Viides luku.

MERILLE!

Heikko valojuova, joka tunkeutui kellariluukun läpi, ilmaisi väsyneelle
pojalle, että aamu oli koittanut. Olli tiesi, että luukku oli vahvasti
teljetty ulkoapäin, hän alkoi kuitenkin ahkerasti kolkuttaa sitä
herättääkseen huomiota. Mutta kukaan ei liikkunut vielä ulkona näin
aikaisin.

Olli ymmärsi, että kaikki oli nyt mennyttä. Hän kuvitteli, miten Pelle
malttamattomana odotti häntä, miten hän viimein kyllästyi odottamiseen
ja yksinään lähti juoksemaan ennättääkseen ajoissa laivaan. Ja sitten
Delfiini nosti ankkurinsa ja Pelle lähti, hänen ainoa ystävänsä.

Hän pyyhki kyynelen silmästään ja puri hampaansa yhteen. Uhkamielinen
ilme kovensi hänen lapselliset piirteensä. — Vähätpä siitä, heidän
täytyy kuitenkin kerran päästää minut pois täältä. Ja silloin karkaan.
En ole enää pikku poika, jota voi mielin määrin petkuttaa.

Täten hän koetti mieltään lohduttaa; pahinta oli kuitenkin, että kova
nälkä alkoi häntä vaivata. Hän ei ollut edellisenä päivänä saanut
mitään illallista, ja päivällinen oli ollut aikainen ja niukka.

Äkkiä hän säpsähti ja teroitti kuuloaan. Ulkopuolelta kuului kolme
hiljaista vihellystä. Ollin silmiin syttyi loiste. Sehän oli
Ränni-Pelle, varmasti hän — kolme vihellystä oli heidän sovittu
yhtymämerkkinsä. Koko ruumis jännityksestä vavisten kolkutti hän,
kolmasti luukkuun, iloinen toivo täytti hänen mielensä. Samassa
vihellys taukosi. Eikö Pelle ollutkaan ymmärtänyt hänen merkkiään?

Kului Ollin mielestä iäisyys. Sitten kuului taas kolme vihellystä,
johon Olli vastasi heti kolmasti kolkuttaen. Joku kopeloi luukkua,
telkeä vedettiin varovaisesti syrjään. Ollin sydän hakkasi rajusti.
Ränni-Pelle oli siis kuitenkin keksinyt hänet. Nyt avautui jo siksi
suuri rako, että hän saattoi nähdä Pellen. Tämä nosti sormen huulilleen
ja jatkoi työtään. Hän ähkyi ja puhisi, telki oli kovin raskas.

Vihdoin viimein luukku aukeni, ja siinä tuokiossa oli Ollikin ryöminyt
ulos aukon kautta. Sormi yhä suullaan Pelle viittasi Ollia seuraamaan
jäljessä ja alkoi kiivetä korkeata muurimaista aitaa ylös. Kellarin
luukku antoi näet takapihalla olevaan kapeaan solaan, jonka korkea
kiviaita erotti naapuripihasta. Tätä tietä aikoi Pelle paeta.

— En minä siitä pääse, kuiskasi Olli, muuri on liian korkea.

— Sinun täytyy, kuului Ränni-Pellen jyrkkä vastaus.

Hän itse, vaikka kantoikin myttyä selässään, kiipesi notkeasti kuin
apina muurin harjalle.

— Annas kun minä autan sinua, mamseli.

Hän kurottautui muurin harjalta niin alas kuin suinkin yletti ja ojensi
molemmat käsivartensa Ollille. Saatuaan kiinni hänen käsistään, vetää
retuutti hän Ollia, joka itsekin ponnisti parhaansa mukaan.

— Hoh-hoh, sanoi Pelle, kun Olli vihdoin oli muurin harjalla, oletpa
sinä sentään aika möhkäkala, vaikka näytät niin pieneltä.

