JOUSIMIES

Suloinen silmäys,
lempeä jousimies!

Mistä se tähdätä
rintaani ties
suloinen silmäys!

Ihana ilkimys,
kalliiksi käyt sä
suloinen silmäys!

LINNAN AKKUNA

Linnan akkunasta tuikkaa
tuli pieni pimeään...
Siellä istuu armahani
vieras sulho vierellään!

Muille laulan luutun helskein,
juhlasaatoin, seppelpäin;
sulle sydännyyhkytyksin
myrsky-yöstä yksinäin!

Miks oon köyhä trubaduuri,
miks en linnan herra tuo,
jolle taivas aurinkonsa
ihanimman paistaa suo!

Kuuletko, oi, ylhä vanki,
kuinka holvit vaikeroi?
Tunnetko: nyt trubaduurin
itku ympärilläs soi...

HILJAISET SIELUT

Pois lähde, soi ääni mun rinnassain,
mut toinen käski: jää!
Oli yllämme korkea tähtivyö
ja hattara hopeapää...

Me arkoina, vaieten seisoimme,
se syttyvän lemmen syy;
sydän sykki: tää unta, unta on vain
ja järkemme hämärtyy...

Sana lausumaton, hymy hiljainen,
näin ainiaks erottiin.
Mut korkeat tähdet päämme päällä
mahtoivat tahtoa niin...

VIENO SIIPI

Mua muistatko kuin muistan ma
sua, kallis kaivattuni?
Ei, en ma kysy; haihtua
vois vieno-siipi uni...

Jos kuulisin: sa murehdit,
tuot’ en ma kestää voisi;
jos tietäisin: jo unohdit,
se kuolemani oisi...

KUOLEVA PYHIINVAELTAJA

On murheeni yllä jo lempeä huntu,
tien piikit ei pistä, ei haavaa tee,
vain kaikuna menneiden tuskien tuntu
kuin ukkonen kaukainen kaareilee...

Kuin vienosti tuutien lainehet käyvät
ylitse unteni ulappojen
ja autuuden niitut hämärtäyvät
jo päässä matkani terhenisen...

Kuin kahleista kirvoten henkeni kiitää
ihanuutehen korkeaan, pyörryttävään
ja enkelit valkeat vastahan liitää
ja palmut paistavat käsissään...

VIIMEINEN ILTA

Muistan sen illan kuin eilisen illan:
verehen aurinko hukkui,
tuhannet lainehet laulaen, luovien
rannan kiville nukkui...

Laulaen, luovien äänesi värjyi
niinkuin yöllinen vesi,
tuskan hurmeessa hehkui ja loimusi
sammuva rakkautesi...

NOCTURNE

Muuri murtui,
sydän särkyi,
vanki vapautui..
Kaikk’ on hiljaa.
Ulapalla
musta joutsen ui.

Musta lintu,
vapaa lintu,
vapaa liiaks liet...
Et sa arvaa,
kunne matkaat,
kelle viestin viet...

LYDIALLE

(Mukaelma)

HORATIUS:

Oli aika, jolloin Lydia lempi
minua yksin, minua vaan...
Olin kuninkaanpoikaa ma onnellisempi,
autuain ihminen pinnalla maan!

LYDIA:

Oli aika, jolloin kaikkien nähden
Horatius rakasti Lydiaa...
En kärsinyt silloin ma Chloen tähden,
oli taivaani kirkas, kaunis maa!

HORATIUS:

Niin, nyt on armaani Chloe sorja,
hän huilua soittaa, on tanssissa norja,
hänen äänensä helinä huumaten soi,
hänen tähtensä henkensä heittää voi,
kokonaan olen kaunihin Chloen orja!

LYDIA:

Ja minusta kaunehin Calais on,
hän on nuori ja varrelta moitteeton.
Et vedä Horatius hänelle vertaa,
hänen kanssaan kuolisin tuhannen kertaa
ja riemulla kulkisin kalmistohon!

