HENKILÖT:

MATTI, isäntä.
KAISU, hänen vaimonsa.
VAPPU, Matin äiti.
HELENA, Matin KYNTÖLÄ sisar.
NIITTYNEN, naapuri-mies.
TAHVO, talonpoika, sulhanen.
MATTILA, puhemies.

Tapaus salokylässä Karjalassa.

NÄYTTÄMÖ: Tavallinen, yksinkertaisesti kalustettu huone. Perällä ovi;
oikealla uuni ja akkuna; vasemmalta vie ovi kamariin.

Matti istuu vasemmalla sijaitsevan pöydän ääressä lukien sanomalehteä.
Vappu kutoo sukkaa, Kaisu kehrää.

MATTI. Aina niitä varkaitakin vain liikkuu. Joka päivä saa niistä
sanomalehdestä lukea.

KAISU. Missä ne nyt ovat mellastaneet?

MATTI. Aivan tässä naapuripitäjässä. Erään vaateaitan olivat näet ihan
tyhjentäneet.

VAPPU. Kylläpä ovat ihmisiä!

KAISU. Ei niillä näy säälintunnetta ensinkään olevan; kaiken vaan
vievät.

MATTI. Säälintunnetta! Ketä rosvot säälisivät? Ei niiden omaatuntoa
mikään vaivaa, vaikka tappaisivat ihmisenkin.

VAPPU. Niinhän se taitaa olla. Kunhan vain eivät tänne tulisi.

MATTI. Eipähän niitä vielä täällä ole nähty. — Mutta tuokaahan,
naiset, illallista; kello jo kahdeksatta käy.

VAPPU. Kannahan sinä, Kaisu, ruoka pöytään! Minä saisin tämän sukan
tänä iltana valmiiksi.

KAISU (vähän kiivastuen). Minulla olisi tässä kyllä kehräämistä.

VAPPU. Voithan huomenna kehrätä sen, mitä et tänään ehdi.

KAISU (kiivaasti). Voitte tekin sen sukan valmistaa vasta huomenna.
Minähän tässä emäntä olen.

MATTI. No... no... Joko taas...

VAPPU (kiivaasti). Sinä emäntä! Niin — sitä sinä olet laulanut aivan
siitä asti, kun Matti-poikani sinut tähän otti. Mutta sen sanon
sinulle, että minä tässä emäntänä heilun niinkauan kun pääni pystyssä
pysyy, enkä alistu kenenkään käskettäväksi.

MATTI. NO... no... Mitä se äiti taas siinä...

KAISU (melkein itkien). Ja sen minäkin tässä sanon ja sanoisin vaikka
koko kylän kuullen, että niin riitaisaa ja pahansisuista anoppia ei
toista löydy ainakaan tässä pitäjässä ja tuskin toisessakaan.

MATTI (Kaisun puhuessa). No, mitä sinä, Kaisu, taas? Älä nyt tuossa
riitele! Eihän se sillä parane. No... no... Herkeähän siitä!... Tuokaa
se ruoka!...

VAPPU. Vai pahansisuinen! Hahahaa. Kuka se nytkin riidan aloitti?
Minäkö, häh?

HELENA (tulee kamarista). Mikä nyt taas on? Aina te riitelette!

MATTI (Helenalle). Tuo sinä, Helena, illallinen! (Vapulle ja Kaisulle).
Ja te akat, jos ette tukkoa suutanne, niin saatte uloslähdön. Ja
tuokaakin se illallinen nyt juuri pöytään!

KAISU. Kyllä meidän täytyy, Matti, erota talosta. Ei tästä elämästä
tul...

MATTI (keskeyttää kiivaasti). Suu kiinni ja paikalla! — No, ruoka
pöytään! (Vappu ja Kaisu nousevat.)

HELENA. Kyllä minä tuon. (Astuu peräovea kohti. Kopinaa ulkoa.)

MATTI. Kukahan vieras se näin myöhään mahtaa tulla?

NIITTYNEN (astuu sisään). Hyvää iltaa!

MATTI. Iltaa, iltaa! Astukaahan, Niittynen, peremmälle! Mitäs
naapurille kuuluu?

NIITTYNEN (istuutuu). Onhan niitä kuulumisia. Varkaita ja rosvoja nyt
näillä seuduin majailee.

VAPPU, KAISA ja HELENA (huudahtaen). Täälläkin!

