ENSIMMÄINEN LUKU.

— Agata sisar, sanoi Sofia neiti sysäten sarvikantaiset silmälasinsa
otsalle, ei käy kieltäminen, Agata sisar, ettemme olisi laiminlyöneet
veljemme Jonatanin perhettä.

Agata neiti loi hämmästyneen silmäyksen pyöreistä, sinisistä silmistään
puhujaan. Villavyö, johon hän ahkerasti oli koukuttanut tulipunaisia
ruusuja, vaipui polville.

— Niinkö arvelet, Sofia sisar? Olisimmeko todella tehneet itsemme
vikapääksi sellaiseen syntiin?

— Sitä ei käy peittäminen. Minä toivon, ettet sinä, sisar kulta, halua
kieltää osuuttasi tähän laiminlyöntiin.

Sofian katse suuntautui tuikeana sisareen.

— En suinkaan, sisar. — Ja huokaisten Agata lisäsi: — Olen aina
pitänyt Jonatan veljestämme.

— Kukaan ei saata kehua pitäneensä Jonatanista enemmän kuin minä,
jatkoi Sofia neiti — mutta — sinä tiedät, sisar, että Anna ei
mielestäni ole osoittanut minua kohtaan sitä huomaavaisuutta ja
osanottoa, jota hänen olisi pitänyt, kun hänen kälynsä oli onneton ja
hyljätty.

— Hän ehkä pelkäsi loukata tunteitasi, koetti Agata puolustaa.

— Turhaa puhetta. Sitäpaitsi sinä et ole pätevä arvostelemaan
tällaisia seikkoja. Luulisin niin — luulisinpa, että minulla on
tunneasioissa enemmän kokemusta. Mutta sitä sinä et koskaan ajattele.
Kuka paremmin kuin minä ymmärtää, miltä tuntuu jäädä yksin ja vuodattaa
kyyneliä?

Tässä Sofia neiti kätki lihavat, hyvinvoivat kasvonsa vankkaan,
kotikutoiseen nenäliinaan.

— Rakas sisar, yritti Agata neiti lohduttaa, mutta sisar teki
kädellään torjuvan liikkeen. — Ei, elä puhu mitään. Minä kannan suruni
yksin. Niin olen aina tehnyt. Hyljätty, yksinäinen olento raukka.

Agata neiti huokasi ja koukusteli ruusunsa valmiiksi äänetönnä.

Hetken kuluttua Sofia neiti pisti nenäliinan taskuun ja lausui
jokapäiväisellä äänellään:

— Elkäämme kiistelkö. Se ei ole soveliasta meidän asemassamme lasten
kasvattajina. Palaan asiaan. Jotain on tehtävä veljemme Jonatanin
perheen hyväksi.

— Mikä on herättänyt sinussa tämän ajatuksen, sisar?

Sofia neiti veti käsityöpussistaan esiin kirjekuoren.

— Tämä tuli tänä aamuna. Luen sen sinulle. Se on Jonatanilta.

Hän laski jälleen silmälasinsa nenälle ja luki:

— Rakkaat sisareni:

Emme ole kuulleet teistä pitkään aikaan mitään. Toivon kuitenkin,
että olette terveet ja voitte hyvin. Me voimme myös kaikki hyvin.
Vanhin tyttäremme Minna, rakkaan Annani kuva, viettää joulukuun 28 p.
häitänsä, ja me pyydämme hartaasti, että tulisitte kunnioittamaan
tätä juhlallista ja tärkeätä toimitusta läsnäolollanne. Anna lähettää
hartaat terveiset. — Veljenne Jonatan.

Agata löi kätensä yhteen. — Rakas, hyvä Jonatan! Miten hauskaa olisi
lähteä sinne. Arveletko, että se voisi käydä päinsä, sisar?

— Olen päättänyt lähteä. Jonatan ja me olemme ainoat eloon jääneet
perheessämme. Suvun täytyy pitää yhtä. Sen lisäksi olemme vastuussa
siitä, miten hänen lapsensa kasvatetaan. Minä en luota Anna Schöringin
kasvatusoppiin. Se on liian kevyttä ja pintapuolista. Pelkään, että
Jonatanin lapsia kasvatetaan aivan toisin kuin meitä kotona pappilassa
kasvatettiin.

— Ajatteles — sanoi Agata ja katseli haaveellisesti hymyillen eteensä
— Minna menee naimisiin, pieni tummasilmäinen Minna, jonka kummi minä
olen. Niin vuodet vierivät. Muistatko vielä, kun hän skottilaiseen
hameeseensa puettuna istui vieressäni ja opetteli sukkia parsimaan. Hän
oli silloin kuusivuotias, ja nyt hän on morsian.

— Muutkin olisivat voineet olla morsiamia, sanoi Sofia kolealla
äänellä — ellei kuolema olisi tullut väliin.

Peljästyen uutta tunteenpurkausta kiirehti Agata huomauttamaan:

— Arveletko, että meidän pitäisi ryhtyä jonkinlaisiin
pukuvalmisteluihin? Eiköhän minun pitäisi teettää uusi hame?

Ankara katse sisaren silmistä sai hänet häpeillen hymyilemään.

— Ajattelin vain — — —

— Ihmettelen sinua, Agata. Sinähän sait juuri äsken uuden hameen.

— Se tehtiin Ottilia Karellin hopeahäihin. Siitä on nyt viisitoista vuotta
.

— Entä sitten. Sinun iälläsi ei uusia pukuja teetetä joka vuosi. Me
pyydämme Tilda Helinin tänne hiukan korjaamaan pukujamme. Vaikka minä
omasta puolestani pidän sitä tarpeettomana. Mutta sinä olet aina ollut
turhamainen, Agata.