HORATIUS:

Mut jos meille Venus loukattu suuttuu,
taas lempemme vanhan syttyä suo,
jos vaalealtani vakavuus puuttuu,
jos mieleni hänestä kääntyy ja muuttuu
ja jalkojes juureen mun jälleen tuo...?

LYDIA:

Calais on nuori ja tunteensa säilyy,
sun lempesi, laulaja, haavetta lie,
se kyyhkynä maassa ja ilmassa häilyy,
se vaihtelee kuni tuulen tie;
mut jos se sun jälleen luokseni vie,
niin hymyten aukaisen hyljätyn sylin,
sa elossa, kuolossa ystävä ylin!

LAULAJAN TARINA

Taivas poisti polultani karkelon ja keiman,
löi minun otsaani orpouden leiman.

Näin, että ain’ olen kohtaloni vanki,
jollen ma kärsien onnea hanki.

Huokasin: siis olen lyöty ja köytty,
milloin on tuskassa autuutta löytty!

Lauluiksi muuttuivat murheeni aiheet:
kauneudeks elämäni katkerimmat vaiheet.

Orpo en enää, vaikk’ orpona kulen,
kaikkialle sydän auki, siunaten tulen.

Kerjää en enää, vaikk’ kerjätä voisin,
annan ja autan kuin itse rikas oisin.

Mitä minä annan? Vain lauluni lauhan,
kärsineen rintani leppoisan rauhan,

aulihin tekemään helpointa hyvää:
katsomaan silmähän kyyneltyvää.

Mitä minä laulan? Vain oman tarun
varrelta taipaleen ankaran, karun,

jossa ei kasvanut keitaita, puita,
ei elon kerkeän kukkia muita

kuin kukat kultaiset ilon mielikuvain
suruista suurista seijastuvain.

SATU

Pienon-vienon prinsessa-lapsen
tielläni näin:
tepsutti solakoin nilkoin ja hienoin
varpaanpäin,
sinisilkki-simpukan helmenä heleä silmä...

Pudotin kukkasen,
yrteistä yksinäisimmän,
viimojen koskettamattoman vielä hiljan.
Hieno-vieno jalka
ylitse kulki
sydänlehti-lempeni kuningasliljan.

TERHENNIEMELLÄ

Terhenniemellä kaiken yötä
soittelin hopeakanneltain,
vesipaadella turhaan, turhaan
uskotontani vartoa sain.

Tuulesta etsin armahan ääntä,
aalloista kasvoja kaivatun...
Kuu valoi hopeaa hapsilleni,
aaltojen laulu vanhenti mun.

JÄÄ HYVÄSTI

Sa pienokainen armainen,
jää hyvästi!
Kyynel täyttää silmäni...
Sun kovat, pahat sanasi
niin haavoittivat sydämen,
ett’ erota mun täytyvi.
Kyynel täyttää silmäni...
Jää hyvästi!

VERTAUS

On lemmen onni hetken kultaperho,
se säteilee kuin maljakossa viini,
mut kulta varisee ja sydän sammuu,
jos tavoitat sen kauneutta kiini.

Mut lemmen murhe, se on musta huuhkain,
mi kerran istuttuaan ikkunalle
ei enää poistu, huutaa yötä päivää
ja saattaa sairahansa mullan alle.

KESÄINEN ELEGIA

Suur’ aurinko-aika,
suur’ heelmän-antaja helle,
tulet liian myöhään
jo onnensa elänehelle!

Kuin keijujen huiske
soi helkkeesi halki mun pääni,
mut kauniimpi mulle
on ikuisen itkuni ääni.

Ei mieltäni viihdä
tää täyskesän lempeä taulu,
ei kukkien kuiske,
ei metsän, ei lainehen laulu.

Yhä siintävi silmään
näyt päiviltä muinaisilta:
oli kauniimpi silloin
yö, päivä, aamu ja ilta.

Yhä mieleni palaa
yhä yhtehen, ainoaan, samaan,
jota rakastin muinen,
jota rakastan kuolemaan hamaan.