MATTI. Onko niitä nähtykin?

NIITTYNEN. Niin — Ylätalon Maija se päivällä marjassa käydessään ne
tuolla salon puolella oli nähnyt. Pitkiä miehen roikaleita kuuluivat
olleen, ja heti heidät huomattuaan Maija pyyhälti kotiin minkä ennätti.

MATTI. Vai niin. Vai jo tännekin alkavat ilmestyä. Tässä lehdessä
kerrotaan myöskin naapuripitäjällä rosvojen mellastaneen. Eiköhän vain
liene samoja roistoja?

NIITTYNEN. Samaa mekin kotona arvelimme. Niitä myöskin oli ollut kaksi,
niinkuin Maijakin sanoi nähneensä. (Hetkisen perästä). Ja kun se meidän
torppa siellä on syrjässä toisista taloista, eikä meillä ole miehiä
muita kuin minä, niin tulin tänne pyytämään isäntää vaikkapa täksi
yöksi kanssani sinne meille. Eivät sitten ainakaan uskalla sisään
tunkeutua, ja jos tulisivatkin, niin selkään antaisimme.

MATTI. Hm, pitäisihän sitä naapuria senverran auttaa.

VAPPU. Mutta jos ne sillä aikaa tulevatkin rosvoilemaan meille. Mitä me
heille mahdamme!

HELENA. Niin, parasta taitaa olla, että jäät, Matti, kotiin.

KAISU. Jää vaan kotiin, jää.

NIITTYNEN. Eipä ne taida näin kylän laidassa näyttäytyä. Onhan tässä
lähellä muitakin taloja. Mutta toista on meillä; ainakin puoli kilometriä
on lähimpään naapuriin, teille nimittäin, ja vielä on
metsääkin välillä. Sinne vorot hyvästi uskaltavat tunkeutua. Teille ne
eivät mitään pahaa tule tekemään.

MATTI. Niinhän se on. Eivät ne tänne uskalla. Pitäähän aina naapuria
auttaa. Mutta syödään ensin illallinen.

NIITTYNEN. Syödään illallinen siellä meillä. Ne naiset taitavat kotona
olla peloissaan, jos viivymme.

MATTI. NO lähdetään sitten. (Nousevat.)

VAPPU. Voi voi sentään! Jos ne vaan hyökkäävät sillä aikaa meidän
päällemme.

MATTI. Älkää pelätkö! Eivät ne tänne uskalla tulla.

HELENA. Niin. Eihän nuo nyt toki näin kylän laitaan. (Matti ja
Niittynen lähtevät.)

KAISU. Ja kyllähän minussakin jonkun verran miehelle vastusta riittää,
vaikka olenkin nainen.

VAPPU. Tuskinpa vain.

KAISU. Kyllä! Ja jos ne, senkin maailman tasaajat, vain tänne meille
vieraiksi tulevat, niin selkään mekin niille annamme. Kyllä minä toisen
miehen osalleni otan.

HELENA. Kyllä me taas äidin kanssa toisen kuritamme.

VAPPU. Ei ole minusta vanhasta enää mihinkään. Mutta autanhan minä
teitä, jos ei muussa niin huutamisessa.

KAISU. Me emme huudakaan. Eikä teissä taitaisi olla auttajaa
huutamiseenkaan.

HELENA. Huh, kyllä olisi sentään kamalaa, jos meidän täytyisi rosvojen
kanssa tappelemaan käydä. (Hetken perästä.) Pitäisihän se illallinenkin
syödä. (Astuu peräovea kohti.)

KAISU. Ei minulla ainakaan nälkä ole. Niitä varkaita tässä ajattelen.

VAPPU. Ei ole minullakaan. Syö sinä, Helena, jos haluat!

HELENA. En minäkään sitten kehtaa syödä. Syödään myöhemmällä.

KAISU. Kyllä lehmille ainakin illallinen kelpaa. Ja ne vaateaitatkin
pitää lukita. (Poistuu.)

HELENA (katselee sanomalehteä). Mistä asiasta te äsken riitelitte?

VAPPU. Eihän siihen paljoa tarvita, kun Kaisu riidan aloittaa. Siitä
emännyydestä se vähän kiukustui. Mutta niinkuin ennenkin, hän nytkin
pian leppyi.

HELENA. Etkö vaan lie, äiti, taas häntä härnännyt? Eihän olekaan ihme,
jos hän sattuu suuttumaan.

