KAHDESTOISTA LUKU.

Rakas Ulla!

Nyt minä olen ollut täällä Berliinissä kolme kuukautta. Kun läksin
Suomesta, oli täysi talvi. Kaunialassa kohosivat lumikinokset
ikkunoihin asti, Kristiina täti istui uunin ääressä villahuiviin
kääriytyneenä, ja Minna puhalsi hyppysiinsä maitokamarista tullessaan.
Mutta Berliinissä den on jo kevät. Unter suuret puut tuoksuvat
keväälle, Tiergartenissa kukkivat tuhatkaunot ja siellä on hauska
käyskennellä katsomassa leijonia, tiikereitä ja kaikenlaisia norsuja.
Berliini on hirveän suuri kaupunki, kyllä nolostuisit, jos tulisit
tänne. Ja kaikki puhuvat saksaa, torimuijat ja sen semmoiset. Olen
nähnyt keisarinkin. Hän on hyvin vanha ja sotaisen näköinen. Mutta
Bismarck vasta on muhkea, hänen rinnalleen ei kukaan piisaa. Ostin
kurillani hänen kuvansa ja lähetin sen Kristiina tädille. Muistathan,
että Kristiina täti ei siedä Bismarckia.

Minä soitan ahkerasti viuluani. Opettajani on hyvin taitava. Hän ärjyy
ja pauhaa ja pui nyrkkiä, kun soitan huonosti. Joskus hän näpähyttää
sormillekin, jos joku muu sen tekisi, raivostuisin silmittömäksi, mutta
viuluni tähden kärsin mitä tahansa, sillä tahdon tulla kuuluisaksi
viuluniekaksi. Mutta Noora ei pidä viulunsoitosta, se kiusaa häntä.

Sinähän tiedät, että Noora on nyt isän uusi rouva. He menivät naimisiin
Helsingissä, mutta minä en ollut häissä, olin Kaunialassa silloin. Ja
voi — minä itkin koko sen päivän. (Jos naurat tälle, Ulla, tulevat
pienet, pahat menninkäiset yöllä luoksesi ja nipistävät sinua niin,
ettet saa unta lainkaan.)

Isä tahtoo, että minä sanoisin Nooraa äidiksi, mutta siihen Noora ei
suostu, hän arvelee olevansa liian nuori näin ison pojan äidiksi. Enkä
minäkään tahdo häntä äidiksi sanoa. Nooralla ei ole äidin pehmeätä
kättä eikä hellää katsetta niinkuin Pikkupappilan pastorinrouvalla.
Ei hän myöskään ole niin iloinen ja hyvä kuin Minna. Hänen kasvonsa
sanovat aina minulle: elä-tule-liian-lähelle, ja se peloittaa.

Meillä on hyvin kaunis ja komea koti, marmoriportaat ja punainen matto
ja kaikki. Tietysti minun on hauska ja hyvä, kun olen isän luona, mutta
soisin joskus, että Muutamat eivät olisi niin hirveän siistejä. On
ikävää, kun isää alinomaa muistutetaan kaikenlaisista pikkuseikoista,
milloin huone tuoksuu tupakalta, milloin hän on unohtanut vetää verhot
ikkunain eteen, niin että aurinko pilaa hienoa lattiamattoa, milloin
hänen takkinsa on harjaamaton. Usein isä nauraa ja sanoo iloisesti:
— Noora kulta, minähän olen vain yksinkertainen työntekijä, koruton
amerikkalainen yankee, et sinä minusta hienoa herraa saa.

Mutta silloin Nooran suu menee tiukkaan nipistykseen ja hän tulee hyvin
totiseksi.

— Minä olen tottunut toiseen elämään, sanoo hän, minun isäni oli
aatelismies.

Silloin isäkin käy totiseksi ja huokaa. Mutta sitten hän menee
kaupungille ja ostaa Nooralle jonkun korun lepyttäjäisiksi, ja Noora
tulee jälleen hyvälle päälle.

Mutta Mark raukka, hänellä ei ole rahaa ostaa kalliita koruja. Hänen
laitansa on hullummin. Sinä tiedät, minkälainen hutilus Mark on.
Hän ei koskaan muista, että esineet eivät suvaitse itsestään mennä
paikoilleen. Hän jättää ne oman onnensa nojaan, ja sinne ne jäävät,
kunnes Noora ne löytää ja antaa nuhteita. Mark unohtaa kaiken muun,
kun hän soittaa, senvuoksi hän saakin alinomaa kuulla, että hän on
huolimaton tyhjäntoimittaja ja kasvatusta vailla.

Isä on aina pahoillaan, kun Mark saa nuhteita. Hän kiivastuu silloin
ja puhuu ankaroita sanoja Markille. Muutamat ihmiset tuntuvat olevan
sitä mieltä, että Markia ei pidä kohdella liian hellästi, hän menee
siitä pilalle, ja he uskottelevat isälle, että ankaruus on ainoa keino
taltuttaa tällaista villivarsaa.