Hän taivahat näytti,
mun henkeni huikeni siitä,
senjälkeen ei sille
maan kaiken kauneus riitä.

Olet onneni ainut,
sa henkeni murheinen lempi,
pyhä suitsutusvalkee,
mua ihmistä ikuisempi!

Olet onneni ainut,
sa odotus toivoa vailla,
sa korkea kaipuu,
yövaeltaja muistojen mailla!

MINÄ NÄIN...

Minä näin, että rintasi ruusut
oli raadeltu
ja kaikk’ elon kultaiset korret
oli kaadeltu...

Minä näin, että nuppujen poikki
kävi hallan tie,
mi säälittä toivehet nuoret
syyshautahan vie...

Minä näin, että silmies loiste
oli valhe vaan,
vain kylmä kristallikuori
yli jäisen maan...

SIMONETTE

(Bretagnelainen legenda).

— Mistä tulette noin tuhratuin kaavuin, herra rovasti?
Mistä tulette noin tuhratuin kaavuin, herra rovasti?
— Torilta ja markkinoilta juur’ saavuin, Simonette lapsoiseni,
torilta ja markkinoilta juur’ saavuin, pien’ kaunoiseni.

— Kai toitte myös jotakin mulle, herra rovasti?
Kai toitte myös jotakin mulle, herra rovasti?
— Somat tanssikengät toin sulle, Simonette lapsoiseni,
somat tanssikengät toin sulle, pien’ kaunoiseni.

— Teitä muistan ain’ tanssihin mennen, herra rovasti!
Teitä muistan ain’ tanssihin mennen, herra rovasti!
— Mut työnteko tanssia ennen, Simonette lapsoiseni,
mut työnteko tanssia ennen, pien’ kaunoiseni.

— Ma neulon, myös rukkia polen, herra rovasti!
Ma neulon, myös rukkia polen, herra rovasti!
— Siispä lahjan myös antava olen, Simonette lapsoiseni,
siispä lahjan myös antava olen, pien’ kaunoiseni.

— Jospa ripittää itseni saisin, herra rovasti!
Jospa ripittää itseni saisin, herra rovasti!
— Sano syntisi pelottavaisin, Simonette lapsoiseni,
sano syntisi pelottavaisin, pien’ kaunoiseni.

— Ma liiaksi lämpenin teille, herra rovasti!
Ma liiaksi lämpenin teille, herra rovasti!
— Tuli ainiaks ero siis meille, Simonette lapsoiseni,
tuli ainiaks ero siis meille, pien’ kaunoiseni.

— Voi, henkeni silloin ma heitän, herra rovasti!
Voi, henkeni silloin ma heitän, herra rovasti!
— Ma multahan silloin sinut peitän, Simonette lapsoiseni,
ma multahan silloin sinut peitän, pien’ kaunoiseni.

— Itkettekö haudallani, herra rovasti?
Itkettekö haudallani, herra rovasti?
— En ehdi ma messultani, Simonette lapsoiseni!
Requiescat in pace, pien’ kaunoiseni.

LEMPEÄ HÄMÄRÄ

Ma katson elämää kuin virran vuota,
kaikk’ katoo, vaihtuu, enkä sure tuota.
Vain yhtä en ma mieli kadottaa,
vain yhtä suvi-öistä unelmaa...

... Yön tuuli tuuditteli pellon viljaa,
sa tulit vastaani kuin tuuli hiljaa
ja katsoit niinkuin taivas, maa ja yö
ja kaarsit kaukaa niinkuin vetten vyö...

Loi hämy lempee sieluillemme sillan,
sa vaivuit syliini kuin rusko illan
ja kyyneleemme virtas yhtehen
kuin itku niitun kasteen yöllisen...

Nyt usein yksin palaan kuistiin samaan
ja kuvahan tuon hetken kuulastamaan,
ma jossa surus iki-suuren näin,
sa kadotettu, kallein ystäväin!

RUNORATSUNI

I

Tee työtä ja unhoita kaikki muu
kuin unelma öinen unhoittuu...