VAPPU. Minä härnännyt! Hänhän härnää ja komentelee minua, ikäänkuin
olisikin aivan emäntänä talossa.

HELENA. Saisithan, äiti, hänelle emännyyden luovuttaa, kun hän niin
tahtoo. Melkein joka päivä teillä on siitä riitaa.

VAPPU. Niin — olen sitä kyllä ajatellut. Kuitenkin aion emännyyden
pitää ainakin siihen asti, kun sinä miehelään joudut. En henno antaa
sinua hänen käskettäväkseen.

HELENA (arasti). Ei taida äiti vielä tietääkään, että minulla jo
melkein onkin sulhanen.

VAPPU. Sinulla jo sulhanen! Kuka se on?

HELENA. Eräs Vaaralan kylän poika.

VAPPU. Vai niin. Jo minä sitä vähän olen sivustapäin kuullut
kerrottavan. Hm, ei sinulla vielä olisi miehelään kiirettä, vasta
keväällä rippikoulusi päätit. Onko se edes talonpoikakaan?

HELENA. Rikkaan talon poika onkin. Hän on vielä vanhempiensa ainoa
poika.

VAPPU. Vai niin. Mikä hänen nimensä on?

HELENA. Tahvo Kyntölä.

VAPPU (hämmästyen). Siitäkö talosta se on, jossa on suuri
kivinavettakin?

HELENA. Juuri sen talon poika.

VAPPU. Hm, rikas on sulhasesi. Tuskin vain huolinee näin köyhän talon
tyttärestä. — Pettää sinut.

HELENA. Saattepa nähdä. Tällä viikolla jonakin päivänä hän tulee
tuomaan kihlat, ja ensi viikolla menemme jo pappilaan kuulutuksille.

VAPPU. Sinusta tuleekin hyvä miniä apellesi ja anopillesi. Et olekaan
sellainen riitapukari kuin tuo Kaisu. — Kyllähän Kaisukin varma ja
ahkera on, mutta vähän kivakka se on luonteeltaan.

HELENA. Tahvon äiti onkin jo kuollut; anopista siis ei ole mitään
vastusta.

VAPPU. Vai jo kuollut. Sitten sinä pääsetkin emännäksi heti.

KAISU (rientää hengästyneenä sisään). Voi voi tätä kauhistusta! Nyt ne
ryövärit istuvat tuolla ruispellon pientareella.

VAPPU ja HELENA (säikähtäen). Mitä! Ruispellolla?

KAISU. Niin. Kun tulin navetasta ja satuin katsahtamaan tuonne polulle
päin (viittaa ikkunaan), huomasin kaksi miestä, jotka istuivat
pientareella ja katselivat tännepäin. (Kaikki puhuvat hätääntyneinä ja
kurkistelevat akkunasta.)

VAPPU. Voi voi! Ne varmaankin tuumivat, mikä olisi viisaampaa:
tunkeutua ensin vaateaittoihin, vai rynnätä suoraan tupaan.

KAISU. Nyt ne vievät sieltä aitasta minun puolisilkkisen huivini, jonka
Matti vasta keväällä osti!

VAPPU. Ja minun uuden pässinnahka-turkkini, jota vain yhden talven olen
pitänyt!

HELENA. Ja minun pitsireunuksisen alushameeni!

VAPPU (kiivaasti). Mutta miksi sinä, Kaisu, et niitä huoneita lukinnut?

KAISU. Lukitsinhan minä ne. — Mutta eihän se mitään auta.

VAPPU. Ei auta! Minkätähden?

KAISU. Sentähden, että varkailla on näet sellaiset avaimet, joilla
pääsee vaikka kirkkoonkin.

HELENA. Mistä sinä tiedät, että näillä sellaiset on?

KAISU. Onhan ne kaikilla pitkäkyntisillä.

VAPPU. Voi voi, mitä me nyt teemme?

KAISU. Niin — mikä nyt neuvoksi tulee? Ja kun ne näkevät, että me
olemme kaikki naisia, niin uskaltavat aivan hyvin rynnätä
vaateaittoihin ja tupaankin, — ja jos vielä tappavatkin meidät. Eihän
niiden omaatuntoa mikään vaivaa.

HELENA. Voi voi! Kun meistä nyt vaikka yksikin olisi mies!

