E-text prepared by Tapio Riikonen

SÄRJETYT JUMALAT

Runoja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.

SISÄLLYS:

SÄRJETYT JUMALAT.

TÄHDET

Petetty.
Surutarten laulu.
Taistelussa.
Huokaus.
Ilta.
Tuomittu I-II.
Tähti.
Rangaistus.
Manalan karjat.
Vuos käy umpeen.

ERÄMAA

Kruunattu.
Voi, miksi ma itseni haarniskoin.
Iltatunnelma.
Vaalit.
Sota.
Yksin.
Ahdistus.
Outo.
Marttyyri.
Itämaan viisaus.
Yksin-vaeltaja.
Pimeille.
Hätä.
Hyvää yötä.
Kirkastettu.
Nosti minut maailman henki.
Erämaalle I-II.

MARMORIHAUTA

Talvinen Tiber.
Hymyi Hypnos.
Ehtookellot.
Rukous.
Nuori Apollo.
Marmorihauta.
Yrtit tummat.
Ikävä.
Joulu-aatto.
Joulu etelässä.
Näky.
Vieraat tähdet.
Pohjatuuli.
Valkeat linnut.

GEISHA

Muut’ ihanaista ei taivahan alla.
Minut velho vietteli venheeseen.
Kodittoman kalleus.
Sa näät minut yksin.
Minä olin luotu vain yhtä varten.
Mun elämäni on niin tyhjä.
Sarastaa harmaa, kalpea aamu.
Olet nähnyt mun.
On sydämeeni viritetty.
Minä katselen iltahan autioon.
Turhaan kukkii.
Taas jo syttyy taivahalle.
Ällös sa katso mua.
Sinä olet minun valkea taivaani.
Luulet päivään pääseväsi.

HUHTIKUU

Huhtikuu.
Lumottu.
Nyt vasta tunnen.
Kauas, kauas kaupungin taakse.
Astu hautaan, hauras haave.
Auringon lapset.
Kohtalon-uskoja.
Sumu.
Miks en ole tähti, kukka.
Ehjennys.
Epitaphium.
Ah, autuas hetken kimmellys.
Ihminen.

SÄRJETYT JUMALAT

Makaa maassa jaloissani
rikki lyödyt kuvat.
Raskahasti, tuskan takaa,
laulut pusertuvat.

Kovat, mustat hautalaulut
onnen jumalille,
jotka valheen vasamoita
iskee ihmisille.

TÄHDET

PETETTY

Ma näen ne paistavat tähdet jok’ainoa yö,
jok’ ainoa yö mun sydämeni syyttäen lyö.

Jo tunnen teidät, te taivaan korkeat kiilut:
te riiputte ihmisen yllä kuin pyövelin piilut.

Ken luoksenne pyrkii, kalpaanne kesken kaatuu,
hänen rintansa kaikelle kauniille ainiaks paatuu.

                                                   ⁂

Oli minunkin uskoni kerran suuri ja syvä,
oli henkeni herkkä ja nuori ja ylentyvä.

Sen kaipaus maailman syntyjä syleillä tohti,
se levitti siipensä suurinta tähteä kohti.

Mut silloin siunaus sammui ja nuoruus meni.
Sinä hetkenä hukkui valkea hyvyyteni.

                                                   ⁂

Ja nyt kun nään minä teidät, te pettäjät mun,
niin kohotan taivaalle nyrkkini puristetun

ja näytän sydämeni syödyn ja harmaan pään...
Ah, tähdet julmat, ansaitsinko ma tään!

SURUTARTEN LAULU

Helkkyi hiljaa pääni päällä
laulu surutarten:
Tuuti hiljaa elämän viljaa
suuria suruja varten.

Tulkaa, elokuun pimeät illat!
Laulamme tähkään jyvää,
tahdomme hengestä ihmislapsen
yksinäistä ja syvää.

Tulkaa, vaikeat vastavoimat!
Ei huku kaunis rumaan.
Tuuti hiljaa elämän viljaa
tuskissa tuleentumaan.

TAISTELUSSA

Tulta iskevi allani maa,
kirous silmihin kimmahtaa.

En minä tunne, en minä nää:
suojana kylmyys kypäräpää,

jott’ei vainooja arvais lain,
että jo kuolemanhaavat sain,

että ma kaikin öin, ah niin,
itken itseni nukuksiin...

HUOKAUS

Ei ollut kodin onni mua varten
eikä kotilieden lempeet valot;
mulle annettihin maailmanrannan
tumma tie ja tuskain tulipalot.

Oi sallimus, on surun lahja raskas
ja päättymätön, pitkä päivätyöni!
Niin sairas, autio on sydämeni,
niin peljättävän yksinäinen yöni!