Alas laskeutuminen kävi nopeasti, ja sitten pojat rauhallisesti, nenä
pystyssä marssivat naapurin pihan läpi.

— Jos juostaan, niin luulevat meidän jotakin näpistäneen ja panevat
kiinni, sanoi Pelle.

Portin luona he tapasivat talonmiehen, joka epäluuloisesti katseli
rähjääntyneitä, pölyisiä poikia. Mutta Ränni-Pelle kohotti kohteliaasti
lakkiaan ja kysyi:

— Onkos tässä talossa vanhoja kalosseja myydä? Meidän isä tekee niistä
uusia.

— Mene matkoihisi, kujeilija. Etkö luule minun sinua tuntevan, Flinkin
matamin vallaton varsa? Mitä koirankujeita sinulla taas on mielessä?

Pojat puikkivat alas portista nauraa hihittäen. Kadulle tultuaan he
poikkesivat kapealle kujalle, jollaisia vanhassa Tukholmassa oli
montakin ja alkoivat juosta aina vähän väliä oikaisten jonkin pihan
kautta eksyttääkseen mahdollisia takaa-ajajia.

Jossakin löi torninkello seitsemän. Pelle pysähtyi.

— Nyt meidän täytyy ottaa ajuri, vaikka viimeiset kolikkoni menisi.
Kun tullaan keskikaupungille, emme uskalla juosta, saamme vielä
pollarin niskoillemme.

Hän vihelsi ajuria. Tämä katseli ylenkatseellisesti poikia, joiden
maksukyky ei näyttänyt erin lupaavalta. Varsinkin Olli oli surkeassa
tilassa vietettyään yönsä kellarissa.

— Kyllä ma maksan, sanoi Pelle, aja vaan reilusti satamaan. Saat rahan
vaikka etukäteen.

Ajuri mutisi jotakin taskuvarkaista, jotka livistävät poliisia pakoon,
mutta saatuaan Pelleltä rahat hän lähti ajamaan.

Kun pojat saapuivat satamaan, ilmoitti kumea ääni Delfiinin olevan
lähtöhommissa. Pelle veti Ollin tiheimpään ihmistungokseen. Laivan
portaiden edessä seisoi joukko naisia ja miehiä jäähyväisiä omaisiltaan
ottamassa. Pelle sekaantui heidän joukkoonsa, seisoskeli muitten mukana
hetkisen, viittasi sitten Ollille ja pujahti kenenkään huomaamatta
laivaan, Olli yhä kintereillään.

Miehistö ei ennättänyt panna heihin huomiota, matruusit työskentelivät
hiki hatussa, perämies jakeli käskyjä ja nostovivut vinkuivat. Pojat
puikkelehtivat merimiesparven lävitse.

— Halloo, pojat, ketä etsitte? kysyi muuan partasuu matruusi, joka
tuli poikia vastaan.

— Ruorimies Mattsonia, sanoi Pelle rohkeasti.

— Hän on tuolla perällä.

Olli aikoi lähteä merimiehen viittaamaan suuntaan, mutta Ränni-Pelle
nykäisi häntä hihasta. — Hassukos oot? kuiskasi hän. Sanaakaan sen
enempää sanomatta hän nopeasti laskeutui alas ruumaan vetäen Ollia
jälkeensä. Hän kätkeytyi kahden suuren tynnyrin taa ja viittasi Ollin
tekemään samoin. Sydän kurkussa he sitten odottivat laivan lähtöä.
Kunpa ei vain kukaan keksisi heidän piilopaikkaansa!

Kului jännittävä tuokio. Sitten laivan puhkuminen kävi raskaammaksi,
köydet ritisivät ja natisivat, kuului lähtösoitto, ja laiva oli
liikkeessä. Olli nipisti Pelleä käsivarresta. Hän oli ollut kuin
kuumeessa jännityksestä ja pelosta, että Simolin viime hetkessä
sittenkin ilmestyisi satamaan ja saisi hänet jälleen valtoihinsa. Nyt
kun hänellä oli edessään toivo vapaasta elämästä, tuntui kerrassaan
mahdottomalta enää palata suutarin väen luo.