KAISU. Niin — kun olisi! Mutta mistä sen tähän miehen tempaa. Kuka
sitä uskaltaa naapuristakaan mennä hakemaan.

VAPPU. Eiköhän sentään kova huuto auttaisi!

KAISU. Huutaminenko? Silloinhan me juuri olisimme kuoleman omat. Jos
rosvot vaan kuulisivat, että me apua huudamme, niin paikalla ne sisään
hyökkäisivät ja tappaisivat meidät.

VAPPU. Voi tätä kauhistuksen iltaa!

KAISU. Mutta nyt pälkähti oiva tuuma päähäni. Minä rupeankin mieheksi.

VAPPU ja HELENA. Mitä?

KAISU. Minä rupean mieheksi. Puen Matin vaatteet, jotka ovat tuolla
kamarissa, päälleni, niin — silloinhan olenkin jo mies. Ainakin siltä
näytän, ja eihän muuta tarvitakaan. Eivät rosvot sitten uskalla
pihallekaan tulla, kun näkevät tuvassa olevan yhden mieshenkilönkin.

HELENA. Mainio tuuma. Pukeudu nyt sukkelaan; kohta voivat olla jo
täällä.

KAISU. Niin teenkin. (Poistuu kamariin. Vappu ja Helena kurkistelevat
ikkunasta ja kuiskailevat keskenään.)

KAISU (kamarista). Haha. Hyvä tuuma se on. Eivät varkaat uskallakaan
tulla kaivamaan ja varastamaan. — Mutta kyllä nämä Matin housut ovat
jotensakin avarat. Leveäthän ne tosin pitää kyntömiehen lantiot
ollakin. — Kuules, Helena, kierrä sitä tulta vähän suuremmaksi!
Nähkööt pitkäkyntisetkin, ettemme täällä pimeässä piileile!

HELENA. Niin oikein. (Kiertää tulta lampussa suuremmaksi.)

KAISU (kamarista). Onhan tässä sarkaviitassakin tilaa. Jykevät ovat
hartiat Matilla; suorat ja syvät ovat sentään ojatkin Takakorven suolla
. Ja voi sitä Matin päätä, kun se on suuri! Sanotaan: suuri pää,
vähän mieltä, mutta mitä turpeenpuskijalla tarvitsee enempää viisautta
ollakaan, kun osaa vain pitää peltonsa kunnossa ja kykenee raivaamaan
toista korpeen ja suohon. — Eihän niitä rosvoja vielä näy?

HELENA. Tuolla nuo veräjän luona seisovat.

KAISU (kamarista). Nyt olenkin valmis. (Tulee kamarista, kannatellen
toisella kädellään leveitä housuja, pitkä sarkatakki yllään ja korviin
asti painunut hattureuhka päässä.) No, näytänkö minä mieheltä? (Vappu
ja Helena nauravat.)

VAPPU. Hahhahaa, minkänäköinen sinä olet!

HELENA. Mieheltä näytät muuten, mutta ei vain ole partaa nenän alla.

KAISU. Niin — eihän se Luoja ole naisille partaa suonut, mutta pianhan
sen saapi. (Ottaa liedestä hiilen, jolla vetää viikset itselleen.)

VAPPU. Kyllä nyt jo aivan mieheltä näytät. — Kun olisi sinulla miehen
luontokin, niin ei olisi mitään hätää.

HELENA (katsoen ikkunaan). Voi voi, nyt ne avaavat veräjän ja lähtevät
tännepäin.

VAPPU. Kyllä me nyt olemme hukassa.

KAISU. Hätä keinon keksii: pannaanpa tämä mukurapää-puntari pöydälle.
Ja ihme on, jos ne eivät miestä ja puntaria nähdessään säikähdä ja
pakoon pötki. (Tuo ovensuusta puntarin ja koettaa asettaa sitä pöydälle
pystyyn, saamatta kuitenkaan.) Ole sitten pitkälläsi, kun et pystyssä
pysy!

HELENA. Nyt ne ovat jo tuossa saunan luona. Voi kun se Mattikin meni
sinne Niittyselle.

KAISU. Niin, eihän ne miehet sitä usko, mitä me naiset sanomme,
vaikkemme ole heitä yhtään huonompia.

VAPPU. Voi voi voi!

HELENA. Kyllä tässä sentään yksi oikea mies olisi hyvään tarpeeseen.

