Neljästoista luku.

HILLEVI PÄÄSEE RAUHALAAN.

Katsastaja loi hämmentyneen silmäyksen hellään perheryhmään.

— Anteeksi, että häiritsen, sanoi hän, — mutta minun ikävä
velvollisuuteni on saattaa kasvatuslaitokseen takaisin yksi sieltä
karanneista holhokeista.

— Ketä tarkoitatte? kysyi patruuna laskien vaimonsa sohvalle.

— Häntä, katsastaja viittasi Olliin.

Patruuna kiersi käsivartensa pojan olkapäiden ympäri.

— Minun poikani?

Katsastaja rykäisi hämillään. Tilanne oli hänen mielestään kovin
tuskallinen.

— Tarkoitan Olli Koivua, sanoi hän.

— Ja mistä syystä hän on kasvatuslaitoksessa? kysyi patruuna otsa
tuimasti rypyssä.

— Hän on lähetetty meille varkauden tähden, vastasi katsastaja yhä
enemmän hämillään.

Nyt vasta Olli heräsi.

— Se ei ole totta, isä, huudahti hän, — se ei ole totta! Minä en ole
varastanut. Pelle, selitä heille.

Patruuna kääntyi arvokkaana katsastajan puoleen.

— Istukaa, olkaa hyvä, te olette saapunut hetkenä, jolloin me aivan
äkkiarvaamatta olemme saaneet takaisin poikamme, jota viisi vuotta
olemme pitäneet kuolleena. Olemme vielä aivan ymmällä. Pyydän, että te
puolestanne olette avullisena tämän sekavan vyyhden selvittämisessä.

Hän tarttui hellästi vaimoaan käteen:

— Ehkä on parempi, että sinä, ystäväni, lähdet lepäämään.
Mielenliikutus on ollut liian voimakas sinun heikoille hermoillesi.

— Ei, huudahti rouva Wolmar. — Minä tahdon olla täällä poikani luona.
En päästä häntä enää hetkeksikään näkyvistäni.

Katsastaja muutteli hämillään jalkojaan.

— Pyydän anteeksi, herra patruuna, mutta minulle annettiin tarkka
määräys viedä poika takaisin kasvatuslaitokseen.

— Siitä ei tule mitään, ennenkuin saamme tarkan selon siitä, mistä
syystä ja kuka hänet sinne on toimittanut, sanoi patruuna päättävästi.
— Olli, poikani, kerro nyt kaikki peittelemättä ja rohkeasti.
Ensiksikin: miksi lähdit kotoa ja missä olet ollut koko tämän ajan?

— Mutta isä, eikö Kaarle serkku ole kertonut sinulle? Saithan
kirjeeni, saihan äiti kirjeeni? Ja sinä itse kirjoitit minulle.

Isä ja äiti katselivat toisiinsa.

— Kaarle serkku! huudahti patruuna. Ja lyöden äkkiä kädellään otsaansa
hän huudahti: — Hyvä Jumala! Minä alan ymmärtää! Kauppaneuvoksen rahat,
sedän rahat ne ovat syynä kaikkeen. Olli, jatkoi hän koettaen puhua
rauhallisesti. Me emme tiedä mitään. Minä en ole kirjoittanut sinulle
sanaakaan. Kirje on ollut väärennetty. Kerro.

— Kun voudin Pentti kuoli, kun minä tapoin hänet! alkoi Olli arasti.
Mutta isä keskeytti hänet.

— Pentti kuoli! Voudin Pentti! Mutta hänhän elää, eli ainakin tänä aamuna
vielä.

— Isä! parkaisi Olli ja karkasi isänsä syliin. Onko se totta? Onko se
aivan totta? Oi, lisäsi hän vaikeroiden — miksi minua on petetty, niin
julmasti petetty? Hän purskahti katkeraan kyyneltulvaan. Se oli sekä
iloa että surua, iloa ehkä sentään enemmän.

