VIIDESTOISTA LUKU

Hei Maks!

Terve mieheen! Tässä se nyt tulee se lupaamani pöytäkirja. — V.V:n,
toisin sanoen Vapaiden Veikkojen, sihteerin selostus kesähommistaan. Ne
on kyllä luonnistuneet muutoin aika nasevasti, mutta Jeremias soikoon,
itikat ja kuumuus ovat välistä viedä rohkeuden ja sitten vielä ne
tytöt, joita täällä vilisee kuin harmaita katteja.

Mutta alanpahan alusta. Minun puolestani on suunnitelmamme täydessä
vauhdissa. Kun tulin kotiin, oli ”maman” (mun täytyy sanoa äitipuoltani
sillä nimellä) matkavarustuksissa. Hän oli aikeissa lähteä kylpemään
jonnekin suutarin hienoon kylpypaikkaan ja fatsin täytyi tietysti
seurata mukana, vaikkei mieli tekiskään. Mun fatsini on näes perin kiva
äijä, mutta tämä maman pyörtyy heti, ellei saa tahtoaan perille, ja
silloin fatsi peljästyy ja myöntyy mihin tahansa.

Hedda ja minä, muistathan, että Hedda on naispuolinen veljeni, oltiin
iloissamme, kun maman läksi. Kylläpä nyt elää kelpaa vapaudessa ja
ihanuudessa kuin lintunen oksalla tai ryöväri metsässä.

Mutta hast du mir gesehen, kuten saksalainen sanoo. Kun vaunut,
joilla maman ja fatsi lähtivät asemalle, palasivat kotiin, eivät ne
olleetkaan tyhjät. Niissä istui kaksi olentoa, toinen pitkä ja laiha
ja ruudullinen kuin tammilauta, toinen appelsiininvärinen mytty
heleänpunainen päivänvarjo kädessään.

Hedda ja minä olimme juuri pihalla heittämässä volangia. Oliot
tallustelivat nokka pystyssä meitä kohti.

— Bon jour, vikisee appelsiinin värinen mytty. Olemmeko Sarvimäellä?

Toinen tammipelilauta hirnuu:

— Good morning. How do you do? ja sitten vielä jotain siunattua
mongerrusta.

— Herrasväki on tullut väärään paikkaan, sanon minä.

Hedda niiaa ja sanoo: — Pappa ja mamma ovat matkustaneet pois.

— Hiljaa, lapset, sanoo täti Louise, joka on tullut portaille. —
Nehän ovat uudet kotiopettajanne.

Uudet kotiopettajanne! Sano Maks, eikö ole hetkiä ihmiselämässä,
jolloin lapsen kunnioituksen vanhempiaan kohtaan täytyy väistyä muitten
inhimillisten tunteiden tieltä?

— Yes, yes, hirnuu tammipelilauta ja näyttää pitkiä kellertäviä
hampaitaan. — I am mister. Tämäkö olla young baron?

Appelsiininvärinen mytty purjehti sisään Louise tädin saattamana. Hän
oli kovin ”fatiguée”. Mister Smith hiihti jäljestä. (Hänen jalkansa
ovat nähtävästi kuuluneet ennen jollekin jättiläiselle.)

Tarvitseeko minun mainita, että Hedda ja minä olimme masentuneet?

Kaksi kotiopettajaa! Englantilainen ja ranskalainen!

Jää hyvästi vapaus! Tervetuloa kahleet, orjuus ja sorto.

Tyrannius kukoistaa.

Orjuuden ensimmäinen päivä.

Heräsin aikaisin aamulla kummallisiin maanalaisiin ääniin. Hyppäsin
pystyyn ja ajattelin, että joku eriskummainen hirviö ulvoi oven takana.
Mutta painaessani korvani ovea vasten, joka johti mister Smithin
huoneeseen, huomasin, että brittiläinen kuorsasi. Mutta Jupiter
soikoon, millä voimalla ja hartaudella tämä tapahtui. Jos kaikki
englantilaiset kuorsaavat näin voimakkaasti, ymmärrän hyvin, miksi
Britannia on maailmanvalta.