ILTA

Tähdet syttyvät, tähdet sattuvat
vierivän virran veteen...
Oletko, sieluni, vakaa ja valmis
tuomion Herran eteen?

Ihmiset syttyvät, sammuvat, sattuvat
suruhun liian suureen...
Oletko, sieluni, vakaa ja valmis
Kuoleman jalkojen juureen?

Välkkyvät, helkkyvät maailman halki
lyhdyt pettävän pyyteen...
Ihmisen kohtalo herätä hetkeen,
nukkua ijäisyyteen.

TUOMITTU

I

Istuu yössä silmäkulman
peikko sallimuksen julman.
Vartoo, vartoo, kutoo, kutoo,
silmu silmukalta putoo.

Nälkä kääntää käden saidan,
karttuu kangas pakkopaidan.
Koht’ ei enää aatos lennä,
koht’ on aika maata mennä.

Sydän, syki siihen asti
kaksin verroin vapahasti!
Paisu myrsky rinnan palkeen,
jättipatsas järjen valkeen!

Perit, peikko, turhat tähteet:
muille annan lämmön lähteet.
Sydän, syki loppuun asti
suuresti ja vapahasti!

II

Yötä ja päivää soutaa
sortuvan olka,
yötä ja päivää virtaa
hillitön hiki,
painavi aivojen pakko,
hehkuvat hermojen langat.
Synkemmin, synkemmin palaa
sammuva veri,
kiireemmin, kiireemmin sykkii
sydämen tuli...

TÄHTI

Tähti kaunis kaukahinen
yössä välkähtelee.
Sielu niinkuin viulun kieli
sairas, herkkä, helee.

Soita, soita viulunkieltä,
tähti hopeainen!
Ah, et soita, sull’on oppi
outo, toisenlainen.

Painat valkeen vaitiolon
silmään kärsiväisen,
surumielen hiljaisen
ja tuikahtelun jäisen.

RANGAISTUS

Löytää Murhe lempimänsä,
etsii teiltä naurun, naljan.
Leikit katkoo, helyt polkee,
kaataa maahan juhlamaljan.

Taluttaapi kautta talven
porstuahan oven pieleen,
jättää siihen ainiaaksi
sanattomaan synkkämieleen.

MANALAN KARJAT

Lasketaan laitumelle Manalan karjat...
Saapuvat, tulvivat ihmisten ylle
vaikeiden hetkien sakeat sarjat.

Lentävät, leijuvat surujen perhot...
Kukasta kukkaan, rinnasta rintaan
painuvat halla-yön valkeat verhot.

Nousevat notkoista rauhatonten haamut:
laulavat, loihtivat etsijän tielle
ikävät illat ja apeat aamut.

VUOS KÄY UMPEEN

Vuos käy umpeen.
Ken näki kestetyn hinnan!
Miiluhaudat on kätkössä
ihmisrinnan.

Tuijotan orpona
yöhön ja hallavaan hankeen.
Tähdissä riippuvan tunnen
tuomion ankeen:

Matkalle vaivut,
toiset eellesi ehtii;
vasta sun hautasi yllä
kevätpuu lehtii.

Ei sano tahtoni
vastaan, ei sano myötä;
vaieten sairas sieluni
syleilee yötä...

Tehdäkö jotain?
En teon arvoista keksi.
Kuinka voi ihminen tulla
näin väsyneheksi!

ERÄMAA

KRUUNATTU

Kaiken maailman markkinoille
hymyilyni hyvän vein,
kivimiesten kantain alle
heitin nuoren hellyytein.

Tuosta jäinen juhlakruunu
päähän paljon antaneen,
käteen jäykkä valtasauva,
kivi kirkas sydämeen.

Voi, miksi ma itseni haarniskoin
elonvaltoja vastahan sotaan,
kun raukka ma raukean kuitenkin
oman rintani kalvavaan otaan!

On voittoni turha, kun kuitenkin
minut sairaus jäytää salaa,
kun aivoni aartehet hukkuu pois
ja tunteeni tyhjiin palaa.

Olen nääntyä joukkojen jalkoihin
ja rautapaitani painoon.
Ah, milloin näin minun korvissain
soi ääni mun armaani ainoon?

— Jätä kilpakenttäsi melskeiset,
jätä muille jo taistelot hullut,
tule kanssani pirttihin hiljaiseen,
jo nyt on rauhasi tullut.

Ei enää vuoksea myrskyisää,
ei enää oikkuja luoteen,
ei enää sun tarvitse mennä pois
eikä itkeä tuhanteen vuoteen.

Saat vaarat vaikeat unhoittaa
ja leikkiä mieltä lasten,
saat nurmilintuna nukahtaa
ja maata mun rintaani vasten...

