiireestä
kantapäähän, sanottakoon hänestä mitä tahansa. — Ja Riikke-mamseli
katsoi tohtoriin taistelunhaluisena kuin vanha kana, joka tahtoo
poikasiaan suojella.

— Niin, niin, sanoi tohtori, se oli selittämätön juttu.

Annettuaan tarkat määräykset sairaan hoidon suhteen tohtori poistui
miettiväisenä.

Mutta mamseli ryhtyi tarmokkaasti sairaanhoitajatoimeensa. Voudin
tyttären, hiljaisen Annan, hän otti avukseen ja hoiti väsymättömällä
huolella pientä potilastaan. Alussa kyllä näytti siltä kuin olisi
kaikki vaiva ollut turhaa, yötä päivää poika houraili lakkaamatta,
hänen otsansa oli polttava ja kasvonsa punoittavat.

Koko talo ihmetteli Riikke-mamselin käsittämätöntä hellyyttä
renkipoikaa kohtaan. Ottilia-neiti ei tiennyt paheksuako vai hyväksyä
emännöitsijän äkillistä armeliaisuuden puuskaa. Hänen mielestään
oli hiukan sopimatonta, että tuntematon rahvaanlapsi sairasti
herraskartanossa, väentupa olisi ollut sopivampi paikka. Mutta koska
hän ei voinut suorastaan moittiakaan mamselia, tyytyi hän siihen, että
kohteli häntä hiukkasen jäykemmin kuin tavallisesti. Paroni kävi pari
kertaa katsomassa poikaa ja viipyi kummallakin kertaa kotvan aikaa.
Riikke-mamselille tuli silloin aina kiireellistä asiaa keittiöön ja hän
poistui pyytäen anteeksi paronilta.

— Pitäähän jättää hänet kahden kesken poikansa kuvan kanssa, hän
mutisi. Ei arvannut vanha emännöitsijä, että isä säilytti ainoan
poikansa kuvaa alati povitaskussaan sitä usein yksin katsellakseen.

Oli kirkas kesäpäivä. Mamselin huoneessa olivat ikkunauutimet vedetyt
syrjään, ja iloinen päivänsäde leikitteli estelemättä lattialla ja
vuodepeitteellä. Yrjö aukaisi silmänsä ja ihmetteli. Missä hän oli?
Ei pappilassa ainakaan. Ei taivaassakaan, ei sinne kukaan hengissä
pääse, ja elossa hän oli, sen tunsi selvästi. Käsi pyrki korvan taustaa
raapimaan. Merkillistä, hän ei muistanut mitään.

Huone oli sievä ja siisti. Ikkunaverhot lumivalkeat, pöydällä virkattu
liina ja seinillä kuvia. Ei Martti Lutheria eikä Pyhää Paimenta kuten
pappilan seinällä, vaan Venäjän armollinen keisari Aleksanteri I ja
hänen kaunis keisarinnansa. Oli siellä vielä Isakin uhraaminenkin ja
nuoren meriupseerin kuva.

Varsinkin viimemainittu oli niin kaunis, ettei Yrjö saanut hänestä
silmiään käännetyksi. Äkkiä kuva alkoi suureta, upseeri laskeutui alas
ja astui hänen luokseen. Yrjö kohotti ruumistaan ojentaakseen hänelle
kättään, mutta silloin upseeri alkoi kummasti pyöriä, koko huone
pyöri, ja Yrjön silmät sulkeutuivat. Kun hän taas heräsi, huomasi hän
kummakseen olevansa vielä samassa huoneessa. Ikkunan ääressä istui
pyylevä, harmaahiuksinen nainen sukanneule käsissä.

— Hyvää huomenta, tervehti nainen ystävällisesti ja astui Yrjön
vuoteen luo. Jopa olet pitkään nukkunut.

— Missä minä olen? kysyi Yrjö. Hän oli aivan selvä nyt, vaikka heikko.
Puhe sujui niin kumman kankeasti, melkein kuiskaamalla vain.

— Tottisalmessa, hyvän ystävän luona.

— Yrjön silmät välähtivät. Hän muisti. — Missä Klaus-herra on? kysyi
hän arasti.

— Hän jäi pappilaan. Mutta nyt emme puhu enempää. Minä menen noutamaan
sinulle ruokaa.

Ruokaa! Siitä oli varmaan pitkä aika, kun hän oli syönyt. Yrjön
valtasi äkkiä kova nälkä. Ollapa nyt perunapuuroa tai talkkunaa! Ehkä
parhaimmassa tapauksessa paistettua sianlihaa ja perunoita.

Hetkisen kuluttua Riikke-mamseli palasi tarjotin kädessä. Tarjottimella
ei tosin ollut Yrjön haluamia herkkuja, vaan lihalientä ja munaa, mutta
hyvältä maistuivat nekin. Niin heikko poika kuitenkin vielä oli, ettei
jaksanut lusikkaa kädessään pitää, vaan Riikke-mamselin täytyi häntä
syöttää.

Syötyään Yrjö kysyi ujosti: — Kuka te sitten olette?

— Minä olen Tottisalmen emännöitsijä, Riikke, ja sinun hyvä ystäväsi,
kuten jo äsken sanoin.

Siitä päivin Yrjö alkoi parata. Rauhallisena hän lepäsi vuoteessaan
hiljaisessa huoneessa, jossa päivin harvoin liikuttiin, Riikke-mamseli
piti näet koko talon ohjakset käsissään, vaikka Ottilia-neiti
näennäisesti olikin emäntänä. Jo aamuvalkeasta hääräili toimekas
emännöitsijä keittiössä, leivintuvassa ja navettapuolella jaellen
käskyjään, toruen ja neuvoen, miten missäkin tarvittiin. Mutta illalla
hän väsyneenä puuhistaan vetäytyi huoneeseensa, ja silloin oli käskevä
emännöitsijä vaihtunut lempeään vanhaan naiseen, joka pehmeällä kädellä
hoivasi kiitollista potilastaan. Ahkerat kädet eivät kuitenkaan olleet
tällöinkään toimettomat. Vaatekappale toisensa jälkeen valmistui
Yrjölle, ja sinä päivänä, jolloin poika lääkärin lupauksen mukaan sai
nousta ylös, oli siisti vaatekerta tuolilla hänen vuoteensa vieressä.

Näinä hiljaisina kesäiltoina, jolloin neula nopeasti liikkui mamselin
sormissa ja Yrjö makasi vuoteellaan, kertoi poika kaikki, mitä tiesi
elämänvaiheistaan, hoitajalleen. Riikke-mamseli näytti silloin Yrjön
mielestä niin merkillisen pettyneeltä, aivan kuin poika olisi kertonut
hänelle jotakin ikävää. Ja usein hän uudisti saman kysymyksen: —
Oletko varma siitä, että veitsenteroittaja oli isäsi?

— Sitä en tiedä, vastasi Yrjö, mutta Mäenpään väki sanoi niin, ja hyvä
hän oli minulle, muuta en muista.

Eräänä päivänä Yrjö istui kalpeana ja laihana syreenimajassa, jonne
Riikke-mamseli oli hänet vienyt raitista ilmaa hengittämään. Hänellä
oli yllään tummansiniset vaatteet, jotka mamseli oli ommellut Klauksen
vaatteiden mukaan, iho oli käynyt tautivuoteessa kalpeaksi ja hienoksi,
kädet kapeiksi, ja tukka oli kasvanut, kiharoina se ympäröi hänen
korkeata otsaansa. Voimakas ulkoilma oli raukaissut häntä, pää oli
vaipunut taaksepäin, silmät olivat ummessa. Hän nukkui.

Kuului pyörien ratinaa hiekoitetulta käytävältä, ja hetkisen kuluttua
kapteenin rullatuoli pyöri Jonaksen työntämänä lehtimajaan. Nähdessään
nukkuvan pojan Jonas seisahtui niin äkkiä, että rullatuoli sai aika
sysäyksen.

— Varovasti, Jonas, varovasti, ajattele selkääni, vaikeroi kapteeni,
mutta vaikeni samassa. Hänkin oli huomannut pojan. Hän kääntyi
palvelijansa puoleen, joka vääntynein kasvoin tuijotti Yrjöön.

— Jonas, kuiskasi kapteeni. Herran tähden, Jonas, kuka — —?

— Miksi pelästytte, herra kapteeni? kuului mamselin ääni samassa
heidän takaansa.

Emännöitsijän nähdessään Jonas hillitsi mielenliikutuksensa, mutta
kapteeni hoki yhä: — Kuka hän on?

— Poika, jonka paroni toi pappilasta, vastasi mamseli katsoen suoraan
kapteenia silmiin.

— Entä eikö renkipojalla ole sopivampaa paikkaa laiskoitteluun kuin
juuri herrasväen sireenimaja? kysyi Jonas tuikeasti. Ettekö näe,
että kapteeni on aivan suunniltaan nähdessään oudon maankuljeksijan
mielipaikallaan?

— Näen kyllä, vastasi mamseli merkitsevästi. Yrjö oli herännyt.
Hämillään hän liukui pois mukavalta paikaltaan.

— Maistuuko uni makealta herrasväen istuimella? kysyi Jonas
ivallisesti.

Yrjön kalpeat kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. — Anteeksi, sai hän
vaivoin soperretuksi.

— Syy ei ole pojan, sanoi mamseli. Minä hänet toin tänne. Pyydän
nöyrimmästi anteeksi rohkeuttani, en luullut kapteenin näin aikaisin
tulevan ulos.

Kapteeni viittasi sovittavasti valkoisella, kapealla kädellään, mutta
emännöitsijä näki hänen vielä luovan vaanivan katseen Yrjöön.

— Riikke-mamseli, sanoi Yrjö, kun he olivat edenneet jonkin matkaa
syreenimajasta. Miksi he minua vihaavat?

— Vihaavat! Herran tähden sitä poikaa, millaisia sanoja se käyttää!
Miksi kapteeni ja Jonas sinua vihaisivat?

— Sitäpä juuri en tiedä. Mutta minä tunnen, että olen heille
vastenmielinen.

— Loruja, sanoi mamseli, mutta Yrjö kuuli hänen mutisevan jotakin
pahasta omastatunnosta.

Illemmalla, kun Yrjö jo nukkui, istui Riikke-mamseli syvissä
ajatuksissa neule polvillaan. Hänen jalkainsa juuressa loikoi mukavasti
Almansor, hänen vanha uskollinen koiransa. Se oli lappalaisrotua, eikä
siinä ollut minkäänlaista romanttista koko koirassa paitsi nimi, jonka
sen emäntä jostakin käsittämättömästä syystä oli sille antanut. Mutta
se oli erinomainen keskustelutoveri yksinäiselle mamselille, se ei näet
koskaan häirinnyt mamselin puhetta, kuunteli vain hartaasti.

— Meidän täytyy hankkia työtä pojalle, Almansor, työtä täällä
kartanossa. Ei käy laatuun, että hän on joutilaana nyt enää, kun
Jonas on häneen silmänsä iskenyt. Pojalle tekisi kyllä, Jumala
paratkoon, hyvää vielä jonkin aikaa koota voimia, mutta paras on
kiirehtiä, ennenkuin toisaalta punotaan juonia. Ruotsalainen on vanha
vehkeilijä. Hm, Almansor, me tiedämme kyllä yhtä ja toista, vaikka
sinua, eläin-rukkaa, ei silloin tosin vielä ollut maailmassakaan.
Huomasin kyllä, että pojan näkö ei ollut heille mieleen, ja nimeni ei
ole Eriikka Logren, elleivät he koeta saada häntä pois lähettyviltään.
Eiköhän liene parasta käydä vanhan Niilon puheilla? Hän voisi ottaa
pojan apulaisekseen, toden totta. Mitäs arvelet, Almansor, eikö se ole
hyvä tuuma?

Almansor murahti lyhyesti hyväksymisen merkiksi heilauttaen häntäänsä.

Saatuaan täten neuvonantajansa suostumuksen, riisui mamseli lasit
silmiltään, heitti huivin hartioilleen ja lähti astumaan suurta
halavakäytävää portille päin.

Vanha Niilo asui pienessä punaisessa mökissä aivan portin pielessä.
Hän oli nuoruudessaan ollut sotilas ja taistellut urhoollisesti
Suomen sodassa, nykyjään hänen toimensa oli rauhallista laatua. Hän
piti käytävät kunnossa ja oli samalla portinvartijana. Ypö yksin hän
eli pienessä siistissä tuvassaan, vaimo oli jo toistakymmentä vuotta
maannut haudassa. Hän oli umpimielinen ja jörö, säästeli sanojaan
eikä antautunut turhiin puheisiin. Siihen oli osaltaan ehkä syynä
sekin, että hänen toinen korvansa oli sodassa tullut kuuroksi, ja iän
lisääntyessä toinenkin kuuli yhä huonommin.

Ukko hääräili parhaillaan hellan ääressä iltasen valmistuksessa.

— Voi Jesses, ukko-raiskaa, hän on polttanut olutjuuston pohjaan!
kirkaisi Riikke-mamseli. Taivas varjelkoon, minkälainen palaneen haju
täällä on.

Vanha Niilo käännähti nopeasti luoden tuiman katseen tulijaan. Mutta
kun hän tunsi mamselin, lauhtuivat hänen parrakkaat kasvonsa, ja hän
lausui surkean näköisenä päätään ravistaen:

— Paloi pohjaan.

— Ei hätää, ukkoseni, huusi Riikke-mamseli. Tuo uutta maitoa, kaljaa
ja hiukan etikkaa, niin keitän sinulle olutjuuston, jollaista et
vielä eläissäsi ole maistanut. Sellaista se on, hän jatkoi ääntään
hiljentäen, kun miehet ryhtyvät vaimoväen puuhiin. Kertovathan ne
Ranskassa miesten parhaasta päästä olevan kokkeina, mutta sen minä
silloin sanon, ettei fransmannin ruoka juuri kehuttavaa ole.

Näin mutisten puhdisti itsetietoinen emännöitsijä kattilan, kaatoi
siihen Niilon tuomat ainekset, ja pian höyrysi sulotuoksuinen
olutjuusto Niilo-ukon suureksi iloksi pöydällä.

— Nähkääs, Niilo, konsti on siinä, että osaa kaataa pari tippaa
etikkaa joukkoon, huusi Riikke-mamseli hänen korvaansa. Silloin nousee
olutjuusto kokkareille. Mutta sitä eivät piiat usko, ei vaikka sitä
heille sata kertaa saarnaisit.

Ukko nyökkäsi päätään ja joi tyytyväisenä herkullista juomaansa.
Mamseli odotti, kunnes hän oli tyhjentänyt kulhonsa viimeiseen tippaan
ja sytyttänyt piippunsa, sitten hän siirsi tuolinsa lähemmäksi ja huusi:

— Te olette, Niilo, aivan liian yksin. Tarvitsisitte apua sekä
puutarhassa että kotona.

Vanha Niilo luimautti emännöitsijään epäilevän katseen. Hän oli pari vuotta
vaimonsa kuoleman jälkeen väittänyt samaa mamselille siinä
hartaassa ja uskaliaassa toivossa, että tämä olisi samaa mieltä ja
alentuisi hänen avukseen kotiaskareissa. Mutta silloin oli Riikke
nauranut hänelle vasten silmiä.

— Mitä hän nyt sitten tulee loruamaan avusta ja yksinäisyydestä,
mutisi ukko puoliääneen, nyt kun molemmat olemme jo lahokantoja —
vaikka mamseli, Jumala paratkoon, tosin vielä on varsin nuorekas ja
ketterä.

Mamseli ei ollut tietääkseen ukon mutinasta. — Tarvitsette apua,
Niilo, toisti hän, jonkun kiltin, ymmärtäväisen ja ahkeran pojan.

Vanhuksen jännittynyt katse laukesi. Hän pudisti päätään. — Ei
poikaviikareita.

— Mutta ettehän te jaksa yksin suorittaa kaikkia askareitanne.

— En huoli pojista. Laiskoittelevat vain. Enemmän harmia kuin hyötyä.

— Niin, mutta kuulkaahan nyt. Niilo, poika, jonka paroni toi
pappilasta, tarvitsee työtä ja hyvän isännän.

— Häh, mikä poika?

Nyt olisi mamseli mielellään alentanut ääntään, mutta se ei käynyt
laatuun vanhan Niilon kuurouden vuoksi. Hänen täytyi siis siirtyä
vieläkin lähemmäksi ukkoa voidakseen puhua hänen korvaansa.

— Ettekö ole nähnyt, Niilo, silloin tällöin kalpeata poikaa
puutarhassa?

Niilo nyökäytti päätään.

— Ettekö ole huomannut, kenen näköinen hän on? Tässä Riikke hiljensi
ääntään miltei kuiskaukseksi. — Eikö luutnantti, nuori paroni, ole
juolahtanut mieleenne.?

Niilo, nosti piipun suustaan, tuijotti mamseliin tuokion suu auki ja
iski sitten nyrkkinsä pöytään.

— Totisesti, hän sanoi, totisesti, minä olen sitä poikaa kiertänyt
kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt vasta minä sen oivallan. Hahhaa, vanha
Niilo, sinä vainusit sittenkin jotakin, et vain omasta päästäsi
hoksannut iskeä naulan päähän. — Ja sitäkö poikaa mamseli minulle
tarjottelee?

— Niin juuri. Ottakaa hänet, Niilo, ja pitäkää kuin omaa poikaanne
yhdennäköisyyden vuoksi. Uskokaa minua, kun häntä katselen hänen
nukkuessaan, on kuin työntyisi aika taaksepäin parikymmentä vuotta.
Jumala auttakoon minua vanhaa höpsäkkää, mutta tuntuupa välistä kuin
hoitelisin omaa nuorta siunattua paroniani, jota en suinkaan eläessäni
enää koskaan saa nähdä.

Ja Riikke-mamseli pyyhkäisi kyyneleen silmänurkastaan.

Vanha Niilo huojutti hiljaa harmaata päätään.

— Niin, niin, siitä on jo kuusitoista vuotta, kun nuori paroni ja
Matti hävisivät. Se oli ikävä juttu, perin ikävä ja häpeällinen. Matti
oli sotatoverini, kelpo poika. Yhdessä tappelimme ryssiä vastaan,
yhdessä nähtiin nälkää ja vaivaa, yhdessä tultiin Tottisalmeen paronin
kanssa, joka silloin oli nuori luutnantti. Reima mies oli Matti.
Itsepintainen kuin piru, mutta uskollinen kuin kulta. Pahako heidät
vietteli, hänet ja Yrjö-luutnantin väärentämään sen paperin?

Vanhus vaikeni hengästyneenä pitkästä puheestaan.

Riikke-mamseli kavahti pystyyn tuoliltaan ja asettui Niilon eteen
tulipunaisena.

— Vai viitsii Niilo yhä vielä jankuttaa tuota vanhaa juttua? Matti
silleen. Hän oli nenästä vedettävä ja typerä kuin vanha tallipässi,
mutta luutnantista menen takuuseen. Vesikellona kadotkoon Eriikka Logren,
jos hän on ojentanut sormeaankaan väärään tekoon.

Niilo raapi korvallistaan. — Niin, mutta asia oli niin selvä.
Luutnantti oli edellisenä yönä pelissä hävinnyt suuren rahasumman,
yhtä suuren kuin siinä väärennetyssä paperissa oli. Ja miksi hän olisi
paennut sanallakaan puolustautumatta.

Mamseli nipisti tiukasti huulensa yhteen ja ravisteli hiljalleen
päätään, niin että myssyn nauhat heiluivat.

— Kyllä, kyllä, todistukset olivat selvät, mutta vanha sydämeni puhuu
toista kieltä. Nuori paroni oli tosin hurjapäinen ja iloinen, saattoipa
joskus pelatakin kumppanien seurassa, mutta petturi hän ei ollut eikä
liioin konna. Ja Tottisalmessa oli sellaista väkeä, jolle oli edullista
kaikki se suru ja häpeä, joka lankesi vanhan paronin pään päälle. Minä
olen nähnyt vehkeilijöiden hiipivän ovien takana ja luikkivan pimeissä
käytävissä. Silmäni eivät petä eikä rehellinen tuntoni. Ja vanhurskas
Jumala tuottaa kyllä totuuden vielä ilmi, sen saa Niilo uskoa.

Emännöitsijä oli puhunut ikäänkuin itsekseen, hiljentäen yhä
ääntään. Mutta Niilo tuntui ymmärtävän hänen puheensa. Kenties hänen
rehellisessä sotilasmielessään oli liikkunut samat ajatukset, sama
toivo.

— Se on sitten päätetty asia, että Niilo ottaa pojan, huusi
Riikke-mamseli hiukan tyynnyttyään. Minä pistäyn heti huomisaamuna
siitä paronille puhumassa.

— Päätetty, päätetty, vastasi Niilo. Hän huokasi pitkään, kun ovi oli
sulkeutunut mamselin jälkeen.

— Kerrassaan ihmeellinen nainen. Hän rasvaa ihmisen kielen lipeäksi,
niinkuin on tottunut rasvaamaan patojaan ja pannujaan. Minutkin, vanhan
kakkaran, sai puhumaan puuta, heinää.

Seuraavana aamuna oli kapteeni tavallista ärtyisämpi aamiaisella.

— Oletko nukkunut huonosti, Fredrik? kysyi Ottilia-neiti osaaottavasti.

Kapteeni kohautti olkapäitään.

— Tietäähän Ottilia-täti, että nukun aina huonosti. Mutta älkäämme
siitä puhuko. Tänä yönä oli uneni tosin tavallista huonompi. Olen
aivan liian arkatuntoinen, vähinkin mielenliikutus kysyy voimiani
ylenmääräisesti.

Jonas, joka tapansa mukaan seisoi isäntänsä tuolin takana häntä
palvellakseen, lausui matalalla äänellä, kunnioittavasti kääntyen
Ottilia-neidin puoleen:

— Jos suvaitsette, armollinen neiti, kapteeni otti pahakseen tuon
eilisen kohtauksen syreenimajassa.

— Todellako, Fredrik, siitäkö pahastuit, että poika oli tunkeutunut
syreenimajaan? Täytyy minunkin suuresti ihmetellä, ettei Riikke-mamseli
ymmärrä tehdä suurempaa eroa yhteisen kansan ja herrasväen välillä. Se
on lievimmin sanoen tahditonta.

— Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? kysyi paroni
hyvänsävyisesti. Selittäkääpä minullekin?

— Oh, pikkuasia vain, vastasi kapteeni. Olin eilen tavallista
väsyneempi, halusin lepoa ja käskin Jonaksen työntämään itseni
syreenimajaan. Sinne tullessamme tapasimme kulkulaispojan, jonka setä
toi mukanaan pappilasta. Hän tuntuu olevan täällä kuin kotonaan, nukkui
lepotuolissa rauhallisena kuin itse kartanon isäntä.

Paroni naurahti. — Riikke-mamseli tuntuu hoitavan hyvin turvattiaan.
No, poika kai livisti tiehensä, kun näki teidät.

— Hän poistui, röyhkeästi tosin, mutta sehän on yhdentekevä.
Raajarikko-raukkaa ei tarvitse kohdella samalla kunnioituksella kuin
terveitä ihmisiä.

— Jos hän on kohdellut sinua sopimattomasti, tulee hän siitä saamaan
rangaistuksen, sanoi paroni vakavasti.

— Minä pyydän, setä, antakaamme asian olla sillään, lausui kapteeni.
Ihmettelen vain, miksei poikaa lähetetä takaisin pappilaan. Hän
näytti jo aivan terveeltä. Tuollaisen poikanulikan ei pitäisi suotta
laiskoitella. Se ei ole hänelle hyväksi.

— Hän onkin jo saanut työtä, sanoi paroni. Hän on tästä päivästä
lähtien vanhan Niilon apulainen. Ukko tarvitsee kyllä apua.

Kapteeni puraisi huultaan.

— Iloitsen siitä. Muutoin kummastelen, että uskallat ottaa noin vain
ventovieraita työhösi. Poika ei ole luottamusta herättävä. Hänellä on
julkeat, epämiellyttävät kasvot.

— Pastori kiitti häntä ja minusta — paronin kasvoihin levisi
surumielinen ilme — poika on miellyttävän näköinen.

— Ja sitäpaitsi, lisäsi Ottilia-neiti sovitellen, voimme lähettää
pojan pois, jos hän käyttäytyy huonosti.

— Unohdatte, ystäväni, että ilman poikaa Klaus ehkä olisi menettänyt
henkensä. Sinun, Fredrik, tulisi siis ensi sijassa olla kiitollinen
hänelle. Minä puolestani olen päättänyt pitää pojan talossa ja
kasvattaa hänestä kunnon miehen, sanoi paroni, ja hänen äänensä sävystä
kapteeni ymmärsi, ettei kannattanut väitellä vastaan.

Mutta huoneessaan hän purki vihansa Jonakselle.

— Jonas, me lähdemme täältä. Minä en enää kestä hänen yliolkaista
kohteluaan. ”Sinun, Fredrik, tulisi ensi sijassa olla kiitollinen
hänelle.” Aivan kuin olisin pieni poika, jota vanhempi veli ojentaa.
Laita tavarani kokoon, Jonas. Minä tahdon lähteä täältä — no, miksi et
tottele?

Jonas oli tottunut isäntänsä voimattomiin vihanpurkauksiin. Levollisena
hän alkoi järjestellä korttipakkaa, joka aina oli kapteenin pöydällä,
puhuen:

— Tietysti voimme lähteä milloin tahansa tästä siunatusta
harakanpesästä. Arvelen vain, että kapteenin hermot ensin sietäisivät
parin päivän levon, sittenhän vielä hyvin on aikaa matkustaa, vaikka
minun halpa mielipiteeni on se, että kapteenille olisi edullisempaa
jäädä tänne. Sillä vanha paroni on, luvalla sanoen, kuumaverinen ja
voi helposti kuolla halvaukseen, kuten hänen autuas isä-vainajansa,
eversti. Silloin tulee Klaus-herrasta Tottisalmen isäntä, ja te, herra
kapteeni, hänen isänsä ja holhoojansa, olette käskijänä kartanossa.

Kapteeni huokasi: — Niin, ellen jo silloin ole haudassa.

— Jumalan teitä ei voi kukaan arvata, mutta inhimillisillä silmillä
katsoen, elää herra kapteeni vielä kauan. Varsinkin jos minä,
uskollinen palvelijanne, saan teitä hoitaa, niinkuin olen tottunut,
minä, joka tunnen teidän tapanne.

Ovela palvelija tunsi isäntänsä perinpohjin. Kapteeni tyyntyi ja
taputti häntä olalle.

— Niin, niin, Jonas, sinä olet uskollinen kuin kulta. Ja panepas nyt
pasianssia.

Jonas asetteli korttejaan ennustaen niistä isännälleen valoisia
tulevaisuudenkuvia. Kapteeni kuunteli, tyytyväinen hymy
pergamentinkeltaisissa kasvoissaan. Hän tiesi, että Jonas häntä
imarteli ja hyvitteli kuin pientä lasta. Mutta hän oli kokonaan
tarmokkaan palvelijan vallassa ja uskoi mielellään hänen kuvittelujaan.

Sattumalta hän tuli katsahtaneeksi ikkunasta ulos ja näki
Yrjön Riikke-mamselin seurassa kulkevan portinvartijantuvalle.
Silmänräpäyksessä hänen hyvä tuulensa katosi.

— Katso, Jonas, siinä hän taas kulkee, huudahti hän kiihkeästi.

— Rauhoittukaa, herra kapteeni, hermonne ovat todella hyvin huonot,
kun noin annatte joutavan kulkulaisen rauhaanne häiritä.

— Mutta, Jonas, hän on suuressa määrin jonkun näköinen.

— Ensi näkemältä kyllä, mutta se haihtuu pian. Nyt tuskin enää
huomaakaan yhdennäköisyyttä.

— Se ei haihdu, ei minulta ainakaan. Tarkkaa hänen käyntiään, tapaa,
miten hän pitää päänsä pystyssä. Se on tuttua meille molemmille.

Jonas tuijotti pojan jälkeen ivallisesti hymyillen. — Herra kapteeni,
mielikuvituksenne on kovin vilkas.

— Ehkä, ehkä. Tiedätkö, mikä hänen nimensä on?

Jonas epäröi. — Yrjö, sanoi hän sitten levollisesti.

Kapteeni kohotti kätensä ylös.

— Yrjö, Yrjö! Taivaan tähden, kuinka hän sen nimen on saanut?

— Yrjö on varsin tavallinen nimi.

— Mutta sehän on von Sumersien perintönimi. Niin pitkälle kuin tiedän,
ovat Tottisalmen isännät aina olleet Yrjöjä.

— Klaus-herra on siis ensimmäinen poikkeus, huomautti Jonas viekkaasti
hymyillen.

Mutta kapteeni ei rauhoittunut. — Luuletko, kysyi hän hiljentäen
ääntään, että joku toinenkin on keksinyt tuon kirotun yhdennäköisyyden?

Jonas kohautti olkapäitään. — Kaikilla ei ole yhtä vilkas mielikuvitus
kuin teillä, rakas isäntäni.

— Mutta Riikke-mamseli sitten, miksi hän poikaa niin suosii?

— Vanhan piian oikkuja.

— Entä appi-isäni?

— Herra paronin ylpeys ei sietäisi ajatustakaan, että halpa
kerjäläinen olisi hänen poikansa näköinen, sanoi Jonas katkerasti.

Kapteeni tuijotti eteensä. Viimein hän kysyi matalalla äänellä: —
Jonas, luuletko, että hän todellakin on kuollut?

— En ainoastaan luule, vaan tiedän. Näittehän itse omin silmin
kirjeen, jossa tuo Myhrberg, joka itse oli Kreikan sodassa, kertoi
paronille, että hänen poikansa oli saanut surmansa Navarinon taistelussa
. Siitä ei ole epäilystäkään.

— Niin, niin, kapteeni sulki kasvot käsiinsä. Mutta Matti...?

— Matti olisi jo aikaa sitten palannut kotimaahan, jos hän olisi
elävien ilmoilla. Te näette aaveita keskellä päivää, kapteeni.

— Tuo poika, Jonas, on kuin aave entisiltä ajoilta. Jumala itse on
hänet lähettänyt muistuttamaan meitä pahasta teostamme. Yrjö-rukka,
hän oli niin iloinen, niin reipas. Meidän ei olisi pitänyt sitä tehdä,
Jonas.

Jonas astui askeleen lähemmäksi ja katseli vihertävillä silmillään
tuikeasti kapteeniin. Hänen äänensä oli käskevä. Palvelijasta oli
tullut isäntä.

— Herra kapteeni, minusta on viisaampaa, että te ette ajattele moisia
asioita, kaikkein vähimmän niistä puhutte. Te tarvitsitte rahoja,
olisitte ollut hukassa ilman niitä. Muistattehan mitä sanoitte:
pojallensa hän antaa anteeksi, mutta ei koskaan köyhälle sukulaiselle.
Mitä te sille mahdoitte, että paroni oli niin ylpeä ja kovasydäminen,
että hän ajoi ainoan poikansa talosta. Ja teille siitä vain oli etua.
Te olitte ylpeä ja vallanhimoinen, tahdoitte päästä Tottisalmen
isännäksi. Ja nyt kun olette lähellä päämaalianne, ruikutatte.

Kapteeni kyyristyi pelokkaana kokoon rullatuolissaan. Hän uskalsi
kuitenkin vielä kuiskata: — Mutta syy oli sinun, Jonas, sinä sen
keksit, tuon pirullisen juonen.

Jonas asetti käsivartensa ristiin ja sanoi loukkautuneella äänellä:
— Niinpä kyllä, ja minkävuoksi? Siksi, että tyhmä raukka, mikä olin,
rakastin isäntääni ja toivoin hänestä Tottisalmen valtiasta. — Hän
olisi voinut lisätä: — Ja siksi, että tahdoin itse vallita isäntäni
kautta.

Kapteeni oli nyt kokonaan masentunut. — Tiedän, Jonas-kulta,
tiedän sen hyvin. Älä minua luule kiittämättömäksi. Olen vain niin
kiihoittunut tänään. En voi sietää tuon pojan näköä.

— Mitä siihen tulee, herra kapteeni, — nyt oli Jonaksen ääni taas
hyvittelevä, — olkaa rauhassa. Keksimme kai jonkin keinon. Varkaita ei
paroni siedä talossaan, lisäsi hän viekkaasti hymyillen.

— Älä tee pojalle pahaa. Koeta hyvällä saada hänet pois täältä.
Omatuntoni on jo liiaksi rasitettu.

Palvelija loi säälivän katseen isäntäänsä. — Olkaa rauhassa, ja nyt
käykää levolle. Poloinen raukka, hän ajatteli katsellessaan kapteenin
kuihtuneita, taudin murtamia piirteitä. Ellei paroni pian kaadu, ei
sinusta ikinä tule Tottisalmen isäntää. Mutta Klauksesta tulee — ja
häntä minä vallitsen kuten isääkin.

Hän kääri huolellisesti peitteen isäntänsä ympärille ja ojensi hänelle
iltajuoman. Itsekkään palvelijan kylmässä sydämessä asui kuitenkin
jonkinlainen kiintymys heikkoa herraansa kohtaan. Fredrik-kapteeni oli
ainoa ihminen maailmassa, jota hän koskaan oli rakastanut. Hän oli
kasvanut löytölastenkodissa, ei koskaan ollut kukaan osoittanut hänelle
rakkautta, kovuutta vain ja halveksimista. Mutta hän oli aina ollut
älykäs ja osannut käyttää ihmisten heikkoutta hyväkseen, petkuttaen
heitä missä saattoi. Hän oli jo joutunut rikoksen tielle, kun kapteeni,
silloin vasta nuori luutnantti, sattumalta tapasi hänet Ruotsissa
käydessään ja pelasti hänet joutumasta oikeuden käsiin. Siitä asti
hän oli palvellut kapteenia uskollisesti ja tunsi herransa paremmin
kuin tämä itse. Klausta hän palveli vain itsekkäistä syistä. Hänhän
oli kartanon tuleva omistaja, ja Jonas tahtoi vallita, vallita tyhmiä
suomalaisia talonpoikia, jotka uskalsivat pitää häntä vertaisenaan.

Hän suoristi teräksistä ruumistaan. Ohoo, te! Jonas on vielä nuori ja
voimissaan, hän saattaa, kun aika koittaa, musertaa teidät, hölmöläiset.

Mutta lähtiessään kapteenin huoneesta hän tunsi levottomuutta,
ikäänkuin aavistuksen jostakin uhkaavasta. Vai olisiko hänenkin
omaatuntoaan liikuttanut outo voima? — Pah, naurahti hän. Tyhjä
mielikuva. Joka tapauksessa on poika saatava pois. Kapteeni on heikko,
kukaties hän vielä taikauskoisessa pelossaan ilmaisee kaikki.

Viides luku.

YSTÄVIÄ JA VIHOLLISIA.

Pari viikkoa sen jälkeen kuin Yrjö oli muuttanut vanhan Niilon
apulaiseksi, istui maisteri Ticklenius puutarhan perimmäisessä nurkassa
vanhan omenapuun varjossa. Pitkävartinen piippu, hänen uskollisin
ystävänsä, oli penkillä hänen vieressään ja vanha kulunut hattu oli
pudonnut maahan. Mutta maisteri ei sitä huomannut. Haltioituneena
hän luki ääneen kirjaa, jonka eräs ystävä Helsingistä oli hänelle
lähettänyt. Se oli tohtori Elias Lönnrotin toimittama ”Muistelmia ihmisten elämästä kaikkina aikoina
” ja se sisälsi katkelmia Iliadista,
jotka erityisesti innostuttivat maisteriamme.

Tsey isä, Iidan valtiapää, jalo, korkein, suurin.
Armas Päivä sä myös, joka kaiken näät sekä kuulet,
Virrat kanssa ja Maa ja te Vallat maanalaisetki,
Jotk’ etten heitä valapattoja rankaisematta!
Toistajat olkaa nyt liiton, valojen tuki vahva:
Jos Menelaon Aleksandron käsi — — —

Rits! Kova rasahdus, ja päivettynyt, avojalkainen poika tulla tupsahti
ilmasta maisterin niskaan.

Maisteri hypähti kauhistuneena pystyyn. — Herran nimessä! Rosvoja
ilmipäivällä! Ehdottomasti hän tarttui kirjaan, kalleimpaan
aarteeseensa ja painoi sitä rintaansa vastaan.

