KOTIPETÄJÄ

VANHA MUMMO

Vanha mummo harmaahapsi,
nukkunut jo huomaan Herran,
muistan, kuinka armahasti
lasna kantelit mua kerran...
Tuosta tunnen taaton uksen,
tuosta kansan tuudituksen.

Sydän lauloi sylkyttäissään
synnyt muinaispolven suusta,
käsi kertoi liekuttaissaan
aurasta ja kangaspuusta...
Tuosta lapsen rinta yhä
soi kun korpikannel pyhä.

Enää liekuta ei laulus,
kuules muinaisist’ ei haasta,
mutta silmäs murheen-kaunis
tuikkaa mulle varjoin maasta
niinkuin joulutähti hohtaa,
vaalii, lohduttaa ja johtaa...

Enkel-katseen tuon sa saitko
viljoin virranneesta veestä,
jonka itkit rukoillessas
tuskan-tutun heimos eestä,
josta, tiedän, helmi pieni
vieri vuoksi munkin tieni:

Tähtiin pyytää eikä pääse,
tekee vartta, ei saa kukkaa,
ain’ on eessä suru, sulku,
joka voimat pirstoo, hukkaa...
Luonto orjanansa pitää,
kylvöt vaatii, harvoin itää...

Tumma tuutija, sua kiitän
askarteesta kätes karun!
On kuin arka avunhuuto
mulle muisto elos tarun,
josta palkaks sait vain petun,
korven yöstä valloitetun.

Kuin sa kerran mua, mielin
muistoasi käsin kantaa,
pyhä vaimo, jonka osa
ainut oli muille antaa,
raataa, unohdettu olla,
maata köyhäin kalmistolla...

MAAILMALLA

Pyhä syntymämaa, emo ankara suuri,
sa henkeni latva ja aineeni juuri,
niin karvas ja sentään niin suloinen ain,
elonvoima mun omassa rinnassain!

Ma turhaan vieraita polkuja polen:
olet läsnä, jos kuinkakin kaukana olen,
olet pyrkimys, poltto mun sydämessäin,
olet henkeni kurkotus päivään päin!

Olet muinaisen muisto ja tahto sa taaton,
hämypäilyvä aavistus juhannus-aaton,
min virttä mun sieluni ainiaan soi...
Ei kantelo kauniimmin soida voi.

Kuvas onhan, sen tunnen, tää murheinen rinta,
mi soiluu kuin sydän-yön järvien pinta...
Ah, unten lahjan sulta ma sain,
ah, unten maa sinä lienet vain!

TALVINEN PALUU

Kun minä jällehen nään
hangen ja lakean jään,
lyö ilon kotoisen korkea laine
lävitse pään!

Sun tunnen, tunnenhan kyllä!
Sydänkaihoni syleilyllä
sua tervehdin syntymäkyläni kaunis
ja taivas sen yllä!

Kun minä jällehen nään
isien tanteren tään,
raukenen, unohdun eteesi hiljaa
kyyneltymään...

Paha paljonkin ollut oot mulle,
mut kanna en kaunaa ma sulle.
Sitä päivää, jona en siunaisi sua
ei koskaan tulle...

KOTIPETÄJÄ

En mitään ma tiedä
maan päällä kauniimpaa
kuin ranta-äyräällä mänty,
mi ilmahan kurkottaa
käsivarttansa sitkeää, käyrää,
auringon kultaamaa...

Se seisoo siinä
tuo kohtalon kytkemä vahti,
korvissa aina
ulapan autio kohu
ja aaltojen ikuinen tahti,
se seisoo siinä
vihreenä tuulien tiellä,
kesät ja talvet,
ain’ yhtä tyynellä miellä.

Muistan, ah muistan
kaikkia kauniita muita
hentoja, herkkiä
linnun-laulatuspuita,
joilta jo vaaran varjo,
viima, mi ohitse viistää,
voiman murtaa
ja puvun helkkyvän riistää.