ILTATUNNELMA

Katselen kanssani himmentyvää,
hiljaa hiipuvaa takkaa...
Ajattelen aikaa, jolloin kaikki
tyyntyy, sammuu ja lakkaa.

Yö on autio, pilkko-pimee,
mato seinässä hakkaa...
Onko jo aika, jolloin kaikki
tyyntyy, sammuu ja lakkaa?...

VAALIT

Kaksi tietä, kaksi uurnaa,
kaksi vaaran vastavoimaa.
Pelkäätkö sa vieraan vihaa
vaiko omantuntos soimaa?

Joka heitti herkän valheen,
osti osan onneen varmaan:
ainainen ja muuttumaton
tuosta hellyys heimon armaan.

Joka huusi hullun lailla
ilmi oman tunnussanan,
hälle tuska, hälle taisto,
rauha vasta maassa Manan.

SOTA

Vannoi heimoni
vastaani ikuisen vainon,
vieritti ylleni
vihansa tunturipainon,
lävisti rintani
orjantappura-okaan,
tallasi aatteeni ainoan
alleen lokaan.

Vannon ma vastaan:
tulkohon ikuinen sota;
henkeni otatte,
voittoa ette te ota!
Sydämeni sykkii
rinnassa polven jo uuden,
aatteeni nousee
siivillä tulevaisuuden.

YKSIN

Yksin kantaa ihmissydän
elon tiensä synkän vaivan.
Onni tulee, kelle tulee,
useimmat jää ilman aivan.

Turha luottaa illan tullen
liesilauluun toisen omaan.
Miksi toista maanittelen
majahani ilottomaan!

AHDISTUS

Edessäni paino aallon parmaan
kiviraskahan ja teräsharmaan,
takanani kohu kolkko korven,
hätämerkit metsän palotorven.

Nousee erämaa kuin jättiläinen,
ryhmyrinta peikko, pilvipäinen.
Huutaa huuhkain, kohoo harja suden,
sohahtavat siivet autiuden.

OUTO

Päätäsi kiertää
kipunat kirkastuksen,
jalokivi-paisteessa palaa
alastomuutesi outo.
Aavikon astuja mies,
ruhtinas lienet?

Syövät päätäni
salamat hulluuden myrskyn,
polttavat rintaa
jalokivet tappavan tuskan.
En ole ruhtinas, laps,
olen jumalanpoika.

MARTTYYRI

Minun tuskani
on kiirastulen kestämyksen kimallus,
rapisee yltäni maailman tekopyhä kuona.
Ole kiitetty, Herra!

Minun riemuni
on taivaan valtakunnan lähestymisen riemu,
rovioltani sinkoovat polttavan uskoni säteet.
Ole kiitetty, Herra!

ITÄMAAN VIISAUS

Pientä on mullan muuttuva muoto,
pientä on vanha ja pientä on uus.
Suuri on Nirvanan tumma tyhjyys,
Itämaan hiipuva hiljaisuus.

Pientä on virran vierivä välke,
pientä on ihmistekojen tie.
Suuri on se, jok’ ei mistään tullut,
suuri on se, jok’ ei mihinkään vie.

YKSIN-VAELTAJA

Hiljaa kuljen syksy-yössä pimentyvää rantaa;
tuulen humu yksinäistä ikävääni kantaa.

Meren aallot ajelevat murhettani mykkää;
syksyn merta kolkommasti sydämeni sykkää.

                                                   ⁂

En ma varro jumalilta vapahdusta vaivaan:
ammoin multa sulkeuivat tähtitalot taivaan.

En ma etsi kotilieden leppoisata tulta:
ammoin mulle paljastui sen väärä kissankulta.

Turhaan silloin silmistäni vesivirrat juoksi:
syösty olen sydämeni rikkauden vuoksi.

Turhaan paloi unelmista paisuvainen parmas:
virvatulta jokainen sen mieliala armas.

                                                   ⁂

Milloinkaan ei vaeltajalle rauhan aamu valkee;
käydä tahdon siksi kunnes sydämeni halkee.

Vaiti tahdon rakkauden rinnassani kestää;
armas menee toista tietä, enkä pyydä estää.

Kuolla tahdon erakkona suruhuni suureen,
uskomani unikuvan jalkojen juureen.

PIMEILLE

Te pelkäätte
tulikajoa kangastavaa mun henkeni valkeen.
Niin, peljätkää!
On minua mahtavampi se voima,
mi painavi palkeen.
Ja kerran, kerran
on syttyvä maailman sydän
ja palava patsaana
sen vahinko-valkeen.

Niin, peljätkää!
Jo aurinko ihmisrintaan rakensi pajan.
Ja kerran, kerran
sen säkenet iskevät kautta
jok’ainoan majan.
On kaatuva kalvas,
on syttyvä maailman sydän,
ja ijäinen järki on ohjaava
orheja ajan.