Poika kömpi tulipunaisena ylös maasta, jonne oli puksahtanut.

— Anteeksi, herra maisteri, änkkäsi hän hämmentyneenä. Minä se vain
olen, Yrjö. Oksa taittui ja putosin puusta.

— Ahaa, Niilon apulainen! Entä mitä sinä, veijari, puussa teit?
Varmaankin omenia varastit? Häh! Maisteri tekeytyi niin tuimaksi kuin
suinkin hänen hyväntahtoinen naamansa salli.

Poika purskahti heleään nauruun. — Omenia kesäkuussa! Ei, herra
maisteri, niin tyhmä en ole.

— Mitä siellä sitten teit? Linnunpesiä ryöstit, kovasydäminen
poika. Ai, ai vieläkin niskaani pakottaa. Ja Ticklenius-parka hieroi
julmistuneena niskaansa.

— En minä linnunpesiä ryöstänyt, vastasi Yrjö hämillään.

— Mutta mitä sinä sitten, taivaan nimessä, puussa kykit? Toisten
niskoille vierähtääksesikö?

Yrjön katse oli kiintynyt melkein ahneesti maisterin kädessä olevaan
kirjaan.

— Mitä maisteri äsken luki? hän viimein punehtuen kysyi.

Maisterin hailakat silmät saivat eloa. — Ahaa, sinä kuuntelit?

Poika väänteli hattua käsissään.

— Suokaa anteeksi, maisteri, minä olin käytävää lakaisemassa
tässä lähellä ja kuulin maisterin lukevan niin kauniisti. Paremmin
kuullakseni kiipesin puuhun.

Maisteri haroi tukkaansa. — Totisesti, poikani, ei ollut kumma, että
kuuntelit halukkaasti. Runo, jota luin, oli näet katkelma kuolematonta
Iliadia. Hän hykersi käsiään mielistyneenä. — Oiva poika, älykäs
poika. Se oli siis sinusta hauskaa?

— Oli, mutta se loppui niin pian, kun ilkeä oksa murtui.

— Älä sure. Saat kuulla lisää. Tässä kirjassa tosin on vain muutamia
katkelmia, mutta minä, tässä maisteri hiljensi ääntään melkein
kuiskaukseksi, aion kääntää koko Iliadin suomen kielelle. Se on
minun suuri elämäntyöni, jota varten minä olen maailmaan tullut ja
opiskellut, minä, köyhän lukkarin poika, Amos Ticklenius.

Sivumennen mainittakoon, että maisteri oli tätä työtä tehnyt jo
kymmenen vuotta pääsemättä ensimmäistä laulua pitemmälle.

— Maltahan, jatkoi maisteri kohottaen sormensa nenälle, tule tänne
samaan paikkaan huomenaamulla, niin saat kuulla lisää.

— Kiitos, huudahti Yrjö iloisesti, mutta lisäsi alakuloisena: — En
uskalla, Niilo toruu, elleivät käytävät ole kunnossa.

— Mutta ehkä voit tulla illalla minun huoneeseeni?

Pojan katse kirkastui. — Sen voin tehdä. Illalla olen jo seitsemältä
vapaa.

Vielä kauan sen jälkeen kuin Yrjö iloisena oli poistunut luuta olalla,
mutisi maisteri itsekseen naureskellen: — Oiva poika, älykäs poika.
Kiipeää puuhun kuunnellakseen Iliadia. Ja huoaten hän lisäsi: — Klaus
olisi kiivennyt puuhun päästäkseen kuulemasta.

Samana iltana kuului maisterin ovelta arka koputus, ja Yrjö astui
sisään, pestynä ja harjattuna. Hän jäi arasti oven suuhun seisomaan,
mutta maisteri talutti hänet ystävällisesti pöydän ääreen, ja käski
hänen painaa puuta.

— Minä luulen, poikani, että minun ensin täytyy lyhyesti johdattaa
sinut mielialaan, joka runoelmassa ilmenee. Zeus Kronoksen poika
— — — Sinä tunnet tietysti Kreikan jumalaistarustoa —?

Yrjö pudisti kieltävästi päätään.

— Olet kai kuitenkin lukenut Kreikan historiaa?

Yrjö pudisti taaskin päätään. — En, pappilassa luin vain Raamatun
historiaa ja katkismusta. Joskus kuulin poikien lukevan latinaa, ja
opin sitä vähän.

— Taivaan vallat, et tiedä mitään Kreikasta, et helleeneistä! Maisteri
mitteli kiivaasti lattiaa. Sitten hän loistavana kääntyi pojan puoleen.
— Silloinhan on koko Kreikan historia edessämme.

Yrjö ei vastannut, hänestä oli kaikki kuin satua.

— Alkakaamme sitten, sanoi maisteri heittäytyen kiikkutuoliin,
nuuskasi pari kertaa, pyyhki nenäänsä kirjavalla nenäliinallaan,
katseli kattoon, rykäisi viimein ja loi tuiman katseen Yrjöön.

— Helleenit, hän aloitti, ja hänen äänensä sai kumean juhlakaiun.
— Helleenit olivat kaikki, mikä maailmassa on ollut kaunista,
suurta, älykästä. Hehe — — — Hän alkoi änkyttää ja putosi äkkiä
mahtipontisuutensa taivaasta alas maan päälle.

— He-he, ja avutonna hän katseli Yrjöön odottaen tämän purskahtavan
nauruun, kuten Klaus ja Beata aina tekivät, kun maisterin puhelahja
petti. Mutta Yrjö katseli häneen hartaana, kärsivällisesti odottaen,
milloin maisteri tyyntyisi jatkaakseen.

Maisteri Tickleniuksella oli varsin huono puhelahja, sen lisäksi hän
oli harvinaisen ujo ja kömpelö. Klauksen ja Beatan oli senvuoksi
aina ollut helppo saattaa hänet hämilleen. He tunsivatkin valtansa,
väärinkäyttäen sitä säälimättä. Heidän erityinen huvinsa oli nähdä
maisteri-rukan innostuvan ja hämmentyvän, jolloin he aina tekivät
puoliääneen huomautuksia hänen naurettavuudestaan. Mutta Yrjö katseli
opettajaan kuin johonkin korkeampaan olentoon. Olihan maisterilla
avaimet tiedonaartehistoon, josta hän niin palavasti halusi ammentaa.

Tuntiessaan, ettei hänen tarvinnut pelätä ivailua, sai maisteri samassa
takaisin luonnollisen olentonsa. Hän istuutui kiikkutuoliin, josta
oli ponnahtanut ylös, ja alkoi aivan koruttomasti kertoa Kreikan
historiasta hartaalle kuulijalleen.

Nopeasti kului ilta, ja kun Yrjö lähti, oli hän saanut luvan palata
seuraavana iltana kuulemaan lisää. Ilosta hehkuen hän riensi kotiin
Niilolle uutistaan kertomaan. Mutta Niilo ei ollut yhtä mielissään.

— Opit vain suotta laiskoittelemaan, toruskeli hän. Et tähän astikaan
ole töitäsi halusta tehnyt, mitä sitten kun maisteri pänttää pääsi
täyteen opinmoskaa! Meidän säädyssä on Kreikan historia vain hölynpölyä.

Mutta Riikke-mamseli, joka istui parsimassa Niilon ja Yrjön sukkia, oli
toista mieltä.

— Opi sinä vain, niin paljon kuin saat. Kuka tietää, vaikka oppi olisi
sinulle vielä hyvinkin tarpeen. Ja hän nyökäytti merkitsevästi päätään.

Emännöitsijä kiintyi päivä päivältä yhä enemmän Yrjöön. Almansor
oli joutunut tykkänään takapajulle emäntänsä suosiossa. Se
korvasi kuitenkin tämän kylmenemisen sillä, että itse suosi Yrjöä
parhaana ystävänään. Joka ilta se mamselin jäljestä tepasteli
portinvartijantuvalle, jossa ilta kului hupaisesti.

Mutta nykyjään se aniharvoin enää tapasi leikkikumppaniaan kotoa.
Heti kun Yrjö oli lopettanut työnsä puutarhassa, pukeutui hän
pyhävaatteisiin ja riensi maisterin luo. Tämä asui kylkirakennuksessa,
joten Yrjö harvoin tapasi ketään kartanonväestä. Mutta puutarhassa hän
kyllä silloin tällöin kohtasi Beatan, joka aina kohteli häntä nyreästi,
mutta siitä huolimatta usein seisahtui häntä puhuttelemaan, varsinkin
silloin, kun hän tarvitsi kastematoja onkimista varten. Reipas tyttö
miellytti Yrjöä, ja hän sietikin tytöltä kopeampaa käytöstä kuin
keneltäkään muulta.

Joskus tapahtui myös, että Yrjö tapasi tiellään Jonaksen, ja aina
valtasi hänet sama epämääräinen paha tunne kuin silloin syreenimajassa.
Mutta se haihtui pian, kun hän pääsi maisterin huoneeseen, jossa
tupakan ja vanhojen kirjojen ummehtunut haju sekaantuivat toisiinsa.

Ticklenius oli näet innokas vanhojen kirjojen kokooja ja tuhlasi niiden
ostamiseen sen pienen osan tuloistaan, mikä ei mennyt hänen köyhälle
äidilleen.

Eräänä iltana, kun opettaja juuri istui selittämässä oppilaalleen
Spartan valtiomuotoa, kuului koputus, ja paroni astui sisään.

Hämmentynyt maisteri ponnahti pystyyn, Yrjö niinikään.

— Hyvää iltaa, tervehti paroni ystävällisesti vähääkään hämmästymättä
Yrjön läsnäolosta. Tulin noutamaan tuota teosta Napoleonista, josta
päivällispöydässä oli puhe, sanoi hän maisterille ja jatkoi Yrjön
puoleen kääntyen: — Hyvää iltaa, poikani, sinähän näytät oikein
reippaalta. Maisteri on saanut uuden oppilaan, näemmä.

— Niin — niin, änkytti maisteri hämillään, opiskelemme hiukan
historiaa, ellei herra paronilla ole mitään sitä vastaan.

— Ei suinkaan, vastasi paroni, mutta hän ei katsonut maisteriin, vaan
Yrjöön, joka ujostelematta kohtasi hänen tutkivan katseensa.

Paroni huokasi raskaasti. — Entä edistyykö oppilaanne? kysyi hän
väkinäisesti hymyillen.

— Edistyy, edistyy, vakuutti maisteri innokkaasti. Minulla ei vielä
koskaan ole ollut niin lahjakasta oppilasta, lisäsi hän ääntään
hiljentäen.

— Klaus ei taida vetää hänelle vertoja?

Hyväntahtoinen maisteri hätääntyi. — Hm, Klaus hm, hänen taipumuksensa
ovat ehkä — —

Paroni hymyili. — Älkää huoliko käyttää jäniksenkäpälää. Tiedän varsin
hyvin, ettei Klaus välitä luvuista. Hyvä pastorimme kirjoittaa, että on
mahdotonta saada häntä mieltymään latinan kielioppiin.

— Tahtoisitko mielelläsi oppia muutakin kuin historiaa? kysyi hän
sitten Yrjöltä.

Yrjö katseli säteilevin silmin uljasryhtistä, valkohapsista vanhusta.
Vaivoin sai hän soperretuksi: — Tahtoisin.

— Mitä maisterimme siitä arvelee, jos pyytäisin teitä antamaan pojalle
opetusta tavallisissa kouluaineissa? Luulenpa, ettei Yrjö sitä surisi.

Maisteri hykersi käsiään. — Mielelläni sen teen, paroni, — hän
taputti ystävällisesti Yrjöä olalle. — Jo huomenna aloitamme, koska
herra paroni kerran sallii.

— Entä puutarhatyöni? kysyi Yrjö arasti.

— Siitä saat levätä. Kuulin Niilolta, että se ei sinua suurestikaan
miellytä. Mene nyt kotiin. Hyvää yötä.

Yrjö kumarsi ja riensi onnesta melkein pökertyneenä Riikke-mamselille
kertomaan.

— Ihmeellinen poika, herra paroni, lausui maisteri Yrjön poistuttua.
Voisi luulla häntä valepukuiseksi prinssiksi.

— Melkein, ja kuitenkin hän on vain köyhän kulkulaisen poika, vastasi
paroni. Maisterin mielestä hänen äänensä oli surullinen.

Parin päivän kuluttua Jonas ilmestyi kiihoittuneena kapteenin luo. Hän
oli käynyt pyytämässä maisteri Tickleniusta kapteenin shakkitoveriksi.

— Herra maisteri pyytää anteeksi, mutta hän on estyneenä. Hänellä on
oppilas.

— Näin kesällä? Eihän Beata nyt lue.

— Maisterilla on uusi oppilas, niin tärkeä, ettei hän voi laiminlyödä
tuntiaan, kähisi Jonas.

— Kuka?

— Kulkulaispoika. Riikke-mamselin kasvatti.

— Mene heti takaisin maisterin luo. Mitä se merkitsee, että hän, joka
elää täällä miltei armoilla, ottaa sellaisia vapauksia. Tästä täytyy
paronin saada tietää.

— Hän jo tietää. Se tapahtuu hänen käskystään.

Kapteeni vaipui sanatonna tuolin selkämystä vastaan, änkäten: — Mitä
se merkitsee, Jonas? Jonas läheni isäntäänsä ja kuiskasi kumartuen
hänen puoleensa: — Se merkitsee sitä, että paronikin on huomannut
yhdennäköisyyden.

— Me olemme hukassa, Jonas.

Huomattuaan isäntänsä hätääntyvän, sai Jonas takaisin mielenmalttinsa.

— Herra kapteeni, nyt te taas turhaan hätäilette. Miksi me, te ja
minä, olisimme hukassa, jos muuan kulkulaispoika sattuu olemaan
luutnanttivainajan näköinen?

— Jonas, minä tunnen, että poika on kohtalon lähettämä. Sydämeni,
omatuntoni sen sanoo.

— Kaikkia! Se johtuu vain turhasta mietiskelystä ja tyhmistä
loruista, joita luette. Siitä asti kuin aloitte lukea tuota kelvotonta
Svedenborgia, olette aivan sekaisin. Olisitte sallinut minun toimittaa
pojan heti pois täältä kuten tahdoin, niin saisitte olla rauhassa. Eikä
se nytkään ole liian myöhäistä. Minä kyllä laitan sen röyhkeän viikarin
tieltämme. En siedä hänen tekopyhää naamaansa.

— Mutta onko se välttämätöntä?

— On, vastasi Jonas kovasti.

Kapteeni ei enää vastustanut. Hän taipui aina, kun hänen itsevaltias
palvelijansa niin tahtoi.

Jonkin ajan kuluttua katosi maisterin hopeinen taskukello, jota
hän tavallisesti piti pöydällään. Maisteri oli huolissaan. Kello
oli perintö hänen isältään. Hän ei kuitenkaan kertonut kenellekään
vahingostaan, koska oli vakuutettu siitä, että hajamielisyydessään oli
kadottanut kellon. Yrjön kanssa hän kuitenkin visusti etsi kelloa sitä
löytämättä. Viikon kuluttua katosi pari vanhaa arvokasta hopealusikkaa
keittiökamarista, jossa Riikke-mamseli oli niitä kiilloittanut Yrjön
avulla. Mamseli oli epätoivoissaan ja kertoi asiasta itkusilmin
Ottilia-neidille.

— Ikävää, sanoi neiti, ja katseli tuikeasti mamseliin. Riiken ei olisi
pitänyt antaa Yrjön kiilloittaa niitä. Se oli varomatonta. Jonas tiesi
kertoa, että maisterilta on hävinnyt hopeakello. Näyttää siltä, kuin
talon hopeat olisivat saaneet jalat sen jälkeen kuin poika on tullut
taloon.

Emännöitsijän hyväntahtoiset kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.

— Vai tiesi Jonas kertoa? Kas se on kaunista. Nytkö hän taas aloittaa?

Ottilia-neiti rypisti otsaansa. Jonas oli hänen suosikkinsa
liukaskielisyytensä ja sievän käytöstapansa tähden.

— Minä en ymmärrä, mitä Riikke tarkoittaa, sanoi hän kylmästi. Mutta
pyytäisin, ettei poikaa tästedes käytettäisi hopeankiilloituksessa. Se
saattaisi käydä meille liian kalliiksi.

Mamseli oli pakahtua harmiin, mutta vanha tottumus sulki hänen suunsa.
Hän niiasi Ottilia-neidille ja poistui tavallista nopeammin huoneesta.
Omassa pienessä kamarissaan hän kätki kasvonsa esiliinaan ja itki
haikeasti. Hän ei hetkeäkään epäillyt Yrjöä, mutta hän ymmärsi pojan
olevan vaarassa.

Almansor hyppeli levotonna hänen ympärillään nykien häntä hameesta
ja nosti viimein etukäpälät hänen polvilleen. Emännän mielenliikutus
oli sille uutta, se alkoi vihaisesti haukkua ikäänkuin toruakseen
näkymätöntä vihollista. Riikke-mamseli silitti nyyhkyttäen sen selkää.

— Niin, niin, Almansor, maailma on ilkeä. Keksipäs jokin neuvo
Yrjö-rukan pelastukseksi. He koettavat varmasti kääntää paronin mielen
häntä vastaan, ja silloin on leikki kaukana. Paroni ei kärsi vilppiä.

Iltapuolella, kun mamseli seisoi leivintuvassa leipomassa, juoksi Yrjö
sisään kädessään suuri taskukello.

Mamseli käännähti nopeasti ja tempasi kellon pojan kädestä. — Mistä
olet tämän saanut? kysyi hän hätääntyneenä.

— Se on maisterin kello, vastasi Yrjö hengästyneenä kiivaasta
juoksusta. — Ajatelkaapas, Almansor löysi sen komerosta, Niilon
portaiden alta.

— Jesses! Emännöitsijä huojutti ruumistaan. Jesses! — Muuta hän ei
osannut sanoa.

— Minun täytyy nyt heti viedä kello maisterille, sanoi Yrjö. Kyllä hän
tulee iloiseksi. Mutta millä ihmeen tavalla se on komeroon joutunut?

Yrjö riensi ulos, mutta törmäsi yhteen Jonaksen kanssa, joka seisoi
aivan oven takana.

— Anteeksi, en tiennyt teidän olevan siinä, sanoi Yrjö aikoen jatkaa
matkaansa.

— Ei mitään, hymyili Jonas happamesti pidellen nenäänsä, joka oli
saanut aimo kolauksen. Minulla oli vain pieni asia mamselille. —
Mutta kas, kelloko sinulla on, ja niin omituisen näköinen, oikein
vanhanaikaista kuosia. Saanko katsella?

Yrjö näytti kelloa vastahakoisesti.

— Minun täytyy viedä se heti maisterille. Kello on hänen.

— Niinkö, siinä tapauksessa saatan minä toimittaa asiasi, olen juuri
menossa maisterin luo.

— Ettehän vielä ole toimittanut asiaanne Riikke-mamselillekaan,
huomautti Yrjö hiukan ivallisesti. Hän hoksasi Jonaksen kuunnelleen
oven takana. — Kiitos vain, vien itse kellon.

Hän lähti, mutta kääntyi vielä kerran ja kohtasi ilkeän katseen
Jonaksen silmistä.

— Hän vihaa minua, mutta miksi? ajatteli Yrjö taaskin.

Maisteri ei ollutkaan huoneessaan, mutta palatessaan päärakennuksen ohi
Yrjö näki hänen istuvan parvekkeella paronin ja kapteenin seurassa.

Vilkas poika ei malttanut odottaa, vaan riensi portaita ylös herrojen
luo. Päänsä paljastaen hän kumarsi hänelle ominaisella sulolla, mutta
hämmentyi kohdatessaan kapteenin katseen.

— Mitä täällä toimitat, poika? kysyi kapteeni tuikeasti.

— Anteeksi, minulla on asiaa maisterille.

— Oliko se niin kiireellistä, että sinun täytyy tunkeutua meitä
häiritsemään? tiuskaisi kapteeni edelleen. Sietämättömän tunkeileva
lurjus, mutisi hän puoliääneen paronille.

Yrjö punehtui ankarasti. Hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. — Löysin
maisterin kellon ja tulin sen tuomaan, lausui hän arasti.

— Minun kelloni! Kiitos, Yrjö, sepä oli hauskaa, riemuitsi maisteri.
Mistä se löytyi?

— Komerosta Niilon portaiden alta. Almansor sen oikeastaan löysi.

— Vai Almansor löysi. Ja Niilon portaiden alta? Mitenkä, etkö sinä asu
Niilon luona? kysyi kapteeni pistävästi.

— Asun, vastasi Yrjö katsoen suoraan kapteenin silmiin.

— Hm, hm, sepä omituista. Kuinka kello on voinut sinne joutua? Onko
kunnianarvoisan maisterimme tapana ryömiä portaiden alle? Vähemmin
klassillinen tapa, mielestäni.

Paronin silmät olivat rävähtämättä luotuina Yrjöön.

— Sinä et siis ollenkaan aavista, miten kello on joutunut komeroon?
kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.

— Jos hän aavistaisikin, ei hän sitä sanoisi. Röyhkeä veitikka, mumisi
kapteeni niin kovaa, että Yrjö kuuli.

Samassa pojalle selvisi, että häntä epäiltiin. Hän kalpeni ja loi
kapteeniin niin leimuavan katseen, että tämä hämillään loi silmänsä
alas.

— Saanko nyt mennä? kysyi hän kumartaen paronille.

— Saat, vastasi paroni lyhyesti.

— Häpeämätön nulikka, kähisi kapteeni. Varastaa ensin ja käyttäytyy
sitten kuin loukattu ruhtinas. Naurettavaa. Semmoista siitä saa, kun
tuollaisille maankiertäjille osoittaa armeliaisuutta. Setä on aivan
liian hyvä. Mutta nyt kai ovat silmänne auenneet. Varkaita ei setä
talossaan siedä, sen kyllä tunnemme vanhastaan.

Paroni hätkähti tuskin huomattavasti salaviittauksen kuullessaan. Mutta
levollisesti hän vastasi: — Oletko varma siitä, että poika on kellon
varastanut, Fredrik?

Maisteri, joka keskustelun aikana levottomasti oli liikkunut
istuimellaan, kavahti kuin raketti pystyyn huutaen kimeällä äänellä:

— Ei, ei, Yrjö ei ole varas. Poika on rehellinen kuin kulta. Hänen
luonteensa on jalo, ylevä — — —

— No, no, maisteri hyvä, älkää nyt taas innostuko. Teillä on
epämiellyttävä tapa huutaa silloin kun innostutte. Minun hermoni eivät
sellaista siedä, sanoi kapteeni kärttyisesti.

— Anteeksi, sopersi maisteri hämillään. Minä vain tahdoin sanoa — —
—

— Säästäkää mielipiteenne siksi kunnes sitä teiltä kysytään.

— Minun nähdäkseni, Fredrik, on maisterin mielipide juuri tärkeä.
Hänhän on Yrjön opettaja ja tuntee hänet paremmin kuin me kaksi, ryhtyi
paroni puheeseen. — Te ette siis luule pojan varastaneen kelloa?

— Olen suuresti ihmeissäni kellon katoamisesta ja merkillisestä
löytymisestä, mutta olen varma siitä, että Yrjö on syytön. Valitan,
että poikaparka minun huolimattomuuteni tähden on joutunut
epäluulonalaiseksi, puhui maisteri vakavasti.

— Olen samaa mieltä kuin tekin, sanoi paroni.

— Tavatonta herkkäuskoisuutta, mutisi kapteeni. — Huh, täällä on
kylmä, minä tahdon sisään. Missä Jonas on? Hän tarttui laihalla
kädellään soittokelloon.

— Kenties sallitte minun? kysyi maisteri avuliaasti tarttuen
rullatuolin selkämykseen.

— Ei kiitos, te voisitte matkalla innostua ja kaataa minut, vastasi
kapteeni myrkyllisesti.

Jonas ilmestyikin samassa ihmeellisen nopeasti palvelevaisena ja
moitteettomana kuten aina ja pyöritti vihastuneen isäntänsä yläkertaan.

Mutta portinvartijantuvassa vuodatti Yrjö katkeria kyyneliä. Hän tunsi
sydämensä pohjasta vihaavansa kapteenia. Maisteri ei häntä epäillyt,
sen hän tiesi, mutta paroni — epäilikö hänkin? Ja juuri hänen
arvostelunsa oli pojasta tärkein. Hän ihaili ja samalla pelkäsikin
komeata, arvokasta vanhusta, jonka synkkiä kasvoja vain harvoin
ystävällinen hymy kirkasti. Yrjö tiesi, että hänellä oli ollut raskas
suru, jota hän ei koskaan voinut unohtaa.

Kului pari päivää. Yrjö istui kirjoittamassa maisterin huoneessa, kun
palvelija tuli sisään kutsuen häntä paronin luo. Hämmästyneenä poika
katseli opettajaansa. — Mitähän se tietää?

Maisteri pudisti päätään. — En ymmärrä. Kunpa ei vain olisi jotakin
ikävää.

Sydän kurkussa Yrjö riensi palvelijan jäljestä, joka sanaakaan
sanomatta johdatti hänet paronin työhuoneeseen. Paroni istui
työpöytänsä ääressä pää käsien nojassa. Pöydällä oli kaksi
hopealusikkaa.

Yrjö seisahtui oven suuhun nöyrästi tervehtien. Paroni tuskin vastasi
tervehdykseen. Hänen kasvoissaan oli ankara ilme.

— Tunnetko nämä? hän kysyi viitaten lusikoihin.

Yrjö astui lähemmäksi ja loi kysyvän katseen paroniin.

— Kyllä, sanoi hän, olen usein kiilloittanut kartanon hopeita, kun
olen ollut mamselin luona. Tiesin, että kaksi oli kateissa. Mamseli oli
niin pahoillaan niiden katoamisesta.

— Sinua syytetään niiden varastamisesta, sanoi paroni lyhyesti. Hän ei
edes katsonut poikaan.

Yrjö hätkähti. — Hyvä Jumala, voihkaisi hän.

Paronin silmissä välähti ääretön ylenkatse. — Sinä siis myönnät
ottaneesi ne?

Paronin katseen nähtyään Yrjö ojentautui ylpeästi. — En ikinä, sanoi
hän lujasti.

— Turhaan valehtelet. Lusikat löytyivät sinun arkustasi.

Nyt Yrjö oli pelkkää uhmaa.

— Herra paroni, minä toistan vielä: en ole ottanut lusikoita. Varas en
ole. Orpo olen ja koditon, mutta en varas.

Paroni tunsi sydämensä heltyvän. Poika-rukka, hän oli todella orpo ja
koditon. Kenties voisi hyvä kasvatus hänet vielä pelastaa paheen tieltä.

— Yrjö, sanoi hän lempeämmällä äänellä, minä olen jo vanha mies. Älä
petä minua. Tunnusta peittelemättä ja suoraan minulle. Lupaan antaa
sinulle anteeksi. Saat jäädä tänne, lukea kuten ennenkin maisterin
johdolla, saat pitää vanhat ystäväsi Riiken ja Niilon. Sinä olet
varhain joutunut maailmalle ja oppinut pahoja. Sano vain peittelemättä
minulle totuus. Olenhan aina ollut sinulle ystävällinen, eikö totta?

Kyyneleet tulvehtivat Yrjön silmistä. — Olette, herra paroni, minä
olen teille syvästi kiitollinen.

— Kerro siis minulle totuus. Kuten äsken jo lupasin, saat jäädä tänne
edelleen, emmekä puhu asiasta enempää, jos myönnät ottaneesi lusikat.

— Herra parooni, sanoi Yrjö vapisevalla äänellä. Minä kunnioitan teitä
enemmän kuin ketään muuta ihmistä maan päällä, mutta en voi tunnustaa
sellaista, jota en ole tehnyt.

Paronin kasvot jäykkenivät taas, jääkylmällä äänellä hän sanoi: —
Sitten lähdet talostani. Varkaita ja valehtelijoita ei täällä suvaita.

Surullisena katseli Yrjö paronia. Hän oli nuori vielä, ja vaikka hän
puri hammastaan salatakseen mielenliikutustaan, valtasi suru hänet koko
voimallaan. Tottisalmi oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli saanut
siellä kodin ja hoivaa, rakkautta ja oppia, pitikö hänen nyt lähteä
ulos avaraan maailmaan, häväistynä, varkaana? Hän ei jaksanut sitä
käsittää, yhä hän seisoi oven suussa.

— Miten käy? kysyi paroni. Hän ajatteli pojan ehkä vielä katuvan ja
tunnustavan.

Yrjö kohotti päänsä ja sopersi tukahtuneella äänellä: — Hyvästi, herra
paroni. Kiitos kaikesta hyvyydestänne.

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Paroni istui synkkänä. — Aivan kuin
silloin, hän kuiskasi, yhtä itsepintainen, yhtä ylpeä. Hän vaipui
mietteisiin, hyvin raskaisiin, päättäen huokauksista, jotka tuon
tuostakin kohottivat hänen rintaansa.

Koputettiin. Riikke-mamseli astui sisään tavallista punakampana.
— Pyydän anteeksi, että tulen häiritsemään, sanoi hän värisevällä
äänellä, mutta minun täytyi tulla puolustamaan poikaa. Kukapa häntä
muukaan puolustaisi, poloista, lisäsi hän pyyhkien kyyneleen poskeltaan.

— Tarkoittaako mamseli Yrjöä?

— Niin, herra paroni. Poika-parka on vallan suunniltaan surusta ja
häpeästä. Hän tahtoo paikalla lähteä talosta, töin tuskin sain hänet
odottamaan siksi, että saan hänen tavaransa kuntoon.

— Ikävä juttu, mamseli hyvä. Olen siitä kovin pahoillani. Mielelläni
olisin pitänyt pojan täällä, jos hän olisi käyttäytynyt hyvin. Paronin
ääni oli paljoa lempeämpi, kuin mamseli olisi odottanut.

— Luvalla sanoen, herra paroni, pojassa ei minun mielestäni ole mitään
vikaa, vastasi emännöitsijä topakasti. Jos talossa on henkilöitä, jotka
tahtovat saattaa hänet turmioon, ei poika sille mitään mahda.

Paroni rypisti kulmiaan. — Mitä mamseli tarkoittaa?

— Tarkoitan, että poika on viaton kuin kapalovauva eikä ole koskenut
kenenkään omaisuuteen.

— Mutta, hyvä mamseli, todistukset ovat päivänselvät.

Riikke, jonka rohkeus yhä kasvoi, kiersi käsivartensa ristiin ja
vastasi aito naisen tavoin:

— Todistuksista viis! Niitä ei tarvita silloin kun sydän puhuu omaa
kieltään. — Paroni on hyvä ja suo anteeksi suorasukaisuuteni, mutta
mieleni on niin täysi, etten voi enää itseäni hillitä. Todistuksia oli
silloinkin kuusitoista vuotta sitten, mutta ei antanut Riiken sydän
itseään pettää.

— Riikke, te menette liian pitkälle, huusi paroni jyrisevällä äänellä.
Kuka on antanut teille luvan kosketella menneitä asioita?

Emännöitsijä niiasi syvään, mutta hänen kieltään oli mahdoton nyt enää
sitoa:

— Olen palvellut talossa neljäkymmentä vuotta, eikä kukaan voi
moittia minun uskollisuuttani. Kuusitoista-vuotias olin vain, kun
autuas Armo-vainaja otti minut palvelukseensa, ja luutnanttia kannoin
käsivarsillani, kun hän vielä oli suloinen Herran enkeli ja ojensi
pieniä käsivarsiaan isäänsä kohti. Minä näin hänen kasvavan ja
varttuvan, ja kaikki oli hyvin, kunnes herra kapteeni ruotsalaisineen
palasi ulkomailta. Silloin keksittiin, että luutnantti oli petturi
ja elostelija. Koottiin todistuksia ja papereita, kunnes rakas nuori
herrani oli menehtyä surusta ja häpeästä ja karkasi pois maasta.
Jumalalle olkoon kiitos siitä, ettei Armo-vainajan tarvinnut sitä
kurjuutta nähdä. Mutta sen sanon rohkeasti tässä Jumalan ja ihmisten
nähden: luutnantti ei ollut väärentäjä, ja Jumala niille anteeksi
antakoon, jotka sotkivat pojan ja isän välin.

Tämän pitkän puheensa pidettyään purskahti kiihoittunut emännöitsijä
itkuun ja pyörähti äkkiä ulos huoneesta.

Paroni tuijotti kauan hänen jälkeensä. Sitten hän loi katseen seinälle,
josta hänen vaimovainajansa kauniit kasvot häntä katselivat.

— Jumalani, kuiskasi hän, jospa hän olisi oikeassa, tuo harras,
uskollinen sielu. Mutta se on mahdotonta. Yrjö, oma poikani, miksi sen
teit?

Kauan vanhus istui sanatonna surullisiin muistoihin vaipuneena.
Hän näki edessään poikansa uljaana, näki hänen rakkaat, rehelliset
kasvoina. Ne haihtuivat, muuttivat muotoa, nyt hän näki vain pappilan
renkipojan surulliset, syyttävät kasvot ja kuuli sanat:

— Varas en ole.

Arka ääni herätti hänet mietteistään.

— Isoisä!

Beata oli jo kotvan aikaa seisonut oven suussa hämillään, neuvottomana.
Oli varsin outoa nähdä vallaton Beata arkailevana, senvuoksi paroni,
joka ei ylimalkaan pitänyt siitä, että häntä häirittiin, ystävällisesti
kysyi: — Mitä nyt, pikku Beata?

Tyttö epäröi, näkyi, että hänellä oli jotakin erikoista sydämellään.

— Kas niin, tyttöseni, puhu, jos sinulla on jotakin tärkeätä, muutoin
saat jättää asiasi huomiseen. Olen tänään väsynyt.

Beata kuuli ensimmäisen kerran isoisän valittavan väsymystä. Hän oli
aina lasten mielestä uljas vanha soturi, jota ruumiilliset vaivat ja
kärsimykset karttoivat. Hän sai ikäänkuin rohkeutta siitä. Astuen
lähemmäksi hän melkein kuiskaten kysyi:

— Isoisä, voiko Yrjö joutua vankeuteen varkaudesta?

— Ei, vastasi paroni. Hän on vielä liian nuori. Miksi sitä kysyt?

Beata käänsi pitsiesiliinaansa, kunnes se oli ryppyinen kuin pesuriepu.

— Täytyykö hänen lähteä täältä pois?

— Täytyy.

— Tuleeko Klaus sitten takaisin?

— Ei, älä vaivaa minua joutavilla kysymyksilläsi, sanoi paroni
kärsimättömästi.

Esiliina Beatan käsissä oli nyt yhtenä pallona. — Ei Yrjö ole
varastanut, sanoi hän hiljaisella äänellä.

— Kuinka sen tiedät?

Beata heitti päänsä taaksepäin, puna hänen poskillaan kohosi ja
esiliinasta oli vain riekale jäljellä.

— Minä kerron kaikki isoisälle, vaikka ei siitä oikeastaan saisi
puhua. Ei Yrjö ole ottanut maisterin kelloa eikä liioin hopealusikoita.
Jonas ne otti ja kätki.

Paroni ponnahti ylös istuimeltaan ja tarttui lujasti tytön käsivarteen.
— Mitä sinä puhut?

Hänen kätensä kouristivat kuin ruuvipihdit tytön käsivartta, mutta tämä
puri vain huulensa yhteen pidättääkseen tuskanhuutoa.

— Jos isoisä päästäisi käteni irti, sanoi hän rauhallisesti.

Paroni totteli. — Kerro, komensi hän. Mikä on sinun osasi tässä
siistissä jutussa?

— Jonas ja minä olemme molemmat vihanneet Yrjöä, koska se oli hänen
syynsä, että Klauksen täytyi jäädä pappilaan.

— Se ei ollut hänen syynsä, minä olisin muutoinkin vienyt Klauksen
sinne, keskeytti paroni.

