YHDESKOLMATTA LUKU.

Seurahuoneen ajopelivaja oli täynnä mitä erilaisimpia ajoneuvoja. Koska
kaupungilla ei ollut rautatietä, välitti Seurahuone — kaupungin ainoa
majatalo ja ravintola — matkustajaliikennettä, joka joskus saattoi
olla hyvinkin vilkasta.

Puolipimeässä vajassa istui Mark mukavasti painautuneena vanhojen
vaunujen selkämykseen. Odotuksen jännitys oli kohottanut punan hänen
poskilleen, korva tarkkasi, silmät tähtäsivät ovelle.

Raatihuoneen kello löi yhdeksän. Mark kävi kärsimättömäksi.

Mitä, jos hän ei tulekaan!

Kului kotvanen. Nyt hänen täytyi tulla. Mark kohottautui levottomana
seisomaan ja teroitti kuuloaan.

Kop, kop. Pihakivityksen mukulakivillä kuljettiin. Askeleet lähenivät
vajaa. Ovea raoitettiin, tytön pää kurkisti sisään. Mark kyyristyi
nopeasti vaunujen nurkkaan. Ruskea silmäpari pälyi etsien ympäri vajaa.

Ei ketään näkynyt. Ulla seisoi epäröiden, jäädäkö vai lähteä takaisin.

Äkkiä kuului hiljaista hyräilyä:

Su reena, fa riida so lei lei lei.

Ja sitten iloinen naurunpurskahdus.

— Mark!

— Ulla, tule tänne. Mutta ole hiljaa.

Ulla pujottautui kiesien ja trillojen lomitse vaunuja kohti.

— Istu tähän viereeni

Mutta Ulla istui vastapäiseen istuimeen. Häntä ujostutti. Vaunujen
yläpuolella seinässä oli pieni ikkuna ja sen valossa tarkastivat
lapset toisiaan. Ullan sydän sykki levottomasti. Vaaleakutrinen poika
tuossa vastapäätä tuntui äkkiä niin vieraalta. Se oli Mark eikä
kuitenkaan Mark. Ja kasvoilla oli uusi ilme, hiukan huolimaton, hiukan
teeskentelevä.

Mark istui selkä kenossa ja katseli Ullaa siristetyin silmin.

— Totta tosiaan, Ulla, oletpa kasvanut siitä kuin viimeksi nähtiin.

Hänen äänensä oli suojeleva, vähän yliolkainen.

Ulla tunsi veren kohoavan poskilleen. Hän istui jäykkänä kuin tikku
kädet helmassa. Markia huvitti nähtävästi hänen arkuutensa.

— Olit kovin ystävällinen, kun vaivaannuit tulemaan. Minä tuskin
uskalsin odottaa sitä.

Ääni oli äärimmäisen kohtelias.

Ulla laski käden vaununoven kahvalle ja nousi lähteäkseen. Jos Mark oli
kutsunut hänet tänne saadakseen kiusata häntä ja osoittaa ylemmyyttään,
niin oli paras lähteä saman tien.

— Anteeksi, sanoi hän, minun täytyy nyt lähteä. Oli hyvin hauska nähdä
sinua.

Hänkin koetti olla kohtelias, mutta ääni vapisi. Mark oli kohonnut
rennosta asennostaan.

— Et kai aio mennä?

— Kyllä, minun täytyy mennä kouluun.

— Mutta, Ulla, mehän emme ole vielä puhelleet sanaakaan.

Mark tarttui Ullan käteen ja irroitti sen oven kahvasta.

Ulla hypisteli sormikastaan ja nieli itkua.

— Sinä, sinä olet niin erilainen kuin ennen.

Mark tarttui vaaleaan tekotukkaansa ja paiskasi sen istuimelle
viereensä.

— Tätäkö tarkoitat?

Ulla loi häneen syrjäsilmäyksen.

— Niin — ja muutenkin. Sinä olet niin kohtelias — hän kääntyi äkkiä
vasten Markin kasvoja ja tokaisi — ja ollaksesi.

Mark painoi päänsä alas ja nauroi iloisesti.

— Kas niin, nyt alkaa oikea Ulla kääriytyä kotelosta. Hyvä neiti,
ettekö te sitten ole ollaksenne?

Ulla oli päässyt vauhtiin.

— Sinä katsot minuun niin ylimielisesti, ja miksi et tervehtinyt minua
eilen illalla, vaikka selvästi näit minut. Vai aiotko kieltää, ettet
nähnyt minua?