Ylhäältä kannelta kuului jäähyväishuutoja ja nopeita askeleita.
Olli veti pitkän henkäyksen! Pelastettu! Siirtyminen suurimmasta
jännityksestä tähän vapautuksen tunteeseen oli niin valtava, että
hän purskahti hiljaiseen, pidätettyyn ja onnelliseen nauruun. Mutta
kun hän loi katseensa Pelleen, näki hän kumman näyn. — Pelle itki!
Kyynelkarpalo toisensa jälkeen vieri pitkin hänen päivettyneitä
poskiaan.

Hämmästyneenä katseli Olli häntä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt
Ränni-Pellen itkevän. Aina hän oli iloisista iloisin, sukkeluuksia ja
puheenparsia pursuva. Katuiko hän ehkä matkaansa?

— Miksi sinä itket? kysyi hän arasti.

Pelle pyyhki kädenselällä silmiään.

— Äitimuorin tähdenhän minä vain. Nyt hän odottaa mua aamiaiselle ja
ihmettelee, että missä se Pelle taas lurjustelee. Me ollaan, kas, äidin
kanssa oltu aina niinkuin yhtä poikaa, sen jälkeen kuin isä hukkui
Undine-laivan haaksirikossa.

— Kadutko, että lähdit?

— E-en, en totisesti, vastasi Pelle päätään pudistaen. Merelle minun
piti päästä, ei siinä mikään auttanut. Minä kirjoitin hänelle ja pistin
kirjeen jo tänä aamuna aikaisin postiin. Kai hän sen iltapuoleen päivää
saa. Ja kun tulen kotiin, tuon hänelle oikein paksun silkkihuivin
lahjaks, sellaisen kuin Pettersonskalla, kauppiaan rouvalla, on.

Pojat vaipuivat kumpikin hetkeksi mietteisiin. Sitten kysyi Olli:

— Mistä sinä arvasit minun olevan kellarissa?

— Minä kiersin aamulla Simolinin pihaa kuin katti kuumaa puuroa.
Olisin tahtonut tietää, tokko Miina antoi sen kirjelipun sulle. Olinpa
silloin yhellä vähällä lyödä nokkani Kalleen, joka seisoi portilla.
”Olliaks haet?” kysyi hän, ”silloin saat tommosen”, ja se lurjus näytti
mulle oikein pitkää nenää. ”Mitäs se sinuun kuuluu?” sanoin minä, ”ja
pitkän nenän saat itte”. — ”Ohoo”, sanoi Kalle, ”tiedäks missä Olli
on? Se meni eilen illalla Jannen kanss halkoja ostamaan eikä tullutkaan
kotiin yöksi”. Ja sitten se hölmö juoksi tiehensä nauraa kikattaen.
Minä rupesin tuumimaan, mitä hän oikein meinasi. Rupesin vähän
arvailemaan ja menin takapihalle kattomaan, että onkohan sinua siellä,
ja vihelsin. Kun sinä kolkutit, arvasin heti, mitä se Kalle halkojen
ostolla meinas. Ne konnat oli teljenneet sun kellariin. Mutta minä en
heti uskaltanut tulla avukses, kun pelkäsin, että Kalle ja Janne mua
vahtasivat. Menin kotiin ja puikin sitten takapihan kautta solaan.
Sitten aloin sitä salpaa kiskoa luukusta. Mutta se oli hiivatin raskas.

— Sen kyllä uskon, sanoi Olli, ja ojentaen likaisen kätensä Pellelle
hän hiukan kömpelösti lisäsi:

— Sinä olet pelastanut minut, Pelle, kiitos siitä.

Pelle tarttui hänen käteensä omalla yhtä likaisella kourallaan:

— Morjens vaan ja lykkyä tykö, sanoi hän. Mutta nyt kurnii oikein
peevelinmoinen nälkä suoliani. Ruvetaanpa murkinalle.

