Äidilleni.

Kukkaisnuppunen hento
Varttansa vahvaa vasten
Lehteä painaltaa.
Linnunpoikanen pieni
Peittävän siipyen alla
Rauhassa nukkua saa.

Ilman loistoa päivän
Kuuhut tummana kulkis,
Sammuis tähtönen pois.
Ilman lähtehen silmää
Vuolas, vilpeä virta
Tyhjänä uomana ois.

Ilman syöntä, mi lempii,
Ilman kättä, mi vaalii,
Raskast’ on lapsosen.
Helmassa äidin hellän,
Lämmössä äidin lemmen
Lapsi on onnellinen.

Vaivoja säästelemättä
Äidin rakkaus toimii,
Hehkuvin, suurin se on.
Äitini armahin, kiitos
Siitä, min annoit mulle!
Luoja sen palkitkohon!

17/9 1895.

Pyhäkköni.

Paikan rakkahan tiedän,
Tyynen ja rauhaisen;
Siellä mä istuin ennen,
Sinne nyt kaipailen.

Kuuset seisovat siellä
Kunniavahteina,
Vuokot valkoiset peittää
Nurmea juurella.

Kerran sinne mä saatoin
Turvani, rakkahain;
Kukkaset haudalla kastoi
Kyynelet poskiltain.

Kolkolta siell’ ei koskaan
Tuntunut kumminkaan,
Syömmeni kielet parhaat
Helkähti soimahan vaan.

Kevään toivoa uhkui
Kukkiva, armas maa,
Mutta mun liiteli aatos
Kauvaksi pilvien taa.

Onnea tääll’ oli paljon — —
Kyynelten himmentämää...
Siell’ oli oikea riemu,
Siell’ oli matkani pää!

Vuosia sitten vieri,
Kasvoin, suureksi sain;
Kohtalo pois minut johti
Syntymäseudultain.

Aika jo paljon peitti
Unhojen maailmaan,
Vaan kuva paikkani rakkaan
Kirkastuu yhä vaan.

Siellä jos taasen mä oisin
Kuusteni juurella!
Siellä jos nukkua voisin
Päiväni laskeissa!

13/5 1894.

Eräälle morsiusparille.

Kodin käytte laatimaan
Maailmahan avaraan,
Kuten pesän pienoisen
Valmistaapi lintunen.

Kestävälle oksalle
Laatikaatte pesänne:
Myrskysäillä suojan vaan
Suopi usko Jumalaan.

Lämpimässä pesässä,
Siin’ on hyvä levätä:
Lempi kodin lämmittää,
Lemmettä se kylmäks jää.

1890.

Jatko-opiston johtajan syntymäpäivänä 7 95/3.

(Oppilasten kukkakorin muassa.)

Kasvoi kankahan kylessä,
Salon sankan laitehella
Valkokukkia kehänen,
Kiehkurainen kielosia.
Siell’ oli kuuset kumppanina,
Tuttu tuulien humina,
Siellä Suomemme suloa
Luonnon kannel kaikueli.
Hyvähän oisi siellä ollut,
Armas vastakin asua,
Vaan tuli tuima pohjatuuli,
Vihurin vihainen viima,
Heitti viljalta vitiä,
Nietokset sakeat syyti,

Kylmi kukkien kupuja,
Palelteli pienoisia.
Tuosta kielot tuumimahan,
Kysymähän keskenänsä,
Minne pääsisi pakohon
Kourista kovan puhurin,
Miss’ olis suojaista sijoa,
Koti lämmin kukkasille.

Jättivätpä jäisen kentän,
Tänne saapuivat salolta,
Kuuluisimpahan kylähän,
Helsingin hyville maille.
Saivat muitaki mukahan
Elosijan etsintähän,
Kukkia kesäisen parven
Kasvihuoneitten kedolta.

Löysivät parahan paikan,
Kotilieden lämpöisimmän,
Saapuivat tähän talohon
Asuntoa pyytämähän.
Tääll’ ei tunnu pohjatuuli,
Vihurin vihainen viima:
Täällä lempi lämmittävi,
Lempi suurehen, jalohon.
Täällä soi sama sävele,
Sama kantelo kajavi,
Joka soi saloissa Suomen,
Kajahteli kankahalla:
Mieli on täällä Suomen mieli,
Kieli puhdas Suomen kieli;
Siksi Suomen kukkasien
Täällä armas on asua.

Niinpä kainot kukkasemme
Löysivät parahan paikan.
— Löysivät parahan paikan,
Muistivat parahan päivän:
Saapuivathan suorastansa,
Täksi päiväksi tulivat,
Lehahtivat Lehtorille
Synnyinpäivä-vierahiksi.
— Niin ne nyt pyytävät puhua,
Tuoda Teille tullessansa
Nöyrät onnentoivehensa,
Lämpöisimmät, hartahimmat.
— Kukka kuihtuvi piankin,
Lakastuvi nurmen lapsi,
Vaan ei kuihdu konsanansa,
Lakastu sinä ikänä
Työ, min on lempi laatinunna,
Rakkaus rakentanunna,
Lempi Suomehen sulohon,
Kotimaahan kultaisehen.

Eläkäätte kauvan vielä
Neuvojana nuoren polven,
Opissa opastajana,
Hyvähän herättäjänä,
Iloks meille, iloks muille,
Onneksi omalle maalle!

1895.

Tovereista erotessa.

Oi, kuink’ olin teihin kiintynyt!
Oi, kuinka ma teitä kaipaan nyt!