— Mutta minä luulin niin, jatkoi Beata, ja siksi olin koko ajan
hyvin ilkeä Yrjölle. Minä tahdoin, että hän lähtisi pois täältä ja
Klaus tulisi kotiin. Kerran tulin sattumalta ruokasaliin, kun Jonas
pisti taskuunsa kaksi hopealusikkaa. ”Mitä sinä teet, Jonas?” kysyin
minä. Hän säpsähti, mutta sitten hän nauroi ja sanoi: ”Beata-neiti,
me laitamme niin, että Yrjö lähtee talosta.” ”Mitä sinä lusikoilla
teet?” kysyin minä. ”Ne ovat sota-aseita”, nauroi hän, ”Beata-neidin
pitää vain luvata, ettei hän puhu kenellekään tästä mitään.” ”Sama se”,
sanoin minä, kunhan vain Klaus tulee takaisin, sillä nähkääs, isoisä,
minulla on ollut kauhean ikävä Klausta. Mademoiselle on niin kuiva ja
kankea kuin aidanseiväs, ja muita tovereita ei minulla ole. ”Mutta
sinun täytyy hommata lusikat takaisin”, sanoin Jonakselle. ”Muutoin
Ottilia-täti suuttuu.” ”Kyllä, kyllä”, hän nauroi, ”me näyttelemme vain
pientä komediaa. Muistakaa olla vaiti, Beata-neiti.” Juoksin ikkunaan
katsomaan, minne hän meni, ja näin hänen kulkevan Niilon tuvalle päin.
Kysyin myöhemmin, mitä hän siellä teki, mutta hän vain nauroi ja nosti
sormen suulleen.

— Tänään näin Riikke-mamselin itkevän katkerasti ja kuulin Amalialta,
että Yrjön täytyi lähteä pois, koska hän oli varastanut. Silloin
pelästyin ja arvasin, että se oli Jonaksen työtä. Ja tulin teille
kertomaan, isoisä, sillä en tahdo, että Yrjöä kohdellaan vääryydellä.

Paroni oli otsa rypyssä kuunnellut tytön pitkää kertomusta. Hän ei
voinut ymmärtää, miksi tuntui niin kevyeltä, vaikka hänen vihansa
kuohahtikin Jonasta vastaan.

Beatalle hän sanoi: — Sinä olet ollut oikea kana, typerä ja nenästä
vedettävä. Nyt tulet minun kanssani pyytämään Yrjöltä anteeksi
osuuttasi tähän innoittavaan salajuoneen. Jonaksen kanssa selvitämme
asiat myöhemmin.

Suuri oli hämmästys portinvartijan tuvassa, kun paroni ja Beata
ilmestyivät. Riikke-mamseli järjesti parhaillaan silmät itkusta
punaisina Yrjön pientä matka-arkkua. Vanha portinvartija imeskeli
kiivaasti tyhjää piippua, jonka hän suruissaan oli unohtanut täyttää,
Yrjö keskusteli puoliääneen maisterin kanssa, joka oli tullut ottamaan
oppilaaltaan jäähyväiset. Kaikki neljä kohosivat pystyyn, kun paroni
Beataa taluttaen astui sisään.

— Me tulemme pyytämään anteeksi Yrjöltä, sanoi paroni ystävällisesti,
arvokkaalla tavallaan. Tiedämme nyt, että Yrjö on syytön, ja minä
olen hyvin pahoillani siitä, poikani, että sellainen häväistys on
kohdannut sinua kodissani. Saan tehdä paljon puolestasi, ennenkuin
voin sovittaa erehdykseni. Pyydän senvuoksi, että sinä jo tänä päivänä
muutat kotiimme asumaan. Maisteri Tickleniuksen huoneen vieressä on
pieni kamari, jonka sinä saat. Sinun tulee sallia minun pitää huolta
itsestäsi, niinkuin pidän huolta Beatasta ja Klauksesta. Ja ellen minä
osaa, auttaa Riikke-mamseli kyllä. Vai kuinka, mamseli?

Hän kääntyi hymyillen vanhan emännöitsijän puoleen, joka varmaankin
ensimmäisen kerran elämässään oli aivan sanatonna eikä osannut tehdä
muuta kuin nyökyttää päätänsä.

Yrjö seisoi äänetönnä, väri vaihteli hänen kasvoissaan. Näkyi, että
hänellä oli kova taistelu kestettävällään. Viimein hän sanoi matalalla
äänellä:

— Herra paroni, kiitän teitä sydämellisesti ystävällisestä
tarjouksestanne. Mutta jos saan valita, asun mieluummin vanhan
Niilon luona. Kartanossa tulen aina olemaan kaikkien silmissä vain
kerjäläinen, joka elää armopaloilla. Täällä voin ansaita leipäni,
joskaan en ikinä saata maksaa Riikke-mamselille ja Niilolle heidän
hyvyyttään.

Mutta nyt oli Riikke-mamseli saanut takaisin puhelahjansa.

— Yrjö, Herran tähden, huudahti hän kauhistuneena.

Paroni katseli nuorta poikaa, joka seisoi siinä vakaana ja ylpeänä,
mutta hän ei näyttänyt suuttuneelta, pikemmin päinvastoin.

— Oikein, Yrjö, sanoi hän. Pieni määrä ylpeyttä ei haittaa. Koska
sinusta on ikävä elää armopaloilla, täytyy meidän kai keksiä sinulle
jotakin työtä. Maisteri Ticklenius tarvitsee apulaista, hän järjestää
nykyjään Tottisalmen kirjastoa, joka on sangen laaja. Sinä voit häntä
siinä auttaa. Eikö totta, maisteri, te tarvitsette apulaista?

— Välttämättömästi, valehteli maisteri silmää rävähdyttämättä. Hän
oli niin mielissään, että lakkaamatta hykersi käsiään ja mutisi
naurahdellen: — Kelpo mies, jalo mies! Tietysti minä tarvitsen
apulaisen, hi-hii.

Yrjö epäröi vielä. Hänen oli vaikea unohtaa, että häntä kartanossa oli
sanottu varkaaksi. Vasta kun paroni veti hänet luokseen ja matalalla
äänellä lausui: — Yrjö, älä kieltäydy, minä rakastin kerran suuresti
erästä, joka oli hyvin sinun näköisesi. Hänen tähtensä ja sovittaakseni
mahdollista rikosta häntä kohtaan pyydän sinua suostumaan ehdotukseeni,
vastasi poika hiljaa: — Minä tulen.

— Isoisä, eikö sinusta ole kummallista, että Yrjö on niin ylpeä ja
itsetietoinen, vaikka hän on köyhä, kysyi Beata palatessaan paronin
kanssa kartanoon. — Mademoiselle sanoo aina, että köyhien tulee olla
nöyriä ja taipuvaisia meille ylhäisille.

— Sinun mademoisellesi on hanhi, vastasi paroni tuimasti. Ylevä mieli
ei siedä sortoa. Miksi ei köyhä saisi olla yhtä ylpeä kuin niin sanottu
ylhäinen, jos hän on kelpo ihminen?

Beata nauroi hiljaa. Mainiota! Isoisä sanoo mademoisellea hanheksi.
Ei se juuri olisi Ottilia-tädin mieleen, mutta totta se on. Hän olisi
mielellään puhellut isoisälle päivän tapahtumista, mutta paroni kulki
niin syvissä ajatuksissa, ettei tyttö uskaltanut häntä häiritä. Ja niin
he saapuivat kotiin äänettöminä.

Mutta yläkerrassa kävi kova myrsky, kun paroni astui sisään vaatien
Jonasta tilille. Kapteeni vaikeroi hermojaan, ja Jonas seisoi pää
painuksissa antaen myrskyn raivota. Silloin tällöin vain hänen
silmissään välähti vihamielinen, häijy katse.

— Ainoa puolustukseni, herra paroni, sanoi hän viimein nöyrästi, on
että tein kaiken kapteeni-raukan tähden, joka ei voi sietää poikaa. On
totta, että piiloitin sekä kellon että hopealusikat saattaakseni pojan
huonoon valoon.

Seuraavana päivänä lähtivät kapteeni ja Jonas Tottisalmesta. Paroni
oli vaatinut Jonasta lähtemään talosta, mutta kapteeni ei voinut erota
rakkaasta palvelijastaan, ja niin he molemmat matkustivat Ruotsiin,
johonkin kylpypaikkaan kapteenin hermoja parantamaan.

Kuudes luku.

UUSI KOTI.

Klaus heräsi sunnuntaiaamuna pappilan ullakkohuoneessa. Puoliunessa,
haukotellen hän hapuili soittokelloa, joka Tottisalmessa aina oli hänen
vuoteensa vieressä Jonasta varten.

Merkillistä! Soittokello ei ollut paikoillaan. Klaus haukotteli pari
kertaa oikein pitkään ja aukaisi silmänsä. Samassa hän muisti edellisen päivän
tapahtumat. — Hän ei ollutkaan Tottisalmessa, vaan pappilassa,
pienessä ullakkohuoneessa, joka on mahdollisimman yksinkertaisesti
sisustettu.

Hän potkaisi vihaisesti sänkyä, kun ei ollut muuta syntipukkia
lähettyvillä.

— Tuollainen viheliäinen vuode, olkipatja ja tilkkupeite.

Ovea raotettiin. Joel pisti liinaharjaisen päänsä esiin.

— Hyvää huomenta, tuletko mukaan kirkkoon? On rippikirkko tänään,
joten lähdemme tavallista aikaisemmin. Joudu siis aamiaiselle.

Klaus kääntyi toiselle kyljelle vastaamatta sanaakaan.

Joel astui huoneeseen ja istuutui Klauksen vuoteen reunalle.

— Kuulepas, Klaus, hän sanoi tuttavallisesti. Älä huoli juonia, siitä
ei ole mitään hyötyä. Isä ja äiti ovat niin merkillisen päättäväisiä,
vaikka he ovatkin maailman kilteimmät ihmiset. Nouse nyt vain ja pue
yllesi, niin lähdemme kirkkoon.

Ei vastausta.

Joel nousi lähteäkseen. — Miten tahdot. Sen pahempi itsellesi.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Josef.

— Klaus, tule aamiaiselle joutuin. On jo kiire.

— Minä tulen, kun minua haluttaa, murahti Klaus ynseästi.

— Et suinkaan. Olet kai tottunut kotonasi hyvään järjestykseen, ja
tiedät siis, että kaikkien perheenjäsenten tulee saapua säännöllisesti
aterialle. Nouse vain mutkittelematta.

Josefin poistuttua huoneesta alkoi Klausta hävettää. Hänen täytyi
myöntää, että Josef oli oikeassa. Isoisä oli aina vaatinut ehdotonta
täsmällisyyttä aterioiden suhteen. Yrmeänä hän puki ylleen ja astui
töin tuskin tervehtien ruokailuhuoneeseen, jossa perhe jo oli koolla ja
pöydässä, lapset sileiksi kammattuina, pastori ja Lotta-äiti mustissa
kirkkopuvuissa.

— Hyvää huomenta, ystäväni, lausui Lotta-äiti ystävällisesti. Tulet
myöhään, mutta se olkoon sinulle anteeksi annettu tällä kertaa, kun et
vielä tunne talon tapoja. Me syömme aina aamiaista kello seitsemän,
pyhänä puoli kahdeksan. Puoli tuntia ennen aamiaista kokoonnutaan
aamuhartauteen.

— Minä en ole tottunut syömään niin aikaisin, sanoi Klaus
huolimattomasti.

— Nyt saat tottua, kuului pastorin paikalta. Klaus joutui istumaan
Marian viereen. Tyttö siirsihe ehdottomasti lähemmäksi hiljaista
Josefia. Silloin tällöin hän salavihkaa pälyi vieruskumppaniinsa, joka
silminnähtävästi halveksien ohrapuuroa ja palttuleipää tuskin maistoi
ruokaa.

Kun ateria oli päättynyt, luki Josef ääneen pöytärukouksen. Kaikki
lapset kättelivät isää ja äitiä.

— Lähdetkö mukaan kirkkoon, Klaus? kysyi pastori.

— En, aikoi Klaus vastata, mutta samassa ajoivat hevoset pihalle.
Saattaisihan olla hauska ajella. — Voinhan tulla, vastasi hän siis
armollisesti.

Kirkossa Klaus taaskin joutui istumaan Marian viereen. Tyttö avasi
pienen sievän virsikirjansa tarjoten sitä Klauksellekin. Mutta Klaus
työnsi tylysti kirjan luotaan. Hän huomasi tällöin, että tytön silmät
täyttyivät kyynelillä. Pikku Maria oli kodin lemmikki eikä ollut
tottunut tylyyn käytökseen. Pian hän kuitenkin unohti surunsa, kun isä
astui saarnastuoliin.

Yks päivä parempi
huoneessa Herrani
kuin kaikki maailman ilo,
kuin nopeasti poijes kimmoo.
Mä oves vartijana
tahtoisin olla aina.

veisasi hän heleästi.

Ja kun pastori voimakkaalla äänellä luki rippisaarnansa, kuunteli Maria
hartaana, kädet ristissä virsikirjan ympärillä. Vain silloin tällöin
hän loi nuhtelevan katseen pikku Jonataniin, joka haukotellen ja
jalkojaan ojentaen pyrki äidin syliin.

Klaus katseli häntä syrjästä. Hän häpesi tylyä käytöstään. Miten sievän
näköinen Maria oli istuessaan siinä silmät suurina ja lempeinä, miten
hento ja hiljainen hän oli, aivan kuin pieni hiiri. Beata oli vallan
toista maata, niin vallaton ja voimakas. Aina hän kujeili, kirkossakin,
milloin vain Ottilia-täti käänsi silmänsä pois.

Voi Beata, voi Tottisalmi! Klauksen silmät vettyivät.

Kun kirkkoväki saapui kotiin, oli siellä viesti Tottisalmesta,
Ottilia-tädin lähettämä.

Täti oli lähettänyt vaatteita ja kirjoja, Beata tammipelin ja Robinson Krusoen,
Klauksen lempikirjan, kapteeni hänen pyssynsä ja paroni
vakavan kirjeen. Robinsonin väliin oli Jonas pistänyt kirjelipun,
jossa sanottiin: — Rohkeutta, nuori herra. Tehkää heidän elämänsä
sietämättömäksi, niin he lähettävät teidät kotiin.

Klaus sulkeutui aarteineen huoneeseensa eikä näyttäytynyt ennenkuin
illallispöydässä. Siinä hän käyttäytyi niin kopeasti ja nenäkkäästi,
että Lotta äiti huokaisten toivoi, ettei mokoma rauhanhäiritsijä
koskaan olisi tullut taloon. Samaa ajattelivat lapsetkin. Pastori yksin
oli rauhallinen, vain silloin tällöin hän loi Klaukseen katseen, jota
lapset keskenään sanoivat isän tuomiopäiväkatseeksi.

Seuraavana aamuna Klaus loikoi itsepintaisesti vuoteessaan kello yhdeksään asti
lueskellen Robinsonia. Joel lähetettiin häntä noutamaan,
mutta hän vain haukotteli vastaukseksi toisen kehoituksiin. Kun hän
viimein saapui aamiaiselle, oli ruoka korjattu pöydästä ja hän sai kuin
saikin olla nälissään päivällisiin asti.

Pastori ja Lotta-äiti olivat ankarasti kasvattaneet lapsensa, ja
samaa kasvatustapaa he noudattivat Klauksen suhteen, kuten pastori
oli paronille luvannut. Klaus puolestaan, joka pienestä pitäen oli
tottunut siihen, että häntä palveltiin ja hemmoteltiin, oli harmissaan
ja ymmällään uudesta ankarasta järjestyksestä. Usein Klaus häpesi
käytöstään, sillä hän ei luonteeltaan ollut häijy, mutta hän muisti
Jonaksen neuvon ja koetti kaikin tavoin tehdä elämän pappilanväelle
niin katkeraksi, että he kyllästyneinä lähettäisivät hänet takaisin
Tottisalmeen.

Josef ja Joel koettivat ensi alussa houkutella häntä leikkeihin ja
askareihin, mutta vaikka Klauksen tekikin usein mieli ystävöityä
varsinkin iloisen Joelin kanssa, pysyi hän uppiniskaisesti poissa
heidän seurastaan kulkien omia teitään. Hän halveksi pappilan
yksinkertaista elämää, sen koruttomia tapoja ja köyhyyttä. Tuntikausia
hän samoili metsissä variksia ampumassa vastoin pastorin nimenomaista
kieltoa. Pastorin täytyi viimein ottaa pyssy häneltä pois, koska hän
pelkäsi pojan vahingoittavan itseään.

Uneliaana ja vastahakoisena hän aamuisin ilmestyi arkihuoneeseen,
jossa perhe vietti aamuhartauttaan. Häntä loukkasi se, että pappilan
palvelusväkikin oli koolla aivan kuin perheenjäsenet. Tottisalmessa
oli kyllä aina kohdeltu palvelusväkeä hyvin, se oli perinnäinen tapa,
mutta ero heidän ja perheenjäsenten välillä oli suuri. Ei koskaan olisi
Ottilia-neidin ylimysmieliseen päähän pälkähtänyt kutsua renkejä ja
piikoja arkihuoneeseen, se olisi ollut hänen mielestään kerrassaan
säädytöntä. Mutta pappilassa istuivat kaikki muonarengistä voutiin asti
kuin kotonaan perheen istuimilla veisaten kuuluvalla äänellä isäntäväen
kanssa.

Vähitellen kuitenkin nämä pienet aamuhetket alkoivat Klausta
miellyttää, vaikka ne joka aamu olivat samanlaisia. Lotta-äiti soitti
harmoniota, pastori istui hänen vieressään aloittaen mahtavalla
äänellään virren, johon lapset ja palvelijat yhtyivät hartaasti
ja tottuneesti. Heleimpänä kaikista kajahteli Marian lapsellinen,
hopeankirkas ääni. Klaus unohtui välistä häntä katselemaan, kun hän
käsivarsi kiedottuna pikku Jonatanin ympärille, hiljaa kuiskasi hänelle
virren sanat, jotta pienokainenkin saattaisi seurata mukana.

Tottisalmen kirjastossa oli vanha puupiirros, joka esitti Martti Lutheria
perheensä piirissä laulaen ja soittaen. Sitä Klaus muisteli
katsellessaan ympärillään istuvaa perhepiiriä. Niin hartaita he kaikki
olivat, hartaita ja luottavia. Ja Maria oli kuin Lutherin pieni Lenchen.

Riemuitsevana ja lempeänä soi kaunis virsi hänen huuliltaan:

Mun silmän, käten nostan
ain ylös mäkihin,
jost’ avun tiedän saavan,
ja valon kaunihin.

Sill’ Herra avun lainaa,
kuin maan ja taivaan loi,
hän kuulee huuton’ aina
ja suojella kyllä voi.

Ja tarkkaavana hän kuunteli, kun luettiin raamatusta pitkiä jaksoja.
Pojat saattoivat usein haukotella, Josefkin, joka kuitenkin aikoi
papiksi, mutta ei koskaan Maria.

Ensin Klaus luuli, että Maria vain teeskenteli, mutta sitten hän
huomasi, että tyttö todella rakasti Jumalan sanaa ja kuunteli sitä
mielellään. Ja se Klausta ihmetytti. Hän oli aina luullut, että Jumalan
sanaa kuunnellaan vain siksi, että vanhemmat ihmiset niin tahtovat.
Kyllähän Beatan ja hänenkin joka sunnuntaiaamupuoli täytyi istua
Ottilia-tädin huoneessa, jossa täti pitkäveteisellä, laulavalla äänellä
luki heille kauhean kuivaa postillaa. He kuuntelivat, kun heidän
täytyi, mutta luetusta he tuskin tajusivat sanaakaan. Ja kun täti oli
lopettanut, hengähtivät he helpotuksesta ja riensivät suin päin ulos
hätäisesti suudeltuaan tätiä kädelle.

Maria oli todella merkillinen tyttö.

Klaus oli ollut viikon pappilassa, kun lukutunnit alkoivat. Josefin ja
Joelin oli määrä syksyllä lähteä kouluun, ja pastori tahtoi vahvistaa
heidän tietojaan varsinkin latinassa. Paronin pyynnöstä otti pastori
myöskin Klauksen oppilaakseen. Klaus sai nyt tutustua toisenlaiseen
koulukuriin, kuin Tottisalmessa oli ollut. Pastori oli nuorempana ollut
triviaalikoulussa opettajana, hän tiesi vaatia oppilailtaan ja tekikin
sen täydellä todella. Siksipä kuuluikin kansliahuoneen avonaisesta
ikkunasta uuttera: amo, amas, amat kuin kärpäsen surina, ja ahkerasti
siellä pojat takoivat päähänsä kielioppia ja Cornelius Neposta, vaikka
mieli olikin metsässä ja vesillä.

Senkin seitsemän kertaa Klaus heitti kyllästyneenä kirjansa nurkkaan ja
karkasi avonaisesta ikkunasta ulos, mutta pastori oli hellittämätön,
ei auttanut mutkittelu, ei valitukset. Hänen jäntevä tahtonsa mursi
hemmotellun pojan vastarinnan. Yhteisestä koettelemuksesta oli
kuitenkin hyötyäkin. Kun pojat hikipäässä olivat yhdessä istuneet
pänttäämässä oratio obliquaa ja oratio rectaa, ja sitten pääsivät
ummehtuneesta kansliasta ulos vapauteen, tunsivat he olevansa
tovereita, joita liitti toisiinsa yhteinen side: kammo lukuhuonetta
kohtaan. Iloisina he silloin temmelsivät metsällä ja rapuretkillä,
ja jos Klaus olikin kiivas ja vallanhimoinen, kuittasivat veljekset
sen leveällä hymyllä tai pahimmassa tapauksessa aimo paukulla Joselin
isällisestä kämmenestä.

Klauksessa oli ajan kuluessa syttynyt himmeä aavistus siitä, ettei hän
ollutkaan niin tärkeä henkilö, kuin Tottisalmessa luultiin. Nyt, kun ei
Jonaksen imartelu eikä Ottilia-tädin veltto hemmottelu enää ollut häntä
turmelemassa, hän alkoi tuntea itsensä aivan tavalliseksi ihmiseksi.
Silloin hän oli hauska toveri, reipas ja teeskentelemätön, varsinkin
jos kaikki kävi hänen mielensä mukaan. Mutta jos häntä vastustettiin,
suuttui hän usein silmittömästi, ja silloin häntä oli vaikea hillitä.
Ja silloin ei auttanut muu, pastorin täytyi rautakourin tarttua asiaan.
Monta iltapuolta Klaus sai viettää yksin huoneessaan, kun muut olivat
ulkona leikkimässä. Saattoipa silloin usein tapahtua, että ovelta
kuului hiljainen koputus, Marian sileäksi kammattu pää pilkisti arasti
ovesta ja vieno ääni kysyi:

— Saanko tulla sisään?

— Tule vain, murisi Klaus ynseästi, ja pikku Maria hypähti sisään
notkeana kuin näätä.

Kauan aikaa oli Maria arastanut Klausta, joka hänen mielestään oli
”kauhean ilkeä poika”. Mutta kerran Klaus jalomielisesti oli pelastanut
Mirrin häijysisuisen naapurin Hallin hampaista, ja sillä teolla hän
voitti Marian luottamuksen ja kiitollisuuden.

— Sinä olet kuin pieni hiiri, joka tulee lohduttamaan vankilassa
istuvaa onnetonta vankia, huokasi Klaus. Hän oli todella omasta
mielestään sillä hetkellä kärsivä vanki ja pastori hänen kova
vanginvartijansa.

— Sinä et saa vastustaa isää, varoitti Maria pikkuviisaasti.
Katkismuksessa sanotaan, että pitää olla kuuliainen isälleen ja
äidilleen.

— Mutta hänpä ei olekaan minun isäni, vastusti Klaus. Ja jos minun
äitini eläisi, ei minua kohdeltaisikaan näin pahasti.

Tätä väitettä ei Maria kyennyt kumoamaan, se herätti aina hänessä
syvää sääliä. Klaus-raukalla ei ollut äitiä, ihmekös, että hän oli
pahankurinen. Eikä hän koskaan ollut saanut maistaa vitsaa kuten Marian
veljet, jotka olivat hyvin tutut vitsan kanssa, varsinkin Joel.

— Tahdotko kuulla Tannenpurin Ruusasta? kysyi hän johtaakseen pojan
ajatuksia toisaalle.

— Anna tulla.

Marialla oli mainio muisti ja lisäksi laaja mielikuvitus. Hän osasi
kertoa kummallisia tarinoita, joita oli kuullut palvelijoilta tai
itse lukenut ja höystänyt omilla mielikuvillaan niin ihmeellisiksi,
että veljet ja sisaret häntä lumoutuneina kuuntelivat. Klaus oli jo
monta kertaa kuullut kertomuksen jalosta Tannenpurin Ruusasta, joka
rupesi vanginvartijan palvelijaksi saadakseen olla lähellä isäänsä,
uljasta kreivi Eberhardia, vankilassa. Mutta Maria lisäsi joka kerran
kertoessaan aina uuden jännittävän piirteen tarinaan, niin että se aina
oli uusi — — —

Oli tavattoman kuuma päivä heinäkuun loppupuolella. Pastori oli
antanut pojille luvan läksyistä, ja he olivat, koko joukko, Jonatan ja
Maria sekä Susanna mukaan luettuina, lähteneet poimimaan mesimarjoja.
Mutta retki ei ollut onnistunut. Klausta harmitti, kun ei menty
minne hän tahtoi, Jonatan oli väsynyt ja kärtti yhtä mittaa kotiin.
Päällepäätteeksi vaivasi kuumuus kovasti. Lasten huomaamatta oli
taivaalle kohonnut raskaita pilviä; ja pian ukkonen alkoi jyristä.
Marjamiehet pakenivat läheiseen heinälatoon odottamaan siinä rajuilman
taukoamista.

Rauhoittaakseen itkevää Susannaa ja Jonatania alkoi Maria kertoa:

Kauan, kauan aikaa sitten eli Saksassa tai Itävallassa, en oikein
muista kummassa, mahtava ja uljas keisari, Max nimeltään. Hän piti
itseään Jumalan vertaisena ja ylpeili voimastansa, sillä hänen
valtansa alle kuului suuri joukko kansoja ja valtakuntia. Hän halveksi
kaikkia ihmisiä, yksinpä hyvää Jumalaakin, ja vaati, että häntä piti
palveltaman kuin korkeinta maan päällä.

Eräänä päivänä hän lähti metsästysretkelle vuoristoon, ja hänen
mukanaan oli monta korskeata ritaria ja uljasta ratsumiestä.
Metsänotusta ajaessaan keisari joutui erilleen seurueestaan. Hän näki
komean vuorikauriin, joka pakeni häntä kuin leikillään, harppasi jonkun
askeleen ja pysähtyi taas ikäänkuin katsoakseen, seurasiko takaa-ajaja.
Kauriin kiusanteko kiihoitti Max-keisaria, hän laskeutui maahan hevosen
selästä ja sitoi ratsunsa pyökkiin, sillä polku kävi niin kapeaksi,
että hevonen oli vain esteenä.

Korkeammalle, yhä korkeammalle kauris pakeni, ja Max-keisari seurasi
sitä kiihkossaan unohtaen kaiken varovaisuuden. Äkkiä hän näki eläimen
aivan edessään, hän tähtäsi, kauris syöksyi kallion taa ja metsästäjä
seurasi sitä sokeasti. Mutta silloin hänen jalkansa luiskahti, hänen
silmissään pimeni, hän vajosi syvälle, syvälle.

Kun hän avasi silmänsä, kaartui sininen taivaan laki hänen yllään,
mutta syvällä alhaalla hän näki laakson. Hän oli pudonnut kapealle
kallionkielekkeelle ja tarttunut vaatteistaan vuorenseinässä kasvavaan
pensaaseen. Ja hänen yllään kohosi äkkijyrkkä kallio sileänä kuin
seinä. Silloin keisari ymmärsi, ettei mikään voima maan päällä voinut
häntä pelastaa kuolemasta, sillä yhtä mahdoton oli päästä kallioseinää
ylös kuin laskeutua sitä alas.

Hän kuuli jahtitorven äänen heikkona ja tiesi, että hänen seurueensa
etsi häntä. Hän huusi kovalla äänellä, mutta ei kukaan kuullut hänen
ääntään. Siinä hän nyt seisoi, maiden ja kansojen mahtava hallitsija,
yhtä avutonna kuin avuttomin lapsi valtakunnassa.

Silloin murtui ylpeän keisarin mieli. Hän huomasi, kuinka pieni ja
mitätön mahtavinkin on taivaan valtiaan kädessä.

Mutta alhaalla laaksossa oli muuan keisarin seuralaisista sattumalta
luonut silmänsä ylös ja huomannut keisarin pienenä pilkkuna korkealla.
Ääneen vaikeroiden hän kutsui toisetkin koolle, ja he huomasivat, että
keisaria oli mahdoton pelastaa.

Silloin Max-keisari repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen
pyynnön, että he kutsuisivat papin, sillä hän tahtoi viimeisen kerran
nauttia pyhää ehtoollista alamaistensa kanssa. Ja paperin hän heitti
alas laaksoon miestensä jalkain juureen.

Kun iltakellon ääni kutsui laaksonväen koolle, polvistuivat kaikki
jyrkän kallioseinän juureen hartaasti rukoillen Jumalaa. Ja pappi
koroitti kätensä ja siunasi heitä kaikkia, Max-keisariakin, joka
polvistui nöyränä Jumalan kasvojen eteen.

Mutta kun hän vielä oli hartaaseen rukoukseen vaipuneena, näki hän
äkkiä edessään valkopukuisen pojan, jonka vaaleat kiharat sädehtivät
ilta-auringon valossa. Poika hymyili leppeästi viitaten häntä
seuraamaan jäljessään. Ja nyt keisari näki kapean polun, niin kapean,
että sitä ihminen töin tuskin pääsi kulkemaan. Mutta valkopukuinen
poika kulki sitä kepeästi, ja keisari seurasi häntä täynnä ihmetystä ja
pelkoa.

Kun he saapuivat tienristeykselle, missä polku laajeni johtaen alas
laaksoon, katosi poika. Mutta Max-keisari kohotti kätensä taivasta
kohti nöyrästi kiittäen Jumalaa, sillä hän ymmärsi, että poika oli
ollut taivaan sanansaattaja. — — —

— Kaunis ja opettava tarina, sanoi Josef.

— Tulikohan Max-keisari jälleen ylpeäksi, kun hän oli päässyt pulasta?
kysyi Susanna.

— Tietysti, nauroi Joel, niin aina käy: kun on pulassa, niin katuu,
mutta kun taas on kuivalla maalla, ei muista lupauksiaan. Niin Israelin
lapsetkin tekivät.

— Minäpä en usko sellaista Max-keisarista, vastusti Maria aivan
punaisena. Hänestä tuli jalo ja hyvä ruhtinas, siitä olen varma.

Klaus oli ääneti. Hänestä tuntui, kuin olisi Marian kertomus
erityisesti sopinut häneen. Ylpeä hänkin oli, ylpeä siksi, että oli
aatelinen ja suuren sukukartanon perillinen.

— Etkö sinäkin, Klaus, ole samaa mieltä kuin minä? kysyi Maria.

— Minä luulen — — — Mutta he eivät saaneet koskaan tietää, mitä
Klaus luuli, sillä samassa kuului kauhea jyrähdys, ja yht’äkkiä oli
heinälato ilmitulessa.

— Salama! Salama on iskenyt latoon, huusi Josef, ja tarttuen
Jonataniin hän syöksyi ladosta, toiset kintereillään.

Vasta pitkän matkan päässä he uskalsivat seisahtua ja luoda katseen
palavaan latoon. Äkkiä kuului kimeä huuto: Maria! Ja Klaus, joka oli
jäänyt muista vähän jäljelle, kiiti niityn poikki latoa kohti.

— Taivaan isä, kirkaisi Joelkin, laski Susannan maahan ja alkoi juosta
ladolle.

Jonatan ja Susanna pitelivät kirkuen kiinni Josefin takista, niin ettei
hän päässyt paikaltaan. Hän näki vain, kuinka Klaus syöksyi palavaan
latoon ja taas takaisin Maria sylissään. Mutta juuri sillä hetkellä,
kun hän hyppäsi ulos ovesta, romahti oven kamana kipeniä heitellen
alas ja sivalsi pudotessaan Klausta olkapäähän. Kiljahtaen Klaus
vaipui maahan polvilleen. Samassa oli jo Joelkin tuulena paikalla. Hän
sieppasi tajuttoman Marian Klauksen sylistä ja kantoi hänet syrjään.
Sitten takaisin Klauksen luo, joka kalpeana makasi maassa. Josefin
avulla, joka nyt myöskin oli saapunut paikalle, hän kantoi Klauksen
Marian viereen.

Susanna ja Jonatan ulvoivat kilpaa. — Voi-voi, Maria ja Klaus ovat
kuolleet.

— Vaiti! komensi Josef. Hän polvistui Marian viereen ja koetti tytön
suonta. Hän ei ollut saanut palohaavoja, hiukset vain olivat hiukan
käpertyneet. Luultavasti hän oli mennyt tainnoksiin salaman iskusta
eikä ollut kyennyt seuraamaan toisia ulos ladosta. Klauksen olkapää
oli saanut pahan palohaavan, hän vaikeroi hiljaa. Maria oli yhä
liikkumatonna, mutta sydän toimi.

— Joel, riennä heti noutamaan hevosta, käski Josef. Ota ensimmäinen,
minkä tieltä tapaat.

— Me tulemme mukaan, huusivat Susanna ja Jonatan. Me tahdomme kotiin.

— Te istutte paikallanne ettekä hiisku sanaakaan, komensi Josef.

Lapset, jotka olivat tottuneet alistumaan vanhemman veljen tahtoon,
istuivat hiljaa kuin hiiret ojan reunalla, posket märkinä ja likaisina
kyyneleistä.

Muutaman minuutin kuluttua Joel saapui juoksujalkaa. — Minulla
on hevonen, huusi hän. Tapasin Alitalon Mikon, joka ajoi heiniä
takamaaltaan. Hän lupasi viedä heidät pappilaan. Miten he jaksavat?

— Klaus alkaa toipua, mutta Maria on yhä vielä tainnoksissa.

Alitalon isännän avulla nostettiin Klaus ja Maria heinäkuormalle. Maria
oli yhä liikkumatta, mutta Klaus avasi silmänsä, ja nähdessään Marian
hän rauhoittui. — Elääkö Maria? kuiskasi hän.

Josef, nyökäytti päätään, mutta käänsi päänsä salatakseen kyyneliään.
Hän ei luullut Marian enää toipuvan.

Iloisina olivat lapset aamulla lähteneet marjaretkelleen, surullinen
oli kotiintulo. Hevonen astui käymäjalkaa, sillä tie oli huono ja
Klauksen olkaan koski jokainen pyöräntärähdys viiltävästi. Alitalon
isäntä ja Josef kävelivät hevosen rinnalla. Joel ja pikkulapset olivat
juosseet edeltäkäsin pappilaan kertomaan surullista uutista.

Kalpeana, avopäin riensi pastori tulijoita vastaan. Nähdessään
lempityttärensä Marian vaaleana ja liikkumattomana lepäävän heinillä
hän pani kätensä ristiin ja kuiskasi: — Herra, älä pane tätä kuormaa
päällemme.

Sillä aikaa kuin sairaita kannettiin sisään, oli Lotta-äiti nopeasti
saanut järjestykseen vuoteet omassa makuuhuoneessaan sekä tuonut esille
naurisöljyä, kalkkilinjamenttia ja puhdasta liinakangasta. Varovasti
laskettiin molemmat sairaat vuoteille toistensa viereen.

— Josef, käske Pekan heti ratsastaa täyttä laukkaa Tottisalmeen.
Kirjoita pari riviä paronille. Heta olkoon käsillä, jos tarvitaan.
Lämpöisiä peitteitä, komensi Lotta äiti.

Maria käärittiin lämpöisiin peitteisiin, ja pastori koetti herättää
häntä eloon vierittämällä häntä edestakaisin sekä keinotekoisella
hengityksellä. Lotta äiti seurasi hänen toimiaan tuskaisena hoitaessaan
Klauksen käsivarsia. Poika oli kietonut takkinsa Marian ylle
suojellakseen häntä liekeiltä ja tuli oli polttanut pahat haavat ohuen
paidan lävitse.

Parikymmentä minuuttia teki pastori väsymättä työtä, tuskan hiki
otsalla, hiljaa rukoillen. Sitten vavahtivat Marian kasvot, hieno
puna kohosi poskiin, hän avasi silmänsä. Nähdessään isän rakkaat
kasvot vierellään hän yritti puhua, mutta ei saanut ääntä. Huulet vain
liikkuivat.