Kun tulin portaita alas — asun yläkerrassa — huomasin alimmalla
astuimella ihmeellisen olion. Siinä istui paksu pyöreä kerä, hiukset
täpötäynnä noita pieniä valkoisia paperisarvia, joita tyttöväki sanoo
papiljoteiksi. Kerän yllä oli jotain vaaleanpunaista ja se itki
haikeasti.

— Monsieur Henri, huusi hän kimeällä äänellä minut nähdessään ja
peitti nopeasti päänsä.

— Anteeksi neiti, sanoin minä. — Miksi itkette?

— Oo, monsieur Henri, kaksi kauheata petoa, monstres, huoneessani.
Heräsin ja pakenin. Kauheata! Horrible!

— Olkaa huoleti, mademoiselle, minä ajan kyllä pedot pois, sanoin minä.

Astuin huoneeseen ja näen — kaksi ampiaista ikkunaruudulla, kaksi
aikamoista junkkaria, jotka pörisivät täyttä päätä.

— Mon Dieu! huusi mademoiselle Favier. — Olen tullut barbaarien
maahan. Tuollaisia hirviöitä!

Minä otin käteeni ensimmäisen aseen, minkä sain — luullakseni se oli
mademoisellen päivänvarjo ja aloin hosua ampiaisia.

Kuten tiedät, Maks, voivat tuontapaiset otukset olla joskus aika
itsepintaisia. Ne lentelivät ympäri huonetta, minä perässä.
Mademoiselle seisoi nurkassa ja hosui käsillään. Viimein istahtivat
molemmat vintiöt yhtaikaa paperikäärölle, joka oli mademoisellen
yöpöydällä. Sieppasin käärön ampiaisineen käteeni ja heitin sen
siekailematta ulos ikkunasta, jonka sitten suljin.

— Kas niin, mademoiselle Favier, nyt olette päässyt kiusanhengistänne,
sanoin ja kumarsin kuin gentlemanni.

Mutta mitä luulet hänen sanoneen kiitokseksi?

— Pöllö! kirkaisi hän tulipunaisena kiukusta.

Sitten hän hyökkäsi soittokellon luo ja vetäisi nauhaa vimmatusti.

— Poistukaa, huutaa hän minulle. — Te olette loukannut minua.

Voiko kukaan rehellinen miessielu ymmärtää naista?

Menin miettiväisenä ulos. Heddan pieni Joy juoksi vastaani. Se retuutti
suussaan jotain punertavaa. Minä koetin houkutella sitä luokseni, mutta
se ei tullut, repi ja retuutti vain saalistaan.

Jäljestäpäin sain aikamoiset nuhteet Louise tädiltä. Ja arvaatko mistä
syystä? Mademoiselle Favier oli valittanut minun loukanneen häntä.

Saatoinko minä arvata, että paperikäärössä oli hänen otsakiharansa? Ja
oliko minun syyni, että Joy sattui olemaan ikkunan alla, kun heitin
käärön alas?

Aamiaispöydässä istuin kuin mikäkin rikollinen. Mademoisellen silmät
olivat punaiset ja hänen päänsä merkillisen pieni.

Opetus: Älä koskaan heitä paperikääröjä ulos ikkunasta. Niissä
saattaa olla jonkun naisen tukkaa.

Orjuuden toinen päivä.

Sataa. Louise täti istuu sohvannurkassa koruompelu sylissä. (Nukkuu.)
Mademoiselle Favier virkkaa ns. frivoliteettia. Hedda kirjailee
fatsille tohveleita helmillä. Mister Smith lukee ääneen jotain
englantilaista hölynpölyä. Minä istun suorana ja kärsin.

Maks, onko ihminen syntynyt kärsiäkseen?

Muistelen V.V:n iloisia istuntoja, kekseliäitä kepposiamme ja rohkeita
suunnitelmiamme. Tämäkö on kaiken loppu? Tähänkö nuoren haukan lento
päättyi!

Kalistelen voimattomuudessani kahleitani.

Silloin kuuluu mister Smithin haudansyvä ääni:

— Henry, te ette kuuntele, te ette olla kuullut sanaakaan. Te mennä
omaan huoneeseenne. Lukea kymmenen sivua tätä kirjaa.