Hän irroitti selkäpussinsa ja otti sieltä esille leipää, makkaraa
ja juustoa. Linkkuveitsellään hän jakoi kaiken kahtia ja antoi
toisen puolen Ollille, joka ahnaasti alkoi syödä. Aterioituaan pojat
heittäytyivät pitkälleen vuodille — Delfiini kuljetti näet vuotalastia
— ja vaipuivat kumpikin pian sikeään uneen.

Puolipäivän tienoissa Olli heräsi siihen, että Pelle sysäsi häntä
kylkeen.

— Hei, alapas jo panna purjeita reilaan. Nyt seilataan ylös kannelle
tästä pahalle haisevasta ruumasta. Tuoss on kampa, sun täytyy vähän
sukia tukkaas, ettet näytä ryöväriltä. Ja tuoss on puhdas paita.

Olli siisti asuaan, minkä pienillä apukeinoilla saattoi, ja sitten
pojat hiukan kalpeina jännityksestä kohosivat kannelle.

— Hei, hohoi, mitä matkamiehiä te olette? sanoi kokki, joka tuli
heitä vastaan kantaen herneliemivatia, juuri kun pojat astuivat
laivankannelle.

— Minä olen laivapoika ja tää toinen kelpaa padanpesijäks, vastasi
Ränni-Pelle silmiään räväyttämättä.

Lihava, rokonarpinen kokki katseli poikaan tyhmistyneenä. — Mitä
sinä lörpöttelet, en minä juoksupoikaa tarvitse, onhan meillä John
jo kyökkiapulaisena. — Mitä lienette kulkureita, marssikaapa tänne
perämiehen tai kapteenin puheille.

— Sinnehän meillä olikin meiningit, vastasi Ränni-Pelle, mutta
Mattsonia, ruorimiestä, minä sentään ensin olisin halunnut tavata.

— John, tules tänne! huusi kokki.

Lyhyt, vanttera poika juoksi paikalle ja katseli uteliaana poikia.

— Vie nämä junkkarit Mattsonin luo, käski kokki.

Miehistö oli aterioimassa, mutta Mattson seisoi ruorirattaan luona,
ja sinne John alkoi ohjata poikia. Valppain silmin tarkastivat pojat
laivan eri koneita ja laitoksia. Oli sentään metkaa olla merillä!

— Kyllä kapteeni teidät kynii, jos vain ilman passia ja lupakirjaa
olette laivaan tulleet, naureskeli John. Hän on hiivatin kova mies.

Tämä tieto pani poikien sydämet kiivaammin sykkimään, mutta Pelle
lohduttautui sillä, että vanha Mattson kyllä selvittää asian.

Mutta kun he tulivat Mattsonin silmien eteen, heitti vanha merikarhu
mällin poskestaan, päästi julman kirouksen ja pui nyrkkiään Pellen
nenän edessä.

— Vai sinä, junkkari, sinä lurjus, haukkui hän tulipunaisena, — minä
heitän sinut mereen, pistän koppiin ja annan ensi satamassa poliisin
käsiin. Itsepintainen veijari! Häpeemätön nulikka!

Olli vapisi pelosta kuullessaan tätä haukkumasanojen tulvaa, mutta
Pelle kuunteli rauhallisena. Vähältä piti, ettei pieni hymynväre
karehtinut hänen huulillaan. Hän tunsi vanhan Josua Mattsonin, tiesi,
että mitä rajummin hän kiroili ja pauhasi, sen pikemmin hän leppyi.
Katuvaisen näköisenä hän seisoi pää nöyrästi kallellaan huitovan
merimiehen edessä.

— Sinä olet karannut, junkkari! huusi Josua, karannut häpeällisesti
äidillesi mitään puhumatta.

— Niin, sanoi Pelle ja näytti kauhean katuvalta. Kun en minä muuten
päässyt.