— Hän elää, Jumalalle olkoon kiitos, huudahti pastori.

— Jumalalle olkoon kiitos, kuiskasi Klauskin, luultavasti ensimmäisen
kerran eläessään. Nyt minäkin paranen, Lotta-äiti. — Mielenliikutus
vei häneltä kaikki voimat, hän vaipui tainnoksiin.

— Herrainen aika, nyt hän kuolee ihan käsiin, huudahti Heta, joka tuki
häntä käsivarsillaan.

Mutta Klaus tointui pian, ja kun hän heräsi, kohtasi hän Marian silmät.
Tyttö hymyili heikosti.

Keskiyön aikana ajoivat Tottisalmen vaahtoiset hevoset pihalle. Niistä
nousivat paroni, tohtori ja Ottilia-neiti.

— Voi, paroni, vaikeroi Lotta-äiti masentuneena. Näin huonosti olemme
vaalineet turvattiamme, jonka jätitte huostaamme.

— Älkää niin sanoko, vastasi paroni vakavasti, Jumalan teitä emme voi
määrätä.

Mutta Ottilia-neiti sanoi terävästi: — Ainakaan se ei olisi tapahtunut
hänelle kotona. Tottisalmessa hän ei saa juosta marjassa ukkossäällä.

Lotta-äiti punehtui, mutta ei sanonut sanaakaan puolustuksekseen.

Molemmat potilaat nukkuivat. Maria rauhallisesti, mutta Klaus oli
kuumeessa. Tuon tuostakin hän avasi silmänsä ja puhui sekavasti: —
Maria, Maria, älä jätä Maxia. Vie hänet pois kalliolta.

— Mitä hän Maxista puhuu? ihmetteli Ottilia-neiti.

— Hourailee, vastasi tohtori lyhyesti. Hän tutki molempia sairaita.

— Tyttö kyllä toipuu. Hänen on pysyttävä vuoteessa pari päivää aivan
hiljaa. Klauksen olkapää on kyllä paha, mutta hänellä on hyvä terveys
ja haava paranee verrattain pian, kun sitä hyvin hoidetaan. Kuten jo on
tehtykin, lisäsi hän kumartaen Lotta äidille. Hänessä on jonkin verran
kuumetta, mutta se ei ole vaarallista, kun hän vain saa olla rauhassa.

— Arveleeko veli, että voimme nyt heti viedä hänet Tottisalmeen? kysyi
paroni.

— Ei millään muotoa. Antakaa hänen vain olla täällä rauhassa.
Lotta-rouva kyllä hoitaa häntä, hänhän on oikeastaan minun apulaiseni
näillä seuduin. Parantelee ja paikkaa kuin paraskin lääkäri. Minä jään
tietysti tänne yöksi. Huomenaamulla saamme luullakseni olla jotenkin
levolliset heihin nähden.

Sitten vieraat siirtyivät ruokasaliin. Pastori sai olla sekä isäntänä
että emäntänä ja hoiti tointaan jotenkin kömpelösti. Tuon tuostakin hän
tarjosi leipäkoria tohtorille kysyen: — Eikö armollinen neiti suvaitse
kääresylttyä? Ja Ottilia-neidille vasikanhyytelöä: — Olkaa hyvä,
tohtori, piparkakkuja.

Josef ja Joel saivat kertoa yhä uudelleen aamupäivän tapahtumat.
Ottilia-neiti vuodatti runsaasti kyyneleitä pitsireunaiseen
nenäliinaansa. Paroni ei puhunut paljoa, mutta kun hän kuuli, kuinka
Klaus hetkeäkään epäröimättä oli syöksynyt Mariaa pelastamaan,
kirkastuivat hänen kasvonsa.

Kun paroni ja Ottilia-neiti aamulla astuivat makuuhuoneeseen, olivat
molemmat lapset hereillä. Kalpeat he olivat kumpikin ja suurisilmäiset,
mutta elämä oli voitolla, sen näki selvästi.

Klaus punastui mielihyvästä, kun isoisä laski kätensä hänen päälaelleen
lausuen: — Oikein tehty, poikani, ylpeilen sinusta.

Ottilia-neiti käytti ahkerasti hajuvesipulloaan, jonka hän kuitenkin
jalomielisesti luovutti Klaukselle.

— Mutta rakas täti, kuinka voitte tulla toimeen ilman
hajuvesipulloanne? kysyi Klaus vanha veitikka silmissään.

— Sinun tähtesi, poikani, sinun tähtesi.

Pari päivää viipyivät Tottisalmelaiset pappilassa, mutta kun Klaus
nähtävästi toipui, lähtivät he takaisin luvaten, että Beata saisi parin kolmen päivän kuluttua
tulla tervehtimään Klausta.

Ja Beata tuli. Ajoi pappilaan tohtorin vaunuissa iloisena ja
osaaottavana. Tuulispäänä hän syöksyi Klauksen huoneeseen, vuoroin
itki, vuoroin nauroi ja lörpötteli yhtämittaa, niin että tohtorin
viimein täytyi ajaa hänet ulos huoneesta.

Hän oli saanut luvan viipyä pappilassa kolme päivää, ja turhaan pyyteli
tohtori häntä mukaansa, peläten hänen liiaksi kiihdyttävän Klausta. Hän
ei kuitenkaan kauan viihtynyt Klauksen luona hiljaisessa huoneessa.
Tyhjennettyään koko uutisvarastonsa hän kyllästyi istumaan yhdessä
kohden ja jätti mielellään paikkansa Marialle, kun tämä tuli Klausta
hauskuttamaan.

Klaus puolestaan iloitsi kyllä sisarensa läsnäolosta, mutta Beata
väsytti häntä. Paljoa mieluummin hän pelasi tammia Marian kanssa tai
kuunteli tytön tarinoita. Maria oli taas entisellään, hiukan kalpeampi
vain. Hellästi hän hoiti Klausta, joka usein oli kärttyisä ja yhtä
usein nöyrästi pyysi anteeksi pikku hoitajaltaan.

Beata oli pappilassa kuin konsanaan kotona. Hän käänsi koko talon
mullin mallin ullakosta kellariin asti, kavahti ujostelematta pöydän
nurkalle, kun pastori istui kansliassa kirjoittamassa, ja pureskeli
Lotta-äidin piparkakkuja päivät päästään. Pastori huokasi, kirjoitti
väärin ja raapi kynällä korvallistaan, mutta ei ajanut tyttöä pois.
Beatan vastustamaton hyvä tuuli nujersi hänet kokonaan.

— Jos me noin jaarittelisimme isälle, kun hän kirjoittaa, saisimme
piipunvarresta, sanoi Joel nauraen Josefille.

— Me emme olekaan aatelisväkeä, vastasi Josef ynseästi.

— Häpeä, Josef, luuletkos isän semmoisesta piittaavan? Ei, mutta Beata
on niin siunatun hauska; kyllä sinäkin hänestä pidät, vaikka et sitä
myönnä, mörökölli.

Koko talo huoahti helpotuksesta, kun Beata viimein lähti, ja elämä
alkoi taas käydä vanhaa täsmällistä latuaan. Mutta silti ikävöivät
häntä kaikki, Lotta-äitikin, jonka hillovarastoon Beata oli iskenyt
epäilyttävän suuren loven. Enimmän kuitenkin kaipasivat häntä Susanna
ja Jonatan. Heille oli Beata ollut jonkinlainen kepposten, leikkien ja
hauskojen keksintöjen alati iloinen hengetär.

Seitsemäs luku.

KOULUSSA.

— Kas niin, nyt on viimeinen mytty sidottu huokasi Heta. — Nyt ei
muuta kuin kärryihin ja sitten matkalle.

— Voi, hyvä Heta, eivätkö nämä vielä sovi siihen? Maria juoksi
paikalle käsissään iso läjä harmaita kotikutoisia sukkia.

Heta avasi kärsivällisesti viidennen kerran myttynsä ja pisti siihen
sukat. —

Portaiden edessä seisoi jo Saara, pappilan vanha, vakava tamma. Siroa
ei pastori tahtonut antaa, se oli liian raju.

Pastori korjaili vielä hevosen valjaita, kiristäen sieltä, höllittäen
täältä. Lotta-äiti antoi viimeiset äidilliset neuvonsa.

— Josef, sinä olet vanhin, pidä huolta molemmista pojista. Äläkä
vilustuta vatsaasi. Hylkeennahkaisen matkalaukun alaosassa on villainen
vatsavyö sinua varten. Joel, rakas lapsi, älä kuljeksi kaduilla, vaan
lue läksysi ja tottele Hetaa. Muista, Klaus, ettet pyyhi musteisia
sormiasi uusiin liinaisiin nenäliinoihisi, jotka Ottilia-neiti juuri
lähetti sinulle. Tavaroita ei saa turmella eikä muutoinkaan tuhlata,
vaikka onkin rikas. Herran haltuun pojat, olkaa nöyriä ja kuuliaisia
opettajillenne ja viljelkää ahkerasti Jumalan sanaa.

Saadakseen kaikille neljälle tilaa oli pastori nostattanut heinähäkin
tavallisiin työkärryihin, ja niihin nyt kiipesivät toinen toisensa
jälkeen vanha Heta, Josef, Joel ja Klaus. Klaus muikisti suutaan
noustessaan omituisen näköisiin ajopeleihin. Mutta kun Maria vielä
viimeisenä kurottui kärryjen taa ja ojensi hänelle pussin omia
leipomiaan sokeririnkilöitä, unohti hän harminsa.

Ja sitten lähdettiin. Pihalla heilutettiin nenäliinoja, Lotta-äiti ja
Maria kyynelsilmin, pojat nostivat hattujaan, ja pappila jäi puitten
varjoon piiloon. Saara juosta lönkytti hiljaista, tasaista menoa, ja
pojat istuivat hiukan allapäin. Vähältä piti, ettei kyynel noussut
silmännurkkaan. Tuntui miltei juhlalliselta. Kesän ilot ja touhut
olivat lopussa, vakava työ vieraassa koulukaupungissa oli edessä.

Varsinkin Klaus oli alakuloinen. Hän oli viimeiseen asti toivonut
pääsevänsä takaisin Tottisalmeen, mutta nyt hänet lähetettiin kouluun.
Ja siellä oli tosi edessä, sen Josef oli kertonut, joka jo pari vuotta
oli ollut koulussa. Tottisalmessa hän oli vain käväisemällä käynyt.
Oikeastaan hän oli aikonut siellä kauemminkin viipyä, mutta oli
syntynyt ikävä kohtaus, jonka jälkeen Klausta ei enää haluttanut jäädä
kotiin.

Nyt hän kyllä häpesi koko juttua, häpesi ja katui rehellisesti. Olihan
typerää kantaa kaunaa Yrjöä kohtaan. Mutta Jonas oli kirjoittanut
hänelle, että kapteeni ja hän matkustavat tiehensä Tottisalmesta,
koska kapteeni ja paroni ovat riitaantuneet renkipojasta, jonka paroni
nähtävästi aikoi ottaa kasvatikseen. Ynseästi oli Klaus senvuoksi heti
kotiin tultuaan Yrjöä kohdellut, ja kun käytiin päivälliselle, oli hän
kieltäytynyt istumasta samaan pöytään kuin Yrjö.

— Mistä ajasta ovat renkipojat alkaneet syödä herrasväen kanssa
Tottisalmessa? oli hän kopeasti kysynyt, kun paroni käski hänen
juonittelematta istua.

— Yrjö ei enää ole renkipoika, olen ottanut hänet kasvatikseni, oli
isoisä vastannut levollisesti, mutta Klaus näki, että hän oli kauhean
suuttunut. Ja kuitenkin hän yhä uskalsi vastustaa.

— Mutta hän on kuitenkin ollut renkipoika, minä syön mieluummin omassa
huoneessani kuin hänen pöytätoverinaan. Ja Klaus oli käännähtänyt
lähteäkseen huoneesta.

Yrjö oli ollut aivan kalpea ja Beata tulipunainen. Mutta isoisä oli
jyrissyt vain: — Istu.

Ja Klauksen täytyi totella, vaikka sisu kuohui.

Se oli ikävä, vastenmielinen juttu. Hän oli jo seuraavana päivänä
lähtenyt pappilaan takaisin, missä suuresti ihmeteltiin hänen pikaista
paluutaan. Marialle yksin hän oli kertonut syyn siihen. — Merkillistä,
että isoisä niin paljon piti Yrjöstä ja Beatakin, joka ei muutoin
helposti kiintynyt ihmisiin. Nykyään hän kirjeissään puhui miltei
yksinomaan Yrjöstä.

Näissä mietteissään ei Klaus huomannut, että Saara oli pysähtynyt ja
seisoi liikahtamatta paikallaan. Vasta Joelin äänekäs hoputus sai hänet
heräämään.

— Soh, Saara, hei, eteenpäin! Kas niin, vanha piikaseni, lönkytä vain
edelleen. Alapas liikutella jalkaa. Soh!

Mutta Saara oli järkähtämätön. Se oli vanha ja vahva työhevonen, mutta
laiska, eikä sen iällä enää mielellään lähdetä pitkiä taipaleita
ravaamaan.

— Saara, ala talsia, käski Josefkin. Turhaan, Saara ei astunut
askeltakaan eteenpäin.

— Ihmeellistä, että setä antoi meille Saaran. Sehän on niin siunatun
itsepintainenkin, ettei sitä saa liikkeelle millään, alkoi Klaus
kiukutella. Häntä harmitti istuessaan siinä epämukavissa ajopeleissä,
kun olisi voinut ajaa Tottisalmen vaunuilla ja parihevosilla.

— Sanos muuta.

— Sivalla ruoskalla.

— Luontokappaleet kuten ihmisetkin tarvitsevat kuritusta, kun eivät
tottele, sanoi Josef saarnaäänellään ja sivalsi Saaraa selkään.

Saara kulki jonkin matkan ja pysähtyi taas. Sen paksu nahka ei paljoa
piitannut ruoskastakaan, jota pojat eivät säästäneet.

— Älkää lyökö, sanoi Heta. Minä astun maahan ja talutan. Kyllä se
siitä tottelee.

Ei askeltakaan edennyt Saara, seisoi vain itsepintaisena paikallaan.

Pojat kiehuivat kiukusta. Matkamies toisensa jälkeen ajoi ohitse
hymyillen säälivästi onnettomille ajajille.

— Pistäkää nokkosia hännän alle, huusi eräs jalkamies sivu kulkiessaan.

Tien varrella kasvoi nokkosia yllin kyllin. Joel hyppäsi maahan,
noukki niitä aika kimpun ja pisti Saaran hännän alle. Ja nytkös Saara
laukkaamaan täyttä vauhtia, niin että Joel tuskin ennätti kärryihin.

Liekö sitten ollut nokkosten ansio, vai ymmärsikö Saara vihdoinkin,
ettei kannattanut vikuroida, joka tapauksessa se alkoi kiivaasti juosta
ja juoksi ketterästi kestikievariin asti, jossa poikia heidän suureksi
ilokseen odotti Tottisalmesta lähetetyt hevoset.

Paroni oli pyytänyt, että Klaus yhä edelleen saisi asua pastorin
poikien kanssa yhdessä. He olivat vuokranneet pienen piha-puutalon, ja
Hetan oli määrä hoitaa taloutta. Katurakennuksessa asui Lotta-äidin
naimaton sisar, Vendla-täti, jolle oli uskottu poikien ylin valvonta.

Hänen luonaan asui neljä koululaista, joista kaksi papinpoikaa,
Vendla-tädin veljen lapsia.

Kun Vendla-täti oli saanut osansa kotiuutisista ja tuomisista, kömpivät
pojat tyytyväisinä vuoteisiinsa, sillä matka oli ollut pitkä ja
vaivalloinen, pari päivää kestävä.

Jo kello 6 seuraavana aamuna herätti Josef pojat. — Joutukaa
vaatteisiin, sisäänpääsytutkinto alkaa kahdeksalta, ja minun täytyy
vielä kuulustella Joelilta Cornelius Neposta.

Haukotellen pojat heräsivät, mutta pian uni haihtui jännityksen tieltä.
Molempia kauhistutti lähestyvä hetki. Mitä, jos heidät hylätään!
Epätoivon vimmalla lasketti Joel Josefille säännöttömiä verbejä, ja
Klaus pänttäsi päähänsä substantiivien taivutusta.

Josef oli kymnasisti, Joel ja Klaus pyrkivät triviaalikoulun
kolmannelle luokalle.

Rehtori itse valvoi tutkintoa. Hän oli pieni, hintelä mies, jonka
terävistä harmaista silmistä loisti äly. Molemmat pojat läpäisivät
tutkinnossa, joskin hiukan hankaamalla, ja suurella riemulla vietettiin
iltapuolella heidän luonaan nekkukemut, joihin Vendla-täti poikineen
oli kutsuttu.

Juhlalliselta tuntui pojista ensimmäinen päivä koulussa. Jo aamulla
varhain kello soi koulunkello niin kovalla äänellä, että kuului
yli koko pienen koulukaupungin uneliaimmankin koulupojan korvaan.
Nopeasti heittivät pojat vaatteet ylleen, joivat lämmintä olutjuustoa
ja riensivät juoksujalkaa kouluun. Matkalla he tapasivat serkut, Jannen
ja Lassin. Janne oli jo pitkä poika, rehtorilainen. Hän tarttui Joelin
käsivarteen ja kuiskasi:

— Kuules, tänään me kastamme Josefin.

— Kastatte! Joel oli pelkkänä kysymysmerkkinä.

— Niin, niin, etkös sitä tiedä, me rehtorilaiset kastamme aina
syyslukukauden alussa konrehtorilaiset?

— Keitä ovat rehtorilaiset ja konrehtorilaiset? kysyi Klaus, joka oli
kuullut keskustelun.

— Voi teitä kapalovauvoja. Luokathan on jaettu kahteen osaan kuten
tiedät: ylä- ja alaosastoon. Neljännen luokan yläosaston pojat ovat
rehtorilaisia ja alaosaston pojat konrehtorilaisia. Me rehtorilaiset
istumme kateederista alkaen luokan yläosassa. Nyt aiomme kastaa ja
antaa heille nimet. Sanokaapa nyt sopiva nimi Josefille.

— Salomon Saarnaaja! huusivat Joel ja Klaus yhteen ääneen. Hänhän aina
saarnaa.

— Hyvä on, pannaan korvan taakse, nauroi Janne. Olkaa lähettyvillä,
kun kastamme, niin saatte nähdä koko pelin.

Klaus, Joel ja Lassi piiloutuivat oven taakse katsomaan kastemenoja.

Konrehtorilaiset astuivat sisään, toiset kalpeina, tietäen hyvin
mitä tuleva oli, toiset, vahvemmat, taistelunhaluisina. He olivat
nähtävästi päättäneet käyttää nyrkkejään, jos tarvittiin. Rehtorilaiset
hyökkäsivät riemuhuudoin heidän kimppuunsa ja kuljettivat yhden
toisensa jälkeen ison vesisangon luo, jota piirustustunteja varten
pidettiin uunin vieressä. Muuan vankka, papillisen näköinen poika
kaasi kauhalla pari kertaa kastettavan päähän kylmää vettä ja antoi
juhlallisella äänellä hänelle nimen, jonka jälkeen hänet käytettiin
penkin alitse. Kun Josefin vuoro tuli, huudettiin kovalla äänellä:
Salomon Saarnaaja. Josef hätkähti ja loi julmistuneen katseen
ympärilleen. Hän arvasi, että Joel ja Klaus olivat olleet juonessa
osallisina. Eräs vahva konrehtorilainen teki niin kovaa vastarintaa,
että kolmen rehtorilaisen täytyi iskeä häneen käsiksi. Syntyi kova
ottelu, mutta samassa kuului järjestäjän huuto:

— Opettaja, opettaja!

Silmänräpäyksessä irtaantuivat ottelijat toisistaan ja rauha palautui.
Mutta poika ei silti päässyt kasteesta, sitä jatkettiin vielä pari kolme päivää,
sillä kastettavia oli monta.

Klauksesta oli ensin kovin vaikeata tottua kouluelämään ja kovaan
kuriin. Koulussa oli muutamia opettajia, jotka olivat kauhean ankaria
ja kovakouraisia; eivät he patukkaa säästäneet, vaan armotta iskivät,
kun vain vähänkin oli syytä. Tämä patukka oli poikien kauhu. Sen
valmistaminen oli vanhan yksisilmäisen vahtimestarin toimena ja hän
suorittikin työnsä suurella taidolla. Sen paksumpi pää jakaantui
kahteen palmikkoon ja niissä oli kummassakin rengas. Kun tämä
kova pää iski käteen, niin ei sillä kädellä käynyt pariin tuntiin
kirjoittaminen. Varsinkin Lassi joutui usein tekemisiin patukan kanssa.
Hän oli huonopäinen ja muistamaton sekä lisäksi kovin tyttömäinen. Tuon
tuostakin hän sai tulla kateederin luo vastaanottamaan iskuja, kun oli
jättänyt kotiin vihkonsa tai vastannut päin seiniä. Ja aina hän uikutti
yhtä surkeasti.

Uutterammin kuin kukaan muu opettajista heilutti patukkaa historian
opettaja, liikanimeltään Job, koska hänellä oli usein rohtumia
kasvoissaan. Onneton se, joka sanoi väärän vuosiluvun tai nimen, heti
oli Jobilla aseensa käsillä, ei siinä auttanut enää oikaisut eikä
rukoukset. Joel ja Klaus saivat myös usein maistaa kämmenpatukkaa.
Se oli Klaukselle kova pala nieltäväksi, mutta ei siinä käynyt
niskoitteleminen. Kuri nöyryytti ylpeimmänkin mielen. Se oli
toisenlaista koulunkäyntiä kuin Tottisalmessa, missä oppilaat
komensivat maisteri Ticklenius-raukkaa. Eipä ihme, että pojat
mielellään, milloin vain syytä sattui, jäivät koulusta pois.

Eräänä päivänä oli pojilla latinan kielioppia 40 sivua kertausläksyä.
Klaus ja Joel olivat olleet pallosilla suuren osan iltapuolta, ja kun
ilta joutui, oli Klauksella vielä puolet läksymäärästä lukematta. Mutta
ulkoilma oli häntä raukaissut, hän sulki kirjansa, meni nukkumaan ja
päätti seuraavana aamuna nousta varhain lukemaan.

Mutta kun koulunkello soi, oli hän vielä vuoteessa. Mikäs nyt neuvoksi!

— Joel, minä olen hukassa, hän voihki, se on rehtorin aine, ja minä en
osaa, en rahtuakaan. Sekin, minkä eilen luin, on kuin poispuhallettu
päästäni.

Joel mietti.

— Etkö ole kipeä mistään?

— En, vastasi Klaus murheellisena, minä olen terve kuin pukki. Mutta
maltas, tuntuu todellakin kuin korvaani pistäisi. Toden totta, olen
varmaankin saanut vetoa. — Josef, huusi hän valittavalla äänellä
toiseen huoneeseen, korviani pakottaa kovasti. Sano rehtorille, sinähän
olet tänään järjestäjä, että minä olen sairas.

— Loruja, murisi Josef, nouse ylös vain.

Mutta Klaus pysyi päätöksessään. Hänellä oli korvasärky ja hän jäi
kotiin. Vähän pitkältä aika tuntui, ja sen lisäksi soimasi omatuntokin,
mutta Klaus lohdutti itseään sillä, että muutkin pojat tuon
tuostakin ”kraapasivat” koulusta. Oli sellaisiakin, jotka mennessään
koululääkäriltä hakemaan sairaudentodistusta, löivät käsivartensa
kovasti portinpieleen saadakseen valtimon nopeammin sykkimään.

Maltittomasti hän odotti poikia kotiin koulusta. Joel tulikin
punaposkisena ja reippaana.

— Kuinka kävi latinan? huusi Klaus jo ovesta hänelle vastaan.

— Mainiosti. Se meidän rehtori sitten vasta on miesten mies.
Tiedätkös, mitä hän tänään teki? Tulee tunnille, alkaa kuulustella,
pojat eivät osaa, vastaavat väärin, kompastelevat, sanalla sanoen:
olimme aaseja. Rehtorin naama synkistyy, kaikesta näemme, että
ilmapuntari laskeutuu uhkaavasti. Mutta annapas olla. Lassi on juuri
vastannut niin typerästi, kuin ylimalkaan vain Lassi voi, ja me olemme
jännityksessä. Mutta rehtori istuu vain ja katsoo ulos pihalle, joka on
valkoisenaan äsken satanutta lunta. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat.

— Hei, pojat, nyt lumisille, huutaa hän ja rientää ulos, luokka
kintereillään. Ja nyt syntyi lumisota, että pois tieltä. Pojat
heittivät kuin hullut, itse rehtorikin. Lassi-rukka heitti tietysti
erehdyksestä pallon suoraan rehtorin nenään. ”Ai, ai”, huutaa tämä
vain nauraen. Yht’äkkiä hän taas komentaa: — Nyt sisään! Märkinä ja
reippaina syöksyimme luokkaan ja tuntia jatkettiin. Ja miten luulet
kieliopin luistaneen? Loistavasti, ukkoseni, loistavasti. Niinkuin ei
koskaan ennen.

Klaus kuunteli harmistuneena. Tyhmää, että oli jäänyt kotiin.

Vähän myöhemmin, kun pojat kaikessa rauhassa istuvat pelaamassa tammia,
kuuluu koputus ja Josef ryntää huoneeseen huutaen: — Rehtori!

Kauhistusta! Klaus hyppää keittiöön, sieppaa Hetan villahuivin, kietoo
sen jalkainsa ympärille ja istuutuu sohvan kulmaan kärsivän näköisenä,
paksu pumpulitukko korvassa. Rehtori astuu sisään.

— Hyvää päivää, Värnehjelm, kuulin, että olet sairas, sanoi hän ja
katseli tutkivasti terävillä silmillään Klausta.

— Vähän korvasärkyä, mumisi Klaus.

— Oletko saanut mitään lääkkeitä? kysyi rehtori.

— Tässä on jotakin öljyä, jota pitää tiputtaa korvaan, vastasi Klaus
häikäilemättä.

Rehtori otti pullon, tarkasti sitä, haistoi ja kysyi: — Montako tippaa?

— Viisitoista, vastasi Klaus totisesti.

Rehtori alkoi tiputtaa pojan korvaan: Yksi kaksi kolme — — —
Polttaako?

Klaus hyppii yhdellä jalalla suu väärässä: — Polttaa kauheasti.

— Viisitoista, laskee rehtori ja panee pullon paikalleen.

Sitten hän vielä hetkisen juttelee poikien kanssa ja lähtee.

Tuskin hän on päässyt ovesta ulos, kun Joel, joka koko ajan on istunut
silmät pyöreinä, kauhistuksen ja jännityksen perikuvana, ponnahtaa
pystyyn.

— En ole moista nähnyt. Mistä sinä sen lääkkeen sait, Klaus?

Klaus hihittää. — Minä näetkös aavistin, että hän voisi tulla. Hän käy
usein poikia tervehtimässä, kuten tiedät, ja Vendla-tätihän on hänelle
sukua. Siksi kaadoin vähän vettä vanhaan risiiniöljypulloon ja tiputin
pari pisaraa kahvia joukkoon. Mutta ilkeältä tuntuu nyt korvassa.

Molemmat pojat nauroivat sydämellisesti onnistuneelle kepposelle, mutta
Josef oli vihainen.

— Mitä luulet äidin ja isän pitävän tuollaisista vehkeistä, nuhteli
hän. Hyi sentään, ensin laiska ja sitten petollinen.

Klaus kävi äkkiä totiseksi. Laiska hän oli, se oli totta, mutta
petollinen hän ei tahtonut olla. Maria muistui hänen mieleensä. Mitähän
pieni rehellinen tyttö olisi arvellut hänen kepposestaan? Huh, kunpa
kaikki olisi tekemättä.

Hän oli pettänyt rehtoria, siitä ei päässyt mihinkään. Suutarin paha
juttu!

Siitä päivin sujuivat kaikki rehtorin aineet mainiosti Klaukselta.
Kenties arvasi rehtori, joka oli viisas ja laajakatseinen mies, mistä
syystä Klaus, luokan laiskimpia poikia, yht’äkkiä osasi latinansa niin
sujuvasti. Klaus sitä epäili, sillä joskus sattui, että rehtori kysyi:
— Vieläkö Värnehjelmin korvia särkee?

Ja Klauksesta näytti kuin olisivat hänen huulensa vetäytyneet pieneen
hymyyn.

Joululomalla ei Klaus matkustanut Tottisalmeen, vaan erään tätinsä luo,
joka asui lähellä koulukaupunkia. Beata vietti myös joulunsa siellä.

Kun Klaus joulun jälkeen tuli kouluun ja astui luokkaan, näki hän
heti, että Joel, joka syyslukukauden oli istunut hänen vieressään, oli
siirretty istumaan apteekin Nissen viereen.

— Miksi sinä siellä istut? huusi Klaus hänelle luokan ylitse.

— Korkeimmasta määräyksestä. Heidän mielestään me kai olemme
yhdenlaisia velikultia ja liian hyviä ystäviä. Sinun viereesi tulee
toinen poika. Tuossa hän tuleekin. Mutta — suutari sentään — Joel
aukaisi silmänsä selälleen — sehän on Yrjö.

Klaus käännähti nopeasti katsomaan uutta poikaa, johon muutoinkin koko
luokka tuijotti.

Se oli todella Yrjö. Hän astui luokkaan nähtävästi hämillään siitä,
että oli suuren poikalauman huomion esineenä, mutta suorana, pää
pystyssä ja varsi joustavana. Järjestäjä osoitti hänelle paikan,
ja Yrjö jäi siihen seisomaan. Nyt vasta hän huomasi, kuka hänen
vierustoverinsa oli. Veri karahti hänen poskilleen, ehdottomasti hän
astui askeleen taapäin. Klauskin oli punainen, vimmoissaan.

— Hävytöntä, ennenkuulumatonta tunkeilua, asettua hänen
vierustoverikseen. Mutta malta, kauan et siinä istu. Kyllä teen olosi
sietämättömäksi, puhisi hän.

Silloin kysyi Yrjö syvällä, sointuvalla äänellään kääntyen järjestäjän
puoleen:

— Onko tämä paikka määrätty minulle?

— Tietysti, koska sinut sinne vein, vastasi järjestäjä kiukkuisesti.

Yrjö kääntyi Klauksen puoleen ja katseli häntä vakavasti silmiin,
sanoen:

— Minä en ole itse valinnut paikkaani.

Klaus ei vastannut, aukaisi vain kirjansa ja alkoi lukea, kuin ei Yrjöä
olisikaan.

Kun pojat palasivat välitunnilta, oli Klauksen paikalla Beatan
käsialalla kirjoitettu kirje. Klaus ymmärsi Yrjön sen siihen laskeneen.
Mutta hän ei kiittänyt, ei kysynyt mitään. Oli konrehtorin tunti, ja
hänen oli tapana alkaa kuulustelunsa luokan alapäästä ja jatkaa vuoron
perään rivin loppuun asti, joten kukin oppilas osapuilleen tiesi
milloin hänen vuoronsa tulisi. Klaus istui loppupäässä ja tiesi siis,
että hän rauhassa saattoi lukea kirjeensä. Se kuului seuraavasti:

Rakas Klaus! Yrjö lähtee tänään kouluun ja minä kirjoitan sinulle.
Mademoisellella on hammastauti ja Junolla varsa. Almansor on kuollut.
Sinun pitää olla kiltti Yrjölle; isoisä sanoo, että hän on meidän
kasvattiveljemme, mutta Ottilia-täti ei siitä pidä, koska Yrjö on
halpasäätyinen. Mutta minusta Yrjö on yhtä hieno ja hyvä kuin muutkin
pojat, parempikin. Minä luulen, että mustalaiset ovat ryöstäneet hänet
kehdosta, ja nyt hänen äitinsä itkee ja isä on onneton. Sellaista on
ennenkin tapahtunut, ja Yrjö on kuin prinssi. Maisteri järjestää yhä
isoisän kirjastoa ja on hajamielinen. Voi hyvin ja ole ahkera koulussa.
Sisaresi Beata.

Klaus pisti kirjeen luettuaan taskuunsa ja katseli Yrjön sivu ikkunasta
ulos. Kasvattiveli! Hän ei välittänyt kasvattiveljestä.

Noin viikko sen jälkeen sanoi Joel Klaukselle kotimatkalla, rykäistyään
pari kertaa hämillään:

— Kuules, Klaus, minä en tavallisesti saarnaa; sen ammatin jätän
Josefille, mutta kysäisenpä vain: Miksi sinä oikeastaan kohtelet Yrjöä
niin koppavasti?

Klaus punehtui: — Minä en pidä hänestä, vastasi hän lyhyesti.
Sitäpaitsi en ole tottunut seurustelemaan renkien kanssa toverillisesti.

— Aina sinä tuota jankutat. Koulussa me olemme kaikki tovereita. Ja
niin reilua poikaa kuin Yrjö tapaat harvoin. Hän on lyhyessä ajassa
voittanut sekä toverien että opettajain suosion. Konrehtorikin,
joka aina pauhaa, joutuu hämilleen, kun hän kohtaa katseen Yrjön
ajattelevista silmistä. Etkö ole sitä huomannut?

Klaus oli ääneti. Joel oli oikeassa, hän tiesi sen. Klaus oli
rehellinen poika, ja hänen täytyi myöntää, että Yrjön koko olemus ja
käytös oli teeskentelemätöntä ja suoraa. Ellei hän olisi ollut Yrjö,
olisi hän Klauksen mielestä ollut kerrassaan hauska toveri.

— Minä kysyn senkin vuoksi, sanoi Joel, että Yrjö ei tule meille niin
kauan kuin sinä olet noin kopea hänelle. Ja minulla oli tuuma, mainio
tuuma, jonka aioin tänään toteuttaa. Mutta siitä ei nyt tule mitään.

— Mikä tuuma? kysyi Klaus uteliaasti.

— Minä olen aikonut ruveta keittämään nekkuja myytäväksi. Siirappia
saan helpolla meidän nurkkakaupasta, ja Nisse on luvannut tuoda
potaskaa isänsä apteekista. Haluaisin uuden oikein hyvän pallon, mutta
isä-ukko ei siihen anna rahaa, siksi aion ansaita rahat itse. Tänä iltana
olin päättänyt keittää pesutuvassa koenekkuja ja kutsua Jannen,
Lassin ja Yrjön ja Kastorin ja Polluxin maistamaan.

Kastor ja Pollux olivat erään tukkukauppiaan pojat, Kasper ja Henrik Polykarpus
. He olivat kaksoiset, josta syystä toverit olivat antaneet
heille yllämainitut nimet.

Ehdotus oli houkutteleva. Klaus ei voinut vastustaa kiusausta. Hän
sanoi siis näennäisen välinpitämättömästi:

— Kutsu sinä vain Yrjö.

— Sinun pitää kutsua, ei hän muuten tule meille.

Iltapuolella sanoi Klaus ikäänkuin sivumennen Yrjölle:

— Tuletko tänään meille, Joelilla on nekkukemut?

— Sama se, vastasi Yrjö yhtä sivumennen.

Ja sillä oli ensimmäinen askel astuttu sovintoon molempien poikien
välillä, jotka olivat olleet keskenään taistelunhaluisia kuin kaksi
kukkoa.

Nekkukemut vietettiin suurella riemulla. Kaksi kymnasistiakin oli
läsnä, Kastorin ja Polluxin vanhin veli ja tämän vierustoveri. Joelin
nekkuja kehuttiin, ja seuraavana päivänä hän möi 30 kappaletta, neljä
kahdella kopeekalla.

Yrjöstä tuli pian luokan ensimmäisiä oppilaita. Primus ja sekundus
aavistivat hänestä kilpailijaa ja olivat päättäneet puolustaa asemaansa
viimeiseen asti. Klaus jäi hyvin pian hänestä alakynteen ja sai usein
turvata uuteen vierustoveriinsa, joka erinomaisen taitavasti osasi
kuiskata. Mutta toverien silmissä ei niin paljoa merkinnyt se, että
Yrjö osasi läksynsä ja suoritti kuin leikillä tehtävänsä, he antoivat
etupäässä arvoa hänen erinomaisille kyvyilleen.