Kiitän ma Luojaa,
että on meillä myös noita
vankkoja urhoja,
untensa erakoita,
vasta-sään kansaa
tuhat-polvinen suku,
joiden on vaivat vanhat
kuin tuhatvuosien luku.

Kuin temppelin holvi
on lakeus latvasi karun.
Läpi tuulien humun,
syysmyrskyn ja sumun
sen alta soi virsi
ikuisen unen ja tarun,
kaukaisen kanervakankaan
laulelot liedot
ja tähtien, aaltojen
kylmät, ankarat tiedot.

Miten paljon, ah, paljon
sa kertoa voisitkaan
elon haaveista katoavista
ja myös kadonneista!
Mut kuoreesi kohmettuvaan
kaikk’ kätket kohtalon salat,
myös sen että uupua alat,
sa urhein urhoollisista...
Loppuun asti sa tahdot
törmällä seista.

KORVEN HENKI

Helmassani soiluu elon syvyys,
tutkimaton, liikkumaton hyvyys...
Yössä hiljaisuuden kaihon-soiva
kannel yksin helkkyy unelmoiva...

Otsallani uinuu haave lieto,
uumenissain iki-tuskan tieto...
Lienen suo: jos astut, jalka vaipuu,
kaipaat: sinipiiaks vaihtuu kaipuu...

Olen itse alku-aineen mahti,
vuorten, vetten aartehitten vahti,
ihminen jos halaa, pyytää noita,
isken silmiin aarnivalkeoita...

Olen pyhän pysyväisen henki,
olen herra korskan ihmisenki;
vapahaks jos yrittää hän milloin,
lapsen lauluillani kiedon silloin...

KAUPUNGIN HENKI

Voi kansaa, mi köyhäksi leimasi maansa,
min kulta vain vartoo vapauttajaansa!

Tääll’ liian on kauan jo pettua syöty
ja vieraalle kannettu palkka ja hyöty!

Olen henki toiminnan, tahdon ja tarmon,
ja tappaja unten ja untelon armon!

Älyn voittoa vaadin, ryskettä roimaa,
se on suurempi murheen ja halla-yön voimaa!

Väkipyörien jymy, teon valtava taulu
on kauniimpi kuin ikihaavehen laulu!

Ei puuttehen syitä Suomelle suotu;
se on suureksi, rikkaaksi, raikuvaks luotu!

Ei enää lepohon, itkuhun aikaa,
nyt antakaa riemulla kirvehen kaikaa!

Sepot nuoret ja vanhat, iskekää taajaan,
niin että lyö säkenet maailmahan laajaan!

Niin että käy ilmassa elämän helke
ja mailla ja merillä mainehen välke!

Tää maine: on Suomella kohtalo Hellaan:
se voittaa voittajan kauneudellaan.

Yhä henkensä luo, yhä laulunsa helää,
on vanki ja sentään vapaana elää!

SUOMEN SUVI

Paistaa Luojan suuri päivä,
lehdot helkkää, ilakoi,
kaukomielet laineet kiikkuu,
kukkarinnat kummut soi...
Laihot heilimöivät lupaa:
työmies työnsä heelmät saa,
elon armautta riittää,
jokaiselle kasvaa maa!

Suomen suven armas kuva
uniko vain unohtuva?

Näkee unta uhrikuusi:
Kodin, templin parsi lien,
kylvän taiat kaikkialle,
joka syömmeen laulan tien.
Tahdon kasvaa, tahdon olla
rakkauden, rauhan puu,
kunnes oksieni alle
kaikki kansat koteutuu.

Ihmisyyden iloon lupa
turhako vain tuulentupa?

Kulkee kaukaa ylhät tuulet,
halki aikain vastuun tuo:
Kaikki katoo, kaikki ehtyy,
yks ei: vapauden vuo!
Niin on suuret, niin on ylväät,
niin on kauniit lapset maan:
henkensä he antaa, vaan ei
kauneuden kaihoaan!