Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    Toinen luku.

    SUUTARIMESTARI SIMOLIN.

    Olli heräsi pimeässä huoneessa. Kesti tuokion, ennen kuin hänelle
    selvisi missä oli. Mutta vähitellen edellisen päivän kirjavat tapaukset
    johtuivat hänen mieleensä, ja nopeasti hän kiiruhti pukeutumaan niin
    hyvin kuin osasi puolipimeässä. Sen tehtyään hän töytäsi ovelle
    lähteäkseen ulos, mutta se oli lukossa.

    — Jopa nyt, ei meillä koskaan nukuta ovet lukossa, mutisi hän
    kiukustuneena. Ja pimeä täällä lisäksi on kuin säkissä. Hän koetti
    vetää ikkunankaihtimia ylös, mutta se ei onnistunut.

    Alakuloisena hän istui isoon nahkaiseen nojatuoliin. Epämääräinen
    pelontunne valtasi hänen mielensä, ja levottomina hänen ajatuksensa
    palasivat edelliseen päivään. Olikohan Pentti loukannut itsensä
    pahoin? Hän koetti lohduttautua sillä, että he niin usein ennen olivat
    tapelleet keskenään ja saaneet kuhmuja kumpikin. Kunpa hän vain ei
    olisi lyönyt päätään terävään kivensärmään!

    Istuttuaan omasta mielestään hirveän kauan kolkossa, pimeässä huoneessa
    hän viimein kyllästyi yksinoloon ja alkoi koputtaa ovelle, ensin
    hiljaa, sitten yhä rajummin.

    Eipä aikaakaan, kun ovi aukeni ja Kaarle astui sisään.

    — Varovasti, varovasti, kiihkeä serkkuni, älähän huoli särkeä
    taloamme. Harmaalan lahot seinät eivät kestä niin kovakouraista
    pitelyä. Hyvää huomenta muuten. Hän paiskasi ystävällisesti kättä
    Ollille. Annoimme sinun nukkua rauhassa, kun arvelimme sinun olevan
    hyvinkin väsyksissä. Mutta olet tainnutkin jo ikävystyä täällä yksinäsi.

    — Täällä on niin pimeätä, mutisi Olli nyrpeästi.

    — Vedetään kaihtimet ylös. Ja sitten syömme aamiaista.

    — Minä lähtisin mielelläni jo kotiin, sanoi Olli.

    Kaarle serkku kävi äkkiä vakavan näköiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta
    ja rummutti sormillaan ruutua.

    — Näkikö kukaan, kun sinä pitelit pahoin sitä voudin poikaa? kysyi hän.

    — Näki kyllä, Mimmi ja Martti, puutarharenkimme, vastasi Olli
    häpeissään.

    — Hm, hm, ikävä juttu. — No niin, mitäpä asia salaamallakaan paranee.
    Seikka on näet sellainen, Olli rukka, että tuo poika on saanut
    pahanlaisen aivotärähdyksen. Sinä pitelit häntä vähän liian rotevasti.
    Vouti lienee kauheasti suutuksissaan ja uhkaa mennä nimismiehelle
    kantelemaan. Siitä voi koitua sinulle ikävä juttu.

    Olli oli käynyt kalpeaksi.

    — Mistä serkku sen tietää? ankkasi hän.

    — Kuulin palvelijaltani, joka oli käynyt Koivumäen naapurissa. Isäsi
    on kauhean vihoissaan ja lupasi kepittää sinut oikein perinpohjaisesti.
    Saat kiittää onneasi, jos sillä pääset, pahempia syntyy nimismiehen
    ryhtyessä asiaan. Laki ei siedä leikkiä.

    Olli kuunteli tyrmistyneenä. Nimismies, laki olivat hänelle vieraita,
    kauhistuttavia käsitteitä, jotka ankaroina ja peloittavina nousivat
    häntä uhkaamaan.

    — Joudunko minä silloin vankeuteen? kysyi hän miltei kuiskaten.