Eri haaroille suurehen maailmaan
Nyt lähdemme uutehen toimintaan;
Isänmaata me tahdomme palvella,
Jalot aattehet rientojen ohjeena.

Vaan ”Jatkon” aika ja kumppanuus,
Sen muisto ja kaipuu aina on uus.

10/6 95.

Lasten kiitos Sakari Topeliukselle.

Me, Pohjolan pienokaiset,
Sydämestämme lausumme:
Setä, kiitos, kaikesta kiitos,
Mitä lahjoitit lapsille!

Niin paljon Sä riemua meille
Satu-aartehes ääressä soit,
Niin paljon lempeäs annoit,
Niin paljon kaunista loit.

Oli niinkuin enkeli puhdas
Ois luoksemme lentänyt,
Ja pienehen syömmeen hiljaa,
Niin hiljaa henkäissyt.

Hän Luojan viestinä saapui
Ja Sunkin rakkautes,
Ja kuiskasi meille Sun toivos
Ja lämpimät terveises.

Oi, kyllä me tahdomme kuulla
Sanat enkelin armahan:
Me tahdomme Suomelle kasvaa
Ja lapsiksi Jumalan!

Mut Sulla, kun lempeä kylvit,
Myös tähkinä lempi on vaan,
Ja me pyydämme taivaan Herraa
Elos iltaa siunaamaan.

8/8 93.

Soiton-opettajattareni muistoksi.

Kevät-aamun kaunihin muistan,
Niin, muistan sen ainiaan,
Kun viimeisen kerran istuin
Sun johdollas soittamaan.
Sun ties oli Schweitsihin vievä,
Mun kouluhun Helsinkiin;
Ja mä soitin kaihoa täynnä
Ja puhkesin kyyneliin...

En ystäväpiiriäs ollut,
Olin oppilas outo mä vaan,
Mut yhdessä työtä kun teimme,
Veit syömmeni kerrassaan.
Ja siks erohetkenä silloin
Niin kyynelet — virtaeli;
Sanatonna ne Sulle kertoi
Mun kaihoni, kiitokseni.

Ei vuottakaan ole vielä
Siit’ aamusta vierinyt,
Mut kiinni ja ääneti aivan
Sun soittimes seisovi nyt.
Tuli ankara syksyn halla
Ihan keskellä keväimen;
Se huokui kuoloa kylmää,
Vei kukkasen hentoisen.

Et uinua, armas, saanut
Kotikuusien juurella:
Sun hautas kaukana täältä
On Alppien laaksoissa.
Siell’ lepäät yksinäs aivan
Sä keskellä vieraitten,
Ei kumpua kukkasin peittää
Voi ystävä murheinen.

Vaan helmaan vierahan mullan
Sun henkesi jäänytkö ois?
Ei, kauvas, kauvas se lensi
Yli Alppien huippujen pois.
Kotimaassaan riemuiten yhtyi
Se enkelijoukkoihin,
Ja soittos, mi vaikeni täällä,
Soi siellä nyt kauniimmin.

1893.

Inkeri.

Muistatko aaltovat tähkät?
Niin on kutrinsa kultaiset.
Muistatko kirkkahan lammen?
Niin on silmänsä loistoiset.
Muistatko aamun koiton?
Niin on poskensa ruusuiset.
Enkelin puhtaus kasvoillaan,
Lapsuuden rauha rinnassaan.

                                                   ⁂

Hän siskon kanssa on ”hummasilla”,
Käy käpykarjassa laitumilla,
Ja aina ”auttavi” mielissään,
Kun saapi toimia äidiltään.

Mut toimet, leikit, ne kesken jääpi,
Kun puissa lintuset livertääpi,
Kun päivä kultaapi kalliot
Ja soipi laineitten laulelot.

Hän silloin istuvi haaveissansa
Ja yksin haastavi luonnon kanssa,
Hän kukkatarhoista tarinoi
Ja sinitaivosta unelmoi.

Mi vaan on kaunista, kokonansa
Se saapi Inkerin valtahansa;
Mut tunne lapsen on rajaton,
Se joka luodulle lämmin on.

Mä muistan, kerran hän hellitellen
Keräili lieroja kämmenellen
Ja ääneen riemuitsi: ”Katsos, ai!
No mato pikkuinen, mato pai!”

Niin, tähti yössä on mustimmassa
Ja helmi hohtoisa simpukassa,
Ja perho toukasta tulla voi,
Ja mato raukankin Luoja loi.

Me suuret sokkoina käyskelemme,
Niin paljon moitimme, tuomitsemme.
Oi, kuinka maailma kirkas ois,
Jos lapsen silmin sen nähdä vois!

                                                   ⁂

Kummityttö kultaseni,
Pikku Inkeri, iloni!
Kasva kankahan kukaksi,
Lehtolammen lemmikiksi,
Vaapukaksi vainiolla,
Punapuolaksi palolla!

Vaan kun kasvat ja ylenet,
Niin sä katso, kukkaseni,
Vaapukkaiseni, varaja.
Ett’ on juuret juuttununna
Synnyinmaahasi syvälle;
Että sä elinmehusi,
Voiman nestehet noruvat
Imet luonnon lähtehistä,
Maasi puhtaasta povesta;
Ett’ ylös kupusi käännät,
Terälehdet taivahille,
Lämmitellä Luojan päivän,
Valovirtojen valella;
Että tuoksusi levität
Oman taattosi talohon,
Oman maammosi majoille,
Kotikullan kartanoille.

Kätke, Luoja, kukkastani,
Suojele sydänkäpystä!
Anna pikku Inkerille
Siunauksesi parahin!

1895.