Mademoiselle näyttää voitonriemuiselta, Hedda surulliselta. Louise täti
nukkuu yhä. Minä poistun kirja kädessä.

Väliverho.

Iltapuolella astelen ongenvapa olalla rantaan. Olemme, voudin Janne ja
minä, päättäneet lähteä yhdessä ongelle. Tiellä tapaan mister Smithin.
Hän ravistaa ihmetellen päätään ja osoittaa ongenvapaa.

— Te mennä yksin ongimaan, Henry?

— En, menen voudin Villen kanssa.

— No, no. Lady Gyllenheim sanoa: Henry ei seurustella halpasäätyisten
kanssa. Henry paljon rakastaa heidän sällskaappi. Henry ei mennä foudi
Villy kanssa.

— Mutta hän tietää paraat kalapaikat, sanon minä.

— Yks ja sama. Täyty totella rouva baronessa. Mister Smith tulla
kanssas. Come along, my boy. Huvi ja hyötty. Puhu paljon English, saa
paljon kala.

Istuimme kolme tuntia veneessä. Mongersimme koko ajan engelskaa. Saimme
yhden (I) särjen!!

Opetus. Älä koskaan mene ongelle tammipelilaudan kanssa.

Orjuuden kolmas päivä.

Maks! Kuinka kauan voi rääkätty orja elää? Olen uudestaan syventynyt
Rooman historiaan ja orjien kapinaan. Oi Spartacus, sinä olit suuri
mies!

Tänään sanoi mister Smith, että isä on määrännyt minun lukemaan latinaa
kesän kuluessa?

— Only yks tunti päivässä, my boy. Olla hyvin opettava. Ei saada
vetelehtiä ulkona. Well.

Edessäni on Caesarin De bello Gallico. Ulkona paistaa päivä. Uusi
haulikkoni riippuu seinällä. Varikset rääkyvät melkein nenäni edessä.
Eikö Tantalus ollut joku sellainen äijä, joka näki variksia edessään
eikä saanut niitä ampua?

Hedda on jo alistunut. Hän puhuu ranskaa kuin papukaija ja kähertää
hiuksiaan mademoisellen käherrysraudoilla.

Opetus. Tytöillä ei ole luonnetta.

Orjuuden neljäs päivä.

Eilen mademoiselle ilmoitti, että tanssitunnit alkavat iltapuolella.
Voudin Janne lähtee ravustamaan. Olin luvannut tulla hänen mukaansa
muiden tietämättä. Meillä oli mainioita syöttejä. Vähän ennen
tanssitunnin alkua hiivin joen rantaan.

Meillä oli ihana retki. Rapuja tuli tavattomasti, suuria könsiköitä,
miltei hummerin kokoisia. Tulimme kotiin vasta aamuyöstä.

— Kyllä Louise täti leppyy, ajattelin, kun saa näin paljon rapuja.

Seuraavana päivänä istuin kotiarestissa. Mister Smith ja mademoiselle
pistivät poskeensa rapuni.

Opetus. Poljetulla madolla on hampaat, joilla se voi puraista.

Orjuuden viides päivä.

Pikari on täysi. Pisara enää, ja se vuotaa yli.

Eilen oli mademoisellen syntymäpäivä. Hän kertoi sen Heddalle ja
lisäsi, että hänen edellisessä paikassaan oli hänen syntymäpäiväänsä
juhlittu suurellisesti. Noh, saamas pitää, ajattelin minä. Laitoimme
Heddan kanssa mahtavan ukon minun huoneessani. Minä otin misterin
vaatesäiliöstä hänen ruudulliset vaatteensa, leveäkärkiset kenkänsä
ja korkean hattunsa ja maalasimme äijän pään aivan brittiläisen
naamalajiin. Panimme hökötyksen istumaan kiikkutuoliin ja nauroimme
katketaksemme — niin metka se oli, vallan kuin mister itse. Käsiin
pistimme hirvittävän kukkaluudan. Aamulla aikaisin — mademoiselle
nukkuu aina sikeästi aamuisin (lukee iltaisin puoliyöhön vuoteessa
ranskalaisia romaaneja) nostimme ihanuuden kiikkutuolineen päivineen
sisään mademoisellen ovesta. Itse pysyttäydyimme lähettyvillä. Hedda
tahtoi välttämättä tietää, mitä mademoiselle sanoo huomatessaan
onnentoivottajan.