Mark tarttui tytön molempiin käsiin. Hän oli äkkiä käynyt vakavaksi.

— Istu nyt tähän minun viereeni, niin puhelemme. Minä näin sinut kyllä
eilen illalla, mutta minä en uskaltanut tervehtiä sinua.

— Et uskaltanut!

— Niin, Ulla, Mark hiljensi ääntään ja loi tutkivan katseen ovelle.

— Katso, Ulla, jos professori Mihàilyi olisi huomannut, että tunsimme
toisemme, ei hän olisi sallinut meidän tavata toisiamme lainkaan.

— Mutta — mutta — — —

Ullan silmät olivat täynnä kysymyksiä.

— He pelkäävät, että minun jäljilleni päästään. Pelkäävät menettävänsä
ihmelapsensa. Minäkö en olisi halunnut tavata sinua? Oh, minähän juuri
ehdotin, että he ottaisivat tämän kaupungin matkaohjelmaansa senvuoksi,
että tiesin sinun olevan täällä. Heti samana iltana kuin olimme tulleet
tänne, hiivin ulos sinut nähdäkseni. Kyselin ihmisiltä Sandin koulua
ja pujahdin teidän pihallenne. Näin sinun istuvan ikkunalla, mutta
en uskaltanut enää niin myöhään tulla sisälle. Odottelin portilla ja
arvelin, että sinä mahdollisesti olisit tuntenut minut ja tullut ulos.
Mutta silloin tuli kolme tuikean näköistä rouvasihmistä — — —.

— Voi Mark! Sinäkö siellä olitkin? huusi Ulla ja alkoi nauraa.

— Me — me luulimme sinua rosvoksi.

— Ja pelkäsitte tietysti hirveästi?

— Pelkäsimme, oi, kuinka pelkäsimme.

Pihalla liikuttiin, karkea, vihainen ääni huusi:

— Lajos, Lajos!

Mark tarttui lujasti Ullaa käsiin ja nosti sormen huulilleen. Askeleet
loittonivat.

— Se oli Julius. — Pojan ääni oli pelästynyt. Jos hän olisi nähnyt
meidät?

— Mitä sitten?

— Hän olisi lyönyt minua, sanoi Mark synkästi.

— Lyönyt! Oi Mark. Miksi kuljet heidän kanssaan? Miksi karkasit kotoa?

— Minä en karannut kotoa. Minulla ei ole mitään kotia. Tiedäthän, että
isä jätti minut perinnöttömäksi.

Mark tuijotti eteensä.

— Minä rakastin isää, ja isä rakasti minua. Mutta miksi — miksi
hän ei maininnut minusta sanaakaan? Hän oli tajuissaan vähän ennen
kuolemaansa. He eivät päästäneet minua hänen luokseen, eivät päästäneet
minua oman isäni luo. Hän kuoli, enkä minä saanut jäähyväissanaa
häneltä.

Hän kätki kasvot käsiinsä, kyyneleet tippuivat pitkien kapeiden sormien
lomitse.

— Minä en sure sitä, että nyt olen köyhä, ettei isä jättänyt minulle
perintöä. Mutta he sanoivat, että isä ei senvuoksi jättänyt minulle
mitään, koska hän ei pitänyt minua poikanaan. Se minua eniten surettaa
— minä rakastin häntä isänäni ja luulin hänen rakastavan minua. Mutta
he ovat turmelleet kaikki, he sanoivat, että isä ei tahtonut tunnustaa
minua pojakseen.

Ulla silitti hellävaroen pojan kättä. Hänen silmänsä olivat kyyneliä
täynnä.

— Noora ei koskaan sietänyt minua, jatkoi Mark ja lisäsi uhmaavasti
— enkä minä häntä. Hän ei tahtonut nähdä minua enää isän kuoleman
jälkeen. Hän suuttui, kun minä hyväilin Greteliä ja sanoin häntä
pikkusiskoksi. Ja senvuoksi hän lähetti minut pois tohtori Hirschin
luo. Mutta minä en viihtynyt siellä. Koko talossa ei ollut ainoatakaan
soittokonetta. He halveksivat kumpikin musiikkia, rouva Hirsch torui
yhtämittaa. Meitä oli neljä poikaa; meidän täytyi oppia, oppia
lakkaamatta.