    — Hm — en voi sanoa. Kenties — kenties et. Muistelen vain, että pari vuotta sitten
    eräs poika sai istua linnassa koko vuoden, kun oli lyönyt
    toverinsa käsivarren pilalle.

    Olli katseli silmät renkaina serkkuaan, joka näytti kovin
    huolestuneelta ja vakavalta. — Kauheata, jos hänen täytyy istua
    pimeässä vankilassa! Hän ei sitä kestä, ei päivääkään.

    — Olen niin aprikoinut, miten voisin auttaa sinua, Olli poika, ryhtyi
    Kaarle serkku taas puheeseen. — Mieleeni juolahtikin muuan keino, joka
    ehkä voisi pelastaa sinut ikävyyksistä. Minä matkustan tänä iltana
    Tukholmaan asioille. Mitä jos sinä lähtisit mukaan? Saisit nähdä
    Ruotsin komean pääkaupungin ja matkustaa suuressa laivassa. Viipyisimme
    siellä korkeintaan pari viikkoa, ja sillä aikaa unohtuu koko tämä
    kiusallinen juttu. Mitä arvelet ehdotuksestani?

    Olli suostui ilomielin. Hänen silmänsä välkkyivät, kun hän ajatteli
    hauskaa matkaa. Kaarle serkku oli sentään aika reilu.

    — Sinä olet kovin hyvä, Kaarle serkku, sanoi hän ja ojensi
    käsivartensa syleilläkseen nuorta miestä.

    Tumma puna peitti Kaarlen posket, ja miltei kärsimättömästi hän työnsi
    kiitollisen pojan syleilyn luotaan.

    — Loruja, sanoi hän. — Minun pitää nyt rientää matkavalmistuksia
    tekemään. Sinun täytyy pysyä täällä huoneessa, kukaan ei saa nähdä
    sinua.

    Hän etsi kirjakaapista pari vanhaa kuvalehteä pojan katseltavaksi ja
    poistui huoneesta kiireesti.

    Olli alistui nöyrästi vankeuteensa. Hän katseli hetken aikaa
    kuvalehtiä, söi aamiaisen, jonka Maleena neiti ankaran näköisenä
    kantoi hänelle ja koetti kuluttaa aikaansa parhaimman mukaan. Mutta
    mitä pitemmälle päivä kului, sitä raskaammin valtasi koti-ikävä hänen
    mielensä. Sen lisäksi kalvoi omatunto häntä. Oli hirveätä ajatella
    Penttiä! Oi, jospa kaikki olisikin ollut vain pahaa unta! Jospa hän
    heräisi omassa mukavassa vuoteessaan Koivumäellä ja kuulisi äidin
    rakkaan äänen vuoteensa ääressä!

    Hämärissä astui Maleena täti huoneeseen vaatekerta käsivarrellaan. Hän
    koetti saada kalsean äänensä mahdollisimman ystävälliseksi.

    Kaarle arveli, että sinun pitäisi pukeutua tytöksi, sanoi hän. Tässä
    on kaikki mitä tarvitaan tytön pukua varten.

    — Tytöksi! huusi Olli. — Ei ikinä! Minä en voi sietää tyttöjä. Hyi,
    minäkö pukisin hameen ylleni. Ei vaikka...

    — Kyllä sinun on pakko, sanoi Maleena täti. Nyt hänen äänensä ei enää
    ollut lainkaan ystävällinen. Mutta Olli oli järkähtämätön. Hän ei lähde
    ollenkaan matkalle, jos hänen täytyy pukeutua tytöksi.

    Maleena täti meni noutamaan Kaarlea.

    — Älä oikkuile, Olli poika, sanoi Kaarle reippaasti. Kyllä sinun nyt
    on toteltava. Jos sinä joudut kiinni, saan minä ikävyyksiä siitä, että
    olen koettanut auttaa sinua pakoon. Tukholmassa saat olla poikana
    mielin määrin.