Ja kyvyillä tarkoittivat pojat sitä, että hän oli ensimmäinen pallon
lyönnissä, itseoikeutettu kuningas kaikissa palloleikeissä ja
erinomainen kopin vastaanottaja. Luokan ylä- ja alaosaston välillä kävi
kiihkeä kilpailu; toistaiseksi oli yläosasto säännöllisesti voittanut
pallonheitossa. Heidän kuninkaansa oli muuan Forssén-niminen poika,
ja he olivat ruvenneet kovin äänekkäästi kerskailemaan voitoistaan.
Lauantaisin pidettiin tavallisesti kilpailut, ja se lauantai,
jolloin Yrjö heitti pallonsa kirkontornin korkeuteen, siten voittaen
mestaruuden pallonheitossa, oli ikimuistettava päivä luokan alaosaston
aikakirjoissa. Yrjö valittiin heti pallokuninkaaksi ja sai vastaanottaa
palloyhdistyksen kunniamerkin, veripunaiseksi värjätyn hanhensulan.

Keväällä, kun maa paljastui, olivat pojat rosvosilla kaupungin
ulkopuolella. Lähellä leikkikenttää oli niitty ja niityllä iso lato
puolillaan heiniä. Se oli rosvojen päämaja. Yhdessä nurkassa oli heidän
aarrearkkunsa, vanha pakkalaatikko täynnä sinettejä, perunapyssyjä,
tinanappeja, linnunmunia ja hanhensulkia, jotka oli ryöstetty
konrehtorilaisilta, rehellisessä taistelussa tosin.

Yrjö oli rosvojen johtaja ja Klaus kapteeni, Joel aarreaitanhoitaja, ja
muonamestarina muuan leipurinpoika, joka toi isänsä kaupasta vanhoja
korppuja. Paitsi neljännen luokan poikia vastaan, sotivat rosvot
sen lisäksi kymnasistien apujoukkona kisällejä vastaan. Nämä olivat
kaikkien koulupoikien perivihollisia, ja alituisesti joutuivat eri
puolueet käsikähmään toistensa kanssa.

Eräänä keskiviikko-iltana oli kisälleillä ja kymnasisteilla ollut
ankara ottelu. Rosvot eli kleftit, minkä nimen Yrjö oli heille antanut
Kreikan vapaussodan sankarien mukaan, olivat voitokkaasti taistelleet
esirintamassa. Ja siitä antoi kyllä todistuksen poikien ulkonainen
asu. Joelin vasen poski oli pöhöttynyt, niin että silmää tuskin näkyi.
Kastorin nenästä vuosi veri, ja Yrjön takinhiha oli olkapäästä suuhun
halki, muita vammoja mainitsematta. Mutta mitäs siitä! Kisällit oli
karkoitettu taistelutantereelta, ja palkinnoksi urheudestaan saivat
kleftit kymnasisteilta neljä komeata sinettiä.

Oli mahdotonta näyttäytyä kadulla sellaisina kuin he olivat, rehtori
olisi saattanut tulla vastaan. Poikien korvia kuumensi jo edeltäkäsin
kaikki nuhteet, selkäsaunat ja tukkapöllyt, jotka kotona kaikella
varmuudella odottivat.

— Mennään päämajaan parantelemaan haavojamme ja vaatteita parsimaan,
ehdotti Pollux. Hänen housuissaan oli suuri repeämä, ja syystä hän
pelkäsi esiintyä ankaran isänsä edessä.

— Ja mennään kotiin vasta sitten, kun kaikki nukkuvat, lisäsi Kastor
pidellen turvonnutta nenäänsä.

— Päämajaan! Päämajaan! huusivat kaikki yhteen suuhun.

— Mutta minulla on kauhea nälkä. Eikö muillakin ole? voihki Lassi
hiljaisella äänellä.

— Totta, olemme kaikki nälissämme. Muonamestari menköön heti hakemaan
muonaa, määräsi päällikkö.

Muonamestari uskalsi heikosti vastustaa, mutta hänet nujerrettiin heti.

— Ja Nisse menköön apteekista noutamaan laastaria ja linjamenttia.
Kapteeni saa lähteä mukaan suojaväeksi, jatkoi Yrjö käskyjään.

— Ja muistakaa tuoda lankaa ja neulaa mukananne! huusi Pollux poikien
jälkeen.

Muut riensivät päämajaan, jonka oven he visusti salpasivat sisältäpäin,
ja painautuivat väsyneinä heiniin.

Noin tunnin kuluttua koputettiin ovelle.

— Ken siellä! huusi Pollux, jonka toimena oli oven vartioiminen.

— Rehellisiä kleftejä, kuului vastaus.

— Tunnussana!

— Kuolema turkkilaisille!

— Hyvä on. Ovi avattiin.

Pikku pyöreä muonamestari sai nuhteita, koska hänen ei ollut
onnistunut saada kokoon kuin kaksikymmentä korppua, ja mitä merkitsi
se kymmenen nälkäisen pojan suussa. Hänen huonot hommansa herättivät
yleisen paheksumisen murinan. Mutta kun Klaus tärkeän näköisenä
veti esille kaksi simapulloa ja tippaleipiä, jotka hän oli ostanut
simamatamilta, ja Nisse vielä lisäksi kaivoi taskuistaan laastarin
ja linjamentin joukosta pitkän lakritsipötkäleen, muuttui rosvojen
mutina riemuhuudoksi. Ottilia-täti lähetti aina Klaukselle runsaasti
taskurahoja, aavistamatta, että ne jotenkin säännöllisesti joutuivat
kleftien hyväksi, toisin sanoen heidän suihinsa.

Muuan laiha poika, jonka isoisä oli räätäli, pantiin paikkaamaan
rikkinäisiä vaatteita kauhean pitkällä neulalla ja valkoisella rihmalla.

Oli valoisa kevätilta. Äskeisen ottelun uuvuttamina pojat vaipuivat
toinen toisensa jälkeen makeaan uneen pehmeissä heinissä.

Äkkiä Pollux herasi. Hän oli kuulevinaan hiljaista puheensupinaa ladon
ulkopuolelta.

— Ken siellä? huusi hän. Ei vastausta.

— Tunnussana!

— Karsseri ja selkäsauna, kuului ivallinen ääni oven takaa. Pitäkää
hauskaa siksi, kunnes rehtorinne ja Moliini tulevat teitä hakemaan.

Moliini oli ladonomistaja, häijysisuinen teurastaja.

Pollux aikoi raottaa ovea katsoakseen, keitä rauhanhäiritsijät olivat.
Mutta kauhistusta — ovi oli teljetty ulkopuolelta. Hän ihan jähmettyi.
— Pojat, huusi hän. Kleftit! Vihollinen on sulkenut meidät ansaan.

Pojat hypähtivät pystyyn toinen toistaan unisempina ja ryntäsivät
ovelle älyttyään, mistä oli kysymys.

Aivan oikein. Ovi oli kuin olikin kiinni. He olivat loukussa kuin
rotat. Se oli ilmeisesti kisällien äskeisen tappion kostoa.

— Lurjukset ovat sulkeneet meidät tänne yöksi, puhisi Kastor.

— Ja me myöhästymme koulusta huomenna, sanoi Yrjö koleasti.

Lassi itki. — Ja saamme karsseria!

Yleinen alakuloisuus oli vallannut kleftien uskaliaan joukon.
Äänettöminä, pää riipuksissa he istuivat heinissä itsekukin omalla
tavallaan pohtien onnettomuutta.

— Kyllä kai joku tulee meidät päästämään, koetti Joel rohkaista
toisten mieliä.

— Kuka? kysyi Kastor ivallisesti

— Esimerkiksi Josef, sanoi Joel epäröivällä äänellä, mutta ei itsekään
uskonut sitä.

Tunti toisensa jälkeen kului. Yhä lähemmäksi siirtyi peloittava
hetki, jolloin kolmannen luokan alaosastosta vain puolet astuisi
luokkahuoneeseen. Aamu alkoi sarastaa. Rohkeimmatkin itkivät salaa,
Lassi oikein ulisemalla.

Ping pang, löi koulun kello.

— Mutta miksi emme oikeastaan pyri täältä pois! huudahti Yrjö
ponnahtaen pystyyn. Oikea klefti ei koskaan olisi antautunut
taistelematta.

— Ovi on liian vahvasti teljetty, sanoi Joel toivottomana. Olen
koettanut tyrkätä sitä auki senkin seitsemän kertaa.

— Jos rynnistäisimme kaikki yhdessä, ehdotti Klaus.

— Ei, sanoi Yrjö, se on turhaa. Ovi on todellakin liian vahva, se
on uusista ja vankoista laudoista tehty. Katon kautta meidän on
koettaminen.

— Mutta miten? Sehän on mahdotonta! huusivat pojat toivon kipinä
äänessään.

— Ei laisinkaan. Katto on, kuten näette, varsin harva. Jos me saamme
puretuksi pari riukua laesta, niin pääsemme katolle.

Pojat eivät enää vastustaneet. Kiireimmän kautta kasattiin heinät
yhteen läjään, niin että ne ulottuivat lakeen asti. Yksissä voimin
alettiin sitten irroittaa riukuja; onneksi oli katto varsin laho
ja vanha. Viimein heidän onnistui repiä tuohet sen verran syrjään,
että Lassi, joukon hintelin mies, pääsi pujahtamaan katolle. Sieltä
käsin oli sitten helpompi irroittaa malkoja. Ja silloin oli tie auki.
Riemuhuudoin pojat kömpivät katolle. Sieltä oli vain leikin asia hypätä
maahan ja juoksujalkaa rientää kaupunkiin.

Kun pojat olivat päässeet tullin sisäpuolelle, komensi Yrjö: — Seis!
Rintama-asentoon!

Pojat tottelivat.

— Laulakaa kleftien sotalaulu, kun kuljemme levyseppä Anderssonin
työpajan ohi. Eteenpäin mars, rivittäin!

Pojat ymmärsivät. Levyseppä Anderssonin kisällit olivat heidän pahimmat
vihollisensa, ja syystä he epäilivät heitä ladon sulkemisesta.
Reippaasti he siis alkoivat marssia hyvässä järjestyksessä, ja
kirkkaassa kevätaamussa kajahti heidän sotalaulunsa:

Kuin kauan palikaarit, kuin kauan aiomme,
kuin karhut yksin käydä me rotkoiss’ vuortemme?
Kuin kauan metsiss’ olla ja piillä aina vaan,
pimeiden orjanpäiväin pelossa värjöttäin,
Ja vanhempamme jättää ja lapset synnyinmaan,
myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?
Yks hetki kallihimpi on olla vapaana,
kuin tuhat vuotta raskaiss’ on orjan kahleissa.

[Kreikkalaisen vapaudensankarin Rhigasin sepittämä.]

Tyytyväisyydellä pojat huomasivat, että työpajan ikkunoista kurkisti
pari mustaa noloa naamaa. Ja ylpeinä he jatkoivat matkaansa kouluun.

Kello löi juuri seitsemää, kun kymmenen yövalvonnasta kalpeata,
pystypäistä poikaa rutistunein vaattein, heinänkorsia hiuksissaan ja
enemmän tai vähemmän laastaroituina astui laajaan luokkahuoneeseen,
missä kaikki muut luokat olivat koolla. Sen ajan tavan mukaan luki
näet kaikki neljä triviaali- eli alkeiskoulun luokkaa samassa
suuressa huoneessa. Kävi kuin suhina yli koko laajan huoneen, kun
pojat marssivat sisään ja asettuivat paikoilleen. Kaikki vainusivat
seikkailua. Muutamat konrehtorilaiset näyttivät niin noloilta, että
kleftit heti arvasivat jonkun heistä kavaltaneen päämajan salaisuuden
kisälleille.

Kysymyksiä ei kuitenkaan ennätetty tehdä, sillä opettajat astuivat
samassa huoneeseen. Kolmannen luokan alaosastolla oli historiantunti.
Job loi epäluuloisia katseita yöllisiin sankareihin, he olivat hänestä
merkillisen näköiset.

— No, mikä Pereniuksella on, kun poski on ihan pöhöttynyt? kysyi hän
Joelilta.

— Hammastauti, mumisi Joel epäselvästi.

— Hm, mörähti Job ja kääntyi Kastorin puoleen.

— Entä sinulla? Nenäsi on ihan turvonnut.

Kastor niisti itseään kuuluvasti.

— Nuha, herra maisteri, kauhea nuha.

Mutta kun käytiin läksyihin käsiksi, joutuivat pojat liukkaalle. Kaikki
muut paitsi Yrjö kompastuivat, niin että heidän vuoronsa perään täytyi
astua kateederin luo ottamaan osansa patukasta. Kun kaikki olivat
vastaanottaneet rangaistuksensa, nousi Yrjö päättävästi paikaltaan,
astui opettajan luo ja ojensi molemmat kätensä.

— No, mitä sinä täällä teet, ärähti Job.

— Minä en myöskään osaa läksyäni, sanoi Yrjö vakavasti.

— Älä jaarittele, sinä laskit kuin vettä.

— Maisteri ei kysynyt kaikkea, intti Yrjö.

Kenties halutti maisteria saada luokan etevin poika pussiin tai ärsytti
häntä Yrjön rohkea esiintyminen. Joka tapauksessa hän alkoi uudestaan
kuulustella asettaen kysymyksensä niin ylimalkaisesti, että oli vaikea
niihin vastata. Yrjö vastasikin päin mäntyyn joka kysymykseen.

— Kurjasti luettu, tiuskaisi Job ja iski patukalla pari kolme kertaa
lujasti Yrjöä kämmenille.

Ensimmäisellä lyönnillä Yrjö hätkähti ja heitti päänsä taaksepäin
kuin vauhko hevonen. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi aikonut
iskeä kiinni opettajaan, hänen silmänsä olivat aivan mustat
mielenliikutuksesta ja kasvot liidunvalkoiset. Mutta liikahtamatta hän
sitten otti vastaan seuraavat lyönnit ja palasi kehenkään katsomatta
paikalleen.

Historian tunnilla kuului tavallisesti aina hiljaista puheen supinaa
luokasta. Mutta nyt istuivat pojat suorina kuin seipäät ja katsoivat
toisiinsa hämmästyneinä. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.

Ensimmäisen kerran Yrjö oli saanut maistaa patukkaa. Mitä tämä
merkitsi? Miksi Yrjö vastasi niin typerästi, hän, joka aina muulloin
osasi historianläksynsä? Konrehtorilaiset loivat hekin kummastuneina
katseita omalta puoleltaan. Mutta noiden kymmenen kleftin silmät
loistivat ylpeydestä ja itsetietoisuudesta. He yksin ymmärsivät.
Tiesivät, että kleftien päällikkö tahtoi kärsiä sotilaittensa kanssa.
Yrjö oli vastannut tahallaan väärin.

Samana päivänä kutsuttiin kaikki tappelussa osallisina olleet pojat
rehtorin eteen. Kymnasistit saivat karsseria, mutta kolmasluokkalaiset
vain varoituksen. Mikä ei kuitenkaan estänyt heitä ensi tilassa taas
hyökkäämästä turkkilaisten, se on kisällien kimppuun.

Nämä yhteiset taistelut ja seikkailut yhdistivät Yrjön ja Klauksen
toisiinsa paremmin kuin mitkään neuvot olisivat kyenneet tekemään.

Kahdeksas luku.

MUUKALAISET.

Oltiin toukokuun lopussa. Ilma oli kirkas ja viileä, koivut
hiirenkorvalla ja virrat jäistä vapaat. Klaus ja Yrjö ajoivat koulusta
kotiin iloisina ja tyytyväisinä. Kumpikin oli päässyt luokalta. Yrjö
oli lukenut parin luokan ylitse siitä asti, kun hän kaksi vuotta sitten
oli tullut kouluun, ja oli nyt päässyt kymnasistiksi. Klaus
oli vasta konrehtorilainen, ja sekin vain niukinnaukin. Mutta hän ei
sitä surrut. Pääasia oli, että taas pääsi Tottisalmeen ja sai siellä
vapaasti temmeltää metsissä ja mailla. Kirjat nurkkaan ja koulunpenkki
inhotuksiin, muusta viis.

Eräässä kohden heidän täytyi kulkea virran yli lautalla. Kevät oli
ollut myöhäinen, ja virta oli vielä tulvillaan. Mustana se vieri
tietään pajupensaiden ja nuorten koivujen välitse. Lautturi kohotti
ystävällisesti irvistäen pojille lakkiaan. Hän tiesi, että heillä hänen
varaltaan oli tupakkaa taskussaan. Ei hän ensimmäistä kertaa heitä
virran yli kuljettanut. Punaisesta tuvasta mäen töyräältä vilisti
liinatukkainen, poroposkinen lapsilauma juoksujalkaa rannalle vieraat
älyttyään. Vallaton Klaus heitti heille lentomuiskuja, josta pari
vauraampaa tyttöä niin hämmentyi, että paikalla pyörähtivät takaisin
tupaan.

Juuri kun lauttaa irroitettiin rannasta, näkyi mäen päällä
kyytirattaat, joissa istui kaksi matkustavaista. He huitoivat käsillään
lautturille huutaen jotakin vieraalla kielellä.

— Odotetaan, sanoi Yrjö, näyttävät olevan ulkomaalaisia.

Matkustajat astuivat lautalle. He olivat molemmat tummaverisiä, toinen
vanhanpuoleinen, omituisen villin näköinen, toinen keski-ikäinen,
herrasmies kiireestä kantapäähän. Vanhempi oli nähtävästi palvelija.
He puhuivat keskenään kieltä, jota ei kumpikaan pojista ymmärtänyt,
viittoilivat kiivaasti, varsinkin palvelija, ja katselivat
jonkinlaisella epäluulolla lautturin liikkeitä. Silloin tällöin soi
jokin sana heidän puheestaan tutulta Yrjön korvaan, mutta muukalaiset
puhuivat liian nopeasti, jotta hän olisi voinut oikein tajuta.

Kun lautta saapui toiselle rannalle, kääntyi nuorempi muukalaisista
lautturin puoleen, kysyen murteellisella suomenkielellä kestikievaria.

Lautturi irvisti korvallistaan raapien ja sanoi viitaten poikiin: —
Herra kysyy heiltä.

Muukalainen katsoi avutonna poikiin.

— Parlez-vous français? kysyi hän.

— Oui, monsieur, un peu, vastasi Klaus kohteliaasti.

Tottisalmessa käytettiin ranskankieltä Ottilia neidin tahdosta aina
aterioilla. Mademoisellen johdolla lapset olivatkin oppineet puhumaan
sujuvasti ranskaa.

Muukalaisen kasvot kirkastuivat. Siis vihdoinkin tässä erämaassa joku,
jonka kanssa saattoi puhua.

— Jos suvaitsette, herra, osoitamme teille tien kievariin, sanoi Yrjö
hänkin käyttäen ranskan kieltä. Me — — — Hän keskeytti puheensa
hämmentyen. Muukalaisen palvelija, joka koko ajan lautalla oli
tuijottanut häneen kuin vaanien, teki herralleen kaikenmoisia merkkejä,
vääntäen päätään ja kasvojaan mitä merkillisimpiin muotoihin.

Nähdessään, että Yrjö huomasi hänen kummalliset eleensä, hän tekeytyi
aivan liikkumattomaksi. Mutta heidän ajaessaan majataloon Yrjö huomasi
miehen taas tarkkaavan häntä salaa. Saatettuaan muukalaiset majataloon,
heittivät pojat hyvästit jatkaakseen matkaa. He aikoivat matkustaa yön
läpi päästäkseen pikemmin kotiin.

Vieras herra kiitti sulavin sanoin poikia heidän avuliaisuudestaan.
Yrjö ja Klaus käänsivät hevosensa ja ajoivat täyttä laukkaa maantielle
päin.

— Soma seikkailu, huomautti Yrjö.

— Mitähän otuksia he oikeastaan olivat, arveli Klaus. Näitkös sen
palvelijan eleitä? Kun sinä heitit hyvästi, oli hänellä senkin
seitsemän temppua. Mitä hän sinusta tahtoi?

— En ymmärrä. Omituisesti hän käyttäytyi, se on totta.

— Kun eivät vain olisi olleet rosvoja ja murhamiehiä, tuumi kolealla
äänellä Ek, joka tähän asti oli istunut äänetönnä.

— Pyh, rosvoja, koska olet nähnyt noin hienoja rosvoja, ukkoseni?

— Siellähän ne ovat ulkomailla rosvot hienoja kuin ruhtinaat. Kreivit
ja paronit ovat räätäleitä heidän rinnallaan, vakuutti Ek. Jonashan se
kertoi, ja hän kyllä tietää. Ei hän suotta ole kapteenin kanssa maita
mantereita matkustellut.

Klaus kävi miettivän näköiseksi.

— Niin, Ek, sanoi hän iskien silmää Yrjölle, kun tarkemmin ajattelen
asiaa, tuntuu minustakin, että heissä oli jotakin rosvomaista, hurjaa
ja vaarallista. Onko sinulla isoisän pistooli mukanasi?

— Ei, se unohtui, änkytti Ek pelon vallassa.

— Siinä tapauksessa, ukkoseni, olemme myydyt. Annas kun minä kiipeän
vierellesi ajamaan, niin voin ainakin sivaltaa ruoskalla, jos he
hyökkäävät kimppuumme. Mikäli sinut tunnen, et ole, Ek-paha, juuri
mikään leijonamieli.

Vallaton poika, joka jo kauan oli himoinnut Ekin viereen saadakseen
ohjakset käsiinsä, pääsi tahtonsa perille. Pahaa aavistamatta luovutti
Ek nöyrästi hänelle ohjakset, joita hän muutoin hallitsi itsevaltiaan
tavoin. Klaus oli onnellinen saadessaan ohjata valjakkoa. Hän oli
nähnyt Pluton ja Vihurin kasvavan varsasta asti, ne olivat hänen
lempihevosensa.

Valoisassa kevätyössä ajoivat pojat tuoksuvan metsän läpi. Sammakot
kurnuttivat ojassa, käki kukahteli kaukana, ja rastaan suloääninen
valitus soi metsän syvyydestä. Kylät, joiden ohi ajettiin, olivat
hiljaiset, äänettömät. Joku virkuhko Halli vain haukahti talon
portilla. Muutoin oli kaikki salaperäistä, lumottua, mykkää.

Äkkiä Yrjö läimähytti polveensa. — Klaus, Klaus, huusi hän. Nyt minä
tiedän, mitä kieltä he puhuivat.

— Kutka?

— Muukalaiset tietysti. Se oli kreikan kieltä. Varmasti. Siksi se
tuntui niin tutulta ja samalla vieraalta. Uuskreikkahan on aivan eri
kieli oikeastaan kuin vanha kreikka, varsinkin kansankieli. He olivat
luultavasti kreikkalaisia, ajattelepas, Klaus, helleenien jälkeläisiä.
Olipa hauska, että tapasimme heidät. Jospa vain olisin sen ennen
huomannut, olisin ehkä saanut tietää heiltä yhtä ja toista Kreikasta.

— Olet aivan yhtä innoissasi kuin Ticklenius, haukotteli Klaus.
Sitäpaitsi muistutti heidän kielensä mielestäni enemmän siansaksaa kuin
Homerosta.

— Ei, kyllä se kreikkaa oli. Mitähän he täällä tekevät?

— Rosvoilevat kai. Etkö kuullut Ekin arveluja?

— Sitä et itsekään usko. He olivat kai matkailijoita, haluavat
tutustua Suomen luontoon.

— Kyllä se palvelija ainakin on joskus rosvonnut, ellei muuta niin
lampaita ja sikoja naapurin navetasta. Sellaiselta hän näytti.

Aamuaurinko nousi kultaisena metsän takaa. Ek, joka uskollisesti oli
torkkunut, havahtui ja tarttui koneellisesti ohjaksiin.

— Ota vain, sanoi Klaus haukotellen, minäkin ennätän vähän nukkua,
ennenkuin päästään kotiin. Ja hän muuttihe takaisin vaunujen sisäosaan
Yrjön viereen.

Mutta nukkumisesta ei enää tullut mitään. Luonto heräsi visertäen,
piipittäen, raksuttaen, ihanana, virkeänä, hymyilevänä, niinkuin vain
kevätaamu Pohjolassa.

Kaukaa kuului kukonlaulu, lehmien yninä ja koirien haukunta. Kylät
saivat eloa, punahameiset pohjalaistytöt seisoivat haukotellen rainta
kädessä kujan suussa tai ajelivat lehmiään.

— Pyydetäänpä lämmintä maitoa, ehdotti Yrjö. — Ek, pysähtäkää vähän.

— Hei, tytöt, antakaa meille tilkkanen maitoa, kurkkumme on kuiva kuin
ruuti, huusi Klaus.

Pörröpäinen tyttö, joka paraillaan lypsi lehmiä pienen talon kujalla,
hymyili iloisesti, veti voimakkailla sormillaan höyryävää maitoa lehmän
utareista ja toi sen pojille vaunuihin.

— Mainiota, kehui Klaus painaen hopearahan tytön kouraan. — Ja nyt
käsiksi Riikke-mamselin eväsvasuun. Olen kauhean nälissäni.

— Eiköhän ajeta vähän hauskempaan kohtaan, ehdotti Yrjö. Tässä on niin
ikävä, ihan kylän suussa.

— Aja, Ek, mutta nopeasti.

Kappaleen matkan päähän, vaaleanviheriän koivikon ääreen pysähdyttiin
ja käytiin loistavalla ruokahalulla herkullisen ruokavaraston kimppuun.

Ja sitten taas matkaan Tottisalmea kohti.

Jo ajettiin kirkon ohi. Vaivaisukko ojensi naama vinossa peukalotonta
kättään apua pyytäen.

— Maltas, Ek, annetaan Pekalle lantti.

Pojat hypähtivät vaunuista ja pistivät kolikon kirkonseinään
kiinnitetyn Puu-Pietarin kouraan.

— Hei hop, tuossa on silta, vielä vähän matkaa ja sitten Tottisalmi jo
näkyy. Mutta kas, kuka tuolla ratsastaa?

— Beata! huudahti Yrjö.

— Toden totta, eikös vain se villikissa ole lähtenyt ratsastamaan
Junollaan, ja näin varhain. Hänen on täytynyt lähteä ainakin kello neljä
liikkeelle. Kyllä hän nyt on antanut mademoiselle Deniselle
unirohtoa.

Hiukset aamutuulessa liehuen Beata läheni säyseän Junonsa selässä.

— Bon jour, messieurs, huusi hän jo kaukaa. Tulette kuin etanat,
oikein matelemalla.

— Anteeksi, neiti, Pluto ja Vihuri ovat olleet koko ajan mitä
parhaimmalla juoksutuulella, sanoi Ek arvokkaasti suoristaen jäykkää
selkäänsä. Häntä ei voinut pahemmin loukata kuin moittimalla hevosia
hitaudesta.

— Loruja, Ek, madelleet olette, etanoita olette. Mutta samantekevää,
kunhan vain tulette. Ottilia-täti väitti teidän jäävän yöksi
Ali-Mattilan majataloon. Mutta minä tiesin paremmin. Ja oikeassapa olin.

Hän ratsasti vaunujen sivulla lakkaamatta loruten. Pojat eivät saaneet
suunvuoroa, hän nauroi ja kertoi vuoronperään hassunkurisia juttujaan
beatamaisella, hiukan ylimielisellä, mutta hyväntuulisella tavallaan.
Yrjö ja Klaus nauroivat kilpaa, silloin tällöin täytyi Ekinkin vetää
arvokas suunsa hymyyn.

— Entä Tickleniuksen Iliadi, joko se alkaa valmistua?

— Hän on hikoillut yötä päivää sen kimpussa saadakseen ensimmäisen
laulun valmiiksi, kunnes te, tai oikeammin, kunnes Yrjö saapuu. Mutta
pelkään, että tulos on laiha.

— Ticklenius-parka, sanoi Yrjö keskeyttäen toisten naurun — siinä on
sentään liikuttavaakin tuossa hänen Iliadissaan ja Hellaan-ihailussaan.
Hän ei tietysti elinaikanaan suoriudu Homeroksestaan, ja siinä hän
kuitenkin ahertaa, uhraten parhaat vuotensa.

— Hän on hassu, sanoi Klaus.

— Eikä hän saa siitä penniäkään. Raukka oli niin huonoissa vaatteissa,
että Ottilia-tädin täytyi hommata hänelle uudet. Miksi hän ei voi tehdä
jotakin sellaista, josta hän saa rahaa, sanoi käytännöllinen Beata.

— Mutta voihan työ sinään tuottaa tyydytystä, arveli Yrjö.

— Huh, nyt sinä rupeat viisastelemaan taas, se on niin hirveän ikävää,
haukotteli Klaus. — Eikö sinulla ole mitään makeaa muassasi, Beata?

— Maltas, Beata veti taskustaan pussin, josta jakeli pojille hyvin
litistyneitä, tahmeita kermakaramelleja. — Sitäpaitsi minulla oli
pussillinen ihania kullankeltaisia vohveleita. Mutta pahaksi onneksi
olin sitonut pussin niin huonosti satulaan, että se juuri Rekolan kujan
suulla pyrähti rapakkoon joutuen sikojen aamiaiseksi.

— Hyi sentään! Ja sinä tiedät, että rakastan vohveleita enemmän kuin
mitään muuta maailmassa.

Vaunut vierivät nyt tuuhean kuusimetsän lävitse, oltiin jo Tottisalmen
alueella. Pluto ja Vihuri kiirehtivät kulkuaan — tuolla loitompana
häämöitti jo hevoshaka, jossa ne tiesivät toverien kuljeskelevan
tuoreen kevätruohon kimpussa.

Poikien mielestä koko seutu heti sai ystävällisemmän muodon, mitä
enemmän lähestyttiin Tottisalmea. Asunnot olivat iloiset, punamullalla
maalatut, ikkunoissa oli verhot, palsami tai ahkeraliisa ja verenpisara
kukkivat ikkunalaudalla. Päivänpaisteisimmilla kohdilla oli upea
keisarinkruunu jo avannut teränsä, samoin satakauno. Tottisalmen
alustalaiset olivat yleensä siistiä ja vaurasta väkeä. Siellä täällä
vain asui jokin köyhä perhe, jonka elättäjä oli tyhjäntoimittaja
tai rappeutunut raukka, jota vanha paroni ei tahtonut ajaa pois.
— Ne ovat välttämättömiä, jotta Ottilia-sisar voisi harjoittaa
hyväntekeväisyyttä, oli paronin tapana sanoa, kun joku ihmetteli, että
hän suvaitsi alueellaan sellaista väkeä.

Ottilia neiti olikin ylen tyytyväinen, kun hän sunnuntai-iltapuolina
sai ajaa ”noiden raukkojen” luo kullalla silattu raamattu kainalossa
ja polvilla vasu täynnä ruokaa ja lääkkeitä, joita ani harvoin kukaan
käytti. Matka kävi aina ohjelmanmukaisesti. Ensin Ottilia-neiti nuhteli
ja puhui Jumalasta ja synnistä, perheenäiti itki, ja lapset ulvoivat
pelkästä myötätunnosta. Sitten valitti joku perheenjäsenistä kipua
milloin missäkin ruumiinosassa; armolliselle neidille olisi näet ollut
suuri pettymys, ellei hän olisi saanut ottaa esille laukustaan mixtura
simplexiä, prinssintippoja tai kamomillateetä. Viimein käytiin käsiksi
ruokakoriin, jolloin kyyneleet kuivuivat, ja kaikki kivut unohtuivat.
Isä uskalsi tulla sisään vasta kun vaunut olivat ajaneet pois;
tiedettiin, että Ottilia-neiti kammosi tupakalletulevia, parrakkaita
miehiä. Ne tekivät häneen aina ”säädyttömän” vaikutuksen.

Kun Tottisalmen vaunut ajoivat ohitse, ilmestyi maantielle joukko
liinatukkaisia paitaressuja, jotka kilvan riensivät porttia avaamaan,
saaden kirkkaan kopeekanrahan kukin.

Pojat heiluttivat hattua ohi ajaessaan. Klaus riemuitsi.

— Ei missään ole ihanampaa paikkaa kuin Tottisalmi, hän huudahti,
lisäten entiseen ylimieliseen tapaansa: — Ja se on minun kerran
maailmassa.

— Ellei oikea perillinen yht’äkkiä ilmesty anastamaan sitä sinulta,
kiusasi Beata.

— Se on mahdotonta. Yrjö-eno, ainoa perillinen paitsi minua, on
kuollut.

— Mutta jos hän vain nukkuu jossakin syvällä vuoren sisässä,
kuten keisari Barbarossa, ja ratkaisevalla hetkellä esiintyy sinun
kiusaksesi, pilaili Beata yhä.

Klaus naurahti voitonvarmasti. — Mahdotonta.

— Jo näkyy Tottisalmen lipputanko, huudahti Yrjö.

— Näkyy, näkyy. Hei Pluto, hei Vihuri, juoskaa.

Tuossa tuokiossa olivat vaunut jo portilla, jonka pielessä vanha Niilo
entistään sammaltuneempana nosti kätensä sotilaalliseen tervehdykseen.
Hänen silmänsä olivat luodut Yrjöön, ja suu vetäytyi leveään hymyyn,
kun Yrjö ohi ajaessaan ystävällisesti tervehtien heitti tupakkakäärön
hänen syliinsä.

— Illalla tulen sinua tervehtimään, huusi hän.

Vaunut vierivät pitkin halavakäytävää päärakennuksen eteen. Portailla
seisoivat paroni, Ottilia neiti, mademoiselle ja Ticklenius, lisäksi
vielä Riikke-mamselikin toisten selän takana.

Paroni tervehti molempia poikia sydämellisesti, mutta Klaus huomasi
hänen hätkähtävän, kun Yrjö hypähti vaunuista alas.

— Eivätkö he ole kasvaneet? huusi Beata. Herra kymnasisti ja herra
konrehtorilainen. Katsokaapa Yrjöä, eikö hän ole pitkä? — Mutta
hyväinen aika, nyt tiedän, kenen näköinen sinä olet. Olen sitä koko
aamun haparoinut, sinähän olet aivan kuin Yrjö-eno siinä kuvassa, joka
riippuu Riikke-mamselin seinällä.

Paroni näytti kiusaantuneelta, Ottilia-täti oli aivan kankea ja mamseli
punainen.

— Olen sanonut hirveän tyhmyyden, kuiskasi tyttö Yrjölle. Tässä
talossa ei saa mainita Yrjö-enon nimeä.

Maisteri pujahti nyt toisten lomitse Yrjön luo. Pyyhkien
ahkerasti pojille niin tutulla nenäliinalla otsaansa hän ojensi Yrjölle
tiheästi kirjoitetun arkin.

— Minulla-hm-hm minulla on onni tarjota lahjakkaalle — hm — onni
tarjota ylevän Kreikan kansan hm-hm —

Yrjö tarttui iloisesti paperiin. — Katkelma Iliadia, ellen erehdy.
Kiitos, maisteri. Jos teillä on aikaa, luemme sen yhdessä illalla.

— Hm, hm, — maisterin silmät loistivat ilosta.

Yläkerran ikkunasta seurasi kaksi silmäparia kohtausta portailla,
kapteenin ja Jonaksen.

Kapteenin oli taas tuhlattuaan rahansa täytynyt nöyrtyä ja pyytää
turvapaikkaa Tottisalmessa. Erityisenä suosionosoituksena hän oli
pyytänyt saada ottaa Jonaksen mukaansa. Paroni oli viimein suostunut
Ottilia-neidin hartaista pyynnöistä, vaikka hän ei sietänyt Jonasta.

— Katsokaa renkipoikaa, sähisi Jonas. Ja katsokaa paronia, kuinka
hellästi hän nulikkaa tervehtii. Klaus-herraa tervehditään kyllä ensin,
mutta näkyy hyvin, kumpi heistä on rakkaampi.

Kapteeni istui synkissä mietteissä. Monta, monta kertaa olivat hän ja
Yrjö von Sumers ajaneet yhdessä kotiin Tottisalmen vaunuissa juuri
niinkuin Klaus ja tuo ”kerjäläinen” nyt. Ja juuri tuon näköinen oli
nuori paroni ollut. Otsa, ryhti, tukka, silmäkulmat olivat samat, nenä
vain oli erilainen, hienommin muovautunut, samoin silmien muoto.

Taaskin huokasi kapteeni kuten kerran ennen. — Jonas, me olemme
hukassa.

— Joko taaskin hätäilette, torui Jonas. Mutta hänen äänensä oli
epävarma. Nähtävästi hän ei itsekään ollut oikein levollinen.