Olimme odottaneet hetkisen, ja minä aloin hiljakseen rummuttaa ovea
saadakseni mademoisellen hereille, kun yhtäkkiä kuuluu hirveä kirkaisu.

— Juostaan pois! kuiskaa Hedda pelästyen.

Läksimme livistämään. En malttanut olla taakseni katsahtamatta. Voi
kauheata! — ovella seisoi mademoiselle hiukset papiljoteissa ja
kauhean lyhyt tulipunainen alushame yllään.

— Hirveät lapset, hän huutaa. — Mon Dieu!

Ja sitten hän kaatua möksähtää lattialle kuin kivi.

Siitä syntyi hirveä juttu. Täti Louise uhkasi kirjoittaa fatsille,
Hedda itki ja mister pauhasi punaisena kuin kukko. Jäimme ilman
aamiaista ja syntymäpäiväkakkua. Mademoiselle oli koko päivän kärsivä
pyhimys ja minä kurja barbaari.

Iltapuolen sain istua misterin huoneessa tutkimassa muuatta kirjaa,
jonka nimi on ”Kuinka nuoren kansan tapoja on opittava siveitä”.

Opetus. Älä koskaan valmista kenellekään syntymäpäiväyllätyksiä.

Orjuuden kuudes päivä.

Olen päättänyt karata. KARATA! Vive la liberté! Alas tyrannit!

Voudin Ville on luvannut auttaa minua.

Se tapahtuu tänä iltana. Louise täti on lähtenyt kirkolle. Mademoiselle
kirjoittaa kirjeitä. Mister Smith potee hammastautia.

Rubicon-virta odottaa, että Caesar soutaa sen yli.

Ihana vapaus.

Maks poika, oletkos koskaan kuullut puhuttavan Heikki Heikinpojasta.
Hän on vapaa maankiertäjä, uljas kuin Roobin Hood, köyhä kuin
Ravenswoodin kreivi, vapaa kuin metsän intiaani. Hän nukkuu yönsä
heinäladoissa tai tallin ylisillä, tekee työtä milloin haluttaa, näkee
nälkää, kun tarvitaan.

Huhhei! Kerran hän asui Sarvimäen suuressa hovissa, pänttäsi hikipäässä
päähänsä engelskaa ja Vergiliusta ja piteli paksulle mademoiselle
lankavyyhteä. Hänellä oli kiiltokaulus ja silkkipaita, nyt hänellä on
voudin Villen rohdinhousut ja risainen pumpulimekko.

Pako onnistui mainiosti. Mister voihki hammastaudissa eikä kuullut
mitään. Tyhjensin säästölaatikkoni, otin kaikki taskurahani ja
veitseni, hiivin hiljaa portaita alas ja pääsin kenenkään huomaamatta
ulos. Pujahdin puiston päässä olevaan huvihuoneeseen ja vaihdoin siellä
vaatteeni toisiin, jotka Ville oli minulle tuonut. Omani kätkin vanhan
omenapuun onteloon.

Ja sitten reppu selkään ja matkaan. Oli ihana yö ja minä marssin
viheltäen kapeata metsäpolkua pitkin. Pari tuntia nukuin heinäladossa,
ja sitten taas eteenpäin.

Aamulla tulin erääseen talonpoikaistaloon. Pyysin siellä työtä ja
pääsin niittämään. Se maistui muulta kuin englannin kielioppi ja
heksametrit.

Maks, olen päättänyt ruveta talonpojaksi, suomalaiseksi talonpojaksi.
Nain jonkun Riikan tai Mantan ja saan yhdeksän pellavapäistä poikaa.

En ikinä enää palaa mamanin hajuvesipullojen, misterin kieliopillisten
esitelmien ja mademoisellen ranskalaisten tanssiuutuuksien helmaan.
Luovun aatelisnimestä, talonpoika on yhtä hyvä kuin paroni.