— Sinähän tiedät, Ulla, kuinka ikävää minusta latina ja matematiikka
aina on ollut.

Ulla nyökäytti päätään.

— Sinun olisi kuitenkin pitänyt lukea, sanoi hän hiljaa.

— Minä olisin lukenut, jos isä olisi elänyt. Hänen mielikseen. Mutta
nyt ei kukaan piitannut siitä, edistyinkö vai en.

— Me olisimme piitanneet, me Pikkupappilassa, ja Ulrik ja Minna.

— Te olitte niin kaukana, lausui Mark valittaen. Ja kuinka saatoin
lukea, kun pääni oli täynnä säveliä. He kätkivät viuluni, koska se
muka esti lukujani. Elleivät he olisi sitä tehneet, en olisi koskaan
kuunnellut papa Müllerin houkutteluja.

— Kuka on papa Müller? Mark naurahti.

— Professori Antal Mihàilyi on papa Müllerin taiteilijanimi. Papa Müller
on köyhä soittoniekka eikä lainkaan mikään professori. Hän
soitti kyläkapakassa lähellä tohtori Hirschin kotia. Minun oli tapana
hiipiä hämärässä sinne silloin, kun he luulivat minun lukevan läksyjä.

— Hyi, Mark!

Mark iski kämmenensä vaununsyrjään.

— Tiedätkö sinä, miltä tuntuu istua kuivan kieliopin ääressä, silloin
kuin sielu huutaa musiikkia? Minä en sitä kestänyt. Kapakasta kuului
papa Müllerin viulu avonaisen ikkunani kautta. Minä kapusin ulos
ikkunasta ja juoksin sinne. Seisoin pimeimmässä sopessa ja kuuntelin.
Mutta papa Müller huomasi minut, kun olin seisonut siinä neljä iltaa.
Hän puhutteli minua ja sitten hän antoi minun soittaa.

— Oli ihanata pidellä viulua taas käsissään. Minä vetäisin jousella ja
soitin niin, että ukkelit olutseideliensä ääressä heristivät korviaan.
Ja papa Müller taputti minua olalle ja sitten hän alkoi houkutella
minua mukaansa. Ensin kieltäydyin, mutta hän oli itsepintainen. Hän
lupasi tehdä minusta suuren taiteilijan, maailmanmestarin.

Eräänä iltana minä sitten karkasin. Tiesin, missä tohtori Hirsch
säilytti viuluni. Otin avaimen hänen kirjoituspöydästään — hän oli
silloin matkoilla — avasin kaapin ja otin viuluni. Oli myöhäinen
ilta. Minä kätkin viulun päällysvaatteeni alle ja hiivin ulos, kun
kaikki jo olivat makuulla. Ulkona odottivat suljetut vaunut. Julius
oli ohjaksissa, papa Müller ja madame Lola istuivat vaunuissa. Minä
puikahdin vaunuihin, Julius sivalsi piiskalla.

Ja sitten, hyvästi, tohtori Hirsch, latinankielioppeinesi! Hyvästi,
Frau Doktorin vihannesliemi ja tympeä makkarakeitto! Mark lähti
maailmalle kohti kunniaa.

Me kiersimme ensin Saksan kylissä ja kaupungeissa. Sitten tulimme
Itämerenmaakuntiin ja nyt olemme Suomessa.

— Mutta miksi he sanovat sinua kymmenvuotiaaksi? kysyi Ulla
viattomasti.

Mark teki kädellään kärsimättömän liikkeen.

— Se on vain sellainen temppu. Tylsää! Minä olen kyllästynyt olemaan
enkelimäinen kultakiharainen poju, mutta vaikka kuinka taistelen
vastaan, pukevat he minut tähän innoittavaan samettipukuun ja punaavat
poskeni, jotta näyttäisin oikein herttaiselta pikku pojalta. Huh, se on
ilkeätä!

— Mark, sinun täytyy luopua heistä, sanoi Ulla ankarasti.

— Ja palata tohtori Hirschin ummehtuneiden kirjojen ääreen? Bitte
schön! Ei, mieluummin käytän tekotukkaa ja polvihousuja vaikka koko
ikäni. Saan nyt ainakin soittaa.

— Mutta sinähän sanoit, että Julius lyö sinua.

Mark rypisti otsaansa. — Julius on koko ilkiö. Mutta en aio sitä
kauemmin sietää. Voin antaa takaisinkin, jos tarvitaan.