KAISU. Niin — olisihan se! Eihän niiden rosvojen kanssa naiset oikein
uskalla tappelemaan käydä.

VAPPU (ilkkuen). No, mitä sinä pelkäät? Mieshän sinä nyt oletkin. Ja
kyllähän Kaisu yhden miehen kurittaa, koskapa tässä viime viikolla
hyvästi riitti Ylätalon Maijalle ja Kustaalan Mantalle molemmille
tukkanuottasilla ollessa. Tokihan kaksi naista nyt yhtä miestä vastaa,
ja...

KAISU (keskeyttäen). Mitä! Minäkö olen milloin tapellut? Todistakaa se!
Olenko minä sellainen? Häh! Olenko minä tappelunhaluinen? (Lähenee
uhkaavasti Vappua.) Itsehän tuossa aina riitaa haastatte!

VAPPU (Kaisun puhuessa). Niin, niin. Näinhän sen aivan selvästi saunan
ikkunasta. Mitä? Minäkö riitaa haas...

HELENA (keskeyttäen). Heretkää siitä jo! Nyt ne ovat tuossa pihalla.
Voi voi! Tänne tupaan näkyvät tulevan. (Naiset siirtyvät pelokkaina
pöydän luo.)

VAPPU (osoittaen ovea). Mutta voi voi voi! Ovensäppihän on auki! Mikset
pannut sitä kiinni, Kaisu?

KAISU. Nyt sekin on taas minun syyni. Olisitte itse pannut!

VAPPU. Sinähän viimeksi ovensuussa kävit puntaria hakemassa.

KAISU. Minä en ainakaan uskalla mennä sitä kiinni panemaan.

VAPPU ja HELENA. Voi voi voi!

KAISU. Voi voi! Nyt ne tappavat meidät. Voi mihin minä nyt joudun!
Minun päällenihän ne ensiksi hyökkäävät, minä kun olen miehen
vaatteissa. Voi voi, miksi rupesinkaan mieheksi.

HELENA (tarttuen pöydällä olevaan juoma-astiaan). Tästä minä heille
annan! (Kopinaa ulkoa. Tahvo ja Mattila astuvat sisään. Samassa syntyy
kuvaamaton meteli. Helena heittää juoma-astiassa olevan piimän Tahvon
päälle. Vappu ja Kaisu hyökkäävät kädet ojona tulijain kimppuun. Helena
huitoo juoma-astialla, Vappu käsillään, Kaisu raapii Mattilaa, heittää
hänen lakkinsa maahan ja tarttuu lopuksi hänen tukkaansa. Tulijat
hämmästyksissään koettavat käsillään työntää naisia etemmäksi. Kaikki
tapahtuu nopeasti.)

KAISU (ollen Mattilan tukassa). Vai, senkin roistot, hyökkäätte
turvattomien naisten ja leskien kimppuun. Kyllä minä teille näytän!
Tuntuuko päänahassasi? Häh? Mitä sanot? Tuntuuko?

MATTILA (huutaa rimpuillen). Mitä peliä tämä on? Älä hyvä mies revi
minun tukkaani! Hullujako te olette?

TAHVO (käsillään suojellen päätänsä). Mitä tämä merkitsee?
Tällälaillako meitä vastaanotetaan! Mitä sinä huidot, Helena?

HELENA (hämmästyen). Tahvo!

VAPPU (hämmästyen). Sulhaset!

KAISU (jättää Mattilan rauhaan). Mitä te sanoitte?

HELENA (hämillään). Niin... Kaisu, me vähän erehdyimme. Nämä ovatkin
kosijoita.

KAISU (ihmetellen). Vai kosijoita!

MATTILA. Kaisu! (Kaisulle.) Ettekö te olekaan mies?

KAISU (häpeissään). E-enhän minä.

MATTILA. Isännäksi minä teitä luulin. Mutta miksi te olette miehen
pukimissa?

KAISU (häpeissään). Niin — ne varkaat —

TAHVO. Luulitteko te meitä varkaiksi?

HELENA. Niin, tuolla metsässä olivat päivällä nähneet pari epäilyttävän
näköistä miestä, ja tämän takia meni Matti-veljeni Niittylään yöksi;
nämä näet pelkäsivät rosvojen sinne tunkeutuvan. Mutta kun Kaisu
navetasta tultuaan huomasi teidät tuolla ruispellon pientareella
istumassa, luulimme teitä samoiksi roistoiksi. Ja niitä muka
peloittaakseen pukeutui Kaisu Matin vaatteisiin.