— Se on kohtalo, ähkyi kapteeni.

— Hiljaa, Klaus-herra tulee.

Klaus ja Beata astuivat sisään. Klaus tervehti isäänsä sydämellisesti,
mutta Jonasta huomattavan kylmästi. Hän tiesi, että tämä oli vehkeillyt
Yrjöä vastaan, ja tahtoi heti alusta välttää likeistä suhdetta isänsä
palvelijaan.

Jonas tervehti nöyrästi, aivan kuin olisi ollut luonnollista, että
poika isoksi tultuaan ei enää kohdellut häntä samoin kuin lapsena.
Mutta itsekseen hän päätti voittaa hänet puolelleen.

Aamiainen oli hilpeä. Pojat kertoivat koulujuttujaan, ja vaikka ne
joskus olivatkin vähän liian rohkeita, niin että Klaus salavihkaa
pälyi isoisään nähdäkseen, rypistyisikö hänen otsansa, herättivät ne
varsinkin Beatassa suurta ihastusta. Ottilia-täti ravisti kyllä päätään
moitiskellen, mutta kukapa olisi hennonut torua kotiinpalanneita
koulupoikia, jos heidän puheensa olikin vähän ”sopimatonta”.
Mademoisellekin nauroi, niin että kyyneleet vierivät pitkin
puuteroituja poskia, ja Ticklenius hirnui niinkuin ei moneen vuoteen.

— Mutta hänestä ei koskaan ole ollutkaan lastenkasvattajaksi —
Ticklenius-rukasta! huokasi Ottilia-neiti itsekseen.

Paronin silmät loistivat. Oli silminnähtävää, että hänen huomionsa oli
kiintynyt yksinomaan Yrjöön. Klausta hän tuskin huomasikaan. Yrjön
puoleen ainoastaan hän kääntyi kysymyksillään.

Kapteeni yksin oli synkkä. Ensimmäisen kerran hän nyt istui pöydässä
”renkipojan” kanssa. Paroni käyttäytyi kerrassaan sopimattomasti hänen
mielestään, liehitteli poikaa kuin jotakin erinomaisuutta. Klaus oli
kuin kuokkavieras hänen rinnallaan.

Aamiaisen jälkeen pojat riensivät ulos. Klaus talliin rakkaita
hevosiaan katsomaan ja Yrjö vanhojen ystäviensä, Riikke-mamselin ja
Niilon luo.

Riikke-mamseli oikein säteili. Yrjön täytyi pakostakin juoda kaksi
suurta lasillista vattumehua ja tyhjentää lautasellinen tuoreita
leivoksia. Salavihkaa hän loi katseen seinällä riippuvaan nuoren
meriupseerin kuvaan.

— Riikke-mamseli, sanoi hän reippaasti — olenko minä todellakin tuon
kuvan näköinen, kuten Beata äsken sanoi?

— Olet, vastasi Riikke-mamseli päättävästi. Tulehan, Yrjö, katsomaan
Almansorin hautaa, lisäsi hän kiireesti ikäänkuin päästäkseen pois
siitä puheenaineesta.

Illalla sanoi paroni lyöden Yrjöä olalle: — Mitä arvelet pienestä
shakista, poikani?

— Koetetaan vain, vastasi Yrjö nauraen. Klaus ja minä olemme ahkerasti
pelanneet talven kuluessa.

— Saamme nähdä, saamme nähdä, olemme mekin täällä maisterin kanssa
panneet parastamme.

Klaus istui isänsä viereen. Kapteeni oli yhä äreällä tuulella.

— Niin, poika-parka, sanoi hän, tyydy sinä vain minun seuraani. Me
kaksi hyljättyä sovimme hyvin yhteen. Kas tuota hassua Tickleniustakin.
Eikös vain hän liehakoi renkipoikaa, aivan kuin tämä olisi joku
klassillinen sankari.

— Yrjö onkin hauska poika. Koulussa hän oli sekä opettajien että
toverien suosikki.

— Entä sinä, Tottisalmen perillinen?

— Pyh, isäkulta, koulussa ei pidetä lukua arvonimistä eikä muista
koruista. Siellä on mies vain se, jossa on kuntoa ja rohkeutta. Yrjö on
paras latinassa ja kreikassa, taitavin pallonlyöjä ja painija. Ne ovat
hänen arvonimiään, muuta ei tarvita, sitäpaitsi hän on rehellinen ja
kelpo toveri, se riittää jo yhden miehen osalle.

— Siis oikea ihannepoika. Samaa mieltä näkyy isoisäsikin olevan. Hän
kai mielellänsä vaihtaisi teidät molemmat.

Klaus vaipui mietteisiin. Isä ja Jonas olivat päivän kuluessa tuon
tuostakin antaneet hänelle vihjauksia samaan suuntaan. Kenties he
olivat oikeassa. — Hän katseli ryhmää shakkipöydän ympärillä. Isoisän
kasvot säteilivät sisäistä tyytyväisyyttä, hän oli kuin nuortunut.
Yrjön vieressä istui maisteri tyytyväisenä käsiään hykertäen, Beata
istui Yrjön tuolin laidalla, antaen neuvojaan hänelle. Riikke-mamseli
huusi teepöydän äärestä tuon tuostakin: — Yrjö, enemmän korppuja, nämä
piparkakut ovat mainioita, Yrjö.

Kateuden oka pisti pojan mieltä. Eikö siis hän, Tottisalmen tuleva
isäntä, mitään merkinnyt — Yrjökö vain? Ja kuitenkin tämä oli vain
armolapsi, vieras talossa.

Hyi, kuinka rumasti hän ajatteli, jospa Maria olisi kuullut.

Yhdeksäs luku.

SALAPERÄISYYTTÄ.

Beata ilmestyi päivällispöytään punaisena ja hengästyneenä. Hän tuskin
malttoi odottaa, kunnes pöytärukous oli luettu, sitten hän huudahti:

— Minulla on ollut seikkailu.

Beata uneksi aina seikkailuista. Hänen ainainen surunsa oli se,
että Tottisalmessa elämä oli niin sanomattoman yksitoikkoista ja
jokapäiväistä.

— Beata, varoitti Ottilia-täti, nuorilla tytöillä ei saa olla
seikkailuja.

— Mutta, rakas täti, minulla on ollut seikkailu, ei sille mitään voi.

— Annas kuulua, kehoitti Klaus.

— Me olimme, Yrjö ja minä, keilaa heittämässä vähän ennen päivällistä.
Kun olimme lopettaneet, meni Yrjö pois, mutta minä jäin vielä
keilahuoneeseen järjestääkseni keilat paikoilleen. Sattumalta silmäsin
ikkunaan ja näin kasvot — huu mitkä kasvot, tummat, viekkaat,
hirvittävät. Minä kirkaisin, ja samassa katosivat kasvot. Hyökkäsin
ulos suoraa päätä, ymmärrättehän, että kun kerran onnistuu näkemään
rosvon tai kummituksen, niin tahtoo sen nähdä juurta jaksain. Mutta kun
tulin ulos, ei haamusta ollut jälkeäkään. Mitä siitä sanotte? Eikö se
muka ollut seikkailu?

Beatan kertomus vaikutti eri lailla kuulijoihin. Ottilia-neiti ja
mademoiselle kirkaisivat kauhusta, maisteri mumisi: — Merkillistä,
kerrassaan merkillistä! Klaus ja Yrjö nauroivat, he olivat vakuutetut
siitä, että Beatan vilkas mielikuvitus oli hänet pettänyt, kapteeni
kehoitti varovaisuuteen varkaiden suhteen, ja paroni loi tutkivan
katseen tyttöön.

— Puhutko sinä nyt oikein totta, Beata? kysyi hän epäilevällä äänellä.

— Yhtä totta kuin silloinkin, kun hän hyökkäsi silmät pyöreinä
kertomaan nähneensä mahdottoman suuren elefantin, jota kuljetettiin
häkissä, kun eläin itse asiassa oli nimismiehen suuri rotusika, jota
vietiin markkinoille, nauroi Klaus.

Beata loi veljeensä musertavan katseen.

— Vesikellona hävitköön Beata Wärnehjelm, kuten Riikke-mamselin
on tapa sanoa, ellei asia ole ihan niinkuin kerroin, vakuutti hän
punaisena. Pojille voin syöttää juttuja, mutta en isoisälle.

— Siinä tapauksessa on asiasta otettava selko, sanoi paroni vakavasti.
Hän soitti, Jonas astui sisään.

— Ottakaa Ek ja Niilo ja etsikää tarkoin koko puisto. Beata-neiti on
nähnyt jonkun vieraan kuljeksivan keilahuoneen lähettyvillä.

— Isoisä, emmekö mekin saa mennä? pyysi Klaus.

— Ensin syömme.

Ateria sujui tavallista nopeammin, ja niin pian kuin Ottilia-neiti
antoi merkin, nousivat pojat paikoiltaan, suutelivat hätäisesti paronin
ja tädin kättä ja ryntäsivät puistoon.

Siellä heitä kohtasi hauska näky. Niilo sotaisena, uhkaavana, ruostunut
sapeli kädessä marssi pitkin puistokäytävää, Ek hiipi hänen jäljessään
arkana, pälyen ympärilleen, ja Jonas juoksenteli notkea ruokosauva
kädessä sinne tänne portaiden edessä.

— Kas siinä erinomainen tapa ottaa rosvoja kiinni, nauroi Klaus. —
Tule, Yrjö, etsitään me keilahuoneen ympäristö.

Puisto etsittiin ristiin rastiin. Paroni itse oli mukana, mutta
rosvosta ei näkynyt jälkeäkään. Viimein rauhoituttiin ja uskottiin,
kielloista huolimatta pujahti viidakkoihin ja pensaiden taakse
saadakseen ”haamun” käsiinsä. Turhaan, se oli kadonnut, haihtunut
ilmaan, kuten oikean haamun tulikin.

Mutta parin päivän perästä, kun perhe istui iltateetään juomassa
kirjastossa, ryntäsi Beata kuin tuulispää sisään.

— Beata, Beata, kuka noin juoksee, varoitti Ottilia-täti. — Tyttö on
aivan sans façons, valitti hän mademoiselle Deniselle, että koko juttu
sittenkin oli Beatan mielikuvitusta. Tyttö oli syvästi loukkaantunut
moisesta epäluottamuksesta. Rohkeasti hän Ottilia-tädin

— Viis fasooneista! huusi Beata. Nyt ei ole niistä kysymys. Rosvo,
haamu, kummitus on taas näyttäytynyt.

— Sinulleko? Ja keilahuoneessa? kysyi Klaus ivallisesti.

— Ei, ei. Emmalle. Tule sisään, Emma. Hän veti puoleksi väkivalloin
sisään vastahakoisen tytön, joka seisoi oven takana, ja tyrkkäsi hänet
paronin eteen sanoen:

— No, kerro nyt!

Emma, sisäkkö, niiasi armolliselle herrasväelle ja alkoi lipeällä
kielellä toimittaa: — Minä kävin äsken ikään mamselin asialla
Mandan luona, joka ompelee. Kotimatkalla poikkesin ottamaan munia
Hellkrenskalta, ja portista tullessani näin Yrjö herran menevän Niilon
tupaan ja lyhyen, tanakan miehen, joka seurasi häntä. En tiedä, mistä
syystä juolahti mieleeni, että pistäynpä katsomassa, joko sydänkukat
Niilon ikkunan alla kukkivat. Mutta kun käännyin nurkan ympäri,
huomasin saman miehen, hän seisoi varpaillaan ikkunan alla seljapuitten
pimennossa ja kurkisti Niilon tupaan, pidellen käsillään kiinni
ikkunalaudasta. Herra jesta! huusin minä. Samassa mies käänsi kasvonsa
minuun ja irvisti niin ilkeästi kuin vain yksi, jonka nimeä en uskalla
mainita. Hän solkkasi jotakin noidankieltä ja lähti kiireesti kulkemaan
porttia kohden.

— Ja sinä hölmö annoit hänen mennä, sanoi kapteeni vihaisesti.

— Herra kapteeni, minä olin yksinäinen turvaton naisihminen munakori
kädessä. Ja sitäpaitsi ei se ollut oikea ihminen, siitä panen pääni
pantiksi.

— Minkänäköinen hän sitten oli?

— Mustanaamainen, silmät sillä oli kuin kekäleet. Ja irvisti niin
pahasti valkoisilla hampaillaan, että sydämeni oli kurkusta lentää.

— Juuri sama olento, jonka minä näin. Joko nyt uskotte, etten puhunut
turhia? kysyi Beata voitonvarmana.

— Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee, päivitteli Ottilia-täti. Sehän
on kauheata, kun julmannäköiset miehet kuljeskelevat puutarhassamme
kuin kotonaan. Yrjö-veli, sinun täytyy ottaa asiasta selko. Muutoin
emme hetkeäkään saata olla rauhassa. Minä jo ihan vapisen.

— Kyllä, kyllä Ottilia rakas, ole rauhassa. Niilon täytyy pitää portti
suljettuna ja tarkoin vartioida, ettei asiaankuulumattomia päästetä
sisään. Olemme kai tekemisissä jonkun maankiertäjän, luultavasti
mustalaisen kanssa.

— Kuinka jännittävää! huusi Beata. Ajatelkaa, hän aikoo varmaan
ryöstää Klauksen tai minut ja tehdä meistä nuorallatanssijoita. Ja
sitten isoisä joskus markkinoilla näkee minun tanssivan korkealla,
ohuella nuoralla. Ja hän tuntee minut heti, vaikka nimeni on Esmeralda
ja olen maalattu pähkinäöljyllä ruskeaksi. Ja — — —

— No silloin sinun täytyy laihtua ainakin parikymmentä naulaa,
keskeytti hänet Klaus nauraen.

Beata vaikeni heti loukkaantuneena ja loi julmistuneen katseen
veljeensä. Hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan lihavuudestaan.

— Ehkä on kuitenkin paras joka tapauksessa puhua nimismiehelle ensin
tästä sirkustirehtööristä, ennenkuin hän ryöstää meiltä Beatan, sanoi
paroni kuivasti. Ja nyt kehoittaisin teitä menemään rauhassa nukkumaan.
Kyllä minä tämän asian hoidan.

— Yrjö, kuiskasi Klaus, jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin me
otamme omin päin asiasta selkoa. Minua huvittaisi näytellä salapoliisin
osaa.

— Tuohon käteen.

— Mennään minun huoneeseeni juttelemaan, tai minä ehkä mieluummin
tulen sinun huoneeseesi. Isä on niin herkkä, hän voisi häiriintyä,
minun huoneeni on liian lähellä hänen huonettaan.

Yrjö hymyili hienosti. Hän tiesi, miksi Klaus ei tahtonut häntä
huoneeseensa. Kapteeni ei voinut sulattaa sitä, että hänen poikansa
seurusteli toverillisesti entisen renkipojan kanssa.

Pojat vetäytyivät siis Yrjön pieneen huoneeseen, joka yhä vielä oli
maisterin huoneen vieressä. Se oli kuitenkin jo paljon viihtyisämpi
kuin ennen. Riikke-mamselin näppärät kädet olivat saaneet huoneeseen
kodikkaan leiman, vuoteessa oli kirjavat verhot, ja jouluksi oli Yrjö
saanut paronilta kirjoituspöydän ja kiikkutuolin.

Pitkistä ajoista pojat taas istuivat tuttavallisesti kahden. Jonaksen
myyräntyö oli näet vähitellen kantanut hedelmiä. Mielistelevä palvelija
ymmärsi aikaa myöten voittaa Klauksen puolelleen. Hänen nöyrä
käytöksensä, joka paronissa ja Yrjössä herätti vastenmielisyyttä, ei
loukannut Klausta, koska hän oli siihen lapsuudesta asti tottunut.
Useimmat ihmiset rakastavat mielistelyä; mitä sitten nelitoistavuotias
poika, joka ei vielä tiennyt erottaa kultaa kuonasta.

Ja Jonas käytti aikaansa hyvin. Varovasti hän kylvi pojan mieleen
epäluuloa ja kateutta Yrjöä kohtaan. Kävipä hän niinkin rohkeaksi,
että uskotteli Klaukselle Yrjön liehakoivan paronia, syrjäyttääkseen
Klauksen isoisänsä suosiosta.

Klaus ei ensin tahtonut kuulla puhuttavan Yrjöstä pahaa, mutta hänen
mielessään alkoi kuitenkin kyteä hiljaista kaunaa Yrjöä kohtaan. Ja
vaikka hän kielsikin Jonasta Yrjöä soimaamasta, iti salavihjausten
kylvö kuitenkin hänen sydämessään.

Luonnollisesti tämä vaikutti poikien keskinäiseen suhteeseen. Klaus
ei enää kohdellut Yrjöä yhtä toverillisesti. Yrjö puolestaan oli
yhtä ylpeä ja itsepintainen kuin konsanaan Klaus. Usein sattui
yhteentörmäyksiä molempien ystävyksien välillä. Klaus saattoi joskus
entiseen ylpeään tapaansa kohdella Yrjöä; silloin Yrjön veri kuohahti,
ja hänen teki mieli kurittaa tyhmänylpeätä poikaa. Hän tiesi hyvin,
ettei Klaus missään suhteessa ollut häntä etevämpi tai parempi. Hän oli
vain sattunut syntymään Tottisalmessa, kun Yrjö sitävastoin oli köyhän
veitsenteroittajan poika.

Näin ollen uhkasi kesä, jota molemmat pojat niin palavasti olivat
odottaneet, käydä sietämättömäksi. Beata oli onneton. Hän oli suuttunut
Klaukseen, sisar ei enää samalla lailla ollut veljensä tahdon alaisena
kuin ennen. Hänen järkähtämätön oikeudentuntonsa sanoi, että Klaus
käyttäytyi pahasti Yrjöä kohtaan. Sitäpaitsi hän oli sydämestään
kiintynyt kasvattiveljeensä, joka harvoin häntä kiusasi. Hän asettuikin
aina rohkeasti Yrjön puolelle poikien keskenäisissä riidoissa. Kerran
Klaus tiuskaisi vihapäissään krokettipelissä Yrjölle, joka oikaisi
häntä jostakin virheestä:

— Sinun ei tarvitse olla niin kopea. Sinun asemassasi pitäisin
vähempää ääntä, onnenonkija.

— Klaus, huusi Beata kauhistuneena.

Yrjö heitti pallon menemään kentän toisesta päästä toiseen, viskasi
sitten nuijansa maahan ja poistui sanaakaan sanomatta.

Siitä päivin hän vältti Klausta missä saattoi. Ja koska Klaus oli liian
ylpeä pyytääkseen anteeksi, vaikka hän kovasti katuikin kiivauttaan,
pysyi poikien väli kylmänä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Beatan näkemä haamu ilmestyi
näyttämölle. Ihmeellinen tapaus yhdisti riitapuolet, he olivat taas
toveruksia ja pohtivat innokkaasti asiaa.

— Kyllä hänellä on jotakin pahaa mielessään, ei hän muutoin täällä
vainuskelisi, arveli Klaus.

Äkkiä näpsäytti Yrjö sormiaan. — Nyt minä tiedän. Muistatko molempia
muukalaisia, jotka keväällä matkustivat kanssamme lautalla. Beatan ja
Emman selitys soveltuu juuri palvelijaan: lyhyt, tanakka, kiiluvat
silmät, pitkät viikset. —

— Eureka! Hän näytti jo silloin minusta epäilyttävältä. Ja muistatko,
kuinka hän sinua tarkkasi? Merkillistä, kerrassaan merkillistä.

— Huomenna lähdemme tiedusteluretkelle. Eikö totta?

— Varmasti.

Tämän uljaan päätöksen tehtyään pojat läksivät levolle.

Koko seuraavan päivän he vaanivat puistossa, kuljeskelivat läheisillä
teillä ja samoilivat metsissä. Pölyisinä, vaatteet täynnä risuja ja
lehtiä he palasivat kotiin. Mutta rosvoja ei näkynyt, ei kuulunut.

Vasta kolmantena päivänä Yrjön onnistui tavata hänet maantiellä lähellä
Tottisalmen tienhaaraa. Hän oli todellakin sama muukalainen, kuten Yrjö
oli arvannut. Mutta koska hän kulki rauhallisesti valtatiellä ketään
häiritsemättä, ei Yrjö pitänyt sopivana ahdistaa häntä, vielä vähemmän
kun mies nöyrästi tervehti häntä kohottaen kunnioittavasti turkkilaista
fetsiään. Yrjö kääntyi kuitenkin ja alkoi jonkin matkan päästä seurata
muukalaista.

Kappaleen kuljettuaan hän kohtasi paronin, joka ajoi kirkolta päin.
Paronin viittauksesta pysähdytti Ek hevosen, ja Yrjö nousi kieseihin.
Paroni tarkasti poikaa hiukan ivallisesti.

— Taisit nähdä rosvon, hän tuli äsken meitä vastaan. Minä käväisin
juuri nimismiehen luona ja sain sieltä kuulla yhtä ja toista
rosvostamme eli sirkustirehtööristä. Näyttää hyvin epäilyttävältä,
tokko Beatan toiveet nuorallatanssimisesta toteutuvat. Mies on
albanialainen ja erään kreikkalaisen tiedemiehen palvelija. Hänen
isäntänsä on tutkimusmatkalla Suomessa ja tahtoo tutustua meidänkin
seutuihin. Palvelija on nähtävästi ulotuttanut uteliaisuutensa liian
pitkälle. Siinä kaikki.

— Olin siis kuitenkin oikeassa, väittäessäni heidän puhuneen kreikkaa
keskenään, sanoi Yrjö. Kyllä kai maisteri Ticklenius innostuu, kun saa
tästä kuulla.

Paroni hymähti.

— Tuttavuus heidän kanssaan kenties hiukan jäähdyttää hänen
Kreikan-ihailuaan. Nykyajan kreikkalaiset ovat toista kansaa
kuin muinaisajan helleenit. Sitäpaitsi lienee herra itse tätä
nykyä matkoilla. Senvuoksi kai palvelija niin rohkeasti käy
tutkimusretkillään. He asuvat jonkin matkan päässä täältä,
Metsälinnassa.

                                                  ⸻

— Missä Yrjö tänään viipyy? kysyi Ottilia-neiti aamiaispöydässä
nähdessään Yrjön paikan tyhjänä.

Klaus ja Beata pudistivat päätään. He eivät tienneet.

— Hän kävi kyllä eilen illalla minun luonani, sanoi maisteri
Ticklenius, ja ellen väärin muista, lupasi hän lähteä tänä aamuna
metsälle.

— Yksin? kysyi paroni.

Klaus punastui. Yrjö ja hän olivat eilen illalla kinailleet, ja Klaus
oli taas loukannut Yrjöä. Senvuoksi kai hän oli lähtenyt yksin.

— Näyttää siltä, kuin ei nuori herra paljoakaan piittaisi talon
tavoista, singahdutti kapteeni ivallisesti.

Paroni rypisti kulmiaan. Yrjön laiminlyönti harmitti häntä. Hän päätti
nuhdella häntä kahden kesken.

Mutta kun kokoonnuttiin päivälliselle, ei Yrjö vieläkään ollut
saapuvilla.

— Häntä on varmaan kohdannut onnettomuus, sanoi Beata huolestuneena.

Paroni ei puhunut mitään, mutta päivällisen jälkeen hän lähetti Niilon
ottamaan selkoa kadonneesta. Itse hän rauhatonna samoili lähitienoon
ristiin rastiin.

Hämärissä Niilo palasi, ja hänen kanssaan Klaus, mutta Yrjöä he eivät
olleet nähneet. Oli selvää, että pojalle todellakin oli jotakin
tapahtunut. Nyt lähdettiin oikein joukolla etsimään. Paroni ja
Klaus kulkivat etunenässä, kumpikin syvissä mietteissä. Klauksella
oli kovat oman tunnon vaivat, lakkaamatta hän soimasi itseään ja
halpamielisyyttään kunnon toveria kohtaan. Kuinka kävisi, ellei hän
koskaan enää saisi nähdä Yrjöä? Kamala ajatus tuli hänen mieleensä.

— Isoisä, kuiskasi hän, Yrjön kanssa oli puhetta, että menisimme
Mustallelammelle sorsia ampumaan.

— Niinkö? paronin ääni oli käheä.

Ei kumpikaan sanonut enempää, mutta siinä oli kyllin. Molemmat
tiesivät, että Mustanlammen rannat ovat liejuiset ja upottavat. Ei
ollut kovinkaan kauan siitä, kun muuan Tottisalmen torppareista oli
hukkunut lampeen.

Mutta kotona istuivat Riikke-mamseli ja Beata mamselin huoneessa pelon
ja toivon vaiheella, vuoroin lohduttaen, vuoroin peloittaen toisiaan.
Tuon tuostakin he juoksivat portille katsomaan, joko etsijöitä näkyisi.

Sydänyöllä etsijät palasivat väsyneinä, alakuloisina. Pelkkä silmäys
paronin ja Klauksen kalpeihin kasvoihin riitti osoittamaan, että matka
oli ollut turha.

Laahautuessaan uupuneena huoneeseensa kohtasi Klaus Jonaksen, joka
seisoi portailla kuin väijyvä kissa. Palvelijan kasvot osoittivat niin
selvästi tyytyväisyyttä, että Klaus raivostuneena seisahtui.

— Sinä kiusanhenki, hän huusi. Ellet sinä olisi aina ja alinomaa ollut
minua yllyttämässä, ei Yrjö olisi mennyt yksin metsälle. Minä en kärsi
sinua! Ja ylenmäärin kiihoittunut poika sivalsi Jonasta korvalle,
niin että tämä horjahti. Sitten hän syöksyi huoneeseensa taakseen
katsomatta. Hän ennätti kuitenkin kuulla palvelijan vihasta värisevällä
äänellä huutavan:

— Silläkö lailla, Klaus-herra! Niinkö palkitsette uskollisen
palvelijan, jota ilman ette nyt olisi Tottisalmen perillinen! Hohoo —
tämäkö on palkkani!

Kymmenes luku.

TOTTISALMEN PERILLINEN.

Missä oli Yrjö?

Yrjö ja Klaus olivat, kuten ennen on mainittu, päättäneet yhdessä
lähteä Mustallelammelle sorsia ampumaan. Mutta illalla oli heidän
välillään syntynyt pieni kiista, ja Klaus oli loukannut Yrjöä enemmän
ajattelemattomuudessa kuin tarkoituksella.

Aamulla ei Yrjö vielä ollut unohtanut eikä antanut anteeksi. Hän päätti
lähteä ampumaan, mutta yksin. Paronilta olivat molemmat pojat saaneet
koulusta tultuaan uudet haulikot. Yrjö ei tosin ollut yhtä innokas
metsämies kuin Klaus, mutta mielellään hänkin metsiä samoili pyssy
olalla.

Aamu oli sumuinen ja raskas. Raskas oli Yrjönkin mieli. Selvemmin
kuin usein ennen hän tunsi olevansa vain vieras, armoleivän syöjä
Tottisalmessa. Hänelle oltiin ystävällisiä, häntä siedettiin, mutta hän
tiesi, että Ottilia-neiti ja varsinkin kapteeni mielellään olisivat
suoneet hänen siirtyvän väentupaan. Ainakin he sallivat hänen selvästi
tuntea, että hän oli tunkeileva, jos hän hetkeksikään unohti olevansa
vain kasvattipoika.

Entä paroni! Vanhus, jota Yrjö sydämestään rakasti ja kunnioitti, oli
hänkin huomattavasti kylmennyt, hän kohteli Yrjöä usein kuin vierasta.
Se se oli Yrjöstä katkerinta. Poika-parka vaivasi päätään keksiäkseen
syytä tähän muuttuneeseen käytökseen, mutta ei keksinyt muuta, kuin
että hänen vihollistensa oli onnistunut voittaa paronikin puolelleen.
Kuinka hän olisi voinut aavistaa, että vanha mies häpesi liiallista
hellyyttään vierasta poikaa kohtaan, joka niin suuresti muistutti
hänelle hänen kadonnutta poikaansa. Peläten toisten arvaavan syyn hänen
kiintymykseensä, hän kohteli Yrjöä näennäisen kylmästi ja tylysti.

Alakuloisena Yrjö samoili metsässä. Hänen matkansa päämääränä oli
oikeastaan laaja Mustalampi, joka oli parin kolmen virstan päässä
Tottisalmesta ja jossa asuskeli paljon sorsia. Mutta ajatuksissaan hän
kulki toista tietä ja joutui aivan vastapäiselle puolelle metsää.

Huomatessaan erehdyksensä hän kääntyi ja joutui silmätysten seisomaan
albanialaisen kanssa. Mies kohotti kunnioittaen fetsiään ja lausui
murteellisella ranskankielellä: — Herra väsynyt, kulkenut pitkän
matkan. Astua muukalaisen luo lepäämään.

— Miksikä ei, tuumi Yrjö. Sorsat jääkööt rauhaan. Tästä voi seurata
jotakin hauskempaa.

Poika ei huomannut ilon välkettä, joka syttyi miehen silmiin, kun
hän suostui hänen pyyntöönsä. Hän ei myöskään huomannut siinä mitään
erikoista, että albanialainen noin vain sattumalta hänet kohtasi
metsässä. Hänen surumielisyytensä haihtui kuin kesäpilvi, reippaasti
hän astui albanialaisen rinnalla koettaen kuvitella mielessään, miltä
Beata näyttäisi, jos äkkiarvaamatta kohtaisi hänet ”rosvon” seurassa.

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat ränstyneelle rakennukselle, jonka
koko ulkomuoto puhui rappeutumisen ja autiuden kieltä. Portti oli
vinossa, lukko ruostunut, portaat lahot, käytävät rikkaruohojen
vallassa. Se oli Metsälinna, vanha herraskartano. Kymmenen vuotta sitten
siellä oli asunut nuori elämänhaluinen omistaja, joka vietti
iloista elämää. Mutta äkkiarvaamatta hän matkusti pois eikä palannut
koskaan enää takaisin. Kansa, joka mielellään löytää kummallisia syitä
luonnollisiin asioihin, kertoi kartanossa tapahtuneen salaperäisen
rikoksen, jota kammoten omistaja oli paennut. Senvuoksi sitä seudun
asukkaat yhä vielä vastenmielisesti lähenivät, luullen siellä
kummittelevan. Itse asiassa eli omistaja kaikessa rauhassa Venäjällä,
missä hän oli mennyt naimisiin, ja olisi mielellään myynyt yksinäisen
talonsa, jos olisi ilmestynyt ostaja. Tällä kertaa oli vuokramiehen,
joka oli vuokrannut kartanon maat, onnistunut saada asujia taloon,
nimittäin kreikkalainen ja hänen palvelijansa. Ketterästi liikkuen
johdatti albanialainen Yrjön puolipimeään huoneeseen.

Ikkunaluukut olivat vielä puoleksi suljetut, joten kirkas aamuvalo vain
säästeliäästi pääsi huoneeseen.

Palvelija pyysi poikaa istumaan ja riensi itse virvokkeita hankkimaan.
Hetkisen kuluttua hän palasi hymyilevänä kädessään leveä kullalle
hohtava pullo. Siitä hän kaasi korkeaan pikariin kullankeltaista viiniä
ja sanoi, hymyillen niin että valkoiset hampaat kiiluivat... Kirie
[herra], Kreikan viiniä.

Yrjö aikoi ensin kieltäytyä, mutta häntä halutti maistaa, miltä oikea
kreikkalainen viini maistui. Hän tarttui lasiin ja joi kulauksen.
Se poltti kuin tuli, mutta albanialainen hymyili vain hänen
irvistykselleen sanoen: — Hellaan viini, voimakas kuin helleeni.

Ja hän pakotti Yrjön juomaan vielä toistamiseen ja tarjosi hänelle
kullatusta maljasta oudonnäköisiä namuja, joita hän sanoi halvaksi ja
baklavaksi. Yrjö maisteli, pahoitellen vain mielessään sitä, etteivät
Beata ja Klaus olleet mukana seikkailussa. Kaikki oli niin vierasta,
hämärä huone, tumma kiiluvasilmäinen palvelija, väkevä kullankeltainen
viini ja pitkä piippu, josta albanialainen, turkkilaisten toveri,
lattialla istuen veti savuja. Hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta.
— Se johtuu kai hänen väkevästä tupakastaan, ajatteli Yrjö ja aikoi
nousta lähteäkseen, mutta käsittämätön velttous pidätti häntä. Hän
haukotteli pitkään muutaman kerran. — Ei, kyllä minun nyt täytyy
lähteä, hän vielä ajatteli, sitten kaikki sekaantui hänen aivoissaan,
huone alkoi pyöriä, ja hänen päänsä retkahti tuolin selkämystä vastaan.

Albanialainen hymyili viekkaasti, laski piipun kädestään ja astui pojan
luo.

— Kirie, mumisi hän suudellen hänen kättään. Sitten hän nosti pojan
keveästi kuin höyhenen ja kantoi hänet viereiseen huoneeseen, jossa
laski hänet leposohvalle. Suljettuaan visusti ikkunaluukut hän hiljaa
hiipi ulos huoneesta ja jatkoi polttamistaan.

                                                  ⸻

Beata istui vuoteessa käsivarret kierrettyinä polvien ympäri,
surullisena tarkastaen varpaitaan. Klaus riuhtaisi oven auki ja syöksyi
sisään.

— Beata, hän huusi, he ovat naaranneet koko lammen päästä päähän,
mutta eivät ole häntä löytäneet. Hän ei siis ainakaan ole hukkunut.

Beata loi veljeen itkettyneet silmänsä.

— Missä hän siis on? Oi, varmaan hän on lähtenyt pois iäksi täältä,
koska isä ja Ottilia-täti ovat olleet hänelle niin epäystävällisiä. Hän
on arkatuntoinen, ja hänestä oli vaikea elää täällä, sen tiedän. En
koskaan, koskaan enää saa nähdä Yrjöä.

Ja ääneen itkien tyttö painoi poskensa polviin.

Klaus nielaisi, nielaisi, tuntui niin karvaalta kurkussa. Mutta hän
karaisi sitä ja huusi vihaisesti, salatakseen omaa mielenliikutustaan:

— Älä ulvo kuin koiranpentu. Et sinä sillä häntä kotiin saa. Pue
mieluummin päällesi ja tule mukaani. Minulla on tuuma, loistava tuuma.

— Äläs! Beata pyyhki kyyneleistä kosteita poskiaan. — Mikä tuuma?

Klaus näytti äärettömän tärkeältä ja salaperäiseltä.

— Tuo albanialainen, näetkös Beata, albanialainen, joka täällä on
väijyskellyt.

Yhdellä hyppäyksellä oli Beata vuoteesta lattialla, ihmeellistä kyllä
kompastumatta pitkään yöpaitaansa. Kiihkeästi hän tarttui veljensä
käsivarteen.

— Entä sitten, albanialainen?

— Hän ei tietenkään, eukkoseni, ole täällä tyhjänpäiten vaaniskellut
ja väijynyt. Muistatko silloinkin keilahuoneen luona, kun olitte Yrjön
kanssa keilaa heittämässä?

— Oi, oi, minä ymmärrän mitä tarkoitat. Tietysti on asia juuri niin.
Albanialaisethan ovat muistaakseni puoliksi turkkilaisia. He ovat
ryöstäneet Yrjön myydäkseen hänet turkkilaisille orjaksi. Sitäkö
tarkoitat?

— Pilkulleen. Sinä olet sentään reipas tyttö arvaamaan, mitä toinen
tarkoittaa.

— Oi, oi, päivitteli Beata yhä. Kuinka jännittävää, kuinka kauheata!
Huu! Yrjö orjana kantamassa suuria kivilohkareita kuten Israelin
lapset. Klaus, meidän täytyy heti juosta isoisälle kertomaan. Tämä
sitten on seikkailua jos mikään.

— Ei, ei mennä isoisän luo nyt vielä. Minulla on toiset aikeet.
Turkkilaiset ovat tietysti kauhean viekkaita, senhän tiedät. Meidän
täytyy siis toimia ovelasti. Ensin otamme selkoa siitä, missä he häntä
piilottavat. Sitten vasta ilmoitamme isoisälle, hän ottaa mukaansa
miehiä ja piirittää heidän asuntonsa. Niin aina tehdään kirjoissa,
ensin vakoillaan, sitten vasta hyökätään. Me kaksi lähdemme nyt ensin
Junolla ja Vihurilla vakoilemaan.