Ulla alkaa taas pyytää Markia. — Sinun täytyy luopua heistä. Sinähän
olet kuin mustalainen, oikea kulkuri.

Silloin Mark suuttuu.

— Minä olen taiteilija, sanoo hän, vapaa taiteilija.

Mutta nyt kuuluu pihalta naisen ääni.

— Lajos, Lajos!

— Se on madame, kuiskaa Mark. Ja nyt minun täytyy lähteä.

Kun Mark on lähtenyt, istuu Ulla vielä hetkisen yksin puolihämärässä
vaunuvajassa. Sitten hänkin lähtee, hiljaa, alakuloisena. — —

                                                  ⸻

Maisteri Mennander seisoi hellan ääressä ja odotti kello kädessä munan
kypsymistä. Keittiö oli pieni ja siisti, kuparit hyllyllä kiilsivät ja
lattialla oli somat riepumatot.

Ovelle naputettiin. Ulla astui sisään. Hänellä oli kädessään pieni
ruskea käärö.

— Tämä riippui avaimessa oven ulkopuolella, sanoi hän.

Maisteri nyökäytti päätään.

— Laske se pöydälle, sanoi hän, se on minun ranskanleipäni. Leipurin
Mimmi ripustaa sen siihen mennessään tästä ohi maitokauppaan. Sillä
tavoin saan joka päivä tuoretta ranskanleipää.

Maisteri nosti munan kattilasta. Pöydällä oli maitoa, voita, juustoa ja
ranskanleipä. Ulla seisoi ovensuussa ja katseli maisterin valmistuksia.

— No, Ulla, sanoi maisteri. Mikä sinut tänne toi?

Ulla nieli ja nieli. — Minä läksin ilman lupaa koulusta, pois, sanoi
hän.

Maisteri istui ja söi.

— Minkävuoksi niin teit? kysyi hän. Mutta elä puhu sieltä ovensuusta.
Tule lähemmäksi. Istu tuohon. Ja tuossa on sinulle voileipä. Juustoa
myös.

Ulla pureksii voileipää. Pala ei tahdo solua kurkusta alas.

— Minun täytyi mennä, sanoo hän.

— Etkö tiennyt, että se oli väärin? kysyi maisteri ja leikkaa
viipaleen juustoa leivälleen.

— Tiesin, mutta joskus ei voi olla tekemättä sellaista, mitä muut
ihmiset pitävät vääränä.

Ja sitten Ulla alkaa kertoa. Hän kertoo kaiken, minkä tietää Markista.
Hän alkaa hiljaisella äänellä epäröiden, mutta mitä kauemmas hän ehtii,
sen kaunopuheisemmaksi hän tulee.

Ja maisteri kuuntelee. Hän on nyt lopettanut syöntinsä ja istuu toinen
poski kämmenen nojassa.

— Vai sellainen on Mark, sanoo hän, kun Ulla on lopettanut
puhetulvansa. Ja mitä nyt on tehtävä tämän nuoren Paganinin hyväksi? Se
on selvää, että monsijö Mjháilyin käsiin emme voi häntä jättää.

Ulla katselee apua odottavana maisteriin. Varmaankin hän voi auttaa.
Kunpa vain Mark sallisi itseään autettavan.

Maisteri nousi pöydästä.

— Nyt me menemme tätien luo, sanoi hän. Sinulla on kai asiata
heillekin.

Ullan jalat tuntuivat lyijynraskailta.

— Pitääkö minun tunnustaa heille, että puikahdin koulusta? kysyi hän
rukoilevasti.

— Sen saat itse päättää, sanoi Tikka rauhallisesti, mutta Ulla näki
kyllä, mitä hän ajatteli. Ulla olisi suonut maisterin ymmärtävän,
miten vaikeata tädeille oli selvittää muutamanlaisia asioita. He eivät
käsittäneet, että kukaan saattaa unohtaa kaiken tavoittaessaan jotain.
Heidän mielestään on olemassa vain yksi: velvollisuus, ja he näkevät
sen selvästi. Mutta Ullalta velvollisuus joskus peittyy hämärään, sen
sijalle astuu toisia, tärkeämpiä näkökohtia.

Ja tuo, että velvollisuus ikäänkuin tekee kiusaa hänelle ja kätkeytyy,
on juuri syypää siihen, että hän niin usein erehtyy ja tekee tyhmyyksiä.