    Olli ei enää vastustanut. Hän, joka ei koskaan ollut tottunut ketään
    tottelemaan, tunsi, että Maleena tätiä ja Kaarle serkkua täytyi
    totella. Hän antoi siis vastahakoisesti vanhan neidin pukea ylleen.
    Ja pian hän oli muuttanut hahmoaan. Sievä tytön matkapuku verhosi
    hänen hennot jäsenensä — Olli oli nimittäin varsin hento — kuten
    hemmotellut lapset useinkin — ja tiheällä harsolla varustettu päähine
    peitti hänen lyhyen tukkansa. Hän oli tosiaan hyvin soma pieni tyttö.

    — Ja nyt matkaan, kiirehti Kaarle serkku. Hevoset ovat jo portaiden
    edessä.

    Kun Olli astui alas pimeälle pihalle ja näki katetut vaunut portaiden
    edessä, valtasi hänet äkkiä outo pelko.

    — Minä... minä tahtoisin ajaa ensin kotiin jäähyväisille, änkkäsi hän.
    Isä ja äiti ovat varmaan kovin levottomia.

    — Me kirjoitamme heille Tukholmasta, sanoi Kaarle lyhyesti ja nosti
    pojan muitta mutkitta vaunuihin. Itse hän istuutui hänen viereensä ja
    viittasi Kaaprolle, joka istui ajajana. Hevoset lähtivät liikkeelle.
    Olli ennätti vain nähdä vilauksen Maleena tädin pahansuovista
    kasvoista, sitten katosi Harmaala heidän taakseen.

    He ajoivat koko yön pysähtymättä. Vasta aamulla he seisahtuivat
    lepuuttamaan hevosia, mutta Kaarle serkku kehoitti Ollia pysymään
    vaunuissa, jotta ei kukaan näkisi häntä. Olli vastusti kiivaasti,
    hänen vilkas luontonsa kärsi pitkällisestä yhdessä kohdin istumisesta.
    Mutta Kaarle oli jyrkkä ja oli osannut niin peloittaa Ollia lailla ja
    nimismiehellä, että pieni itsepintainen poika viimein nöyrästi taipui
    ja istui koko sen ajan, jolloin hevosia juotettiin ja lepuutettiin,
    kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, kunnes hänet uni lopulta tapasi.

    Vasta iltapuolella saapuivat matkustajat Turkuun ja ajoivat suoraa
    päätä laivasillalle. Kaarle talutti Ollin, joka kömpelösti liikkui
    tytönpuvussaan, laivaan, osti piletin ja sulki pojan hyttiin. Siinä
    hän sitten sai olla koko matkan, kannelle hän ei lainkaan päässyt.
    Kaarle ilmoitti lyhyesti siivoojalle pikku matkakumppaninsa sairastavan
    tuhkarokkoa ja peitti hänet visusti vuoteeseen. Olli vastusteli, hän ei
    muka ollut sairas lainkaan, mutta Kaarle väitti, että hänen kasvonsa
    olivat aivan punaiset ja pöhöttyneet. Ja koska Olli kestämiensä
    mielenliikutusten ja pitkän ajomatkan jälkeen todella oli uuvuksissa ja
    pahoinvointinen, uskoi hän viimein serkun vakuutuksia ja pysyi siivosti
    koko merimatkan vuoteessa. Sen lisäksi oli hänestä ikävä näyttäytyä
    ihmisille tytön puvussa.

    Välkkyvän sinisenä hohti meri, kun laiva laski Tukholman rantaan ja
    Kaarle serkku ja Olli astuivat maihin muiden matkustajien joukossa.
    Olli oli kalpea, hänen päätään kivisti, vaikka hän oli nukkunut
    suurimman osan matkaa. Kaarle serkku oli antanut hänelle meritaudin
    varalta jotakin lääkettä, joka oli vaivuttanut hänet sikeään uneen ja
    hän oli herännyt vasta Tukholman edustalla.