HÄTÄ

Korkea kohtalo, auta, auta,
purteni ainoa hukkuu!
Purteni pohjalla varhainen vaiva
ja myöhäinen onneni nukkuu.

Elämän pitkät ja pimeät laineet
armaani haudata taisi.
Elämän pitkät ja pimeät laineet
munkin jo lakaista saisi.

HYVÄÄ YÖTÄ

Saapuu hetki toivottuni,
lankee uupuneesen silmään
kauan kangastellut uni.

Hyvät yöni heitän sulle.
Yöhön käyvän sielun tähti
viimeinen sa olit mulle.

Jo on hetki pilkko-pimeen:
siunaan sydämesi suuren,
menen maata Herran nimeen.

KIRKASTETTU

Elin minä ennen ihmis-onnen
pienillä lämmönsäästöillä.
Nyt olen kylmäksi kirkastettu
kovilla syntien-päästöillä.

Köyhä olin ennen kaikkein nähden,
nyt olen kerjuri salassa:
nyt olen harjalla aution alpin,
kuolema sydän-alassa.

Nosti minut maailman henki,
nosti aurinkohon asti,
kantoi niinkuin suuren kotkan
hartioillaan mahtavasti.

Heitti minut maailman henki
maahan niinkuin pienen lastun
Herään niinkuin unta nähnyt,
aisoihini jälleen astun.

ERÄMAALLE

I

Viimeisen, viimeisen kerran
meitä on kaunista kaksi:
koskemattomat korvet
joutuvat kansan vierahan
poljettavaksi.

Neitsehelliset lehdot
viimeistä yötänsä nukkuu,
viimeisen, viimeisen kerran
kevätkäki metsien poluille
kultia kukkuu.

Viimeistä, viimeistä
itse ma haaveissa kukin,
viimeisen kerran ma kuulen
hyrrääjät erämaan yöllisen
yksin-rukin...

Laulatte viimeisen kerran
ihmisen murehen mukaan;
huomenna, huomenna jo
ei teidän äärettömyyttänne
ymmärrä kukaan.

Viimeisen viimeisen kerran
aurinko hartaana palaa;
huomenna, huomenna jo
iloitat maailman kirjavaa
markkina-alaa.

Viimeisen viimeisen kerran
lapsena itken ja halaan;
huomenna, huomenna jo
paatunein mielin tuskani
kaikilta salaan.

Huomenna, huomenna jo
kaukana kankahat armaat;
edessä tomuinen taival,
maailman maantiet
häijyt ja harmaat.

II

Tänne, tänne tuo minut kerran
väsyneen henkeni toivioretki.
Sylissäs suuret pieniksi käyvät,
iankaikkiseks hukkuva hetki.

Tänne, tänne tuo minut kerran
yksinäisten unteni haaksi:
kaikki on kadonnut, taivas muuttunut
humisevaiseksi kangasmaaksi.

Ainoa armas on auringon silmä,
ainoa ystävä äänetön kuu...
Valmut kasvavat akkunalautaan:
maailman melskehet unhottuu.

MARMORIHAUTA

TALVINEN TIBER

Talvinen Tiber
kullassa kuulaan ehtoon,
vierivä linnojen liepeitä
sypressilehtoon,
vartija mykkä
raskaan, tahratun laineen,
vanhus uupunut onneen
murhan ja maineen.

Talvinen Tiber,
kuutamoleikkien pirta,
muinen kansoille
kohtalon vihapää virta...
Vaipuvat varjoon
portaat autiot, loivat.
Nunnat laulavat hiljaa,
kellot soivat...

HYMYl HYPNOS

Hymyi Hypnos:
solisi Lethen vesi,
valkea kyyhky
istahti ikkunallesi.

Lethen laine
huuhtoi sairautesi,
Lethen lintu
yöhösi onnen pesi.

Sydän hullu,
miks yhä hiivit lymyyn,
miksi et vastaa
hyvän jumalan hymyyn?

EHTOOKELLOT

Seison sillalla sinisen virran,
kuuvalo-kaitehet sillassa...
Kaikuvat eloni ehtookellot
Ikuisen kaupungin illassa.

Seison portilla punaisen onnen,
ainoa outo ja pakana.
Muille tehty on templin pyhyys,
mulle muurien takana.

RUKOUS

Korkea Klotho,
vieläkö kehräät
kultaista lankaa?
Lakkaa, lakkaa!
Kahleen kauneena
kultakin hankaa.

Yön tytär tumma,
hellitä hetkeks
tuttavat toimet!
Valmis on kankaas:
pitkät jo ylläni
liekkiset loimet.