Nytkin. Tätien mielestä hänen olisi pitänyt istua koulussa ja tehdä
velvollisuutensa. Mutta Ulla arveli, että Mark oli ensi sijassa, Mark
rukka, yksinäinen poikaparka.

Ulla kuvitteli velvollisuuden kookkaaksi, ankaraksi naiseksi, jonka
suuri valkoinen käsi käski häntä seuraamaan valmiiksi viitoitettua
tietä. Mutta oli olemassa pahankurinen, vallaton pikku menninkäinen.
Se pujottautui esille velvollisuuden takaa ja houkutteli Ullan
viehättäville oikopoluille, jotka eivät tuntuneet lainkaan
vaarallisilta, mutta myöhemmin näyttivät, ainakin vanhempien ihmisten
silmissä, pahennusta herättäviltä.

Ja nyt velvollisuus vaati häntä katsomaan vääräksi sellaista, mikä ei
hänen mielestään ollut väärää. Se oli pulmallista.

Mutta Sofia tädistä se ei ollut lainkaan pulmallista. Hän määräsi
Ullalle tunnin jälki-istuntoa luvattomasta poistumisesta koulusta. Ja
Ullan mielestä se oli selvää peliä. Hän kärsi rangaistuksen nurkumatta.
Tunti tunnista.

Tunnustettuaan syntinsä Ulla sai poistua. Tädit ja maisteri
neuvottelivat, miten Markin suhteen oli meneteltävä. Maisteri ehdotti,
että oli sähkötettävä Ulrik Schöringille pojasta. Tädit olivat samaa
mieltä. Mutta kesti ainakin pari päivää, ennenkuin hän ennätti saapua
kaupunkiin, joka ei ollut rautatieyhteydessä muun maailman kanssa.

Maisteri Mennander tuumaili ja aprikoi. Ja sitten hän meni professori
Miháilyin luo ja kysyi, eikö hän suostuisi antamaan vielä yhden
konsertin kaupungissa. Yleisö oli innostunut ja halusi kuulla lisää.
Professori hieroi käsiään, hymyili ja kumarteli. Miksikä ei? Jos
arvoisa herra vain hankki pääsylipuille menekin, oli hän ja hänen
seurueensa valmis palvelemaan kaupungin arvossapidettyä yleisöä.

Sen päivää nähtiin maisteri Mennanderin liehuvat takinliepeet
yhtämittaisessa liikkeessä. Hän juoksi pormestarin portaissa,
mairitteli itaraa kauppias Kolkkasta, puhkui kuin veturi apteekkarin
luona ja puhui Chopinista makkaramestari Paistiselle. Mutta kaikista
ponnistuksista huolimatta ei hän saanut kokoon kuin kourallisen
väkeä. Kaupunki oli pieni, sen musikaalinen yleisö oli ollut jo
edellisessä konsertissa. Eikä madame Lola Ramonin laulu ollut omiaan
houkuttelemaan toiseen käyntiin. Mutta ne harvat, jotka noudattivat
maisterin houkutuksia, näkivät ihmeen. Kolme Sandin neitiä istui
jäykkänä juhlavaatteissaan ensimmäisellä tuolirivillä. Ja heidän
seurassaan neiti von Pfeffer, jolle Sofia täti oli ostanut lipun.
Pieni kieltenopettajatar oli haltioissaan. Hän oli pukeutunut
paraimpiinsa, sulalla koristettuun hattuun, vaaleaan silkkihameeseen
ja tanssikenkiin. Hartioilla oli untuvapuuhka ja kädessä pieni viuhka.
Joka ohjelmanumeron jälkeen hän taputti käsiään ja kuiskasi puoliääneen
arvostelujaan esiintyjistä.

Mutta tädit istuivat kankeina ja tyytymättöminä. Heitä hävetti madame
Lolan avokaulaisuus, maalatut posket ja vapaa esiintyminen. Ja Markin
keikaileva samettipuku ja keltaiset kiharat herättivät ankaraa
paheksumista.

— Sellainen komeljantti, sanoi Sofia täti.

Johanna täti oli loukkaantunut. Hän ei illan kuluessa kertaakaan
erehtynyt luomaan toistamiseen katsetta ”tuohon jumalattomaan,
puolialastomaan naiseen.”

— Jos olisin tämän tiennyt, en ikinä olisi taipunut maisteri
Mennanderin houkutuksiin ja tullut tänne, mutisi hän. Ja sydämessään
hän päätti antaa aimo läksytyksen maisterille.