Olen nyt ollut kaksi viikkoa vapaana. Kierrän talosta taloon niin
kaukana kuin mahdollista Sarvimäestä, hakkaan halkoja, niitän heinää,
paimennan karjaa.

Ja syön piimää ja talkkunaa. Yksi asia mua sentään juupelisti
harmittaa. Haulikkoni jäi kotiin, mun uusi hyvä haulikkoni, jonka sain
fatsilta nimipäivälahjaksi.

Renkipoikana pappilassa.

Palvelukseksenne: renkipoika Heikki Heikinpoika, sukii hevoset, kantaa
halkoja ja vettä, kitkee otsansa hiessä rikkaruohoja puutarhassa ja
passailee pappilan ”fröökynöitä”.

Tää on koko hauskaa. Pastori on kiivas, mutta hyvänsävyinen äijä, toruu
välistä kovasti, mutta on kuin päivänpaiste jäljestäpäin. Rouva on
sellainen kuin luullakseni papinrouvan pitääkin, vähän ylpeänlaiseksi
moittivat palvelijat.

Ja tyttölapsia on talo täynnä, niin että kiehuu. Sinisilmäisiä ja
mustasilmäisiä, paksuja ja hoikkia, tirskuvat, kuten tyttöväen on tapa,
loukkaantuvat ja leppyvät.

Muistatkos Tyyra Örnfeltin, jonka aina välistä Bulevardilla näimme sun
sisaresi kanssa yhdessä kävelevän? Hän on täällä. Hän ei tietystikään
arvaa, kuka minä olen. Hirveän ylpeä ja koppava hän on, ja minä
kiusaan tyttöpahaa minkä jaksan. Hänellä on veli, aikamoinen mamselli
ja mammanpoika. Minä häntä kasvatan — ehkä hänestä vielä tulee mies
aikaa myöten. Sisar koettaa estää häntä minun kanssani seurustelemasta
— on se sentään mukavaa tämä säätyerotus. Niinhän minuakin kotona
kiellettiin Villen kanssa olemasta. Ja nyt en kelpaa herraspoikien
toveriksi, koska olen renkipoika.

Tekee hyvää tämä, kokea miltä tuntuu olla toisen käskyläisenä. Oppii
katsomaan asioita renkipojan kannalta. Ja hauska on nähdä tätä
kotikomentoa pappilassa. Se on toista kuin Sarvimäellä, jossa kaikki on
niin kankeata ja jäykkää. Se on korutonta, työteliästä elämää. Köyhiä
ovat, mutta tyytyväisiä.

Maks veikko, oletko koskaan lauantai-iltaisin lakaissut pihaa
varsiluudalla? Tee se, niin tiedät, mitä V.V:n sihteeri kärsii aatteen
puolesta.

On hauska kuulla, oletteko te toiset, Valter ja sinä ja Jon, täyttäneet
lupauksen. Meidänhän piti tutustua kansaan tänä kesänä ja näyttää, että
herraspoika kykenee muuhunkin kuin herrastelemaan.

On hauska olla vapaana, mutta silloin minä häpesin, kun Minna neiti,
talon vanhin tytär, kiipesi luhtiini ja antoi minulle housuparin, jotka
hän oli pienentänyt pastorin vanhoista nimettömistä.

Ciel! olisi maman sanonut. Siinä seisoin minä, Sarvimäen paronin ainoa
poika, ja kiitin nöyrästi saadessani köyhältä pastorilta vanhat housut.

Täytyy tunnustaa, että silloin olin vähällä tunnustaa ja riisua
naamioni.

Mutta oikeammin olisi minun pitänyt ylpeillä, sillä housut olivat
ensimmäiset omalla työlläni ansaitut vaatekappaleet.

Kunpa vain kelpo Aiaani olisi täällä! Ikävöin sitä, uljasta ratsuani.
Olen koettanut opettaa pappilan Lujaa ratsuhevoseksi, mutta se on
sellainen säyseä, vanha tantta, ei siitä tahdo kalua tulla.

Kysyt, enkö koskaan kaipaa Sarvimäkeä ja sen mukavuuksia. Joskus —
mutta siellä on brittiläinen, mademoiselle, Vergilius ja tanssitunnit.