— Minä suomin selkänahkasi kirjavaksi, uhkasi Mattson. Sen teen kuin
teenkin.

Pelle huokasi.

— Kyllä kai minä sen ansaitsenkin, sanoi hän, mutta totta kai sillä
pelillä sitten saan jäädä laivaan.

Mattson käänsi kasvonsa poispäin, mutta pojat ennättivät nähdä hymyn
hänen huulillaan.

— Sen päättää kapteeni, murahti hän.

— Hyvä, kulta Mattson, pyyteli Pelle lempeimmällä äänellään, puhukaa
te kapteenille minun puolestani. Minä en jää maihin enkä rupea
suutariksi tai muuksi, räätäliksi. Jollen pääse Delfiiniin, karkaan
johonkin muuhun laivaan. Ja onks se sitten parempi, jos joudun jonkun
tunnottoman kapteenin käsiin ja saan kärsiä nälkää ja opin pahoja
tapoja. Täällä Delfiinissä on sentään niin hyvä järjestys, sen sanovat
kaikki.

Mattson, joka oli kovin ylpeä ”omasta laivastaan” —, hän oli ollut
Delfiinissä toistakymmentä vuotta, — pehmeni silminnähtävästi. Mutta
hän säilytti ulkonaisesti karskin ryhtinsä.

— Kuka on tuo toinen? sanoi hän osoittaen Ollia.

— Se on minun hyvä ystäväni.

— Hän on myöskin karannut, arvaan.

— Niin on. Mutta hän on rehellinen ja kelpo poika, sen takaan,
vakuutti Pelle.

— Ei Delfiini voi ottaa kaikkia rehellisiä, kelpo nulikoita
kannelleen, murisi Mattson. Kapteeni on ankara järjestyksen mies, ei
hän siedä karkureita.

— Minun isäni karkasi myös viidentoistavuotiaana merelle, ja reilu
merimies hänestä tuli, eikös tullutkin? huomautti Pelle.

— Reilu hän oli, kerrassaan rehti ja pelkäämätön, myönteli Mattson.

— Mitenkäs se olikaan se teidän yhteinen retkenne silloin Meksikoon?
kysyi Pelle. — Tää Olli ei ota uskoakseen, väittää sitä valheeksi, kun
minä kerron.

— Vai valheeksi väittää, innostui Mattson. Kyllähän se valheelta
kuulostaa, niin kummallinen se oli, mutta se on tosi prikusta prikkuun,
sen takaan.

Ja vanha merimies, jonka suurimpana heikkoutena oli ihmeellisten
seikkailujen keksiminen, alkoi räikein värein kuvailla tarkasti
kuunteleville pojille perin merkillistä retkeään Meksikoon, jossa hän
oli ihmeellisen sattuman kautta joutunut sotimaan kapinallisia joukkoja
vastaan Flinkin kanssa.

— Ja sen minä sanon, että ne mustat meksikolaiset olivat niin
ihastuneet meihin ruotsalaispoikiin, että yhdellä vähällä olivat
huutaa toisen meistä keisariksi ja toisen presidentiksi, lopetti hän
kertomuksensa nauraa hohottaen.

— Oliko siellä keisari ja presidentti yhtaikaa? kysyi Olli ihmeissään.

— Tietysti, ja joskus, kun oikein kovalle otti parittainkin, vielä
paavi kaupanpäälliseksi, selitti Mattson toimessaan. Meksikolaiset
ovat kovin prameilua rakastavaa väkeä. Mutta minun olisi pitänyt
ottaa sellainen vanha, ryppynaamainen ja tumma meksikolaisprinsessa
eukokseni, hän oli näet sen entisen keisarin tytär, ja hirveän hieno,
kultaa ja silkkiä päästä kantapäähän. Mutta silloin minä sanoin: ei,
kiitos vain kunniasta; hyvät meksikolaiset, mutta mulla on jo muija
siellä Ruotsissa, ja tukeva eukko onkin. Mikä lienee pöllähtänytkään
sen prinsessan mieleen, mutta se oli niin pikiintynyt minuun, että
minun oli pakko karata sieltä. Ja sille tielle jäi kaikki kulta ja
hopea, jonka olimme saaneet palkaksi, isäsi ja minä, siitä hyvästä,
että olimme vapauttaneet maan kapinallisista.