    Raitis ilma virkisti häntä ja iloissaan siitä, että hän nyt ainakin
    sai vapaasti liikkua, hän istui vaunuihin serkun viereen. Nopeasti
    kävi kulku hyvin kivetyillä kaduilla. Olli näki kuninkaan linnan,
    Ritariholman kirkon ja monta muuta komeata rakennusta. Hän oli niin
    innoissaan näkemistään, ettei ollenkaan huomannut matkatoverinsa käyvän
    yhä harvasanaisemmaksi ja synkemmäksi. Vähitellen upeat rakennukset
    kävivät pienemmiksi ja vaatimattomammiksi, kadut kapenivat, näkyi
    selvästi, että lähestyttiin laitakaupunkia.

    Kun oli vielä ajettu tovin aikaa ylös vaillinaisesti kivettyä katua,
    jota tuskin sillä nimellä saattoi kunnioittaa, pysähtyivät ajopelit
    ruman, ränsistyneen puutalon eteen. Kaarle serkku astui alas vaunuista
    katsellakseen, oliko talon numero oikea.

    Ajomies oli pahalla tuulella.

    — Jos olisin tiennyt, että herra ajaa tänne Södermalmille asti, en
    olisi antanutkaan hyviä vaunujani.

    Joukko likaisia, huonosti puettuja lapsia kokoontui vaunujen ympärille.
    Nähtävästi olivat näin komeat ajopelit niillä paikoin harvinaisuus.
    Uteliaina he töllistelivät hienoa herraa.

    — Olemme perillä, sanoi Kaarle Ollille.

    Olli katseli hämmästyneenä häneen.

    — Mitä me täällä teemme? kysyi hän. —Tällaisessa hökkelissä?

    Serkku rypisti kulmiaan. — Minulla on asioita, sanoi hän lyhyesti.

    Hän kääntyi lasten puoleen kysyen suutarimestari Simolinin asuntoa.
    Laiha poika, jonka tukka riippui otsalla ja iho oli täynnä pisamia,
    astui esiin toisten joukosta.

    — Kyllä minä vien herran ja mamsellin sinne, jos saan kymmenen äyriä,
    sanoi hän.

    Olli kääntyi tulipunaisena pojan puoleen.

    — Minä en ole mikään mamselli, sanoi hän kiivaasti, minä olen poika.

    Koko lapsiliuta räjähti äänekkääseen nauruun. Kaarle viittasi
    käskevästi pisamaista poikaa, joka salaa hänen selkänsä takana
    irvisteli Ollille, mutta nuolen nopeudella muutti naamansa hurskaan
    näköiseksi, kun vieras herra häneen katsahti.

    — Kyllä se osaa viisata herralle tien, huusivat toiset pojat heidän
    jälkeensä, se on Simolinin Janne.

    Likaisen, pahalta haisevan pihan poikki kuljettiin perällä olevaan
    rähjäiseen taloon ja pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen.

    Janne vetäisi oven auki ja huusi.

    — Mamma, täällä on vieraita!

    Huone oli puolihämärä, mutta siitä huolimatta pisti heti silmään siinä
    vallitseva huono järjestys ja likaisuus. Pöydän ääressä istui lihava
    nainen särpien kahvia korvattomasta kupista. Vieraat nähtyään hän
    nopeasti laski kupin pöydälle ja löi kätensä yhteen tarkattuaan heitä
    hetkisen.

    — Oi herra jeemene! huusi hän kimeällä äänellä nöyrästi niiaten, sehän
    on itse Harmaalan nuori herra.

    — Onko Simolin kotona? kysyi Kaarle.

    — On, on kyllä. Hän on tässä viereisessä huoneessa, verstaassaan.
    Simolin, Simolin, tule joutuin tänne, täällä on herrasvieraita.
    Pois tuolilta, kakarat, että armollinen herra saa istua. — Hän
    pyyhkäisi esiliinallaan tuolia töytäisten lapsia, jotka sormi suussa
    töllistelivät vieraisiin.