Ulla, sinä et saa tästä hiiskua kenellekään, mutta Mark on huomannut,
että Muutamat eivät siedä Markia. He puhuvat Markille ystävällisesti
ja huolehtivat Markin vaatteista ja ruoasta, mutta heidän mielensä on
kylmä ja nurja Markia kohtaan. Mark ei pane niin suurta arvoa siihen,
ovatko vaatteet aina ehyet ja kengät kiilloitetut ja paidankaulus
moitteettoman puhdas. Mark haluaisi myöskin pienen pikkuruikkusen sirun
rakkautta.

Isällä on paljon työtä. Hän on miltei koko päivän poissa tehtaassaan.
Kun hän illalla tulee kotiin, on hän usein uuvuksissa ja tahtoisi
levätä. Mutta Muutamat haluavat huvitella, ja isän täytyy mennä heidän
kanssaan oopperaan tai teatteriin.

Joskus isä sanoo: — Tänä iltana olen oikein väsyksissä, Noora. Lähde
sinä Hagemannien kanssa ulos — Hagemann on isän yhtiökumppani — minä
jään Markin kanssa kotiin.

Mutta silloin Noora saa kärsivän marttyyrin ilmeen ja puhuu
yksinäisyydestä vieraalla maalla.

Ja sitten Mark on taas yksin koko pitkän illan.

Muistatko, Ulla, Pikkupappilan vanhaa latoa, jossa opetit minua, miten
surut unohdetaan. Olen koettanut sulkea silmäni ja kuiskata niinkuin
silloin:

”Metsien kaukainen sini.”

Mutta voi — Berliinissä ei metsä suhise. Tuuli ei kanna korviin
puitten huminaa. Täällä kuulee vain ajopelien kolinaa, sotamiesten
askelten töminää ja suuren kaupungin humua.

Ulla, Berliini on hirveän suuri ja Suomi kaukana.

Jää hyvästi!

Mark.

Mark pisti kynän musteastiaan ja luki kirjeen alusta loppuun lävitse.
Sitten hän ravisti päätään. Ei, tällaista ei kehdannut lähettää. Se oli
aivan liian hentomielistä. Hän tarttui kirjeeseen ja repi sen rikki.

Ei edes Ullalle hän voinut kertoa salaista suruaan. Viululle vain.

Hän nosti viulun sen laatikosta, kohotti sen poskelleen ja veti jousta.
Se lohdutti ja rauhoitti.

Mark eli omissa maailmoissaan. — — —

Mutta Noora, joka istui viereisessä huoneessa ompelupöytänsä ääressä,
kohautti hermostuneena olkapäitään kuunnellessaan viulun säveliä. Hän
kuten kaikki Ticklenin suvun naiset oli aivan vastaanottamaton kaikelle
musiikille. Kiusaantuneena hän jatkoi kirjeen lukemista. Se oli
Suomesta, hänen äidiltään ja sisälsi ikäviä uutisia. Jojun selkä oli
entisestään huonontunut. Lääkäri oli neuvonut häntä matkustamaan pojan
kanssa etevän erikoislääkärin luo Berliiniin. Mitä Noora siitä arveli?

Noora näytti huolestuneelta. Joju raiska! Syksystä alkaen hän oli
sairastellut. Oli viisainta tuoda hänet Berliiniin. Saksalaiset
lääkärit olivat taitavia. Ja Fredillä oli kyllä rahoja — onneksi.
Äidin varat eivät luonnollisesti sellaista kallista matkaa myöntäneet.

Mutta Jojun täytyi tulla terveeksi. Maksoi mitä maksoi.

Soitto oli tauonnut. Mark seisoi kynnyksellä.

— Saanko mennä vähän kaupungille?

Noora kohotti silmänsä kirjeestä, varjo levisi hänen kasvoilleen. Se
katosi heti, mutta Markin herkkä silmä sen huomasi. Niin oli aina,
kun hän äkkiarvaamatta tuli huoneeseen eikä Noora ennättänyt hallita
kasvojensa ilmettä.

— Minne menet? kysyi Noora. Hänen äänensä oli ystävällinen ja
rauhallinen.

— Ostaisin pari kuvakorttia.

Mark oli revityn kirjeen sijasta päättänyt ostaa jonkun kauniin
kuvakortin Ullalle. Noora katsahti kelloa, se oli viisi.

— Saat mennä puoleksi tunniksi. Kello kuusi tulee tohtori Ernst.
Silloin täytyy sinun olla kotona. Senhän tiedät.

— Olen varmasti kotona, lupasi Mark. Noora katsoi hänen jälkeensä ja
rypisti kulmiaan oven sulkeutuessa.

Aina Markin äkillinen ilmestyminen tuotti hänelle saman
tyytymättömyyden tunteen.

Hän nousi ja alkoi vaivaantuneen näköisenä kulkea edestakaisin pitkin
upealla matolla katettua lattiaa.

Fred oli heidän hääpäivänään liikuttavin sanoin pyytänyt morsiantaan
kohtelemaan Markia, kuin olisi poika hänen oma lapsensa. Noora ei
ollut mitään luvannut — oli ominaista Nooralle, ettei hän koskaan
edeltäkäsin sitoutunut lupauksin. Hänen suoraviivainen luonteensa ei
olisi myöntänyt pienintäkään poikkeusta tehdystä lupauksesta.