— Pukumme ovat ehkä jo vanhanaikaiset, uskalsi Agata neiti huomauttaa.
En tahtoisi esiintyä naurettavana Minnan häissä.

Sofia neiti nousi, pani työnsä kokoon ja lausui hitaasti ja
painokkaasti:

— Jos sinä aiot ruveta muodinorjaksi, ei minulla ole siihen mitään
sanomista. Ellei minun hameeni kelpaa veljentyttären häissä sellaisena
kuin se viisitoista vuotta sitten teetettiin, saa se olla kelpaamatta.
Mutta sinun vallassasi tietysti on pukeutua viimeisen pariisilaismuodin
mukaan. Kuten sanoin, olet aina ollut turhamainen, Agata raukka.

Agata neiti kääri myös kokoon työnsä.

— Minä ehkä käväisen Väisäskän luona kysymässä, tuleeko hän ensi viikolla
pyykille, sanoi hän.

— Osta samalla pari uutta rihvelitaulua; huomasin, että kaksi on
mennyt rikki.

— Niin, Yrjö ja Emmi hieman ottelivat tänään kirjoitustunnilla, ja
silloin taulut särkyivät.

Sofia neiti rypisti otsaansa. — Sinä et osaa ylläpitää järjestystä
lainkaan. Ei sellaista saa tapahtua.

Agata neiti tuskin kuuli sisaren moitetta. Hän veti kiireesti mustan
päällystakkinsa ylleen, sitoi lakin nauhat tiukasti leuan alle ja kääri
huivin lakin ympäri. Kesti kotvasen, ennenkuin hän sai huivin solmun
sidotuksi, hän oli huomattavasti kiihtynyt.

Sofia neiti tarkasteli hänen kiirettään pieni ivanhäive huulillaan.
Juuri kun sisar hätäisesti oli vetämässä kumikenkiä jalkaansa,
huomautti hän kuivasti: — Eikö ole turha, että sinä menet Väisäskälle?
Voimmehan lähettää Rakelin.

— Ei, ei, minä kyllä menen. Agata neidin äänessä oli säikähdystä. Hän
oli viimeinkin valmis ja sujahti ulos. Mutta ovelta hän äkkiä pyörähti
ympäri. Hänen kasvoillaan oli hupaisan nolo ilme.

— Sofia, sanoi hän läheten sisarta, oletko kertonut tästä Johannalle?

— Kirjehän oli osoitettu hänelle. Hän antoi sen minulle, mutta ei
sanonut mitään. Nyt hän on Rynénillä saippuata keittämässä.

— Arveletko hänen suostuvan? Sofian arvelu jäi lausumatta, sillä ovi
aukeni ja pitkä, laiha, tummansinisiin puettu huivipäinen nainen astui
sisään.

— Saitko hyvää saippuata? kysyivät molemmat sisaret yhtaikaa.

— Tuskin. Lipeäkivi on kerrassaan kelvotonta. Kehtaavatkin myydä
sellaista tavaraa.

— Ja mitä arvelet Jonatanin kirjeestä, sisar? kysyi Agata voimatta
hallita jännitystään. Ja Minnan häistä? Eikö ole hauskaa, että hän
menee naimisiin, pieni kummityttöseni.

— Schöringien suku ei ole mieleeni, he ovat liian maailmallisia.

— Mutta rakas Johanna, Annahan on Schöring ja hän on kälymme.

— Niinpä niin, Johannan ääni oli sanomattoman kuiva. Hän kääntyi
Sofian puoleen. Syötkö tänään perunakeittoa vai keitänkö sinulle
kauralientä?

Sofia ravisti päätään.

— Ei perunakeittoa, Johanna, mieluummin kauralientä, mutta pane siihen
enemmän kermaa kuin viime kerralla. Ja manteleita, rakas Johanna, elä
unohda manteleita. Ne antavat hienon maun liemelle.

Johannan pitkä kumarainen vartalo katosi keittiöön.

Agata loi puhuvan katseen toiseen sisareen sulkiessaan oven.

— Luulenpa, että Johanna aikoo lähteä. Hän ei kieltänyt jyrkästi.

— Agata poikkeaa varmasti Ottilia Karellin luo uutista kertomaan,
mutisi Sofia neiti taapustaen katupeilin luo. — Kas niin, enkö
arvannut. Sinne hän kääntyi heti ensimmäiseltä kadunnurkkaukselta. —
Rakel, Rakel, tule tänne!

Pisamaiset tytön kasvot näyttäytyivät keittiön ovessa.

— Mitä sinä teet?

— Kuorin perunoita, ja puhettaan vahvistaakseen ojensi tyttö molemmat
kätensä, — toisessa oli perunanpuolikas, toisen hän hätäisesti pisti
taskuun. Pari mantelia tipahti lattialle.

— Kun olet sen tehnyt, voit käydä koulun puolelta noutamassa toisen
luokan laskentovihot. Ja punaisen lyijykynän opettajapöydältä. Mutta
älä kurkista päiväkirjaan kuten tapasi on.

— Menen heti, täti.

Sofia istui kiikkutuoliin. Lihavat kädet painuivat syliin.

— Rakel voi hyvin ohjata ensimmäisen luokan tyttöjä sisäluvussa,
puheli hän puoliääneen, maisteri pitää huolen laskennosta ja
historiasta ja Fransiska Pfeffer hoitaa loput. Sillä on kouluasia
järjestetty. Ja pari päivää voivat lapset kyllä saada lupaa.