Laupias Klotho,
liekeistä huokaan
yöhön ja jäähän.
Nosta jo polttava
elämän seppel
toisten päähän!

NUORI APOLLO

Ei maailman rikkaan riemuista
mua Muusain muodot estä.
Ma laulan lempeni keväästä
ja ihmisen tyttärestä!

Ja ennen ma hylkään jumalien hymyn
ennenkuin laulusta lakkaan,
ja ennen ma heitän Eleision kentät
ennenkuin elämän rakkaan!

MARMORIHAUTA

Vanha ja valkea kuu
vaeltaa hiljaa ylitse
marmorihaudan,
vuossatain sylissä uinuvan
ylpeän, synkän ja syödyn
raunio-maan.

Vanha ja valkea kuu
ajelee hattara-orhein
temppelinharjaa,
kantaen uskollisesti
vallanmerkkejä korkean
vainaja-saaton.

YRTIT TUMMAT.

Yrtit tummat etelän yössä,
miksi te katsotte silmääni niin?
Riutuen kaipaa raskas rinta
hankien valkeaan kaupunkiin.

Yrtit tummat etelän yössä,
vieras on teille mun murheeni syy.
Kaukana, kaukana pohjolan mailla
kanervakankahat kyyneltyy...

IKÄVÄ

Ikuinen ikävä
mieleni lintuja ajaa.
Ei ole allani maata,
ei ylläni majaa.

Siirtyivät silmistä
lempeät ystäväpiirit:
taivaanrannalle viittovat
unien viirit.

Kuumeessa kuljen
henkeni ylpeän pyyteen,
siksi kun uuvun
unitilan äärettömyyteen.

JOULU-AATTO

Tulee vaiti vastahani
yksinäinen joulu-aatto,
tulee niinkuin korpitiellä
köyhän miehen hautasaatto.

Hiihtää yötä hiljallensa
kärki surun mustan suksen,
kanssa talven, kanssa taudin,
tappavaisen talttumuksen.

JOULU ETELÄSSÄ

Luo palmut kutsuvat akkunan taa;
ei sieluni aaveilta rauhaa saa.

Ma hankien keskellä pirtin nään
ja nurkassa erakon harmaan pään.

Ei ääntä kuulu, ei valoa näy,
vain korpien kohina ympäri käy.

Ei kolkompi missään Kristuksen yö,
tuul’ uksehen mustaan tuiskua lyö.

Nyt liikahti pää, nyt silmänsä näin:
ne vilkkuvat salaa oveen päin!

Mut tuuli työntävi tuiskua vaan,
tupa tyhjä, kaikki on ennallaan.

Niin raskaasti, raskaasti rintani lyö.
Voi korven lasta, ken kotinsa myö!

NÄKY

Kimmeltää kuin tuhatsärmä tähti
tähkä päässä pitkän, jäisen korren,
palaa aurinko kuin kultakruunu
ympärillä kahden tyhjän orren
ynnä kahden vanhan, valkeen pään,
liikkumattoman ja murhe-lujan,
katsovaisen yli jään ja järven,
yli taudin-tuojan talvikujan.

VIERAAT TÄHDET

Vieraat tähdet paistavat hiljaa.
Orpo ja outo on rinta.
Ainako aiot rakastaa sa
muistoas murheisinta?

Vieraat tulet tupahan kutsuu.
Ei sula karsaus poven.
Kauanko vielä sa jaksat mennä
korskana ohitse oven?

POHJATUULI

Pohjatuuli korvahani
yössä valittaa:
erämaassa, pirtin päässä
kuoli kukkamaa.

Yrttitarhat ympärillä
painaa, puristaa.
Erämaassa, pirtin päässä
kuoli kukkamaa.

VALKEAT LINNUT

Elämään entävät,
meren yli lentävät
valkeat linnut,
kantakaa hiljaa
yli kotipieleni
kuolin-yö-mieleni
siunaava kuudan,
katsova vankihin
maanpaon hankihin
jähmettyneesen!

Valkeat linnut,
laulakaa kylille
syntymämaani:
murhaajaani
rakastin enin...

GEISHA

Muut’ ihanaista ei taivahan alla.

Muut’ ihanaista ei taivahan alla
kuin sinä vaan!
Muut’ olevaista ei onnea luoneet
uumenet maan
kuin sinut vaan!

Kaunis on kantaa hukkuvaa hetkeä
rinnassaan!
Ei ole aamua, ei ole iltaa,
rakkaus vaan,
rakkaus vaan!

Minut velho vietteli venheeseen,
join kädestään noidutun kalkin,
ei koskaan mun jalkani enää käy
yli valkean morsiuspalkin.