Hän koetti parastaan Markin suhteen. Mutta se oli vaikeata, kovin
vaikeata. Miten saattoi hän rakastaa ventovierasta lasta? Noora oli
niitä ihmisiä, joille oma perhe merkitsi maailman sydäntä, kaikki
perhepiirin ulkopuolella suljetut merkitsivät sikäli kuin heistä oli
hyötyä perheelle. Fred oli varma siitä, että Mark oli hänen poikansa,
mutta ei Noora. Herra tiesi, kenen kulkurinaisen lapsi poika oli.
Nooraa värisytti. Hän saattoi yhtä hyvin polveutua jostain yhteiskunnan
liejukerroksista kuin Fredin suvusta. Hänellä saattoi olla perintönä
huonoja, ehkä rikollisiakin taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen
saattoivat puhjeta esiin.

Markin luonne oli raju ja taipumaton, sen kyllä huomasi. Fred ei sitä
uskonut, koska poika oli hänelle aina nöyrä ja altis. Omituista, miten
syvästi Fred oli häneen kiintynyt!

Ryppy Nooran silmien välissä syveni. Ellei Markia olisi, kiintyisi Fred
ehkä Jojuun. Noora olisi mielellään pitänyt Jojun tykkänään luonaan.
Äiti ei osannut olla johdonmukainen sairaan pojan suhteen.

Mutta Berliiniin Jojun piti päästä. Sopihan heidän kotiinsa kaksikin
lasta.

Ja Markilta ei puuttunut mitään. Noora valvoi hänen kasvatustaan,
hän sai soittaa, hän sai ratsastaa, etevä opettaja antoi hänelle
yksityistunteja eri aineissa.

Mutta sydäntään ei kenkään voi pakottaa.

Ja sitäpaitsi pojalla oli kyllin, kun Fred häntä rakasti. Hän oli
tyytyväinen kasvatusäidin huolenpitoon, tuollaisen kasvavan pojan
sielunelämä ei tietenkään ollut niin herkkä, että hän olisi osannut
enempää kaivata.

Ovikello soi. Palvelija tuli sisään.

— Tohtori Ernst, ilmoitti hän.

— Osoittakaa hänet nuoren herran huoneeseen.

— Nuori herra ei ole kotona. Tohtori Ernst kysyy, pitääkö hänen
odottaa.

Suuttumuksen puna kohosi Nooran kasvoille. Hän meni eteiseen.

— Suokaa anteeksi, herra tohtori. Teidän oppilaanne on taaskin
myöhästynyt. Hän on parantumaton.

Tohtori Ernst kohotti silmälasejaan ja hymyili välinpitämättömästi.
Hänelle oli yhdentekevää myöhästyikö oppilas. Hän sai joka tapauksessa
maksun koko tunnilta.

— Miten Mark muutoin edistyy? kysyi Noora.

Opettaja ravisti päätään.

— Ikäväkseni täytyy minun myöntää, että nuori oppilaani osoittaa
varsin vähäistä harrastusta opintoihinsa. Hän on kieltämättä lahjakas
— hm omalla tavallaan — mutta kuten sanottu, lukuja hän ei harrasta.

Hän kumarsi ja poistui Markin huoneeseen odottamaan.

Hetken kuluttua ovikello soi kiivaasti. Mark syöksyi sisään
hengästyneenä. Huolimattomalla liikkeellä hän heitti hattunsa hyllylle,
niin että se putosi lattialle.

— Anteeksi, sopersi hän huohottaen. Minä en tiennyt, että kello oli
niin paljon. Joko tohtori Ernst on täällä?

— Tohtori Ernst on odottanut jo viisitoista minuuttia. Minä lupasin
sinut ulos puoleksi tunniksi, sinä olet ollut yli tunnin.

Nooran ääni oli jäätävän kylmä.

Mark seisoi syyllisen näköisenä hänen ankaran katseensa edessä.

— Minä jäin katsomaan, kun sotilaat marssivat kotiin harjoituksista.
He olivat niin komeita, ja soittokunta puhalsi niin kauniisti jotain
Wagnerin kappaletta.

— Mene huoneeseesi, tohtori Ernst on jo kyllin odottanut.

Mark totteli. Mutta kynnyksellä hän käännähti ja loi aran, pyytävän
katseen Nooran jäykkiin kasvoihin.

— Olen niin pahoillani, niin kovin pahoillani. En koskaan enää
myöhästy tunnilta, Noora äiti.

Hän astui nopeasti Nooran luo ja painoi anteeksipyytävän suudelman
hänen kädelleen.

— Hyvä on, sanoi Noora. Mene nyt.

Mark suoristi ryhtiään. Hän oli huomannut kärsimättömän ilmeen
kasvatusäidin tummissa silmissä.

— Minä olen hänelle vastenmielinen, ajatteli hän. Mutta miksi?