Nyt arveli Pelle, että hänen oli ryhdyttävä asiaan. Niin lyhyesti kuin
saattoi, kertoi hän mitä Ollin omista puheista tiesi. Patruuna ja hänen
vaimonsa kuuntelivat kalpeina ja kauhistuneina, katsastaja pudisti
päätään, hänestä tuntui koko juttu sepitetyltä.

— Voi, Olli, Olli, lausui äiti kyynelsilmin, kun Pelle oli lopettanut
vaillinaisen esityksensä. — Kuinka saatoit sinä luulla, että me
olisimme hylänneet pienen lapsirakkamme, vaikka hän olisikin ollut
syyllinen? Mekin tulimme petetyiksi.

— Niin, sanoi patruuna, ja hänen syvä äänensä värisi vihasta ja
mielenliikutuksesta. — Me etsimme sinua kaikkialta, etsimme monta päivää
onnettomina ja epätoivoisina. Viimein noin viikko sen jälkeen
kuin olit kadonnut, tuli eräs mies, hän oli Harmaalan alustalaisia, ja
näytti meille pojan vaatteet, jotka hän oli löytänyt lammen rannalta
metsästä. Tunsimme ne sinun vaatteiksesi, ja kun mies vielä kertoi
kuulleensa hätähuutoja lammen rannalta juuri samana iltapäivänä,
jolloin sinä niin äkkiä olit kadonnut, uskoimme että olit hukkunut.
Äiti tosin, — patruuna laski hyväillen kätensä vaimonsa laihoille
käsille —, toivoi, luulen minä, koko ajan salaa sinun vielä elävän,
kun ruumistasi ei lammesta löydetty. Ja ihmeellistä kyllä, hän oli
oikeassa. Hän sairastui pahoin, ja me läksimme molemmat ulkomaille
pikku Leilan kanssa. Viivyimme siellä kolmatta vuotta.

— Mutta mistä syystä Kaarle serkku näin petti sekä teitä että minua?
kysyi Olli. — Hän oli minulle niin ystävällinen ja hyvä.

— Se konna, huudahti patruuna. — Vanha setä kauppaneuvos, jonka kai
kyllä vielä muistat, oli määrännyt sinut perilliseksensä, ja kun ukko
niihin aikoihin oli hyvin heikko, tahtoi Kaarle kai toimittaa sinut
tieltä pois. Ukko kuolikin pari päivää katoamisesi jälkeen, ja Kaarle
peri hänet. Hän oli tietysti palkannut miehen ilmoittamaan meille sinun
kuolemastasi.

Nyt avautui ovi ja vilkas kiharatukkainen tyttö pisti päänsä sisälle.

— Minä tahdon nähdä heidät, huusi hän, tahdon nähdä meripojat.

— Leila! huudahti Olli Leila. — Pikku, kuinka sinä olet kasvanut!
Vieläkö tunnet Olli veikkoa?

— Ei, sanoi Leila pikkuvanhasti, sinä erehdyt, Olli on kuollut.

— Ei hän ole kuollut, sanoi äiti onnellisena hymyillen. Hän on tullut
takaisin meidän luoksemme.

Leila tarkasti veljeään uteliaana hetken aikaa, astui sitten hänen
luokseen ja ojensi kätensä. Hauskaa, — ettet ollutkaan kuollut. Entä
tuo toinen, hän viittasi Pelleen, onko hänkin joku kuolleista noussut
veli?

Kaikki nauroivat ja Pelle katseli mielihyvällä somaa tyttöä.

— Kyllä kai hän on tavallaan sinunkin veljesi, sanoi Olli, — sillä
hän on ollut minun veljeni ja ystäväni koko sen ajan, kun minä olin
”kuollut”.

Patruuna oli tällä välin matalalla äänellä keskustellut katsastajan
kanssa, joka oli kahdella päällä, mitä hänen tuli tehdä.