Vanha merimies oli tykkänään unohtanut suuttumuksensa. Pelle pukkasi
salaa Ollia kylkeen. — Tiesinhän sen, kuiskasi hän. Mattson on kiivas
ja kiukkuinen, kun suuttuu, mutta leppyy pian.

Kotvan aikaa vielä kaskujaan juteltuaan muisti vanha Josua äkkiä, mistä
oikeastaan oli kysymys.

— Hiisi vieköön, mutisi hän nenäänsä hieroen. Oletpa saattanut minut
pahaan pulaan, poika. Mutta ei kai tässä muu auta, täytyy iskeä
härkää sarviin ja mennä puhumaan kapteenille. Lassi, tartu rattaaseen
siksi aikaa, kuin minä menen kapteenin puheille, huusi hän eräälle
merimiehelle.

Delfiinin kapteeni oli pitkä, kookas mies. Hänen ahavoituneilla
kasvoillaan oli tarmokas ilme, ja Pelle tunsi polviensa horjuvan
seistessään tämän mahtavan miehen edessä. Mitä Olliin tulee, olisi hän
mieluummin piiloutunut Mattsonin selän taa, niin läpitunkevasti katsoi
kapteeni häneen.

Mattson raapaisi jalallaan lattiaa, sieppasi lakin päästään ja esitti
asiansa niin kaunopuheisesti kuin mahdollista. Kapteeni kuunteli otsa
rypyssä.

— Me laskemme heidät maihin Kööpenhaminassa, jonne poikkeamme lastia
viemään, sanoi hän rauhallisesti.

Mattson rykäisi hämillään ja poikien naama venyi huomattavasti.

— Kyllähän se niinkin on, jos saan sanoa sanasen, virkkoi Mattson
viattoman näköisenä, että laivapoika, tuo John tolvana, tarvitsee
toverin. Hän ei oikein saa tehdyksi töitään.

Kapteeni loi ruorimieheensä tutkivan katseen.

— Näyttää siltä kuin Mattson tahtoisi suositella poikia.

Mattson pyöritti hattua käsissään. — Kas se on nyt niin, että tämä
poika — hän laski kätensä Pellen olkapäälle —, on minun hyvän, vanhan
ystäväni poika. Flink hukkui Undinen haaksirikossa, jos kapteeni vielä
muistaa sen tapauksen.

Kapteeni nyökkäsi päätään. — Muistan kyllä. Se oli surullinen
haaksirikko.

— Oli, Flinkin vaimo jäi leskeksi, ja nyt tämä poika tahtoo väkisin
merille.

Kapteeni tarkasti Pelleä, joka kesti katseen silmiään räpäyttämättä.

— Ne pyrkivät merelle melkein kaikki pojat sinun iässäsi, sanoi hän.
Mutta kun tosi tulee eteen, katoaa halu. Merielämä ei ole leikkiä.
Osaatko erottaa edes fregattia kuunarista?

— Osaan, herra kapteeni, sanoi Pelle iloisesti, minä olen oleskellut
satamassa siitä asti, kuin jaksoin Södermalmilta kävellä sinne. Ja kun
isä eli, kantoi hän minut satamaan.

Kapteeni hymähti. Pojan reipas, vilpitön olento miellytti häntä. Sitten
hän kääntyi Ollin puoleen.

— Entä sinä, mikä sinä olet miehiäsi?

— Nimeni on Olli — — tässä poika sävähti punaiseksi, isähän oli
kieltänyt häntä käyttämästä omaa nimeään.