— Mainiota! Mennään heti paikalla. Beata ryntäsi ovelle.

— Pue ensin yllesi.

— Hyväinen aika, minähän olen vielä paitasillani. Malta viisi minuuttia,
niin olen valmis.

— Minä menen sillä aikaa satuloimaan hevoset.

Neljännestunnin kuluttua ratsastivat molemmat kiihkeinä ja
seikkailuhaluisina Metsälinnaa kohti. He olivat aivan varmat asiasta.
Beata varsinkin.

— Minä vain en ymmärrä, mistä syystä he juuri Yrjöä haluavat, tuumi
Klaus.

Beatalla oli heti vastaus valmiina. — Ehkä he aikovat myydä hänet
Turkin sulttaanille tai jollekin pashalle. Yrjöhän on niin kaunis, ja
hovipoikien täytyy tietysti olla kauniita.

Puitten välistä pilkoitti Metsälinnan punertava katto. Lapset päättivät
sitoa ratsunsa puuhun ja itse hiipiä varpaisillaan vakoilemaan.

— Minä olen aina lukenut, että hevoset jätetään jonnekin lähelle,
selitti Beata. Ne sidotaan tavallisesti tammeen tai pyökkiin, mutta
koska täällä ei kasva kumpaistakaan, kelpaa koivukin. Kas tuossa on
sopiva puu.

Sykkivin sydämin he hiipivät varpaisillaan rakennusta kohti. Kaikki oli
hiljaista. Rakennus vaikutti autiolta, lasten mielestä kaamealta. He
saapuivat vanhan lauta-aidan luo, joka ympäröi pihaa ja puutarhaa, ja
nousivat rohkeasti sen päälle paremmin nähdäkseen.

— Hyss! kuiskasi Beata äkkiä ja tarttui Klausta lujasti käsivarteen.
Katso tuonne.

— Mitä, mitä! Ai, ai, kuinka sinä minua nipistit, vaikeroi Klaus
pidellen käsivarttaan.

— Etkö näe. Pihalla on vaunut ja tuossa tulee Yrjö ja molemmat
turkkilaiset. Voi, Klaus, nyt he vievät hänet.

— Missä, missä? huusi Klaus, joka ei vielä ollut ennättänyt
aidallekaan.

— Tuolla, tuolla.

— Huudetaan Yrjöä, ehdotti Klaus.

— Oletko hullu, se vain pahentaa asiaa. Meidän täytyy heti rientää
kotiin kertomaan.

— Yrj — — — aloitti Klaus kiellosta huolimatta, kurottaen ruumiinsa
niin kauas kuin sai.

Porloiskis! Molemmat makasivat maassa korkeassa ruohikossa nokkosten ja
takiaisten keskellä. Vaappuva lauta-aita ei ollut kannattanut heidän
painoaan, vaan luhistui.

Pökerryksissä, punaisina, vaikeroiden he kohosivat pystyyn ja
ennättivät parahiksi nähdä vaunujen vierivän portista ulos.

— Senkin aita, harmitteli Klaus pidellen polviaan. Housuni ovat rikki
ja hattuni kissa ties missä.

— Älä siinä vaatteitasi päivittele, kun toinen on turkkilaisten
vallassa. Pian vain matkaan Junon ja Vihurin luo ja sitten täyttä neliä
Tottisalmeen.

Beatan karttuunihameesta oli reunukset riekaleina, hänen hattunsa oli
yhtenä ruttuna ja käsivarret naarmuilla. Mutta rohkeasti hän kömpi
kaatuneen aidan yli ja lähti juoksujalkaa hattu toisella korvalla
hevosten luo kiitämään, Klaus ontuen kintereillään.

Mutta kun he tulivat koivujen luo, olivat hevoset tipo tiessään.

— No se vielä puuttui, puhisi Klaus. Beata hieroi itkua, mutta malttoi
mielensä. — Juostaan sitten ehdotti hän ja alkoi rientää Tottisalmea
kohti. Jonkin matkan päästä he kuitenkin tapasivat karkulaiset,
nousivat niiden selkään ja nelistivät täyttä laukkaa Tottisalmea kohti.

Hikisinä, hengästyneinä ja likaisina he saapuivat kotiin, hyppäsivät
ratsujensa selästä maahan ja syöksyivät sisään. — Missä isoisä on?
kysyivät he Emmalta rynnätessään hänen ohitseen.

— Keltaisessa huoneessa, mutta älkää nyt menkö sinne, siellä on
vieraita, kielsi Emma.

Mutta lapset eivät häntä kuunnelleet. Keltaisen huoneen ovella he
kuitenkin vanhasta tottumuksesta seisahtuivat ja koputtivat. Sitten he
syöksyivät sisään.

— Isoisä, pian apuun, huusivat he yhteen suuhun. Turkkilaiset ovat
vieneet Yrjön orj — — —

— Klaus, Beata, kuului isoisän ääni ankarana. Te unohdatte itsenne.
Menkää huoneeseenne heti paikalla ja jättäkää kujeilunne.

Mutta Beata ei häntä kuunnellut. Ilosta huudahtaen hän heittäytyi Yrjön
kaulaan.

— Kuinka ihmeellä sinä pääsit heidän käsistään? huusi hän.

— Beata, täällä on vieraita, kuiskasi Yrjö, irroittaen hämillään tytön
käsivarret kaulastaan.

Hämmästyneenä Beata katseli ympärilleen. Toden totta, siinä seisoivat
itse turkkilaiset ilmielävinä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Häpeissään hän hiipi ovelle. — Eivätkö he sitten ryöstäneetkään sinua?
ennätti hän vielä kysyä Yrjöltä.

— Kerron sitten myöhemmin, kuiskasi Yrjö. Mene nyt vain, olet kauhean
näköinen.

Beata katseli rikkirevittyä hamettaan ja lian tahraamia valkoisia
sukkiaan. Häpeissään hän lähti huoneesta. Klaus oli jo aikaisemmin
kadonnut.

— Anteeksi, hyvät herrat, tämä sopimaton välikohtaus, pyysi paroni,
ja nyt suonette minun kiittää teitä siitä, että olette tuoneet
kasvattipoikani takaisin. Olemme ihmetelleet hänen pitkällistä
poissaoloansa ja haluaisimme mielellämme tietää syyn siihen.

Muukalainen ojensi paronille käyntikorttinsa. Konstantinos Nikoletopulos,
asianajaja, Ateena, luki paroni. Hän katsahti kysyvästi
vieraaseen.

— Herra paroni, sanoi muukalainen. Asiani on varsin yksityistä laatua.
Sallitteko minun puhua tässä seurassa vaiko kahden kesken kanssanne?

Paroni viittasi kapteeniin ja Ottilia-neitiin. — Sisareni ja vävyni,
esitti hän.

Kreikkalainen kumarsi. — Siinä tapauksessa koskee asia heitäkin. Ja
laskien kätensä Yrjön olkapäälle hän lisäsi: — Minä puolestani pyydän,
että tämä nuori herra saa jäädä sisälle. Hän kumarsi paronille ja
lausui vakavasti: — Herra paroni, minä tuon teille terveisiä poikanne
vaimolta.

Jos kreikkalainen olisi heittänyt pommin äkkiarvaamatta, olisi
vaikutus tuskin ollut suurempi. Paroni horjahti ja tarttui molemmin
käsin lujasti pöytään, jonka vieressä hän seisoi, kapteeni kävi
tuhkanharmaaksi, ja Ottilia-neiti otti hajuvesipullonsa esille.

— Poikani vaimolta, änkytti paroni, minulla ei ole poikaa.

— Poikanne vaimolta, toisti kreikkalainen vakavasti, kapteeninrouva
Helene von Sumersilta.

Paroni oli kalman kalpea, mutta hallitsi itsensä hyvin. — Pyydän,
herrani, sanoi hän, istuutukaa.

Kreikkalainen istuutui, mutta palvelija jäi seisomaan hänen istuimensa
taakse.

— Te tuotte minulle terveisiä pitkän ajan takaa, sanoi paroni.
Kertokaa.

— Herra paroni, aloitti kreikkalainen. Siirtykäämme ajassa kuusitoista vuotta takaperin
. Hellaassa oli silloin sota. Uljaat kansalaiseni
olivat nousseet kapinaan sortajiansa, turkkilaisia vastaan. Virtoina
vuosi veri, kodit hävitettiin, ihmisiä surmattiin tuhansittain tai
vietiin orjuuteen. Meidän urhomme, suliotit, kleftit, palikaarit
taistelivat kuin leijonat. Mutta vihollinen oli ylivoimainen, Kreikka
oli perikadon partaalla. Euroopan hallitsijat jättivät sen oman
onnensa nojaan. Silloin saapui Kreikkaan vapaaehtoisia, nuoria,
uljaita, yleviä miehiä, jotka tahtoivat uhrata henkensä sorretun kansan
vapauden puolesta. Näiden ihailtavien sankarien joukossa oli nuori
pohjoismaalainen meriupseeri. Sattumalta hän joutui minun serkkuni,
nuoren Andreas Kalliogaan, asetoveriksi, myöhemmin ystäväksi. Eräässä
taistelussa haavoittui meriupseeri, ja serkkuni vei hänet kotiinsa,
setäni taloon.

Sedälläni oli tytär, kaunis, nuori. Hän hoiti haavoittunutta, joka
huolellisesta hoidosta vähitellen alkoi toipua.

Eräänä päivänä astui meriupseeri talon isännän luo. Hän aikoi jättää
hyvästi lähteäkseen seuraavana aamuna taistelutantereelle. Setäni
hämmästyi, sillä sairas oli vielä liian heikko hänen mielestään.
Sitäpaitsi hän oli huomannut, että potilas ja hänen kaunis tyttärensä
rakastivat toisiaan.

— Te lähdette, hän sanoi. Miksi näin aikaisin?

— Kunniani ei salli minun viipyä, vastasi upseeri. Ja sitten hän
kertoi, että hänen oli täytynyt lähteä maastaan, koska hänen nimensä
oli tahrattu. Mutta upseerikunniani kautta vannon, hän lisäsi, että
olen syytön rikokseen, josta minua syytetään.

— Seis, huudahti paroni liikutettuna. Oletteko varma siitä, että hän
niin sanoi?

Kreikkalainen kumarsi kylmästi. — Kunniasanallani sen vakuutan, herra
paroni. — Mutta sallikaa minun jatkaa. Setäni oli vanhaa kreikkalaista
valiosukua, jonka sanotaan polveutuvan suoraan vanhoista helleeneistä.
Hän lausui upseerille: Te olette filhelleeni, olette vuodattanut
vertanne meidän puolestamme. Tyttäreni rakastaa teitä. Se riittää
minulle.

Niin tuli Helene-serkustani meriupseeri Georgios von Sumersin vaimo.
Kauan ei nuori upseeri kuitenkaan saanut viipyä vaimonsa luona. Heti
kun hän oli aivan terve, lähti hän taas sotapalvelukseen ja kaatui.
Kaatui Navarinon taistelussa.

Syvä liikutus oli vallannut kuulijat. Paroni istui kasvot käsien
peitossa, Ottilia-neiti itki hiljaa, kapteenin kädet vapisivat, hän
hengitti kiivaasti.

— Sumersilla oli palvelija, jatkoi tohtori Nikoletopulos, omituinen
olento, jörö, itsepintainen, harvapuheinen, mutta uljas kuten hänen
herransakin. Hän kantoi haavoittuneen herransa hyttiin eikä poistunut
hänen vuoteensa äärestä hetkeksikään. Vähää ennen loppua heräsi
haavoittunut horroksista, lääkäri ja serkkuni Andreas olivat silloin
läsnä, mutta sairas puhui koko ajan kieltä, jota eivät muut ymmärtäneet
kuin palvelija yksin. Hän puhui nopeasti, ja palvelija vastasi yhtä
nopeasti. Hän pyysi mustetta ja paperia ja kirjoitti vapisevalla
kädellä muutaman rivin. Sitten hän otti kellonsa ja ojensi sen sekä
paperin palvelijalleen. Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Kuolema tuli
muutaman tunnin kuluttua.

— Entä paperi, paperi? huusi paroni kiihoittuneena. Saatiinko tietää,
mitä hän oli kirjoittanut?

Kreikkalainen otti taskustaan suuren vanhanaikaisen kellon ja ojensi
sen paronille.

— Minun on vihdoinkin viidentoista vuoden jälkeen onnistunut löytää
tämä, sanoi hän.

— Poikani kello, kuiskasi paroni vapisevalla äänellä. — Sumersien
perintökello! Hän avasi kellon kuoret ja otti niiden välistä ohuen
kellastuneen paperin.

— Kallis isä, luki hän, minä olen syytön. Kuolinhetkelläni sen
vakuutan. Matti on luvannut kertoa teille kaikki. Jää hyvästi, rakas
isä! Sano Fredrikille, että annan hänelle anteeksi.

Kapteeni oli tuhkanharmaa. Hänen kätensä tapaili soittokelloa. —
Jonas, mutisi hän, missä Jonas? Minä tahdon pois. Voin pahoin.

Jonas läheni hiipivin askelin. — Rauhoittukaa, herra, kuiskasi hän.
Mattihan on kuollut.

Kreikkalainen loi terävän katseen kapteeniin. — Jos suvaitsette, herra
paroni, jatkan vielä, olen ennättänyt vasta puoleen.

Paroni nyökkäsi mykkänä.

Kuuden kuukauden kuluttua miehensä kuoleman jälkeen synnytti Helene
pojan, joka kasteessa sai isänsä mukaan nimen Georgios. Hän oli äitinsä
ainoa ilo. Meriupseerin palvelija, vanha Matti, jäi taloon. Hän rakasti
lasta ja seurasi häntä kaikkialle kuin koira isäntäänsä. Uskollisempaa
hoitajaa ei voinut ajatella. Ukko oli vielä vaiteliaampi ja jurompi
entistään, mutta lapselle hän puhui omalla kielellään, jota ei kukaan
muu ymmärtänyt. Kun Georgios oli kahden vuoden vanha, kohtasi serkkuani
suuri onnettomuus. Matti ja poika olivat aamulla lähteneet yhdessä
ulos. He olivat saaneet luvan mennä puutarhaan kukkia poimimaan. Mutta
he eivät palanneet kotiin enää, ja iltapuolella löydettiin pikkupojan
päähine merestä. Vähän myöhemmin heittivät aallot rantaan kumoutuneen
venheen. Joku oli nähnyt Matin ja pojan soutelevan venheessä. Kohta
senjälkeen nousi kova myrsky, ja otaksuttiin heidän siinä hukkuneen.
Minun on turha kuvailla onnettoman äidin surua.

Vuodet vierivät. Sattuipa kerran vuohipaimenemme Demetrios, hän
viittasi albanialaiseen, menemään vuoristoon vanhoja tuttaviansa
tervehtimään. Hän yöpyi erääseen majaan, jonka ainoa asukas, vanha
palikaari, makasi sairaana olkivuoteellaan. Demetrios auttoi sairasta,
antoi hänelle viiniä eväspullostaan ja laskeutui itse lepäämään
sairaan vuoteen viereen. Ukko nukkui levottomasti heittelehtien
vuoteellaan, niin ettei Demetrioskaan saanut unta. Hän kohotti
peitettä suojellakseen sairaan paljasta rintaa. Äkkiä hän hätkähti ja
jäi tuijottamaan vanhukseen. Ukon ruskettuneella povella kimaltelee
kultainen risti, ja ristiin oli kaiverrettu merkki, jonka Demetrios
tunsi, tunsi satojen joukosta. Se on amuletti, jota on säilytetty
hänen isäntäväkensä suvussa vuosisatoja, ja jonka vanha isäntä itse
oli ripustanut pojan kaulaan heti syntymän jälkeen. Demetrios tarttui
ahneesti ristiin. Sen taakse oli kaiverrettu sana: Georgios.

Demetrios kirkaisee. Ukko heräsi ja huomasi ristin hänen kädessään.

— Mistä olet, kurja, tämän saanut? huusi uskollinen palvelija.
Ryöstänytkö ruumiilta, rosvo?

— Älä kurista minua, rukoili ukko. Kaikki kerron, en ole kenellekään
vääryyttä tehnyt.

Ja hän kertoi. Monta monta vuotta sitten kapusi vuorten yli hänen
majaansa muukalainen mies kantaen pientä poikaa sylissään. Lapsi oli
kaunis ja puettu kuten rikkaiden lapset. Mies pyysi, että hän ja
lapsi saisivat yösijaa majassa. Se heille myönnettiinkin. Aamulla
vieras antoi ristin majan omistajalle sanoen: — Ota tämä muistoksi
muukalaiselta, joka ei enää koskaan palaja vuorillesi.

Lapsi itki ja pyysi kotiin äitinsä luo, mutta mies lohdutti sitä puhuen
vierasta kieltä, kunnes poika nauroi ilosta. Sitten he lähtivät, enkä
ole heitä sen koommin nähnyt, lopetti vanhus puheensa. Mutta ristin
säilytin muistona muukalaiselta, joka tuli ja meni kuin varjo.

Vavisten oli Demetrios kuullut vanhuksen kertomuksen. Sitten hän ei
enää vitkastellut, vaan riensi kotiin kertomaan tärkeätä uutistaan.
Lapsi ei siis ehkä ollutkaan kuollut. Matti oli vienyt hänet pois,
ryöstänyt äidiltä. Mistä syystä? Tiedettiin hänen rakastaneen lasta
kuten ennen sen isää. Hän ei siis ollut ryöstänyt poikaa pahassa
tarkoituksessa. Yksi ainoa selitys oli mahdollinen. Georgios oli viety
isänsä kotimaahan, sukunsa luo.

Nyt ei siis ollut muuta neuvoa kuin hankkia selkoa kapteenivainajan
suvusta. Se ei ollut helppo tehtävä. Vieraana hän oli tullut luoksemme,
suvustaan hän ei paljon puhunut. Hän oli ollut meille kuin veli, joka
hädän hetkellä veljeään auttaa. Tuskin tunsimme hänen kansallisuuttaan.
Minä sain toimekseni hankkia tarpeelliset tiedot. Seurasin jälkiä.
Se ei ollut helppoa niin monen vuoden jäljestä, mutta lopulta,
lukemattomien vastuksien ja pettymysten jälkeen veivät ne minut Suomeen
— tänne.

Heikko kiljahdus katkaisi kreikkalaisen kertomuksen. Fredrik kapteeni
oli vaipunut tuolin selkämystä vastaan. Hänen huulensa olivat
sinertävät, silmänsä ummessa. Jonas työnsi hänet nopeasti ulos
huoneesta. Hänkin oli kalpea. Ottilia seurasi heitä.

Mutta paroni loi heihin tuskin silmäystäkään.

— Entä sitten? kysyi hän tuskin kuuluvasti.

— Te arvaatte loput, herra paroni, sanoi tohtori Nikoletopulos
matalalla äänellä.

— Onko se mahdollista, kuiskasi vanha sotilas. Senvuoksi siis,
senvuoksi hän heti oli minulle niin rakas. Yrjö, oma poikani, tule
syliini. Eikö totta, tohtori, hän on — — —?

— Pojanpoikanne, Georgios von Sumers.

Yrjö seisoi kalpeana, liikahtamatta, kuin unessa. Viimein hän astui
paronin luo.

— Isoisä, kuiskasi hän nyyhkyttäen ja kiersi käsivartensa vanhuksen
kaulaan.

— Ja nyt vain pari sanaa selitykseksi, minkävuoksi pojanpoikanne on
ollut kateissa, jatkoi tohtori levollisesti, aivankuin olisi ollut
jokapäiväinen asia, että pojanpoika ja isoisä löysivät toisensa.
Tämä Demetrios, sama vuohipaimen, jota saamme kiittää siitä, että
Matin pakoretki tuli ilmi, on vanha palikaari sekä sen lisäksi
albanialainen. Hän oli heti, kun ensimmäisen kerran näimme nuoren
Georgioksen lautalla, vakuutettu siitä, että hän juuri oli etsimämme.
Minä tietysti en voinut enkä saanut luottaa hänen otaksumiseensa. Otin
selkoa pojan asuntopaikasta ja muutin tänne lähettyville asumaan —
hän teki anteeksipyytävän liikkeen — oikeastaan vakoillakseni. En
nimittäin ollut varma siitä, olitteko te, herra paroni, osallisena
Matin lapsenryöstössä. Otin selkoa perheoloistanne, ja sain kuulla,
että poikanne oli poistunut maasta ja kuollut. Mutta Matista ja
pikku Georgioksesta ei kukaan tiennyt mitään. Aloin jo pelätä,
etteivät he koskaan olleet saapuneetkaan perille. Sain kuitenkin
tietää, että teillä oli kasvattipoika, jonka ikä sopi laskelmiini.
Silloin epäilin vahvasti, myönnän sen, että te tahdoitte salata
pojan olemassaolon saadaksenne pitää hänet itse. Matkustin papin
luo, jonka kodista kuulin pojan teille tulleen. Hän osoitti suurta
mielenkiintoa — ja lähti kanssani tulkiksi torppaan, jossa poika oli
viettänyt aikaisimman lapsuutensa. Kauan aikaa asiata tutkittuamme toi
isäntä viimein meille kellon, joka oli löytynyt veitsenteroittajan,
toisin sanoen Matin taskusta. Nyt oli asia selvillä. Matti-rukka oli
tosiaan lähtenyt vanhaan kotimaahansa luultavasti viedäkseen herransa
tervehdyksen perille. Mutta hän ei tahtonut jättää lasta, joka hänen
mielestään kuului isän suvulle, vaan otti sen mukaansa. Ja niin hän
oli matkustanut pitkät matkat, kunnes puute ja tauti hänet mursivat.
Lähellä päämäärää hän sortui arvaamatta kaikkea sitä tuskaa ja surua,
jonka hänen julma menettelynsä oli kylvänyt lapsen äidin sydämeen. —
Saatuani varmuuden tässä suhteessa riensin takaisin Metsälinnaan. Mutta
sillä aikaa oli tämä hurja palikaari pannut toimeen kauniita juttuja.
Kyllästyneenä minun pitkällisiin ja perinpohjaisiin tiedusteluihini
hän päätti toimia omin päin. Lujasti vakuutettuna siitä, että te,
herra paroni, salasitte maailmalta ehdoin tahdoin pojanpoikanne
oikean sukuperän, hän tahtoi käyttää viekkautta. Sitä varten hän
samoili kartanonne läheisyydessä ottaakseen selkoa nuoren Georgioksen
elintavoista ja sopivalla hetkellä anastaakseen hänet kuten Matti
kerran. Sopiva hetki koittikin, kun hän eilen tapasi Georgioksen
metsässä ja sai hänet mukaansa Metsälinnaan. Hän antoi pojalle
unijuomaa viinissä ja aikoi sitten nukkuneena viedä hänet talteen.
Onneksi saavuin minä parahiksi estämään tätä tuhmaa seikkailua. Ukko
sai aimo läksytyksen, ja kun Georgios heräsi pitkästä unestaan, toimme
hänet tänne. Nyt tiedätte kaiken, hyvä herra, paitsi että pojanpoikanne
on Kreikan rikkaimpia perijöitä, setäni on kuollut, ja hänen poikansa,
serkkuni Andreas, ja tyttärensä Helene ovat ainoat perilliset. Meillä
ei tosin Kreikassa ole vanhoja aatelissukuja, mutta, — tässä tohtori
Nikoletopulos kohotti ylpeästi päätään — kuten jo mainitsin, sukumme
on Hellaan valiosukuja, joten pidämme itsemme täysin vertaisina minkä
ylimyksen kanssa tahansa, voisinpa sanoa ruhtinaan veroisina.

Paroni kumarsi siroon vanhanaikaiseen tapaan kreikkalaiselle. — Minä
pyydän kiittää teitä sydämeni pohjasta toimenpiteistänne, ja koska
olette täällä ainoa sukunne edustaja, pyydän samalla lausua iloni
siitä, että poikani on saanut sijan ja kodin perheessänne.

Ottilia-neiti pisti ovesta säikähtyneet kasvonsa. — Fredrik on sairas,
sanoi hän hätäisesti.

— Tule sisään, Ottilia-sisar, lausui paroni tavattoman leppeästi. Ja
laskien kätensä Yrjön olalle hän vei hänet sisarensa luo. — Tervehdi
häntä, sisar, hän on oikea Sumers, josta voimme ylpeillä me molemmat
vanhat.

Vanha neiti loi neuvottoman katseen läsnäolijoihin. Hän ei heti
jaksanut käsittää totuutta. Viimein hänen katseensa pysähtyi veljeen,
jonka kasvot olivat kuin kirkastuneet. Silloin hän havahtui, tarttui
pienillä ryppyisillä käsillään Yrjön leukaan ja painoi kuihtuneilla
huulillaan pojan otsalle pienen suudelman.

— Tervetuloa kotiin, tervetuloa Tottisalmeen, sanoi hän juhlallisella
äänellä.

Paroni tarttui soittokelloon ja lausui matalalla äänellä muutamia
sanoja sisään tulevalle palvelijalle. Tämä riensi ulos uteliaisuutta
uhkuen, ja hetkisen kuluttua oli koko talonväki koolla suuressa
arkihuoneessa. He tiesivät kaikki, että jotakin tärkeätä oli tekeillä,
sillä siitä asti kuin paroni oli ilmoittanut heille tyttärensä
Evan, Klauksen ja Beatan äidin kuoleman, ei heitä oltu kutsuttu
arkihuoneeseen. Joku kuiskasi, että kaksi turkkilaista oli hyökännyt
taloon ja kuristanut kapteenin kuoliaaksi, toinen taas oli tietävinään,
että Yrjö oli karannut, vieden kaikki talon kalleudet mukaansa. Kolmas
väitti paronin saaneen halvauksen.

Kaikki arvelut keskeytyivät, kun paroni astui sisään taluttaen Yrjöä.
Heidän järjestään astuivat Ottilia-neiti, molemmat muukalaiset, Klaus
ja Beata, viimeksimainitut uteliaina ja hämmästyneinä.

Paroni loi silmäyksen palvelijakuntaansa, jonka silmät jännittyneinä
olivat luodut häneen.

— Ystäväni, puhui paroni kaikuvalla äänellä. Minä olen kutsunut
teidät koolle ilmoittaakseni teille iloisen uutisen. Kaikkiviisas
Jumala, jonka kädessä me ihmislapset olemme, on kääntänyt suruvirren
ilovirreksi ja murheen riemuksi. Rakastettu poikani Yrjö, joka
urhoollisesti taisteltuaan vapauden puolesta kaatui vieraalla maalla,
on jättänyt jälkeensä pojan. Te näette hänet tässä — hän laski kätensä
Yrjön päälaelle — ihmeellisiä teitä on Herra kuljettanut hänet,
isäinsä kotiin, vanhaan Tottisalmeen. Tervehtikää häntä, tulevaa
isäntäänne, Tottisalmen perillistä, Yrjö von Sumersia.

Palvelijain rajaton hämmästys vaihtui ilohuutoihin. Liikutettuina he
kohottivat riemuitsevan eläköönhuudon: — Eläköön vanha paroni! Eläköön
Tottisalmen perillinen, nuori isäntämme.

Kyyneleet kiilsivät monen silmissä. Tottisalmessa oli monta palvelijaa,
jotka vielä selvästi muistivat nuoren luutnantin. He iloitsivat
nyt kahdesta syystä. Luutnantti ei siis ollutkaan konna, kuten oli
huhuiltu, ja talo joutuu hänen pojalleen, von Sumersille, eikä
kapteenin perillisille. Yksi ja toinen harmaahapsinen astui Yrjön
luo pudistaen hänen kättään. Etummaisena astui toisten joukosta
Riikke-mamseli loistavana kuin päivä. Hän tarttui Yrjön käteen, niiasi
syvään ja lausui, luoden voitonriemuisen katseen ympärilleen:

— Vihdoinkin. Jo liian kauan odotin tätä hetkeä. Tervetulemaan, nuoren
luutnanttini poika. Ah, lisäsi hän huoaten, jospa Almansor olisi elänyt
tämän hetken. Hän, koira paha, oli aivan samaa mieltä kuin minäkin. Hän
vainusi kyllä, missä isäntä oli.

Paroni hymyili.

— Niin, niin, uskollinen Riikke, sanoi hän taputtaen mamselia olalle.
Te olitte sittenkin oikeassa. Poikani oli syytön.

Mutta se oli jo liian paljon iloa Riiken uskolliselle sydämelle. Hänen
täytyi nostaa esiliina silmilleen ja nyyhkyttää.

— Totuus tuli siis kuitenkin ilmi, Niilo, huusi hän pyyhkien silmiään
ja etsien Niiloa katseillaan — mitä minä sinulle sanoin?

Vanha Niilo sukelsihe toisten välitse esiin, ja kohottaen kätensä
sotilaalliseen tervehdykseen hän lausui kuuluvalla äänellä: — Jumala
varjelkoon nuorta paronia.

— Kiitos Niilo, kelpo ystäväni, vastasi Yrjö iloisesti puristaen ukkoa
kädestä.

Maisteri käytti ahkerasti nenäliinaansa. Hän oli
yrittämistään yrittänyt sanoa jotakin, mutta ei liikutukseltaan saanut
sanaa suustaan. Viimein hän tyytyi vain puristamaan Yrjön kättä.

Kalpeana, muista erillään, seisoi Klaus. Beatan riemuitessa uudesta
sukulaisestaan hän oli ääneti. Hänen korvissaan soi paronin sanat:
Tervehtikää tulevaa isäntäänne, Tottisalmen perillistä.

Hän ei siis ollutkaan enää Tottisalmen perillinen. Toinen oli nyt hänen
sijallaan. Yrjö -- renkipoika, armoleivänsyöjä, jota hän niin usein oli
halveksien kohdellut.

— Klaus, keskeytti äkkiä mademoisellen ääni hänen katkerat mietteensä.
Missä Beata on? Isänne on hyvin sairas.

Klaus havahtui kuin unesta. — Isä-raukka, hän ei tätä kestänyt,
hänenkin ylpeät unelmansa raukesivat.

Molemmat lapset riensivät alakuloisina riemuitsevan joukon keskeltä
yläkertaan. He hiipivät isän oven taakse, mutta eivät uskaltaneet avata
ovea. Painaessaan korvansa avaimenreikään kuuli Klaus isänsä äänen
valittavana, rukoilevana, ja Jonaksen tylynä vastaavan siihen. Viimein
kuului kova kiljahdus: — Minä tahdon, tahdon, en saa muutoin rauhaa.
Mene heti.

Samassa avautui ovi. Jonas astui ulos synkkänä, päättävä ilme
kasvoissaan. Lapset nähdessään hän tiuskaisi:

— Täällä ei ole teidän paikkanne. Miksi ette mene imartelemaan nuorta
paronia te, kuten kaikki muut?

Mutta nähdessään Klauksen surulliset kasvot hän sanoi:

— Minä tein kaikki, mitä taisin puolestanne, Klaus-herra, ja jos
minusta yksin olisi riippunut, ei tuo kreikkalainen sudenpentu olisi
täällä nyt herrana.

— Hyi, Jonas, huusi Beata kiivaasti. Sinä olet aina ollut paha Yrjölle.

Mutta Jonas poistui kiireesti jättäen lapset pelästyneinä ja
neuvottomina seisomaan oven eteen.

Vähän ajan kuluttua astuivat paroni ja vanha tohtori portaita ylös.

— Isoisä, saammeko mennä isän luo? kysyi Beata.

Paroni loi kysyvän katseen tohtoriin.

— Odottakaahan hetkinen, sanoi tohtori, ystävällisesti nyökäten
lapsille. Ehkä annamme isän vähän levätä ensin.

Lapset istuivat portaille odottamaan. He istuivat kumpikin
mietteissään. Beata koetti alussa johtaa puhetta Yrjön ihmeelliseen
kohtaloon, mutta kun Klaus ei tuntunut olevan puheliaalla päällä,
vaikeni tyttökin ja punoi itseksensä juonta seikkailuun, jonka
pääsankarina Yrjö oli.

Jonkin ajan kuluttua ovi avautui, paroni ja tohtori astuivat ulos.

— Arveleeko veli, että minun on jäätävä hänen luokseen, kuten hän
pyysi? kysyi paroni.

Tohtori mietti.

— Kenties se on parasta. Ehkäpä hän rauhoittuu, kun saa uskoa huolensa
jollekin.

— Minä menen sitten. Ja paroni palasi takaisin sairaan huoneeseen.

Lapset tarttuivat tohtorin käsivarteen.

— Onko isä kovin sairas?

Tohtori siveli Beatan päätä.

— Toivokaamme parasta, lapseni, sanoi hän. Minä jään joka tapauksessa
tänne.

Tohtorin mentyä kuiskasi Beata veljellensä: — Isä on hyvin sairas. He
sanovat aina: toivokaamme parasta, kun potilas on huono. Oi isä-rukka,
minä jään ainakin tänne, kunnes isoisä tulee pois.

Paroni viipyi kauan. Kun hän viimein tuli huoneesta, oli hän
tuhkanharmaa kasvoiltaan. Hän kulki lasten ohi luomatta heihin
katsettakaan.

— Isoisä, kuiskasi Beata, mutta Klaus tarttui häntä käsivarteen.

— Hiljaa, sanoi hän katkerasti. Etkö näe, että me emme merkitse enää
mitään.

Klaus ja Beata eivät koskaan saaneet tietää, mitä heidän isänsä
ja paronin välillä oli tapahtunut. Paroni salasi kaikilta paitsi
sisareltaan, että kapteeni oli hänelle tunnustanut olleensa syyllinen
siihen rikokseen, jonka vuoksi nuoren paronin oli täytynyt lähteä
maasta.

Raskaasti paroni nyt sai tuntea, että hän kiivaudessaan oli
karkoittanut luotaan ikiajoiksi kunniattomana poikansa, jonka
ainoa vika oli se, että hän iloisessa toveriseurassa oli hävinnyt
viisisataa markkaa pelissä. Mutta ovelasti oli tätä hänen hairahdustaan
väärinkäytetty. Kun hän seuraavana päivänä lähetti naapurikaupungista
Matin viemään kirjettä isälleen, jossa hän mainitsi olevansa
kunniavelassa pyytäen isältä viisisataa markkaa, oli Jonas ottanut
kirjeen Matilta ja luvannut viedä sen perille. Hän tekikin sen, mutta
Fredrik-kapteenin huoneessa lisättiin rahasumman jälkeen nolla, joten
se tuli olemaan 5000 markkaa. Paroni kiivastui ja kieltäytyi jyrkästi
maksamasta velkaa. Myöhemmin hän kuitenkin katui ja lähti kaupunkiin
toimittamaan rahoja pojalleen.

Hän meni vanhan rahamiehen luo, joka hoiti hänen asioitaan, mutta sai
tältä kuulla, että nuoren paronin palvelija oli jo käynyt nostamassa
rahoja paronin allekirjoittamalla paperilla. Se oli odottamaton
isku, niin odottamaton, että paroni ei huolinut ottaa selkoa
yksityisseikoistakaan. Pääasiahan oli selvä. Yrjö oli väärentänyt
hänen nimensä. Matti, jonka hän otti kuulusteltavakseen, kielsi
jyrkästi koskaan nostaneensa rahoja. Mies-rukka luuli todellakin
herransa olevan syyllisen ja tahtoi hänet pelastaa. Hänen luutnanttinsa
hyvä ystävä, Fredrik-kapteeni, ja Jonas uskottelivat typerälle
palvelijalle, että luutnantti tarvitsi rahoja, muutoin hän menettäisi
virkansa ja kunniansa, ja antoivat hänelle muka luutnantin nimessä
väärennetyn paperin, jonka itse teossa kapteeni oli väärentänyt. Matti
meni rahamiehen luo, sai summan viisituhatta markkaa ja vei rahat
kapteenille, kuten käsketty oli, jotta epäluulo muka ei lankeaisi
luutnanttiin. Yrjölle, joka oli asiasta aivan tietämätön, antoi
kapteeni jalomielisesti 500 markkaa pelivelan suorittamiseksi... Asia,
tuli kuitenkin ilmi, ja merkillistä kyllä se levisi kaupungillekin.
Yrjö tietysti vakuutti viattomuuttaan, mutta paroni ei häntä uskonut.
Kenties olisi asia vielä tutkimalla selvinnyt, mutta nuori paroni oli
kiivas kuten isäkin. Hän pyysi eron sotapalveluksesta ja matkusti pois
kotoa, jossa häntä niin verisesti oli loukattu. Tätä hänen äkillistä
lähtöään pidettiin todistuksena siitä, että hän todella oli syyllinen.
Kapteenille tuli hänen matkansa varsin sopivasti, hän antoikin
hänelle auliisti matkarahat. Myöhemmin kirjoitti Yrjö paroni kyllä
kaksikin kirjettä isälleen, joissa hän levollisemmin koetti todistaa
syyttömyyttään. Mutta nämä kirjeet eivät koskaan tulleet perille
syystä, jonka ainoastaan Jonas ja kapteeni tunsivat. Ja näin olisi
kavala salajuoni miltei onnistunut, ellei kohtalon käsi olisi toisin
ohjannut.