    Simolin astui sisään nahkaesiliina edessään pyyhkien käsiään housuihin.
    Hän oli pieni laiha mies, jonka punainen nenä ja luihut tihrusilmät
    heti ensi näkemällä herättivät Ollissa vastenmielisyyttä. Hän kumarteli
    ja pokkuroi ja oli nöyrä kuin Koivumäen vanha Vahti.

    — Enpä olisi koskaan uskonut, että Harmaalan armollinen herra itse
    astuu kurjan ja matalan kattoni alle.

    — Minulla olisi Simolinille hiukan asiaa, keskeytti Kaarle
    suutarimestarin liehittelevän sanatulvan.

    — Jaaha, jaaha. Menkää ulos sitten lapset ja sinäkin, Fiina. Ai,
    Kaarle herralla on mukanaan seuraa, niin sievä neiti. Istukaa, pikku
    fröökynä.

    — En minä ole mikään fröökynä, kivahti Olli luoden vihaisen katseen
    oven suussa tirskuvaan Janneen.

    — Rauhoitu Olli, minä kyllä selitän asian Simolinille. Mene tuonne
    toiseen huoneeseen matamin kanssa, käski Kaarle serkku tuimalla äänellä.

    Olli totteli. Kummallista, kuinka ankaraksi Kaarle serkku oli käynyt.
    Harmaalassa hän oli ollut pelkkää ystävällisyyttä.

    Suutarimestari Simolin ja hänen vaimonsa olivat suomalaisia. Simolin
    oli ollut Harmaalassa piharenkinä, ja Fiina oli ollut kartanossa
    keittäjänä toistakymmentä vuotta. He olivat menneet naimisiin,
    ja koska Simolin osasi suutarin työtäkin, rupesi hän oikein
    ammattisuutariksi. Mutta kun häntä alettiin paikkakunnalla epäillä
    joistakin pahanlaatuisista kolttosista, katsoi hän parhaaksi siirtyä
    Itämeren toiselle puolelle perheineen. Maleena neiti, jonka erityisessä
    suosiossa mielinkielinen suutari ja hänen suulas vaimonsa aina olivat
    olleet, auttoi heitä parhaansa mukaan. Silloin tällöin lähetti Fiina
    nöyriä kerjuukirjeitä vanhalle neidille. Simolinit olivat näet
    alituisessa rahapulassa.

    Jäätyään kahden kesken Simolinin kanssa, sanoi Kaarle:

    — Olette taas rahan puutteessa, Simolin, päättäen kirjeestä, jonka
    vaimonne lähetti tädilleni.

    Simolinin punertavalle naamalle levisi murheellinen ilme.

    — Ah niin, armollinen nuori herra, me olimme kovin uskaliaita, mutta
    Fiina, joka tuntee armollisen neidin lempeän — —

    Kaarle keskeytti hänen puheensa.

    — Vaikka en pidä siitä, että vaivaatte neitiä alituisilla
    rahahuolillanne, tahdon tällä kertaa kuitenkin auttaa teitä. Mutta minä
    tarvitsen myös teidän apuanne, tietysti korvausta vastaan, lisäsi hän
    ylpeästi, kun liehakoiva suutari riensi ilmaisemaan kiitollisuuttaan ja
    alamaisuuttaan.

    — Me teemme, Fiina ja minä kaikki, mitä armollinen herra ja rakas
    armollinen vanha neiti suinkin haluavat meiltä.

    — Hyvä. Minä olen tuonut mukanani pojan, hänet, joka on tuossa
    viereisessä huoneessa.

    — Jassoo, vai pojan, minä luulin häntä fröökynäksi, sanoi Simolin
    ällistyneenä.

    — Hän on poika, teidän vaimonne sisarenpoika, ymmärrättekö? sanoi
    Kaarle katsellen kiinteästi tyhmistynyttä suutaria, joka seisoi silmät
    pystyssä kuin ilmetty kummastus.

    — Anteeksi, armollinen herra, mutta meidän Fiinalla ei ollut sisarta,
    kolme veljeä vain, nekin aika lurjuksia.