Runoratsuni mun,
nyt kytken ma sun,
sa pilvien palteita kiitävä, vapaa,
nyt surman silmukka lentosi tapaa!

Runoratsuni mun,
nyt kuormitan sun,
saat orjaksi painaa korskuvan pääsi;
siks sun sekä mun kova kohtalo sääsi!

Tee työtä ja unhoita kaikki muu
kuin unelma öinen unhoittuu...

Mut taas kun sun nään, käy silmäni veteen:
en voi sua panna työvankkurin eteen!
hepo unelmien,
sua kahlitse en!

II.

Sun luovutan rikkaille, ruhtinasten hoviin,
vie polkuni päivätöihin tappavan koviin.
Olet kaunistus vain,
koru korkeain!

Olet ainoa aarteeni vieläkin mulle,
mut köyhä jo liiaksi lien minä sulle:
sydän sammunut tää,
elon tie pimeää...

Tulin köyhäks, kun haihtui haavehen taika,
olen maahan ma suistunut, on eron aika.
Olet ilmestys vain
tarumaailmain!

Sa tarvitset silkit ja kultaiset loimet,
mua painaa jo raatajan työt sekä toimet;
uros talttumaton
vain herrasi on!

Jos sellaisen löydät, saat miekkoista kantaa
ja näytellä hänelle taivahan rantaa...
Minä silmistäin
jo sen häipyvän näin...

SULJETTU OVI

Nyt mitä tulee tehdä mun,
oi sydän, hän, mi hylkäs sun,
on eessä oves suljetun...?

Hän vaikka ijät siinä ois
ja aarteet kaikki etees tois,
ne hylkää pois, ne hylkää y>ois!

Hän on niin kaunis, suruinen...
Miks syytät häntä, sydämen’,
kun minä en, ah, mistään en...!

En syytä, kuollut olen vaan,
ja yhtyä en murhaajaan
voi milloinkaan, en milloinkaan!

VARJOT

Seisoo yössä ihmislasta kaksi.
— Kolkko, kova mies,
kunne käy sun ties?
— Kauas, sinusta vain kauemmaksi.

Seisoo yössä ihmislasta kaksi.
— Kuuko heijastaa
kuvaas kalpeaa?
— Eron kautta käyt vain rakkaammaksi.

Seisoo yössä ihmislasta kaksi.
— Vainaan haamu liet!
Minne nyt mun viet?
— Armaakseni iki-ainoaksi.

JOUTSENLAULU

On kultakimmelteinen kevät-taivas,
on lauhat tuulet...
Oi, sydän, kätke autuutes ja vaivas,
ei koita kevääs niinkuin raukka luulet:
vain muistojesi joutsenlaulun kuulet.

On tuoksu tuttu kevätviidakoissa
ja pälvet läikkyy...
Mut multa aurinko on ijäks poissa,
vain kaihojeni kuvat kultaa väikkyy,
ja ma hymyyn, kyynelöitsen noissa...

AVE MARIA

Ave,
sa neitsyt valkea niinkuin aamu,
sinun tähtesi naisen haamu
armas on meille...

Ave Maria,
ma ihminen vain olen, harhaantuvainen;
kalliimmaks kävi maallinen nainen
sydämelleni...

Ave Maria,
sa olisit voinut säälisi säästää!
Miksi veit armaan, kun voinut et päästää
kahleita rinnan!

Ave Maria,
nyt syntinen lien sulle kiitosta tuomaan.
Miksi et kätkenyt armosi huomaan
aikaisemmin!

Kirottu lien ma,
kantaja suruisen,
mut taakkani kannan ennenkuin kadun!
Ave Maria!

Elämän onni,
mainen päivä, mi mailleen meni,
ah, liian ol’ kaunis katuakseni!
Ave Maria!

Ijäti tahdon
ma sieluni autuuden viejälle laulaa...
tummaa silmää ja valkeaa kaulaa...
Ave Maria!

Palkkako laulun?
Oi, jalot rouvat, kyynele suokaa:
se synteini puolesta taivaalle huokaa
Ave...