MATTILA. Jo minä sitä epäilin, mitenkä mies voi toisen miehen tukkaan
tarttua; sehän on naisten tapaista.

KAISU. Naurakaa vaan! Mutta kyllä te taisitte hyvän tukkapöllyn saada?

MATTILA. Vieläkin tuntuu se päänahassani. (Nauravat.)

KAISU. Kyllähän minä teitä jotenkin kovakouraisesti pitelin, mutta...
(katsahtaa ikkunaan) voi voi, nythän ne vasta oikeat rosvot
tulevatkin. Katsokaa, kuinka seipäät olalla juoksevat! (Katsovat
ikkunaan. Naiset voivoitavat.)

VAPPU ja HELENA. Voi voi! Nyt ne tulevat! Puolustakaa meitä!

TAHVO. Kyllä me heidät kuritamme.

MATTILA. Menkää te vain kamariin, älkääkä huutako!

HELENA. Mutta jos ne tappavat sinut, Tahvo?

TAHVO (työntäen Helenaa hellästi kamariin). Älä pelkää! Ei ne meille
mitään mahda. (Naiset menevät kamariin. Tahvo ja Mattila asettuvat
molemmin puolin ovea.)

TAHVO. Minä otan vastaan ensiksitulevan, sinä saat pitää huolen
jälkimäisestä.

MATTILA. Tuossa ne jo ovatkin. (Matti ja Niittynen ryntäävät samassa
sisään. Tahvo tarttuu Matin rintapieliin, Mattila Niittysen. Riuhtovat
toisiaan ja puhuvat yhtaikaa. Naiset voivottavat metelin aikana
kamarissa.)

MATTI. Senkin roistot, vielä teette vastarintaa! Ulos ei ole
pyrkimistäkään. Niittynen, pidä puolesi!

NIITTYNEN. Äh! Annan heille oikein miehen kädestä.

TAHVO. Moiset rosvot! Nyt ette vähällä pääsekään. Naiset, tuokaa
nuoria! Huomenna viedään teidät nimismiehen luo ja ylihuomenna
kuritushuoneeseen!

MATTILA. Kiikkiin jouduitte, pitkäkyntiset!

MATTI. Mitä! Minut kuritushuoneeseen! Kyllä minä teille näytän!

HELENA (kurkistaa kamarin ovelta). Tässä on köyttä. (Hämmästyen.) Mitä!
Isäntähän se onkin ja Niittynen! (Ottaa Tahvoa käsipuolesta.)
Hellittäkää jo! Hän on isäntä. (Miehet eroavat.)

TAHVO (hämmästyen). Isäntä!

MATTI. Mutta mitä miehiä te oikeastaan olette, kun noin vain uskallatte
rynnätä isännän päälle ja vielä hänen omassa tuvassaan?

TAHVO. Luu... luulimme teitä varkaiksi.

MATTI. Varkaiksi?

HELENA. Tulehan, Matti, tänne, niin selitän asian. (Poistuvat uunin
luo. Kuiskailevat keskenään.)

TAHVO. Nyt me vasta huonosti teimme, Mattila. Mitähän isäntä sanoo?

MATTILA. Huonosti teimme. Mutta emmehän tienneet, että hän oli isäntä.

TAHVO. Tokkopa asiamme nyt rupeavat luonnistamaan kun tällaisen
kepposen teimme.

MATTILA. Kyllä. Siitä saat olla varma.

MATTI (kääntyen vieraiden puoleen). Vai niin. Te luulitte meitä
varkaiksi niinkuin mekin teitä. Sattuuhan sitä erehtymään. — Vai
kosijoita olettekin. Käykäähän peremmälle! (Istuutuvat.) Pannaanpa
tupakaksi. (Ottaa pöytälaatikosta savukelaatikon ja tarjoaa jokaiselle.
Tupakoivat.)

KAISU (huutaen kamarista). Joko ne rosvot ovat köysissä?

HELENA (nauraen). Jo ovat. Tulkaa katsomaan! (Kaisu ja Vappu astuvat
arkoina tupaan.)

KAISU. Aha! Joko jou... (Hämmästyy.) Ka, Mattihan se onkin!

MATTI (ihmeissään). Mitä ”komediaa” sinä, Kaisu, olet pelannut?