Joka haave haihtuu mun rinnastain,
joka kaipaus karreksi palaa:
en voi minä lempiä niinkuin muut,
en vannoa ikuista valaa.

Olit äsken tuttu, nyt vieras mies,
ah, vältä syytöstä väärää!
Olen lentävä lehti ja vierivä vuo
ja itse en tietäni määrää.

Kodittoman kalleus on kilisevä kulta
ja onnensa keskellä keinoteon tulta.

Kodittoman rakkaus on ramppi valon kiimaa,
vierasten silmien vilisevää viimaa,

vaihtuvaa pyörillä pyyteen ja rahan,
ulkopuolla ääriä hyvän ja pahan.

Jokainen on vanki, ken mun keski-yöllä tapaa,
jokainen on aamulla lentohon vapaa!

Sa näät minut yksin ja keskellä yön
ja pohjassa sameain sakkain.
Ah, vieläkö ryysyissä tuskan ja työn
mun tunnet, ystävä rakkain?

Sa tuijotat silmiini vieraisiin
kuin kahteen kalliokairaan.
Ah, vieläkö alta sen kivisen piin
sa näät minun sieluni sairaan?

Minä olin luotu vain yhtä varten.

Minä olin luotu vain yhtä varten
ja yksinäisyyteen;
minusta on tehty symboli synnin
ja papitar pyyteen.

Minä olin luotu lehtojen rauhaan
ja laupeuden tekoon;
minut on heitetty himon ja hekkuman
kiehuvaan kekoon.

Minä olin luotu uinumaan sisällä
valkeain taljain;
minut on pantu liehtomaan lempeä
jäsenin paljain.

Nyt olen kypsä ma kylmään keimaan
ja kuumahan vihaan;
riemulla isken ma kultaisen kourun
syyttömän lihaan!

Autuuden Amorit uinuvat vierillä
viittani päärmeen.
Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan
kalkkaro-käärmeen.

Kun minä silmää isken, kuivuvat
morsiusmyrtit,
kun minä kättäni nostan, nousevat
kuoleman yrtit,

lakastuu luomisen työ sekä valkeus
tuhannen lumpeen.
Kirot ja kivien heitot luokoot
hautani umpeen!

Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö
on luonani yksi!
Kaunis on tulla mun kauttani
myrkytetyksi!

Mun elämäni on niin tyhjä.

Mun elämäni on niin tyhjä,
sitä tuulet määrättä vie,
se kunnes kareihin särkyy
kuin ulapan aallon tie.

Elon vaahtien valkea valhe
ja kuohujen koskipää
voi haluja huumata hetken
ja viettejä viehättää.

Mut yö kun suurena lankee
ja karkelot taukoo pois,
taas tumma tuskani herää
ja taivasta tarvis ois...

Sarastaa harmaa, kalpea aamu,
josta on huumio hukkunut.
Astelen mustia hautoja pitkin,
jonne on lempeni nukkunut.

Astelen rakkaita raunioita.
Lehdet putoo puista.
Armoton ystävä kauaksi katoo,
tunteneensa ei muista...

Olet nähnyt mun ja otsasi sun.

Olet nähnyt mun ja otsasi sun
on peitossa pilven ja hallan:
sinä kultavuorias muistat taas,
kun tunnet mun katseeni vallan.

Älä pelkää, en pyri lukkojen taa,
en hiivi ympäri varkain,
en raukkojen rauhaa ma tarvitse,
en ahnehdi aarteita arkain!

En vapauttani kultaan myy,
se tiedä, harmaja hiisi,
sillä valon ja varjojen vaihtelu
on kulkijan paratiisi!

On sydämeeni viritetty
Afroditen ansa;
siks mun tieni tumma on
ja tuskaa tulvillansa.

Ma olen pantu palamaan
ja sammumahan varhain;
itku on mun iloni
ja murhe palkka parhain.

Minä katselen iltahan autioon.

Minä katselen iltahan autioon.
Voi, miksi et armaani tule!
Voi, miksi ei yllä jo tumma yö
ja miksi ei tähdet kule!

Mun rintani riutuu ikävää,
niin vitkaan hetket mataa.
Mun pääni on niinkuin tuomitun pää,
johon puukonteriä sataa.

Voi, tule minun armaani, tule jo!
Niin julmat on kaihoni kuvat:
minä nään, miten vuodet vaeltavat
ja hapseni harmentuvat...

Turhaan kukkii.

Turhaan kukkii
syreeni kaunis, kuihtuva itseksensä.

Kukkaan palaa
kuumat ja korkeat soihdut tyhjässä yössä.

Hiljaa hiipuu
piilopirtissä sydämen heleä hiili.

Taas jo syttyy taivahalle.