— Ymmärrättehän, etten laske poikaani enää luotani, kaikkein vähimmän
kasvatuslaitokseen, puhui patruuna. — Valitan, että hän rikkoi
laitoksen sääntöjä vastaan karkaamalla, minä kunnioitan lakia ja
alistun siihen, silloin kun on syytä, mutta ette voi vaatia, että
syytön poika lähetetään kärsimään rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Hän on jo kyllin kärsinyt vääryyttä. Minä tulen kyllä oikeudellista
tietä osoittamaan hänen syyttömyytensä.

— Sen jälkeen, mitä olen kuullut, uskon todella, että hän on syytön,
sanoi katsastaja. — Hän onkin aina ollut laitoksemme siivoimpia
poikia. Hän ojensi kätensä Ollille. — Hyvästi, Koivu, olen iloinen
siitä, että asiat ovat kääntyneet onnelliselle tolalle. Älkää muistelko
meitä kasvatuslaitoksen ihmisiä katkeruudella. Olemme tarkoittaneet
hyvää, vaikka meidän on täytynyt olla ankaria.

Olli pudisti iloisena katsastajan kättä. — Hyvästi, sanoi hän, sanokaa
paljon terveisiä kaikille ja erittäinkin herra apuopettajalle ja
Mäkiselle.

Kun Virtanen oli lähtenyt, kääntyi patruuna syleilemään Ollia.

— Nyt vasta, rakas poikani, saan oikein lausua sinut tervetulleeksi
kotiin. Ja sinun toverisi, kunnon nuori merimies, tuntekoon tästälähin,
että tämä talo on hänenkin kotinsa.

Hän puristi voimakkaasti Pellen kättä. Myös rouva Wolmar kiitti
sydämellisin sanoin poikansa ystävää.

— Ja kuitenkin, isä ja äiti, ette tunne puoliakaan kaikesta siitä
hyvästä, mitä Pelle on puolestani tehnyt, sanoi Olli loistavin silmin.
— Hän on ollut kerrassaan suurenmoinen.

— Niin, sinä kerrot sitten meille kaikki, emmehän oikeastaan tiedä
vielä muuta kuin että sinä elät ja olet luonamme, sanoi äiti, —
mutta nyt tulee teidän ensin syödä ja levätä. Sitten saamme oikein
pitkän jutteluhetken. Ja toverisi käsivartta on hoidettava. Sehän on
loukkaantunut.

Oudolta tuntui Ollista taas elää omassa kodissa, isän ja äidin hellässä
hoivassa. Äidin säätämästä levosta ei tullut mitään, hänen täytyi
kuljettaa Pelleä kaikkialla, käydä tallissa ja väentuvassa. Penttiä
hän ensi työkseen kävi tervehtimässä. Pahoilla mielin hän näki syvän
arven leikkitoverinsa otsassa ja pyyteli häneltä anteeksi kiivauttaan.
Pentti nauroi hämillään, hän oli jo kauan sitten unohtanut tuon ”pikku
naarmun”, mutta Ollia hän ei ollut unohtanut, hän ihmetteli vain, ettei
heti ollut tuntenut häntä.

Illalla, kun he kaikki, isä, äiti, Pelle, Olli ja Leila istuivat
yhdessä, toi Pentti patruunalle kirjeen, jossa oli ulkomainen
postimerkki. Patruuna rypisti otsaansa nähdessään päällekirjoituksen,
repi nopeasti kuoren auki ja silmäili kirjettä.

— Leila tyttö, sanoi hän kirjeen luettuaan, nyt sinä menet nukkumaan
kuin ainakin kiltti pieni tyttö.

Leila nyrpisti huuliaan, hän olisi mielellään viipynyt vielä tuokion
”vanhan” ja ”uuden” veljen seurassa. Viivytellen hän sanoi hyvää yötä
ja lähti vastenmielisesti pois.

— Kirje on Kaarlelta, sanoi isä Leilan poistuttua, se on merkillinen
kirje, hän tunnustaa siinä syyllisyytensä ja, mikä on parasta,
puhdistaa Ollin kaikesta osallisuudesta tuohon salaperäiseen
varkausjuttuun nähden.