KAISU (häpeissään). Niin — ne varkaat... (Pujahtaa kamariin. Vappu jää
tupaan.)

MATTI. Mikä hätä teillä oli varkaiden tähden? Olihan teidän turvananne
tämä kosiomies puhemiehineen. (Katsahtaa Tahvoon.) Mutta miten te
olette noin piimässä?

TAHVO. He luulivat meitäkin varkaiksi. Kun tulimme tupaan ja avasimme
oven, ryntäsivät naiset meidän päällemme. Minä sain piimätuopin
sisällyksen niskaani (taputtaen Mattilaa olalle), mutta Mattila se
vasta pulassa oli: Kaisu näet riippui molemmin käsin hänen tukassaan,
niin ettei mies-poloinen joutanut oikein huutamaankaan. (Nauravat.)

MATTI. Niin — ne naiset ovat naisia.

HELENA (ottaen pyyheliinan). Saanko puhdistaa, Tahvo, takkisi?

TAHVO. Miksei. — Ethän minua enää koskaan piimää. — (Kuiskailevat
keskenään. Helena puhdistaa takin.)

NIITTYNEN (Mattilalle), Me taas kun näimme teidän tulevan tuolta metsän
läpi ja suuntaavan kulkunne tännepäin, aloimme seipäiden kanssa hiipiä
jälestänne. Ja kun huomasimme, että astuitte tupaan, lähdimme heti
juoksujalkaa perästä ja...

MATTI (keskeyttäen, Mattilalle). Hahahaa! Te taas luulitte meitä
rosvoiksi ja otitte oikein miehen kourilla vastaan.

MATTILA. Aivan niin. Ja se olikin pulskempi yhteenotto kun akkain
kanssa.

MATTI. Minäkin kouristin jo aivan hartiavoimallani. (Kaisu astuu
kamarista häpeissään, entisessä naisenpuvussaan tupaan.)

MATTI (nauraen). Hahahaa. Tuo Kaisuhan minua vähän naurattaa. Kun hätä
tulee, niin pukeutuu miehen vaatteisiin ja kuitenkin sitten tukassa
riippuu. Etkö sinä, Kaisu, jo raamatustakin tiedä, että eihän nainen
voi milloinkaan olla mies, vaan ainoastaan miehen apu. (Miehet
nauravat.)

KAISU (puolustellen). Täytyihän sitä hädässä keksiä jos vaikka mitä.

MATTI. Niin — jokaisellahan meillä on ollut huolta ja hommaa varkaiden
takia, mutta kuitenkaan ei niistä ole tietoakaan.

NIITTYNEN. Siihen Maijaankaan ei ole mitään luottamista. Jos ne hänen
salolla näkemänsä miehet olivatkin vaikka metsästäjiä.

MATTILA. Meitä vastaan tulikin kaksi miestä, joilla oli pyssyt olalla.

MATTI. No niin! Nehän se Maija oli nähnytkin.

KAISU. Harvoinhan ne Maijan sanat uskottavia ovat.

MATTI (Mattilalle). Mutta miksi te tulitte jalkaisin? Missä teidän
hevosenne on?

MATTILA. Sen jätimme Mäkelän lautamiehelle ja tulimme tästä metsän läpi
suoraan.

TAHVO (kuiskaa Mattilalle). Esitä nyt se asia!

MATTILA. Niin — tuota. Pitäisihän se asiakin toimittaa. —
Kosijoita olemme, niinkuin tiedätte. Tämä Kyntölän Tahvohan se on
kainalokanaistansa etsimässä, ja tästä talosta on hän sen löytänyt. Iso
on Tahvolla koti: kaksitoista pulskaa lehmää seisoo suuressa
kivinavetassa, kolme on hevosta; paljon on kylvetty ruistakin:
kokonaista kah...

MATTI (keskeyttäen). No, no, no! Kyllä minä tiedän, mitä Kyntölässä
kylvetään ja mitä niitetään. Iso on talo. (Tahvolle.) Mieluinen olet
vävy meille, Tahvo. (Helenalle.) Kelpaako Helenalle kihlat?

HELENA. Kyllä kelpaa.

TAHVO. No, katsellaanpa sitten näitä kihlasia. (Vetää povitaskustaan
paperikääröjä.)

MATTI. Ja nyt, Kaisu ja äiti, tuokaapa viimeinkin se illallinen!

Väliverho.