PYHÄ LEHTO

Kiittäin astun pyhään lehtoon
kaikki on niin nuorta, uutta,
aamunkoitot, ruskot ehtoon...
Paljon näen, jot’en nähnyt
kesken elon kirjavuutta,
paljon tiedän, jot’en tiennyt
vielä äsken ihmisrukka,
nyt sen mulle kertoo, huutaa
joka kivi, joka kukka:
Muut’ ei valtaa pahaa vastaan
olla hyvä ainoastaan;
muut’ ei kärsimystä vastaan:
olla luja ainoastaan,
ottaa päälleen koko taakka,
mennä kuilun pohjaan saakka,
kunnes hengen heimot voimat
puhdistuvat lailla kullan,
kirkastuvat, siivet saavat,
kohoavat niinkuin kotkat
karistaen kuonan, mullan,
jättäin taakseen vihat, soimat.
Itsestänsä silloin käyvät
umpeen syvät sydänhaavat...

KIUSAAJA

Taas sydänkaihot pitkät mua kiertää,
taas elon menneen varjot ohi kulkee
ja tuska maan ja taivaan multa sulkee
On niinkuin vihais mua metsä, virta
ja vuori, keto, polku, kaikki täällä,
kuin linnut vaikeneisi pääni päällä,
ei rukous, ei ajatuskaan lennä...
En Jumalani eteen tohdi mennä...
Voi, tarvitaanko puku munkin, nunnan,
siis välttämättä ennenkuin on rauha
ja sopu kanssa kaiken luomakunnan!

Ah, onni maallinen, min jo ma hylin,
taas houkuttelee vienon-lempein sylin
ja aroin, välkkyväisin mielikuvin
pois sabbatista elon arkipäivään,
ja mielin riutuvin ja pakahtuvin
jään tuijottamaan unten kultahäivään.

Ma uneksun, ah, että myöskin mulla
on osa muiden onnelliseks tulla,
ett’ on ympärilläin elon taulu,
korvissani armaan aamulaulu,
että lattialla lapsi liikkuu,
rukki lirisee ja kehto kiikkuu,
metsätiellä karjan kellot soittaa...
— — — — —
Pois karkotkaa jo turhat tuulentuvat!
Voi, liiaks suru suloinen mun voittaa
ja kyyneleihin särkyy unikuvat...

HÄTÄ

Mulle tulee,
tulee tuska, sielun hätä,
ja ma huudan ja ma huokaan:
Onko ketään,
ketään mua köyhempätä!
Yökkö olen, hylkykanto,
eränkäyjä, hullu miesi,
jot’ei koskaan
varro lämmin kotiliesi
eikä armaan käden-anto.
Orpo, tumma tuulen-heitto,
jot’ei tunne maammo, taatto
eikä jälkipolven saatto!

Jälleen epäilykset palaa...
Kiellän aatokseni parhaan,
kiroon erakkuuden valaa,
johtanut se lie mun harhaan:
enhän ole tiellä taivaan,
jos ma täten näännyn, hiudun
outoon omantunnon vaivaan...

HERRAN ÄÄNI

Mistä nyt ma tiedän, mietin,
voitanko ma synnin, vietin,
karkulaisna, pakosalla!
Heikompi nyt lien kuin tuonoin,
huonompi kuin sankar huonoin
elon taiston tanhualla.
Miks en kulje
kera muiden kärsivien,
yksinäisten, etsivien?
Jokainen ken kärsi, eli,
onhan sisar, onhan veli...
Itse rakensin ma teljet
välillemme, vaikk’ on Luoja
luonut meidät käymään rinnan.
Polot, unohdetut veljet,
anteeks suokaa: teinhän teistä
oman pienen tuskan hinnan!

Miss’ on kasvot Kaikkivallan,
jos ma yksin häntä kiitän!
Haavetta mun hyvättyöni,
jos ma yksin sadon niitän,
turhaa viisauden-aarteet,
kaikki, minkä tiedän, taidan,
jos on mulla sydän saidan,
sydän aran,
itserakkaan ihmisparan,
jos ma ääntä Herran pelkään
vaativaista pimeen selkään,
pimentoihin polun kaidan...

Kuolee huulilleni hymnit,
valat kauniit virren säkeen,
ellen valojani täytä,
ellen lähde
ulos Herran viinimäkeen.
Ehtyy syömmessäni voima,
ellen voimiani käytä,
ellen muille
Herran tietä raivaa, näytä.

USKON SANKARI

Sydän, nyt on hetkes tullut
kestää, kasvaa taikka kuolla!
Jälleen ulos avaan uksen,
vilinähän ihmiskeon,
jonne sanaa pelastuksen
tahdon viedä, sillä kaipaan
pyhitystä työn ja teon.
Sillä kaipaan
ilmaa siipieni alle,
tahdon päästä
syvälle ja korkealle,
Mestarini lailla käydä
tietä orjantappuraista
tuskan kautta johtavaista
suureen jumal-ihmisyyteen...

Raukat veljet, ihmispolot,
kuinka vartookaan he meitä,
voitokkaasti kärsineitä,
meitä, joill’ on usko luja,
ettei unemme vain unta,
että kohta täyttyy aika,
tulee taivaan valtakunta.

Merkit on jo maassa, veessä,
merkit ihmissydämissä!
Ei ne usko, toivo suotta,
mutta tietkää, tuhat vuotta
on vain päivä Herran eessä!
Tietäjien tähti hohtaa,
akkunainen taivahasta
jokaiselle, joka lähti
kohti luvattua maata,
rauhan maata autuasta.
Emme eksyä me saata,
emme uskostamme laata:
tähti näkyy ijäst’ikään,
vaikk’ei määrää näkyisikään...

EPILOGI

Nyökkää iki-iltatähti:

Totta, totta, tääll’ on rauha,
voiton kruunu kimmeltävä
kylmyydestä autuaasta,
tänne kohoo sumut maasta,
tänne hengen lento halaa.
Täältä kerran kaikki lähti,
tänne kerran kaikki palaa,
mik’ on pyhää, pysyväistä
elämässä haihtuvassa.
Tääll’ on rauha,
rauha suuri Jumalassa.