    — Olkoon, hän on sitten vaimonne veljenpoika. Hänen isänsä ja äitinsä
    ovat kuolleet, ja te olette ottanut orporaukan kasvatiksenne. Itse
    saatte määrätä hänen nimensä. Hän väittää olevansa minun serkkuni,
    Koivumäen poika, mutta siinä hän erehtyy.

    Suutarin tyhmistyneille kasvoille alkoi levitä viekas hymy.

    — Anteeksi, armollinen herra, etten heti käsittänyt. Vai väittää
    junkkari olevansa Koivumäen patruunan lapsi? Niin, niin, hänellähän
    pitäisi olla sen ikäinen poika. Mutta entäs sitten, jos poika pysyy
    väitteessään ja kertoo valeitaan muille?

    — Silloin te uhkaatte ilmiantavanne hänet poliisille murhasta. Hän on
    tappanut Koivumäen voudin pojan.

    — Herra jesses! Mutta eihän se voi olla totta!

    Kaarle herra kohotti kärsimättömästi hartioitaan.

    — Teidän järkenne on huomattavasti sumentunut, Simolin, sanoi hän.
    Hetkisen mietittyään hän lisäsi:

    — Minulle ja tädilleni on tärkeätä, jopa välttämätöntä, että tämä
    poika ei esiinny Koivumäen perillisenä. Hänen olemassaolostaan ei
    kukaan saa tietää, ymmärrättekö, ei kukaan. Hän on kuollut,
    kadonnut
    omaistensa tiedosta. Teidän asianne on pitää huolta siitä,
    että hän pysyy salassa, minä huolehdin siitä, ettei hän itse, ei
    ainakaan lähivuosina ilmaise itseään.

    — Kyllä herra saa luottaa minuun, olkaa vain rauhallinen. Simolin ei
    ole eilisen teiren poikia, mitä oveluuteen tulee.

    Hän hihitti hiljaa hykertäen käsiään.

    — Minä maksan tietysti hänen ylläpidostaan teille, jatkoi Kaarle
    herra. Hän laski sadankruunun setelin pöydälle. Tuossa on aluksi.

    Suutari tarttui ahnain sormin rahaan.

    — Entä jos hän kuolee! Tämä kaupunginosa on tautinen ja poika näyttää
    hennolta, sanoi hän luoden vaanivan silmäyksen vieraaseensa.

    Harmaalan isäntä vältti hänen katsettaan.

    — Jos hän kuolee, ette te tule vahinkoa kärsimään, sanoi hän
    hiljentäen ääntään. — Ja ihmiskunta ei myöskään kärsi haittaa hänen
    kuolemastaan, lisäsi hän kohottaen olkapäitään. — Hänen terveytensä on
    aina ollut huono.

    — Eipä tietenkään kärsi, sanoi Simolin ilkeästi hymyillen. Luulenpa,
    että olisi parempi pojalle itselleenkin kuolla pois. Hän näyttää
    huonolta.

    — Mutta muistakaa, ei mitään väkivaltaa, sanoi Kaarle äkkiä. Ei
    mitään, joka aiheuttaisi poliisin sekaantumista asiaan. Kiellän sen
    ankarasti.

    — Ymmärrän, sanoi Simolin nöyrästi kumartaen.

    Kaarle herra nousi lähteäkseen.

    — Muistakaa, minä vaadin ehdotonta vaiteliaisuutta sekä teiltä että
    vaimoltanne. Fiina oli ainakin ennen, mikäli muistan, varsin suulas ja
    kielevä, ja te, Simolin, olette viinaan menevä. Varokaa kieltänne!

    — Hoo, herra saa olla huoleti. Kyllä Fiina osaa pitää suunsa kiinni,
    kun rahasta on kysymys, ja mitä minuun tulee, Simolin ei puhu itseään
    pussiin.