— Lue se, pyysi hänen vaimonsa.

Patruuna luki:

”Arvoisa Setä. Tiedän, ettei Sinulla koskaan ole ollut suuria
ajatuksia minusta, ja myönnän, että olet ollut oikeassa.
Minä olen nähtävästi syntynyt lurjukseksi. Kevytmielinen ja
ajattelematon olen aina ollut, mutta paheen tielle astuin vasta
silloin kuin isosedän rahat, joita niin kipeästi tarvitsin, minua
houkuttelivat. Muistatko sen päivän, jolloin olin pyytämässä
sinulta rahaa lainaksi? Sinä kielsit jyrkästi, ja minä ratsastin
kotiin epätoivo ja viha sydämessäni. Tiellä tapasin Ollin ja vein
hänet Harmaalaan vain kiusatakseni vähän teitä.” —

Patruuna keskeytti lukunsa ja peitti silmänsä kädellään.

— Minunko kovuuteni, hän lausui puoliääneen, on ollut syynä kaikkeen?
Jos olisin silloin antanut hänelle rahoja, hän ei ehkä olisi vajonnut
kiusaukseen.

Hän jatkoi edelleen lukemistaan. Kaarle paljasti siinä mitään
salaamatta rikoksensa ja kehoitti setäänsä noutamaan Ollin pois
kasvatuslaitoksesta.

”Simolinin, joka vihdoinkin monista kepposistaan on joutunut oikeuden
käsiin, olen pakoittanut kirjoittamaan todistetun tunnustuksen siitä,
että hän ja Janne ovat oikeat rikolliset. Häpeällinen juoni oli
kokonaan syntynyt hänen aivoissaan. Minä sain siitä tietää vasta, kun
poika oli kasvatuslaitoksessa ja mies tuli minulta rahoja vaatimaan
palkaksi konnantyöstään. Sen jälkeen ei omatuntoni antanut minulle
rauhaa, ennen kuin sain tunnustaneeksi rikokseni.

”En kuitenkaan ole kyllin rohkea alistuakseni kärsimään ansaittua
rangaistustani. Olen nyt matkalla Amerikkaan, jossa aion koettaa
rehellisellä työllä päästä eteenpäin. Rahoja en ole ottanut enemmän
kuin matkakassan ja jonkin satasen ensi askeleita varten.

”Ymmärrän, miten katkeria olette minulle siitä pahasta, jonka olen
teille kaikille, Ollille etupäässä, saattanut. Mutta siitä huolimatta
uskallan pyytää teiltä, Setä ja Sinulta, Anna täti, joka aina olit
minulle niin hyvä, suurta armonosoitusta. Sallikaa vanhan Maleena tädin
edelleen asua Harmaalassa. Kartanon olen lahjoittanut Ollille,
olkoon se hänen omansa pienenä korvauksena siitä, mitä hän on saanut
kärsiä. Mutta Maleena täti on jo vanha ja kuolee pian. Hänen sydämensä
murtuisi, jos hänen täytyisi lähteä pois rakkaasta sukukartanostaan.

”Uskon teidät kyllin jalomielisiksi suostuaksenne pyyntööni. Omasta
puolestani pyydän, että unohdatte minun olemassaoloni. Anteeksiantoa en
rohkene toivoakaan. Kaarle”.

Mukana seurasi Simolinin allekirjoittama paperi, jossa hän tunnusti,
että Janne yksissä neuvoin hänen kanssaan oli yöllä käynyt Jokelan
kaupassa varastamassa.

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, kun patruuna taittoi kirjeen kokoon
ja pisti sen taskuunsa.

— Kaarle rukka, huokasi rouva Wolmar. Hänen äitinsä kuoli niin
aikaisin, ja isä ei välittänyt hänen kasvatuksestaan. Ja vanha täti
hemmoitteli häntä liiaksi.

— Minä en hänelle enää kaunaa kanna, sanoi Olli, — olen liian
onnellinen vihatakseni ketään.