Taas jo syttyy taivahalle
tähdet kaikki vieretyksin.
Kuinka monta iltaa vielä
valvon vuoteellani yksin?

Kuinka monta iltaa vielä
rinta riutumusta palaa,
lemmenkaiho mieltä polttaa,
käsi tyhjää yötä halaa?

Nyökkää joka tähti pieni
hyvää yötä ystävälleen...
Sano, armas, milloin, milloin
omakseni saan sun jälleen?

Ällös sa katso mua:

Ällös sa katso mua:
olen alaston, arka...
Salli mun ovellas olla
kuin paha ja parka.
Ällös sa katso mua:
ma vanha jo olen,
ma tanssin vain välkkeessä viinin
ja hopeasolen.
Ällös sa huuda mua
mun itseni nimeen,
salli mun vieraana notkua
piilossa pimeen.
Ällös sa kutsu vanhoja
muistoja julki:
ammoin jo rintani kautta
halla-yö kulki;
sata vuotta on sieluni ollut
kuin synkeä sysi,
siks että mä kerran nuorena
hylkäsin hymyilysi...

Mitä ihminen on? Lyhyt
ja loputon syys;
hänt’ aavehet kuoleman ajaa
ja yksinäisyys.
Siks aattelin: turha on itkeä
Luojan töitä,
parempi paatunein mielin
astua elämän öitä;
itse ma tahdon olla
kuu sekä tähti
ja viimeinen, joka pahaa
pakohon lähti!

Ma olin vain arka ja tuskaa
ja tummuutta lymyin,
mut peitin pelkoni nauruin
ja hyrskivin hymyin.
Mut aina kun nauruni helkkyi
ja virtasi viini,
ma suljin suruisen lempeni
rukouksiini...

Ja nyt olen tullut,
kun kuoleman kellot lyö,
nyt olen tullut
kuin murhaava yhdynnän yö,
nyt olen tullut sun luoksesi,
ainoa armain
ikävään riutunein rinnoin
ja hapsin haaveista harmain,
nyt olen tullut
ylitse vankilamuurin
syksyisin synnein
ja rikoksin riittävän suurin:
olen polkenut päitä
ja ryöstänyt helyjä ruumiin...
Mut ei sinun tarvitse katsoa
silmiini surman-kuumiin.

Tule luokseni, laps!
mun rintani lemmestä halkee,
älä pelkää, ma olen taas puhdas
ja viilee ja valkee,
sule silmäsi, laps,
jos uupunut lienet sa sotiin,
tule turvallisna
kuin oman äitisi kotiin.

Ma osaan laulaa lauluja
mielesi mukaan,
ma osaan kertoa satuja
kauniimpia kuin kukaan,
ma tiedän, miksi ei ihmiset
elämää kestä:
kuninkaan tyttäret
kuolevat ylpeydestä...
Jok’ ainoaan vannon ma vastata
arvoitukseen,
jos sallit mun lempehen sulaa
ja antaumukseen;
sata vuotta on sieluni ollut
kuin synkeä sysi,
siks että ma kerran nuorena
hylkäsin hymyilysi.

Yöstä ma tulin,
yöhön ma jällehen palaan,
turhaan sulta nyt enää
tultani salaan,
vain sulle ma itkin ja hymyin
ja sulle ma elin,
vain sua minä aattelin
aalloilla uhkapelin,
sa annoit tuskan, mi yllytti
keimahan turhaan,
ja vihan, mi liehtoi
ihmis-inhoon ja murhaan.
Sen taivas tietää:
jos minä mursin monta,
ei ole myöskään minussa
kohtaa murtumatonta,
ei syntistä synkempää
ole jumalan tuomiolla...

Sano armas saanko ma hetken
ovellas olla?

Sinä olet minun valkea taivaani.

Sinä olet minun valkea taivaani,
minun korkea kaivattuni,
yön, kuoleman, kuihdunnan keskellä
niin kaunis kuin autuuden uni.

Olet eloni rannalla ijäisyys,
joka aateloit hetken maineen,
ikitähtien-seuloja, kylmä syys,
joka vapahdat vaipuvan aineen.

Ei kuoleman valtaan kytketty
ole ihmisen parhain uni,
sen näin minä silloin, kun sinut näin,
minun korkea kaivattuni.

Luulet päivään pääseväsi
tulee ilta vastaan.
Ihminen on aavistusta,
unta ainoastaan.

Luulet ylös yltäväsi:
heti herpoo käsi.
Parahimman pyytehesi
maksat hengelläsi.

HUHTIKUU

HUHTIKUU

Puiden latvoissa punerrus
on minun onneni olemus.

Suven tuntuna tuulissa yön
vaeltaa maine mun eloni työn.

Lehtiä ei, ei hankiakaan:
hermot palavat paljaaltaan.