Vaikka paronista tuntuikin katkeralta, että hänen poikansa oli
syyttömästi saanut kärsiä, keventyi hänen sydämensä kuitenkin kuin
suuresta kuormasta. Ensimmäisen kerran pitkistä ajoista hän saattoi
kohottaa päänsä tietäen, että Sumersien nimi oli tahraton. Hän meni
hakemaan Yrjöä. Oli lohdullista pitää poikaa luonansa ja nähdä hänen
rakkaat kasvonsa, jotka niin suuresti muistuttivat isää.

Yrjö istui juttelemassa tohtori Nikoletopuloksen kanssa, joka kertoi
hänelle hänen kodistaan Kreikassa.

— Isoisä, huudahti Yrjö paronin astuessa sisään. Eikö ole kummallista,
että minulla on äiti, oma äiti?

Paroni hätkähti. Sen hän oli aivan unohtanut. Oli siis toinenkin
henkilö, jolla oli oikeus Yrjöön, joka ehkä vaatisi pojan luokseen.

Kreikkalainen huomasi hänen mielenliikutuksensa ja nousten seisomaan
hän lausui:

— Niin, herra paroni, en ole vielä toimittanut loppuun asiaani, jonka
vuoksi tänne saavuin. Poikanne vaimo lähettää teille tervehdyksensä
pyytäen, että hänelle luovuttaisitte lapsen, jota hän niin kauan on
kuolleena surrut.

— Hän tahtoo pojan luokseen — pois minun luotani! Mahdotonta, herra,
mahdotonta, ankkasi paroni.

— Äidin oikeudet, herra paroni, huomautti kreikkalainen tyynesti.

— Mutta hänen isänsä oli suomalainen, ja pojanpojastani on tuleva
suomalainen kaikella kunnioituksella kansallisuuttanne kohtaan, herra
tohtori.

Ovela kreikkalainen piti viisaampana tällä kertaa peräytyä. Hän hymyili
siis taas kohteliasta hymyään ja sanoi: — Toivon, että sovimme tässä
suhteessa, herra paroni. En missään tapauksessa tahtoisi loukata
tunteitanne.

Paroni tyyntyi, ja pian oli keskustelu taas rauhallisella tolalla.

                                                  ⸻

Samana yönä sammui kapteeni Fredrik Wärnehjelmin elämä. Hänen heikko
sydämensä ei kestänyt niin monta mielenliikutusta yhtä haavaa.
Tunnustettuaan rikoksensa paronille hän vaipui horroksiin, ja kun
paroni aamulla aikaisin hiipi hänen huoneeseensa, ilmoitti tohtori,
joka oli valvonut sairaan luona koko yön, että hän oli nukkunut iäksi.

Klaus ja Beata olivat orpoja.

Jonas oli kadonnut heti isäntänsä kuoleman jälkeen eikä enää koskaan
näyttäytynyt Tottisalmessa, jota hän kerran oli uneksinut vallitsevansa
heikon isäntänsä kautta. Paroni ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin
häntä rangaistakseen. Hän tiesi, että palvelija oli rakastanut
isäntäänsä, ja vainajan sekä myös Klauksen ja Beatan tähden hän tahtoi
antaa asian raueta.

Heti hautajaisten jälkeen Klaus pyysi päästä pappilaan. Hän ikävöi
lempeätä Mariaa ja äidillistä pastorin rouvaa. Tottisalmi tuntui nyt
niin vieraalta, se ei enää ollut hänen perintökartanonsa, hänen tuleva
valtakuntansa, toinen oli nyt hänen sijallaan. Beata ja hän olivat
nyt armoleivänsyöjiä. Kapteeni ei ollut jättänyt mitään omaisuutta
jälkeensä, he olivat kokonaan riippuvaiset paronista.

Vanha paroni ymmärsi hyvin Klauksen mielentilan. Hän valjastutti Pluton
ja Vihurin vaunujen eteen ja kirjoitti Ekin mukana pastorille kirjeen,
jossa hän ilmoitti asiain muuttuneen tilan.

Pappilan lämpimässä ilmakehässä lieventyi Klauksen ja Beatan suru
aikaa voittaen. Klaus oli salaa pelännyt, että häntä nyt kohdeltaisiin
toisin, kun hän ei enää ollut Tottisalmen perillinen. Mutta hän ei
tuntenut pappilan väkeä. Kaikki kohtelivat häntä aivan samalla lailla
kuin ennenkin, hiukan hellemmin vain hänen isänsä kuoleman takia.
Pojatkin olivat sydämellisemmät. Josef koetti tosin saarnata hänelle
tapansa mukaan puhuen epämääräisin sanoin kaiken katoavaisuudesta
ja koreuden kuihtuvaisuudesta. Mutta Joel katkaisi saarnan varsin
kovakouraisesti, vetäen tuolin Salomon Saarnaajan alta, niin että tämä
äkkiarvaamatta kohotti töppösensä taivasta kohti vähemmin papillisella
tavalla.

Klaus ymmärsi kyllä, että Joel tällä kertaa oli pilaillut
hienotunteisuudesta häntä itseään kohtaan eikä vallattomuudesta, ja oli
siitä kiitollinen Joelille.

Beata liikkui ensin pappilassa itkettynein silmin tavallista
hiljaisemmin, kummasteleva Jonatan ja Susanna alituisesti
kintereillään. Lapsi-rukat ymmärsivät kadottaneensa iloisen
leikkitoverinsa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle
myötätuntoaan, usein varsin hullunkurisella tavalla. Jonatan kantoi
hänelle kaikki pyytämänsä kiisket ja salakat, ja Susanna laski eräänä
päivänä juhlallisesti resuisen nukkensa Elviiran, parhaan aarteensa,
Beatan syliin.

Beatan oli mahdoton pysyä totisena, kun he tepastelivat
vierashuoneeseen, kiipesivät tuolille istumaan ja katselivat häntä
jäykkinä kuin puujumalat, silmät pyöreinä ja kädet ristissä. He
koettivat olla ”hienotunteisia”, kuten Maria oli heitä neuvonut.

Kauan ei Beata jaksanut nähdä heidän voimia kysyviä ponnistuksiaan
näyttäytyä surullisilta. Hän alkoi ommella Elviiralle uusia vaatteita,
ja vähitellen hän liukui entiselle leikkikannalleen heidän kanssaan.
Kesti kuitenkin aikoja, ennenkuin hänen naurunsa helisi iloisena kuten
ennen onnellisina päivinä.

Yhdestoista luku.

ATEENASSA.

Aigeianmeri välkkyi huikaisevan sinisenä päivänpaisteessa. Kaukaa
siinsivät Hymettosvuoren pehmeät ääriviivat, ja vasemmalla kohosi
Salamiin lahdikas rannikko. Laiva halkaisi aaltoja levollisena
rahtuakaan piittaamatta kannelle kerääntyneestä kirjavasta
ihmisjoukosta. Lähestyttiin Pireusta. Matkustajien iloinen sorina oli
vaiennut. Ääneti, hiljaisina he seisoivat katselemiseen vaipuneina.
Erillään muista seisoi pieni ryhmä meille tuttuja henkilöitä. Siinä oli
kylmästi hymyilevä tohtori Nikoletopulos, siinä laiha punatukkainen
maisteri Ticklenius ja kirkassilmäinen Yrjö, joka nyt lähestyi
synnyinseutuaan -- Kreikkaa.

Yrjön äiti oli heti, saatuaan kuulla, että hänen kuolleena itketty
poikansa todella oli elossa, kirjoittanut kirjeen paronille liikuttavin
sanoin rukoillen ainokaistansa luokseen.

Ja paroni, ymmärtäen, että äidin ja lapsen välinen side on maallisista
siteistä pyhin, ei enää vastustanut.

Päätettiin, että Yrjön oli heti lähdettävä Kreikkaan yhdessä tohtori
Nikoletopuloksen ja Demetrioksen kanssa. Hänen oli määrä viipyä siellä
pari kolme vuotta. Ja jotta hänen lukunsa eivät keskeytyisi, lähti
maisteri Ticklenius mukaan hänen opettajanaan.

Kostein silmin katseli Yrjö eteensä avautuvaa rannikkoa. — Siinä siis
oli hänen toinen isänmaansa, unelmien ja kauneuden satumaa, tarujen
kehto ja urhojen hauta.

Hän muisti hämärähetket maisterin pienessä tupakalle tulevassa
huoneessa, jolloin avojalkainen puutarhapoika silmät suurina kuunteli
ihmeellisiä taruja Herakles ja Theseus sankareista, Argonauttien retkestä
ja Troian sodasta.

Hän muisti vielä enemmän. Muisti salotorpan mäntymäellä, muisti
pirtin, jota vain päre valkea himmeästi valaisi. Hän näki taas torakat
lattialla, keisarinviheriän seinänraoissa, piimähaarikan pöydällä ja
lapsen kehdossa, jota hänen lakkaamatta täytyi liekuttaa. Hän kuuli
torpanemännän toraisan äänen ja lapsen tyytymättömän itkun.

Hän näki itsensä lempeän Matleena-äidin sylissä iloisena, hellittynä,
sitten arkana ja uhmailevana uuden kasvattiäidin kiusaamana. Monta
korvapuustia tämä oli orvolle sivaltanut, monet tukkapöllyt jauhanut.
— — —

Kuuluva niiskutus herätti Yrjön muistoista. Hän käännähti. Maisteri
pyyhki ahkerasti silmiään punaisella nenäliinallaan.

— Kun minä ajattelen, Yrjö, puhui hän miltei nyyhkyttämällä, että me,
että minä, Amos Ticklenius, köyhän lukkarin poika, muutaman hetken
kuluttua — kuluttua — astun jalkani mainehikkaan Hellaan — hm-hm
mainehi — — — hm — se on kerrassaan, kerrassaan kuin unta.

Ja maisteri peittäytyi punaiseen nenäliinaansa.

Maisteri-rukka! Yrjön mieleen muistui elävästi Tottisalmi, isoisä,
Beata, Ottilia-täti, Klaus. Kaukana oli nyt Tottisalmi, kaukana Suomi,
kaukana köyhyys ja orpous. Äiti kutsui, oma äiti.

Demetrios astui kannelle. Hän oli heti laivan saavuttua Kreikan
vesille vaihtanut eurooppalaisen pukunsa ja esiintyi albanialaisena
kiireestä kantapäähän. Ja komealta hän näyttikin. Päätä peitti korkea
punainen, sinitupsuinen lakki, hartioilla liehui takintapainen sininen
vaate, liivit kullalla kirjaillut, samettiset, paidanhihat leveät,
lumivalkoiset, vyöllä oli nahkainen vyö aseineen. Ja lisäksi vielä
lumivalkoinen, polviin asti ulottuva hame, niin runsaasti poimutettu,
että Yrjön mieleen ehdottomasti muistui Beatan tärkätty musliininen
sunnuntaihame. Housut olivat aivan lyhyet, sääriä peittivät punaiset,
sukkanauhoilla pauloitetut sukat, ja jaloissa oli punaiset kärkevät
kengät.

— Kirie, Hellas, hän lausui osoittaen loistavin silmin rannikkoa.
Vanhan palikaarin sydän täyttyi riemusta, kun hän taas näki edessään
Hellaan komeat vuoret.

Tohtori Nikoletopulos viittasi pientä valkoista pilkkua kohti.

— Akropolis, hän sanoi.

Yrjön sydän sykähti. Hän nipisti kättään. Eikö tämä kaikki ole unta?
Ei, tuolla seisoo maisteri juhlallisena, laihana, terävänenäisenä
aivan kuin Tottisalmessa, siinä on Demetrios, siinä Nikoletopulos. Ja
laiva kulkee jyskyttäen eteenpäin. Ylt’ympäri kohoaa korkeita vuoria,
kimaltelee ihmeellisen sininen meri.

— Tuossa on Hymettos, ja tuossa on Pentelikon, josta Ateenan marmori
ikiajoista asti on tuotu. Nyt näkyy Ateena, tuo iso valkoinen rakennus
tuolla on kuninkaan linna. Korkea vuori sen takana on Lykabettos-vuori,
selittää tohtori Nikoletopulos.

Laiva kiertää Pireuksen niemekkeen, hiljentää vauhtiaan — ollaan
satamassa.

Nopea vene kiidättää matkustajat maihin.

Tohtori Nikoletopulos ojentaa kätensä Yrjölle. — Tervetuloa
synnyinmaahanne, Georgios.

Ja Demetrios lisää kreikankielellä:

— Tervetuloa, herra, siihen maahan, jonka vapauden puolesta isänne
kaatui.

Mutta Yrjön takaa kuului kolea, juhlallinen ääni:

— Paljasta pääsi, poika, sillä maa, jota poljet, on pyhä.

Se oli maisteri Ticklenius.

Eteenpäin kiitävät hevoset viinimaiden ja ikivanhojen oliivilehtojen
ohi. Äkkiä näkyy taas Akropolis, jonka kukkula on kätkenyt silmiltä.

— Se on paljon pienempi kuin luulin, kuiskaa Yrjö maisterille.
Tämä nyökkää vastaukseksi. Hänkin oli kuvitellut Akropolista paljon
suuremmaksi. Ja muutoinkin. Onko tämä Ateena, hänen unelmiensa ja
toiveittensa kultakaupunki? Pettyneenä hän katselee ympärilleen, kun
he saapuvat kaupunkiin. Tasaiset uudenaikaiset kadut, mitättömät,
ikävät rakennukset. Ihmiset hyörivät, kauppaavat ja puuhaavat aivan
kuin muuallakin maailmassa. Ja sitten täytyi syödä ravintolassa pihviä
ja kalaa hännystakkisen edeskäyvän palvelemana aivan kuin missäkin
jokapäiväisyyden pesässä. Ja hän oli toivonut saavansa syödä viikunoita
ja vuohenjuustoa jossakin paimenmajassa.

— Herra maisteri, sanoi Nikoletopulos veitikkamaisesti. Ottakaapa
näitä öljymarjoja, ja kas tässä on viiniä, vanhaa kreikkalaista kelpo
tavaraa, jota jo Themistokles joi.

Maisteri vilkastui.

— Todellakin? Hän nielaisi suutaan vääntämättä karvaan viinin ja
äitelät öljymarjat.

— Sillä aikaa kuin odotamme hevosia Kephisiasta, huvittaa teitä ehkä
lähteä Akropoliille, ehdotti tohtori. Ja sitten Kephisiaan, jossa äiti
maltittomasti odottaa poikaansa.

— Emmekö voi heti lähteä Kephisiaan? kysyi Yrjö ujosti.

— Aivan heti, nuori ystäväni, mutta laiva saapui niin paljon
tavallista aikaisemmin, etteivät hevoset vielä ole ennättäneet tänne.

He lähtivät siis astumaan pitkin pölyisiä katuja ja saapuivat,
jätettyään taakseen uuden Ateenan, likaisille, huonosti kivitetyille,
kapeille kaduille. Ja täällä heitä kohtasi vanha Ateena joka
askeleella, raunioina tosin, mutta yhä vielä ihanana. Maisteri oli
voittanut pettymyksensä. Hartaana hän vaelsi raunioiden keskellä,
tavaili kirjoituksia ja teki muistiinpanoja. Hänen suuret taskunsa
olivat pullollaan marmorisirpaleita, hän oli haltioissaan.

— Jos tätä menoa kestää vielä kauan, olemme vasta huomenna kotona,
kuiskasi tohtori Nikoletopulos hymyillen Yrjölle.

— Hei, maisteri, huusi Yrjö, tullaan toinen kerta sitten näitä
tutkimaan. Mennään nyt Linnavuorelle.

Maisteri totteli huokaisten. He poikkesivat vielä katselemaan
Theseuksen kaunista temppeliä, josta maisteri tiesi kertoa Yrjölle,
tohtorin kovasti haukotellessa, seuraavan tarinan:

”Kun kreikkalaiset Marathonin kentällä taistelivat persialaisia
vastaan, kohosi Theseus haudastaan ja taisteli niin sankarillisesti,
että kreikkalaiset voittivat. Osoittaakseen kiitollisuuttaan lähti
Kimon muutamien ateenalaisten seuraamana Skyrokseen, jonka kuningas
katalasti oli surmannut Theseuksen. Kauan hän etsi Theseuksen hautaa,
mutta viimein lensi mahtava kotka taivaasta ja alkoi valtavilla
kynsillään kaapia maata. Silloin löydettiin sankarin luut ja hänen
keihäänsä ja miekkansa. Kimon kuljetti kaikki Ateenaan, jossa ne
uudestaan haudattiin. Ja Theseuksen muistoksi rakennettiin komea
temppeli, Theseion, jossa tulevat sukupolvet palvelivat Theseusta
puolijumalana.” Jyrkkää polkua pitkin jatkettiin matkaa, sivuutettiin
Areiopaginkalliot ja noustiin rapistuneita marmoriportaita Propylaiain
pylväskäytävään.

Ja viimein saavuttiin vuoren harjalle, jossa Parthenon kohosi ylevässä
ihanuudessaan, vielä hävitettynäkin uhmaten barbaarien tuhotöitä ja
ajan hammasta.

Hämmästyneinä jäävät Yrjö ja maisteri seisomaan. He eivät puhu, eivät
liikahda, katsovat vain. Katsovat ja ihailevat valtavia, kullanruskeita
pylväitä, siroja Feidiaan veistämiä koristuksia, koko rakennuksen jaloa
muotoa.

— Tämä on itse kauneus, kuulee Yrjö opettajansa kuiskaavan. Vai oliko
se hän? Onko tuo mies, jonka kasvot säteilevät, jonka silmät loistavat
ja varsi suoristuu, todella maisteri Amos Ticklenius, kuiva, naurettava
koulumestari, kirjatoukka, jota Tottisalmen paroni armosta piti
luonaan, koska hän muuten olisi ehkä nähnyt nälkää?

Yrjö katsoo häneen ja tajuaa himmeästi: Ikuinen kauneus on aateloinut
mitättömän ulkokuoren, on paljastanut sielun näkyviin. Ja Yrjöstä
tuntuu kuin hän täällä kauneuden temppelissä kasvaisi yhdessä hetkessä
ymmärtämään kauneuden salaisuuden.

Hän paljastaa päänsä. Lauhkea merituuli liehuttaa hänen hiuksiaan ja
kiertelee Parthenonin pylvähikössä. Kullanvärisinä hohtavat ihanat
pylväät, marmori-immet Erekhtheionin temppelissä hymyilevät, ja ylevänä
kohoaa Niken temppeli.

Ja tuolla alhaalla kimaltelee Aigeian meri, etäällä siintävät Salamiin
rannat, Aiginan saari.

— Täällä, missä nyt seisomme, odotti muinoin Aigeus Kreetasta
kotiutuvaa laivaa, täältä hän tarun mukaan syöksyi syvyyteen nähdessään
mustan lipun Theseus-poikansa laivasta, kertoo Nikoletopulos. — Ja
nyt, nuori herra, hän lisäsi, ennenkuin lähdemme äitinne luo, luokaa
vielä silmäys ympärillenne. Te näette lumipeittoiset vuoret, siintävän
meren, Attikan tasangon öljypuineen ja Ateenan jalkainne alla. Eikö
totta, isänne ei turhan tähden vertaan vuodattanut? Kaunis on Hellas,
ja vapaa täytyy sen kansan olla.

Yrjö nyökäytti päätään vastaukseksi. — Olen minäkin helleeni, sen
tunnen täällä, Akropoliilla.

Demetrios ilmestyy ja astuu Yrjön luo: — Herra, hevoset ovat tulleet,
valtiatar odottaa Kephisiassa.

Taaskin vierivät vaunut viinitarhojen ja öljypuumetsien lävitse. Yrjö
istuu mietteissään, ei huomaa uhkeita plataaneja eikä viehättäviä
huviloita. Hän ajattelee äitiä. Minkälainen hän on? Niinkuin
Ottilia-täti? Ei, ei, Ottilia-täti on jo vanha, äiti on vielä nuori
ja kaunis? Niinkuin Lotta-äiti? Ei sellainenkaan. Pastorin rouva on
hyvä, mutta äiti on sittenkin toisenlainen. Hänen kätensä ovat pehmeät,
äänensä lempeä, silmänsä hellät.

Mutta entä jos hän suutelee? Yrjö ei pidä suuteloista. Hän on nähnyt
tyttöjen suutelevan toisiaan. Beata ja Maria suutelivat usein. Mutta
pojat eivät suutele.

Vaunut pysähtyvät tasakattoisen rakennuksen eteen, jota suuret tuuheat
plataanit varjostavat. On jo pimeä, mutta sisältä virtaa valoa. Ovi
aukenee, tumma varjo ilmestyy portaille. Kuuluu heikko huuto: Georgios!
Yrjö näkee lempeät tummat silmät, tuntee kaksi pehmeätä käsivartta
ympärillään ja lämpimän suudelman otsallaan.

— Äiti, kuiskaa hän omalla kielellään, ja äiti ymmärtää hänet, tietää,
mitä merkitsee ensimmäinen sana vieraassa maassa kasvaneen pojan
huulilta.

Kahdestoista luku.

TAASKIN TOTTISALMESSA.

— Mutta Niilo, sinä vanha veijari, enkö ole sanonut että koivujen
pitää olla täällä täsmälleen kello neljä viisi, torui Beata, ja nyt on kello
jo. Kuinka luulet meidän ennättävän saada ne kaikki pystyyn!

— Kaksikymmentä kappaletta, vastaa Niilo, joka ajan mennen on käynyt
yhä kuurommaksi.

Beata nauraa. — Kyllä kelpaa tehdä tyhmyyksiä, kun on kuuro eikä
ymmärrä nuhteita. Mutta selkäsaunan sinä, Niilo, sittenkin ansaitsisit,
etkä suinkaan tupakkaa, jota näyt toivovan. — Klaus! huutaa hän ovesta
sisään — tuo Niilolle vähän tupakkaa ja joudu pystyttämään koivuja.

Nuori ylioppilas astuu portaille iloisesti viheltäen.

— Asettakaa te koivut paikoilleen Niilon kanssa. Tähän portaitten
eteen neljä ja toiset tuohon vanhaan paikkaan lehtimajaksi niinkuin
ennenkin. Minä menen huoneita lehvillä koristamaan. Beata riensi
sisään, mutta pyörähti takaisin. — Kuule, Klaus, minä olen aivan,
aivan varma siitä, että Yrjö tulee tänä iltana.

— En usko, että hän ennättää.

— Saatpa nähdä. Hän koettaa päästä kotiin juhannusaatoksi.

Klaus jäi hyräillen pystyttämään koivuja. Hänen huulensa vetäytyivät
iloiseen hymyyn. Olisipa koko hauska nähdä Yrjöä ja Tickleniusta.

— Kas niin, Niilo, sanoi hän, lyöden ukkoa olalle, nyt on kaikki
valmista. Menkää nyt kotiin, vetäkää vanha univormu yllenne ja
asettukaa portin pieleen odottamaan. Kukaties saamme harvinaisia
vieraita tänään.

Ukon katse kirkastuu. — Nuori paroniko? hän kysyy.

— Saattaa olla, saattaa olla. Kömmi nyt vain matkoihisi.

Niilo lähti köpittämään, minkä vanhoilta kankeilta sääriltään pääsi.

— Ikävää tämä odottaminen, mutisi Klaus, kun kello jo aloitti
seitsemättä. Maria lupasi, että he tulisivat jo aikaisin.

— Hei, Klaus, kuului samassa iloinen ääni, ja parvi nuoria
vaaleapukuisia tyttöjä ja nuorukaisia läheni halavakäytävää pitkin.
Siinä olivat pappilan nuoret. Josef, kalpea papinkokelas, Joel, joka
saatuaan kahdesti reput ylioppilastutkinnossa oli ruvennut kauppaa
harrastamaan. Maria, suloinen, tummasilmäinen neito, lisäksi vielä
Susanna Jonatan ja, jotka yhä vielä ihailivat Beataa, Jonatan tosin
vain salaa, koska hän jo oli siinä iässä, jolloin pojat ainakin
virallisesti halveksivat tyttöjä. Pastori Perenius oli vuosi sitten,
vanhan rovastin kuoltua, päässyt kirkkoherraksi pitäjään, ja suhde
pappilan ja Tottisalmen nuorten välillä oli yhtä sydämellinen kuin
ennenkin.

Kahvipöytä oli katettu verannalle. Riikke-mamseli hyöri punaisena ja
pyylevänä kiiltävän kahvipannun kimpussa, Beata apulaisenaan.

Pöydän päässä istui Ottilia-neiti yhtä suoraselkäisenä kuin ennenkin
ja hänen toisella puolellaan paroni ja tohtori, joka oli käynyt
entistään kaljummaksi. Paronin hiukset olivat lumivalkeat, mutta hänen
kasvoistaan oli kadonnut raskas ilme. Viisi vuotta oli kulunut siitä,
kun Yrjö läksi Kreikkaan, mutta pojan ja vanhuksen suhde ei silti ollut
kylmennyt. He olivat ahkerassa kirjeenvaihdossa koko ajan, ja Yrjö
kertoi tarkoin kirjeissään elämästään ja työstään. Monta hyvää neuvoa
oli elämänviisas isoisä lähettänyt pojanpojalleen merten yli. Ehkäpä
Yrjö olisi ujostellut uskoa silmästä silmään ajatuksiaan ja tunteitaan,
mutta kirjeissä hän saattoi olla avonaisempi. Ja nyt hän oli luvannut
tulla Suomeen, Tottisalmeen, keskustellakseen isoisän kanssa
perinpohjaisesti tulevaisuudestaan. Joka päivä häntä oli odotettu,
paroni ja Beata olivat kiihkeästi avanneet postilaukun joka kerran, kun
se saapui, mutta Yrjöltä ei ollut tietoja, ei riviäkään tulopäivästä.

— Beata odottaa Yrjöä, nauroi Joel. Katsokaa, kuinka malttamattomana
hän tähystää maantielle päin. Turhapa lienee vaivasi, Beata.

Beata käänsi häneen hehkuvat kasvonsa: — Älä luulekaan, olen varma
siitä, että hän tulee. Minä sanon niinkuin Riikke-mamseli: sydämeni ei
petä.

Jonatan poistui sanaakaan sanomatta, juosten portille päin. Hetkisen
kuluttua kuului äänekäs riemuhuuto: — He tulevat! Tulevat! ja poika
vilisti juoksujalkaa takaisin.

— Kutka? Kuka? Yrjökö?

Kaikki nousivat ja lähtivät liikkeelle. Mutta ennenkuin he ennättivät
portaita kauemmaksi, ajoivat pihalle kyytikärryt, ja niissä kaksi
pölynpeittämää olentoa. Kärryjen jäljestä hyppäsi Niilo tulipunaisena
ja hattuaan heiluttaen.

— No totta tosiaan, Yrjö ilmielävänä! huudahti Ottilia-täti.

Kaunis solakka nuorukainen hypähti kärryistä, rientäen syleilemään
paronia ja Ottilia-tätiä.

— Entä Klaus? Entä Beata? kysyi hän hiukan muukalaisella äänensävyllä.

— Tässä ollaan! huudahti Klaus iloisesti. Mutta Beataa tuskin enää
tunnet. Makkarasta on tullut onkiliero, ja hän työnsi punastuvan Beatan
Yrjön luo.

Yrjö katsoi kummastuneena hoikkaa, kaunista tyttöä, joka viidessä vuodessa
oli kehittynyt neidoksi. Sitten hän sirosti suuteli häntä
kädelle.

— Beata sinä kuitenkin olet, rakas serkkuni, vaikka oletkin kasvanut,
niin etten sinua ollut tuntea.

Beata säteili. Hän oli odottanut tätä hetkeä miltei siitä asti kuin
Yrjö lähti, oi kuinka hän olikaan odottanut. Ja kuvaillut sitä juuri
tällaiseksi. Hän täysikasvuisena ja Yrjö kohteliaana ihmetellen, että
hän oli tullut niin isoksi. — Mutta kylläpä Yrjö itsekin oli kasvanut.
Ja kuinka miehekäs hän oli, kuinka jalon näköinen. Mitä olivat muut
hänen rinnallaan, Josef, Joel, Klaus! Mitättömiä poikanulikoita vain!

Mutta kuka on tuo oppineen näköinen, laiha, kumaraselkäinen tiedemies?
Oi, sinä rakas maisteri Ticklenius, vanha uskollinen sielu. Siinä
sinä seisot nuorten ympäröimänä, änkyttäen, silmälaseja pyyhkien,
liikutettuna, onnellisena.

Nyt lähestyvät pappilan nuoretkin, jotka tähän asti ovat pysyneet
loitompana. Riemusaatossa viedään Yrjö ja maisteri kahvipöydän ääreen,
jossa Riikke-mamseli vastaanottaa heidät molemmat avosylin.

— Riikke-mamseli on hiukan harmaantunut, mutta yhtä nuori siltä, sanoo
maisteri ja taputtaa emännöitsijää selkään.

— Ja maisteri on vain entistään laihempi, sanoo Riikke-mamseli ja
taputtaa maisteria selkään. Ei ne siellä Kreikassa taida ruuanlaittoa
ymmärtää. Tokko syövät oikeata ruokaakaan?

— Haikaloja vain, Riikke-mamseli, haikaloja ja öljymarjoja ja vähän
vuohenjuustoa lisäksi, nauraa Yrjö. — Kyllä olemme ikävöineet
Tottisalmen vasikanpaisteja.

— Voi sentään, hätäilee Riikke-mamseli, ja minä kun ajattelin laittaa
huomiseksi lintua. Täytyy heti rientää keittiöön antamaan käskyjä.
Kyllä pojan pitää saada vasikanpaistia, kun hän tulee oikeaan,
lailliseen kotiinsa.

Ja Riikke-mamseli pyörähti sisään, heittäen kahvintarjoilun Beatan
huoleksi.

Myöhemmin, kun kokko jo oli poltettu, tohtori ja pappilan nuoret
lähteneet kotiinsa, istuu perhe paronin työhuoneessa.

— No, Yrjö, nyt sinä kai jäät Suomeen ja Tottisalmeen? kysyy
Ottilia-täti. Isoisä alkaa jo tulla vanhaksi, hän tarvitsee apua talon
hoidossa.

Paroni luo tutkivan katseen Yrjöön. Sama kysymys oli kaiken iltaa
pyörinyt hänen huulillaan, vaikka hän ei ollut tahtonut sitä Yrjölle
ensimmäisenä iltana tehdä. Klaus ja Beata luovat myös silmänsä
uteliaina serkkuun, mutta Yrjö on ääneti. Viimein hän nousee ja astuu
paronin luo.

— Isoisä, sanoo hän hitaasti. Sinä et saa pahastua siitä, mitä nyt
sanon. Minä en voi jäädä vielä Tottisalmeen. Anna Klauksen auttaa
itseäsi. Mikäli olen kirjeistänne ymmärtänyt, on hän siihen sekä
halukas että kykenevä. Minä tiedän, että Klaus on sydämestään kiintynyt
Tottisalmeen. Minäkin rakastan sitä, mutta en samalla lailla kuin
hän. Klaus rakastaa itse maata, Tottisalmea sellaisenaan metsineen,
peltoineen, vainioineen. Eikö totta, serkku? Enkö ole oikeassa?

Klaus nyökkää äänetönnä. Yrjö on liiankin oikeassa. Vaikealta hänestä
tuntuisi erota Tottisalmesta, hän on kasvanut kiinni kotiturpeeseen.
Karkoittaa hänet pois Tottisalmesta olisi sama kuin katkoa puulta
juuret.

Paronikin tietää sen. Mutta sittenkin ovat Yrjön sanat raskaat kantaa.
Hänen pojanpoikansa ei tahdo jäädä isiensä perintöä hoitamaan, ei
tahdo kulkea samoja jälkiä kuin he. Mutta oikeastaan hän on jo sitä
aavistanut. Ja ottanut sen vastaan rangaistuksena siitä, että hän
kerran karkoitti syyttömän poikansa kodista, pakottaen hänet pakenemaan
vieraaseen maahan.

— Ja mitä sinä aiot? kysyy hän hiljaa.

Yrjön silmät säteilevät: — Minä olen aikonut harjoittaa vähän aikaa
opintoja täällä Suomessa saadakseni olla teidän luonanne. Ateenassa
suoritin ylioppilastutkinnon.

— Loistavan, pistää maisteri ylpeänä väliin.

— Ja nyt voin jatkaa Suomessa. Ateenassa tapasin muutamia ranskalaisia
ja saksalaisia tiedemiehiä, arkeologeja, jotka aikovat ruveta
suorittamaan kaivaustöitä Ateenassa ja muualla Kreikassa. Heihin aion
yhtyä saatuani ensin tietoja ja perusteita. Jos minun onnistuu, jos
käy kuten toivon, voin ehkä hyödyttää sekä Suomea että Kreikkaa. —
Nykyinen Kreikka, hän lisäsi surumielisesti, on tuottanut minulle monta
pettymystä. Sellaisiksi en ollut kuvaillut vanhan Hellaan jälkeläisiä,
mutta tahdon työskennellä saadakseni esille taideaarteet, jotka vielä
ovat raunioiden kätkössä. Maisteri Ticklenius tulee olemaan uskollinen
työkumppanini. Hänellä on perusteelliset tiedot — suotta hän ei ole
istunut nenä vanhoissa pergamenteissa kaikkia näitä viittä vuotta. Ja
rahoja minulla on riittävästi.

Maisteri hykersi käsiään. — Niin, Yrjö, me näytämme maailmalle
taideteoksia, jotka kauneudellaan hämmästyttävät kaikkia. Kreikka
kätkee vielä povessaan monta aarretta. Rahoja vain tarvitaan ja
viisasta johtoa.

Paroni ojensi Yrjölle kätensä.

— Tee, poikani, kuten tahdot. Linnun täytyy saada lentää. Mutta
muista, Tottisalmi on aina kotisi ja Suomi isänmaasi.

— Luuletko minun sitä koskaan unohtavan, isoisä. Ja Beata auttaa minua
muistamaan, jos joskus unohtaisin sen. Eikö totta, Beata?

Beata hymyili kyynelten takaa.

— Minuun voit luottaa.

Klaus avasi ikkunan. — Kuuletteko, kuinka käki kukkuu vanhassa
halavassa. Se on siinä kukkunut joka kesä niin kauan kuin muistan. Se
on Tottisalmen käki, meidän oma suvilintumme.

Beata hiipi lähemmäksi Yrjöä.

— Katso, Yrjö, kuinka kaunista on täällä vanhassa puistossamme. Miksi
tahdot pois luotamme?

Yrjö katsoi häneen surumielisesti.

— Minä olen liian rikas, Beata, sanoi hän, olen saanut kaksi
isänmaata. Kreikkaan minua vetää äiti ja kauneuden kaipuu. Suomeen
olen sidottu tuhansilla siteillä. Ja niin olen tavallani koditon
kulkulainen, jollaisena kerran tulin veitsenteroittajan kanssa
pyryilmalla Mäenpään torppaan.

Beata laski pienen päivettyneen kätensä Yrjön käteen. — Et koditon,
Yrjö, et koskaan niin kauan kuin minä ja Tottisalmi olemme pystyssä.

Paroni katseli molempia nuoria, jotka hiljaa puhelivat kesäyön
vaaleassa valossa. Hänen vanhoille kasvoilleen levisi lempeä hymy.
Kenties oli kuitenkin olemassa side, joka saattoi kiinnittää Yrjön
Tottisalmeen. Vanhus tiesi ja tunsi: maailma myrskyineen houkuttelee
niin kauan kuin on nuori, mutta kun mieli tyyntyy ja hiukset
harmenevat, on hyvä istua kotona halavien varjossa.

End of the EBook perillinen, by Anni Swan