    Kaarle herra ei enää jatkanut keskustelua. Hän kutsui Ollin luokseen ja
    laskien kätensä pojan olkapäälle hän vakavasti lausui:

    — Minä lähden nyt tärkeille asioille enkä voi ottaa sinua mukaani.
    Saat jäädä siksi aikaa näiden ystävällisten ihmisten luo. Simolin on
    suomalainen, luotettava ja kelpo mies, Harmaalan entisiä alustalaisia.
    Matami hankkii sinulle pojan vaatteet. Käyttäydy siivosti, kunnes
    palaan.

    Ollia ei lainkaan haluttanut jäädä köyhään, likaiseen suutarin kotiin.
    Hartaasti hän pyysi saada seurata serkkuansa kaupungille, mutta tämä
    oli järkähtämätön. Heitettyään lyhyet jäähyväiset suutarin väelle
    Kaarle herra poistui. Simolin saattoi hänet porstuaan, jossa vieras
    vielä jonkin aikaa hiljaa keskusteli hänen kanssaan.

    Olli odotti serkkua kiihkeästi koko päivän. Häntä ei miellyttänyt olo
    Simolinilla. Suutari ja hänen vaimonsa olivat ikävän tuttavallisia,
    pojat, joita oli kaksi, Janne ja Kalle, röyhkeitä ja pahasuisia.

    Ilta joutui, mutta Kaarlea ei kuulunut. Sen sijaan tuli Simolinille
    kirje, jonka sisässä oli pieni paperilippu Ollillekin. Se sisälsi vain
    seuraavat sanat:

    Olli, olen saanut tiedon läheisen sukulaisen kuolemasta ja
    minun täytyy vielä tänä iltana matkustaa takaisin Suomeen. Pidän
    viisaimpana, että sinä jäät Simolinille, kunnes palaan. Silloin minulla
    toivottavasti on hyviä uutisia sinulle. Rohkeutta siis, poikani, viikon tai parin kuluttua
    saat toivottavasti palata takaisin kotiin. Ja
    muista, että olet luvannut vaieta.”

    Kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta Olli ymmärsi hyvin keneltä se
    oli. Hän joutui suunniltaan vihasta ja mielipahasta. Kuinka Kaarle
    serkku saattoi jättää hänet tänne, tällaiseen pesään! Ja aivan yksin!
    Se oli häpeällistä, sydämetöntä! Hän töytäsi ovelle, mutta Simolin
    asettui nopeasti tielle.

    — Minne nyt? kysyi hän virnistellen.

    — Minä tahdon lähteä pois, vastasi Olli ynseästi.

    — Ei käy laatuun, Kaarle herra on käskenyt meidän pitää huolta teistä.

    — Hänellä ei ole valtaa minun ylitseni, vastasi Olli ylpeästi. Minä
    tahdon lähteä kotiin, omaan kotiini Koivumäkeen. Ja näin sanoen hän
    kaikin voimin alkoi tempoa ovea.

    — Siivosti, siivosti, fröökynä kulta, sanoi Simolin ivallisesti, ja
    kallistaen pojan puoleen innoittavaa naamaansa hän kuiskasi:

    — Onko teillä niin kiire joutua poliisin käsiin?

    Ollin kädet irtaantuivat lukosta, silmät kauhusta suurina hän tuijotti
    suutariin.

    — Poliisin! ankkasi hän.

    — Niin, niin, virkkoi Simolin virnistäen, on paras olla varovainen.
    Tukholman poliisi on kovakourainen, ja pienet linnut ovat ehkä jo
    ennättäneet tuoda tänne asti tiedon tihutyöstä Suomessa.

    Ollin pää vaipui rinnalle. Sanatonna hän totteli suutaria, kun tämä
    teeskennellyn ystävällisesti käski hänen riisuutua ja mennä nukkumaan.

    Simolinska laittoi hänelle vuoteen puusohvalle ja otti hänen vaatteensa.

    — Niistä saa kyllä parikymmentä kruunua, mutisi hän. — Ja pojalle
    annan Jannen vanhat housut.