— Etkö edes Simolinia tai Jannea? kysyi Pelle puolileikillä.

— Älä puhu Simolinista! Älkäämme muistelko häntä! huudahti Olli tehden
torjuvan liikkeen kädellään.

                                                  ⸻

Pelle oli lähtenyt. Turhaan oli Koivumäen ystävällinen isäntäväki
pyytänyt häntä jäämään, turhaan Leila vakuuttanut, että hänelle tulee
kauhean ikävä uutta veljeä.

— Delfiini ei odota, vakuutti Pelle, mun täytyy lähteä, ei siinä
mikään auta. Ja Ollille hän sanoi kahden kesken: — Äitimuori ikävöi
kovin Tukholmassa. Olen ostanut hänelle komean huivin hyvittäjäisiksi.
Kai hän sentään mulle pienen löylytyksen antaa karkaamisestani.

Olli hymyili. Hän oli näkevinään Flinkin matamin portailla Pelleä
vastaanottamassa toruen ja samalla iloisena ja ylpeänä reippaasta
pojastaan.

Patruuna lähetti Pellen mukana kirjeen hänen äidilleen. Siinä hän
ystävällisin sanoin pyysi, että hänen sallittaisiin pitää huolta Pellen
tulevaisuudesta. Olli oli aina pitävä Pelleä veljenään.

Pari päivää sen jälkeen kun Pelle oli lähtenyt, sanoi rouva Wolmar
Ollille:

— Huomenna minä lähden Helsinkiin. Tahdotko tulla mukaan, Olli?

Olli loi nopean, säihkyvän katseen äitiin.

— Mitä me siellä?

— Käymme noutamassa pienen ystävättäresi tänne. Luuletko hänen tulevan?

— Oi, äiti! Olli tarttui äitiä kaulaan.

— Kuinka saatoit arvata, että minä juuri sitä niin hartaasti toivoin.

— Sehän ei ollut vaikeata arvata, hymyili äiti. Sinähän et ole paljon
muusta puhunutkaan kuin Hillevistä ja kuinka tärkeätä hänen olisi
päästä maalle.

Olli nauroi hämillään. Totta oli, että hän oli ajatellut Hilleviä
paljon ja kertonut hänestä sekä äidille että Leilalle. Isää ja Pelleä
hän ujosteli tässä suhteessa.

Oli niin outoa matkustaa junalla takaisin samaa matkaa, jota he muutama päivä takaperin
olivat turvattomina karkulaisina matkustaneet, Pelle
ja hän. Silloin he joka hetki olivat pelänneet tulevansa ilmi, nyt hän
istui mukavasti toisen luokan vaunussa äidin vieressä uuteen, siroon
pukuun puettuna.

Ja miten ihmeellistä oli astua äidin rinnalla Helsingin katuja,
noita samoja katuja, joita hän niin usein oli samoillut yksinäisenä,
hylättynä poikarukkana. Ihmeellisintä oli kuitenkin se, että kotona
Koivumäellä Pentti hyöri terveenä ja iloisena ja että Ollin ei enää
tarvinnut pelätä Simolinia.

— Äiti, tässä on Hillevin koti. Ja tuossa asuu Jokela.

He astuivat ensin sisään pieneen kenkäkauppaan. Ollin henkeä miltei
salpasi. Kaikki oli niin tuttua, vahva nahan ja rasvan haju, Soilan
vanhat kirjat hyllyillä, ja verhon takana Jokela itse istuen
kyyristyneenä työnsä ylitse.

— Jokela! Tässä minä taas olen!

Vanha suutari katsahti nopeasti ylös.

— Olli! — Olli Koivu! huudahti hän ja ryppyiset kasvot valkenivat.
Vai pääsit jo vapaaksi! Mutta nähtyään rouva Wolmarin hän hämillään
vaikeni.

— Tämä on minun äitini, Jokela, sanoi Olli.

— Joka tahtoo kiittää teitä hyvyydestänne poika parkaani kohtaan,
sanoi rouva Wolmar ojentaen kätensä ukolle.

Mutta Jokela piilotti kätensä selän taakse.

— Ei, ei, hyvä rouva, vaikeroi hän, — selkäänsä ukko tarvitsisi,
selkäänsä aimo tavalla, kun hän oli sellainen pässinpää ja tuon
viheliäisen konnan nenästä vedettävä.

Hetkisen kuluttua ukko kuitenkin oli jo sen verran rauhoittunut, että
saattoi pyytää vieraansa istumaan ja itsekin istua kolmijalkaisella
tuolillaan kuunnellen Ollin kertomusta elämänvaiheistaan.

— Niin, niin, Olli, sanoi hän, — nämä ovat olleet ankaria oppivuosia
sinulle. Itse taivaan Herra on ollut mestarisi ja kovalla hän on
pitänyt oppipoikaansa.

Rihkamakaupassa, minne Olli äitineen sitten lähti heitettyään lämpimät
jäähyväiset vanhalle Jokelalle, oli hiljaista ja pimeää. Puotihyllyt
ammottivat säälittävän tyhjinä, ilma oli raskas ja painava.

Rouva Wolmaria puistatti. Kauheata! Ja tässä tukalassa ilmassa täytyi
elää ja hengittää.

Neiti Andersson tuli puotiin kellon kilahtaessa. Hän oli kutistunut ja
laihtunut, kasvot olivat entistään kolkommat. Hämmästyneenä hän katseli
hienosti puettua rouvaa ja siropukuista poikaa. Sellaisia ostajia ei
rihkamakaupassa käynyt.

— Miten Hillevi jaksaa? kysyi Olli hätäisesti. Hän ei edes muistanut
tervehtiä neitiä.

Neiti Andersson katseli poikaa tunnustellen.

— Olliko se on? kysyi hän. — Olli Koivu, joka lähetettiin
kasvatuslaitokseen varkaudesta?

Rouva Wolmar kääntyi loukkautuneena kysyjän puoleen.

— Olen Ollin äiti, — sanoi hän, poikani ei ole koskaan varastanut.
Tulimme tapaamaan hänen pikku ystävätärtään. Miten hän jaksaa?

— Sisarentyttärenikö? Oi, hyvä rouva, hän on hyvin sairas. Lääkäri
luulee hänen pian kuolevan.

— Hillevikö? parkaisi Olli. — Se ei voi olla totta. Saanko tavata
häntä? pyysi hän rukoillen.

Neiti Andersson epäröi. Hänellä oli vielä vahvoja epäilyksiä Jokelan
entisen oppipojan suhteen.

— Antakaa lasten tavata toisensa, sanoi rouva tyynesti. — Minulla
olisi sillä aikaa teille puhuttavaa, hyvä neiti.

Olli astui varpaisillaan viereiseen huoneeseen. Puolipimeässä hän
erotti Hillevin laihat, verettömät kasvot vuoteella. Tyttö oli kohonnut
kuuntelevaan asentoon, silmissä oli jännittynyt ilme.

— Sinäkö se olit, sanoi hän heikosti hymyillen, minä olin kuulevinani
äänesi.

Poika seisahtui ujona hänen vuoteensa ääreen.

— Hillevi, sanoi hän tarttuen kömpelösti tytön kapeaan käteen. — Äiti
ja minä olemme tulleet noutamaan sinua maalle, päivänpaisteeseen ja
vihantaan metsään.

Hillevin silmät suurenivat.

— Onko sinulla äiti? kysyi hän ihmetellen.

— On, ja minä olen jälleen kotona ja kaikki, mikä oli, on nyt vain
pahaa unta, varkausjutut ja kasvatuslaitokset ja kaikki.

Hillevin silmät loistivat.

— Minä olen niin iloinen, sanoi hän.

Rouva Wolmar ja neiti Andersson tulivat sisään.

— Pikku, sanoi Ollin äiti ja painoi hellän suudelman sairaan
otsalle.

Hillevin poskille kohosi heikko puna.

— Onko hän äitisi? kysyi hän kuiskaten Ollilta.

— On, ja nyt me viemme sinut maalle.

— Tahdotko tulla mukaamme, Hillevi pieni? kysyi rouva.

— Jos täti päästää.

— Täti on jo suostunut.

Hillevi loi kysyvän katseen tätiinsä. Tämä nyökkäsi hiljaa.

— Niin, lapsi. Minulla ei ole oikeutta kieltää. Täällä sinä kuihdut
ja näännyt, eikä minulla ole varoja hankkia sinulle raitista ilmaa ja
hyvää ravintoa, jota tarvitset parantuaksesi.

— Mutta täti jää niin yksin.

Neiti Anderssonin silmät kostuivat. Hän oli usein itsekseen nurkunut
sitä taakkaa, jonka sisarvainaja oli hänelle jättänyt uskoessaan pienen
tyttärensä hänen huomaansa. Mutta tällä hetkellä hän tunsi, että pieni
orpo kuitenkin oli ollut hänelle rakas.

— Täti tulee sinua usein katsomaan, sanoi rouva iloisesti. — Hän voi
viipyä kauemminkin luonasi. Koivumäessä on kyllin tilaa.

Päätettiin, että rouva Wolmar seuraavana päivänä tulisi Hilleviä
hakemaan. Sitä ennen hän tahtoi tavata lääkäriä, joka oli tyttöä käynyt
katsomassa. Äidin lähdettyä Olli jäi vielä hetkeksi Hillevin luo. Hänen
täytyi kertoa pikku ystävälleen ainakin osa vaiheistaan.

Aamulla saapuivat Olli ja hänen äitinsä uudelleen. Rouva Wolmar oli
kutsunut pääkaupungin etevimmän lääkärin tytön luo. Hän tutki Hilleviä
perinpohjin.

— Vahva ravinto, raitis ilma ja paljon iloa ja valoa, määräsi hän. —
Kyllä hän vielä toipuu.

Sillä aikaa kuin lääkäri tutki Hilleviä, pistäytyi Olli Helanterilla.
Tieto hänen takaisintulostaan ja hänen ihmeellisistä vaiheistaan oli
monin verroin liioiteltuna jo levinnyt talon kaikkiin komeroihin.
Koko talon nuori väki kokoontui Helanterille Ollia ihmettelemään
ja kuulemaan. Emman päivettyneet kasvot loistivat mielihyvästä ja
uteliaisuudesta. Hän hypisteli Ollin hienoja vaatteita, kyseli ja
kuulusteli lakkaamatta. Rouva Wolmar tahtoi nähdä toverit, joiden
seurassa hänen poikansa oli niin monta kuukautta elänyt ja kävi
myös Heleenan kotona. Olli olisi mielellään suonut, että äiti olisi
kuullut Heleenan vilkkaasti esittämiä kertomuksia teatterielämästä,
Emman sanasutkauksia ja Mikon meheviä kaskuja; hän ikäänkuin ylpeili
ystäviensä puolesta. Mutta kun rouva astui sisälle niin hienona ja
kauniina, jäykistyivät nuo muutoin luonnolliset ja avomieliset lapset.
Hämillään, käsivarret kankeina pitkin kupeita he seisoivat suorina kuin
kynttilät ja antoivat kömpelöitä ja yksitavuisia vastauksia vieraan
ystävällisiin kysymyksiin. Ollia oikein harmitti. Hyvästellessään sanoi
rouva Wolmar Heleenalle:

— Tahtoisitko parin viikon kuluttua, kun Hillevi on hiukan
vahvistunut, tulla Koivumäkeen häntä tervehtimään? Se ilahuttaisi sekä
Hilleviä että Ollia.

Heleena niiasi onnellisena. Hänen mielikuvituksessaan oli Koivumäki
kohonnut jonkinlaiseksi satulinnaksi, jossa Olli kulki prinssin
puvussa ja hänen äitinsä hyvänä kuningattarena. Ja Hillevi oli metsään
nukahtanut orpo paimentyttö, jonka prinssi kultavaunuissa vei linnaansa.

— Voi, äiti, miten sinä voit olla niin hyvä, huudahti Olli
liikutettuna, kun he lähtivät räätälin köyhästä kodista ja äiti oli
jakanut pussillisen makeisia lapsille.

— Katsopas, Olli, sanoi äiti, — ennen sinun katoamistasi olin itsekäs
nainen, joka vain ajatteli omia lapsiaan ja oman kodin onnea. Kun sinä
olit poissa, aukenivat silmäni näkemään muutakin, ja nyt rakastan
kaikkia lapsia, varsinkin niitä, jotka ovat köyhiä.

Rihkamakaupan edustalla seisoivat jo vaunut odottamassa. Neiti
Andersson kantoi Hillevin ulos. Tyttö oli puettu vaaleaan
matkavaippaan, ruusuilla koristettu päähine somisti hänen pieniä
kalpeita kasvojaan. Rouva Wolmar oli ostanut hänelle vaatekerran
paidasta alkaen hattuun ja kenkiin asti. Hillevin poskilla hohtivat
punaiset täplät. Ero tädistä, tovereista ja koko menneisyydestä
järkytti hänen mieltään juuria myöten. Kyynelsilmin hän hyvästeli
jokaista vuoron perään; koko talo oli kokoontunut kadulle lähtöä
katselemaan.

Jokela juoksi patalakki päässä, nahkaesiliina vyötäröllä kiittämään
Ollia ja hänen äitiään kauniista lahjasta. Hän oli saanut pitkän,
komean merenvahapiipun.

”Hyvästi! Hyvästi!” kaikui kadulta ja vaunuista. Ajuri nykäisi
ohjaksia, hevonen lähti juoksemaan — —

Illan suussa he ajoivat Koivumäkeen johtavaa tietä. Hillevi, jota pitkä
junamatka helteessä oli rasittanut, virkistyi hengittäessään raitista
maa-ilmaa. Hänen silmänsä hohtivat, kun he ajoivat vehmaan seudun
kautta, viheriöiden metsien ja kukoistavien peltojen ohi.

Lähellä Koivumäkeä he sivuuttivat pienen soman punaisen talon.

— Katso, Olli, sanoi äiti viitaten siihen. — Tuon talon isä aikoo
ostaa, ja tiedätkö, mitä siitä tulee? Kesäkoti köyhiä, väsyneitä
kaupunginlapsia varten. Sinne he saavat tulla kaupungin pölystä ja
helteestä virkistymään ja leikkimään. Ja te kaksi, Hillevi ja sinä,
saatte määrätä, miten se sisustetaan ja järjestetään, jotta sen
asukkailla olisi oikein hyvä ja hauska olo.

— Oi, äiti, äiti! Saanko kutsua sinne heidät kaikki, Heleenan Emman ja,
Mikon ja Vilhon ja Antin ja kaikki muut?

— Saat lapseni, se on isän lahja sinulle. Hänenkin silmänsä ovat
avautuneet näkemään.

Vaunut ajoivat pitkin vanhaa, tuuheiden puiden reunustamaa käytävää.
Tuolla kukkivat ruusupensaat vielä, tuolla loistivat leukoijat, orvokit
ja daaliat. Syreenipensaitten välistä pilkoitti punainen leikkitupa,
ja keskellä pihamaata kiilsi pylvään nenässä metallipallo laskevan
auringon valossa.

— Voi, Olli, Olli, kuiskasi Hillevi tarttuen ystävänsä käteen. —
Tämähän on Rauhala.

— Niin, vastasi Olli hänelle hiljaa. — Ja täällä on äiti, joka
lohduttaa, kun sinä itket, joka kääri iltaisin peitteen ympärillesi,
joka suutelee yöhyväisiksi. Tämä on meidän Rauhala Hillevi,, tämä on
meidän, sinun ja minun yhteinen kotimme.