— Entä sukunimi?

— Koivu, sanoi Olli hetkisen emmittyään.

— Elävätkö vanhempasi?

Taas epäröi Olli. — Elävät, vastasi hän hiljaa.

Kapteeni pudisti päätään. Poika ei näyttänyt luotettavalta.

— Saatte mennä, sanoi hän, minä mietin asiaa. Sanokaa, että kokki
antaa heille päivällisen, Mattson.

Alakuloisina seurasivat pojat ruorimiestä. Varsinkin Olli oli apealla
mielellä. Mitä jos kapteeni lähettää hänet takaisin Tukholmaan?

— Kävi miten kävi, kuiskasi hän Pellelle. — Simolinien luo en enää
palaa.

Iltapuolella ilmoitti Mattson heille kapteenin päätöksen. Pelle sai
jäädä laivaan sillä ehdolla, että hän ensi tilassa hankkii äitinsä
luvan, mutta Olli oli jätettävä maihin Kööpenhaminassa, josta jokin
ruotsalainen laiva kyllä veisi hänet konsulin välityksellä takaisin
Tukholmaan.

— Sinne en ikinä lähde, sanoi Olli uhkamielisesti.

— Mutta sieltähän olet kotoisin, sanoi Mattson.

— En, minä olen suomalainen ja Suomesta kotoisin.

— Sitten voimme lähettää sinut Suomeen Kööpenhaminasta. Tunnen erään
perämiehen, joka kulkee Kööpenhaminan ja Helsingin väliä, lohdutti
hyväsydäminen Josua.

Ollin kasvot kirkastuivat. Helsinki oli lähempänä kotia kuin Tukholma,
ja sinne asti eivät Simolinin sormet ulotu. Hän voi kirjoittaa Kaarle
serkulle Harmaalaan, ja kenties — kenties isäkin jo on leppynyt.
Merille hän ei koskaan ollut erittäin halunnut.

Pellen iloa oli suuresti häirinnyt tieto siitä, että hänen täytyi jättää
ystävänsä. Mutta nähdessään Ollin mielihyvällä suostuvan Mattsonin
ehdotukseen hän rauhoittui. Kööpenhaminassa ystävykset sitten erosivat.
Ränni-Pelle puhui kovalla äänellä liikutustaan salatakseen, ja Olli
nieli itkua.

— Muista kirjoittaa, jos sulle hätä tulee, sanoi Pelle. —
Ruotsalaiseen merimieslähetykseen Hulliin voit aina panna kirjeen
menemään. Niin sanoi Mattson.

Kapteeni ojensi hyvästiä heittäessään Ollille pienen rahasumman. —
Olethan sentään jotakin hyötyä tehnyt matkallasi, sanoi hän.

Ja Mattson pisti niinikään setelin pojan kouraan.

— Rohkeutta, sanoi hän, ohjaa pelkäämättä vain vastatuuleenkin. Kyllä
sää vielä kääntyy myötäiseksi.

Hän saattoi pojan laivaan, joka vielä samana päivänä lähti Helsinkiin,
ja heitti hänet tuttavansa perämiehen huomaan.

— Hän auttaa kyllä kokkia ruokansa edestä, selitti hän, ja nukkuu
missä sopessa tahansa.

Ilma oli kirkas ja kuulea, kun laiva nosti ankkurinsa ja lähti
viilettämään kohti Itämerta. Olli seisoi kannella ja etsi silmillään
Delfiiniä. Siinä se oli Ruotsin sinikeltainen lippu kokassa. Ja
yläkannella seisoi joku heiluttaen valkeata liinaa. Se oli Ränni-Pelle,
hänen ilottomien kärsimysvuosiensa uskollinen ystävä. Ollin silmät
kostuivat. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi.

Mutta sitten hän muisti olevansa matkalla Suomeen — synnyinmaahansa,
ja hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä ikävästä ja odotuksesta.