Pilvet lentää, tohisee maa:
kaukainen kauneus kangastaa.

LUMOTTU

Nukuin kerran kuutamossa
enkä entiseksi havaa;
elämä on unijuomaa
hiljaisesti hiivuttavaa.

Soivat kerran korvissani
tuuliharpun harmaat kielet;
siitä asti helisevät
ihmiset ja ilmanpielet.

Milloin, milloin silmistäni
siirtyy öiset kauhun kuvat,
milloin, milloin korvistani
tuskan laulut vaientuvat?

NYT VASTA TUNNEN...

Nyt vasta tunnen, minkä turman tein,
kun sairaan sieluni ma kaupan vein
ja lauloin oudon ihmisparven kuulla
ne laulut, jotka tuskan sydän-öinä
ma itkin viihdykkeeksi itsellein.

Ah, kurjempaa ei taivaan alla lie
kuin hän, mi unelmansa kaupan vie
ja päästää vieraan yönsä yrttitarhaan!
Nyt riettaat jalat pyhintäni polkee
ja puhki rintani käy rahvaan tie.

Kauas, kauas kaupungin taakse
mieleni murhe mun johtaa...
Huhtikuun viidakot punertaa
ja huhtikuun hanget hohtaa.

Ilon ääntä on ylhäällä ilmassa
ja räystäillä sulavan katon...
Mulla vain mykkä on yksinäisyys
ja vanhuus parantumaton.

Astu hautaan, hauras haave,
kuole, sairas lempi:
tulee uusi hallavuosi
toista tuhoisempi.

Tulee rae, tulee routa,
sumusaaret säkeet,
päälle kaiken kasvavaisen
lumilaineet lakeet.

Liian kaunis, liian viisas
maailmahan tähän,
liian hyvä hyljättynä
tielle nääntymähän.

AURINGON LAPSET

Kun saapuvat lapset auringon,
niin kevät kukkahan ehtii.
Ah, milloin, milloin mun rinnassain
taas valkeat koivut lehtii!

Auringon lapset pimeän poikki
ijäti nuorina ajaa.
Ihmissydämen syksylle
ei tule parantajaa.

KOHTALON-USKOJA

En syntymä-yötäni määrännyt,
en kuolinhetkeä tiedä:
ma annan kohtalon kuljettaa
ja elämän-virran viedä.

On ylpeä tahtoni katsoa vaan,
miten purteni aavalle luistaa:
en suuntaa pyydä selvittää,
en lähtökohtaa muistaa.

On ylpeä tahtoni katsoa vaan,
mitä ulapan pintahan piirtyy:
miten vaahtien valhe vaihtelee
ja aurinko taivaalla siirtyy...

SUMU

Illan sumu laajenee
kuin suuren virran uoma.
Lienet, aalto valkohelma,
sairaan unijuoma.

Polttavalla otsallani
tunnen käden soman.
Kiedo huntus peitteheksi
rinnan alastoman!

Miks en ole tähti, kukka,
paikallansa paistavainen,
yksin öissä avaroissa
syttyväinen, sammuvainen?

Yksin öissä onnellinen,
itse oma ystävänsä,
vaikk’ei kenkään katso, pyydä,
eikä tarjoo lempeänsä.

Miks en ole tähti, kukka,
käymättömäin tarhain mailla,
etten itse tietäis, että
riudun rakkautta vailla!

EHJENNYS

Kasvaa kaunihisti yhteen
pirstaleisen mielen vana,
nousee tunteen tuuli-jana
pylvähäksi pyhän lyhteen.

Turhaan kärsinyt et rinta
eestä armaan haavekuvan:
ihmislapsen lakastuvan
kukkaa vaalit ikuisinta.

EPITAPHIUM

Murheen mullassa piillen ja itäin
kasvoi sieluni pienestä pitäin.

Kasteessa tuskan, helmissä surun,
kukki se lauluja maailmanturun.

Nyt se on valkea vainaa vaan,
kuoleman laakerit kulmillaan.

Ah, autuas hetken kimmellys
yli tumman meren selän!
Minä rakastan, minä rakastan
ja tunnen, että elän,

ja että jo osani onneen sain
ja yöni on alkava tästä...
Ole kiitetty, korkea kohtalo,
elon onnesta määrättömästä!

IHMINEN

Mikä olen? Tähdenlento
Luojan ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.

Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.

Tahdon laulaa: mitä siitä,
jos ma lopuin, kussa aloin,
mutta silmänräpäyksen
valokaarin yössä paloin!

Hetken sykin, liekkisydän,
aurinkona maailman oman:
tunsin kauneuden kaipuun,
rakkauden rajattoman.

Alistukaa, avaruudet,
pienen tähden välkynnälle!
Tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle!